Marcel Van Gils & Hans Offringa: 200 Years of Laphroaig

Laphroaigin 200-vuotisjuhlavuosi on ylittänyt melkeinpä kaikki odotukseni. Hyviä uusia julkaisuja on ollut pitkin vuotta, ja niiden innostamana olen tullut maistaneeksi paljon vanhempaakin tuotantoa – käytännössä yhtään pettymystä ei ole tullut vastaan. Markkinoinnin suhteen koeteltiin kyllä rajoja, kun tislaamo siirtyi useammassakin julkaisussa 35 senttilitran kokoluokkaan eli ns. hobittipulloihin, ja niitä myytiin kesällä 2015 hetkellistä kohua aiheuttaneiden arvontojen avulla.

Ja mitä olisi juhlavuosi ilman järkälemäistä historiikkia. Laphroaig-keräilijä Marcel van Gils ja viskikirjailija Hans Offringa julkaisivat jo vuonna 2007 teoksen The Legend of Laphroaig (Exhibitions International), joka oli tarkoitus päivittää tähän päivään, mutta juhlahumussa projekti muutti hiukan muotoaan. Syntyi uusi historiikki, 200 Years of Laphroaig (Conceptual Continuity).

Van-Gils-Offringa-200-years-of-Laphroaig-007Friends of Laphroaigin jäsenille uutta kirjaa myytiin etukäteen sillä verukkeella, että ennakkotilaajien nimet huomioidaan teoksessa, mutta siinäkin mopo pääsi pienen keulimisen jälkeen karkaamaan täysin. Lyhyelläkin matematiikalla tajuaa, että vaikka 700 000:sta maailman FoL-jäsenestä vain pari prosenttia tilaisi kirjan etukäteen, nimistä tulisi pienen puhelinluettelon kokoinen listaus. Kirjan valmistuminen viivästyi, ja lopulta kirja saapui postissa kahdessa osassa: ensin tuli itse teos, sen jälkeen omalla nimellä ja Plot-numerolla varustetut irtokannet. Tilauksesta toimitukseen kului melko tarkasti puoli vuotta.

Kannattiko odottaa? Vastaus on helppo, ehdottomasti kannatti. En pysty vertaamaan teosta The Legend of Laphroaigiin, koska en ole saanut sitä koskaan sopuhintaan hankittua, mutta tällaisenaan 200 Years of Laphroaig on kokonaisuus, joka toimii sekä irtonaiseen tunnelmointiin että vakavahenkisempään syventymiseen. Ja on noissa irtokansissakin oma huvituksensa, pakko myöntää.

Kirja tuntuu vähintäänkin painotuoreelta, kun Martine Nouet’n esipuhe on päivätty Islaylla marraskuussa 2015. Varsinaisesti itse teos alkaa tyypilliseen viskikirjatyyliin suoraan muinaisuudesta: vuosilukuina vilisevät 3 500 eKr., 800 eKr., 563, 597, 1225… Kahdeksantoista sivun Origins-pikakelauksella päästään kuitenkin maisemaan, ennen kuin varsinainen mehustus alkaa. The Distillery sisältää lukuna käytännössä koko teoksen suurimman pihvin, ja kirjoittajatkin korostavat, että sen pohjat on valettu jo aikanaan The Legend of Laphroaigissa. Tulee sukuselvitystä, tulee taustaa, sukupuuta, dokumenttia. Luvussa esitellyt Johnstonit ja Campbellit nousevat sukuina esiin hauskasti vuosikymmenistä toiseen – ja näkyvät tislaamolla edelleenkin.

Van-Gils-Offringa-200-years-of-Laphroaig-001Käytännössä siis veljekset Donald ja Alexander Johnston perustivat Laphroaigin tislaamon vuonna 1815. Laittomasti oli tislattu jo aiemminkin, mutta heidän nimensä pantiin lopulta paperiin. Vuonna 1836 Donald osti veljensä osakkeet, ja hänestä tuli Laphroaigin ainoa omistaja. Alexander muutti seuraavana vuonna Australiaan. Kymmenen vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1847, Donald Johnston kuoli julmalla tavalla: hän hukkui itse panemaansa olueen.

Donald Johnstonin poika Dugald peri tislaamon mutta ei voinut ryhtyä heti sitä pyörittämään, koska oli vasta yhdentoista. Moninaisten vaiheiden jälkeen Dugald Johnstonista tuli lopulta Laphroaigin isäntä, ja hän pyöritti sitä kuolemaansa saakka, vuoteen 1877. Mielenkiintoinen fakta on, että edelleen jokaiseen Laphroaig-pulloon painettu ’D. Johnston & Co.’ viittaa nimenomaan Dugaldiin, ei hänen isäänsä Donaldiin. Siitäkin huolimatta, että nimenomaan Donald oli virallisesti rekisteröinyt Laphroaigin 1826.

Dugaldin apuna myöhempinä vuosina oli hänen serkkunsa Alexander ”Sandy” Johnston, josta tuli lopulta varsinainen Laphroaigin mahtimies. Sandy aloitti tislaamon uudistustyöt vuonna 1884, vanhoja Ardenistlen maatilan ja tislaamon rakennuksia purettiin ja tilalle rakennettiin uutta. Laphroaig sai uuden hevostallin vuonna 1888 ja kolmosvaraston vuonna 1889. Sandyn suurtyö päättyi hänen kuolemaansa 17. kesäkuuta 1907, mutta hän oli onnistunut valmistelemaan tislaamon uudelle vuosisadalle.

Van-Gils-Offringa-200-years-of-Laphroaig-002Sandyn kuoleman ja testamentin aiheuttamien omistajuushankaluuksien jälkeen Laphroaigin johtoon astui lopulta Ian Hunter, joka oli Johnstonien sukua Tallantin sukuhaarasta. Hunter jatkoi Sandyn aloittamaa laajennustyötä, ja mittavat suunnitelmat toteutettiin 1910–1920-luvuilla. Ian Hunterin suunnitelmat eivät koskeneet vain rakennusteknisiä laajennuksia, vaan hän loi pohjan myös Laphroaigin kansainväliselle kasvulle. Se taas johti legendaariseen taisteluun Lagavulinin omistajien ja tarkemmin Peter Mackien kanssa.

Mackien suku oli toiminut Laphroaigin agenttina 70–80 vuotta, mutta aikakausi tuli päätökseen, kun Sandy Johnston oli kieltäytynyt allekirjoittamasta uutta sopimusta. Vuonna 1908 Peter Mackie rakennutti Lagavulinin maille kilpailevan tislaamon, Malt Millin, jonka tarkoituksena oli sysätä Laphroaig markkinoilta. Valitettavasti Malt Millin surullinen tarina päättyi 1960-luvun alussa.

Van-Gils-Offringa-200-years-of-Laphroaig-004Yhdysvaltain kieltolain aikana Ian Hunterin onnistui hankkia todistus, jonka varjolla Laphroaigin pystyttiin myymään lääkkeenä. Tislaamon kansainvälinen menestys sai siis mukavaa nostetta kieltolaista Atlantin toiselta puolelta. Vuonna 1934 hän palkkasi tislaamoon naisen, josta tuli myöhemmin yksi koko viskihistorian tunnetuimpia: Bessie Williamson oli tullut taloon konekirjoittajaksi. Bessie sai Ian Hunterin ansiosta Laphroaigin osakkeita jo vuonna 1951, kun toiminta muutettiin osakeyhtiömuotoon.

Kun Ian Hunter kuoli vuonna 1954, hän jätti testamentissaan kaikille työntekijöille sata puntaa – kaikille paitsi yhdelle. Vuodesta 1935 saakka sihteerinä toiminut Rachel McAffer oli nimittäin oikeutettu kymmenkertaiseen summaan:

Rachel McAffer must have been of great value to the company as a whole, but also to Ian Hunter in person. A special legacy in his will stated: ’To Rachel McAffer, £1000, for saving my life on two occasions.’ One of these occasions happened to be a fire in the offices. Rachel reportedly dragged Ian Hunter, who had fallen unconscious out the the building.

Ian Hunterin testamentissa suurin henkilö oli kuitenkin Bessie Williamson. Hän peri tislaamon, Ardenistle Housen ja Texa Islandin. Samalla hänestä tuli 1900-luvun ensimmäinen nainen, joka omisti tislaamon ja johti sitä itse. Vuonna 1961 Bessie meni naimisiin aikanaan kuuluisan laulajan Wishart Campbellin kanssa, ja kun viskibisnes lähti noihin aikoihin kansainväliseen nousuun eikä omaa rahaa ollut, Bessie lähestyi amerikkalaisia.

Van-Gils-Offringa-200-years-of-Laphroaig-003Vuonna 1962 kolmasosa Laphroaigin osakkeista myytiin Schenley Corporationin omistamalle Seager Evansille, joka puolestaan omisti Long John Distillersin ja sitä kautta Tormoren tislaamon Speysiden alueella. Vuonna 1967 Long John osti Bessieltä toisen erän osakkeita ja nimitti Laphroaigin johtoon oman miehensä Bill Scottin. Viskin hurjina vuosina johtajia tuli ja meni, tuli uutta pannua, tuli varastoa, tuli John MacDougall, Denis Nicol, monia muita. Bessie Williamson kuoli 71-vuotiaana Glasgow’ssa 26. toukokuuta 1982.

Long John International kasvatti Laphroaigin kansainväliseen menestykseen, mutta jokainen aikakausi päättyy aikanaan. Whitbread osti Long Johnin vuonna 1975, ja Laphroaig päätyi brittiomistukseen. Whitbreadin aikana tehtiin investointipäätös, joka lopulta johti yhtiön toisen tislaamon Glenugien hiipumiseen. Myös Ben Nevis oli Whitbreadin hallussa noihin aikoihin, ennen kuin Nikka osti sen vuonna 1989. Samana vuonna Whitbread luopui kaikista tislaamoistaan, ja Laphroaig päätyi Allied Lyonsin haltuun.

Alliedin aikakaudella Laphroaig lanseerasi Friends of Laphroaig -lojaliteettiohjelmansa, joka oli Iain Hendersonin lempilapsi. Henderson oli työskennellyt tislaamon johtajana vuodesta 1989 sakka, ja hän eläköityi vuonna 2002. Allied Lyonsista oli tuolloin tullut jo Allied Domecq, ja vuonna 2005 se päätti myydä Laphroaigin. Ostajaksi löytyi amerikkalainen Fortune Brands, jonka omistama Beam Global Spirits & Wine otti tislaamon haltuunsa. Beamilta Laphroaig siirtyi lopulta Suntoryn omistukseen vuonna 2014.

Van-Gils-Offringa-200-years-of-Laphroaig-006Vahvan historiaosuuden jälkeen 200 Years of Laphroaig siirtyy tuotantoprosessin ja henkilöiden esittelyihin. Mielenkiintoisia knoppitietoja putoilee niin vedestä, hiivasta kuin ohrastakin – tynnyreitä unohtamatta. Tislausprosessin huolellisen läpikäynnin jälkeen päästään kypsytykseen ja pullotukseen saakka. Laphroaigin erikoisesti numeroiduissa varastoissa 1, 7, 8, 9, 9a, 10a, 10b ja 11 majailee tällä hetkellä noin 55 000 tynnyriä kypsymässä. Pullotus taas tehdään Glawgow’ssa.

Henkilöesittelyihin on teoksessa panostettu hyvin. Tislaamon keskeisistä työntekijöistä on omat aukeamansa, muutamilla merkkihenkilöillä jopa vähän enemmänkin tilaa. Nykyisestä distillery managerista John Campbellista alkava kimara päättyy hänen eläkkeelle jääneisiin kollegoihinsa Denis Nicoliin, Murdo Reediin, Colin Rossiin ja Iain Hendersoniin. Välistä löytyvät kaikki olennaiset hahmot Vicky Stevensistä Arthur Holyoakeen ja James MacGregoriin. Myös eläkkeelle jäänyt varastomies Eddie Morris on hienosti huomioitu.

Van-Gils-Offringa-200-years-of-Laphroaig-005Käytännössä henkilögalleriassa on niin paljon anekdootteja Laphroaigin historiasta, että siinä riittää luettavaa pidemmäksikin aikaa. Esimerkiksi John Campbellin kakkosmiehen David Livingstonen tarina siitä, miten Sean Connery soitti täysin yllättäen tislaamolle ja hän vastasi puhelimeen, on aivan kultaa.

Henkilöhaastatteluissa tulee hauskasti esiin ajankuva, kun työntekijät puhuvat John Campbellin johtamistavasta. Kun aiemmat tislaamopomot tekivät autoritäärisesti kaikkea koskevia itsenäisiä päätöksiä, Campbell on muuttanut toimintamallin sujuvasti moderniin johtotiimiajatteluun. Esimerkiksi tynnyrivalinnoissa on mukana useita neniä eikä suurimman johtajan näkemys useinkaan pääse dominoimaan päätöstä. Muutos on melkoinen, kun muistelee vanhaa patruunoiden aikaa, jossa päätökset jyrättiin läpi.

Henkilöiden jälkeen siirrytään vielä hetkeksi itse viskiin. In the Bottle -luvussa käydään melko isolla pensselillä läpi Laphroaigin pullotteiden suuret linjat. Jos olisi saanut toivomuksen esittää, tätä lukua olisi voinut puolestani kasvattaa merkittävästi. Esimerkiksi Ardbeg. A Peaty Provenancen kaltainen esittely olisi tehnyt kokonaisuudelle terää. Onneksi luku kuitenkin päättyy Robert Hicksiin, master blenderiin, jonka läsnäolo tietysti nostaa kirjan tasoa välittömästi.

Kirjan loppuun on koottu vielä Friends of Laphroaig -lukuun perustietoja ja hiukan tarinoita FoLin vaiheista, tislaamon vierailukeskuksesta ja tastingeista, juhlallisuuksista ja muusta oheistoiminnasta. Myös prinssi Charlesin vierailuilla tunnelmoidaan niin kiihkeästi, että se on jo melkein kiusallista. Mukaan on saatu mahtumaan sentään jonkin verran kuvia kansainvälisistä Laphroaig-faneista tislaamoreissuillaan, jotta kumisaappaat pysyvät jalassa loppuun asti.

Teoksena 200 Years of Laphroaig kuuluu tietysti jokaisen fanipojan ja -tytön kirjahyllyyn. Huolella tehty ja tyylikäs teos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.