Kuukausi: heinäkuu 2014

Glengoyne 14 yo 1999/2013, Malts of Scotland 54,3%

Nyt maistelussa on vuoden 1999 Glengoyne-tuotantoa, jonka Malts of Scotland on pannut pulloon 2013. Oma vaatimaton kokemukseni nuorehkoista Glengoyneista on sen sorttinen, että vastaan voi tulla melkein millaista viskiä tahansa.

Tässä tapauksessa neljäntoista vuoden kypsytysaikaa voi pitää luontevana, kun viski on päätynyt vain hogshead-kokoiseen ex-sherrytynnyriin. Siinäkin voidaan mennä jo rajoille, jos kyseessä on first fill. Värin perusteella mahdollisesti on.

Glengoyne 14 yo 1999/2013, Malts of Scotland

(54,3%, Malts of Scotland, 7/1999–10/2013, Sherry Hogshead, Cask #MoS 13044, 247 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Sherryinen ja marjaisa. Erittäin suklainen. Kuningatarhilloa, siirappia, luumua, kahvia, hiukan rusinaa. Tammisuus on makean vaniljaista, mutta erottuu selvästi. Houkutteleva kokonaisuus, vaikkei kovin jykevä olekaan. Vesilisä erottelee makeahkoa sitruksisuutta ja tiettyä keksimäisyyttä.

Maku: Suklaata ja makeaa sherryä. Melkein PX-fiilistä. Marjaisuus on pinnassa, mustikat ja vadelmat etenkin. Suklaisuus on makeaa ja runsasta, vaikka viskin runko ei ole mitenkään tuhti. Mukava mausteisuus tulee tammen kyydissä, leikkaa nätisti makeutta. Siirappi ja kinuski saavat seurakseen anista ja maustepippuria. Luumu ja digestivekeksit maistuvat. Jälkimaku on varsin mausteinen ja tamminen, tanniineja riittää. Kahvinen ja hiukan kitkerä vaikutelma korostuu. Finaali jää melko lyhyeksi. Vesilisä heikentää runkoa herkästi mutta lisää kahvisuutta.

Arvio: Tyylikäs ja herkullinen sherryttely, joka saisi jatkua jälkimaussa vielä pidempäänkin. 86/100

Glenrothes 2001/2014, 43%

Kotimaiseen monopolimyymälään saapunut Glenrothes 2001 on käsittääkseni kolmas virallinen 2001-julkaisu. Aiemmat 2001-pullotteet on saatu vuosina 2012 ja 2013.

Glenrothesin tapa merkitä tarkat päivät etikettiinsä on kieltämättä hämäävää. Checked- ja Approved-merkinnät ovat päivätasolla mutta pullotusajankohta on pelkästään vuositasolla. Sen takia viskin ihan tarkkaa ikää ei voi tietää.

Joka tapauksessa tiedetään, että tynnyrien hyväksymisen jälkeen Glenrothes siirtää niiden sisällöt suurempaan astiaan, jossa viskiä naitetaan melko pitkään. Tässä tapauksessa marriage on kestänyt vähintään puolitoista vuotta. Ihan normaali liiton kesto – mäkihyppääjälle.

Glenrothes 2001/2014

(43%, OB, checked 25.5.2001, approved 16.6.2012, bottled 2014, 70 cl)

Tuoksu: Paksun maltainen, hunajaisen makea. Hiukan ummehtunut, mutta aukeaa lasissa vähitellen. Runsas tammisuus, tuore ja melko mausteinen. Kovia toffeekarkkeja, paahtovanukasta, appelsiinimehua, aamupuuroa. Hyvin glenrothesmainen, tislaamon nykytyylin mukainen. Maltaisuus on hiukan lenseää, siksi tämä ei kolahda kovin lujaa.

Maku: Maltainen ja tuoreen tamminen perusmaku. Suutuntuma on öljyinen mutta silti tekstuuri on ”väljä”, jopa aavistuksen vetinen. Vaniljaa ja hunajaa, makeaa appelsiinia, maitosuklaata. Tammen mausteisuutta, sitruksisia ja happamia nuotteja (mustaa teetä). Jälkimaku on mukavan kinuskinen ja miellyttävän tasapainoinen, paras osa koko viskiä. Mutta hunajainen, kermainen ja toffeemainen finaali jää valitettavan lyhyeksi.

Arvio: Tyypillinen nuorehko speysider, jota ei ehkä erottaisi sokkona monista ikätovereistaan. Mukava jälkimaku jäi sentään mieleen. 82/100

Caol Ila 19 yo 1991/2011, Cooper’s Choice 46%

Brian Crook perusti The Vintage Malt Whisky Companyn vuonna 1992. Cooper’s Choice on sen sarjoista tunnetuin, ja nyt käsissä on jännittävä Caol Ila: viski on peräisin tynnyristä, joka on täytetty vuotta ennen kuin itse pullotusyhtiö on perustettu.

Caol Ila 19 yo 1991/2011, Cooper’s Choice

(46%, Cooper’s Choice, 1991–2011, Refill Sherry Butt, Cask No. 923, 570 bts., 70 cl)

Tuoksu: Savua ja vaniljaa. Erottuva rikkisyys, joka pysyy kuitenkin siedettävänä. Hunajaa, toffeeta, veriappelsiinia. Kuivakka, melkeinpä puiseva tammisuus. Katajaisuutta ja suolaisuutta, hiukan oliiviöljyä. Hiukan vaatimaton kokonaisuus.

Maku: Erittäin vahamainen suutuntuma, muistuttaa oliiviöljyä. Kuiva savuisuus ja paksu rikkisyys. Tammisuus on vaniljaista ja mausteista, mutta edelleen varsin puisevaa. Katajaisuutta ja minttua, pientä pippurisuuttakin löytyy. Kermatoffeeta on runsaasti, ihan pieni lakritsi on myös havaittavissa. Jälkimaku on täynnä puisevaa tammea, kynttilämäistä vahaa, pehmeää turvesavua ja makeaa rikkisyyttä, suolaisuutta ja sitruunaa. Perusilme ei kehity, vaikka rikkisyys hellittääkin hiukan lasissa.

Arvio: Alitti odotukset selvästi. Rikkisyys dominoi eikä tammi ole tasapainossa. 80/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100.

Dave Broom: Whisky: The Manual

Laphroaigin kympin kanssa pelittää vissyvesi, kun taas Lagavulinin 16-vuotias toimii parhaiten kokiksen kanssa.

Provosoivaa? Dave Broomin Whisky: The Manual (Mitchell Beazley, 2014) on vallankumoukseen pyrkivä teos. Ote on ensimmäisiltä sivuilta saakka kuin Myytinmurtajissa, ja vaikka en pidä itseäni minään viskipuritaanina, pari kertaa oli pakko yskähtää. Inkivääriolutta on syytä laittaa Obaniin, ihanko varmasti? Ja ketä oikeasti palvelee Arranin 14-vuotiaan ja vihreän teen miksaaminen?

”Whisky isn’t for an elite, it is for everyone. It’s a great drink, a fascinating drink, a complex drink, a historical drink but it is, ultimately, JUST A DRINK. Whisky’s inability to dispatch the myths associated with it is one reason why it can remain a difficult sell. So it’s time to take aim and blast them away.”

Mutta hetkinen, ”a difficult sell”? Kiinnostaako meitä pätkääkään, että viskin myyminen voi olla vaikeaa? Päinvastoin, jokainen viskiharrastaja tervehtii sitä ilolla: mitä huonommin kauppa käy, sitä halvempina hinnat pysyvät. Broomin kommentti on hiukan hämmentävä kaikin puolin. Kenen asialla hän tässä oikein on? Eikö näkökulman pitäisi pysyä viskin maistajien mahdollisissa pidäkkeissä eikä livetä tuottajien markkinointimurheisiin?

Jos äskettäin lukemani Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whisky on ehdottomasti moderni viskikirja, Broomin viskimanuaali menee vielä pari askelta pidemmälle. Tai ehkä sivuun, mieluummin. Nyt tislaamoesittelyitä ei harrasteta ollenkaan. Olennaista on vain tiettyjen yksittäisten viskien – blendien, single maltien, jenkkiviskien, kanadalaisten, aasialaisten ja muiden – sopivuus sekoitettavaksi. Broom on maistanut 102 viskiä kivennäisveden, ginger alen, Coca Colan, kookosmaidon ja vihreän teen kanssa.

Olen kasvanut ilmeisesti jo sen verran sallivaan viskikulttuuriin, että Broomin pitkät selostukset hänen kuulemistaan kielloista laittaa viskiin vettä tuntuvat jotenkin oudoilta. Ehkä siksi, etten ole koskaan itse vesikieltoon törmännyt. Päinvastoin, vettä on aina suositeltu, sekä viskin sekaan että sen ohessa juotavaksi.

Kun Broom lähtee hyökkäämään vesikieltoa vastaan, hän tekee sen täydellä tykistökeskityksellä: arsenaaliin kaivetaan kaikki perusmikserit inkiväärioluesta ja vihreästä teestä lähtien. Välillä tuntuu, että Broom oikein herkuttelee lukijan reaktioilla. Ehkä hän näkee mielessään ne ilmeet, jotka tulevat tällaisista kehotuksista: kannattaa kokeilla, miten Coca Cola nostaa arvokkaan savuviskin ihan uudelle tasolle. Erään geneerisen baari-iltakuvan kuvateksti on harvinaisen kuvaava koko teokselle:

”The modern whisky drinker is sophisticated, adventurous and resolutely non-traditional.”

Whisky: The Manual haastaa lukijansa, ainakin viskiä harrastavan lukijansa. Blendien sekoittaminen miksereihin on vielä ihan hyväksyttävää, menkööt sinne ruisviskit ja muut, mutta single malt -puolella en pysty ottamaan täysin vakavasti noita suosituksia mikserin käytöstä.

Onneksi Broom jättää sentään muutaman viskin ilman mikserisuositusta. Hänestä Aberlour A’bunadh, The Macallan 18 yo Sherry Oak, Springbank 12 yo Cask Strength ja Yamazaki 18 yo eivät toimi minkään mikserin kanssa niin, että se olisi kokeilemisen arvoista. Ja blendistäkin ökykallis Royal Salute 21 yo jää ilman mikserisuositusta. Näistä on lukijankin helppo olla samaa mieltä. Mutta kookosvettä ja Kilchoman Machir Bay’tä, enpä tiedä.

Ihmettelin kirjassa provokaation ohessa myös ainakin yhtä faktaa, jonka kokenut viskikirjailija Broom esittää viskin valmistuksesta. Hän kirjoittaa hiivasta näin:

”The yeast type used will have an impact as well. Because Scottish distillers all use the same yeast type, it doesn’t create the flavours that make each distillery’s whisky different.”

Miten niin skotlantilaiset tislaamot käyttävät kaikki samaa hiivatyyppiä? Ymmärrän toki, että Mauri ja Quest eivät tuota tunnistettavasti erilaisia makuja, mutta kyllä tislaamoissa usein kerrotaan, että nestemäinen ja kuivahiiva tuottavat hiukan erilaista vierrettä. Ja toisaalla Broom itsekin muistuttaa, että noin 70 prosenttia viskin mausta syntyy tynnyrikypsytyksen tuloksena. Olen luullut, että hiivatyyppien erot häviävät viimeistään siellä tynnyrissä vuosien kuluessa huomaamattomiin. Mutta kukapa minä olen Broomin kaltaista auktoriteettia kommentoimaan. Hänhän kiistatta tietää viskistä aivan kaiken.

Broom_Whisky_The_Manual_002Whisky: The Manual aiheutti minulla kuitenkin sen verran mielenhäiriötä, että kokeilin kokista ja Lagavulinin 16-vuotiasta. Pystyin siihen, kaadoin kolajuoman siihen viskin päälle… ikuisen suosikkiviskini päälle valutin siis pullosta kokista, kylmän viileästi. Syntyi viskikolaa, jonka juomista en suosittele: sitä sanotaan ryyppäämiseksi. Mutta mikään ei tietysti estä ihmistä kokeilemasta kaikenlaista, jos ei viskin perusmausta satu pitämään.

Viskidrinkkeihin suhtaudun lähtökohtaisesti suopeammin, ja niitäkin Broom esittelee teoksensa lopussa varsin asiantuntevasti. Ehkä Broomin teoksen paras sanoma on se sama moderni viesti, jota myös Let Me Tell You About Whisky toistaa: tärkeää on pitää viskin kanssa hauskaa ja löytää sellaiset maut ja yhdistelmät, jotka sopivat omaan suuhun. Sen allekirjoitan itsekin. Mutta että Bowmoren 12-vuotiasta ja vissyä, pfffttt! Ei ole minun juttuni.

Jos joku sattuu aloittamaan viskiharrastuksensa lukemalla Whisky: The Manualin, siitä tulee taatusti aivan erilainen viskiharrastus kuin pari vuotta aiemmin aiheesta innostuneilla. Sinänsä oireellista on, että viskibuumin keskellä julkaistaan nyt tällaisia kirjoja: kohderyhmänä ovat ilmiselvästi ihmiset, jotka eivät pidä viskistä.

Port Charlotte 11 yo 2001/2013, Malts of Scotland 58,2%

Havahduin saksalaisen Malts of Scotlandin julkaisuihin nimenomaan Port Charlotten kautta. Moni varhainen, nuori ja ylistetty Port Charlotte -pullote oli nimenomaan heidän pullottamaansa tavaraa. (Esimerkkeinä vaikkapa tämä ja tämä.)

Nyt käsissä on vähän myöhemmän ajan Port Charlottea, tislattu toki jo 2001 mutta pullotettu vasta 2013. Tuote on peräisin ex-sherrytynnyristä (sherry hogshead).

Port Charlotte 11 yo 2001/2013, Malts of Scotland

(58,2%, Malts of Scotland, 12/2001–10/2013, Sherry Hogshead, Cask #MoS 13052, 292 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Savuinen ja kumisaapasmainen. Moottoriöljyä ja tervaa. Lihaisa, sherryinen ja makea. Hapanimeläkastiketta, kosteata hedelmäkakkua. Suolainen ja merileväinen vivahde, yskänpastilleja ja ruutia. Todella paksu turpeensavu, iso viski on kyseessä. Vesilisä tuo lakritsia ja hiukan hapanta suklaisuutta.

Maku: Iso sherry, iso savu! Kolossaalinen. Tervainen ja turpeinen. Salmiakkia, tervaleijonaa, tummaa liköörimäisyyttä, yrttejä. Öljyinen ja paksu suutuntuma, tammisuus tuo purevuutta. Viski ei anna armoa, sherry potkii kumisaappailla, ruuti käryää. Appelsiinia, suklaata, pippuria. Jälkimaku alkaa tervaisena ja turpeisena, makeutuu sherryiseksi ja liköörimäiseksi. Kehittyy tammen, ylikypsien hedelmien, tumman suklaan, vahvan kahvisuuden ja yrttien kanssa pitkään, syntyy hieno finaali. Vesilisällä hedelmäisyys korostuu, limetti ja vihreä omena tulevat selvästi esiin.

Arvio: Jättiläinen. Hirviö. Savuinen, armoton sherryjyrä, täysin hienostelematon. Hiljaiseksi vetää. 88/100

Talisker Dark Storm 45,8%

Talisker toi vuonna 2013 myyntiin Stormin, ja kuluttajan hämmentämiseksi se lanseerasi samana vuonna tax free -myyntiin vielä Dark Stormin.

Storm on omasta mielestäni varsin oivallinen NAS-viski. Mutta miten tämä Dark Storm eroaa siitä? Ainakin sen verran, että Dark Stormiin on käytetty ex-bourbontynnyreitä, jotka on voimakkaasti hiilletty.

Hiiltäminen ei sinänsä tuo viskiin savuaromia, vaan menetelmää käytetään yleensä käytettyjen tynnyrien elvyttämiseen. Hiillettyjen tynnyrien käyttö lisää herkästi viskin makeutta.

Talisker Dark Storm

(45,8%, OB, NAS, Travel Retail Exclusive, Heavily Charred Casks, 2013, 100 cl)

Tuoksu: Makea ja paahtunut. Runsas turvesavu, pistävä ja melko lihaisa. Ylikypsiä hedelmiä, luumua ja appelsiininkuorta. Karamellisoitua sipulia, paahdettua paprikaa. Paahtoleipää, kahvisuutta, tummaa suklaata, halvaa. Makea lääkemäisyys. Runsas ja imelä kokonaisuus.

Maku: Makea ja maltainen, turvesavuinen ja hedelmäinen. Turve tuntuu rajumpana kuin tuoksussa. Karamellisoitunut vaikutelma, poltettua sokeria ja ylikypsiä hedelmiä, makeaa appelsiinia ja karamellipossua. Suolaisuutta. Tammisuus maistuu raa’an tuoreena, voimakkaana ja mausteisena. Pippuri on intensiivinen, vanilja ja hunaja pehmentävät. Suutuntuma on pehmeän täyteläinen ja salakavala, pippuri alkaa purra verraten myöhään. Jälkimaku on suolainen, savuinen, makean turpeinen, tanniininen ja hiukan hunajainen, vähintäänkin keskipitkä. Ja oikein kunnolla on mustapippuriakin mukana.

Arvio: Makealta tuoksuva mutta rajun turvesavuinen ja suolainen Talisker. Ei paha. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 87/100 (per 2). Whisky Magazine 84/100 (Neil Ridley), 85/100 (Rob Allanson).

Neil Ridley & Gavin D. Smith: Let Me Tell You About Whisky

Viskikirjallisuus elää selvästi uutta aikakautta. Nyt vallalla on tietty rentous ja suurpiirteisyys: kaikki viskissä on sallittua, kunhan se vain on hauskaa.

Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whisky (Pavilion Books, 2013) on edustava esimerkki uuden ajan viskikirjasta. Se edustaa varsin erilaista maailmankuvaa kuin vaikkapa Michael Jacksonin Malt Whisky Companion (ensimmäinen laitos 1989) tai David Wishartin Whisky Classified (2002). Kun viskit on saatu menneinä vuosikymmeninä järjestykseen, nyt on sekoittamisen aika. Viskin joukkoon voi laittaa vaikka teetä tai kokista, kunhan siitä itse nauttii.

Let Me Tell You About Whisky on mukavaa luettavaa: teos on turhasta purismista vapautettu, monipuolinen ja kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Kirjoittajista Neil Ridley on tunnettu Caskstrength-blogista ja moderneista viskiympyröistä, Gavin D. Smith taas edustaa kokeneempaa kaartia. Yhdessä miehet ovat saaneet aikaan teoksen, jonka voi kuvitella innostavan monia tulokkaita viskin ääreen. Anorakkiporukoihin se ei välttämättä ketään houkuttele, vaan tutustumaan johonkin uuteen.

Viskialueiden tai tislaamojen erityispiirteiden määrittely ei ole enää kovin suosittua, ja sen kyllä huomaa tässä teoksessa. Siinä missä Malt Whisky Companion edusti yhden viskimestarin syvällistä tislaamo-oppia ja Whisky Classified heitti kehiin tilastotieteilijän viileän analyysin, Let Me Tell You About Whisky esittelee yhdellä aukeamalla japanilaista jääpallon vuolemista, toisella sopivia ruokalajeja tietyille viskeille ja kolmannella kanadalaisia viskitislaamoja, joissa kannattaa vierailla. Silti Ridleyn ja Smithin kirja pysyy aivan hyvin kasassa; näkökulma vain on laajempi kuin menneinä vuosikymmeninä. Nyt Caol Ila jää sivuhuomioksi, kun maailmalla on niin paljon muita tislaamoja, joita pitää ehtiä esittelemään. Uudet kokemukset ovat tällä vuosikymmenellä tärkeämpiä kuin porautuminen syvälle johonkin 1800-luvun alussa perustetun tislaamon vaiheisiin.

Ridley_Smith_Let_Me_Tell_You_About_Whisky_002Let Me Tell You About Whisky ei toki ole mikään historiaton teos, kirjoittajat kyllä käyvät alussa vauhdikkaasti läpi olennaiset vaiheet ja tislaamoistakin paukutellaan hauskoja anekdootteja. Terroir-pohdintaa, ikäkysymyksiä ja hiivatyyppien erojakin mahtuu mukaan. Viskidrinkit, viskin ja sikarin yhdistäminen ja ruokalajien toimivuus tiettyjen viskien kanssa ovat teoksen modernia sisältöä ja sellaisenaan kiinnostavaa.

Viskin ostamista ja siihen sijoittamista käsitellään jopa yllättävänkin laajasti, kun kyseessä on kuitenkin selvästi perusteos aloittelijalle. Maailman kalleimmat viskit ovat tietysti anekdoottina mukana (kuvassa), mutta samalla selvitetään avatun viskin säilymistä, viskiväärennöksiä ja viskin myymistä huutokaupassa – varsin paneutuvalla otteella. Edelleen mietin, onko tämä muuallakin nykyään toistuva määritelmä peräisin suoraan suden suusta, viskiteollisuuden viestintäpäälliköiltä:

”Once a bottle of whisky has been opened, it is advisable to drink it over a period of weeks or months, rather than years, but you don’t need to worry that it will develop off notes after a day or two in the same way that wine does.”

Oman kokemukseni mukaan hyvällä korkilla varustettu pullo säilyy avattuna helposti vähintään pari kolme vuotta, ja jos asia oikein huolettaa, mikään ei estä ottamasta viskistä ajoissa näytteitä pieniin pulloihin, joissa hapettuminen on mahdollisimman vähäistä. Mutta että viski pilaantuisi muutamassa kuukaudessa? Tuota en kyllä purematta niele. Olen kuullut jopa yli viisi vuotta avattuna erinomaisesti säilyneistä viskeistä. Mutta ehkä tässäkin näkyy aikakausien vaihtuminen: keräily ja pullojen panttaaminen saa tehdä tilaa uusille kokemuksille, jatkuvasti vaihtuville suosikkiviskeille.

Modernista otteesta huolimatta Let Me Tell You About Whisky -teoksen valtaosa koostuu varsin perinteisistä, tislaamokohtaisista viskiesittelyistä. Ote on anekdoottivetoinen ja viihdyttävä, mitään kovin syvällistä katsausta kirjoittajat eivät yritäkään tehdä. Suomesta mukaan on mahtunut Teerenpeli, jonka sijaintia uneliaassa Lahti-nimisessä kaupungissa kuvaillaan hiukan huvittavaankin sävyyn. Skotlannin tislaamoista kirjassa esitellään vain osa, moni klassikkotislaamokin joutuu tyytymään sivuhuomioon eri alueiden Others to try -sivulla. Tislaamoesittelyissä harmittaa pulloista otettujen kuvien pieleen mennyt värimäärittely: suurin osa pulloista on joko toivottoman tummasävyisiä tai räikeän vihreitä, käytännössä siis pahasti epäonnistuneita. Muuten kirja on nimittäin miellyttävää katseltavaa, on hienoja maisemakuvia ja tyylikkäitä taittoratkaisuja laadukkaalla paperilla.

Kaikkineen Ridleyn ja Smithin kirja on leppoisaa luettavaa, mutta ennen kuin siihen tarttuu, on syytä riisua anorakki ja kaataa lasiin mieluummin virkistävä drinkki kuin kolme senttilitraa harvinaista single cask -viskiä pipetin avulla laimennettuna. Edessä on kirjan alaotsikon mukaan matka maailman ympäri: Taste, try & enjoy whisky from around the world. Kampai!

Glen Keith 15 yo 1997/2013, McGibbon’s Provenance 46%

Nyt on käsissä taas vaihteeksi McGibbon’s Provenance -viskiä. Se on siis yksi niistä Fred Laingin haltuunsa saamista pullotesarjoista, kun perheyhtiö Douglas Laing ositettiin veljien kesken viime vuonna.

Tämä keväällä 2013 pulloon päässyt Glen Keith on viettänyt 15 vuotta ex-bourbontynnyrissä (refill hogshead).

Glen Keith 15 yo 1997/2013, McGibbon’s Provenance

(46%, Douglas McGibbon, Winter 1997 – Spring 2013, Cask No. DMG 9655, 70 cl)

Tuoksu: No nyt on jyvää! Räikeän viinamainen jyväisyys tuntuu heti. Vaniljaa ja sitruunankuorta, omenaviineriä. Jotenkin hikinen. Rasvaa ja suolaa. Tuore tammisuus leijuu kaiken yllä. Outo kokonaisuus. Huonekaluvahaa, banaania, erikoisi yhdistelmiä. Melko ilkeä tuoksu, vaikka aukeaakin lasissa paljon.

Maku: Pehmeä suutuntuma ja miellyttävä raikkaus ovat vahvasti ristiriidassa tuoksun kanssa. Makeaa päärynää, persikkaa, vaniljakastiketta, kermaisuutta. Tämähän on ihan maistuvaa! Jyväisyys tuntuu vain taustalla, eikä edes tuoksun kirpeä sitruuna korostu. Viineriä, digestivekeksiä, muroja. Aavistuksen tunkkainen. Jälkimaku alkaa makean vaniljaisena ja runsaan mausteisena, sitten tulevat tammisuus ja kermaisuus. Lopussa vielä terävä jyväisyys nostaa päätään, mutta onneksi finaali ole kovin pitkä.

Arvio: Ilkeän jyväiseltä tuoksuva mutta pehmeän kermaiselta maistuva Glen Keith, oikea outolintu. 81/100

Laphroaig 13 yo 2000/2013, Malts of Scotland 57,8%

Saksalainen Malts of Scotland on onnistunut valitsemaan vuosien saatossa Islayn tislaamoista itselleen erinomaisia tynnyreitä. Etenkin varhaiset Port Charlottet löivät monet ällikällä.

Nyt maistelussa on Laphroaigia miniatyyriversiona: sisältö on kypsynyt hogshead-kokoisessa ex-sherrytynnyrissä. Voisi arvella, että 13 vuotta riittää jo huomattavaan sherryvaikutukseen, kun tynnyri on ollut vain 238-litrainen. (Yleensähän suositaan kooltaan yli kaksinkertaisia butteja.)

Laphroaig 13 yo 2000/2013, Malts of Scotland

(57,8%, Malts of Scotland, 2/2000–2/2013, Sherry Hogshead, Cask #MoS 13010, 243 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Makean turpeensavuinen. Hunajaa, kermatoffeeta, itämaisia mausteita. Kumisaapasta. Merilevää, suolaisuutta. Yskänlääkettä, makeaa ja tummaa. Mineraalisuutta, märkää köyttä, tuhkaa. Makeaa appelsiinia, mangoa, persikkaa. Vesilisä makeuttaa tuoksua entisestään ja tuo vaniljaista tammisuutta esiin.

Maku: Turpeensavuinen, lääkemäinen ja melko makea. Currykastiketta, aasialaista maustesekoitusta. Mineraalisuutta, tuhkaisuutta. Sherryisiä nuotteja, rusinaa ja makeita hedelmiä (aprikoosia). Marsipaania, hunajaa. Melko kevyt body, tasapaino ei täysin pidä. Jälkimaku on melko pippurinen, tumman savuinen, suolainen, tuoreen tamminen, aavistuksen kireä, ei kovin pitkä. Vesilisä heikentää runkoa melko herkästi eikä tuo oikein mitään lisää, ainoastaan korostaa tammisuutta. Vähän tylsä kokonaisuus.

Arvio: Hiukan yksiuloitteinen eikä kovin tasapainoinen Laphroaig. 83/100

Bowmore Voyage 56%

Bowmoren portviiniviimeistelty Voyage on aina jostain syystä kiertänyt minut kaukaa. Olen maistanut Claretin, Dawnin, Duskin ja jopa vanhan Darkestin, mutta Voyage listoiltani puuttuu saman aikakauden pullotteiden joukosta.

Aika ajoin käydään keskustelua siitä, onko Voyage kypsynyt vai ainoastaan viimeistelty portviinissä. Pullon mukana tulevassa pakkauksessa ja vihkossa kuitenkin lukee selvästi: ”Matured in traditional Bourbon Casks and finished in Ruby Port Pipes.”

On aika hiljentyä maistamaan klassikkoa, joka on jakanut rajusti mielipiteitä julkaisemisestaan saakka.

Bowmore Voyage

(56%, OB, 2000, 12000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Nuotiosavua, salmiakkia. Paksu ja lämmin laventelisuus, mustaherukkaa, viinisyyttä. Tummaa suklaata, luumuja, vadelmaa. Merellinen turpeisuus, suolaa ja nuotiohiillosta. Tervaa. Hieno balanssi makean ja suolaisen välillä. Erittäin runsas ja kutsuva, portviininen ja lakritsinen. Vesilisä tuo hunajaa ja minttua.

Maku: Mustaherukkainen, lakritsinen ja laventelinen. Tervaleijonaa, mietoa savuisuutta, suolaisuutta, hiukan lihaisuuttakin (savumakkaraa). Portviini tuo makeutta ja lämpöä, kokonaisuus on erinomaisesti tasapainossa makean ja suolaisen suhteen. Suutuntuma on silkkisen pehmeä ja muhkean täyteläinen. Tummaa suklaata, rusinoita, luumua, minttua. Jälkimaku on suolaisen salmiakkinen, portviininen, makean turpeinen, tervainen, erittäin pitkä. Huikea viski! Vesilisällä sitruksiuus ja vaniljaisuus heräävät. Huippua!

Arvio: Maineensa veroinen viskiklassikko. Hands down. 94/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 79/100 (per 6). Smoke On The Water, ”Upea makukokonaisuus”.