Omalta osaltani kuudes peräkkäinen Uisge oli tällä kertaa viiden tunnin hallittu piipahdus työviikon lopuksi. Vanha ylioppilastalo täyttyi tänä vuonna 9.–10. helmikuuta jälleen viskikansasta. Saattaa johtua perjantain varhaisesta aikataulustani, mutta tuntui kuin tungosta olisi ollut tänä vuonna hiukan aiempaa vähemmän. Jopa perjantaina iltakahdeksalta tiskeille mahtui kulkemaan ihan mukavasti eikä kovia kyynärpäitä tarvittu missään.

Tapasin ystäväni Vanhan aulassa neljältä, lunastin lasini ja Seamchip-korttini tiskiltä ja hoidin asianmukaiset sinne lataukset. Sen ansiosta, että juomalipukkeiden kanssa puljaaminen vaihtui jo viime vuonna älykorttiin, viidessä minuutissa oltiin tälläkin kertaa salin puolella valmiina tositoimiin. Tänäkin vuonna valikoimaa oli tullut tutkittua etukäteen, mutta kenties oman viskiharrastuksen nykytilan takia suurta kiihkoa mitään yksittäistä viskiä kohtaan ei tuntunut. Muistelin erityisesti kahta ensimmäistä omaa Uisge-käyntiä, jolloin tiskeillä tuli suoritettua enemmänkin ja puolet ajasta kului jonkinlaisten maistelunuottien yritelmiin. Nyt nuotitus ei tuntunut olennaiselta enää ollenkaan, vaan vedimme ystäväni kanssa vain viskintuoksua keuhkoihin ja nautimme enemmänkin fiiliksestä.

Ensin piti löytää sopiva lämmittelyviski. Sellaiseksi valikoitui lopulta The Balvenie 14 yo 2002/2017 Peat Week 48,3%. Balvenien turvesavuisen tisleen viikolta 37/2002 peräisin oleva mallas on ollut fenolipitoisuudeltaan 30 ppm. Konsepti on siis selvästi eri kuin vaikkapa Balvenien Peated Cask -pullotteessa, joka kypsytettiin aiemmin turvesavuista tislettä sisällään pitäneissä tynnyreissä. Peat Week oli varsin reippaasta maltaan fenolipitoisuudesta huolimatta aavistuksen ujo. Tuoksussa oli odotettua enemmän heinäisyyttä, kun taas maku tuntui liikkuvan enemmänkin rasvaiseen ja vähän likaiseen suuntaan. Balvenien hunajaisen maltainen perusluonne oli kyllä taustalla olemassa, mutta mitään suurta viskielämystä Peat Week ei kuitenkaan päässyt tuottamaan.

Balvenien jälkeen oli pakko maistaa Highland Park 13 yo 2003/2017 Sisu 60,2%, kun se nyt siinä oli sopivasti saatavilla. Kaikkineen nämä HP:n single caskit ovat olleet varsin laadukasta tavaraa, eikä Sisu todellakaan pettänyt. Itse asiassa refill sherryssä kypsyneenä siinä oli enemmän juuri sitä salmiakkista ja kuivakan tammista luonnetta, joka kolahtaa omaan preferenssiini lujaa. Yhden senttilitran annoksen perusteella olin tästä hyvinkin innoissani. Toki taustalla on koko ajan se fiilis, että tässä Highland Parkin single cask -hypessä on ilmaa vähintään puolet. Mutta jos joku haluaa näitä huutokaupoista metsästää, siitä vain, se ei ole minulta pois.

Highland Parkin Suomi-pullon äärestä suunnistimme salin perällä sijaitsevaan Pikkulinnun päivystyspisteeseen, josta on viime vuosina tullut eräänlainen Uisgen majakka. Siellä oli sopivasti hyllyssä Suomea varten pullotettu Port Charlotte -kaksikko, joka lähti siitä saman tien ristiinmaistoon. Otin itselleni sherry- ja riojatynnyrissä kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’6.12. Independence Day’ 50% -pullotteen, ystäväni valitsi sherryssä ja sauternesissa kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’1917 Independence Day’ 50% -pullotteen. Olemme suuria Port Charlotte -faneja, joten mielipiteemme oli taatusti asenteellinen: kumpikin oli suurta herkkua ja uskollista PC:n luonteelle. Itselleni riojassa käynyt kolahti jostain syystä kovemmin sen kuivakan viinisyyden ansiosta, mutta oli sauternes-versiossakin jotain niin imelää ja ylivertaisen toffeemaista, että pidin siitäkin. Kaikkineen jäi fiilis, että nämä ovat Port Charlotteja sieltä helpommin lähestyttävästä päädystä, kun muistaa, millaisia monstereita sieltä on tullut aika ajoin eteen.

Näiden muutamien viskien jälkeen päätettiin siirtyä hetkeksi high-endiin. Nappasin Pikkulinnun tiskiltä lasiini Springbank 25 yo 46%:n, joka oli ilmeisesti vuoden 2005 paikkeilla pullotettu versio. Nyt sattui Springeri omaan makuuni, koska tämän 25-vuotiaan hienostunut sherryisyys ja tietty metisyys kolahtivat aivan täysillä. Nautin jokaisesta pisarasta ja tuoksun nyanssista kovasti. Harmittelin oikeastaan vain sitä, että lasissa oli ainoastaan yksi senttilitra ja että ihmispaljous ympärillä tiheni ja meteli yltyi.

Tässä vaiheessa tuli tavattua liuta kavereita ja tuttuja eri yhteyksissä eikä keskittyminen viskeihin ollut ihan niin kokonaisvaltaista kuin aluksi. Ennen ruokailua päätimme vielä maistaa uuden Laphroaig 27 yo 47,1% -pullotteen, kun sitä oli sopivasti tarjolla ja ystäväni oli niitä ökyhintaisia pulloja juuri katsellut Singaporen lentokentällä. Odotimme suurta ja voimakasta viskielämystä, mutta herkän hedelmäinen ja hyvin miedosti turvesavuinen viski ei vastannut näihin odotuksiin juuri ollenkaan. Viskinä se oli totta kai erittäin laadukas, mutta siitä huolimatta tuntui, että tämä Laphroaig taisi olla tämän Uisgen suurin pettymys. En ostaisi pulloa omaan kaappiini, vaikka sattuisin jostain esimerkiksi puoleen hintaan sellaisen löytämään.

Vanhan Uisge-buffet noudatteli tänäkin vuonna tuttua kaavaa: rasvaista mättöä, vähän salaattia ja tuhtia jälkkärikakkua. Hinta oli jälleen totutun suolainen, mutta kun paikan päällä syömisessä säästää merkittävästi aikaa ja vaivaa, valinta oli selvä. Valitettavasti viskiglaseeratun possun kanssa tarjotussa aiolissa oli tällä kertaa niin julmetusti valkosipulia, että sen seurauksena suuta piti neutralisoida ylimääräisellä kahvilla paljon pidempään kuin olimme ruokailulle varanneet. Käytännössä kahvikuppien äärestä piti painella suoraan yläkerran Musiikkisaliin tastingiin.

Olimme ostaneet etukäteen liput The Glenlivet Nordic Cask Range -tastingiin, lähinnä siitä syystä, että tarjolla oli neljä pelkästään Pohjoismaihin pullotettua single caskia, joista yksikään ei ollut meille entuudestaan tuttu. Tänä vuonna tasting-tarjonta tuntui jostain syystä kapeammalta kuin ennen, enkä löytänyt tuon Glenlivetin lisäksi oikein mitään, mistä olisin ehdottomasti halunnut mukaan. Tastingeja oli Uisgessa kuitenkin tarjolla 31 kappaletta, joten määrä on vain noussut vuosi vuodelta, joten tarjonnasta tämä ei ollut kiinni. Ehkä olin odottanut maailmalta suuria tähtiä Helsinkiin ja oireilin tätä yksityistä pientä pettymystäni tällä tavoin.

The Glenlivet Nordic Cask Range -tasting ylitti kuitenkin kaikki odotukset. Isäntänä oli Jouko Somero Pernod Ricardilta, ammattimies ja kokenut maistelutilaisuuksien vetäjä. Somero kertoi, että tämän Nordic Cask -setin kanssa on kierretty 10–15 kaupunkia tähän mennessä, mutta kenellekään paikalla olijoista koko tarjooma ei ollut entuudestaan tuttu. Pikakyselyn perusteella muutama osallistuja oli ollut aiemmin Glenlivet-tastingissa aiemmin, mutta Skotlannissa olivat käyneet lähes kaikki. Setti alkoi PowerPoint-vetoisena varsin kaukaa, viskintislauksen alkuajoista ja Skotlannin historiasta. George Smithin pistoolit ja salapoltto olivat heti tiskissä. Myös Glenlivetin mainetta 1800-luvulta saakka käsiteltiin laveasti: nimihän oli niin vahva laadun tae, että vuonna 1884 Smithin suvun oli käytännössä pakko hankkia oikeuden käyttää nimeä THE Glenlivet. Somero näytti myös kuvia Glenlivetin kirjastosta, jossa käsissä oli käynyt pullo vuonna 1855 tislattua viskiä. Väriäkin oli, joten tynnyrillä oli jo silloin merkityksensä.

Glenlivetin DNA oli aloitusluennon varsinainen pääaihe, ja Somero hoiti tonttinsa hienosti. Glenlivetin vesilähde Josie’s Well oli esillä Someron kuvissa, vaikka kukaan ei tosin tiedä, kuka oli Josie. Tuohon lähteeseen oli kuitenkin lupa jo vuonna 1890. Veden kanssa on tiukkaa edelleen, vaikka lähteitä on nykyään viisi, koska tuotantokapasiteettia on lisätty valtavasti ja välillä kuivuus vaivaa Skotlannin ylämaita kesäisin. Lyhdynmuotoisia tislauspannuja Glenlivetillä on 14 kappaletta. Tynnyreissä käytetään kolmea tyyppiä: 190-litraista bourbon barrelia, 250-litraista bourbon hogsheadia ja 500-litraista sherry buttia. Glenlivetin perustuote kypsyy siis tuossa 190-litraisessa bourbon barrelissa. Syy on luonnollisesti saatavuudessa ja kustannustehokkuudessa. Niitä tynskiä saa Someron mukaan noin 60 euron kappalehinnalla, kun isot sherrytynnyrit maksavat jopa 500–1 000 euroa kappaleelta.

Tastingin maisteltavat viskit olivat siis Pohjoismaihin pullotettuja single caskeja. Nämä neljä viskiä olivat saaneet nimensä maamerkeiltä, jotka sijaitsivat Ylämaan salakuljettajien reiteillä. Näiden neljän single caskin lisäksi on tulossa vielä viides, mutta sitä joudutaan vielä odottamaan. Se ei siis tullut vielä tässä tammikuussa, vaikka moni oli sitä jo uumoillut.

Ensimmäisenä maistettiin Nordic Cask -sarjan ensimmäinen pullote, The Glenlivet 18 yo 2015 ’Clashnoir’ 54,3%. Liikanimensä se oli saanut tislaamon lähellä sijaitsevasta maatilasta. Viski on kypsynyt 18 vuotta First Fill American Bourbon Barrelissa, ja sitä saatiin sieltä yhteensä 250 pulloa. Tuoksultaan Clashnoir oli erittäin vaniljainen, täynnä päärynää, hedelmäkarkkeja ja pehmeää öljyisyyttä. Glenlivetin kukkaisuus, mausteisuus ja maltaisuus olivat hyvin esillä. Maultaan Clashnoir oli varsin napakka, maltainen ja mausteinen. Tammisuus korostui reippaana, kunnes hedelmäkarkkisuus sai vähän paremmin tilaa. Mukana oli aimo annos vaniljaa, hunajaa, inkivääriä, metisyyttä ja apilankukkaa. Jälkimaku lähti mausteisena, maltaisena ja heinäisenä, kunnes hedelmäisyys ja vaniljaisuus saivat enemmän tilaa. Finaali oli varsin pitkä ja tasapainoinen. Kaikkineen Clashnoir yllätti todella positiivisesti. Kyseessähän on kaikin puolin laadukas ja elegantti viski.

Toisena oli edessä The Glenlivet 15 yo 2015 ’Coupar Angus’ 57,9%, keväällä 2015 lanseerattu toinen pullote Pohjoismaihin. Coupar Angus on kaupunki tunnetun salakuljetusreitin varrella. Itse viski on kypsynyt ex-olorosossa, joka on ollut refilliä. Yhteensä tätä tuli markkinoille 618 pulloa, joista Suomeen saapui noin 30 pulloa. Nordic Cask -sarjan markkina on ollut siis Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska. Aiemmin Pohjoismaihin on pullotettu Alpha-sarjaa, jota Suomeen tuli yhden Xeresin verran. Itse maistoin sen aikanaan Uisgessa 2014.

Coupar Angusin tuoksussa oli Clashnoiriin verrattuna selvästi enemmän makean hedelmäisiä ja mausteisia elementtejä. Tuoksussa oli mantelimassaa, kermatoffeeta ja maltaisuutta, hiukan kinuskia, pähkinäistä makeutta, kukkaisuutta, kevyttä rusinaa. Maultaan se oli mausteinen ja maltainen, mutta ei mikään sherrypommi, vaan ylikypsä hedelmäisyys tuli varsin kuivana läpi. Maussa riitti tammisuutta, piparkakkua, vaniljaa, rusinaa, kovia toffeekarkkeja. Jälkimaussa sherry butt tuntuu jo ihan tosissaan, lopputulos on siirappinen, kiteisen hunajainen ja pähkinäinen. Mukana oli myös vaniljaa, kukkaisuutta ja metisyyttä. Kokonaisuutena Coupar Angus oli omaan makuuni vielä pykälän Clashnoiria isompi ja herkullisempi.

Kolmantena viskinä maistettiin The Glenlivet 14 yo 2017 ’Creag an Innean’ 61,2%. Tämä oli sarjan outolintu ja Someron mukaan vähän erilainen suhteessa Glenlivetin DNA:han. Itse viskin nimi viittaa kukkulaan, josta salakuljettajat tiirailivat virkavallan liikkeitä. Viski on kypsynyt tässä tapauksessa first fill olorosossa ja värikin oli tämän setin tummasävyisin. Suomeen tätä tuli vain 20 pulloa. Tuoksultaan Creag an Innean olikin sitten jo todella sherryinen, suklainen ja vähän rikkinen myös. Mukana oli poltettuja tulitikkuja, rusinaa, taatelia, kinuskia, kaikkineen todella paksua toffeemaisuutta. Varsin täyteläistä ja runsasta makua hallitsi sherryinen, öljyinen ja rusinainen maisema. Erittäin napakka mausteisuus pysyi mukana koko ajan, pippuria ja inkivääriä riitti. Niitä tasapainottamassa oli toffeeta, piparkakkua ja hilloisuutta. Jälkimaku liikkui suklaisella ja mausteisella tontilla, jossa riitti lujaa mausteisuutta, mustapippuria ja inkivääriä. Tammi kuivahti lopuksi reippaasti, mutta kinuski piti pintansa piparkakun ja maustepippurin voimin. Voimakkaiden makujen ja sherryviskien ystävälle tämä oli tastingin paras viski.

Viimeisenä maistettiin vielä The Glenlivet 15 yo 2016 ’Pittandlich’ 59,9%, joka oli kypsytykseltään ja tyyliltään lähimpänä ensin maistettua Clashnoiria. Tämän viskin nimi viittaa nyt sitten pientilaan, joka oli salakuljettajille levähdyspaikka ennen vaarallista etelänreittiä. Pittandlich oli peräisin First Fill American Hogsheadista, pulloja tuli Suomeen 32 kappaletta. Tuoksussa oli heti runsaasti päärynää, banaania ja kookosta. Taustalta poimin vähän säilykekirsikkaa, hunajaa, vaniljaa, maitosuklaata ja varsin aktiivista tammea. Maku oli öljyinen ja maltainen, mukana kulki koko ajan reippaasti vaniljaa ja edelleen sitä maitosuklaata. Banaania ja tölkkipersikkaa riitti. Kaikesta huolimatta tämä oli omaan makuuni hiukan levoton kokonaisuus, jossa tammi on aavistuksen yliaktiivista. Jälkimaku liikkuu hedelmäsiirapin maisemissa. Inkivääriä, paksua öljyisyyttä. Vanilja jää taustalle, tanniinit haukkaavat varsin aikaisin kiinni. Keskipitkä finaali vahvisti tunteen, että tämä jää kaikilla osa-alueilla hiukan Clashnoirista jälkeen.

Kaikkineen Glenlivetin Nordic Range -tasting jätti erittäin positiivisen olotilan. Viskit olivat laadukkaita ja Someron ulosanti ammattimaisen sujuvaa. Olennaisinta toki oli, että tarinoille oli katetta itse juomissa. Vaikka en ole koskaan ollut Glenlivetin erityinen fani, etenkin näissä tuotteissa peruslaatu oli korkealla. Tastingin jälkeen oli hyvä jatkaa vielä hetkeksi salin puolelle.

Pienen rauhoittumisen jälkeen tunsin voimakasta vetoa Pikkulinnun paikalle tuomia vanhoja Glenfarclas-pullotteita kohtaan. Niistä päätin valita maistettavaksi kaksi. Ensin lasiin kaatui Glenfarclas 1969/2003 Cask #2899, 41,1%, joka oli minulle tuon aiemmin mainitun 25-vuotiaan Springbankin ohessa koko festivaalin paras viski. Aivan eeppinen sherryttely, ei voi muuta sanoa. Myös hiukan sen jälkeen maistamani Glenfarclas 1968/2000, 43% oli tyylikäs esitys, vaikka jäikin rungoltaan ja luonteikkuudeltaan pykälän tuosta 1969:stä jälkeen. Joka tapauksessa nämä kaksi 1960-luvun Glenfarclasia kruunasivat oman iltani.

Ennen kotiinlähtöä maistelin vielä muutaman uutuusviskin. Ex-ruisviskitynnyreissä kypsynyt Glenmorangie Spios 46% oli jälleen takuuvarmaa appelsiinista Glenmorangieta, jossa oli tislaamon perusluonne läsnä kaikin mahdollisin virityksin ja puuteknologian innovaatioin. Lisäksi oli aivan pakko maistaa Sergen samana päivänä rusikoima Kilchoman 2012/2017 Red Wine Cask Matured 50%, ihan vain siksi, että tiesin varmuudella pitäväni siitä enemmän kuin Serge. Ja näin myös tapahtui. Viskihän oli tuttua hiilisavuista Kilchomania, jossa vain oli punkkutynnyrin hyvät ja huonot puolet reippaasti mukana.

Kaikkineen tämän vuoden Uisgesta jäi hyvä mieli, vaikka vierailuni jäikin aikataulusyistä tähän avauspäivän viiden tunnin piipahdukseen. Olisi ollut hienoa päästä vielä lauantainakin mukaan ja kokea vielä pari tastingia, mutta täytyy olla tyytyväinen, että kuudetta kertaa peräkkäin oli mahdollisuus päästä paikalle. Mielessäni valmistaudun jo ensi vuoteen ja toivon, että flunssa-aalto tulee aikanaan vältettyä silloinkin ja aikataulut osuvat yksiin. Toivottavasti Uisge jatkaa vahvasti kulkuaan ja järjestäjät jaksavat tätä pyörittää. Arvostukseni kaikille, jotka mahdollistivat Uisgen tänäkin vuonna.

Lisäys 13.2.2018: Muualta interwebzistä kannattaa lukea ainakin Smoke On The Waterin, Mushimaltin, Viskisiepon ja Finwhiskyn raportit samaisesta tapahtumasta.