viskibaarit

Parhaita viskibaareja: Bon Accord, Glasgow

Glasgow’n viskibaareista ehdottomasti kuuluisin on The Pot Still. Se on kiistatta hieno paikka, mutta haasteena on usein esiintyvä turistitungos. Baarista ei etenkään viikonloppuisin tahdo löytää istumapaikkaa millään, koska ydinkeskustassa sijaitsevana se vetää viskifanaatikkojen lisäksi puoleensa kaikenlaisia kulkijoita.

Ongelma ratkeaa kulkemalla Hope Streetillä sijaitsevasta The Pot Stillistä runsaan kilometrin verran länteen, lähelle Charing Crossin asemaa M8-valtatien toiselle puolelle. Paikka on nimeltään Bon Accord ja osoite 153 North Street. Vaikka matkaa sinne kertyy George Squarelta vain puolisentoista kilometriä, paikka tuntuu sijaitsevan jo ydinkeskustan ulkopuolella.

Siinä on etunsa, koska viikonloppunakin sinne mahtuu kohtalaisen suurella todennäköisyydellä istumaan, eikä viskikokoelmakaan kalpene The Pot Stillille ollenkaan. Itselleni Bon Accordin hylly oli välittömästi näistä kahdesta se vaikuttavampi ilmestys, kun kävin siellä lokakuun alussa 2016.

Bon Accord on perustettu vuonna 1971, ja tällä vuosikymmenellä sitä on pyörittänyt McDonaghin perhe. Juomissa fokus on real alessa ja viskissä. Oluita on ollut myynnissä parhaimmillaan yli 900 erilaista ja viskejä noin 400. Paikka tarjoaa myös perinteistä pubiruokaa, jota on ihan kehuttukin. Itse en ole sitä vielä päässyt maistamaan.

Viskivalikoima oli syksyllä 2016 laaja ja vakuuttava. Perinteisessä 35 millilitran kokoluokassa tarjottavien dramien hinnat vaihtelivat parista punnasta 900 puntaan. Kun kysyimme baaritiskiltä viskilistaa, käteen annettiin iPad. Katselimme kaverini kanssa hiukan hämmentyneinä ensin toisiamme ja sitten baarimikkoa, mutta siinähän se viskilista oli: kuvineen ja tietoineen omassa sovelluksessaan.

Tällainen viskilistan selaus on kieltämättä hiukan toisenlainen kokemus kuin paperisen raamatun plärääminen. Etuna oli, että lista oli ajan tasalla eikä ainakaan sillä kertaa huteja tullut. Haasteeksi muodostui kiinnostavien viskien poimiminen shortlistalle ja siitä valitseminen. Alkeellinen Photo Albums HD -sovellus olisi vaatinut jonkinlaisen väliaikaisen tähdittämisen tai muun valinta-apurin, koska kuvilla varustetut tiedot veivät ruudulta paljon tilaa ja sadan viskin päähän skrollaaminen oli hidasta puuhaa.

Sen lisäksi pulmana oli viskien satunnaisuus. Aakkosjärjestystä ei ollut eivätkä kaikki saman tislaamon tuotteet olleet peräkkäin. Ilmeisesti järjestys muodostui kuvien tiedostonimien mukaan eikä niissä noudettu kovin kurinalaista logiikkaa. En tiedä, onko tätä sittemmin muutettu – toivottavasti on – mutta silloin se tuntui mielenkiintoiselta kokeilulta, joka olisi vaatinut vielä jalostamista. Lisäksi henkilökunta oli hiukan varuillaan ojentaessaan iPadia asiakkaille.

Viskivalikoima oli tuolloin kuitenkin erittäin pysäyttävä. Ylähyllyllä kiilteli Gordon & MacPhailin pisaranmuotoiseen dekantteriin pullotettu 70-vuotias Glenlivet, josta olisi päässyt pulittamaan 900 puntaa per 35 millilitraa. Hiukan ”maltillisemmissa” hinnoissa olivat sentään White Bowmore 150 punnan ja Bowmore 1957 runsaan 200 punnan hintalapuilla. Broran tislaamopullotteita oli kokonainen rivi, mutta nekin olivat varsin kovissa hinnoissa, samoin Port Ellenit. Scotch Malt Whisky Societyn pullotteita oli runsaasti. Yksittäisistä pulloista silmään tarttui esimerkiksi 40-vuotias Old Pulteney.

Päädyimme tuolloin hiukan huokeampiin drameihin, joita siirryttiin rauhalliseen syrjäpöytään nauttimaan. Maistelin lasillisen Bon Accordin nimiin käsin pullotettua Highland Parkia, joka oli selvästi peräisin ex-sherrystä mutta josta ei sen tarkempia tietoja ole löytynyt. Viskin alkoholipitoisuus oli 53,3%, täyttöpäivä 9. huhtikuuta 2016 ja pullon numero 432. Hyvää oli. Kaverini otti tuolloin lasillisen Tobermoryn 20-vuotiasta, ex-olosorossa kypsynyttä virallista tislaamopullotetta. Maistui sekin kyllä.

Bon Accordissa esiintyy turistitungoksen sijaan bändejä. Tuolloin lauteille nousi paikallinen folkbändi The Cahoots, jonka soitto siirsi meidät hyvistä viskeistä vähitellen real aleen ja lopulta seuraaviin baareihin. Bon Accord jäi kuitenkin mieleen, ja siellä vierailu on ehdottomasti ohjelmassa, kun seuraavan kerran tulee asiaa kaupunkiin.

Sinänsä on hiukan erikoista, että Bon Accord -niminen baari sijaitsee nimenomaan Glasgow’ssa, koska kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla Aberdeenissa.

Aberdeenin kaupungin motto on ”Bon Accord”, joka tarkoittaa hyvää sopimusta. Tarinan mukaan motto on peräisin Skotlannin itsenäisyyssodasta vuodelta 1308, jolloin Robert Bruce piiritti miehineen Aberdeenin linnan, teurasti sen englantilaisen varuskunnan ja palautti Aberdeenin kaupungin takaisin sen asukkaille. Bon Accord oli tuolloin käytetty salasana.

Aberdeenissä on sitten ihan omat viskibaarinsa. Jos kuitenkin Glasgow’hun eksyy, kannattaa tsekata Bon Accord.

Parhaita viskibaareja: Whiskeria, Praha

Olen usein törmännyt siihen, että maailmalta on vaikea löytää järkeviä viskibaareja ihan vain googlaamalla. Sen takia ajattelin tänä syksynä kirjata kokemuksiani ja muistojani tänne blogiin. Ehkä joku löytää näistä aikojen saatossa jotain hyödyllistä, voi vertailla omia kokemuksiaan näistä paikoista tai katsoa jälkikäteen, millaista missäkin on ollut aikanaan.

Oikeastaan ensimmäinen varsinainen viskibaaripostaukseni ilmestyi jo neljä vuotta sitten. Se käsitteli Tammelassa sijaitsevaa Keppana Kellaria, ja tuo postaus kiinnostaa sivustoanalytiikan perusteella toistuvasti ihmisiä etenkin näin kesällä. Lisäksi olen kertonut Tokion viskibaareista Japania käsittelevässä tekstissä ja kertonut Puotilan Pikkulinnusta viskibloggareiden tapaamisen yhteydessä.

Mitään maailmanlaajuista kattavuutta minullakaan ei ole, mutta muutamissa suurkaupungeissa on tullut viskibaareissa vierailtua. Välillä olen osunut todelliseen kultasuoneen, välillä taas pettynyt rankasti. Monta kertaa olen todennut asiallisen viskipaikan löytämisen todella vaikeaksi. Keväällä piipahdin esimerkiksi Milanon ”legendaariseksi” leimatussa Bar Metrossa vain huomatakseni, että se on nykyään tavallinen ostoskeskuskahvila, ja jos siellä haluaa päästä harvinaisia viskejä maistamaan, niitä varten on tilattava paikalle omistajan vetämä yksityistilaisuus.

Sen sijaan Prahassa lyhyen aikaikkunani mahdollistama viskibaaripiipahdus osui täydellisesti kohdalleen. Olin hyvin tietoinen siitä, että kaupungissa on yksi viskipaikka ylitse muiden, ja sen nimi on Whiskeria. Myös Marpek- ja Whisky & Kilt -nimistä paikoista löytyy mainintoja, mutta jo pelkästään kuvien perusteella niiden valikoimat näyttivät selvästi pienemmiltä kuin Whiskerian. Onnistuin reissullani järjestämään parin tunnin vapaahetken, jonka turvin sinne pääsin. Paikka oli todella helposti löydettävissä Na Příkopě -ostoskadun päädyssä sijaitsevalta Ruutiportilta. Kävelymatkaa Pyhän Henrikin tornissa sijaitsevaan Whiskeriaan kertyy sieltä alle 400 metriä.

Viskibaariksi Whiskerian lokaatio on kiistatta hulppea. Pyhän Henrikin torni (englanniksi St. Henry’s Tower, tšekiksi Jindřišska věž) on rakennettu jo 1470-luvulla, ja sitä on paranneltu vuosisatojen saatossa moneen otteeseen. Jyhkeä 65,7-metrinen kellotorni näkyy myös Venceslauksen aukiolle. Kiipesin ensin kolmannen kerroksen Whisky Shopiin koluamaan valikoimia, mutta en sillä kertaa löytänyt mukaani mitään. Siitä tulin kerroksen alaspäin ja astuin baariin. Menin ylipäänsä torniin niin höyryissäni, etten tajunnut, että baarin varsinainen sisäänkäynti olisi ollut katutasolla. Ihmettelin jonkin aikaa yksikseni tyhjää tiskiä kakkoskerroksessa, ennen kuin baarimikko saapui alakerrasta paikalle.

Baarin kakkoskerroksen valikoima oli heti mielenkiintoinen. Springbankia, Glengoynea, runsaasti Murray McDavidin ja Cadenheadin indie-pulloja, pitkä rivi virallista Octomorea, monenlaista mielenkiintoista. Kun kyselin baarimikolta viskilistaa, hän ojensi valtavan kirjan käteeni ja pahoitteli, että lista on osittain vanhentunut, kaikkea ei välttämättä enää ole. Totesin, että ongelma on tyypillinen myös monessa muussa viskipaikassa tänä päivänä, kun harrastajat ovat samojen pullojen perässä. Todistin tämän yrittämällä ensin tilata Port Elleniä, sitten Broraa, sen jälkeen vanhaa Bunnaa – kaikki loppuunmyytyjä.

Baarimikko alkoi jossain vaiheessa jo hiukan nolostua, mutta vakuutin tietäväni, mitä olen tekemässä, ja sanoin, etten edes oleta, että kaikkein harvinaisimpia pulloja olisi enää hyllyssä. Halusin kuitenkin kokeilla, jos tärppäisi. Mutta kun kaveri ei pystynyt suoraan luettelemaan, mitä ei varmasti löydy, jatkoin hakuammuntaa. Tietysti hän ystävällisesti yritti udella, millaisista viskeistä pidän, mutta kun sanoin olevani täydellinen sekopää ja mahdoton pluralisti, hän kehotti minua istumaan pöytään ja tutkimaan listoja kaikessa rauhassa. Pieni varaus oli kuitenkin aikataulun suhteen, koska paikan pitäjä oli tulossa pitämään yksityistilaisuutta baarin yläkertaan kuudelta, ja silloin pitäisi vaihtaa jakkaraa. Sanoin, että kuudelta minun on oltava jo menossa.

Lopulta tärppäsi, kun löysin listoilta Bruichladdichin Blacker Stillin, jonka baarimikko onnistui kaivamaan alakerran hyllyjen perukoilta. Ilme oli helpottunut molemmilla. Herra kaatoi viskin oikeaoppisesti Glencairniin ja antoi lasin vettä kysymättä sen kylkeen. Sain myös ottaa pullon pöytään saakka ihailtavaksi, ja tässä vaiheessa pieni olutseuruekin löysi tiensä baarin yläkertaan. Sain ostaa Blacker Stilliä kahden senttilitran annoksen. Neljäsenttinen olisi maksanut 1 385 korunaa eli noin 54 euroa. Viereinen olutseurue tuskin maksoi isoista tuopeistaan paljon kahta euroa enempää kappaleelta, joten se kävi heti selväksi, että viskin harrastaminen on Tšekinmaalla aivan yhtä tyyristä puuhaa kuin kaikkialla muuallakin. Myös baarin yläkerran Whisky Shopin hinnat olivat pykälän yläkanttiin verrattuna vaikkapa Berliiniin.

Praha on edelleen aivan yhtä loistava paikka nauttia edullista olutta kuin se oli 2000-luvun alussa, milloin olin kaupungissa viimeksi vieraillut. Reissuni halvin olut taisi tällä kertaa maksaa 50 senttiä ja kallein hiukan yli kaksi euroa. Ravintolaruokakin oli todella huokeaa verrattuna vaikka edellä mainittuun Milanoon. Kahdellakympillä saa Prahassa edelleen päivällisen juomineen, jos ei nyt ihan luksuspaikkoja kolua. Näihin suhteutettuna 27 euroa kahdesta senttilitrasta Bruichladdichia on sellainen hinta, että kyseistä viskiä täytyy ihan oikeasti haluta. Itse tuosta juomasta pidin ja kirjoitin siitä silloin merkinnän blogiinkin.

Toisen viskin valinta oli ihan yhtä työläs operaatio kuin ensimmäisenkin. Vedin taas tyhjiä arpoja toisensa perään, kunnes lopulta päätin ottaa kakkoskerroksen ylähyllyllä näkemäni Banffin. Lasillisen hinta oli vielä edellistäkin kovempi 1 554 korunaa eli noin 60 euroa, mutta sain sitäkin tilattua puolikkaan annoksen, joka oli oikein riittävä. Löysin siinä vaiheessa myös Whiskerian viskilistasta jonkin version netistä, mutta sekin vaikutti olevan pahasti vanhentunut. En antanut asian enää häiritä, koska valikoimissa on joka tapauksessa monenlaista mielenkiintoista ja yllättävää. Tunnelmoin ikivanhaa viskiä nahkanojatuolissa ja katselin Pyhän Henrikin tornin jykeviä seiniä, syvää ikkunaa ja tyylillä tehtyä viskibaarin sisustusta. Seinällä oli viskimemorabiliaa, Skotlannin viskikarttaa ja muuta asiaankuuluvaa. Ahtaassa portaikossa alakerran baariin oli viskikirjoja hyllyssä, pulloja ja kartonkeja sekä pieni matkamuistohenkinen Glengoyne-tynnyri.

Glengoynea olisi pitänyt Whiskeriassa nauttia, ja niin olisin tehnytkin, jos vain aikatauluni olisi antanut myöten. Tiskillä oli single caskeja tyrkyllä useampiakin, ja niiden hinnat olivat paljon Banffia maltillisemmat. Lisäksi jäi hiukan harmittamaan, etten tarttunut baarimikon kehumaan Caol Ilaan, jonka Murray McDavid oli pullottanut Whiskeriaa varten. En vain jotenkin halunnut enää ikävanhusviskien jälkeen kietaista huiviini 7-vuotiasta savupommia. Toisaalta Whiskeriasta jäi sellainen tunne, että sinne pitää palata uudemman kerran, mikäli joskus tulee asiaa Prahaan. Näinhän usein parhaista viskibaareista ajattelee jälkikäteen.

Kesäretki Keppana Kellariin

Kanta-Hämeen Tammelassa sijaitseva Keppana Kellari on ollut jo pitkään mielessäni pyhiinvaelluskohde, joka pitää kerran elämässä päästä näkemään. Toistuvasti sieltä kuulee tarinoita, miten jonkin vitriinin reunan takaa on löytynyt unohduksissa ollut klassikkopullote (vanhaan hintaan, totta kai) ja miten siellä ylipäänsä on hyllyssä pulloja, joita ei nykyään enää missään näe. Talvella kuulin monestakin suusta, että paikka olisi kenties lopettamassa. Keväällä ajattelin, etten ehkä pääse sinne koskaan.

KeppanaKellari_2015_003Menemisessä on haasteita, koska Keppana Kellari sijaitsee keskellä ei mitään. Tarvitaan vähintään auto ja kuljettaja. Ja mieluiten myös seuraa, sekä kuljettajalle että viskimiehelle. Selvin päin oleva kuski ei jaksaisi katsella kovin monen dramin fanaattisen keskittynyttä nauttimista kuivin suin.

Yllätyksiä voi kuitenkin tapahtua. Elokuisena sunnuntaina kuski starttasi täysin varoittamatta auton ja hoiti asiaan vihkiytyneet mukaan reissuun. Edessä oli kesäretki Keppana Kellariin.

Matka pääkaupunkiseudulta oli kohtalainen, mutta viimeistään viimeisellä erämaapätkällä tajusi, ettei tällaisia reissuja muutaman viskisiivun takia kovin usein tulla tekemään. Lopulta alkoi tulla eteen erikoisia kylttejä ja vihdoin Keppana Gatan. Pihassa oli runsaasti motoristeja äänekkäine pyörineen sekä epälukuisa joukko mökkituristin oloisia henkilöitä rennohkoissa kesäkuteissa. Talo näytti hiukan epätodelliselta, kaiken metsän ja rekvisiitan keskellä. Väkeä oli todella paljon, puheet paikan lopettamisesta tuntuivat raskaasti ylimitoitetuilta. Aurinko paistoi, odotukset olivat korkealla.

KeppanaKellari_2015_002Keppana Kellari on myös ruokapaikka, ja siitä piti tietysti aloittaa. Jyrki Sukula olisi pyörtynyt Keppanan ruokalistan ääressä, tarjonta oli sen verran… ööö… värikästä ja, sanoisinko, runsasta. Miljööstä jo tajusi, ettei tämän talon keittiössä olla hakemassa Michelin-tähtiä, ja kun ruokaankin suhtautui rennolla asenteella, kaikki tuntui oikein hilpeältä ja asiaan kuuluvalta. Kokonaisuudessa oli samantyylistä rempseää Suomi-meininkiä kuin esimerkiksi nahkaisissa vyölaukuissa, Piscina-vesisängyissä ja Aromipesän tv-mainoksissa. Sivuhuomiona voin kertoa, että söin Hullua lehmää, koska annoksen nimi oli niin kreisi ja selostus vielä kreisimpi: ”Siivut paistetaan listeriavoissa, mahdollisen salmonellan asiakas joutuu hankkimaan itse.”

Keppanan olutvalikoima herätti kunnioitusta, ja siihen olisi voinut syventyä enemmänkin, elleivät viskit olisi vetäneet puoleensa. Jääkaapissa ollut Thornbridge Hall Double Scotch Ale 8,5% oli kyllä vähällä lähteä maistoon, sen verran paljon tuo Auchentoshan-tynnyrissä kypsynyt ale kiinnosti, mutta 32 euron hinta hiukan rauhoitteli innostumista. Päätimme keskittyä viskeihin.

KeppanaKellari_2015_004Omaan lasiini kaatui pitkän tuumailun jälkeen Springbank 30 yo Millennium Edition 46%. Tuijottelin pitkään Springbank-nurkkausta katonrajassa, tuossa tuntui hinta-laatusuhde olevan parhaiten kohdallaan. Myös asiantunteva baarimikko ylisti tuotetta niin painokkaasti, että valitsin sen parista vaihtoehdosta. Enkä pettynyt. Parasta koskaan maistamaani Springbankia, aivan ylivoimaisesti. Alan vähitellen tajuta, mihin Springerin mahtava maine oikein perustuu.

Kun oli saatu kärki pois, valitseminen alkoi mennä todella vaikeaksi. Pulloja löytyi katonrajasta jokaisen kulman takaa eikä minkäänlaista kokonaiskäsitystä tahtonut oikein syntyä. Aluksi tuntui, että pulloja on paljon odotuksia vähemmän, mutta kun niitä alkoi löytää, varmaan niitä siellä muutamia satoja hyllyissä olikin. Toisin kuin olin luullut, pullot eivät olleet mitenkään helposti nähtävillä tai hypisteltävissä, vaan monenlaisten lasien tai hyllylevyjen takana, korkealla katonrajassa, hankalissa paikoissa. Myös tiskin takana oli runsaasti tuotteita sijoiteltuna niin, että kännykkää sai käyttää periskooppina, kun niitä yritti selvitellä.

KeppanaKellari_2015_005Lopulta lattianrajasta löytyi lukollisesta vitriinistä seuraava yksilö, jonka päätin maistoon ottaa: Port Ellen 18 yo 1979/1998, Gordon & MacPhail 61,1%. Sitä en ollut missään aiemmin nähnyt, ja kun Port Ellenit ovat oikeasti katoava luonnonvara, oli iskettävä kiinni. Tuote ei pettänyt. Oikein klassinen ja nuorekas, voimakas ja komea viski.

Baarimikkojen kanssa tuli juteltua jonkin verran, ja etenkin toisen asiantuntemus oli korkealla tasolla. Viskivalikoimaan oli sen verran hankala päästä kiinni, että opastus oli paikallaan. Mitään viskilistaa ei ollut, vaan hinnat löytyivät pullojen takaa pienistä hintalapuista. Pulloa piti siis päästä jotenkin kääntämään, ja siinä henkilökunnan oli käytännössä pakko auttaa.

Keppanan viskeissä yleinen hintataso oli vaihteleva. Rare Maltsien hinnat olivat aivan kohtuulliset, neljän sentin siivuun pääsi kiinni alle 20 eurolla ja kun annokset piti pieninä, kulut pysyivät jotenkin kurissa. Hiukan vanhemmissa indie-pullotteissakin hintataso oli miellyttävä. Sen sijaan uudemmat viskit oli hinnoiteltu mielestäni yläkanttiin. Räikeimpiin kuului The Balvenie 40 yo, jonka maistoin jo taannoin tastingissa. Keppanan pyynti oli 535 euroa per neljä senttiä.

KeppanaKellari_2015_006Erikoisvitriinissä tiskin lähellä oli kaksi avaamatonta pulloa, joissa oli hintalaput alapuolella. Toinen oli 40-vuotias Glenfarclas (”Scottish Classic” -sarjan spesiaali) ja toinen The Glenlivet 55 yo 1943/1998, Gordon & MacPhail Private Collection 40%. Glenfarclasin hintalapussa luki 7 800 euroa ja Glenlivetin hintalapussa peräti 19 999 euroa. Jälkimmäistä hintaa pidän jonkinlaisena hupailuna, haluna jäädä ihmisten mieliin sillä, että myytävänä on kallein neljäsenttinen viskiä ikinä. Keskikokoisen perheauton hintaan. Totuus kuitenkin on, että tuon viskipullon voi edelleen hankkia maailmalta käsiinsä ketterästi alle viidellä tonnilla, hyvällä tuurilla jopa selvästi sen alle. Neljän sentin hintaan oli laitettu vähän rohkeammin katetta mukaan.

Eli ei, en maistanut sitä. Hintaan olisi kyllä kuulunut avausmaksukin mukaan. Glenlivetin sijaan päätin maistaa Rare Maltsia. Pitkän pähkäilyn jälkeen valintani oli melko ilmeinen: Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts 62,2%. Onnistuneiden valintojen sarja jatkui, koska viski oli mahtava yllätys, todella suurimuotoinen ja öljyisen lihaisa yksilö. Ei mikään helppo viski, mutta eihän kukaan sellaista 1970-luvun Mortlachilta toivoisikaan.

KeppanaKellari_2015_007Näiden kolmen dramin jälkeen oli tilanne rauhoittunut. Veri veti kuitenkin vielä vitriineille yhden kerran. Silmät poimivat koko ajan kaikkea kiinnostavaa: Ardbegin single caskit vuosilta 1975 ja 1976, Laphroaigin 30-vuotias, Macallanin 18-vuotias vuodelta 1983, lisää vanhoja Springbankeja, Highland Parkia vuodelta 1966, Port Ellenin 6th Release… Valtavat määrät Blackadder Raw Caskeja, Cadenheadia, Gordon & MacPhailin Connoisseurs Choicea.

Viimeinen viski tuli kuitenkin valittua sillä asenteella, että Keppana Kellariin ei ehkä tule vähään aikaan uudelleen asiaa. The Macallan 1966/2000, Gordon & MacPhail Speymalt 40% sisälsi juuri sen verran nektaria, että kaksi miestä pystyi suorittamaan vakavahenkisen bottle killin. Viski oli aivan uskomatonta – ja varmasti sellaista tavaraa, ettei sitä enää missään näe. Ei ainakaan näissä kotimaan ympyröissä.

Neljän viskin jälkeen homma oli taputeltu. Aurinko paistoi, Helsinki 73 -kyltti saatteli matkaan. Mieleen jäi väijymään ajatus siitä, että jokin legendaarinen pullote saattoi jäädä jonkin nurkan taakse piiloon, sittenkin näkemättä. Ehkä sen ajatuksen takia joskus tulee vielä Keppanaan palattua. Kun auto tuli asumattoman umpimetsän läpi vihdoin isolle tielle, tuntui kuin olisi käynyt jossain toisessa maailmassa.

KeppanaKellari_2015_001