Ian Buxton: Glenfarclas – An Independent Distillery

Kirja on upea jo esineenä: hienosti sidottu, nahkaiset kannet, paksu paperi, näyttävä taitto, punainen kirjanmerkkinauha välissä. Jokainen yksityiskohta Ian Buxtonin Glenfarclas – An Independent Distillery -teoksessa on mietitty huolella. Se todella houkuttelee tarttumaan.

Teos kulkee myös nimellä Glenfarclas 175, koska se julkaistiin Glenfarclasin 175-vuotisjuhliin, mutta yhdestä ja samasta kirjasta on kuitenkin kyse. Kustantajana on Neil Wilsonin perustama The Angels’ Share, julkaisuvuosi on 2011.

Itsenäisen Glenfarclasin tarina on kieltämättä niin vaikuttava, että tislaamo ansaitsee tällaisen historiikin. Ian Buxtonin teksti on tärkeilemätöntä ja Jules Akelin graafinen suunnittelu upeaa kautta linjan. Myös valokuvat hivelevät silmää.

Buxton_Glenfarclas_003Glenfarclasin perusti muuan Robert Hay vuonna 1836, mutta vuodesta 1865 tislaamo on ollut yhden ja saman perheen omistuksessa. Käytännössä Glenfarclas vaihtoi omistajaa yhdessä yössä, 8. kesäkuuta tuona vuonna, kun Hay oli kuollut ja perikunta myi tislaamon Granteille. Kauppahinta oli 511,95 puntaa eli nykyrahassa noin 400 000 euroa. Omistuksesta on sen jälkeen pidetty tiukasti kiinni. Buxtonin teoksen läpäisee perheyrittäjyyden ja perinteiden kunnioittamisen eetos. The Family Casks -sarja (kuvassa) on edustava esimerkki siitä, miten syvällä perhe on kaikessa Glenfarclasin tekemisessä.

Grantin perhe on tehnyt suuren työn Glenfarclasin nostamisessa huipulle, sitä ei käy kiistäminen. On suorastaan hämmästyttävää, että sukulinjaan ei ole vuosikymmenien saatossa sattunut syntymään yhtään tuhlaajapoikaa, joka olisi pannut tislaamon lihoiksi ja mällännyt miljoonansa jossain paratiisisaarella. Ei, koko porukka on ollut sitoutunutta ja päämäärätietoista. Edes avoin shekki ei lokakuussa 1966 kelvannut George Grantille, vaikka siihen olisi saanut kirjoittaa minkä summan hyvänsä.

Toisaalta Glenfarclasin ja Grantin perheen tarina ei ole kaikesta kunnollisuudesta huolimatta pätkääkään tylsä. On ollut vaikeita aikoja, on tarvittu paljon onnea, on menty hiuskarvan varassa. Luku Pattisonin kriisistä on kirjan syvällisimpiä ja hienoimpia, mikä ei sinänsä ole ihme, koska Buxton on tutkinut tuon ajan tapahtumia vuosikaudet. Lisäksi Mähler-Bessen perheen ja heidän yhtiönsä merkityksen korostaminen on kirjassa ansiokasta, koska harvemmin jakelijat saavat tuollaista näkyvyyttä tislaamokirjoissa.

Buxton kaivaa Grantien perheenjäsenten ja tislaamon työntekijöiden lisäksi todistajia myös kauempaa yhtiön ulkopuolelta. Mielenkiintoisena esimerkkinä on Anders Fridén, joka on paitsi In Flamesin nollamies myös tunnettu viskimies ja keräilijä. Glenfarclasin In Flames -erikoispullote on jo arvossaan kansainvälisissä viskihuutokaupoissa. (Tosin Fridén kertoi pari vuotta sitten Soundi-lehden haastattelussa, että hän on enemmän savuviskin kuin speysidereiden ystävä, mutta arvostaa toki Glenfarclasia suuresti.)

Mehukkain tarina on ehdottomasti Luc Timmermansilla, belgialaisella it-yrittäjällä, jonka valitsemia viskejä olen itsekin joskus maistanut. Timmermans on maailman tunnetuin Glenfarclas-keräilijä, ja Buxtonin kirja tutustuttaa hänen kokoelmaansa, filosofiaansa ja tislaamosuhteeseensa.

Timmermansin käynnit tislaamolla kuulostavat siltä, mitä jokainen harrastaja toivoo sisimmässään joskus kokevansa: hän saa antaa arvion siitä, mitä pullotetaan, ja häntä kuunnellaan kaikessa. Kyseessä ei ole siis mikään nettiäänestys faneille, vaan ihan oikea konsultointisuhde.

Timmermansin Glenfarclas-kokoelmassa on myös jotain haikeaa, niin kuin mielestäni kaikissa suurissa viskikokoelmissa: siellä ne seisovat kellarissa, eikä niitä ehkä kukaan muu pääse koskaan nauttimaan.

Sama kohtalo lienee esimerkiksi Geert Beron maailmankuululla Ardbeg-kokoelmalla, vaikka Bero onkin avannut toista sataa pulloa ystäviensä maisteltavaksi. Vastaavasti Ulf Buxrudin Rare Malts -kokoelma lienee jossain varmassa tallessa. Hollantilainen Hans Sommer sentään myi Bowmore-kokoelmansa takaisin tislaamolle syyskuussa 2004.

Ilahduttavana poikkeuksena säännöstä on ruotsalaisen Magnus Fagerströmin BenRiach-kokoelma, jonka keräämiä sataa BenRiach-viskiä pääsee maistamaan 1.-2. marraskuuta Påarpissa (vielä näyttää olevan paikkojakin vapaana).

Eikä toki pidä unohtaa Mahesh Patelia, jonka Universal Whisky Experience sisältää paitsi maailman kalleimpien pullojen ostelua (muun muassa koko 21 pullon Dalmoren Constellation Set 250 000 dollarilla) myös luksustastingeja Grand Canyonin kaltaisissa paikoissa.

Buxton_Glenfarclas_002Glenfarclas-teos kieltämättä lietsoo luksustunnelmiin, sen verran hienosta teoksesta on kyse. Sen voi jättää sohvapöydälle tai antaa lahjaksi. Siihen myös palaa mielellään myös jälkikäteen, selailemaan valokuvia ja vanhoja dokumentteja, tunnelmoimaan tarinoiden äärellä.

Jotkut onnistuvat, kun kymmenet muut sortuvat. Ja jos onnistuu näin komeasti, on myös historiikkinsa ansainnut. Upea pala viskihistoriaa, upea teos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.