Laphroaigin kympin kanssa pelittää vissyvesi, kun taas Lagavulinin 16-vuotias toimii parhaiten kokiksen kanssa.

Provosoivaa? Dave Broomin Whisky: The Manual (Mitchell Beazley, 2014) on vallankumoukseen pyrkivä teos. Ote on ensimmäisiltä sivuilta saakka kuin Myytinmurtajissa, ja vaikka en pidä itseäni minään viskipuritaanina, pari kertaa oli pakko yskähtää. Inkivääriolutta on syytä laittaa Obaniin, ihanko varmasti? Ja ketä oikeasti palvelee Arranin 14-vuotiaan ja vihreän teen miksaaminen?

”Whisky isn’t for an elite, it is for everyone. It’s a great drink, a fascinating drink, a complex drink, a historical drink but it is, ultimately, JUST A DRINK. Whisky’s inability to dispatch the myths associated with it is one reason why it can remain a difficult sell. So it’s time to take aim and blast them away.”

Mutta hetkinen, ”a difficult sell”? Kiinnostaako meitä pätkääkään, että viskin myyminen voi olla vaikeaa? Päinvastoin, jokainen viskiharrastaja tervehtii sitä ilolla: mitä huonommin kauppa käy, sitä halvempina hinnat pysyvät. Broomin kommentti on hiukan hämmentävä kaikin puolin. Kenen asialla hän tässä oikein on? Eikö näkökulman pitäisi pysyä viskin maistajien mahdollisissa pidäkkeissä eikä livetä tuottajien markkinointimurheisiin?

Jos äskettäin lukemani Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whisky on ehdottomasti moderni viskikirja, Broomin viskimanuaali menee vielä pari askelta pidemmälle. Tai ehkä sivuun, mieluummin. Nyt tislaamoesittelyitä ei harrasteta ollenkaan. Olennaista on vain tiettyjen yksittäisten viskien – blendien, single maltien, jenkkiviskien, kanadalaisten, aasialaisten ja muiden – sopivuus sekoitettavaksi. Broom on maistanut 102 viskiä kivennäisveden, ginger alen, Coca Colan, kookosmaidon ja vihreän teen kanssa.

Olen kasvanut ilmeisesti jo sen verran sallivaan viskikulttuuriin, että Broomin pitkät selostukset hänen kuulemistaan kielloista laittaa viskiin vettä tuntuvat jotenkin oudoilta. Ehkä siksi, etten ole koskaan itse vesikieltoon törmännyt. Päinvastoin, vettä on aina suositeltu, sekä viskin sekaan että sen ohessa juotavaksi.

Kun Broom lähtee hyökkäämään vesikieltoa vastaan, hän tekee sen täydellä tykistökeskityksellä: arsenaaliin kaivetaan kaikki perusmikserit inkiväärioluesta ja vihreästä teestä lähtien. Välillä tuntuu, että Broom oikein herkuttelee lukijan reaktioilla. Ehkä hän näkee mielessään ne ilmeet, jotka tulevat tällaisista kehotuksista: kannattaa kokeilla, miten Coca Cola nostaa arvokkaan savuviskin ihan uudelle tasolle. Erään geneerisen baari-iltakuvan kuvateksti on harvinaisen kuvaava koko teokselle:

”The modern whisky drinker is sophisticated, adventurous and resolutely non-traditional.”

Whisky: The Manual haastaa lukijansa, ainakin viskiä harrastavan lukijansa. Blendien sekoittaminen miksereihin on vielä ihan hyväksyttävää, menkööt sinne ruisviskit ja muut, mutta single malt -puolella en pysty ottamaan täysin vakavasti noita suosituksia mikserin käytöstä.

Onneksi Broom jättää sentään muutaman viskin ilman mikserisuositusta. Hänestä Aberlour A’bunadh, The Macallan 18 yo Sherry Oak, Springbank 12 yo Cask Strength ja Yamazaki 18 yo eivät toimi minkään mikserin kanssa niin, että se olisi kokeilemisen arvoista. Ja blendistäkin ökykallis Royal Salute 21 yo jää ilman mikserisuositusta. Näistä on lukijankin helppo olla samaa mieltä. Mutta kookosvettä ja Kilchoman Machir Bay’tä, enpä tiedä.

Ihmettelin kirjassa provokaation ohessa myös ainakin yhtä faktaa, jonka kokenut viskikirjailija Broom esittää viskin valmistuksesta. Hän kirjoittaa hiivasta näin:

”The yeast type used will have an impact as well. Because Scottish distillers all use the same yeast type, it doesn’t create the flavours that make each distillery’s whisky different.”

Miten niin skotlantilaiset tislaamot käyttävät kaikki samaa hiivatyyppiä? Ymmärrän toki, että Mauri ja Quest eivät tuota tunnistettavasti erilaisia makuja, mutta kyllä tislaamoissa usein kerrotaan, että nestemäinen ja kuivahiiva tuottavat hiukan erilaista vierrettä. Ja toisaalla Broom itsekin muistuttaa, että noin 70 prosenttia viskin mausta syntyy tynnyrikypsytyksen tuloksena. Olen luullut, että hiivatyyppien erot häviävät viimeistään siellä tynnyrissä vuosien kuluessa huomaamattomiin. Mutta kukapa minä olen Broomin kaltaista auktoriteettia kommentoimaan. Hänhän kiistatta tietää viskistä aivan kaiken.

Whisky: The Manual aiheutti minulla kuitenkin sen verran mielenhäiriötä, että kokeilin kokista ja Lagavulinin 16-vuotiasta. Pystyin siihen, kaadoin kolajuoman siihen viskin päälle… ikuisen suosikkiviskini päälle valutin siis pullosta kokista, kylmän viileästi. Syntyi viskikolaa, jonka juomista en suosittele: sitä sanotaan ryyppäämiseksi. Mutta mikään ei tietysti estä ihmistä kokeilemasta kaikenlaista, jos ei viskin perusmausta satu pitämään.

Viskidrinkkeihin suhtaudun lähtökohtaisesti suopeammin, ja niitäkin Broom esittelee teoksensa lopussa varsin asiantuntevasti. Ehkä Broomin teoksen paras sanoma on se sama moderni viesti, jota myös Let Me Tell You About Whisky toistaa: tärkeää on pitää viskin kanssa hauskaa ja löytää sellaiset maut ja yhdistelmät, jotka sopivat omaan suuhun. Sen allekirjoitan itsekin. Mutta että Bowmoren 12-vuotiasta ja vissyä, pfffttt! Ei ole minun juttuni.

Jos joku sattuu aloittamaan viskiharrastuksensa lukemalla Whisky: The Manualin, siitä tulee taatusti aivan erilainen viskiharrastus kuin pari vuotta aiemmin aiheesta innostuneilla. Sinänsä oireellista on, että viskibuumin keskellä julkaistaan nyt tällaisia kirjoja: kohderyhmänä ovat ilmiselvästi ihmiset, jotka eivät pidä viskistä.