Dave Broom

Dave Broom: The Way of Whisky

Japanilainen viski on nyt halutumpaa kuin koskaan. Sen seurauksena siitä ilmestyy myös entistä tiheämpään tahtiin uusia kirjoja. Kivuliasta tietysti on, että ne viskit, joilla maine on rakennettu, on jo aikaa sitten myyty kalliilla keräilijöiden kaappeihin. Kirjoissa esiteltyjä herkkuja varten pitää olla valtava tukku jenejä lompakossa.

Menneenä talvena kirjoitin jo kahdesta viskikirjasta, jotka saatiin markkinoille viime syksynä. Dominic Roskrow’n Whisky Japan oli mukava yleisesitys aiheesta, mutta varsinaisesti Stefan Van Eyckenin Whisky Rising räjäytti pankin. Ajattelin, ettei todennäköisesti mikään kirja Japanin viskikulttuurista tule koskaan yltämään lähellekään sitä.

Sen takia kynnys tarttua Dave Broomin kirjaan The Way of Whisky: A Journey Around Japanese Whisky (Mitchell Beazley, 2017) oli kohtalaisen korkea. Siksi oli hienoa huomata, ettei Broom lähde ollenkaan samaan suuntaan kuin missä Stefan Van Eycken puhdisti pöydän jo aiemmin. Broomin kirjan ytimessä on henkilökohtainen kokemus, matka japanilaisen viskin äärelle. Kantavana teema on viskin tie eli whisky-dô ja sen ymmärtäminen.

Broom ei pyri tyhjentäviin tislaamohistoriikkeihin eikä esittele harvinaisia, himoittuja tai muuten vain merkittäviä pullotteita. Olennaista on ymmärrys siitä, miksi Japanissa tehdään sellaista viskiä kuin tehdään. Kirjassa keskeistä on myös sen valokuvat. Hienosti sidottu ja komeasti taitettu kirja on kuvitettu japanilaisen Kohei Taken nimenomaan tätä teosta varten ottamilla kuvilla. Ne saavat myös hyvin tilaa – kahvipöytäkirjan tunnusmerkit täyttyvät. Kirjaa siis myös selailee mielellään.

Tietysti tislaamot käydään yksi kerrallaan läpi, mutta Broomin matkat niihin tulevat korostuneesti esiin. Välillä käydään myös suurimmissa kaupungeissa ja tutustutaan niiden viskikulttuuriin, henkilöihin ja baareihin. Välillä kerronta käy yhdentekevyyden rajamailla, kuten melkein kaikissa dokumentaarisissa matkakirjoissa tuppaa käymään. Kertojan lennot, pakkaamiset, junamatkat ja muut trivialiteetit kulkevat mukana turhana painolastina, jonka olisi voinut heittää tiensivuun jo editointivaiheessa. Onneksi Broomilla tätä ainesta on kyydissä suhteellisen vähän.

Teoksen alkupuoli on sen väkevintä sisältöä. Henkilökohtaisen johdannon ja Tokioon saapumisen jälkeen edessä on Fuji-Gotemba, jossa oppaana toimii Kirinin master blender Jota Tanaka. Heti käy ilmi japanilaisen viskin erityispiirre, se, etteivät tislaamot vaihda keskenään tynnyreitä, vaan kaikki pyrkivät tuottamaan itse erilaisia viskityylejä omissa tuotantolaitoksissaan. Broom myös maistaa core rangen keskeiset esitykset aina jokaisen tislaamovierailun lopuksi, mutta kovin suurta arvottamista hän ei harrasta. Muutamalla luonnosmaisella ilmauksella paketoidaan melko isojakin viskejä, mikä varmasti sopii tällaiseen matkakirjaan kaikkein parhaiten.

Fuji-Gotemban jälkeen matkustetaan Mars Shinsuun. Sen tarinaan ja tuotantoon pääsin oivallisesti kiinni taannoin Viskin Ystävien Seuran tastingissa, minkä takia tislaamo aina kiinnostaa. Broomin isäntänä toimii uusi tislaaja Koki Takehira, joka keskimääräisestä japanilaisesta tislaamomeiningistä poiketen muun muassa paljastaa, että Marsissa käytetään nykyisin Yamanashin oluthiivaa, ja kokeilussa on ollut myös Weissbieristä tuttua hiivaa. Yleensä hiivat ovat japanilaisille äärettömän suuri salaisuus, mutta Takehiralla on tunne päällä. ”We will never close again. We will pass this on to the next generation.”

Matka jatkuu Hakushuun, jossa Broomia ja Takea kierrättää Hakushun nykyinen johtaja, pitkän linjan viskimies Mike Miyamoto. Häneltä on myös peräisin kirjan nimi ja sen taustalla oleva filosofia, joka on yleistettävissä laajemminkin japanilaiseen viskikulttuuriin:

”As Suntory we never see whisky-making as ”production”. We try and pursue quality and character. That is whisky-dô and whisky-making is the art of craft and nature.” He gives a quiet smile. ”People say that’s crazy, that ”it’s only whisky”, but we take it deeper – it’s the way of whisky, and the art of whisky.”

Hakushun jälkeen suuntana on Chichibu, jossa vastassa on luonnollisesti Ichiro Akuto. Chichibun jatkuva innovointi on aina yhtä ihmeellistä. Tislaamon varastoissa kypsyy viskiä tälläkin hetkellä amerikkalaisesta tammesta tehdyissä barreleissa, hogsheadeissa ja puncheoneissa, eurooppalaisesta tammesta tehdyissä ex-sherry butteissa ja hogsheadeissa, ranskalaisissa puna- ja valkoviinitynnyreissä, portviinitynnyreissä ja madeirassa, uudessa mizunarassa, rommitynnyreissä, grappatynnyreissä, konjakkitynnyreissä ja jopa tequilatynnyreissä. Akuto ei ole tosiaan lähtenyt tekemään uudestaan sukunsa aiempaa Hanyua vaan luonut jotain ihan muuta.

Kirjassa tarina jatkuu muutaman pysähdyksen ja Tokion baarien kautta Chitaan, jossa Broom vakuuttaa rakkauttaan jyväviskiin ja ihastelee järkälemäistä putkistoa. Chitasta kuljetaan Yamazakin tislaamoon, jossa isäntänä toimii Suntoryn chief blender Shinji Fukuyo. Maistelunuoteissa Broom lipeää suosittelemaan Yamazaki Sherry Caskia, mutta se ehkä hänelle suotakoon. Matka jatkuu vielä White Oakin kautta Yoichiin, jossa vihdoin kohdataan Masataka Taketsurun haamu – ja japanilaisen viskin tarina kelautuu auki. Nopean Yoichi-visiitin jälkeen Broom käy vielä Miyagikyossa ennen paluuta Tokioon.

Olennaisena havaintona mieleeni jäi japanilaisesta viskifilosofiasta se, että maassa pyritään yleensä vaivoja säästämättä kaivamaan esille jokaisesta asiasta se olennainen. Viskin valmistuksessa se tarkoittaa, että perusmakua jalostetaan niin pitkälle kuin mahdollista – yritetään päästä olemuksessa ytimeen saakka. Vertailukohta tulee ruokakulttuurin puolelta: japanilainen huippukokki pyrkii tekemään yhden raaka-aineen mahdollisimman hyvin ja nostamaan sen olemuksen annoksessa esille, kun taas länsimäinen huippukokki yhdistelee erilaisia elementtejä ja pyrkii säväyttämään omalla nerokkuudellaan. Japanilainen ei yleensä pyri itse loistamaan, vaan haluaa lopputuloksen puhuvan puolestaan. Sama pätee viskiin.

Broomin kirja ylsi pienistä sivupoluista huolimatta kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Kirjan loppua kohti erilaiset välietapit ja tarinan keskeyttävät luvut muun muassa vedestä, tammesta ja kaiken maailman tinakupeista lisääntyivät, mikä aiheutti pientä rakoilua intensiteetissä. Osa sivujuonteista nivoutui kokonaisuuteen, osa ei – olisin esimerkiksi hyvin tullut toimeen ilman lukuja teestä ja keramiikasta. Myös muutamat korkealentoisimmista zen-harhailuista olisin kernaasti vaihtanut johonkin konkreettisempaan. Samalla itse viskeille jäi teoksessa melko vähäinen rooli, olennaisempana teoksessa on niiden tekemisen tyyli ja taide. Myös baarikulttuuri sivuutetaan muutamalla nopealla piipahduksella ja Zoetrope-esittelyllä.

The Way of Whisky on japanilaisesta viskistä ja Broomin kirjallisesta tyylistä pitäville ehdoton hankinta. Ulkoasultaan tyylikäs kirja kelpaa kenen tahansa olohuoneeseen eikä sisältö petä. Mutta jos yhden kirjan japanilaisesta viskistä haluaa hyllyynsä hankkia, se on edelleen Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Way of Whisky tarjoaa toki siihen lisäksi hienosti perspektiiviä ja henkilökohtaisia muistoja. Sillekin on siis paikkansa.

Dave Broom: The World Atlas of Whisky

Oman viskikirjastoni varhaisia perusteoksia on ollut Dave Broomin The World Atlas of Whisky, etenkin vuonna 2012 julkaistuna suomiversiona nimellä Suuri viskiatlas. Nimensä mukaisesti kyseessä on kartasto, jossa maailman viskit on sijoitettu maantieteellisesti tuotantoalueiden mukaan ja jossa globaali tislaamotoiminta käydään systemaattisesti läpi.

Broom on perusteellinen, kirja tuntui jo ilmestymisensä aikoihin erittäin kattavalta ja laadukkaalta. Silmään pistivät myös mielenkiintoiset viskiarviot, joita kirja on pullollaan. Usein on vielä maistettu kaikenlaisia tynnyrinäytteitä ja muita kuriositeetteja, joilla ei ole suurelle yleisölle kummoistakaan merkitystä.

Koin myös huvittavaksi yksityiskohdaksi sen, ettei Broom teoksessaan pisteytä viskejä, koska on julistanut vastustavansa kaikenlaisia pistejärjestelmiä, mutta samaan aikaan miehen tekemät arviot Whisky Magazinessa on tunnollisesti pisteytetty. Mieleen tulee väkisinkin Groucho Marxin lentävä lause: ”Minulla on periaatteeni, mutta jos ette pidä niistä, minulla on myös muita periaatteita.”

Kaikkineen The World Atlas of Whisky on kuitenkin jokaisen viskikirjaston kiistämätön perusteos. Yhtä kattavaa ja kokoluokassaan vaikuttavaa viskikartastoa ei ole toista tehty.

Vuonna 2014 ilmestyi The World Atlas of Whisky. Second Edition (Mitchell Beazley, Fully revised and updated edition, 2014), joka on alkuperäistä laajempi ja huomioi tukun toimintansa vasta aloittaneita tislaamoita ympäri maailmaa. Uusia viskejä on poimittu makumerkintöihin ja uutta tekstiä kirjoitettu.

Perusrakenteeltaan teos on kuitenkin alkuperäisen laitoksen kaltainen. Broom esittelee viskin tekemisen eri prosessit Skotlannissa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Kaaviokuvat ovat mielestäni edelleen yhdet parhaista kautta aikojen: niistä saa todella helposti käsityksen siitä, mitä valintoja viskin tekemisessä tulee eteen ja miten niissä tehdyt ratkaisut vaikuttavat lopputulokseen.

Nopeasti Terroir-luvun sekä viskin aromeja ja maistamista käsittelevien jaksojen jälkeen The World Atlas of Whisky pääsee kiinni varsinaiseen ytimeensä, kartastoon. Viskejä aletaan laittaa kartalle Skotlannista, jossa Speyside saa kunnian avata pelin. Muistan jo aikoinaan lukeneeni Speysiden maantieteellistä jakoa ja yrittäneeni painaa mieleen: Rothesin klusteri, Dufftownin klusteri, Elginin klusteri

Klusterit tuntuvat yleensä enemmän tietoliikenteeseen tai makroekonomiaan liittyvältä asialta kuin varsinaisesti viskien maantieteelliseen sijoitteluun kuuluvalta valinnalta, mutta näin Broom on kuitenkin päättänyt alkujaan tehdä. Tosin tässä englanninkielisessä kakkoslaitoksessa osa suomennoksen klustereista – kuten Elginin klusteri – on muodossa ”Elgin to the western edge”.

Tietyt asiat eivät kuitenkaan muutu. Vanha sanontahan kuuluu näin: Rome was built on seven hills, Dufftown stands on seven stills. Puhuttiin sitten klustereista tai keskittymistä tai mistä hyvänsä, Speysiden tislaamotoiminta on keskittynyt tiettyihin alueisiin, joissa tislaamoita on pienellä alueella keskimääräistä enemmän.

Broomin tislaamoesittelyt ovat napakasta mitastaan huolimatta laadukkaita ja teksti sujuvaa. Niissä käydään läpi historiaa, prosesseja, tynnyripolitiikkaa ja muuta olennaista, joka on tuttua niin monista viskikirjoista. Aina silloin tällöin mukana on Broomin haastattelema asiantuntija tislaamoyhtiöstä, kuten vaikkapa Alan Winchester Chivas Regalilta tai Douglas Murray Diageolta.

Ja sitten ovat tietysti ne viskiarviot, perustuotteiden makukuvaukset ja kuriositeettien läpikäynnit. Tässä teoksen toisessa laitoksessa mukana on muun muassa Glenrothesilta Extraordinary Cask vuodelta 1969 ja pari nuorta tynnyrinäytettä Daftmillin tislaamosta, joka ei ole tuonut markkinoille vielä yhtään virallista viskijulkaisua. Ja mahtuuhan teokseen edelleen kaikenlaista muutakin jännittävää, kuten 8-vuotias tynnyrinäyte Royal Lochnagarilta ja erilaisia Kininvie-näytteitä.

Skotlannin jälkeen suuntana on Irlanti – joskin välissä on pieni luku skotlantilaisista blendiviskeistä. Irlannista mukaan on tullut Echlinvillen ja Belfastin tislaamot, Dingle ja uusi Midletonin tislaamo, joita ei vielä alkuteoksissa ollut. Myös teoksen Japani-osuus on selvästi muhkeampi kuin ennen. Karuizawa-makumerkinnät ovat sentään pysyneet ennallaan.

Japanista kirja etene Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Kirjan päättää jakso muun maailman viskeistä, joka on otsikoitu ehkä hiukan alentuvasti, ”Rest of the world”. Siinä tämä toinen laitos on luonnollisesti alkuteosta merkittävästi kattavampi, sen verran paljon uutta tislaustoimintaa on alkanut ympäri maailmaa. Mukana ovat muun muassa Englannin, Walesin, Ranskan, Belgian, Espanjan, Saksan, Ruotsin, Etelä-Afrikan, Intian, Taiwanin ja Australian viskit omilla jaksoillaan – Ruotsista Mackmyralle on irronnut jopa kokonaan oma esittelysivu.

Muita maita käsitellään niputetusti, ja nimenomaan Suomen kohdalla hiukan erikoisena pidän ratkaisua, että Teerenpelin johdolla olemme Islannin kanssa samassa esittelyssä: Finland/Iceland. Teerenpeli ja Floki ovat kuitenkin varsin eri kaliiberin tuotteita, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta. Sinänsä Suomi-osuus esittelystä on ihan asiallinen, ei siinä mitään, vaikka Anssi Pyysing onkin nimellä Anssi Pyssing. Old Buck mainitaan Suomen ensimmäisenä tislaamona ja Teerenpeli toisena, mutta sen jälkeistä viskitoimintaa ei ole vielä tähän vuoden 2014 laitokseen ehtinyt mukaan.

The World Atlas of Whisky on edelleen lajissaan ylittämätön viskikirja, viskikartasto. Teoksen toisen laitoksen jälkeen lienee lupa odottaa kolmatta, koska tästä on jo kolmisen vuotta eikä viskibuumi maailmalla osoita laantumisen merkkejä. Toisaalta teoksen kova ydin on säilynyt ehjänä ja kestänyt aikaa. Sen ansiosta kirjaa voi laitoksesta riippumatta suositella jokaisen viskiharrastajan perusteosten joukkoon.

Ja kyllähän suomalaisen harrastajan hyllyyn kuuluu ehdottomasti tämä ykköslaitoksen suomennos, Suuri viskiatlas (Readme.fi, 2012). Olen pannut merkille, että sitä on viime aikoina myyty kirjakaupassa aivan käsittämättömän edullisesti, kun ottaa huomioon teoksen järeän ulkomuodon ja neliväripainatuksen. Ainakaan hinnasta kirjan kotiuttamisen ei siis luulisi jäävän enää kiinni.

Juhana Korhosen suomennos on Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen tarkastama. Yleisvaikutelma on laadukas. Varsinainen erikoisuus suomennoksessa on hakemiston ja kiitossanojen jälkeen kirjan lopusta löytyvä Suomi-osuus, josta löytyy Alkon valikoiman poimintojen (siis toukokuun 2011 poimintojen) lisäksi Old Buck- ja Teerenpeli-esittelyt, jotka on tehty täsmälleen Broomin tislaamoesittelyiden tyyliin. Lisäksi mukaan on saatu Jarkko Nikkasen viskisuositukset.

Ylipäänsä mietin suomennoksen kantta ja kansilievettä, joihin kirjoittajiksi on merkitty Dave Broom & Jarkko Nikkanen. Mitähän Broom miettisi, jos näkisi suuren kirjansa kakkoskirjoittajana suomalaisen nimen? Tai ehkä siitä on aikanaan sovittu, en tiedä – mielenkiintoinen ratkaisu, yhtä kaikki.

Alkuteoksessa ja suomennoksessa minua myös hiukan häiritsee osuus, joka on otsikoitu Skandinavia. Siinä Broom on esitellyt myös Teerenpelin Suomesta. Mitä Suomi tekee tällaisessa luvussa? Jostain syystä monien päähän on iskostunut harhaluulo, että Suomi olisi osa Skandinaviaa. Näinhän ei todellakaan ole. Kyseessä on tämänkin teoksen kohdalla Pohjoismaat, Nordic countries, joista puhutaan. Pieni epätarkkuus, mutta tuntuu toistuvan nykyään kovin usein.

Kaikkineen suomennos on alkuteoksen tavoin vaikuttava opus. Tänä päivänä sitä voi varmaankin pitää yhtenä suomalaisen viskikulttuurin nousun kirjallisena monumenttina. Klassikkokamaa.

Dave Broom: Whisky: The Manual

Laphroaigin kympin kanssa pelittää vissyvesi, kun taas Lagavulinin 16-vuotias toimii parhaiten kokiksen kanssa.

Provosoivaa? Dave Broomin Whisky: The Manual (Mitchell Beazley, 2014) on vallankumoukseen pyrkivä teos. Ote on ensimmäisiltä sivuilta saakka kuin Myytinmurtajissa, ja vaikka en pidä itseäni minään viskipuritaanina, pari kertaa oli pakko yskähtää. Inkivääriolutta on syytä laittaa Obaniin, ihanko varmasti? Ja ketä oikeasti palvelee Arranin 14-vuotiaan ja vihreän teen miksaaminen?

”Whisky isn’t for an elite, it is for everyone. It’s a great drink, a fascinating drink, a complex drink, a historical drink but it is, ultimately, JUST A DRINK. Whisky’s inability to dispatch the myths associated with it is one reason why it can remain a difficult sell. So it’s time to take aim and blast them away.”

Mutta hetkinen, ”a difficult sell”? Kiinnostaako meitä pätkääkään, että viskin myyminen voi olla vaikeaa? Päinvastoin, jokainen viskiharrastaja tervehtii sitä ilolla: mitä huonommin kauppa käy, sitä halvempina hinnat pysyvät. Broomin kommentti on hiukan hämmentävä kaikin puolin. Kenen asialla hän tässä oikein on? Eikö näkökulman pitäisi pysyä viskin maistajien mahdollisissa pidäkkeissä eikä livetä tuottajien markkinointimurheisiin?

Jos äskettäin lukemani Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whisky on ehdottomasti moderni viskikirja, Broomin viskimanuaali menee vielä pari askelta pidemmälle. Tai ehkä sivuun, mieluummin. Nyt tislaamoesittelyitä ei harrasteta ollenkaan. Olennaista on vain tiettyjen yksittäisten viskien – blendien, single maltien, jenkkiviskien, kanadalaisten, aasialaisten ja muiden – sopivuus sekoitettavaksi. Broom on maistanut 102 viskiä kivennäisveden, ginger alen, Coca Colan, kookosmaidon ja vihreän teen kanssa.

Olen kasvanut ilmeisesti jo sen verran sallivaan viskikulttuuriin, että Broomin pitkät selostukset hänen kuulemistaan kielloista laittaa viskiin vettä tuntuvat jotenkin oudoilta. Ehkä siksi, etten ole koskaan itse vesikieltoon törmännyt. Päinvastoin, vettä on aina suositeltu, sekä viskin sekaan että sen ohessa juotavaksi.

Kun Broom lähtee hyökkäämään vesikieltoa vastaan, hän tekee sen täydellä tykistökeskityksellä: arsenaaliin kaivetaan kaikki perusmikserit inkiväärioluesta ja vihreästä teestä lähtien. Välillä tuntuu, että Broom oikein herkuttelee lukijan reaktioilla. Ehkä hän näkee mielessään ne ilmeet, jotka tulevat tällaisista kehotuksista: kannattaa kokeilla, miten Coca Cola nostaa arvokkaan savuviskin ihan uudelle tasolle. Erään geneerisen baari-iltakuvan kuvateksti on harvinaisen kuvaava koko teokselle:

”The modern whisky drinker is sophisticated, adventurous and resolutely non-traditional.”

Whisky: The Manual haastaa lukijansa, ainakin viskiä harrastavan lukijansa. Blendien sekoittaminen miksereihin on vielä ihan hyväksyttävää, menkööt sinne ruisviskit ja muut, mutta single malt -puolella en pysty ottamaan täysin vakavasti noita suosituksia mikserin käytöstä.

Onneksi Broom jättää sentään muutaman viskin ilman mikserisuositusta. Hänestä Aberlour A’bunadh, The Macallan 18 yo Sherry Oak, Springbank 12 yo Cask Strength ja Yamazaki 18 yo eivät toimi minkään mikserin kanssa niin, että se olisi kokeilemisen arvoista. Ja blendistäkin ökykallis Royal Salute 21 yo jää ilman mikserisuositusta. Näistä on lukijankin helppo olla samaa mieltä. Mutta kookosvettä ja Kilchoman Machir Bay’tä, enpä tiedä.

Ihmettelin kirjassa provokaation ohessa myös ainakin yhtä faktaa, jonka kokenut viskikirjailija Broom esittää viskin valmistuksesta. Hän kirjoittaa hiivasta näin:

”The yeast type used will have an impact as well. Because Scottish distillers all use the same yeast type, it doesn’t create the flavours that make each distillery’s whisky different.”

Miten niin skotlantilaiset tislaamot käyttävät kaikki samaa hiivatyyppiä? Ymmärrän toki, että Mauri ja Quest eivät tuota tunnistettavasti erilaisia makuja, mutta kyllä tislaamoissa usein kerrotaan, että nestemäinen ja kuivahiiva tuottavat hiukan erilaista vierrettä. Ja toisaalla Broom itsekin muistuttaa, että noin 70 prosenttia viskin mausta syntyy tynnyrikypsytyksen tuloksena. Olen luullut, että hiivatyyppien erot häviävät viimeistään siellä tynnyrissä vuosien kuluessa huomaamattomiin. Mutta kukapa minä olen Broomin kaltaista auktoriteettia kommentoimaan. Hänhän kiistatta tietää viskistä aivan kaiken.

Broom_Whisky_The_Manual_002Whisky: The Manual aiheutti minulla kuitenkin sen verran mielenhäiriötä, että kokeilin kokista ja Lagavulinin 16-vuotiasta. Pystyin siihen, kaadoin kolajuoman siihen viskin päälle… ikuisen suosikkiviskini päälle valutin siis pullosta kokista, kylmän viileästi. Syntyi viskikolaa, jonka juomista en suosittele: sitä sanotaan ryyppäämiseksi. Mutta mikään ei tietysti estä ihmistä kokeilemasta kaikenlaista, jos ei viskin perusmausta satu pitämään.

Viskidrinkkeihin suhtaudun lähtökohtaisesti suopeammin, ja niitäkin Broom esittelee teoksensa lopussa varsin asiantuntevasti. Ehkä Broomin teoksen paras sanoma on se sama moderni viesti, jota myös Let Me Tell You About Whisky toistaa: tärkeää on pitää viskin kanssa hauskaa ja löytää sellaiset maut ja yhdistelmät, jotka sopivat omaan suuhun. Sen allekirjoitan itsekin. Mutta että Bowmoren 12-vuotiasta ja vissyä, pfffttt! Ei ole minun juttuni.

Jos joku sattuu aloittamaan viskiharrastuksensa lukemalla Whisky: The Manualin, siitä tulee taatusti aivan erilainen viskiharrastus kuin pari vuotta aiemmin aiheesta innostuneilla. Sinänsä oireellista on, että viskibuumin keskellä julkaistaan nyt tällaisia kirjoja: kohderyhmänä ovat ilmiselvästi ihmiset, jotka eivät pidä viskistä.