Mortlach

Mortlach 22 yo 1989/2011, Silver Seal 58,2%

Mortlach, tuo synkkien ja sateisten syysiltojen lihaisa herkku! Totta puhuakseni omat kokemukseni Mortlachista ovat olleet varsin ristiriitaisia. Eteen on joskus sattunut vähän vaatimattomampaakin tavaraa.

Maistelussa on tällä kertaa Mortlachia 1980-luvulta kunnianarvoisan Silver Sealin pullottamana. Spekseistä ei ole etiketissä tai muuallakaan tarkempaa tietoa, mutta ex-bourbontynnyri voisi olla ulkomuodon perusteella paras arvaus. Jos kyseessä on ex-sherry, täytyy olla noin kolmannen täyttökerran tynnyri kyseessä.

Mortlach 22 yo 1989/2011, Silver Seal

(58,2%, Silver Seal, 1989–12/2011, 70 cl)

Tuoksu: Makeaa sitruksisuutta, mineraalisuutta ja tuhdisti vaniljaa. Yrttejä, kireää mausteisuutta, hapokkuutta. Aprikoosia, hiukan mangoa, appelsiinin makeutta, kukkaisuutta. Tammi hallitsee melko reippaasti tätä, höylättyjä lankkuja. Hiukan yksioikoinen kokonaisuus. Vesilisä tuo tomusokerista makeutta.

Maku: Hedelmäisyys, vanilja ja tammi ovat vahvoina pinnassa. Todella napakka aprikoosi ja hapokas sitrus hallitsevat. Tammi on hiukan yliohjautuva, pippurisuus ja inkivääri tykittävät melkoisella voimalla. Suutuntuma on melko öljyinen ja kihelmöivän mausteinen. Limettiä, anista, hiukan sitä Mortlachista tuttua lihaisuuttakin. Ei oikein balanssissa. Jälkimaku huuhtoo taas melkoisella tammella ja mausteiden vyöryllä. Aprikoosia, limettiä, persikkaa. Vaniljaa, vaniljaa ja vaniljaa. Pippurinen ja inkiväärinen purevuus säilyvät melko pitkän finaalin loppuun asti. Vesilisä antaa paremmin tilaa leivosmaisuudelle ja sokerille.

Arvio: Ei oikein parhaita Mortlacheja missään suhteessa. Pätevä ja voimakas esitys, mutta ei missään nimessä odotusten veroinen kohtaaminen. 84/100

Mortlach 15 yo 1995, SMWS 76.83, 57,1%

Miehekkään oloinen Mortlach ex-sherrytynnyristä. Tässä luulisi olevan rasvaa ja lihaa isompiinkin grillivartaisiin. Ja nyt on viskin liikanimikin sieltä Scotch Malt Whisky Societyn lyriikkapakan terävimmästä päästä, Cocktails after rugby.

Mortlach 15 yo 1995, SMWS 76.83

(57,1%, Scotch Malt Whisky Society, Vintage 11/1995, Cask No. 76.83, ’Cocktails after rugby’, First-fill Ex-Sherry Butt, 605 bts., 70 cl)

Tuoksu: Voimakas ja hedelmäinen. Tynnyri tuntuu tammisuudessaan aktiiviselta ja vahvalta, mutta nyansseja saa hiukan hakea sen alta. Tölkkiananasta, uuniomenaa, kinuskikastiketta. Tarte Tatin löytyy, mutta sherryvaikutus tuntuu melko ohuelta. Monihedelmämehua on, lihaisuutta ei. Vesilisä tuo ruohoisuutta ja minttua selvästi pintaan.

Maku: Öljyinen ja painava tekstuuri, mutta makupaletti jää hiukan kapeaksi. Tammi pukkaa vaniljaa ja hedelmät ovat mukana. Tölkkiananas ja omenainen hedelmäsalaatti johtavat joukkoja, mausteisuus ja minttu tulevat perässä. Rasvaisuutta löytyy, samoin pientä nokisuutta ja palaneisuuttakin. Jälkimaku on tässä tyypillisintä Mortlachia – lihaisuus herää, oikein raskaana ja paksuna. Paistirasvaa, suolaista voita, kihelmöivää mausteisuutta. Siirappisia uunijuureksia, makeaa omenaa suoraan pannulta. Kinuskia, järeää tammisuutta. Jos tämä on cocktail-osasto, turpaanhan tässä tulee. Keskipitkä finaali, katkeaa hiukan kesken. Vesilisä on paikallaan, tasoittaa pahimpia balanssipulmia.

Arvio: Hiukan epätasainen esitys, jonka jälkimaku nostaa tällaisen viskin ansaitsemalle tasolle. Kokonaisuus jää silti hiukan hajanaiseksi, vaikka yksittäiset komponentit toimivatkin. 84/100

Kesäretki Keppana Kellariin

Kanta-Hämeen Tammelassa sijaitseva Keppana Kellari on ollut jo pitkään mielessäni pyhiinvaelluskohde, joka pitää kerran elämässä päästä näkemään. Toistuvasti sieltä kuulee tarinoita, miten jonkin vitriinin reunan takaa on löytynyt unohduksissa ollut klassikkopullote (vanhaan hintaan, totta kai) ja miten siellä ylipäänsä on hyllyssä pulloja, joita ei nykyään enää missään näe. Talvella kuulin monestakin suusta, että paikka olisi kenties lopettamassa. Keväällä ajattelin, etten ehkä pääse sinne koskaan.

KeppanaKellari_2015_003Menemisessä on haasteita, koska Keppana Kellari sijaitsee keskellä ei mitään. Tarvitaan vähintään auto ja kuljettaja. Ja mieluiten myös seuraa, sekä kuljettajalle että viskimiehelle. Selvin päin oleva kuski ei jaksaisi katsella kovin monen dramin fanaattisen keskittynyttä nauttimista kuivin suin.

Yllätyksiä voi kuitenkin tapahtua. Elokuisena sunnuntaina kuski starttasi täysin varoittamatta auton ja hoiti asiaan vihkiytyneet mukaan reissuun. Edessä oli kesäretki Keppana Kellariin.

Matka pääkaupunkiseudulta oli kohtalainen, mutta viimeistään viimeisellä erämaapätkällä tajusi, ettei tällaisia reissuja muutaman viskisiivun takia kovin usein tulla tekemään. Lopulta alkoi tulla eteen erikoisia kylttejä ja vihdoin Keppana Gatan. Pihassa oli runsaasti motoristeja äänekkäine pyörineen sekä epälukuisa joukko mökkituristin oloisia henkilöitä rennohkoissa kesäkuteissa. Talo näytti hiukan epätodelliselta, kaiken metsän ja rekvisiitan keskellä. Väkeä oli todella paljon, puheet paikan lopettamisesta tuntuivat raskaasti ylimitoitetuilta. Aurinko paistoi, odotukset olivat korkealla.

KeppanaKellari_2015_002Keppana Kellari on myös ruokapaikka, ja siitä piti tietysti aloittaa. Jyrki Sukula olisi pyörtynyt Keppanan ruokalistan ääressä, tarjonta oli sen verran… ööö… värikästä ja, sanoisinko, runsasta. Miljööstä jo tajusi, ettei tämän talon keittiössä olla hakemassa Michelin-tähtiä, ja kun ruokaankin suhtautui rennolla asenteella, kaikki tuntui oikein hilpeältä ja asiaan kuuluvalta. Kokonaisuudessa oli samantyylistä rempseää Suomi-meininkiä kuin esimerkiksi nahkaisissa vyölaukuissa, Piscina-vesisängyissä ja Aromipesän tv-mainoksissa. Sivuhuomiona voin kertoa, että söin Hullua lehmää, koska annoksen nimi oli niin kreisi ja selostus vielä kreisimpi: ”Siivut paistetaan listeriavoissa, mahdollisen salmonellan asiakas joutuu hankkimaan itse.”

Keppanan olutvalikoima herätti kunnioitusta, ja siihen olisi voinut syventyä enemmänkin, elleivät viskit olisi vetäneet puoleensa. Jääkaapissa ollut Thornbridge Hall Double Scotch Ale 8,5% oli kyllä vähällä lähteä maistoon, sen verran paljon tuo Auchentoshan-tynnyrissä kypsynyt ale kiinnosti, mutta 32 euron hinta hiukan rauhoitteli innostumista. Päätimme keskittyä viskeihin.

KeppanaKellari_2015_004Omaan lasiini kaatui pitkän tuumailun jälkeen Springbank 30 yo Millennium Edition 46%. Tuijottelin pitkään Springbank-nurkkausta katonrajassa, tuossa tuntui hinta-laatusuhde olevan parhaiten kohdallaan. Myös asiantunteva baarimikko ylisti tuotetta niin painokkaasti, että valitsin sen parista vaihtoehdosta. Enkä pettynyt. Parasta koskaan maistamaani Springbankia, aivan ylivoimaisesti. Alan vähitellen tajuta, mihin Springerin mahtava maine oikein perustuu.

Kun oli saatu kärki pois, valitseminen alkoi mennä todella vaikeaksi. Pulloja löytyi katonrajasta jokaisen kulman takaa eikä minkäänlaista kokonaiskäsitystä tahtonut oikein syntyä. Aluksi tuntui, että pulloja on paljon odotuksia vähemmän, mutta kun niitä alkoi löytää, varmaan niitä siellä muutamia satoja hyllyissä olikin. Toisin kuin olin luullut, pullot eivät olleet mitenkään helposti nähtävillä tai hypisteltävissä, vaan monenlaisten lasien tai hyllylevyjen takana, korkealla katonrajassa, hankalissa paikoissa. Myös tiskin takana oli runsaasti tuotteita sijoiteltuna niin, että kännykkää sai käyttää periskooppina, kun niitä yritti selvitellä.

KeppanaKellari_2015_005Lopulta lattianrajasta löytyi lukollisesta vitriinistä seuraava yksilö, jonka päätin maistoon ottaa: Port Ellen 18 yo 1979/1998, Gordon & MacPhail 61,1%. Sitä en ollut missään aiemmin nähnyt, ja kun Port Ellenit ovat oikeasti katoava luonnonvara, oli iskettävä kiinni. Tuote ei pettänyt. Oikein klassinen ja nuorekas, voimakas ja komea viski.

Baarimikkojen kanssa tuli juteltua jonkin verran, ja etenkin toisen asiantuntemus oli korkealla tasolla. Viskivalikoimaan oli sen verran hankala päästä kiinni, että opastus oli paikallaan. Mitään viskilistaa ei ollut, vaan hinnat löytyivät pullojen takaa pienistä hintalapuista. Pulloa piti siis päästä jotenkin kääntämään, ja siinä henkilökunnan oli käytännössä pakko auttaa.

Keppanan viskeissä yleinen hintataso oli vaihteleva. Rare Maltsien hinnat olivat aivan kohtuulliset, neljän sentin siivuun pääsi kiinni alle 20 eurolla ja kun annokset piti pieninä, kulut pysyivät jotenkin kurissa. Hiukan vanhemmissa indie-pullotteissakin hintataso oli miellyttävä. Sen sijaan uudemmat viskit oli hinnoiteltu mielestäni yläkanttiin. Räikeimpiin kuului The Balvenie 40 yo, jonka maistoin jo taannoin tastingissa. Keppanan pyynti oli 535 euroa per neljä senttiä.

KeppanaKellari_2015_006Erikoisvitriinissä tiskin lähellä oli kaksi avaamatonta pulloa, joissa oli hintalaput alapuolella. Toinen oli 40-vuotias Glenfarclas (”Scottish Classic” -sarjan spesiaali) ja toinen The Glenlivet 55 yo 1943/1998, Gordon & MacPhail Private Collection 40%. Glenfarclasin hintalapussa luki 7 800 euroa ja Glenlivetin hintalapussa peräti 19 999 euroa. Jälkimmäistä hintaa pidän jonkinlaisena hupailuna, haluna jäädä ihmisten mieliin sillä, että myytävänä on kallein neljäsenttinen viskiä ikinä. Keskikokoisen perheauton hintaan. Totuus kuitenkin on, että tuon viskipullon voi edelleen hankkia maailmalta käsiinsä ketterästi alle viidellä tonnilla, hyvällä tuurilla jopa selvästi sen alle. Neljän sentin hintaan oli laitettu vähän rohkeammin katetta mukaan.

Eli ei, en maistanut sitä. Hintaan olisi kyllä kuulunut avausmaksukin mukaan. Glenlivetin sijaan päätin maistaa Rare Maltsia. Pitkän pähkäilyn jälkeen valintani oli melko ilmeinen: Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts 62,2%. Onnistuneiden valintojen sarja jatkui, koska viski oli mahtava yllätys, todella suurimuotoinen ja öljyisen lihaisa yksilö. Ei mikään helppo viski, mutta eihän kukaan sellaista 1970-luvun Mortlachilta toivoisikaan.

KeppanaKellari_2015_007Näiden kolmen dramin jälkeen oli tilanne rauhoittunut. Veri veti kuitenkin vielä vitriineille yhden kerran. Silmät poimivat koko ajan kaikkea kiinnostavaa: Ardbegin single caskit vuosilta 1975 ja 1976, Laphroaigin 30-vuotias, Macallanin 18-vuotias vuodelta 1983, lisää vanhoja Springbankeja, Highland Parkia vuodelta 1966, Port Ellenin 6th Release… Valtavat määrät Blackadder Raw Caskeja, Cadenheadia, Gordon & MacPhailin Connoisseurs Choicea.

Viimeinen viski tuli kuitenkin valittua sillä asenteella, että Keppana Kellariin ei ehkä tule vähään aikaan uudelleen asiaa. The Macallan 1966/2000, Gordon & MacPhail Speymalt 40% sisälsi juuri sen verran nektaria, että kaksi miestä pystyi suorittamaan vakavahenkisen bottle killin. Viski oli aivan uskomatonta – ja varmasti sellaista tavaraa, ettei sitä enää missään näe. Ei ainakaan näissä kotimaan ympyröissä.

Neljän viskin jälkeen homma oli taputeltu. Aurinko paistoi, Helsinki 73 -kyltti saatteli matkaan. Mieleen jäi väijymään ajatus siitä, että jokin legendaarinen pullote saattoi jäädä jonkin nurkan taakse piiloon, sittenkin näkemättä. Ehkä sen ajatuksen takia joskus tulee vielä Keppanaan palattua. Kun auto tuli asumattoman umpimetsän läpi vihdoin isolle tielle, tuntui kuin olisi käynyt jossain toisessa maailmassa.

KeppanaKellari_2015_001

Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts 62,2%

Keppana Kellarissa oli hyllyssä muutamia Rare Malts -sarjan viskejä. Itseltäni oli niistä kolme entuudestaan maistamatta: Benromach, Dufftown ja Mortlach. Kun yhden sai valita, valintani osui niistä viimeiseen (vaikka kaksi muuta olisivat olleet kenties hiukan harvinaisempia).

Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts

(62,2%, OB, Rare Malts Selection, 1978–5/1998, 70 cl)

Tuoksu: Mineraalinen ja lihaisa, hedelmäinen ja mausteinen. Maukas tammisuus, hunajaa ja tervaista lakrisisuutta. Ruohoisuutta, sitruksisuutta. Tumman paahteinen ja uloitteikas. Nam. Maltaisuutta, muromaisuutta, paahtoleipää. Yrttisyyttä riittää. Öljyinen ja painava vaikutelma. Vesilisällä löytyy savumakkaraa, pientä turpeisuutta.

Maku: Täyteläinen ja runsas, hedelmäinen ja öljyinen. Valtavan suuri viski. Tammista mausteisuutta, tervaa, lihaisuutta. Mineraalisuus on pinnassa. Tätä voisi melkein vain pureskella. Tammi on varsin purevaa ja mausteista, maltaisuuttakin löytyy. Jälkimaku on yrttinen ja suolainen, tamminen ja kihelmöivä. Mineraalisuutta, kuivalihaa, turvesavua. Vaniljaisuutta, hunajaa. Pitkä ja voimakas finaali. Vesilisä tuo sitruksisuutta ja vihreää omenaa pintaan.

Arvio: Hieno, hieno Mortlach. Suurta herkkua. Ylitti odotukset isosti. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 10).

Prewar-tasting – viisi viskiä vuosilta 1936–1939

Viskin Ystävien Seuran järjestämässä Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa on tultu pisteeseen, jossa paljon iäkkäämpiin viskeihin ei voida enää mennä. Lauantaina 18.4.2015 yhteensä 34 harrastajaa kokoontui Helsingissä ravintola Carelian kellariin maistamaan viskejä, jotka oli tislattu ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936–1939.

Todennäköisesti tämä tasting jää aikakirjoihin iäkkäimpinä harvinaisuuksina. Käsillä oli single malt -viskejä ajalta, jolloin single malteja ei käytännössä tehty. Näin vanhat viskit ovat poikkeusyksilöitä, blendien aikakaudella sivuun laitettuja tynnyreitä ja sittemmin Italiaan myytyjä poikkeusyksilöitä. Saapasmaasta nämä pullot olivat saapuneet Suomeen useassa erässä, ensimmäiset jo sellaisena ajankohtana, jolloin hinnat olivat hiukan alhaisemmat kuin tänä päivänä. Ennen tastingin alkua tuntui häiriintyneeltä katsella maailmalta nyt pöytään katettujen viskipullojen hintoja: jokaisen hintapyyntö heilui Britannian markkinoilla jossain 2 500 punnan ja 4 000 punnan välillä. On täysin välttämätöntä unohtaa tuollaiset hintalaput, kun maistelemaan ryhtyy.

VYS_IH_Prewar_003VYS järjesti sota-ajan viskien maistelun 16.3.2013, mutta itseltäni se jäi tuolloin harmillisesti väliin. Kansa taisteli -tyyppisiä tarinoita olen siitä illasta kyllä kuullut. Jatko-osaa oli toivottu sittemmin toistuvasti, ja kun lopulta sopivat – ja vielä edellisiä vanhemmat – pullot oli saatu hankittua, ne päätettiin avata kunnioittavan ihmisjoukon eteen.

Tunnelma oli tastingissa hiljaisempi ja hartaampi kuin yhdessäkään aiemmassa, missä olen ollut mukana. Tastingin vetänyt VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen muistutti, että näiden viiden yksilön avaaminen tarkoittaa viiden harvinaisen viskipullon lopullista katoamista maailmasta ja samalla jäljelle jääneiden välitöntä hinnannousua. Voisin arvata, että tällaisen kattauksen ääreen ei tule tässä elämässä enää istuttua.

Johdantoa ei paljon tarvittu, vaan ensimmäiselle maistelukierrokselle lähdettiin lähes välittömästi. Ensimmäisessä lasissa lepäsi Glen Grant 42 yo 1936, 70 proof. Näitä Gordon & MacPhailin pullotteita pidetään käytännössä Glen Grantin virallisina tislaamopullotteina, etenkin, kun kyse on varhaisemmista aikakausista. VYS_IH_Prewar_Glen_Grant_1936Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.

Kaikkineen Glen Grant oli pysäyttävä avaus illalle. Tuoksussa mahtavaa sherryisyyttä ja öljyä, kuivaa tammisuutta ja yrttisyyttä. Kaakaomaisuus, pirteä mausteisuus, kaunis nahkaisuus, aavistus sikaria, kuivattuja hedelmiä… Syvyys ja herkkyys olivat omaa luokkaansa. Viskin maku oli erinomaisesti linjassa tuoksun kanssa, sherryisyys ja tammisuus loisteliaassa tasapainossa. Kovia toffeekarkkeja, eucalyptusta, aromaattisuutta ja myskisyyttä. Suutuntuma oli herkkä ja öljyinen, runsas eikä yhtään väsynyt. Jälkimaussa tuntui loistava, tumman suklainen ja paahteinen kierre, joka muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi. Myskisyys ja yrttisyys, kahvisuus ja tammisuus saivat jatkuvasti uusia muotoja.

Sehän näissä vanhoissa viskeissä on tyypillistä, tietty ambivalenssi – edellisten vaikutelmien alta nousee koko ajan jotain uutta, labyrintissa tulee toistuvasti uusi käännös eteen. Tämän Glen Grantin avainsana oli ehdottomasti tasapaino: mikään ei lyönyt yli, ei tuntunut väsyneeltä, ei pistänyt off-notena esiin. Silkkaa nautiskelua.

Glen Grantin jälkeen olo oli mykistynyt. Tuntui hiukan vaikealta jatkaa matkaa tuollaisen jälkeen. Onneksi seuraava viski oli täysin eri maailmasta Glen Grantin kanssa: Strathisla 1937, 70 proof. Gordon & MacPhailin oman de luxe -brändäyksen oheen ei ollut mahtunut tietoa pullotusvuodesta tai viskin iästä, mutta hyvinkin oltiin jälleen jossain 40 vuoden ikäluokassa ja 1970-luvun Italian markkinoilla. VYS_IH_Prewar_Strathisla_1937Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.

Noina aikoina viskiä ei entisiin bourbontynnyreihin säilötty, vaan käytännössä lähes kaikki tynnyrit olivat Espanjasta laivattuja ex-sherrytynnyreitä. Toki malagaa ja viinitynnyreitäkin oli käytössä, mutta niiden osuus oli varsin pieni. Siihen suhteutettuna Strathisla tuntui vähintään refill-henkiseltä, värikin oli Glen Grantia vaaleampi. Tuoksussa viherherukka ja sen lehti olivat todella pinnassa. Haistoin siinä myös runsaasti Key Lime Pien elementtejä: limettiä, vaniljaa, leivosmaisuutta. Tammisuus tuntui kuivana ja vahamaisena. Viinikumi ja kovat hedelmäpastillit löytyvät myös. Taustalta löytyi pieni vegetaalinen turve ja pirteä mineraalisuus.

Nenässä Strathisla oli aivan huikea, eikä se suussakaan pettänyt. Herukkaisuus ja trooppinen hedelmäisyys olivat voimissaan. Löytyi viinikumia, hedelmäpastilleja, omenaisuutta ja mangoa. Kuiva tammisuus ja herkkä mausteisuus loivat pohjan, jolle kelpasi rakentaa. Mineraalisuus toimii komeasti. Jälkimaku jatkoi herukkaisena ja kuivuvana, esiin tuli yrttiteetä ja mietoa limettisyyttä, vaniljaa ja mausteisuutta, jopa ripaus valkopippuria. Finaalin herkkyys oli loistavalla tasolla.

Kolmannessa lasissa makasi tastingin suurimmaksi pedoksi olettamani yksilö: Mortlach 1938/1985, 40%. ”Yleensä Mortlach on se manly man’s drink, kun lähdetään hiihtämään”, Nikkanen arvioi. Tämän yksilön tuoksu oli omaan nenääni varsin yrttinen ja kellarimainen, löytyi kuivalihaa ja öljyisyyttä. Toisaalla leijui taas tämä tamminen ulottuvuus, höylättyä tammilankkua, mentholisuutta, kurkkupastillia. Lihaisuudessa VYS_IH_Prewar_Mortlach_1938aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.

Maussa taas oli todella voimakas aloitus, nahkaisuutta ja riistaa, intensiivistä ja siirappista makeutta. Edelleen löysin siitä tiettyä kellarimaisuutta ja multaisuutta sekä suolaisuutta. Mukana oli myös herukkainen kierre, mentholinen ja piparminttuinen raikkaus. Suutuntuma on öljyinen ja yllättävän roteva. Jälkimaussa pysyi tuo riistamainen ja herukkainen yhdistelmä, löytyi kellaria ja rotevaa mausteisuutta. Mentholisuus ja kovat toffeekarkit tulivat mukana pitkän finaalin loppuun asti.

Mentholisuus on yleistä tämänikäisissä viskeissä, siitä Nikkanenkin muistutti. Olin maistanut ennen tätä iltaa muutamia yli 40-vuotiaita viskejä, ja vahvistan kyllä niiden perusteella havainnon. OBE eli old bottle effect aiheuttaa Nikkasen mukaan joskus vaikutelman siitä, että viski olisi ikään kuin verhottu vesipisaran sisään. Viskin kerroksellisuus lisääntyy, kun ikää tulee. Aromaattisuus kasvaa, runko kevenee. Ja sitten voi käydä niin kuin illan neljännelle viskille.

VYS_IH_Prewar_Pride_of_Strathspey_1938Neljäs lasi sisälsi nimittäin yllätyksen. Lasiin oli kaadettu Pride of Strathspey 48 yo 1938, 40%. Tuotenimi tarkoittaa yleensä Gordon & MacPhailin pullottamaa Macallania – pullottaja on siis ostanut tynnyrin mutta ei oikeutta tislaamon tuotemerkkiin. Jo ensi nuuhkaisusta oli selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Nikkanen kertoi, että kyseinen dekantteri oli ollut suljettuna luonnonkorkilla, joka oli vajonnut muutaman millin pullon sisään ja koskettanut viskin pintaa. Käytännössä korkki oli siis vettynyt ja päästänyt viskiin sekä makua että todennäköisesti myös ilmaa. Avaamistilanteessa korkki oli vajonnut pulloon. Täysin pilalla juoma ei ollut, koska sitä pystyi kyllä haistelemaan ja nauttimaan, mutta viskiä se muistutti enää etäisesti. ”Kamferia!” kuului ensimmäinen huuto salista. ”Tiikeribalsamia!”

Omaan nenääni Pride of Strathspey tuoksui voimakkaasti suuvedelle. Havuisuutta, pihkaa, männynneulasia… Puisevuus tuntui kuin olisi ajanut Puukeskuksen pihaan. Minttuteetä ja kireää hedelmäisyyttä löytyi myös. Ihan pieni tervaisuus tuntui taustalla. Maku oli ihan samalla tasolla: tiikerisalvaa ja kamferia riitti. Tuntui kuin viskin päällä olisi ollut jotain muuta, eksoottista ja pihkaista, katajaista ja yrttistä. Kuiva omenaVYS_IH_Prewar_004isuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.

Kaikkineen voi kyllä sanoa, että kahden kilon dekantteri ei sisältänyt sellaista Macallania, jota siinä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Siinä mielessä oli hyvä, että hankinnan riski oli jaettu niin monen ihmisen kesken. Jos olisi omalle kohdalle sattunut, olisi voinut hiukan harmittaa. (Tosin ajatus on täysin teoreettinen, koska tällaisen dekantterin hinta olisi ollut täysin kipurajani tuolla puolen.)

Tastingin viimeisenä viskinä lasissa oli viski, jolla olisi voinut myös aloittaa: Linkwood 48 yo 1939/1987, 40%. Linkwoodin tuotannosta on helppo pitää, ja en muista koskaan kohdanneeni täysin kelvotonta Linkwoodia. Tosin Nikkanen arveli, että se voi olla myös Linkwoodin pieni heikkous – viskin persoonallisuudessa ei ole sellaista elementtiä, josta sen aina tunnistaisi ja josta sen pullotteet jäisivät mieleen. Voi olla niinkin.

Siihen nähden, että kyseessä oli äärimmäisen iäkäs viski, tuoksu tuntui erittäin maltaiselta ja tammiselta, jopa nuorekkaalta. Vaikutelma oli yllättävän vaniljainen ja mausteisen tamminen, fiilis oli kuin viski olisi ollut peräisin ex-bourbontynnyristä. Samalla siinä oli tiettyä raikkautta ja lääkemäisyyttä, edelleen sitä tuttua mentholia ja sen ohessa ruohoisuutta ja mietoa, sitruunamelissamaista yrttisyyttä.

Maultaan Linkwood oli varsin kermainen ja ruohoinen, yrttinen ja öljyinen. Maltaisuus oli edelleen ilmeistä ja tammisuus nuorekasta ja elävää, mausteista ja vaniljaista. Maku oli jopa hämmästyttävän voimallinen, kun muistaa viskin iän. Jälkimaku alkoi VYS_IH_Prewar_Linkwood_1939heti tammisen kuivana, kaakaomaisena ja vaniljaisena. Löytyi kovia toffeekarkkeja ja akaasiahunajaa, omenaisuutta ja herukkaa. Finaalissa maut hiipuivat kuitenkin melko pian kovin ohuiksi. Kaikkineen käsissä oli kuitenkin hienostunut, yllättävän nuorekkaalla tavalla tamminen Linkwood.

Linkwoodin kohdalla voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä, oliko kyseessä jo sota-ajan viski, kun tislausvuodeksi oli merkitty 1939. Hyvin se kuitenkin tähän kattaukseen sopi, oli hieno esimerkki siitä, miten tammisuus voi olla elävää vielä tällaisissakin kypsytysajoissa. Vaikka mielessä kävi kyllä sellainenkin, että Italiasta on saatu tähän mennessä myös eniten viskiväärennöksiä, kun maasta löytyvät maailman suurimmat iäkkäiden viskien kokoelmat. Aihetta sivuttiin myös tastingissa, mutta erittäin taitavaa työtä väärentäjät olisivat saaneet tehdä saadakseen aikaan tällaista viskiä.

Tällä kertaa viskien toisen maistelukierroksen jälkeen tehtiin poikkeus: VYSin tastingeista poiketen ei tehty lopuksi kierrosta, jossa jokainen olisi kertonut kolme suosikkiviskiään paremmuusjärjestyksessä ja perustellut valintansa. Nikkanen totesi sen mahdottomaksi, osittain sen takia, että yksi viidestä viskistä oli selvästi heikentynyt aikojen saatossa. Toisaalta keskustelua saatiin aikaan muutenkin. Itse mietin illan lopussa tätäVYS_IH_Prewar_002 yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.

Jos olisi pitänyt valinta omaan makuun sopivimmasta tuotteesta väkipakolla tehdä, olisin kallistunut Glen Grantiin. Sen tasapaino ja kauneus vetosivat lopulta vahvimmin. Tosin Mortlach oli illan voimakkain ja luonteikkain yksilö eikä jäänyt Grantista yhtään jälkeen; tyyli vain oli niin toisenlainen, robusti ja riistamainen. Samoin Strathislan olisi voinut nostaa kärkipaikalle elävyytensä ja herukkaisuutensa vuoksi. Tavallaan selvää on, ettei näiden pisteytyksestä tai paremmuusjärjestyksestä saisi sinänsä enää mitään irti. Viskit olivat jo siinä, ainutkertaisina ja yksilöllisinä.

Näin vanhojen viskien parissa vajoaa myös väistämättä ajassa taaksepäin. Siinä mielessä tämäkin ilta oli transsendentaalinen, osin myös täysin älytön. Kun nämä viskit on tislattu, omat isovanhempani ovat olleet varhaisessa teini-iässä, koko elämä edessä. Sitten tuli kuitenkin sota, sen aikana kaikki muuttui. Vuosikymmenien jälkeen minä olen pääkaupungin hämärässä kellarissa maistelemassa tällaisia viskejä. Sitä on vaikea käsittää. Kiitos unohtumattomasta elämyksestä kaikille mukana olleille.

Mortlach 15 yo, Gordon & MacPhail 43%

Mortlachin pieni tislaamo perustettiin vuonna 1823. Gordon & MacPhailin lisenssillä valmistamat pullotteet ovat sen tunnetuimpia tuotteita – Flora & Fauna -pullotteen ohella.

Tämä Mortlach-lisenssipullote sisältää tiettävästi ex-sherrytynnyreissä kypsyneitä viskejä (first fill & refill).

Mortlach 15 yo, Gordon & MacPhail

(43%, Gordon & MacPhail, licenced bottling, +/- 2012, 35 cl)

Tuoksu: Miellyttävä sherryisyys nousee ensin. Hyvin makea ja ”painava” tuoksu. Erottuva tervaleijona. Ylikypsiä kirsikoita ja kuparia. Pähkinöitä. Maltaisuutta ja palasaippuaa. Hyvä kokonaisuus, lupaa paljon.

Maku: Makean tuoksun jälkeen sherryinen maku on yllättävän hapan, jopa eltaantunut. Maltaisuudessa on tummaa olutta, tiettyä imelyyttä ja öljyisyyttä, nahkaa. Tervaisuus ja kuparinen epäpuhtaus yllättävät myös. Paahdettuja kastanjoita, karvasmantelia ja glühweinia joulutorilla. Paksun profiilin takana tämä tuntuu kuitenkin ohuelta, paletissa on haaleanruskeat sävyt. Jälkimaku on happaman maltainen, hedelmäinen, siirappinen, nahkainen, hitusen rikkinen ja mausteinen, ei kovin pitkä. Hiukan kitkerä maku jää suuhun.

Arvio: Lähtökohdat ovat kunnossa, mutta tasapaino pettää. Vajoaa keskikastiin. 82/100

Mortlach 16 yo Flora & Fauna 43%

Nyt kun Diageon Flora & Faunaksi nimetty viskimallisto vetelee viimeisiään, on aika nuuhkaista lasiin, jossa on sarjan Mortlach-julkaisua. Vielä näitä näyttää olevan hyvin saatavilla, kohta voi olla toisin. Tosin Mortlachia tuodaan kovaa vauhtia luksustuotekategoriaan.

Mortlach 16 yo Flora & Fauna

(43%, OB, 2011*, 70 cl)

Tuoksu: Nahkainen ja pähkinäinen. Maapähkinää ja hasselpähkinää kuorineen. Melko hapan vaikutelma. Kuivia rusinoita. Nahkatakkia, tupakkaa. Karvas maltaisuus, hapokasta bitter-olutta. Makeutta taustalla toki, luumukiisseliä ja suklaapuuroa. Makeaa sitruksisuutta myös. Sherryisyys tuntuu oloroson kovuutena. Melko monimuotoinen kaikkineen, vaikka tietyt karvaat maut ovatkin pääosassa.

Maku:Yllättävän makea ja miellyttävän sherryinen – tasapaino löytyykin suussa nopeasti. Kahvia, mantelilikööriä, kaakaota, pähkinöitä, rusinoita, mandariinia. Hapan ja paksu maltaisuus on kuitenkin perusmakuna, siitä ei pääse mihinkään. Suutuntuma on täyteläinen, vaikka tekstuuri onkin melko väljä. Jälkimaku alkaa pähkinöillä ja espressolla, nahkaisuus korostuu. Makeaa sherryä, suklaata, rusinoita, luumua. Keskipitkä finaali, joka ei juuri kehity maltaisuudessaan. Kaikki on silti kunnossa, ei vikoja.

Arvio: Nenässä vaatimaton mutta suussa maistuva sherryviski. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100. Dramming 86/100Whisky Monitor Database 81/100 (per 10). Smoke On The Water, ”Klassinen ’sherrymonsteri'”.