The Glenlivet

Uisge 2018

Omalta osaltani kuudes peräkkäinen Uisge oli tällä kertaa viiden tunnin hallittu piipahdus työviikon lopuksi. Vanha ylioppilastalo täyttyi tänä vuonna 9.–10. helmikuuta jälleen viskikansasta. Saattaa johtua perjantain varhaisesta aikataulustani, mutta tuntui kuin tungosta olisi ollut tänä vuonna hiukan aiempaa vähemmän. Jopa perjantaina iltakahdeksalta tiskeille mahtui kulkemaan ihan mukavasti eikä kovia kyynärpäitä tarvittu missään.

Tapasin ystäväni Vanhan aulassa neljältä, lunastin lasini ja Seamchip-korttini tiskiltä ja hoidin asianmukaiset sinne lataukset. Sen ansiosta, että juomalipukkeiden kanssa puljaaminen vaihtui jo viime vuonna älykorttiin, viidessä minuutissa oltiin tälläkin kertaa salin puolella valmiina tositoimiin. Tänäkin vuonna valikoimaa oli tullut tutkittua etukäteen, mutta kenties oman viskiharrastuksen nykytilan takia suurta kiihkoa mitään yksittäistä viskiä kohtaan ei tuntunut. Muistelin erityisesti kahta ensimmäistä omaa Uisge-käyntiä, jolloin tiskeillä tuli suoritettua enemmänkin ja puolet ajasta kului jonkinlaisten maistelunuottien yritelmiin. Nyt nuotitus ei tuntunut olennaiselta enää ollenkaan, vaan vedimme ystäväni kanssa vain viskintuoksua keuhkoihin ja nautimme enemmänkin fiiliksestä.

Ensin piti löytää sopiva lämmittelyviski. Sellaiseksi valikoitui lopulta The Balvenie 14 yo 2002/2017 Peat Week 48,3%. Balvenien turvesavuisen tisleen viikolta 37/2002 peräisin oleva mallas on ollut fenolipitoisuudeltaan 30 ppm. Konsepti on siis selvästi eri kuin vaikkapa Balvenien Peated Cask -pullotteessa, joka kypsytettiin aiemmin turvesavuista tislettä sisällään pitäneissä tynnyreissä. Peat Week oli varsin reippaasta maltaan fenolipitoisuudesta huolimatta aavistuksen ujo. Tuoksussa oli odotettua enemmän heinäisyyttä, kun taas maku tuntui liikkuvan enemmänkin rasvaiseen ja vähän likaiseen suuntaan. Balvenien hunajaisen maltainen perusluonne oli kyllä taustalla olemassa, mutta mitään suurta viskielämystä Peat Week ei kuitenkaan päässyt tuottamaan.

Balvenien jälkeen oli pakko maistaa Highland Park 13 yo 2003/2017 Sisu 60,2%, kun se nyt siinä oli sopivasti saatavilla. Kaikkineen nämä HP:n single caskit ovat olleet varsin laadukasta tavaraa, eikä Sisu todellakaan pettänyt. Itse asiassa refill sherryssä kypsyneenä siinä oli enemmän juuri sitä salmiakkista ja kuivakan tammista luonnetta, joka kolahtaa omaan preferenssiini lujaa. Yhden senttilitran annoksen perusteella olin tästä hyvinkin innoissani. Toki taustalla on koko ajan se fiilis, että tässä Highland Parkin single cask -hypessä on ilmaa vähintään puolet. Mutta jos joku haluaa näitä huutokaupoista metsästää, siitä vain, se ei ole minulta pois.

Highland Parkin Suomi-pullon äärestä suunnistimme salin perällä sijaitsevaan Pikkulinnun päivystyspisteeseen, josta on viime vuosina tullut eräänlainen Uisgen majakka. Siellä oli sopivasti hyllyssä Suomea varten pullotettu Port Charlotte -kaksikko, joka lähti siitä saman tien ristiinmaistoon. Otin itselleni sherry- ja riojatynnyrissä kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’6.12. Independence Day’ 50% -pullotteen, ystäväni valitsi sherryssä ja sauternesissa kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’1917 Independence Day’ 50% -pullotteen. Olemme suuria Port Charlotte -faneja, joten mielipiteemme oli taatusti asenteellinen: kumpikin oli suurta herkkua ja uskollista PC:n luonteelle. Itselleni riojassa käynyt kolahti jostain syystä kovemmin sen kuivakan viinisyyden ansiosta, mutta oli sauternes-versiossakin jotain niin imelää ja ylivertaisen toffeemaista, että pidin siitäkin. Kaikkineen jäi fiilis, että nämä ovat Port Charlotteja sieltä helpommin lähestyttävästä päädystä, kun muistaa, millaisia monstereita sieltä on tullut aika ajoin eteen.

Näiden muutamien viskien jälkeen päätettiin siirtyä hetkeksi high-endiin. Nappasin Pikkulinnun tiskiltä lasiini Springbank 25 yo 46%:n, joka oli ilmeisesti vuoden 2005 paikkeilla pullotettu versio. Nyt sattui Springeri omaan makuuni, koska tämän 25-vuotiaan hienostunut sherryisyys ja tietty metisyys kolahtivat aivan täysillä. Nautin jokaisesta pisarasta ja tuoksun nyanssista kovasti. Harmittelin oikeastaan vain sitä, että lasissa oli ainoastaan yksi senttilitra ja että ihmispaljous ympärillä tiheni ja meteli yltyi.

Tässä vaiheessa tuli tavattua liuta kavereita ja tuttuja eri yhteyksissä eikä keskittyminen viskeihin ollut ihan niin kokonaisvaltaista kuin aluksi. Ennen ruokailua päätimme vielä maistaa uuden Laphroaig 27 yo 47,1% -pullotteen, kun sitä oli sopivasti tarjolla ja ystäväni oli niitä ökyhintaisia pulloja juuri katsellut Singaporen lentokentällä. Odotimme suurta ja voimakasta viskielämystä, mutta herkän hedelmäinen ja hyvin miedosti turvesavuinen viski ei vastannut näihin odotuksiin juuri ollenkaan. Viskinä se oli totta kai erittäin laadukas, mutta siitä huolimatta tuntui, että tämä Laphroaig taisi olla tämän Uisgen suurin pettymys. En ostaisi pulloa omaan kaappiini, vaikka sattuisin jostain esimerkiksi puoleen hintaan sellaisen löytämään.

Vanhan Uisge-buffet noudatteli tänäkin vuonna tuttua kaavaa: rasvaista mättöä, vähän salaattia ja tuhtia jälkkärikakkua. Hinta oli jälleen totutun suolainen, mutta kun paikan päällä syömisessä säästää merkittävästi aikaa ja vaivaa, valinta oli selvä. Valitettavasti viskiglaseeratun possun kanssa tarjotussa aiolissa oli tällä kertaa niin julmetusti valkosipulia, että sen seurauksena suuta piti neutralisoida ylimääräisellä kahvilla paljon pidempään kuin olimme ruokailulle varanneet. Käytännössä kahvikuppien äärestä piti painella suoraan yläkerran Musiikkisaliin tastingiin.

Olimme ostaneet etukäteen liput The Glenlivet Nordic Cask Range -tastingiin, lähinnä siitä syystä, että tarjolla oli neljä pelkästään Pohjoismaihin pullotettua single caskia, joista yksikään ei ollut meille entuudestaan tuttu. Tänä vuonna tasting-tarjonta tuntui jostain syystä kapeammalta kuin ennen, enkä löytänyt tuon Glenlivetin lisäksi oikein mitään, mistä olisin ehdottomasti halunnut mukaan. Tastingeja oli Uisgessa kuitenkin tarjolla 31 kappaletta, joten määrä on vain noussut vuosi vuodelta, joten tarjonnasta tämä ei ollut kiinni. Ehkä olin odottanut maailmalta suuria tähtiä Helsinkiin ja oireilin tätä yksityistä pientä pettymystäni tällä tavoin.

The Glenlivet Nordic Cask Range -tasting ylitti kuitenkin kaikki odotukset. Isäntänä oli Jouko Somero Pernod Ricardilta, ammattimies ja kokenut maistelutilaisuuksien vetäjä. Somero kertoi, että tämän Nordic Cask -setin kanssa on kierretty 10–15 kaupunkia tähän mennessä, mutta kenellekään paikalla olijoista koko tarjooma ei ollut entuudestaan tuttu. Pikakyselyn perusteella muutama osallistuja oli ollut aiemmin Glenlivet-tastingissa aiemmin, mutta Skotlannissa olivat käyneet lähes kaikki. Setti alkoi PowerPoint-vetoisena varsin kaukaa, viskintislauksen alkuajoista ja Skotlannin historiasta. George Smithin pistoolit ja salapoltto olivat heti tiskissä. Myös Glenlivetin mainetta 1800-luvulta saakka käsiteltiin laveasti: nimihän oli niin vahva laadun tae, että vuonna 1884 Smithin suvun oli käytännössä pakko hankkia oikeuden käyttää nimeä THE Glenlivet. Somero näytti myös kuvia Glenlivetin kirjastosta, jossa käsissä oli käynyt pullo vuonna 1855 tislattua viskiä. Väriäkin oli, joten tynnyrillä oli jo silloin merkityksensä.

Glenlivetin DNA oli aloitusluennon varsinainen pääaihe, ja Somero hoiti tonttinsa hienosti. Glenlivetin vesilähde Josie’s Well oli esillä Someron kuvissa, vaikka kukaan ei tosin tiedä, kuka oli Josie. Tuohon lähteeseen oli kuitenkin lupa jo vuonna 1890. Veden kanssa on tiukkaa edelleen, vaikka lähteitä on nykyään viisi, koska tuotantokapasiteettia on lisätty valtavasti ja välillä kuivuus vaivaa Skotlannin ylämaita kesäisin. Lyhdynmuotoisia tislauspannuja Glenlivetillä on 14 kappaletta. Tynnyreissä käytetään kolmea tyyppiä: 190-litraista bourbon barrelia, 250-litraista bourbon hogsheadia ja 500-litraista sherry buttia. Glenlivetin perustuote kypsyy siis tuossa 190-litraisessa bourbon barrelissa. Syy on luonnollisesti saatavuudessa ja kustannustehokkuudessa. Niitä tynskiä saa Someron mukaan noin 60 euron kappalehinnalla, kun isot sherrytynnyrit maksavat jopa 500–1 000 euroa kappaleelta.

Tastingin maisteltavat viskit olivat siis Pohjoismaihin pullotettuja single caskeja. Nämä neljä viskiä olivat saaneet nimensä maamerkeiltä, jotka sijaitsivat Ylämaan salakuljettajien reiteillä. Näiden neljän single caskin lisäksi on tulossa vielä viides, mutta sitä joudutaan vielä odottamaan. Se ei siis tullut vielä tässä tammikuussa, vaikka moni oli sitä jo uumoillut.

Ensimmäisenä maistettiin Nordic Cask -sarjan ensimmäinen pullote, The Glenlivet 18 yo 2015 ’Clashnoir’ 54,3%. Liikanimensä se oli saanut tislaamon lähellä sijaitsevasta maatilasta. Viski on kypsynyt 18 vuotta First Fill American Bourbon Barrelissa, ja sitä saatiin sieltä yhteensä 250 pulloa. Tuoksultaan Clashnoir oli erittäin vaniljainen, täynnä päärynää, hedelmäkarkkeja ja pehmeää öljyisyyttä. Glenlivetin kukkaisuus, mausteisuus ja maltaisuus olivat hyvin esillä. Maultaan Clashnoir oli varsin napakka, maltainen ja mausteinen. Tammisuus korostui reippaana, kunnes hedelmäkarkkisuus sai vähän paremmin tilaa. Mukana oli aimo annos vaniljaa, hunajaa, inkivääriä, metisyyttä ja apilankukkaa. Jälkimaku lähti mausteisena, maltaisena ja heinäisenä, kunnes hedelmäisyys ja vaniljaisuus saivat enemmän tilaa. Finaali oli varsin pitkä ja tasapainoinen. Kaikkineen Clashnoir yllätti todella positiivisesti. Kyseessähän on kaikin puolin laadukas ja elegantti viski.

Toisena oli edessä The Glenlivet 15 yo 2015 ’Coupar Angus’ 57,9%, keväällä 2015 lanseerattu toinen pullote Pohjoismaihin. Coupar Angus on kaupunki tunnetun salakuljetusreitin varrella. Itse viski on kypsynyt ex-olorosossa, joka on ollut refilliä. Yhteensä tätä tuli markkinoille 618 pulloa, joista Suomeen saapui noin 30 pulloa. Nordic Cask -sarjan markkina on ollut siis Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska. Aiemmin Pohjoismaihin on pullotettu Alpha-sarjaa, jota Suomeen tuli yhden Xeresin verran. Itse maistoin sen aikanaan Uisgessa 2014.

Coupar Angusin tuoksussa oli Clashnoiriin verrattuna selvästi enemmän makean hedelmäisiä ja mausteisia elementtejä. Tuoksussa oli mantelimassaa, kermatoffeeta ja maltaisuutta, hiukan kinuskia, pähkinäistä makeutta, kukkaisuutta, kevyttä rusinaa. Maultaan se oli mausteinen ja maltainen, mutta ei mikään sherrypommi, vaan ylikypsä hedelmäisyys tuli varsin kuivana läpi. Maussa riitti tammisuutta, piparkakkua, vaniljaa, rusinaa, kovia toffeekarkkeja. Jälkimaussa sherry butt tuntuu jo ihan tosissaan, lopputulos on siirappinen, kiteisen hunajainen ja pähkinäinen. Mukana oli myös vaniljaa, kukkaisuutta ja metisyyttä. Kokonaisuutena Coupar Angus oli omaan makuuni vielä pykälän Clashnoiria isompi ja herkullisempi.

Kolmantena viskinä maistettiin The Glenlivet 14 yo 2017 ’Creag an Innean’ 61,2%. Tämä oli sarjan outolintu ja Someron mukaan vähän erilainen suhteessa Glenlivetin DNA:han. Itse viskin nimi viittaa kukkulaan, josta salakuljettajat tiirailivat virkavallan liikkeitä. Viski on kypsynyt tässä tapauksessa first fill olorosossa ja värikin oli tämän setin tummasävyisin. Suomeen tätä tuli vain 20 pulloa. Tuoksultaan Creag an Innean olikin sitten jo todella sherryinen, suklainen ja vähän rikkinen myös. Mukana oli poltettuja tulitikkuja, rusinaa, taatelia, kinuskia, kaikkineen todella paksua toffeemaisuutta. Varsin täyteläistä ja runsasta makua hallitsi sherryinen, öljyinen ja rusinainen maisema. Erittäin napakka mausteisuus pysyi mukana koko ajan, pippuria ja inkivääriä riitti. Niitä tasapainottamassa oli toffeeta, piparkakkua ja hilloisuutta. Jälkimaku liikkui suklaisella ja mausteisella tontilla, jossa riitti lujaa mausteisuutta, mustapippuria ja inkivääriä. Tammi kuivahti lopuksi reippaasti, mutta kinuski piti pintansa piparkakun ja maustepippurin voimin. Voimakkaiden makujen ja sherryviskien ystävälle tämä oli tastingin paras viski.

Viimeisenä maistettiin vielä The Glenlivet 15 yo 2016 ’Pittandlich’ 59,9%, joka oli kypsytykseltään ja tyyliltään lähimpänä ensin maistettua Clashnoiria. Tämän viskin nimi viittaa nyt sitten pientilaan, joka oli salakuljettajille levähdyspaikka ennen vaarallista etelänreittiä. Pittandlich oli peräisin First Fill American Hogsheadista, pulloja tuli Suomeen 32 kappaletta. Tuoksussa oli heti runsaasti päärynää, banaania ja kookosta. Taustalta poimin vähän säilykekirsikkaa, hunajaa, vaniljaa, maitosuklaata ja varsin aktiivista tammea. Maku oli öljyinen ja maltainen, mukana kulki koko ajan reippaasti vaniljaa ja edelleen sitä maitosuklaata. Banaania ja tölkkipersikkaa riitti. Kaikesta huolimatta tämä oli omaan makuuni hiukan levoton kokonaisuus, jossa tammi on aavistuksen yliaktiivista. Jälkimaku liikkuu hedelmäsiirapin maisemissa. Inkivääriä, paksua öljyisyyttä. Vanilja jää taustalle, tanniinit haukkaavat varsin aikaisin kiinni. Keskipitkä finaali vahvisti tunteen, että tämä jää kaikilla osa-alueilla hiukan Clashnoirista jälkeen.

Kaikkineen Glenlivetin Nordic Range -tasting jätti erittäin positiivisen olotilan. Viskit olivat laadukkaita ja Someron ulosanti ammattimaisen sujuvaa. Olennaisinta toki oli, että tarinoille oli katetta itse juomissa. Vaikka en ole koskaan ollut Glenlivetin erityinen fani, etenkin näissä tuotteissa peruslaatu oli korkealla. Tastingin jälkeen oli hyvä jatkaa vielä hetkeksi salin puolelle.

Pienen rauhoittumisen jälkeen tunsin voimakasta vetoa Pikkulinnun paikalle tuomia vanhoja Glenfarclas-pullotteita kohtaan. Niistä päätin valita maistettavaksi kaksi. Ensin lasiin kaatui Glenfarclas 1969/2003 Cask #2899, 41,1%, joka oli minulle tuon aiemmin mainitun 25-vuotiaan Springbankin ohessa koko festivaalin paras viski. Aivan eeppinen sherryttely, ei voi muuta sanoa. Myös hiukan sen jälkeen maistamani Glenfarclas 1968/2000, 43% oli tyylikäs esitys, vaikka jäikin rungoltaan ja luonteikkuudeltaan pykälän tuosta 1969:stä jälkeen. Joka tapauksessa nämä kaksi 1960-luvun Glenfarclasia kruunasivat oman iltani.

Ennen kotiinlähtöä maistelin vielä muutaman uutuusviskin. Ex-ruisviskitynnyreissä kypsynyt Glenmorangie Spios 46% oli jälleen takuuvarmaa appelsiinista Glenmorangieta, jossa oli tislaamon perusluonne läsnä kaikin mahdollisin virityksin ja puuteknologian innovaatioin. Lisäksi oli aivan pakko maistaa Sergen samana päivänä rusikoima Kilchoman 2012/2017 Red Wine Cask Matured 50%, ihan vain siksi, että tiesin varmuudella pitäväni siitä enemmän kuin Serge. Ja näin myös tapahtui. Viskihän oli tuttua hiilisavuista Kilchomania, jossa vain oli punkkutynnyrin hyvät ja huonot puolet reippaasti mukana.

Kaikkineen tämän vuoden Uisgesta jäi hyvä mieli, vaikka vierailuni jäikin aikataulusyistä tähän avauspäivän viiden tunnin piipahdukseen. Olisi ollut hienoa päästä vielä lauantainakin mukaan ja kokea vielä pari tastingia, mutta täytyy olla tyytyväinen, että kuudetta kertaa peräkkäin oli mahdollisuus päästä paikalle. Mielessäni valmistaudun jo ensi vuoteen ja toivon, että flunssa-aalto tulee aikanaan vältettyä silloinkin ja aikataulut osuvat yksiin. Toivottavasti Uisge jatkaa vahvasti kulkuaan ja järjestäjät jaksavat tätä pyörittää. Arvostukseni kaikille, jotka mahdollistivat Uisgen tänäkin vuonna.

Lisäys 13.2.2018: Muualta interwebzistä kannattaa lukea ainakin Smoke On The Waterin, Mushimaltin, Viskisiepon ja Finwhiskyn raportit samaisesta tapahtumasta.

The Glenlivet 16 yo 1997/2014, The Ultimate 46%

Hollantilaisen van Weesin pullottama 16-vuotias Glenlivet ex-sherrytynnyristä. Väri näyttää enemmän refilliltä kuin first filliltä, mutta luotetaan silti etikettiin. Tynnyri tuskin on ollut kovin aktiivinen – tai sitten sherryn tyyppi on ollut jotain ihan muuta kuin Olorosoa.

The Glenlivet 16 yo 1997/2014, The Ultimate

(46%, van Wees’ The Ultimate, 6.11.1997–13.1.2014, Cask No. 157418, 1st Fill Sherry Butt, 692 bts., 70 cl)

Tuoksu: Varsin hapan ja nahkainen, vaikka makean sitruksiset nuotit keventävätkin tunnelmaa. Jogurttia ja piimää, suolakurkkua, melkoisesti mausteisuutta. Metsäsieniä, märkiä lehtiä, maltaisuutta, aamiaismuroja, pientä puuroisuutta. Kevyesti anista ja tunkkaista hedelmäisyyttä. Vesilisä avaa yllättävän runsaat hedelmät, hunajan ja vaniljaisuuden.

Maku: Sitruksisuus ja anis ovat hyvin esillä, samoin suolakurkku. Fino-sherryn kaltainen hiivaisuus tässä kyllä jostain syystä tuntuu. Maltaisuus ja appelsiinin vetämä hedelmäisyys toimivat kuitenkin oivallisesti. Suutuntuma on melko kevyt ja sinänsä pehmeä. Happamuutta riittää, jogurtin ja smetanan kaltainen sävy on koko ajan läsnä. Suolaisuutta, heinäisyyttä. Jälkimaku on varsin appelsiininen, makean omenainen ja edelleen kovin hapan. Tsatsikia, anista, minttua, mausteisuutta, tammisuutta, maltaisuutta. Pieni puuromainen vivahde on toki mukana loppuun asti. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo oudon karheuden, tammilastut ja paahteisuuden.

Arvio: Jogurttisella tavalla hapan mutta silti varsin kevyt esitys. Ei oikein ole fokus eikä tasapaino kohdillaan, vaikka tässä on toki paljon mielenkiintoisia nyansseja tarjolla. 81/100

Kesäretki Keppana Kellariin

Kanta-Hämeen Tammelassa sijaitseva Keppana Kellari on ollut jo pitkään mielessäni pyhiinvaelluskohde, joka pitää kerran elämässä päästä näkemään. Toistuvasti sieltä kuulee tarinoita, miten jonkin vitriinin reunan takaa on löytynyt unohduksissa ollut klassikkopullote (vanhaan hintaan, totta kai) ja miten siellä ylipäänsä on hyllyssä pulloja, joita ei nykyään enää missään näe. Talvella kuulin monestakin suusta, että paikka olisi kenties lopettamassa. Keväällä ajattelin, etten ehkä pääse sinne koskaan.

KeppanaKellari_2015_003Menemisessä on haasteita, koska Keppana Kellari sijaitsee keskellä ei mitään. Tarvitaan vähintään auto ja kuljettaja. Ja mieluiten myös seuraa, sekä kuljettajalle että viskimiehelle. Selvin päin oleva kuski ei jaksaisi katsella kovin monen dramin fanaattisen keskittynyttä nauttimista kuivin suin.

Yllätyksiä voi kuitenkin tapahtua. Elokuisena sunnuntaina kuski starttasi täysin varoittamatta auton ja hoiti asiaan vihkiytyneet mukaan reissuun. Edessä oli kesäretki Keppana Kellariin.

Matka pääkaupunkiseudulta oli kohtalainen, mutta viimeistään viimeisellä erämaapätkällä tajusi, ettei tällaisia reissuja muutaman viskisiivun takia kovin usein tulla tekemään. Lopulta alkoi tulla eteen erikoisia kylttejä ja vihdoin Keppana Gatan. Pihassa oli runsaasti motoristeja äänekkäine pyörineen sekä epälukuisa joukko mökkituristin oloisia henkilöitä rennohkoissa kesäkuteissa. Talo näytti hiukan epätodelliselta, kaiken metsän ja rekvisiitan keskellä. Väkeä oli todella paljon, puheet paikan lopettamisesta tuntuivat raskaasti ylimitoitetuilta. Aurinko paistoi, odotukset olivat korkealla.

KeppanaKellari_2015_002Keppana Kellari on myös ruokapaikka, ja siitä piti tietysti aloittaa. Jyrki Sukula olisi pyörtynyt Keppanan ruokalistan ääressä, tarjonta oli sen verran… ööö… värikästä ja, sanoisinko, runsasta. Miljööstä jo tajusi, ettei tämän talon keittiössä olla hakemassa Michelin-tähtiä, ja kun ruokaankin suhtautui rennolla asenteella, kaikki tuntui oikein hilpeältä ja asiaan kuuluvalta. Kokonaisuudessa oli samantyylistä rempseää Suomi-meininkiä kuin esimerkiksi nahkaisissa vyölaukuissa, Piscina-vesisängyissä ja Aromipesän tv-mainoksissa. Sivuhuomiona voin kertoa, että söin Hullua lehmää, koska annoksen nimi oli niin kreisi ja selostus vielä kreisimpi: ”Siivut paistetaan listeriavoissa, mahdollisen salmonellan asiakas joutuu hankkimaan itse.”

Keppanan olutvalikoima herätti kunnioitusta, ja siihen olisi voinut syventyä enemmänkin, elleivät viskit olisi vetäneet puoleensa. Jääkaapissa ollut Thornbridge Hall Double Scotch Ale 8,5% oli kyllä vähällä lähteä maistoon, sen verran paljon tuo Auchentoshan-tynnyrissä kypsynyt ale kiinnosti, mutta 32 euron hinta hiukan rauhoitteli innostumista. Päätimme keskittyä viskeihin.

KeppanaKellari_2015_004Omaan lasiini kaatui pitkän tuumailun jälkeen Springbank 30 yo Millennium Edition 46%. Tuijottelin pitkään Springbank-nurkkausta katonrajassa, tuossa tuntui hinta-laatusuhde olevan parhaiten kohdallaan. Myös asiantunteva baarimikko ylisti tuotetta niin painokkaasti, että valitsin sen parista vaihtoehdosta. Enkä pettynyt. Parasta koskaan maistamaani Springbankia, aivan ylivoimaisesti. Alan vähitellen tajuta, mihin Springerin mahtava maine oikein perustuu.

Kun oli saatu kärki pois, valitseminen alkoi mennä todella vaikeaksi. Pulloja löytyi katonrajasta jokaisen kulman takaa eikä minkäänlaista kokonaiskäsitystä tahtonut oikein syntyä. Aluksi tuntui, että pulloja on paljon odotuksia vähemmän, mutta kun niitä alkoi löytää, varmaan niitä siellä muutamia satoja hyllyissä olikin. Toisin kuin olin luullut, pullot eivät olleet mitenkään helposti nähtävillä tai hypisteltävissä, vaan monenlaisten lasien tai hyllylevyjen takana, korkealla katonrajassa, hankalissa paikoissa. Myös tiskin takana oli runsaasti tuotteita sijoiteltuna niin, että kännykkää sai käyttää periskooppina, kun niitä yritti selvitellä.

KeppanaKellari_2015_005Lopulta lattianrajasta löytyi lukollisesta vitriinistä seuraava yksilö, jonka päätin maistoon ottaa: Port Ellen 18 yo 1979/1998, Gordon & MacPhail 61,1%. Sitä en ollut missään aiemmin nähnyt, ja kun Port Ellenit ovat oikeasti katoava luonnonvara, oli iskettävä kiinni. Tuote ei pettänyt. Oikein klassinen ja nuorekas, voimakas ja komea viski.

Baarimikkojen kanssa tuli juteltua jonkin verran, ja etenkin toisen asiantuntemus oli korkealla tasolla. Viskivalikoimaan oli sen verran hankala päästä kiinni, että opastus oli paikallaan. Mitään viskilistaa ei ollut, vaan hinnat löytyivät pullojen takaa pienistä hintalapuista. Pulloa piti siis päästä jotenkin kääntämään, ja siinä henkilökunnan oli käytännössä pakko auttaa.

Keppanan viskeissä yleinen hintataso oli vaihteleva. Rare Maltsien hinnat olivat aivan kohtuulliset, neljän sentin siivuun pääsi kiinni alle 20 eurolla ja kun annokset piti pieninä, kulut pysyivät jotenkin kurissa. Hiukan vanhemmissa indie-pullotteissakin hintataso oli miellyttävä. Sen sijaan uudemmat viskit oli hinnoiteltu mielestäni yläkanttiin. Räikeimpiin kuului The Balvenie 40 yo, jonka maistoin jo taannoin tastingissa. Keppanan pyynti oli 535 euroa per neljä senttiä.

KeppanaKellari_2015_006Erikoisvitriinissä tiskin lähellä oli kaksi avaamatonta pulloa, joissa oli hintalaput alapuolella. Toinen oli 40-vuotias Glenfarclas (”Scottish Classic” -sarjan spesiaali) ja toinen The Glenlivet 55 yo 1943/1998, Gordon & MacPhail Private Collection 40%. Glenfarclasin hintalapussa luki 7 800 euroa ja Glenlivetin hintalapussa peräti 19 999 euroa. Jälkimmäistä hintaa pidän jonkinlaisena hupailuna, haluna jäädä ihmisten mieliin sillä, että myytävänä on kallein neljäsenttinen viskiä ikinä. Keskikokoisen perheauton hintaan. Totuus kuitenkin on, että tuon viskipullon voi edelleen hankkia maailmalta käsiinsä ketterästi alle viidellä tonnilla, hyvällä tuurilla jopa selvästi sen alle. Neljän sentin hintaan oli laitettu vähän rohkeammin katetta mukaan.

Eli ei, en maistanut sitä. Hintaan olisi kyllä kuulunut avausmaksukin mukaan. Glenlivetin sijaan päätin maistaa Rare Maltsia. Pitkän pähkäilyn jälkeen valintani oli melko ilmeinen: Mortlach 20 yo 1978/1998 Rare Malts 62,2%. Onnistuneiden valintojen sarja jatkui, koska viski oli mahtava yllätys, todella suurimuotoinen ja öljyisen lihaisa yksilö. Ei mikään helppo viski, mutta eihän kukaan sellaista 1970-luvun Mortlachilta toivoisikaan.

KeppanaKellari_2015_007Näiden kolmen dramin jälkeen oli tilanne rauhoittunut. Veri veti kuitenkin vielä vitriineille yhden kerran. Silmät poimivat koko ajan kaikkea kiinnostavaa: Ardbegin single caskit vuosilta 1975 ja 1976, Laphroaigin 30-vuotias, Macallanin 18-vuotias vuodelta 1983, lisää vanhoja Springbankeja, Highland Parkia vuodelta 1966, Port Ellenin 6th Release… Valtavat määrät Blackadder Raw Caskeja, Cadenheadia, Gordon & MacPhailin Connoisseurs Choicea.

Viimeinen viski tuli kuitenkin valittua sillä asenteella, että Keppana Kellariin ei ehkä tule vähään aikaan uudelleen asiaa. The Macallan 1966/2000, Gordon & MacPhail Speymalt 40% sisälsi juuri sen verran nektaria, että kaksi miestä pystyi suorittamaan vakavahenkisen bottle killin. Viski oli aivan uskomatonta – ja varmasti sellaista tavaraa, ettei sitä enää missään näe. Ei ainakaan näissä kotimaan ympyröissä.

Neljän viskin jälkeen homma oli taputeltu. Aurinko paistoi, Helsinki 73 -kyltti saatteli matkaan. Mieleen jäi väijymään ajatus siitä, että jokin legendaarinen pullote saattoi jäädä jonkin nurkan taakse piiloon, sittenkin näkemättä. Ehkä sen ajatuksen takia joskus tulee vielä Keppanaan palattua. Kun auto tuli asumattoman umpimetsän läpi vihdoin isolle tielle, tuntui kuin olisi käynyt jossain toisessa maailmassa.

KeppanaKellari_2015_001

The Glenlivet 31 yo 1979/2011, Cooper’s Choice 40%

Yksityisten pullottajien Glenlivetit ovat olleet viime vuosina melko harvassa – tai ainakaan omiin silmiini niitä ei ole paljon sattunut.

Nyt maistossa on yksilö, joka on tislattu jo vuonna 1979. Ikää viskillä on kunnioitettavat 31 vuotta. Sen ajan se on viettänyt hogshead-kokoisessa ex-bourbontynnyrissä. En oikeastaan edes tiedä, mitä odottaa. Tuskin ihan huonoa voi olla.

The Glenlivet 31 yo 1979/2011, Cooper’s Choice

(40%, Cooper’s Choice, 1979–2011, Hogshead, Cask No. 390, 300 bts., 70 cl)

Tuoksu: Mandariininen ja melko rasvainen. Varsin maltainen heti kärkeen. Mehiläisvahaa, kukkaisuutta, monihedelmänektaria, hedelmäistä teetä. Hunajaa. Maltaisuus tekee yllättävän nuorekkaan vaikutelman. Syvä mausteisuus ja kuivahko tammisuus kuitenkin tuovat ulottuvuuksia. Leivosmaisuutta, voitaikinaa, paahtoleipää, vaniljaisuutta. Kevyt mutta ekspressiivinen tapaus.

Maku: Maltainen, rasvainen – ja vastaa hyvin tuoksua. Appelsiinimehua, mangoa, makeaa sitruksisuutta. Mehiläisvaha ja hunajaisuus ovat pinnassa. Tammi pysyttelee tyylikkäästi taustalla. Maltaisuuden osalta vanhan liiton speysider-meininkiä. Suutuntuma on näillä volteilla yllättävän roteva ja runsas. Mausteisuus puree ja laajenee kompleksiseksi. Jälkimaku alkaa mausteilla ja hiukan happamalla tammella, kunnes syvenee huimasti – toffeeta, tarte tatinia, vaniljaviineriä, paahtoleipää, marjaisuutta. Pitkä ja upea finaali.

Arvio: Maltaisuuden osalta ei edusta suosikkityyliäni, mutta jälkimaussa tämä loistaa todella kirkkaasti. Ikäistään nuoremman oloinen viski. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whisky Monitor Database 91/100 (per 1).

The Glenlivet 15 yo French Oak Reserve 40%

Isot pojat ovat kertoneet, että reserve-termiä viskin nimessä käytetään, kun kypsytyserästä vain 30–35 % on viimeistelty eri tynnyreissä.

Nyt reserve-osuudessa ovat asialla uudet ranskalaiset Limousin-valkotammitynnyrit, joita Ranskassa yleisesti käytetään konjakin kypsytyksessä. Muuten tämä viski on kypsynyt ex-bourbonissa.

The Glenlivet 15 yo French Oak Reserve

(40%, OB, Travel Retail, +/- 2014, 100 cl)

Tuoksu: Aprikoosia, omenaa, tammea – ja saippuaa. Nestesaippua puskee läpi, tietty suihkugeelimäisyys. Veriappelsiinia ja kiiviä, kirpeää omenaa, makeat ja samalla hapokkaat esterit. Maltaisuus tuntuu hiukan tylppänä taustalla, tuore tammi taas puskee vaniljaa. Ihan asiallinen tuoksu, balanssissa.

Maku: Mieto ja maltainen. Tuore tammi tuore sentään ryhtiä, mutta kovin kiinnostava paletti tässä ei ole. Tiettyä saippuaisuutta edelleen. Aprikoosi ja omena maistuvat, samoin tammen mausteet ja vanilja. Suutuntuma on hiukan ohut, body on mausteisuuteen nähden kovin kevyt. Jälkimaku alkaa mausteisena ja pistävän tammisena, makeutuu vaniljan myötä mutta kuivahtaa lopuksi. Finaali taitaa olla tässä parasta.

Arvio: Melko mitäänsanomaton perusviski. Vain finaalin runsas tammisuus jää mieleen. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 81/100. Whisky Monitor Database 82/100 (per 15).

The Glenlivet 16 yo Nàdurra 55,1%

The Glenlivetin Nàdurra lanseerattiin tax free -myyntiin 48-prosenttisena vuonna 2005. Sittemmin sitä alettiin myydä myös tynnyrivahvuisina erikoiserinä. Nimi tarkoittaa luonnollista.

The Glenlivet 16 yo Nàdurra

(55,1%, OB, Bottled 11/2010, first fill American oak casks, Batch #1110L, 70 cl)

Tuoksu: Omenaa ja banaania. Hyvin hedelmäinen kompositio, löytyy päärynää, kiiviä ja viinirypäleitä. Melko makea ja paksu vaikutelma, maltaisuus tuntuu runsaana, samoin tuore tammi. Hunajaa, vappusimaa, tomusokeria, mehiläisvahaa. Vesilisä tuo vaniljaa, anista ja limeä pintaan. Samalla päärynäisyys makeutuu.

Maku: Tuoreen tamminen, roteva ja mausteinen. Paahtunut ja mustaan teehen kallistuva makuprofiili ei ole ollenkaan niin raikas ja hedelmäisen makea kuin tuoksu antoi odottaa. Vihreää omenaa, karvasmantelia, raakaa banaania. Suutuntuma on paksu ja täyteläinen, alkoholi ja mausteet todella tuntuvat. Tammea, anista, minttua, rucolaa (!), hunajaa, vaniljaa. Jälkimaku alkaa mustalla teellä ja paahtuneella tammisuudella, mutta makeutuu vähitellen. Päärynää, vaniljaa, yrttejä. Pitkähkö. Vesilisä ei tuo mitään, vie vain osan rungosta.

Arvio: Tuoksultaan raikkaan hedelmäinen mutta maultaan hiukan kitkerä. Laatuviski toki. 85/100

The Glenlivet 18 yo 43%

The Glenlivet kärkkyy tällä hetkellä maailman myydyimmän single malt -viskin titteliä. Vuonna 1824 perustettu tislaamo tuottaa nykyään kahdeksan miljoonaa litraa alkoholia vuodessa. Nyt maistelussa tislaamon 18-vuotias perustuote.

The Glenlivet 18 yo

(43%, OB, +/- 2011, 100 cl)

Tuoksu: Pehmeän maltainen, makeahko. Kukkainen. Myös marjoja tuntuu, vadelmaa ja mustikkaa. Vähän hilloinen tuntuma, kuningatarhilloa. Ja appelsiinia taustalla. Jokseenkin tasokas yleisvaikutelma.

Maku: Maltaisuus on pääasiallinen elementti, sen ympärille rakentuu kukkainen ja hiukan sitruksinen maku. Makeaa appelsiinia. Viski on kepeä olematta yksinkertainen. Vaikka body on hento, tasot tulevat marjoista ja sitruksesta. Jälkimaussa tammisuus ja mausteisuus tulevat kunnolla esille. Sitruunapippuria? Lopuksi miedot tanniinit suipistavat suuta miellyttävällä tavalla. Kaikkineen erittäin tasapainoinen kokonaisuus.

Arvio: Ohuehkoon 12-vuotiaaseen verrattuna tässä on paljon tasoja ja syvyyttä. Jos panostaa hedelmäiseen maltaisuuteen, se kannattaa tehdä näin. Yksinkertaisesti hyvää! 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100. Whiskynotes 83/100. Dramming 86/100Whisky Monitor Database 82/100 (per 11).

The Glenlivet 12 yo 40%

Vuonna 1824 perustettu Glenlivet pitää perustajansa George Smithin lippua korkealla. Salakuljettajana aloittaneen Smithin pistoolit ovat tislaamomuseossa näytteillä. Nyt on aika maistaa, miten tislaamon 12-vuotias perustuote ampuu.

The Glenlivet 12 yo

(40%, OB, +/- 2009, 70 cl)

Tuoksu: Tämähän tuoksuu ihan oluelle! Voimakas ja jotenkin erikoisella tavalla hiivainen ohramallas tunkee heti nenään. Samalla kukkainen, sitruksinen tuntu, jossa on selvää makeutta mukana.

Maku: Kukkainen maku leviää kielelle. Maltaisuus on huomattava, mutta taustalta tuleva hedelmäinen makeus antaa nopeasti periksi. Omenaa ja hiukan appelsiinia, siinä se. Kukkainen jälkimaku muistuttaa loppumetreillään lähinnä vodkaa.

Arvio: Tuoksu on selvästi houkuttelevampi kuin maku. Kuitenkin lopputuloksena on kepeä seurusteluviski. Miellyttävä tuote ilman suuria intohimoja. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Dramming 81/100Whisky Monitor Database 81/100 (per 5).