Japani

The Kurayoshi 18 yo Pure Malt 50%

Lasissa on 8-vuotiaan Kurayoshin jälkeen heti vähän iäkkäämpääkin versiota. Hiukan hankala näihin on suhtautua, kun ei yhtään tiedä, missä ja kenen tekemää viskiä tässä on sisällä. Mutta toisaalta: ei tässä etikettiä olla juomassa.

The Kurayoshi 18 yo Pure Malt

(50%, OB, 2019, Pure Malt Whisky, White Oak Ex-Bourbon Barrels, Limited Design for Duty-Free Shops, 70 cl)

Tuoksu: Maltainen, paahteinen ja muhkean suklainen. Maitokahvia ja mausteisuutta, rusinaa. Kosteaa lehtikasaa ja pientä ummehtuneisuutta, maakellaria ja sieniä. Tammi tuntuu hiukan pistelevänä. Kuivattuja hedelmiä, mysliä, pientä märän pahvin vivahdetta. Vesilisä availee sitrusta ja vaniljaa.

Maku: Paahteinen, karhean maltainen ja varsin kuiva yleisilmeeltään. Kuivatut hedelmät, maakellarimaisuus ja pähkinäinen rouheus antavat tälle särmää. Pieni havuisuus ja kahvinen hapokkuus toimivat hyvin yhteen. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja hiukan levoton. Tammi on vahvasti läsnä, pippurisena ja melko aktiivisena. Tummaa suklaata, Van Houten -kaakaojauhetta, hiukan yrttisyyttä. Jälkimaku on pähkinäinen, hapokas ja varsin hapan. Kuivatut hedelmät, ummehtuneisuus ja pahvi ottavat vallan melko nopeasti. Kireää tammisuutta, paahteisuutta ja maltaisuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä nostaa mintun ja sitruksen pintaan.

Arvio: Kiinnostavia elementtejä, mutta kokonaisuus ontuu. Jää kuivaksi ja sävyttömäksi. Viskinä toki aivan eri tasolla 8-vuotiaan rinnalla. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Smoke On The Water, ”Täyteläinen ja maukas viski”.

The Kurayoshi 8 yo Pure Malt 43%

Lasissa on tällä kertaa nuorta Kurayoshia. Viski voi olla melkein mitä vain, koska tislaamo aloitti viinanpolton vasta pari vuotta sitten. Joidenkin huhujen ja blogikirjoitustenkin mukaan tässä olisi japanilaista ehkä vain etiketti, mutta maistetaan silti avoimin mielin.

The Kurayoshi 8 yo Pure Malt

(43%, OB, 2019, Pure Malt Whisky, White Oak Ex-Bourbon Barrels, Limited Design for Duty-Free Shops, 70 cl)

Tuoksu: Kukkainen, kevyen maltainen ja varsin pirteä. Runsaasti aprikoosia ja kypsää banaania. Vaniljaa, melko aktiivista tammea, tuoretta ruohoa. Hiukan puuromaisuutta ja jyväisyyttä, muroja ja pientä lenseyttä. Sitruksisuutta kirpeyttä ja liimamaista vivahdetta. Heinäisyyttä, happamuutta.

Maku: Makean hedelmäisyyden ja liimamaisen kireyden hiukan outo liitto. Tammi on edelleen hyvin aktiivisena pinnassa, maltaisuus tuntuu karheana ja puuromaisen lenseänä. Ruohoisuutta ja sitruksista kirpeyttä, happamuutta ja jotain hiukan pakotettua. Suutuntuma on melko kevyt ja lievästi levoton. Yleistä raakuutta ja kireää herukkaisuutta. Jälkimaku on erittäin tamminen ja mausteisen kirpeä. Liimamaisuus tekee tilaa liuotinmaisuudelle. Ruohoisuus tulee entistä selvemmin esiin, jyväisyys ja maltaisuus saavat tämän tuntumaan todella nuorelta. Pieni paahteisuus nousee lopuksi pintaan. Melko lyhyt finaali.

Arvio: Tästä on vaikea saada otetta. Todella nuorelta ja osin kypsymättömältä tuntuu. 76/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Smoke On The Water, ”Maukas ja puhdaspiirteinen nuorukainen”.

Hakushu Distiller’s Reserve 43%

Maistossa tällä kertaa kevyesti turpeinen viski Hakushun tislaamosta. Hakushun viskiä ei ole juuri tässä blogissa näkynyt, mutta se johtuu vain siitä, että maistelut ovat jääneet merkitsemättä ylös.

Viimeksi nautin Hakushun perusvalikoiman keskeiset viskit rinnakkaismaistelussa Tokiossa muutama vuosi sitten. Rehellisesti on myönnettävä, että olisin voinut niistäkin muistiinpanot tehdä, jos olisin kokenut ne riittävän mielenkiintoisiksi.

Hakushu Distiller’s Reserve

(43%, OB, +/- 2019, 70 cl)

Tuoksu: Kermainen, päärynäinen ja miedon nestesaippuainen. Vaniljaa, tölkkipersikkaa, makeaa omenamehua, hedelmäsiirappia. Varsin kevyt ja pehmeä. Kermatoffeeta, karamellia, maltaisuutta, makeaa tammea. Ruohoisuutta ja aavistus paahteisuutta. Vaahtokarkkia ja Hubba Bubbaa.

Maku: Sitruunainen, minttuinen ja vaniljainen. Hedelmäsiirappia ja imelyyttä riittää. Öljyisyyttä. Tölkkipersikkaa, tölkkipäärynää, tölkkiomenaa, tölkkiä. Ruohoisuutta ja pientä kitkeryyttä, yleistä ponnettomuutta. Tammi pukkaa makeutta. Suutuntuma on melko kevyt ja hahmoton. Kaikenlainen turve loistaa poissaolollaan, mutta hiukan märkiä lehtiä taustalta voi hakea. Maltaisuus tuntuu makeana. Jälkimaku on sitruunainen, mausteinen ja hunajaisen makea. Kermaisuutta, vaniljaa, minttua, pientä suolaisuutta. Inkivääriä, hedelmäteetä, purukumia. Aivan pieni turpeisuus näyttäytyy. Maltaisuutta, aktiivista tammea, edelleen tiettyä ruohoista kitkeryyttä. Melko lyhyt finaali.

Yhteenveto: Helppo mutta hahmoton viski. Ei tee erityisemmin vaikutusta tämäkään Hakushu. 78/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 79/100.

Brian Ashcraft: Japanese Whisky

Vuonna 2017 ilmestyi kaksi aivan erinomaista kirjaa japanilaisesta viskistä, Stefan Van Eyckenin Whisky Rising ja Dave Broomin The Way of Whisky. Van Eyckenin kirja oli omasta mielestäni koko tuon vuoden paras viskikirja millä tahansa mittarilla, ja etenkin viskiharrastajan näkökulmasta sen Karuizawa-haastattelut ja harvinaisuuksien koluamiset olivat puhdasta kultaa. Broomin kirjassa taas vakuuttava omakohtaisuus, esteettinen tyylikkyys ja eri tislaamoissa tehdyt haastattelut kantoivat alusta loppuun.

Vuonna 2018 aasialaiseen kulttuuriin erikoistunut kustantamo Tuttle Publishing julkaisi Brian Ashcraftin kirjoittaman teoksen Japanese Whisky. The Ultimate Guide to the World’s Most Desirable Spirit with Tasting Notes from Japan’s Leading Whisky Blogger. Teoksen nimi ei ole lakonisesta suomalaisesta näkökulmasta erityisen houkutteleva. Japanin johtava viskibloggaaja on tässä tapauksessa japaninkielistä One More Glass of Whiskyä pyörittävä Yuji Kawasaki, jonka vuonna 2013 perustama blogi on kirjan sisäkannen esittelyn perusteella maan suosituimpia viskinuotteja julkaisevia nettisivuja. Kirjan kuvat on ottanut Idzuhiko Ueda, joka on aiemmin dokumentoinut saken valmistamista ja erikoistunut arkkitehtuurivalokuvaukseen.

Japanese Whisky ei kerätä ensisilmäyksellä suurta luottamusta teoksena, mutta mielikuva alkaa vähitellen korjaantua, kun tarina pääsee vauhtiin. Teksasilaisen Ashcraftin asiantuntemus viskistä ei käy sisäkannen esittelystä ilmi, koska miehen kerrotaan kirjoittaneen aiemmin videopeleistä Kotaku-sivustolle ja tekevän kolumneja The Japan Timesiin. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet japanilaisia tatuointeja ja japanilaisia koulutyttöjä (!).

Näistä lähtökohdista Ashcraft lähtee kuitenkin pudottelemaan Japanin viskikulttuuriin, tislaamoihin ja historiaan liittyviä detaljeita varsin sujuvasti. Vuodesta 2001 lähtien Osakassa asunut kirjoittaja purkaa esimerkiksi japanin kieleen ja kanji-merkkeihin liittyviä yksityiskohtia viskistä, siteeraa haastatteluita paikallisten viskintekijöiden ja asiantuntijoiden kanssa sekä asettaa viskintekemisen kulttuuriseen kontekstiinsa.

Teos alkaa nopealla johdannolla siitä, miten Yamazaki alkoi tehdä viskiä vuonna 1924, vähitellen tislaamoita syntyi enemmän ja lopulta vanhat arvoviskit myytiin hyllyistä loppuun vuonna 2014, kun Masataka Taketsurusta kertonut Massan keräsi miljoonayleisön Japanin televisiossa. Ja miten sen jälkeen harvinaisimpien japanilaisten viskien hinnat ovat nousseet huutokaupoissa aivan omille tasoilleen.

Johdannon jälkeen historiikki on melko suppea ja sisältää sivuhypyn sakeen ja shochuun. Masataka Taketsurulle (ja Rita Cowanille) irtoaa sen jälkeen kahden aukeaman jakso, joka kertaa vaiheet Skotlannissa, Shinjiro Toriin työtarjouksen ja Yamazakin tislaamon perustamisen. Sen jälkeen tullaankin jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, surkeaan 1980-luvun loppupuoleen viskimarkkinoilla ja viimein Lost In Translationiin. Karuizawan tislaamolle irtoaa yhden sivun osuus, jossa piipahdetaan katsomassa tislaamon jäljellä olevaa muistomerkkiä ja kerrotaan, miten tislaimet menivät huutokaupassa Gaiaflow’lle Shizuokaan.

Pikahistoriikin jälkeen alkaa osuus, jossa kerrotaan, miten japanilaiset tekevät viskinsä ja mistä raaka-aineet tulevat. Japanilaisten tieteellinen suhtautuminen blendaukseen ja mizunara-tynnyrien hankkimisen haasteet käydään läpi. Sen jälkeen vuorossa on maan viskikulttuurin esittely ja jakso, jossa määritellään, mikä varsinaisesti tekee japanilaisesta viskistä japanilaisen viskin. Tasapainoon pyrkimisen ja väljemmän sääntelyn lisäksi Aschraft nostaa esiin monenlaisia asioita aina kansallismielisyydestä uskonnollisiin sävyihin.

Yhteensä 144-sivuisen kovakantisen teoksen valtaosa, yli 90 sivua, koostuu keskeisten japanilaisten tislaamoiden esittelyistä ja viskiarvioista. Yamazaki-jaksossa on erillinen kalligrafiaosuus, jossa käydään läpi muun muassa Yamazakin ja Hibikin kirjoitusasuja. Hakushussa ja Chitassakin käydään. Suntoryn järjestyksessään neljäs chief blender Shinji Fukuyo kertoo viskien rakentamisesta aukeaman haastattelussa. Viskinuoteissa esitellään lyhyesti ja pisteytetään melkoinen määrä viskejä, joihin lukeutuvat muun muassa Hibikin 30-vuotias ja Yamazakin 25-vuotias. Yamazakin Heavily Peated 2013 saa arvostelijalta 56 pistettä ja Yamazaki 1999 The Owner’s Cask Mampei Hotel 98 pistettä.

Suntoryn tislaamojen jälkeen tulee Eigashima Shuzo ja White Oakin tislaamo. Esittely on suppea ja viskejäkin arvioidaan vain tusinan verran. Nikka saa sen jälkeen ansaitusti paljon enemmän tilaa. Aukeaman haastattelussa yli 80-vuotiaat Nikka-veteraanit Takeshi Aoki ja Tatsujiro Shimamiya kertovat muistoja työstään ja elämästään Masataka Taketsurun Yoichissa:

After Rita’s death, Taketsuru threw himself into his work like never before. For years Nikka produced solid, well-crafted whiskies but Taketsuru knew he could do better. The result was the deliciously sherried Super Nikka, released the following year [1962]. Priced at 3,000 yen, it was one of the most expensive whiskies available. At that time the average salary for a newly hired university grad was 21,000 yen a month! ”Super Nikka gave him confidence, I think,” Shimamiya says. ”He knew that he had finally made a great whisky that could not be beaten.”

Kun Nikka jää Miyagikyon kautta taakse, edessä on Hombo Shuzo ja Mars Shinsun tislaamo. Siellä palataan Taketsurun muistikirjoihin ja tavataan tislaamon johtaja Koki Takehira. Viskejä arvioidaan lopuksi 13 kappaletta, ennen kuin kuljetaan Kirinin Fuji Gotemban tislaamoon. Mielenkiintoisin kirjan loppupuolen tislaamoista on luonnollisesti Chichibu, jossa Ichiro Akuto on kertomassa viime aikojen tekemisistään.

Kirja päättyy lyhyeen katsaukseen japanilaisen viskin tulevaisuudesta ja pieniin esittelyihin uusista tislaamoista, joita on noussut viime vuosina runsaasti. Vauhti on ollut niin kiihkeää, että esimerkiksi kirjan kuvaan päätynyt Gaiaflow on jo ehtinyt vaihtaa nimensä Shizuoka Distilleryksi, vaikka seinässä on vielä vanha logo.

Kaikkineen Japanese Whisky on aivan asiallinen ja konsistentti esitys japanilaisesta viskistä, vaikka ensivaikutelma antaa odottaa jotain aivan muuta. Tislaamoissa on vierailtu ja olennaisia henkilöitä haastateltu, historia kerrataan pääpiirteissään mielenkiintoisesti ja kuriositeetteja on kaivettu sopivasti mukaan.

Viskien maistelunuotteja olisin ehkä vielä miettinyt uudemman kerran, koska nyt ne jäävät varsin irrallisiksi, minkä lisäksi joukossa on melkoisia kuriositeetteja. Olisi voinut olla luontevampaa esitellä kunkin tislaamon tyyliä peruspullotteiden avulla ja sen jälkeen nostaa pari legendaarista pullotetta erikseen esille. Ja vaikka yleensä olen viskien pisteyttämisen puolustaja, tässä kirjassa pisteet eivät toimi, kun kirjoittaja, hänen kriteerinsä ja hänen käyttämänsä arvosteluasteikko eivät ehdi mitenkään tulla tutuiksi.

Japanese Whisky ei muuta sitä tosiasiaa, että Stefan Van Eyckenin Whisky Rising on tämän hetken ylivoimaisesti paras esitys japanilaisesta viskistä jokaiselle viskiharrastajalle, joka haluaa oikeasti syventyä aiheeseen. Dave Broomin The Way of Whisky on tyylikäs kahvipöytäkirja ja vetävä tarina tislaamovierailuista Japanissa. Japanese Whisky asemoituu harrastajan näkökulmasta pykälää enemmän sisäänheittotasolle, mutta tekee sen sisänsä asiallisesti. Jos kirja tulee jossain vastaan, suosittelen ainakin vilkaisemaan.

Parhaita viskibaareja: Campbelltoun Loch, Tokio

Voisin valita Tokiosta montakin eri viskipaikkaa esittelyyn, mutta lopulta Campbelltoun Loch on tehnyt minuun kaikkein suurimman vaikutuksen. Olen kirjoittanut siitä ensin ohimennen postauksessani Dominic Roskrow’n Whisky Japan -kirjasta, sen jälkeen vielä tarkemmin keskellä pohdintojani japanilaisesta viskistä. Nyt ajattelin, että voisin vielä kerran palata ajatuksissani tuohon mahtavaan baariin, kun rupesin näitä hyviä viskipaikkoja maailmalta keräilemään omiksi julkaisuikseen.

Kävin Campbelltoun Lochissa kaksi kertaa kevään 2017 matkallani Tokioon. Asuin tuolloin Ginzassa, vaikka olin tuolloin viimeiseen saakka vältellyt asumista niin länsimaisella ja tylsällä alueella. Satuin vain saamaan ylivoimaisen hyvän hotellitarjouksen, etten voinut vastustaa kiusausta – Tokiossa yöpyminen on keskimäärin kallista ja huoneet naurettavan pieniä. Kun pääsin paikalle, etsin tietysti lähistöltä kaikki mahdolliset viskipaikat, ja niitä löytyi kiitettävän paljon. Kiertelin monissa, kunnes löysin tieni Campbelltoun Lochiin.

Paikka sijaitsee erikoisessa paikassa lähellä Yurakuchon juna-asemaa. Ginzan merkkiliikkeiden keskittymästä pitää kävellä muutamia kortteleita Hibiyan puiston suuntaan, jotta tulee vastaan katutason yläpuolella kulkeva junarata. Siitä jyrää jatkuvalla syötöllä junia Tokyon hirviömäiselle asemalle ja sieltä pois. Radan alapuolella on rivissä erikoisia ravintoloita, joista yhdessä tuli käytyä silloin oikein kunnolla syömässäkin. Kalaruoka oli aivan ensiluokkaista, tunnelma ja tupakansavu katossa, meteli korviahuumaava. Sellaisen jälkeen ihmisen tekee herkästi mieli viskiä.

Campbelltoun Loch löytyy radan vierestä kulkevan kadun toiselta laidalta, paikallisen lounasravintolan kellarista. Sisäänkäynti on outo. Kyltissä on paikan nimi, katutasolta lähtee kierreportaat syvyyteen. Ei erityisen houkuttelevaa, pakko myöntää. Onneksi viskiaiheinen rekvisiitta on harrastajan näkökulmasta sen verran vakuuttavaa, että kiusaus laskeutumiseen käy ylitsepääsemättömäksi.

Alhaalta löytyy pahvilaatikoita ja roinaa, niiden välissä ovi. Kun siitä astuu sisään, tajuaa, että nyt on tultu viskipaikkaan. Suorakaiteen muotoisessa huoneessa ei ole muuta kuin rivi baarijakkaroita seinää vasten, baaritiski ja seinänkokoinen hylly – ja kaikki paikat aivan täynnä viskiä. Koko baaritiski on täynnä viskiä. Sitä viskiä on laatikoissa päällekkäin ja pinottuna jokaiseen mahdolliseen koloon, hyllyt ovat täynnä limittäin ja lomittain aseteltuja pulloja, takahuoneessa verhon takanakin on varmasti lattiasta kattoon viskejä.

Ja yhtäkkiä kaiken sen viskin keskeltä nousee pystyyn mies hymy kasvoillaan. Hän on paikan omistaja Nobiyuki Nakamura.

Nakamura on luonnollisesti kova Campbeltown-fani, siitä paikan nimikin juontaa juurensa. En kehdannut kysyä, miksi paikan nimi ei ole Campbeltown Loch vaan vähän vaihtelevasti Campbeltoun Loch tai Campbelltoun Loch, mutta tästä fanituksesta se joka tapauksessa kumpuaa. Nakamuralla on myös lämmin suhde Islayn saareen ja sen viskeihin. Hän kertoi käyvänsä usein hakemassa baariinsa täydennyksiä suoraan paikan päältä. Pääsin itse maistamaan esimerkiksi Bowmoren hand-filled-julkaisun, joka oli baarin pitäjän itsensä tislaamolla pullottamaa tavaraa.

Valikoimaltaan Campbelltoun Loch painottuu skottiviskeihin. Baaritiskillä oli oman vierailuni aikaan runsaasti Kilchomanin single caskeja, Lagavulinia, Ardbegia, valtavat rivit Old Malt Cask -pullotteita. Hyllyssä oli sitten laajemmin skotlantilaista viskiä laidasta laitaan.

Toisena iltana pyysin Nakamuraa suosittelemaan valikoimastaan jotain poikkeuksellista maistettavaa, ja päädyin nauttimaan luonnollisesti Springbankia. Pullote olikin mitä mainion. Itse poimin pöydältä yhden Glendronachin single caskin ja yhden Port Ellenin legendaarisen indie-pullotteen. Viskit eivät olleet mitenkään poikkeuksellisen kalliita, vaikka Port Ellenistä saa totta kai maksaa tänä päivänä joka puolella maailmaa merkittäviä summia. Kun loppulaskun aika tuli, sain eteeni käsinkirjoitetun paperin ja tajusin, ettei lompakkoni käteinen riitä maksuun.

Jouduin lähtemään rahanhakureissulle umpitäydestä baarista. Baari oli kyseisenä perjantai-iltana aivan viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista kunnon viskeillä. Sain neuvon, että lähin pankkiautomaatti olisi samassa korttelissa, sisäpihalla, erään pankkikonttorin eteisaulassa. Jouduin jättämään seuralaiseni baariin pantiksi juomaan kuohuviiniä.

Kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä missään mitään numeroita suunnistamisen helpottamiseksi, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Oli pakko luovuttaa heti alkuunsa. Otin luottokortin ulos automaatista ja lähdin etsimään sellaista, josta voisi nostaa rahaa myös länsimaisilla luottokorteilla. Kävelin pitkän matkaa takaisin Ginzaan ja etsin Google Mapsilla automaatteja. Kaikissa sama juttu: länsimäinen kortti ei kelpaa. Yö oli pimeä, valomainokset välkkyivät, junat jyräsivät rauteilla. Yhtäkkiä tajusin, että Yurakuchon juna-aseman vieressä on Seven Eleven. Muistin, että niissä yleensä on sellaisia automaatteja, joissa myös länkkärikortit kelpaavat.

Olin oikeassa. Onnistuin löytämään pienen elintarvikemyymälän perältä portaat, joita pitkin pääsin nousemaan ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon joukko muitakin länsimaisia jonotti kortteineen. Kun sain setelit, huokaisin syvään. Seven Eleven oli ollut todella viimeinen ideani. Seteleiden nostaminen kesti lopulta kaikkineen noin tunnin. Kun lopulta laskeuduin takaisin Campbelltoun Lochiin ja avasin oven ahtaaseen baariin, japanilaiset taputtivat minulle ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin loppulaskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia, ennen kuin nousimme takaisin kadulle. Ikimuistoinen viski-ilta, pakko myöntää.

Campbelltoun Lochin viskivalikoima, loistava omistaja ja äärettömän tiivis tunnelma tekevät siitä ehdottomasti vierailun arvoisen paikan, jos sattuu Tokioon ja eksyy kulmille. Baarissa on mahdollista kokea todellinen selkä seinää vasten -viskielämys, kun poimii baaritiskiltä viskipullon, pyytää siitä dramin ja nauttii sen äärettömän ahtaassa tilassa kymmenen japanilaisen keskellä. Sellaiset illat tuppaavat jäämään mieleen.

Japanilainen viski ja mono no aware

Japani on uskomaton maa. Viskiharrastajalle siitä tulevat heti mieleen tietyt ikoniset pullot, Hanyun korttisarja, Yoichin single caskit, Yamazakit ja etenkin Karuizawa. Toisaalta siellä on paljon muutakin, ja esimerkiksi Tokion toinen toistaan ihmeellisempien viskibaarien koluaminen voi tehdä ihmisen täysin kaistapäiseksi.

En väitä olevani japanilaisen viskin tai Japanin viskikulttuurin suuri asiantuntija, mutta ajattelin siitä huolimatta kirjoittaa muistojani maasta ja siellä kokemistani asioista. Suurin niistä liittyy viskiin eräänlaisena katoamisen kuvana. Japanilaiset kutsuvat elämän ohikiitävyyteen liittyvää liikutuksen tunnetta hienolla termillä mono no aware. Sille ei ole mielekästä suomennosta, mutta kyse on eräänlaisesta herkkyydestä asioiden edessä.

Mono no aware syntyy, kun havahtuu äkillisesti kaiken kauniin ja tärkeän katoamiseen. Siinä ihminen huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa aivan tarkasti yksilöidä, mitä se on. Jos suomalaisia riivaava melankolia on suurisuuntaista ja läpeensä surumielistä kaipuuta, mono no awaressa havahtuminen on hetkellisempää, pistävämpää.

Matkustin Japaniin ensimmäistä kertaa keväällä 2010. Suuri heräämiseni viskiin ei ollut vielä tapahtunut, mutta ystäväni roudasi minua viskipaikkoihin Shinjukussa ja punaisen lyhtyjen alueella Kabuki-chôssa, nautimme monenlaisia juomia ja kohtasimme erikoislaatuisia ihmisiä. Siltä matkalta jäi mieleen, että Shinjukun Isetan-tavaratalossa myytiin Karuizawan Last Bottling -pulloja 11 500 jenin hintaan, mikä tarkoitti silloisella kurssilla noin 86 euroa. Jätin pullon kuitenkin jostain syystä ostamatta. Se tekee edelleen hiukan kipeää.

Tällaiset tunteet ovat alkaneet hallita kaikkea, mikä liittyy japanilaiseen viskiin. On aika ennen kevättä 2014 ja aika sen jälkeen. Kunpa olisin tiennyt. Näistä tuntemuksista myös Number One Drinksin toinen perustaja Marcin Miller kertoo Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksessa, ja Miller on sentään elänyt sen kaiken keskellä vuosikaudet. Itse muistan, miten ystäväni toi vielä keväällä 2013 pullon 20-vuotiasta Yoichia Tokiosta noin 130 euron hintaan. Noin vuotta myöhemmin kaikki ne pullot oli äkisti myyty. Jos tuollaisen pullon halusi, piti kääntyä erikoispuotien, viskidiilereiden tai huutokauppojen puoleen. Hinnat olivat karanneet täysin käsistä.

Japanilaisen viskin tarina on tarina kysynnän ja tarjonnan laista. Kun kysyntää ei ole, sata pulloa Karuizawaa on naurettavan suuri myyntierä, mikäli pullojen hinnat ovat räikeässä 60–100 euron hintahaarukassa. Aikanaan niitä pulloja yritettiin saada kaupaksi jopa tokiolaisissa elektroniikkamyymälöissä, koska niissä oli väkeä. Siitä huolimatta potentiaalisten ostajien katseet pyyhkivät niistä ohi, koska vieressä oli tarjolla uusinta puolijohdetekniikkaa. Kun viskibuumi sitten lopulta iski, myyjät pyyhkäisivät pölyt Karuizawa-pulloista ja napauttivat niistä lopultakin myynnit kassakoneisiinsa. Sen jälkeen ei viskiä ole enää nähty elektroniikkamyymälöissä.

Karuizawa on kaikkein kouriintuntuvin esimerkki kaiken katoamisesta. Stefan Van Eyckenin upeassa Whisky Rising -teoksessa on dokumentoitu pysäyttävä kuvasarja siitä, missä kunnossa Karuizawan tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun vuonna 2015. Lehtien peittämä autio tislaamo ja pihalle hylätty tislauspannu vetää hiljaiseksi. Kaikki hyvä ja kaunis on äkisti kadonnut. Mono no aware.

Toisaalta viskituotanto Japanissa elää ja voi hyvin. Vanha taistelupari, Shinjiro Toriin perustama Suntory ja hänen mestarillisen oppipoikansa Masataka Taketsurun Dai Nippon Kaju (”suuri japanilainen mehuyhtiö”) eli Nikka tislaavat kuin viimeistä päivää. Uutta viskiä lyödään kypsymään hurjaa vauhtia ja tynnyreitä haalitaan kaikkialta, mistä niitä vain käsiin saadaan, kun omat mizunarat on käytetty puhki. Ichiro Akuton perustama Chichibu johtaa pienempien tislaamoiden etujoukkoa, ja maasta tuntuu tulevan koko ajan yhä ihmeellisempiä viskejä. Itse muistelen vieläkin lämmöllä Viskin Ystävien Seuran järjestämää Mars Shinsu -tastingia, jossa tuli kohdattua sellaisia viskejä, joihin en taatusti enää törmää missään.

Ichiro Akuton valtavan suuri hahmo tuntuu leijuvan koko japanilaisen viskikulttuurin yllä. Se, että Akuton suku on ollut olutbisneksessä 1600-luvulta saakka, vielä entisestään vahvistaa Ichiro-sanin auraa. Ichiro Akuton isoisä Isouji Akuto perusti Tokiosta luoteeseen
sijaitsevan Hanyun tislaamon vuonna 1941. Kysyntä hiipui lopulta niin pieneksi, että vuonna 2000 tislaaminen päättyi. Vuonna 2004 laitteisto purettiin, minkä jälkeen jäi vain Ichiro Akuton hanke parhaiden tynnyreiden pullottamiseksi. Ja millaisia pullotteita ne ovatkaan olleet, eritoten legendaarisen Playing Cards -sarjan 58 viskiä. Olen muutaman niistä nähnyt elävässä elämässä, mutta koskaan en ole yhtään niistä päässyt maistamaan. Yhden Hanyun indie-pullotteen olen sentään aikanaan maistanut. Pidin siitä kovasti. Maistoin sen sokkona ja sain vasta jälkikäteen tietää, mitä olin juonut. Dave Broomin The Way of Whisky -teoksessa Akuto kertoo, miten Chichibussa tavoitteena on tehdä ihan muuta kuin Hanyussa aikanaan tehtiin. Sen takia viskiä nyt kypsyy jopa grappatynnyreissä.

Ensimmäisellä Tokion-matkallani en kovin syvällisesti ehtinyt paikallisiin viskeihin tutustua. Nautin jokusen Yamazakin ja vierailin muutamissa Shinjukun baareissa. Kabuki-chôssa tuntui olevan enemmän highball-kulttuuria ja erilaisia länsimaisia sekoiteviskejä tarjolla kuin korkeamman profiilin japanilaisia single malteja. Shochua siellä juotiin, paikallista kovaa viinaa. Niitä pulloja myytiin paikallisissa viinakaupoissakin melkein yhtä laajalla kattauksella kuin sakea. Olen sittemmin maistanut myös muutaman ihan siedettävän shochun, mutta enimmäkseen ne sopivat mielestäni puhtaaseen päihtymystarkoitukseen kuin jalostuneeksi aistinautinnoksi.

Tuolla kevään 2010 Tokion-matkallani vierailin myös baarissa, joka esiintyy Lost In Translationissa. Park Hyatt -luksushotellin 52. kerroksessa sijaitseva New York Bar on omanlaisensa paikka, törkyisen kallis ja länsimaisten kansoittama. Maisema on kuitenkin uskomattoman hieno, ja näin jälkikäteen mietittynä siitä kannatti yhden drinkin verran kyllä maksaa. Itse nautin siellä jonkinlaisen martinin, josta ei sinänsä jäänyt yhtään mitään mieleen. Viskin suhteen paikka ei tuntunut toimivan senkään vertaa: viski olisi todennäköisesti tullut tumbler-lasissa jäillä. Kun martinilasi tyhjeni, ajattelin, etten tule paikkaan elämässäni luultavasti enää koskaan. Sydäntä hiukan vihlaisi, kun hyvästelin sen maiseman.

Keväällä 2017 olin yhtäkkiä Tokiossa uudemman kerran. Olin varautunut käymään ainakin parissa viskibaarissa, mutta tuollakin reissulla aikataulu asetti lopulta melkoisesti rajoitteita. Tokio on järkyttävän suuri 30 miljoonan asukkaan metropoli, jossa jo pelkästään paikasta toiseen siirtyminen haukkaa aina merkittävästi aikaa. Onneksi hotellistani kävelymatkan päässä Yurakuchossa sijaitsi Campbelltoun Loch, jossa vierailin kahtena iltana. Kotitekoisesta nimestään huolimatta baari on loistava, todellinen pyhiinvaelluspaikka.

Juttelin tuolloin pitkät pätkät omistaja Nobiyuki Nakamuran kanssa ja pyysin häntä poimimaan järkihintaisia erikoisuuksia hyllyistään. Valikoimaa olisi riittänyt kokonaisen viikon istuntoihin. Omistaja itse on erittäin kova Campbeltown-fani, minkä takia baarikin on nimetty sen mukaan. Lisäksi Islay-viskien edustus on ilahduttavaa. Nobiyuki-san kertoi käyvänsä Skotlannissa varsin usein hakemassa täydennyksiä valikoimiinsa. Siksi hyllyt pursuavat erikoisuuksia ja erilaisia hand filled -pulloja. Esimerkiksi nauttimani Bowmore oli omistajan itsensä käsin pullottamaa tavaraa. Japanilaisia viskejä Campbelltoun Lochissa ei juuri ollut, mutta skotlantilaisia sitten sitäkin enemmän.

Kaikkien viskien ohessa mieleeni jäi erityisesti viimeisen illan laskun maksu. Loppusumma ei ollut mitenkään poskettoman suuri, mutta en muistanut, että Nobiyuki-san ottaa vastaan ainoastaan setelirahaa. Baari oli tuona perjantai-iltana viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista työpakalla. Setelini eivät riittäneet laskun hoitamiseen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kömpiä kellarista maan pinnalle etsimään pankkiautomaattia.

Jätin matkaseuralaiseni pantiksi ja lupasin tulla pian takaisin. Samassa korttelissa piti olla jossain automaatti, mutta kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä ovien päällä numeroita, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Ei auttanut kuin kaivaa luottokortti koneesta ja lähteä etsimään sellaista laitetta, joka suostuisi sylkemään seteleitä myös länsimaisen piruparan kortilta. Kävelin läpi noin kilometrin säteellä koko alueen kaikki automaatit, mitkä vain Google Mapsin haulla löysin, mutta yksikään ei kelpuuttanut luottokorttiani. Yön pimeys oli laskeutunut ja valomainokset vilkkuivat ympärillä. Hiki alkoi nousta ohimoille, kunnes äkkäsin aivan Yurakuchon juna-aseman vieressä Seven Elevenin. Muistin, että niissä on totuttu palvelemaan myös gaijineita.

Oikeassa olin. Pienen elintarvikemyymälän perältä löysin portaat, joita pitkin pääsi ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon oli jono. Muiden isonenien kanssa jonotin aikani ja sain setelit. Helpotuksen tunne oli melkoinen, koska ideani olivat olleet täysin lopussa. Kun viimein noin tunnin seikkailun jälkeen kömmin takaisin Campbelltoun Lochiin, japanilaiset asiakkaat taputtivat minulle spontaanisti ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin laskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia lämpimästi, ennen kuin nousimme takaisin kadulle.

Ginzassa tuli käytyä myös erikoisessa baarissa nimeltä Hibiya Bar Whisky-S II. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta olin lukenut tuosta paikasta monestakin viskikirjasta. Se oli tosin jo ihan uudessa paikassa ja toisenlainen muutenkin verrattuna Chris Buntingin varsin kattavassa Drinking Japan -kirjassaan esittelemään entiseen Hibiya Bariin. Uuteen Hibiya Bar Whisky-S II:een noustiin hissistä kadulta, ja kuten paikallisiin tapoihin kuuluu, käytännössä mitään länsimaisia opasteita ei ollut missään. Onneksi kahdeksannen kerroksen eteisaulassa oli jo tynnyrinpäätyjä seinillä, joten siitä saattoi päätellä, että kyseessä on viskibaari.

Kyse oli kuitenkin Hakushu-teemabaarista. Kaiken lisäksi paikassa oli jonkinlaiset juhlat käynnissä, kun astuimme sisään. Istumapaikoiksi piti valita jakkarat baaritiskiltä, palvelu oli erittäin muodollista ja hinnat todella kovat. Nautin lopulta Hakushu-tastingsetin eli kolmen viskin lärvilaudan, jossa sai maistaa tislaamon ikämerkitsemättömän, 12-vuotiaan ja 18-vuotiaan rinnakkain. Kokemus jäi varsin vaatimattomaksi. Kun juomat oli juotu, ei tehnyt tiukkaakaan hipsiä pois vähin äänin. Hyllyssä oli toki muutakin kuin pelkkää Hakushua, mutta esimerkiksi Macallan Edition No. 2:n hinta oli täysin pöyristyttävä.

Näiden baarien lisäksi Ginzan alueella tuli etsittyä yhtä paikkaa, jota kaupungissa asuva suomalainen ystäväni oli lämpimästi suositellut, mutta sitä ei lopulta löytynyt. Kun nimiä ja osoitteita ei kunnolla ole tarjolla, pitää suunnistaa julkisivujen, vihjeiden ja koordinaattien avulla, mutta tässä tapauksessa nekään eivät auttaneet. Myöhemmin sain kyllä kuvan, jossa ystäväni nautti Port Elleniä siellä, joten paikka ei ollut ainakaan täysin sulkenut oviaan. Todennäköisesti se oli vain ollut suljettuna ja pimeänä silloin, kun kävin sitä etsimässä.

Eräänä iltana löysin tieni myös Omotesandôssa sijaitsevaan Tokio Whisky Libraryyn. En löytänyt sitä mistään viskioppaasta, mutta ystäväni oli suositellut piipahtamaan siellä. Paikka sijaitsi Dieselin vaatekaupan yläkerrassa hienostoalueella, ja tarjoilija tuli välittömästi ohjaamaan pöytään. Hintataso oli erittäin korkea mutta palvelu ensiluokkaista. Nautin pari Japanin-markkinoille tehtyä pullotetta sieltä edullisemmasta päästä ja ihmettelin seiniä kiertäviä viskihyllyjä, joihin oli pultattu liikuteltavat tikapuut kiinni. Valikoimassa oli muun muassa runsaasti Elements of Islay -sarjaa ja muuta keskihintaista, mutta mitään täysin päätöntä en löytänyt. Pääosa oli single malteja Skotlannista, minkä lisäksi hyllyillä oli paljon vähän vanhempia blendejä, jotka oli hinnoiteltu etiketin koreuden mukaan. Japanilaisia viskejä ei juuri näkynyt.

Roppongissa olisi ollut useita viskibaareja, jotka olisin halunnut nähdä, mutta lopulta sinne ei tullut ilta-aikaan asiaa. Kävelin kyllä päivällä Cask Strengthin ohitse, mutta se ei tietenkään ollut auki. Samalla tavalla kävi Shinjukussa legendaarisen Zoetropen kanssa – sekin jäi lopulta kokematta. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, ettei koko pajatsoa kannata matkoilla tyhjentää kerralla, vaan on hyvä jättää taakseen jotain sellaista pientä, jonka haluaisi vielä joskus kokea. Valitettavasti Tokiossa viskin suhteen tuntuu jo siltä, että suunta on tästä enää todennäköisesti vain alaspäin.

Myös varsinaiset viskiostokset jäivät tuolla kevään 2017 Tokion-reissulla vähiin. Löysin kaupungista pari Shinanoyan alkoholimyymälää, mutta petyin valikoiman kapeuteen ja korkeaan hintatasoon. En varsinaisesti odottanut mitään, mutta jopa siihen suhteutettuna vierailut kaupoissa olivat masentavia kokemuksia. Shinjukun Isetanissakaan ei ollut enää ensimmäistäkään pulloa Karuizawaa tarjolla.

Lopulta poimin yhden pullon Port Charlotte PC8:aa mukaan Ginzan Shinanoya Expressistä. Se oli kyllä todella halpa. Toisaalta mieluummin olisin toki maksanut vähän enemmänkin, jotta olisin saanut jotain kunnollista japanilaista viskiä mukaani, mutta Yamazakin tuolloin julkaistu Limited Edition 2016 ei houkutellut yhtään. Pullo maksoi lähes 150 euroa, ja viskin voimakkuus oli vain 43 tilavuusprosenttia. Ei puhettakaan mistään tynnyrivahvuisista single caskeista, joita vielä muutamia vuosia sitten vilisi Tokiossa runsain mitoin. Kaikki se on mennyttä aikaa.

Kokemukseni japanilaisista viskeistä ovat toki varsin ohuet, kun suhteuttaa siihen, että olen viettänyt maassa kuitenkin kahden ihan kunnon reissun verran aikaa. Matkani ovat olleet siinä mielessä ääripäistä, että keväällä 2010 en tiennyt japanilaisista viskeistä tai viskeistä yleensä vielä kovinkaan paljon, kun taas keväällä 2017 lähes kaikki tietoni niistä oli muuttunut käyttökelvottomaksi, koska juuri mitään ei ollut enää tarjolla. Tislaamovierailut ovat kaikki edelleen tekemättä. Kun kuljin shinkansen-luotijunalla Nagoyasta Tokioon, näin ikkunasta Fuji Gotemban kaukana siintävän silhuetin. Siinä kaikki.

Muistan kuitenkin ensikokemukseni loistavasta japanilaisesta viskistä. Ystäväni oli eräällä reissullaan innostunut Yoichi 15 yo:sta ja ostanut sellaisen sieltä mukaansa. Matkan jälkeen oli kuulemma pelottanut, oliko viski lopulta niin hyvää kuin miltä se oli reissussa maistunut. Oli se. Pääsin itse maistamaan sitä toukokuussa 2013 ja pidin paljon. Seuraavana talvena pääsin maistamaan myös Yoichi 20 yo:n, mikä teki jopa vielä suuremman vaikutuksen. Vielä samaisen vuoden 2014 aikana löysin Saksasta muutamia Karuizawa-sampleja varsin edullisesti ja ällistyin niiden korkeasta laadusta. Etenkin Karuizawa 28 yo 1983/2012 Noh 57,2% kummittelee unissani edelleen.

Viimeksi näin Karuizawaa syksyllä Lontoossa. The Whisky Exchangen vitriinissä oli Golden Geisha -kaksikko odottamassa ostajaa. En halunnut edes katsoa niiden hintoja. Ne eivät olleet siellä minua varten. Koko Karuizawa-huuma alkaa lyödä yli, kun katselee huutokauppojen hintoja. Pari vuotta sitten Hongkongissa revityt ennätyshinnat herättivät suurta hämmästystä viskipiireissä (”Donkey Kong prices in Hong Kong!”), mutta tänä päivänä nekin näyttävät jo melkein normaaleilta Karuizawa-hinnoilta. Mitään järkeä siinä ei tietenkään ole, mutta jos jollakulla on näin paljon ylimääräistä rahaa, kukapa minä sitä olen kyseenalaistamaan.

Japanilainen viski alkaa olla ajatuksen tasolla jakautunut vanhan ja uuden aikakauden viskeihin. Uuden aikakauden ikämerkitsemättömät viskit ovat periaatteessa kenen tahansa ulottuvissa, ja Yamazaki Distiller’s Reserven kaltaisista tuotteista löytyy jopa omia valopilkkujaan. Pääosa Hakushun tai Miyagikyon kaltaisista viskeistä on aivan pätevää tuotantoa. Mitään suurta hehkua niissä ei kuitenkaan ole, kun rinnalle otetaan vanhan hyvän ajan Karuizawaa, Hanyua, Yoichia tai Yamazakia. Muistan kerran nähneeni yhden Hanyun korttisarjan viskin elävässä elämässä, mutta tiesin sen olevan täysin ulottumattomissani. Tilanne on parempi hyväksyä kuin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan.

Japanilaisen huippuviskin kukoistuskausi tuntuu näin jälkikäteen äärimmäisen lyhyeltä. Vielä vuonna 2004 japanilaisella viskillä meni niin huonosti, että Hanyun tislaimet purettiin. Tislaaminen Karuizawassa loppui vuosituhannen vaihteessa, ja tislaamo suljettiin lopullisesti yksitoista vuotta myöhemmin. Vielä 15 vuotta sitten nämä tislaamot olisivat olleet valmiita uuteen nousuun, mutta se aika ehti mennä, ennen kuin kysyntäpiikki iski. Nyt näistä ei enää viskiä saada. Vain tarinat elävät.

Muistan, kun nautin edellisen kerran 20-vuotiasta Yoichia. Ystäväni pullo oli tyhjentymässä, viimeiset pisarat näkyivät enää sen pohjalla. Mietin, että yksi aikakausi näyttää todella nyt päättyvän, lehdet putoavat kirsikkapuun oksilta ja lakastuvat. Nostimme maljan, juhlistimme elämää. Äkisti kaikki on ohi.

Dave Broom: The Way of Whisky

Japanilainen viski on nyt halutumpaa kuin koskaan. Sen seurauksena siitä ilmestyy myös entistä tiheämpään tahtiin uusia kirjoja. Kivuliasta tietysti on, että ne viskit, joilla maine on rakennettu, on jo aikaa sitten myyty kalliilla keräilijöiden kaappeihin. Kirjoissa esiteltyjä herkkuja varten pitää olla valtava tukku jenejä lompakossa.

Menneenä talvena kirjoitin jo kahdesta viskikirjasta, jotka saatiin markkinoille viime syksynä. Dominic Roskrow’n Whisky Japan oli mukava yleisesitys aiheesta, mutta varsinaisesti Stefan Van Eyckenin Whisky Rising räjäytti pankin. Ajattelin, ettei todennäköisesti mikään kirja Japanin viskikulttuurista tule koskaan yltämään lähellekään sitä.

Sen takia kynnys tarttua Dave Broomin kirjaan The Way of Whisky: A Journey Around Japanese Whisky (Mitchell Beazley, 2017) oli kohtalaisen korkea. Siksi oli hienoa huomata, ettei Broom lähde ollenkaan samaan suuntaan kuin missä Stefan Van Eycken puhdisti pöydän jo aiemmin. Broomin kirjan ytimessä on henkilökohtainen kokemus, matka japanilaisen viskin äärelle. Kantavana teema on viskin tie eli whisky-dô ja sen ymmärtäminen.

Broom ei pyri tyhjentäviin tislaamohistoriikkeihin eikä esittele harvinaisia, himoittuja tai muuten vain merkittäviä pullotteita. Olennaista on ymmärrys siitä, miksi Japanissa tehdään sellaista viskiä kuin tehdään. Kirjassa keskeistä on myös sen valokuvat. Hienosti sidottu ja komeasti taitettu kirja on kuvitettu japanilaisen Kohei Taken nimenomaan tätä teosta varten ottamilla kuvilla. Ne saavat myös hyvin tilaa – kahvipöytäkirjan tunnusmerkit täyttyvät. Kirjaa siis myös selailee mielellään.

Tietysti tislaamot käydään yksi kerrallaan läpi, mutta Broomin matkat niihin tulevat korostuneesti esiin. Välillä käydään myös suurimmissa kaupungeissa ja tutustutaan niiden viskikulttuuriin, henkilöihin ja baareihin. Välillä kerronta käy yhdentekevyyden rajamailla, kuten melkein kaikissa dokumentaarisissa matkakirjoissa tuppaa käymään. Kertojan lennot, pakkaamiset, junamatkat ja muut trivialiteetit kulkevat mukana turhana painolastina, jonka olisi voinut heittää tiensivuun jo editointivaiheessa. Onneksi Broomilla tätä ainesta on kyydissä suhteellisen vähän.

Teoksen alkupuoli on sen väkevintä sisältöä. Henkilökohtaisen johdannon ja Tokioon saapumisen jälkeen edessä on Fuji-Gotemba, jossa oppaana toimii Kirinin master blender Jota Tanaka. Heti käy ilmi japanilaisen viskin erityispiirre, se, etteivät tislaamot vaihda keskenään tynnyreitä, vaan kaikki pyrkivät tuottamaan itse erilaisia viskityylejä omissa tuotantolaitoksissaan. Broom myös maistaa core rangen keskeiset esitykset aina jokaisen tislaamovierailun lopuksi, mutta kovin suurta arvottamista hän ei harrasta. Muutamalla luonnosmaisella ilmauksella paketoidaan melko isojakin viskejä, mikä varmasti sopii tällaiseen matkakirjaan kaikkein parhaiten.

Fuji-Gotemban jälkeen matkustetaan Mars Shinsuun. Sen tarinaan ja tuotantoon pääsin oivallisesti kiinni taannoin Viskin Ystävien Seuran tastingissa, minkä takia tislaamo aina kiinnostaa. Broomin isäntänä toimii uusi tislaaja Koki Takehira, joka keskimääräisestä japanilaisesta tislaamomeiningistä poiketen muun muassa paljastaa, että Marsissa käytetään nykyisin Yamanashin oluthiivaa, ja kokeilussa on ollut myös Weissbieristä tuttua hiivaa. Yleensä hiivat ovat japanilaisille äärettömän suuri salaisuus, mutta Takehiralla on tunne päällä. ”We will never close again. We will pass this on to the next generation.”

Matka jatkuu Hakushuun, jossa Broomia ja Takea kierrättää Hakushun nykyinen johtaja, pitkän linjan viskimies Mike Miyamoto. Häneltä on myös peräisin kirjan nimi ja sen taustalla oleva filosofia, joka on yleistettävissä laajemminkin japanilaiseen viskikulttuuriin:

”As Suntory we never see whisky-making as ”production”. We try and pursue quality and character. That is whisky-dô and whisky-making is the art of craft and nature.” He gives a quiet smile. ”People say that’s crazy, that ”it’s only whisky”, but we take it deeper – it’s the way of whisky, and the art of whisky.”

Hakushun jälkeen suuntana on Chichibu, jossa vastassa on luonnollisesti Ichiro Akuto. Chichibun jatkuva innovointi on aina yhtä ihmeellistä. Tislaamon varastoissa kypsyy viskiä tälläkin hetkellä amerikkalaisesta tammesta tehdyissä barreleissa, hogsheadeissa ja puncheoneissa, eurooppalaisesta tammesta tehdyissä ex-sherry butteissa ja hogsheadeissa, ranskalaisissa puna- ja valkoviinitynnyreissä, portviinitynnyreissä ja madeirassa, uudessa mizunarassa, rommitynnyreissä, grappatynnyreissä, konjakkitynnyreissä ja jopa tequilatynnyreissä. Akuto ei ole tosiaan lähtenyt tekemään uudestaan sukunsa aiempaa Hanyua vaan luonut jotain ihan muuta.

Kirjassa tarina jatkuu muutaman pysähdyksen ja Tokion baarien kautta Chitaan, jossa Broom vakuuttaa rakkauttaan jyväviskiin ja ihastelee järkälemäistä putkistoa. Chitasta kuljetaan Yamazakin tislaamoon, jossa isäntänä toimii Suntoryn chief blender Shinji Fukuyo. Maistelunuoteissa Broom lipeää suosittelemaan Yamazaki Sherry Caskia, mutta se ehkä hänelle suotakoon. Matka jatkuu vielä White Oakin kautta Yoichiin, jossa vihdoin kohdataan Masataka Taketsurun haamu – ja japanilaisen viskin tarina kelautuu auki. Nopean Yoichi-visiitin jälkeen Broom käy vielä Miyagikyossa ennen paluuta Tokioon.

Olennaisena havaintona mieleeni jäi japanilaisesta viskifilosofiasta se, että maassa pyritään yleensä vaivoja säästämättä kaivamaan esille jokaisesta asiasta se olennainen. Viskin valmistuksessa se tarkoittaa, että perusmakua jalostetaan niin pitkälle kuin mahdollista – yritetään päästä olemuksessa ytimeen saakka. Vertailukohta tulee ruokakulttuurin puolelta: japanilainen huippukokki pyrkii tekemään yhden raaka-aineen mahdollisimman hyvin ja nostamaan sen olemuksen annoksessa esille, kun taas länsimäinen huippukokki yhdistelee erilaisia elementtejä ja pyrkii säväyttämään omalla nerokkuudellaan. Japanilainen ei yleensä pyri itse loistamaan, vaan haluaa lopputuloksen puhuvan puolestaan. Sama pätee viskiin.

Broomin kirja ylsi pienistä sivupoluista huolimatta kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Kirjan loppua kohti erilaiset välietapit ja tarinan keskeyttävät luvut muun muassa vedestä, tammesta ja kaiken maailman tinakupeista lisääntyivät, mikä aiheutti pientä rakoilua intensiteetissä. Osa sivujuonteista nivoutui kokonaisuuteen, osa ei – olisin esimerkiksi hyvin tullut toimeen ilman lukuja teestä ja keramiikasta. Myös muutamat korkealentoisimmista zen-harhailuista olisin kernaasti vaihtanut johonkin konkreettisempaan. Samalla itse viskeille jäi teoksessa melko vähäinen rooli, olennaisempana teoksessa on niiden tekemisen tyyli ja taide. Myös baarikulttuuri sivuutetaan muutamalla nopealla piipahduksella ja Zoetrope-esittelyllä.

The Way of Whisky on japanilaisesta viskistä ja Broomin kirjallisesta tyylistä pitäville ehdoton hankinta. Ulkoasultaan tyylikäs kirja kelpaa kenen tahansa olohuoneeseen eikä sisältö petä. Mutta jos yhden kirjan japanilaisesta viskistä haluaa hyllyynsä hankkia, se on edelleen Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Way of Whisky tarjoaa toki siihen lisäksi hienosti perspektiiviä ja henkilökohtaisia muistoja. Sillekin on siis paikkansa.

Chichibu On The Way 2015, 55,5%

Ichiro Akuto on julkaissut vuonna 2008 aloittaneen Chichibun nuoria viskejä On The Way -sarjassa. Kun luin tänä syksynä Stefan Van Eyckenin erinomaisen Whisky Rising -teoksen, rupesin miettimään, miten olen missannut täällä blogissa Chichibut kokonaan. Nyt siihen tulee vihdoin korjaus.

Chichibu On The Way 2015

(55,5%, OB, Ichiro’s Malt, 2015, 10700 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hiukan pidättyväinen hedelmäsalaatin tuoksu. Vesimelonia, viinirypäleitä, päärynää, limettiä. Tammi tuntuu aktiivisena ja reippaana, maltaisuus on vahvasti pinnassa. Hunajainen ja toffeemainen makeus nousee taustalta kauniisti. Melko suoraviivainen kokonaisuus. Vesilisä avaa karkkisuutta ja yrttejä.

Maku: Hedelmäinen ja kihelmöivän mausteinen. Herukkaisuutta, sitruksisuutta, mineraalisuutta, runsaasti vaniljaa. Tammi ja maltaisuus ovat edelleen varsin raakoina mukana. Omenaa, päärynää, appelsiinimehua, hiukan hedelmäteetä. Suutuntuma on melko kevyt ja erittäin napakka ja pippurinen. Balanssi on silti oivallinen. Jälkimaku on varsin makea, hedelmäsalaattinen, ananaksinen, jälkiruokaviinimäinen. Mielenkiintoinen kaneli ja inkivääri, vahamainen tammisuus ja maitosuklaisuus. Vaniljaa, hunajaa, mietoa leivosmaisuutta. Korkeintaan keskipitkä finaali. Vesilisä tuo makeutta vielä enemmänkin pintaan.

Arvio: Oikein miellyttävä, hedelmäinen ja tasapainoinen viski, joskin hyvin nuori vielä. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100.

Stefan Van Eycken: Whisky Rising

Olen tänä syksynä lukenut viskikirjan, joka teki niin suuren vaikutuksen, että siitä kirjoittaminen on tuntunut todelliselta vuorelta kiivettäväksi. Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017) on paras lukemani kirja japanilaisesta viskistä ja ylipäänsä hienoimpia viskikirjoja, mitä olen koskaan saanut käsiini.

Tai sanotaan se vielä suoremmin: mielestäni Whisky Rising on aikakautensa paras viskikirja.

Lämmittelin japanilaisen viskin parissa jo lukemalla Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksen, joka julkaistiin viime vuonna. Roskrow’n kirja on aivan asiallinen yleisesittely Japanin viskikulttuurista, tislaamoista ja viskeistä, mutta kirjoittaja viittaa auktoriteettina toistuvasti Stefan Van Eyckeniin ja ennakoi tulevaa. Van Eyckenin teos häilyy Whisky Japanin taustalla niin voimakkaasti, että kun Whisky Rising lopulta ilmestyi, siihen suhtautui jo lähes kohtuuttoman suurin odotuksin.

Eikä Whisky Rising todellakaan petä. Stefan Van Eycken on tehnyt kerralla viskikirjallisuuden merkkipaalun ja japanilaisesta viskistä sellaisen teoksen, johon tullaan tulevina vuosina aina viittaamaan. Kirja sisältää niin paljon uutta tietoa, ainutlaatuista materiaalia ja haastatteluita, että se avaa kokonaan uuden maailman myös Japaniin ja japanilaiseen viskiin perehtyneille.

Nyt kun olen saanut nämä asiat alta pois, voidaan keskittyä itse teokseen.

Whisky Rising on vuodesta 2000 saakka Japanissa asuneen belgialaisen Stefan Van Eyckenin taidonnäyte. Johdannossa Van Eycken kertoo, miten Japani tuntui tuohon aikaan tuonelalta viskiharrastajalle, koska viski tarkoitti skotlantilaista mallasviskiä. Japanilainen viski ei ollut kartalla, nykyään tuhansien eurojen pullot pölyttyivät elektroniikkamyymälöiden vitriineissä unohdettuina eikä kukaan puhunut japanilaisesta viskistä missään. Yhtäkkiä Yoichi voitti Whisky Magazinen ”Best of the Best” -palkinnon vuonna 2001 ja japanilaisen viskin nousu alkoi.

Van Eycken pääsi seuraamaan nousukautta läheltä ja reissasi ympäri maata. Hän vieraili jo tuohon aikaan paikallisissa tislaamoissa, joissa ei todellakaan ollut tungosta. Yhtäkkiä kaikki muuttui – Japani olikin viskiharrastajalle paikka, jossa oli saatavilla lähes loputtomasti maailman parhaita viskejä, joiden perässä ei ollut vielä kukaan muu.

On one of my travels through Japan, I came across Karuizawa Distillery. I fell in love with it – the whiskies and the place – went back regularly and gradually realized that there was more to whisky than what was coming out of Scotland. I was exhilarated by the quality of the whisky being made in Japan but also more than a little baffled at the cold shoulder it was getting at home. Hard as it may be to imagine nowadays, limited releases of Japanese whisky lingered on the shelves of liquor stores for months, even years. I vividly remember buying some of the earlier Ichiro’s Card releases with their labels literally falling off, because they’d been in stores for so long. Now, people would sell their mother-in-law without batting an eye just to get their hands on bottles like those.

Vuonna 2007 Japaniin asettunut brittijournalisti Chris Bunting perusti Nonjatta-blogin, joka alkoi seurata japanilaista viskikenttää tiiviisti. Van Eycken meni blogin toimintaan mukaan. Kun Bunting (jolta on ilmestynyt muuten mainio, joskin baariesittelyiltään jo hiukan vanhentunut Drinking Japan -kirja) palasi Britteihin vuonna 2011, Van Eycken otti blogin vastuulleen. Se on tänäkin päivänä ensisijainen tietolähde kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille.

Van Eyckenin tausta on siis täydellinen Whisky Risingin tapaiselle teokselle. Kun ensikäden tietoa ja paikallistuntemusta hankkinut ja ennen kaikkea juuri oikeaan aikaan liikkeellä ollut Van Eycken vielä kirjoittaa loistavasti, Whisky Risingista nauttii ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle saakka.

Whisky Rising alkaa johdannon jälkeen luonnollisesti japanilaisen viskin historiasta. Ja kuten odottaa saattaa, historiaosuus ei typisty vain Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun vaiheiden läpikäyntiin, vaan sisältää oikeastaan kaiken, mitä voi vain kuvitella tarvitsevansa, jotta Japanin viskiteollisuuden ja -kulttuurin iso kuva hahmottuu.

Historiaosuus on niin kattava ja vakuuttava, että sitä on turha ryhtyä tässä yksityiskohtaisesti referoimaan. Totta kai se alkaa kommodori Matthew C. Perryn saapumisesta Edon lahdelle laivastoineen ja siitä seuranneista vaiheista. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun elämäntarinat kerrotaan sellaisella tarkkuudella, etten muista vastaavaa. Esimerkiksi tarina siitä, miten Longmornin johtaja J.R. Grant otti Skotlantiin juuri saapuneen Taketsurun viiden päivän mittaiseen työharjoitteluun tislaamolle 21.–25. huhtikuuta 1919, on kerrottu elävästi ja vakuuttavasti, kuten koko Taketsurun Skotlannin-matka erilaisine vaiheineen ja rakkaustarinoineen.

Taketsurun legendaarinen muistikirja työnantajalleen Settsu Shuzolle – ”Report of Apprenticeship: Pot Still Whisky” – on kattavasti esitelty osana Taketsurun tarinaa. Muistikirjasta tuli sittemmin japanilaisen viskin tärkein teksti ja ainakin kolmen tislaamoyhtiön keskeinen ohjenuora. Ensin sen perusteella syntyi Shinjiro Toriin Yamazaki, sen jälkeen Taketsurun oma Yoichi. Myöhemmin muistikirjan perusteella rakennettiin vielä Hombo Shuzon omistama Mars Shinsun tislaamo ja sen tislausprosessit.

Henkilöiden elämäntarinoiden ohessa Van Eycken kirjoittaa kenties maailmanhistorian mielenkiintoisinta verotushistoriaa. Verotus ohjaili todella paljon sitä, millaista viskiä Japanissa kannatti valmistaa. Viskin käsite oli tuolloin erittäin joustava: mukaan voitiin laittaa melkein mitä tahansa alkoholia ja useimmiten viskejä jatkettiin neutraalilla alkoholilla. Kovin kummoisia kieltoja ei alalla ollut, ja kun verohyötyjä sai halvalla tehtävistä tuotteista enemmän kuin kalliimmista, tuotanto ohjautui alhaisempaan laatuun.

Toriin omistama Kotobukiya toi markkinoille jo varhain juuri sellaista viskiä, jota kuluttaja oli valmis ostamaan. Yamazakin tislaamon tuotannosta julkaistiin huhtikuussa 1929 legendaarinen Suntory Whisky Shirofuda (josta myöhemmin tuli Suntory White) ja vuonna 1937 ensimmäinen 12-vuotias Kakubin. Taketsurun vuonna 1934 perustama Dai Nippon Kaju (”Suuri japanilainen mehuyhtiö”) taas tuli viskimarkkinoille kesäkuussa 1940 julkaisemalla Rare Old Nikka Whiskyn. Varsinainen hitti oli Kotobukiyan Torys Blended Whisky, jonka avulla Shinjiro Torii otti vahvan aseman markkinoilla heti ilmestymisvuodestaan 1946 alkaen.

Ensimmäisen sukupolven jälkeen tuli seuraava. Shinjiro Toriin jatkajaksi valikoitui hänen nuorempi poikansa Keizo Saji (joka kävi koulunsa äitinsä sukulaisten luota ja otti siksi heidän sukunimensä) ja Masataka Taketsurun jatkajaksi niin ikään poika Takeshi Taketsuru. Dai Nippon Kaju vaihtoi nimensä Nikkaksi elokuussa 1952 ja Kotobukiya taas Suntoryksi helmikuussa 1963.

Sittemmin tislaamokentälläkin alkoi tapahtua: Toa Shuzo tislasi viskiä Hanyussa, Sanraku Ocean teki hyvää tuotantoa Karuizawassa ja Kirin-Seagram perusti Fuji Gotemban 1973. Myös Suntory oli aktiivinen ja perusti Chitan ja Hakushun tislaamot noihin aikoihin, samoin kuin Nikka pani pystyyn Miyagikyon tislaamon Nikka-joen varteen vuonna 1969. Välissä Nikkalla oli myös tislaamo Nishinomiyassa.

Samaan aikaan 1970-luvulla japanilaisten viskit alkoivat nousta alimman laatuluokan second grade -tuotteista special gradeen (jälkimmäisen osuus nousi vuosina 1972–1979 yhteensä 33 prosentista 54,1 prosenttiin). Vuonna 1983 japanin viskimarkkinat jakautuivat seuraavasti: Suntory 74,4 prosenttia, Nikka 16,5 prosenttia ja loput yhtiöt (Sanraku Ocean, Kirin-Seagram, Toa Shuzo ja muut) yhteensä 9,1 prosenttia.

Japanilaisen viskin nousu onkin sitten oma tarinansa. Juuri kun Hanyu ja Karuizawa oli ehditty menettää, alkoi ennennäkemätön buumi. Ensin japanilaisen viskin myynti oli kaikkien aikojen alhaisimmissa lukemissa, mutta sitten alkoi tapahtua. Vuodesta 2001 alkaen Japanin viskit ovat putsanneet palkintopöytiä maailmalla. Rajat tulivat vastaan 2010-luvulla: saatavuus alkoi heikentyä rajusti ja ikämerkityt viskit oli tuotannollisista syistä vaihdettava NAS-tuotteiksi.

Van Eyckenin graafit ja kaaviot ovat varsin karua luettavaa kenelle tahansa japanilaisen viskin ystävälle. Kaikki oli kuitenkin vielä varsin hyvin vuoteen 2014 saakka. Toisaalta loputtomaan synkistelyynkään ei Van Eycken ryhdy, vaan toivoo, että aika korjaa tilanteen.

Kun ensimmäinen kolmannes kirjasta on luettu, siirrytään tislaamoita käsittelevään toiseen osaan. Suntory aloittaa: Yamazaki, Hakushu ja Chita esitellään perinpohjaisesti, samoin Suntoryn Ohmi Aging Cellar. En ollut ikinä kuullut tuosta viimeksi mainitusta paikasta, vaikka 70 kilometrin päässä Yamazakista luoteeseen sijaitsee valtava viskivarasto, joka on rakennettu jo vuonna 1972. Uusin varastorakennus (Cellar 72) valmistui kesäkuussa 2015. Itse tislaamot esitellään hienolla tarkkuudella ja lopuksi käydään läpi vielä jokaisen tislaamon core range.

Nikkan legendaarinen Yoichi sekä Miyagikyon mallasviski- ja jyväviskitislaamot saavat yhtä paneutuneen käsittelyn, ja mukana mainitaan myös lopetettu Nishinomiyan tislaamo (josta en siitäkään muista lukeneeni aiemmin). Nikka-osuuden lopussa haastatellaan vielä omassa jaksossaan yhtiön johtaja ja Chief Blender Tadashi Sakuma. Japanilaiseen tyyliin kyseessä on herrasmies, josta ei kovin paljon henkilökohtaisuuksia irtoa.

Näiden jättiyhtiöiden jälkeen tislaamoesittelyt hiukan tiivistyvät. Kirinin omistama Fuji Gotemba on tarinaltaan kevyempi, mutta Van Eycken tasapainottaa tilannetta käymällä tarkkojen kaaviokuvien avulla tislaamon erilaisia tislaustapoja ja prosesseja, joilla saadaan niin kevyttä, keskitasoista kuin painavaakin tislettä. Myös Kirinin Chief Blender Jota Tanaka haastatellaan jakson lopuksi.

Hombo Shuzon omistama Mars Shinsu on vuorossa seuraavana (osallistuin äskettäin Viskin Ystävien Seuran Mars Shinsu -tastingiin, jossa tuli myös käytyä tislaamon historia läpi). Yhtiön historia viskinvalmistuksessa on ehdottomasti Japanin monimutkaisin ja taatusti yksi maailman hankalimmin hahmotettavista. Van Eycken on tehnyt miehen työn ja saanut hyvän otteen yhtiön eri vaiheista. Myös kuuluisa Mars Maltage 3+25 -viski esitellään omassa jaksossaan.

Eigashima Shuzon White Oak käsitellään välissä, ennen kuin päästään Venture Whiskyn Chichibuun ja Ichiro Akuton rooliin japanilaisen viskikulttuurin uudessa nousussa. Chichibun tynnyripolitiikka ja Ichiro Akuton rooli innovaattorina käydään huolellisesti läpi. Näiden jälkeen tulevat vielä Miyashita Shuzon tislaamo Okayama, Kiuchi Shuzon omistama Nudaka ja Sasanokawa Shuzon omistama Asaka. Eikä vyöry lopu vielä siihen: esittelyt jatkuvat Wakatsuru Shuzon Saburomarulla, Kentenin Akkeshilla ja Gaia Flow’n Shizuokalla. Ne ovat uusia tislaamoita, vaikka yhtiöillä onkin monilla pitkät juuret japanilaisessa juomateollisuudessa. Monissa näistä tislaamoesittelyistä on valokuvia vielä muoviin pakatuista tislaimista ja tynnyreistä.

Japanilaisen viskin uuden nousun jälkeen upotaan vielä hetkeksi menneisyyteen. Karuizawan ja Kawasakin tislaamoiden historiat ovat vavahduttavaa luettavaa. Van Eycken on dokumentoinut ihailtavalla tarkkuudella Karuizawan viimeiset vaiheet ja saanut kasaan esimerkiksi kuvasarjan siitä, missä kunnossa tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun 2015. Kuvat autiosta tislaamosta ja pihalla apeana seisovasta tislauspannusta hiljentävät kenet tahansa. Koko tämän teoksen hienoimpia haastatteluita on Karuizawan entisen työntekijän Osami Uchiborin tapaaminen marraskuussa 2015. Uchibori oli tislaamossa töissä vuodesta 1960 sen sulkemiseen saakka.

Later in the evening, I ask about the character of the Karuizawa new make. ”Why don’t you tell me,” Uchibori says with a complicit smile. He disapperars for a few minutes and comes back with a distillate sample dated 2006. This was the last spirit to ever run off the stills at Karuizawa, the spirit made by Ichiro Akuto under the tuttelage of Uchibori. When Ichiro set up his internship, it was part of the deal that he would purchase the spirit he made at Karuizawa distillery. He did but the interesting thins is that he filled it into a variety of casks types, including one mizunara cask. One day, a mizunara Karuizawa will see the light of the day, but it will be a while. As Ichiro told me, ”The spirit was very… characteristic, not clean at all, soi t will need a lot of time in wood.” As I sip the 2006 Karuizawa new-make alongside the first new-make produced at Chichibu (from 2008), I understand what he means. I know that it will be worth the wait, though.

Karuizawa on siis mennyttä, mutta perinne jatkuu. Osa tislausvälineistä on viety Shizuokan tislaamoon, joten ainakin hiukan Karuizawasta elää edelleen ja tuottaa viskiä. Uchibori kuitenkin muistuttaa, että Karuizawan viski oli aina monien asioiden summa: veden, ilmaston, viskiä tehneiden ihmisten.

Karuizawan jälkeen tulee vielä toinen menetetty suuruus, Hanyu. Ja siinäkin Ichiro Akuto on mitä vahvimmin läsnä, olihan Hanyu hänen sukunsa viskitislaamo. Onneksi Akuto sai pelastettua jäljelle jääneet tynnyrit ja on julkaissut viskiä sen jälkeen. Legendaarisen korttisarjan lisäksi tulossa on vielä viskejä: tällä hetkellä vanhin Hanyu odottaa edelleen pullotusta, koska vuoden 1985 tuotantoa on vielä jäljellä.

Lopetettujen tislaamoiden joukossa on vielä yksi, joka on suurelle yleisölle se kaikkein tuntemattomin: Takara Shuzon omistama Shirakawa, joka toimi aikanaan Fukushimassa. Takara aloitti toimintansa jo vuonna 1925, mutta alkoholilaitoksen se hankki käsiinsä vasta vuonna 1947. Ei ole tiedossa, tekikö yhtiö jo tuolloin viskiä Shirakawassa, mutta viimeiset viskit se kuitenkin teki 2000-luvulla. Laitos suljettiin maaliskuussa 2003 ja sen maat lahjoitettiin Fukushiman prefektuurille kesäkuussa 2011. Jälleen yksi luku japanilaista viskihistoriaa tuli päätökseensä.

Whisky Risingin kolmas osa on jo selvästi kahta aiempaa kevyempi, otsikoltaan Drinking Japanese Whisky. Siinä esitellään japanilaisia tapoja juoda viskiä, tuodaan tutuksi japanilaisia viskicocktaileja ja tavataan viskidrinkkeihin erikoistuneita baarimikkoja. Ja kun sinne asti päästään, alkavat japanilaisten viskibaarien esittelyt. Van Eycken on tehnyt paneutuvaa kenttätyötä ja pyrkinyt esittelemään paljon sellaisia baareja, joita ei muualta löydy. Toki joukkoon mahtuu myös todellisia kuriositeetteja, mutta luvun lukeminen aiheuttaa kaikkineen vakavaa matkakuumetta. Niitä viskejä on vielä jäljellä! Ainakin muutama, ainakin jossain…

Kirjan varsinainen päätösosuus onkin sitten jo vakavaa viskipornoa: ensin tulee luku nimellä Iconic Japanese Whisky Series ja sen jälkeen luku 33 Shades of Liquid Gold, jossa Van Eycken esittelee 33 legendaarista japanilaista viskiä. Joukkoon mahtuu totaalisen eeppisiä juomia, joiden ääressä ei voi kuin huokaista. Kunpa näistä olisi tiennyt kymmenen vuotta sitten… Nykyään lähes kaikki ovat menetettyjä, ja jos niitä jostain baarista löytää, hinnat ovat karanneet jo tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin.

Whisky Rising päättyy lyhyeen jälkikirjoitukseen, jossa esitellään Japanin inspiroimia viskihankkeita maailmalta. Löytyy mizunara-kypsytyksiä ja muita. Tämän jälkikirjoituksen jälkeen tulevat vielä lähdeluettelo, sanakirjaosuus, tynnyritaulukko, hakemisto ja kartat. Erityisesti hakemisto on hyödyllinen, koska japanilaisen viskin historia on täynnä monimutkaisia kiemuroita ja hankalasti muistettavia nimiä.

Whisky Rising on nautittava myös ulkoisilta puitteiltaan. Neljänsadan sivun kokonaisuus on laitettu jykeviin kansiin, ja sisäsivuille on valittu hiukan huokoinen mutta juuri rakenteensa ansiosta kevyt ja tukeva paperi. Arvokas teos on saanut tyylikkään käsittelyn, kuvia on tarinan kulkuun nähden sopivasti ja kirjasinvalinta onnistunut. Teos on kaikkineen esine, jonka mielellään omistaa.

Kaikkineen Whisky Risingia ei voi varmaankaan kehua riittävästi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille ja ylipäänsä kaikille viskistä kiinnostuneille. Se on kielellisesti korkeatasoinen ja tarinankerronnaltaan totaalisen koukuttava. Teos toimii niin alusta loppuun saakka luettuna kuin yksittäisinä katkelminakin. Stefan Van Eycken, I salute you.

Kohtaaminen Mars Shinsun kanssa Viskin Ystävien Seurassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa pidettiin lauantaina 14.10.2017 hiukan erikoisempi tasting. VYS:n hallituksen jäsen ja japanilaisten viskien ekspertti Mikael Leppä johdatti kolmisenkymmentä viskiharrastajaa Mars Shinsun tuotantoon ravintola Carelian kellarikabinetissa. Iäkkäisiin harvinaisuuksiin oikeutti tällä kertaa yksi 30-vuotias viski, muuten tällä kattauksella olisi menty suoraan Huomisen klassikot -sarjaan.

Seuran edellinen japanilaisten viskien tasting järjestettiin viime vuoden alussa, joten aikaa oli ehtinyt kulua melkoisesti tässä välissä. Syykin on hyvin tiedossa: japanilaisten viskien saatavuus on ollut heikko ja hinnat sen myötä mahdottoman korkealla. Ja näistä syistä juuri kukaan tastingiin osallistujista ei ollut Marsin viskiä aiemmin maistanut. Vain muutama käsi nousi – enkä itsekään ollut näiden Shinsun tuntijoiden joukossa.

VYS:n aiemmista Japani-tastingeista olen missannut itse asiassa kummatkin, sekä Karuizawa vs. Yoichin syksyltä 2014 (siitä löytyy onneksi Mushimaltin kattava raportti) että Chichibun kevättalvelta 2016 (josta Mikko Hietanen raportoi VYS:n sivuilla).

Leppä aloitti Mars Shinsu -tastingin perusteellisella taustoituksella, joka tällä kertaa oli aivan erityisen tarpeellinen. Tislaamon historia on niin mutkikas ja monipolvinen, että vaikka olen itsekin sen lukenut monta kertaa monesta teoksesta, en osaisi lonkalta referoida siitä juuri mitään järjellistä tarinaa. Leppä kehottikin pitämään historiaosuuden aikana kirjaa siitä, miten monta kertaa tislaamo oli aloittanut viskin tekemisen ja miten monta kertaa sen lopettanut. Itse sekosin laskuissa heti alkuun.

Käytännössä tämä nykyään tuntemamme Mars Shinsu on siis monialayritys Hombo Shuzon tuote ja brändi. Yhtiö aloitti Kagoshimassa vuonna 1872 puuvillatuottajana ja on historiansa aikana harrastanut kaikkea metsänhoidosta alkoholijuomien tuottamiseen. Ensin Hombo teki sakea, sitten umeshua ja viinisekoitteita, myöhemmin myös viskiä. Leppä muistutti, miten japanilaisen viskin ylittämätön suurmestari Masataka Taketsuru liittyy myös Marsin historiaan: sillä samalla Taketsurun mustalla kirjalla on paikkansa myös Marsin tislaamopannujen suunnittelussa ja koko tuotannon rakentamisessa.

Käytännössä Hombo Shuzolle myönnettiin ensimmäinen lisenssi viskin tekoon vuonna 1949. Opportunistinen monialayhtiö oli huomannut, että sodanjälkeiset miehitysjoukot joivat viskiä Japanissa runsaasti.

Hombolle työskennellyt Kiichiro Iwai oli aikanaan työskennellyt Settsu Shuzolle, joka oli lähettänyt Taketsurun opintomatkalle Skotlantiin. Iwai oli tuohon aikaan onnistunut säästämään Taketsurun muistikirjan kopion, joka sitten kaivettiin uudelleen esiin 1960-luvulla, kun Hombo perusti tislaamon Yamanashiin. Tuolloin laatutietoisuus oli Japanissa vihdoin nousussa erilaisten väriviinojen juomisten ja liimanhaisteluiden jälkeen. Kilpailun seurauksena myös Hombon oli nostettava tasoa.

Myöhemmin 1980-luvulla yhtiö teki taas vähän yrityskauppoja ja laittoi uuden tislaamon kasaan Shinsuun ja siirrätti pannut sinne Yamanashista. Tislaaminen aloitettiin vuonna 1985 uudessa paikassa, joka sijaitsee Japanin mittakaavassa melko lähellä Karuizawaa. Tislaamossa tehtiin halvinta mahdollista viskiä, koska sitä japanilaiset tuntuivat ostavan. Vuonna 1992 homma laitettiin taas pakettiin, kun Shinsun varastot olivat täyttyneet eikä kysyntää enää ollut. Seisokki jatkui melkein 20 vuotta, kunnes tuli Lost In Translation ja sen jälkeen yllättävä japanilaisen viskin kysynnän kasvu.

Vuonna 2010 Hombo päätti laittaa viskituotannon uudelleen tulille. Kysyntä oli korkealla eikä Iwai ollut enää hengissä. Läheisestä Minami-Shinsun pienpanimosta otettiin tietotaitoa tislausprosessin alkupuoleen, ja vuonna 2011 alkoi tislaus uudestaan. Mars-brändin alla on nykyään useita erikoispullotteita. Mars Maltage Cosmo on ainoa viski, joka on yhtiön core rangea. Muuta ei vielä ole.

Tastingin vetäjä Mikael Leppä kertoi itsekin maistaneensa aiemmin vain muutaman Mars-viskin. Kyseessä on kuitenkin tislaamo, joka on tullut melkoisten vaikeuksien läpi tähän päivään eikä ole koskaan nauttinut suuren yleisön suosiota. ”Support the underdog”, Leppä totesi. Nyt käsillä oli todellinen altavastaaja: tuotanto on pientä ja toiminta todellista käsityöteollisuutta.

Shinsu tislaa nykyisellään 110 000 litraa vuodessa, eli tislaamo on siltä osin Chichibun kokoluokkaa. Tislaustoiminta on käynnissä kuusi kuukautta vuodessa ja nimenomaan talviaikaan. Käyminen kestää neljää päivää. Tislaamolla on ollut kolme eri hiivalajiketta kokeilussa, mutta niistä ilmeisesti Ale Yeast toimii parhaiten. Vuoden 1985 hiivakantaakin on vielä jäljellä. Tislettä odottaa noin 60-volttinen tynnyröinti, ja tarjolla on eniten ex-bourbonia. Jack Daniel’sin tynnyrit toimivat Shinsulle parhaiten, näin Leppää enemmän asioista perillä olevat kuulemma tietävät. Neljää eri tislettä tehdään: turpeistamatonta (0 ppm), hyvin kevyesti turpeista (3,5 ppm), reippaan turpeista (20 ppm) ja järeän turpeista (50 ppm).

Kolme pullotetta tästä Marsin tastingsetistä Leppä hankki itse Japanista keväällä – ja myyjä antoi new maken vielä kaupan päälle. Olimme siitä koko porukka erittäin kiitollisia, koska kyllähän raakatisle antaa aina valtavasti syvyyttä tastingiin ja ymmärrystä siitä, millaisesta juomasta on kyse.

Ensimmäisenä maistossa oli Mars Maltage Cosmo 43%. Se on siis vatted malt, ja tässä tapauksessa mukana on myös skottitislettä, jonka alkuperää yhtiö ei kerro – eli kyseessä ei ole täysin japanilainen viski. Vahingossa yhtiöltä kuitenkin aikanaan tuli julkaisuajankohtansa paras blended malt World Whisky Awardsiin (tuolloin kyseessä oli erikoinen pullote, 3+25), joten ei näitä voi täysin sivuuttaakaan.

Pakko kyllä myöntää, ettei Cosmo ole ihan kärkipään viskejä. Tietty raakuus tuntui kaikessa. Tammi oli varsin aktiivisesti läsnä ja makeudessa valtaa piti vahva esanssinen sävy. Tiettyä tylppää viinamaisuutta ei päässyt pakoon missään vaiheessa.

Seuraavana maisteluun pääsi Mars Maltage Kohiganzakura 52%, joka on yhdistelmä 3-6-vuotiasta ja 25-30-vuotiasta mallasviskiä. Kevyesti turpeista tislettä on mukana, ja etenkin tuoksussa on mietoa turvesavua mukana. Tosin ei tämäkään viski ole vielä mitään kovin ihmeellistä, vaikka kaikkien japaniviskien päällä tänä päivänä leijaileekin tiettyä kultapölyä.

Kolmantena maistovuoroon pääsi Mars Maltage 4 yo 2011/2015 Komagatake for Whisky Expo Japan 2015 Cask #1347, 61%. Se oli siis neljävuotias single cask, joka oli täysin turpeistamatonta tislettä ja edusti tislaamon nykytuotantoa tässä tastingissa. Viski on aiemmin mainitun Minami-Shinsun olutpanimon panimomestarin käsialaa. Kyseessä on noin 400 euron viski nykyään, vaikka hankintahinta oli aikanaan tätä tastingia varten satasen luokkaa. Rehellisesti sanottuna viski ei ollut ihan tuolla tasolla, vaikka joku voi harvinaisuuksista toki maksaa maailmassa mitä tahansa.

Neljäntenä maistettiin Marsmalt 4 yo 2012/2016 Le Papillon Cask #1558, 58%, joka on sarjassaan vielä kalliimpi viski. Harvinaisen perhosen mukaan nimetty single cask on jälleen neljävuotiasta ja edustaa tislaamon nykytuotannon yleistä linjaa. Kypsytys on ex-bourbonia eli amerikkalaista valkotammea, kuten kaikki muukin tässä tastingissa. Tosin yleisöstä tuli hyvä kysymys siitä, onko näissä Mars Shinsun viskeissä karamelliväriä mukana: moni oli todella vahvasti meripihkan sävyinen, vaikka kypsytystä olisi vain neljä vuotta takana. Pidän sitä itse varsin todennäköisenä, koska Japanissa ei muutenkaan ole oltu koskaan viskin kanssa niin tarkkoja säädösten suhteen.

Näissä kummassakin neljävuotiaassa single caskissa oli paljon samoja piirteitä. Itse paikansin makeuden johonkin korvapuustimaisuuteen ja pullataikinaan, jota muistan viimeksi poimineeni varhaisista Valamon viskeistä. Voi tietysti olla, että ex-bourbon dominoi selvästi kumpaakin viskiä ja tuottaa vahvan vaniljaisuuden jo itsessään. Mutta tätä tiettyä esanssista imelyyttä olin poimivinani melkein kaikista viskeistä tässä tastingissa – paitsi viimeisestä.

Tastingin kallein viski on tietysti se viimeinen varsinainen pullote, Mars Shinsu 30 yo 1986/2016, 61%. Viski on huhtikuussa 1986 tislattu ja kesäkuussa 2016 pullotettu, tynnyrityyppinä on ollut siis tässäkin amerikkalainen valkotammi. Kun tämä tastingissa avattiin, taas joutuu joku keräilijä Hongkongissa maksamaan satasia enemmän niistä jäljellä olevista pulloista. Pullosta oli maksettu hankintahetkellä 1700 euroa, mutta tällä hetkellä hinta liikkuu 4500-5000 euron tietämissä. Taas täytyy muistaa, ettei euroja tai etikettejä voi juoda, ainoastaan sitä viskiä. Voltit ovat niin korkeat, että tynnyröinti on tehty todennäköisesti suoraan, ilman dilutointia. Siitäkin käytiin hyvä pohdiskelu yleisön kesken.

Itse viski oli erittäin sokerinen ja samalla antiikkisen oloinen. Tuoksu yhdisti mielenkiintoisella tavalla pölyistä antiikkisuutta ja todella reipasta rommiliköörimäisyyttä. Sama tunnelma jatkui toki myös maussa, joka tuntui vielä aivan erityisen herkältä. Pitkä jälkimaku leijui hitaasti kaukaisuuteen kuin muisto niistä ajoista, jolloin Japanista sai vielä viskiä sellaiseen hintaan, joka tavallisella kuolevaisella on alkoholijuomasta varaa maksaa.

Tastingin viimeisenä yllätystuotteena oli aluksi mainittu viskikauppiaan lahjoitus lahjoitus, Mars Shinsu New Pot Heavily Peated 60%. Eli nyt oli vihdoin se järeästi turpeistettu 50 ppm:n tavara käsillä. Tuoksu oli rasvainen, erittäin maltainen ja rapsakan savuinen. Pintaan nousi tuhkaisuutta, turvesavua, happaman puuromaista ja tylppää viinaisuutta. Mukana oli myös hiukan tupakansavua, märkää turvetta. Maku oli monen new maken tapaan rasvainen ja todella viinainen. Joukkoon mahtui tammilastuja, puuroa, aamiaismuroja, tuhkaisuutta ja märkää turvetta. Tunkkaista savua riitti. Suutuntuma on ohut, kuten odottaa saattaa. Jälkimaku liikkui rasvaisen ja yltiöpäisen maltaisen savun tontilla. Melko lyhyt finaali vastasi odotuksia. Ylipäänsä moni osallistuja tästä kyllä tuntui pitävän.

Tastingin lopuksi Leppä oli ensin sitä mieltä, ettei VYSin tastingeista tuttua äänestystä ole tällä kertaa syytä edes järjestää, koska voittaja on kuitenkin selvä. Näin toki oli, mutta silti parhaasta viskistä pidettiin käsiäänestys. Kolmekymppinen Mars Shinsu totta kai dominoi, mutta myös neljävuotiaat single caskit saivat ääniä. Moni oli vahvasti sitä mieltä, että ne olivat tässä tastingissa ehdottomasti ne parhaat viskit, mutta itse kallistuin äänestämään kolmekymppistä. Oli siinä kuitenkin ylivoimaista iän tuomaa tyylikkyyttä, joka kaikista muista vielä puuttui.

Kaikkineen tasting oli jälleen äärimmäisen mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hyvä muistutus siitä, miten merkittävää tällainen seuratoiminta on. Tuskin kellään olisi varaa lähteä kokeilemaan tuntemattoman japanilaisen tislaamon tuotteita ihan itsekseen, kun pullojen hinnat ovat nykyään tätä luokkaa.

Nyt pääsimme varsin maltilliseen hintaan maistamaan kaksi mielenkiintoista perusviskiä, kaksi neljävuotiasta single caskia, yhden ikäviskin ja vielä raakatisleen. Tuskin maailmasta löytyy ihan kovin paljon ihmisiä, joilla on enemmän käytännön kokemusta Mars Shinsusta – ja vielä tällaisesta tislaamon tuotteiden keskinäisestä vertailusta. Suuret kiitokset Viskin Ystävien Seuralle, tastingin vetäneelle Mikael Lepälle ja kaikille osallistujille. Oli taas ilo viettää iltaa kanssanne.