Rachel McCormack: Chasing The Dram

Sitkeä vuodenvaihteen flunssa jatkuu, joten viskinmaistelun sijaan on syytä pysyä viskikirjojen parissa. Onneksi uusia kirjoja riittää luettavaksi.

Skotlantilainen ruokatoimittaja Rachel McCormack on kirjoittanut erilaisen viskikirjan. Chasing the Dram. Finding the Spirit of Whisky (Simon & Schuster, 2017) kertoo muun muassa erinäisistä bussimatkoista Skotlannin halki, Keepers of the Quaichin eriskummallisesta illallisbanketista, väärin puetuista kilteistä, säkkipilleistä ja tartan-kankaista, kirjailijan holtittomaksi äityvästä ryyppyillasta isänsä kanssa, Braveheart-elokuvan kiusaannuttavista ulottuvuuksista ja skotlantilaisen baarielämän omalaatuisuuksista. Välissä tutustutaan tislaamoihin, opiskellaan viskin tislaamisen perusteita, nautitaan erilaisia viskejä ja sekoitetaan viskiä ruoanlaittoon.

Periaatteessa Chasing the Dramin lähtökohdat matkakirjan ja esseemuodon ympärillä muistuttavat hiukan Iain Banksin Raw Spiritiä, mutta McCormackin tavoite on astetta ylevämpi kuin maailman parasta viskiä etsineellä Banksilla oli omassa kirjassaan. Nyt ei olla etsimässä, mikä olisi tekijälle itselleen mieluisinta, vaan McCormack haluaa ymmärtää skotlantilaisten suhdetta viskiin, hahmottaa sen paikan maailmassa ja löytää sille oikean roolin ruoanlaitossa. Rima on asetettu niin korkealle, ettei teos edes voi onnistua kaikessa, mutta jo pelkästään näin yltiöpäinen yrittäminen tekee siitä kiinnostavan – ja ylipäänsä poikkeuksellisen viskikirjan. Chasing the Dram ei taatusti jätä ketään viskistä kiinnostunutta kylmäksi.

Katalonian ruokakulttuuriin perehtynyt ja parikymppisenä pitkään Barcelonassa asunut Rachel McCormack tunnetaan nykyisin ruokakirjailijana ja BBC Radio 4:n The Kitchen Cabinetin panelistina. Glasgow’ssa syntynyt McCormack kertoo kirjan esipuheessa miettineensä, miksi viskillä ei ole Skotlannissa minkäänlaista roolia ruoanlaitossa ja ruokakulttuurissa, ja päätti lähteä Chasing the Dramilla korjaamaan tilannetta. Omalla tavallaan.

Käytännössä Chasing the Dram on yltiöpäinen ja överi. Kirjaidean hyväksyntä kustantamosta saa jo esipuheessa aikaan vyöryn, jonka seurausten läpimeno on teoksen mehevintä antia. Tyyli on todella irtonainen eikä kirjan kantava eetos kaadu ainakaan pikkusievyyteen. Esimerkkinä toimikoon McCormackin pieni katsaus Glasgow’n yöelämään:

No one and nothing on this planet does leopard print more frequently or better than Glaswegian women. I’ve seen leopards on safari in Sri Lanka and, I can tell you, we do leopard print better than them. If a bunch of leopards arrived in Glasgow on a Saturday night and saw the variety and panache of our women in their print, they’d turn to each other in disappointment and say, ’Fuck it, let’s be panthers.’

Mainitsinko jo, että McCormack on kirjoittanut myös paljon naiseudesta ja naisen asemasta? Chasing the Dram tarkastelee viskin maailmaa myös sukupuolittuneena kokonaisuutena ja tutkii niin viskifestivaaleja, viskibaareja kuin viskitislaamoitakin naisen näkökulmasta – omalla reippaalla tyylillään.

Kaikkineen 344-sivuiseen teokseen mahtuu monta tarinaa, anekdoottia, käännettä ja rakenneratkaisua. Kehyskertomuksena on Rachelin matka Skotlannin läpi viskikulttuurin ytimeen. Johdanto kertoo hänen oman tarinansa ja suhteensa viskiin, kotimaansa kansallisjuomaan. Se on sellainen kuin monella muullakin skotlantilaisella, arkipäiväinen – periaatteessa tuntee juoman, mutta käytännössä tieto on enimmäkseen juomalla hankittua ja siksi lähinnä kokemusperäistä.

Johdannon jälkeen kuljetaan Rachelin matkassa niin, että olennaisilla reissuilla on mukana joku hänen ystävänsä, jolla on jonkinlainen suhde kohteena olevaan paikkaan. Loppusanat sisältävän luvun jälkeen mukana on vielä viskiin liittyvä hyvin suppea sanakirja (Phylloxera löytyy mutta esimerkiksi green malt ja worm tub puuttuvat), viskitislaamoiden, pullottajien ja -brändien kevyt sanakirja sekä asiaankuuluvat kiitokset.

Periaatteessa ainekset ovat siis varsin normaalit, mutta McCormackin keitos on vähintään omaperäinen. Alussa tutustutaan viskin maailmaan yleisellä tasolla, sen jälkeen tavataan Lorna Buchanan, joka kertoo viskistä vähän myös tieteen näkökulmasta. Käydään Dramboree-festivaaleilla Loch Lomondin ympäristössä tutustumassa viskinörttien alakulttuuriin ja jännittäviin tapoihin. Sitten matkataankin jo Islayn saarelle ja uppoudutaan vähän syvemmälle viskin tekemisen saloihin.

Tärkeimmät viskireissunsa Rachel tekee ystäviensä Sherin, Wullien ja Samin kanssa. Obanin ja Tobermoryn jälkeen päästään teoksen puolenvälin huippukohtaan, kun pienen japanilaista viskiä käsittelevän sivujuonteen jälkeen suunnataan kohti Ben Nevisin tislaamoa. Tislaamon kotikaupungissa Fort Williamissa on nimittäin pyhiinvaelluspaikka, joka liittyy Braveheart-elokuvaan. Aikoinaan Mel Gibson on hävittänyt kaiken (pääasiassa Irlannissa kuvatun) elokuvansa rekvisiitan ja kuvauspaikkojen rakennelmat, mutta Fort Williamista löytyy… Braveheart Car Park! Tottahan siellä parkkipaikalla pitää käydä. Rachelin ja Sherin kuskiksi lähtee Ben Nevisin johtaja Colin Ross, joka ajaa heidät sinne NIKKA1-autollaan. Ja totta kai parkkipaikalla pitää huutaa naama virneessä: ”Freedom!”

Alkupuolen kliimaksi jälkeen palataan taas juurille, tutkimaan viskin perimmäistä olemusta ja blendiviskien asemaa maailmassa. Johnnie Walkerin syntysijoilla Kilmarnockissa Rachel käy Wullien kanssa ja vie sen jälkeen isänsä tutustumaan tämän vanhan kotikaupungin Wishaw’n viskielämään. Kun niistä krapuloista on selvitty, alkaa kirja saada vähän vakavampia sävyjä. Käydään Aberlourin tislaamossa tekemässä omaa A’bunadh-sekoitusta, matkustetaan Gleneagles-hotelliin Keepers of the Quaichin tilaisuuteen, lopulta otetaan suunnaksi Campbeltown.

Teoksen alkupuoli on irtonainen ja hakee vielä suuntaa, mutta mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä enemmän ollaan tekemisissä itse viskin kanssa. Suomeksi: alkupuoli on hauskempi, loppupuoli näin viskiharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisempi. Etenkin viimeinen reissu Campbeltowniin ja Arranin saarelle Samin kanssa osoittaa jo aivan toisen tason perehtyneisyyttä aiheeseen kuin haahuilu Dramboree-festivaalilla kirjan alussa. Päähenkilö kasvaa, kuten hyvään draamaan kuuluu.

Tarinankerronnassa McCormack onnistuu hienosti, mutta kaikesta huolimatta pidän ruoan ja viskin yhdistämistä hiukan haastavana etenkin tekstin sekaan upotetuissa ruokaresepteissä. Kaikkineen skotlantilainen ruokakulttuuri ja viski esiintyvät kirjassa aika ajoin yhdessä, mutta sen suhteen tarinan punainen lanka on turhan ohut. Moni tarinan keskelle istutetuista ruokaresepteistä ei oikein kytkeydy ympäröivään tekstiin, ja jos itse reseptejä tarkastelee, monellakaan niistä ei ole juuri mitään tekemistä viskin kanssa. Jos viskiä laittaa mukaan, ruokaan saa kyllä jonkinlaisen viskin aromin, mutta silti tuntuu, että aihetta olisi ollut mahdollista jalostaa vielä pidemmälle.

Esimerkiksi ”Not My Auntie Rosemary’s Lasagne” on ihan klassisen oloinen annos, jonka soosiin vain on tujautettu desin verran viskiä. Toisaalta tämä ei ole ihan ruokakirjakaan, vaan resepteillä on enemmänkin teemaa tukeva rooli. Toisaalta osa resepteistä on ihan rehellisiä cocktail-ohjeita, mikä taas karkailee ruoanlaitosta hiukan sivuun. Suomeksi: teoksen vahvuudet ovat tarinankerronnassa, hyvissä anekdooteissa ja siinä, että viskiä ja viskikulttuuria tarkastellaan hiukan ulkopuolisesta näkökulmasta, eri maiden ruokakulttuureihin perehtyneen ihmisen silmin. Tai niin kuin kirjoittaja itse loppusanoissa toteaa:

I started my research thinking I was going to splash some whisky in some food here and there and have ended up with a load of new friends and a new, unexpected passion.

McCormack on siis tehnyt matkakirjan, jossa Skotlanti toimii ulkoisena maisemana ja kirjailijan oma suhde viskiin sisämaisemana. Viski on matka, ja toisin kuin Iain Banksin Raw Spiritissä, tällä kertaa tavoitteena ei ole edes löytää mitään lopullista. Kirjan päätöksessä palataan vielä Lorna Buchananiin ja ajatuksiin viskiin liittyvästä ymmärryksestä:

If you ask a proper expert like Lorna, someone who really knows their stuff, to choose you a whisky they are not having a pissing contest. They are not trying to trick you, catch you out or make you feel stupid. They want you to drink something that you enjoy and they want you to start recognising flavours; they want you to realise that you know more about whisky than you thought and they want you to have a good time.

Tämä oikeastaan toimii koko kirjan credona. Parhaat viskit ja parhaat kokemukset ovat tilannesidonnaisia, niihin kytkeytyy erilaisia elämäntilanteita ja eri ihmisiä. Sinänsä ajatus on varmasti kaikille viskin kanssa pidempään tekemisissä olleille tuttu, mutta kaikkien kirjan matkojen ja kokemusten jälkeen sillä on ihan erityinen painonsa, kun siihen lopussa palataan.

Chasing the Dram on hauska matkakirja, lennokas esseeteos ja erilainen viskikirja. Tuhteihin viskin tietopaketteihin tottuneelle sen ajoittainen ylimalkaisuus voi toki olla häiritsevää, mutta tätä kirjaa pitääkin lukea nimenomaan amatöörin matkana ymmärrykseen. Ja huomattavaa on, että kyseessä on nimenomaan skotlantilainen näkökulma. Ainakin itse huomasin ahmivani nimenomaan Skotlannin arkitottumusten ja -tapojen kuvauksia, ranskanperunoiden paistamisesta Irn-Brun kautta aina baarielämän erikoisuuksiin saakka. Siinä mielessä lukijankin ymmärrys kasvaa, vaikka muuten ei löytäisikään paljon mitään uutta itse viskistä. Hauskaa, erittäin viihdyttävää ja kovasti suositeltavaa luettavaa siis.

Ja kaikkihan on lopulta kuitenkin Sir Walter Scottin syytä.

Jarkko Nikkanen: Viski!

Jarkko Nikkasen ansiokas suomalaisten viskikirjojen trilogia sai vuoden 2017 loppusyksystä vielä yhden lisäteoksen, kun Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi. Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) jälkeen se niputtaa vielä hienosti yhteen koko teeman.

Ennen tätä trilogiaa Nikkanen oli jo kirjoittanut Mikko Honkasen kanssa teoksen Viski – Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013). Viskikirjojen ohessa Nikkanen on ehtinyt kirjoittaa myös Arto Koskelon ja Santtu Korpisen kanssa kirjan Olut, viini ja viski – yhdessä (Readme.fi, 2015) ja olla mukana Mikael Karttusen, Michael Grönforsin ja Thomas Lindströmin kanssa tekemässä teosta Kotimainen cocktail (Readme.fi, 2016). Melkoinen määrä tarinaa, joihin viski liittyy.

Uusin Viski! lähtee paikkaamaan jo aikaa sitten loppuunmyydyn Viskien maailman tuomaa aukkoa, ja se rakentuu paljolti sisältöpäivitysten ja aiempien teosten herkkujen varaan. Viskien maailman arvokkaimpaan antiin kuulunut, monumentaalinen Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa -osuus on tässä teoksessa mukana sellaisenaan. Myös esimerkiksi viskin valmistukseen, tynnyröintiin, nauttimiseen ja säilyttämiseen liittyvät osuudet ovat tulleet aiemmista teoksista mukana tähän kirjaan. Uusina osuuksina teoksen alkupuolelle ovat tulleet viskiä ja olutta, viskiä ja ruokaa sekä viskiä ja sikaria käsittelevät tiiviit jaksot.

Pääosa teoksesta on jälleen keskittynyt tislaamo kerrallaan eteneviin viskikuvauksiin, joissa on edelleen riemastuttavalla tavalla mukana niin perustuotteita, todellisia harvinaisuuksia kuin täysin ufoja tynnyrinäytteitäkin. Tällä kertaa maailman viskejä käydään läpi aloittamalla Suomesta, liikkumalla täältä muihin Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan, kunnes tullaan Englannin kautta Irlantiin. Uusina viskeinä mukana on muun muassa Punia Italiasta ja Guillonin viskejä Ranskasta, samoin English Whisky Co. on mukana useamman tuotteen esittelyillä.

Irlantia käsittelevä jakso alkaa tuhdilla aikajanakuvauksella irlantilaisen viskin historiasta. Myös tislaustaidon kululle on oma, sivun mittainen jaksonsa. Kaikkineen nämä kronologiset historiakuvaukset ovat tässä teoksessa kokonaan uutta aineistoa: mukana on myös skotlantilaisen viskin historia samankaltaisessa muodossa ja näistä kolmesta ehdottomasti järein setti, peräti yksitoista aukeaa käsittävä historiikki yhdysvaltalaisen viskin vaiheista. Jälkimmäinen on muodoltaan hiukan erilainen, kuvailevampi – käytännössä se sisältää muita kronologioita enemmän anekdootteja ja tarinaa vuosilukujen ympäriltä. Japanin viskihistoriallekin on oma aukeamansa, mutta se on näistä muista poiketen tuttu jo Viskien maailmasta.

Trilogian aiemmista teoksista tutut henkilökuvat loistavat tässä kirjassa paljolti poissaolollaan. Mukaan on päässyt vain yksi haastattelu, Suomen Mr Kentuckyksi tituleeratun Mika Peltoniemen aukeaman mittaiseksi kirjoitettu elämäntarina. Sinänsä haastattelu nivoutuu kyllä hyvin aiempien teosten vastaaviin henkilökuviin, mutta mikäli aiempia teoksia ei omista, tämä yksittäinen henkilökuva voi tuntua kieltämättä hiukan irralliselta.

Itse viskikuvaukset ovat taas runsaudessaan ja lennokkuudessaan tuttua Nikkasta. Ei tarvitse edetä kuin Mackmyran pullottaman Motörhead-viskin läpikäyntiin, kun poljento on selvillä. Kommentti ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaisuudessaan:

Lystikäs, nuori ja eläväinen viski. Nyt Ace of Spaces soimaan ja Lemmy, tämä lasillinen on sinulle! Ja itse asiassa se näistä kirjoitushommista, taidan jatkaa Motörheadin kuuntelua ja kiskaisen Lemmyn muistolle vielä lasillisen tai parikymmentä.

Nikkasella on kiistaton kyky saada viskien tuoksu- ja makukuvaukset elämään. Niihin aina kytkeytyy paljon enemmän kuin pelkkää aromien analysointia – parhaimmillaan yksittäisessä viskissä tuntuu olevan koko maailma. Se on ihailtava taito.

Kaikkineen Viski! sisältää selvästi enemmän uusia viskiarvioita kuin mitä odotin. Laskeskelin nopeasti, että kirjan sisältämistä hieman yli 600 arviosta 425 oli uusia – siis sellaisia, joita ei ole vielä missään Nikkasen teoksessa ollut mukana. Tätä laskentaa helpotti huomattavasti tämän kirjan loppuun rakennettu hakemisto, johon on taulukoitu kaikki tämän ja aiempien viskikirjojen sisältö. Siitä on taatusti jatkossakin suunnattomasti hyötyä, jos etsii jotain tiettyä pullotetta kaikkineen parituhatta viskiarviota sisältävästä kirjapinosta.

Ja kun nyt laskelmiin ryhdyttiin, näistä runsaasta neljästä sadasta uudesta viskiarviosta selvästi yli puolet on skotlantilaisia mallasviskejä. Merkittävimmät lisäykset kohdistuvat etenkin Highland Parkin uusiin single caskeihin, joita Nikkanen on luonnollisesti Edringtonin brand ambassadorina päässyt maistamaan erittäin laajalla skaalalla, sekä muutamiin erityisiin viskisarjoihin. Laphroaigin Cask Strength -sarja on esittelyssä kokonaisuudessaan, ja Port Elleneitä esitellään melkein yhtä paljon kuin aiemmissa Nikkasen kirjoissa yhteensä. Myös Springbank saa tässä teoksessa merkittävästi lisää painoarvoa uusilla viskiesittelyillä.

Toki mukana on myös paljon muuta. Suomalaisista viskeistä huomionarvoisia ovat Kyrö Distillery Companyn ja The Helsinki Distilling Companyn ensimmäiset kolmevuotiaat viskit, jotka kumpikin löytyvät nyt tästä teoksesta arvioituina. Mukana on myös rutkasti tynnyrinäytteitä etenkin Kyröltä ja Valamolta. Lisäksi suomalaisten tislaamoiden viimeisimmät kuulumiset vuodelta 2017 on kirjattu jokaisen tislaamoesittelyn loppuun. Kaikkineen suomalaisia tislaamoita käsittelevän osuuden ääressä tulee hetkeksi vähän epäuskoinenkin olo. Vielä hetki sitten niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksi, ja toiminta oli muutenkin erittäin pienimuotoista. Nyt Teerenpeli ja Kyrö ovat selvästi valmiita laajentamaan toimintaansa ihan maailmanluokkaan asti.

Näiden lisäksi esille pitää nostaa Yhdysvaltojen ja Kanadan viskejä käsittelevä osuus, jossa uusien makukuvausten määrä on varsin huomattava. Erityisesti Pappy Van Winkle -osuuden luulisi elähdyttävän bourbonin ystäviä merkittävästi, ja muutenkin vaikkapa Few’n ja Jim Beamin uusien viskien läpikäynnille on suotu paljon tilaa. Ja kuten todettua, yhdysvaltalaisen viskin historiikki on tämän osuuden alussa varsin kattava ja lennokas.

Kokonaisuudessaan Viski! on ansiokas lisä Nikkasen viskitrilogiaan, ja vaikka se keskittyy poimimaan aiempien teosten parhaita paloja, sisällöllisesti se seisoo kyllä myös omillaan. Trilogian kahdesta ensimmäisestä teoksesta tuttu järkälemäinen formaatti näyttää ja tuntuu taas pirun komealta. Kyllä hyvä viski on tällaisen teoksen ansainnut. Jälleen kerran.

Ardbeg Galileo 49%

Olen maistanut tämän 2012 julkaistun Ardbegin pari kertaa aiemminkin, mutta nuotit ovat jääneet kirjaamatta ylös. Nyt suoritin vihdoin asianmukaisen paikon, kun sopiva tilaisuus tuli.

Ardbeg Galileo

(49%, OB, 1999–6/2012, Ex-Marsala & Ex-Bourbon Casks, 15000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Viininen, hiukan lihaisa, turvesavuinen ja makea. Todella tuhti ja muhkea ensivaikutelma. Vahaista punaista omenaa, nektariinia, mausteisuutta, hunajaa. Hedelmäsiirappia, anista, savustettua paprikaa, nokisuutta, rasvaa, pähkinäisyyttä. Vesilisä tuo pintaan kurkkupastillia ja tervaa.

Maku: Vahamainen ja savuinen, viininen ja makea. Punaista omenaa, persikkaa, siirappia, savumakkaraa, rasvaisuutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja runko varsin vahamainen. Tammi tuntuu varsin reippaana ja tuoreena. Jälkimaku on salmiakkinen, tervainen, savuinen ja edelleen varsin viininen. Lääkemäisyyttä, suolaisuutta, pippuria, happamuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa lyijyisyyttä vielä selvemmin.

Arvio: Hiukan sekava Ardbeg, rasvainen ja viininen. Ei kuulu vieläkään omiin suosikkeihini. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100.

Laphroaig Cairdeas 2011 Ileach Edition 50,5%

Jälleen tuli mahdollisuus maistaa tätä Laphroaigin Cairdeas-sarjan vuonna 2011 markkinoille tullutta Ileach Editionia. Taisin edellisen kerran nauttia tätä Uisgessa pari vuotta sitten, mutta vasta nyt pääsin kirjaamaan mietteet lopultakin ylös. Itse viski muuten lienee kahdeksanvuotiasta.

Laphroaig Cairdeas 2011 Ileach Edition

(50,5%, OB, Feis Ile 2011, ’Ileach Edition’, Ex-Maker’s Mark Casks, 70 cl)

Tuoksu: Sitruunalakritsia ja ruohoisuutta, kuivaa turvesavua ja tuhdisti lääkemäisyyttä. Fiilis on vähän kuin Laphroaigin 15-vuotiaassa, tyylikäs ja tasapainoinen. Paahtuneisuutta, merellisyyttä, vihreää omenaa. Merellisiä ja mineraalisia sävyjä todella riittää, merilevää ja rantakalliota. Vesilisä avaa vielä lisää minttuisuutta ja päärynää.

Maku: Kermaisen pehmeä ja alkuun kevyt, mutta lääkemäisyys ja kuivan villainen savu saavat vähitellen otetta. Lakritsia, sitruunaisuutta, apteekin salmiakkia, antiseptisia aineita, vihreää omenaa, vihreää viinirypälettä. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja mukavan mausteinen. Jälkimaku on savuinen, lääkemäinen, hapokas, sitruksinen ja merellisen suolainen. Märkää köyttä, merileväisyyttä. Melko pitkä ja oikein kaunis finaali. Vesilisä korostaa ruohoisuutta ja pientä hapokkuutta.

Arvio: Tyylikäs ja herkkä Laphroaig. Varsin nautinnollinen elämys, vaikka tässä ei pelata väellä ja voimalla ollenkaan. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 84/100 (per 2).

Highland Park 12 yo 2004/2016, Suomi 100, 59,2%

Highland Parkin SMWS & VYS -pullotteen ja tuoreen Sydäntalvi-pullotteen jälkeen sain vihdoin kunnon nuotit ylös myös tästä Suomi 100 -pullotteesta.

Highland Park 12 yo 2004/2016, Suomi 100

(59,2%, OB for Finland, 2004–2016, ’Onnittelut 100-vuotiaalle Suomelle Orkneyn saarelta’, Cask No. 1536, 1st Fill European Sherry Puncheon, 636 bts., 70 cl)

Tuoksu: Vaniljaa ja kermatoffeeta runsaasti. Pehmeää suklaisuutta, sherryä, kevyttä kanervahunajaa. Tammea, yrttisyyttä, reipasta mausteisuutta. Maitokahvia, kahvilikööriä. Vesilisä tuo kermaisuutta ja hunajaa mukanaan kovasti.

Maku: Suklaata, toffeeta, yrttisyyttä, hiukan karvasta espressoa. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja varsin kihelmöivä. Hiukan metallinen sivumaku, hapokkuutta ja mineraalisuutta. Maltaisuutta, tammea ja aavistus rikkisyyttä. Makeaa sitruksisuutta, siirappista hedelmäisyyttä. Jälkimaku on hapahko, suklainen ja espressoinen. Tammisuutta, pippuria, havuisuutta, happoisuutta. Pähkinäisyyttä, pehmeää hedelmäisyyttä kaiken keskellä. Keskipitkä finaali. Vesilisä nostaa havuja pintaan.

Arvio: Oikein maukas Highland Park, jossa sherry pysyttelee taka-alalla. Hiukan olisin toivonut täyteläisyyttä lisää, vaikka hyvä viski tämä toki on tällaisenaankin. 86/100

Lagavulin 1990/2006 Distillers Edition 43%

Minulla on aina ollut hiukan ongelmallinen suhde Lagavulinin Distillers Editioniin. Olin aina pitänyt sitä yliarvostettuna viskinä, kunnes pääsin maistamaan vuoden 1987 pullotteen.

Sen jälkeen koin taas pienen pettymyksen keskimääräistä iäkkäämmän 1995/2013:n ääressä, mikä oli hyvä muistutus tämän PX-viimeistelyllä pelaavan sarjan hiukan arvaamattomasta luonteesta. Joskus osuu kohdalle, joskus ei.

Nyt lasissa on jouluisiin sävyihin sopivasti vuonna 1990 tynnyriin pistetty ja vuonna 2006 pullotettu DE. Odotukset ovat varsin korkealla.

Lagavulin 1990/2006 Distillers Edition

(43%, OB, 1990–2006, Batch No. lgv. 4/494, Double matured in Pedro Ximenez Sherry Wood, 70 cl)

Tuoksu: Vahvan turvesavuinen ja tumma, todella suklainen ja jopa muhkea ensivaikutelma. Varsin kuiva ja lihaisa, beef jerkyä ja savumakkaraa riittää. Suolaisuutta, salmiakkia, hiukan tervaa. Tumma yrttisyys yhdistettynä kuivaan tammeen toimii mahtavasti. Makeus tulee mehiläisvahaisena ja toffeemaisena esiin.

Maku: Todella vahamainen, kuivan tamminen ja tyylikkään turvesavuinen. Suolaisuutta, merellisyyttä, lakritsia, salmiakkia. Savumakkaraa, lihaisuutta todella riittää, mutta profiili on kuiva ja jokseenkin loistava. Kinuskia ja uuniomenan makeutta, hiukan hilloisuutta. Suutuntuma on pehmeän täyteläinen mutta tämä kieltämättä voisi hyötyä vielä korkeammalta pullotusvahvuudesta. Jälkimaku on hyvin lakritsinen ja pehmeän turvesavuinen, vahamainen ja kevyen tamminen. Yrttitippoja, salmiakkia, savumakkaraa, pippurisuutta, hapokasta mineraalisuutta. Todella herkäksi taittuva, varsin pitkä finaali. Nam.

Arvio: Todella herkullinen Lagavulin. Vahvistaa uskoani siihen, että DE voi todella toimia, kun profiili pysyy riittävän kuivana ja balanssi osuu kohdalleen. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 89/100.

The Macallan 12 yo Double Cask 40%

Macallania kahdesta eri tynnyrityypistä. Kovin suuria odotuksia ei ole.

The Macallan 12 yo Double Cask

(40%, OB, +/- 2016, American & European Sherry Seasoned Oak Casks, 70 cl)

Tuoksu: Hyvin maltainen ja nuorekas, rusinainen ja pähkinäinen. Paahtunut, kuivan suklainen ensivaikutelma. Toffeefudgen makeus ja vaniljaisuus tuntuvat hiukan kerroksellisilta, tuore puu tulee tästä tammilastuisena ja mausteisena läpi. Hiukan demerarasokeria ja uuniomenaa, aavistus kypsää luumua.

Maku: Kermainen ja kevyt, vaikka rusinaa, suklaata ja pähkinäisyyttä riittääkin alkuun. Maitokahvia, toffeeta, sokerisuutta. Aavistus omenaisuutta, runsaasti maltaisuutta ja vaimeaa tammisuutta. Suutuntuma on yllättävän ohut ja alhaisesta vahvuudestakin johtuen hiukan ponneton. Edelleen se tietty kerroksellisuus tuntuu, maut eivät ole täysin integroituneita eivätkä kuivat ja makeat elementit oikein löydä toisiaan. Jälkimaku on suklainen, kermainen ja hiukan puiseva. Tammi tuntuu edelleen rapsakkana ja tumma suklaa saa seurakseen mustaa teetä. Pähkinää, toffeeta, rusinaa. Melko lyhyt finaali kaikkineen.

Arvio: Syvyyttä jäin kovasti kaipaamaan. Perusmaussa on toki myös paljon miellyttävää ja helposti lähestyttävää, mutta potku puuttuu. 80/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 74/100.

Chichibu On The Way 2015, 55,5%

Ichiro Akuto on julkaissut vuonna 2008 aloittaneen Chichibun nuoria viskejä On The Way -sarjassa. Kun luin tänä syksynä Stefan Van Eyckenin erinomaisen Whisky Rising -teoksen, rupesin miettimään, miten olen missannut täällä blogissa Chichibut kokonaan. Nyt siihen tulee vihdoin korjaus.

Chichibu On The Way 2015

(55,5%, OB, Ichiro’s Malt, 2015, 10700 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hiukan pidättyväinen hedelmäsalaatin tuoksu. Vesimelonia, viinirypäleitä, päärynää, limettiä. Tammi tuntuu aktiivisena ja reippaana, maltaisuus on vahvasti pinnassa. Hunajainen ja toffeemainen makeus nousee taustalta kauniisti. Melko suoraviivainen kokonaisuus. Vesilisä avaa karkkisuutta ja yrttejä.

Maku: Hedelmäinen ja kihelmöivän mausteinen. Herukkaisuutta, sitruksisuutta, mineraalisuutta, runsaasti vaniljaa. Tammi ja maltaisuus ovat edelleen varsin raakoina mukana. Omenaa, päärynää, appelsiinimehua, hiukan hedelmäteetä. Suutuntuma on melko kevyt ja erittäin napakka ja pippurinen. Balanssi on silti oivallinen. Jälkimaku on varsin makea, hedelmäsalaattinen, ananaksinen, jälkiruokaviinimäinen. Mielenkiintoinen kaneli ja inkivääri, vahamainen tammisuus ja maitosuklaisuus. Vaniljaa, hunajaa, mietoa leivosmaisuutta. Korkeintaan keskipitkä finaali. Vesilisä tuo makeutta vielä enemmänkin pintaan.

Arvio: Oikein miellyttävä, hedelmäinen ja tasapainoinen viski, joskin hyvin nuori vielä. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100.

Caol Ila 10 yo 1989/2000, Murray McDavid 46%

Maistelussa tällä kertaa Murray McDavidin Caol Ilaa, joka on pullotettu muutamia kuukausia ennen yhtiön Bruichladdich-kauppoja. Nythän Murray McDavidin tuotemerkki on ollut nelisen vuotta Aceon omistuksessa, ja ainakin Mission-sarja tuntuu olevan vielä voimissaan. Mutta nyt viskiä on lasissa varhaisemmalta ajalta.

Caol Ila 10 yo 1989/2000, Murray McDavid

(46%, Murray McDavid, 12/1989–8/2000, Cask No. MM 3789, 70 cl)

Tuoksu: Suolaa ja lakritsia, kuivaa savua ja yrttisyyttä. Minttua, suolaheinää, märkää kalliota, merellisyyttä. Apteekin salmiakkia, lääkemäisyyttä, kamferia, terävää sitruksisuutta, pippuria. Todella hieno tervainen ja tumman eucalyptusmainen sävy. Kuivaa tammea. Menisi sokkona ikäviskistä. Vesilisä tuo sitruunamelissaa.

Maku: Upean tuoksun jälkeen tulee paluu maan pinnalle. Suolavetinen ja sitruunainen kokonaisuus pyörii paksun turvesavun, lakritsin ja lääkemäisten piirteiden ympärillä. Suutuntuma on yllättävän kevyt ja aavistuksen vetinen. Tammi on selvästi vaniljaisempaa ja aktiivisempaa kuin tuoksussa. Omenaa, minttua, ruohoisuutta. Jälkimaku liikkuu kuivan lääkemäisyyden ja kireän mineraalisuuden suuntaan. Hapokkuutta, yrttejä, kuivaa tammisuutta, sitruksisuuttta, pippuria. Hiukan valjuksi tämä jää, vaikka yrtit, savu, lakritsi ja terva pirskahtelevatkin. Finaali on keskipitkä. Vesilisä lisää makeutta selvästi, päärynää ja hunajaisuutta.

Arvio: Tuoksultaan todella upea mutta maussa hiukan yksinkertaiseksi jäävä tapaus. Tuoksu olisi kyllä sokkona mennyt parikymmentä vuotta vanhemmastakin Caol Ilasta. 85/100

Arran Sauternes Cask Finish 50%

Arranin perusvalikoimaan kuuluu muutama tällainen viinitynnyrifinistely. Nyt maistelussa arviolta parin vuoden takaista erää Sauternes-jälkiruokaviinitynnyreissä viimeistellystä viskistä.

Maistoin tämän kyllä jo Louisa Youngin tastingissa Uisgessa, mutta sellainen tunne jäi, että se ansaitsee vielä keskittyneemmän käsittelyn. Viski on siis kypsynyt Louisan mukaan noin seitsemän vuotta ex-bourbonissa ja sen jälkeen viimeistelty 12 kuukautta ex-Sauternesissa.

Arran Sauternes Cask Finish

(50%, OB, NAS, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Karkkinen, hunajainen ja vaniljainen. Nallekarkkeja, hiukan viinikumia, säilykepäärynöitä siirappiliemessä, hunajamelonia, hedelmäsalaattia. Maltaisuus tulee mukavasti läpi, tammi on varsin kauniisti esillä myös. Hiukan mausteisuutta ja pekaanipähkinää. Vesilisä avaa omenaa ja sitruksisuutta.

Maku: Hedelmäinen, imelän hunajainen ja kihelmöivän mausteinen. Tammi pukkaa runsaasti tanniineja eikä pippuriltakaan säästytä, mutta hedelmäkarkkisuus, öljyisyys ja mehiläisvahaisuus tasapainottavat tätä oivallisesti. Hedelmämehua, hedelmäsalaattia, säilykehedelmiä ja hedelmäsiirappia riittää. Suutuntuma on keskitäyteläinen mutta mausteiden ansiosta varsin napakka. Maltaisuus kulkee hyvin mukana. Jälkimaku on erittäin vaniljainen, hunajainen ja mausteinen. Pippuria ja suolaisuutta, hedelmäsalaattia, inkivääriä, sitruksisuutta. Keskipitkä ja kihelmöivä finaali. Vesilisä tekee tälle hyvää, avaa mintun ja päärynämarmeladin.

Arvio: Mausteisen ryhdikäs ja pätevä perusviski. Ei herätä suuria tunteita mutta hoitaa hedelmäsalaattisen tonttinsa nätisti. 83/100