Gavin D. Smith & Graeme Wallace: Ardbeg. A Peaty Provenance

Ardbegin vaiheista kertova kirja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten, mutta kun en napannut teosta ajoissa itselleni, hankinnan kanssa piti nähdä vähän enemmän vaivaa. Lopulta Ardbeg. A Peaty Provenance (GW Publishing, 2008) kuitenkin löytyi – ja tuli myös luettua.

Ardbegin vaiheet ovat mielenkiintoiset, ja tarinan vaikeuksien kautta voittoon -rakenne on tietysti kirjan muodolle otollinen: dramaturgia toimii kuin itsestään. Lisäksi Ardbegin matkan varrelle on sattunut melkoinen määrä erikoislaatuisia persoonallisuuksia, joista Gavin D. Smith ammentaa kiitettävän määrän anekdootteja.

Graeme Wallacen valokuvat herkuttelevat tislaamon yksityiskohdilla, tynnyreillä ja pulloilla. Myös tislaamossa kirjan julkaisun aikaan työskennellyt henkilökunta esiintyy koko sivun valokuvissa. Mikä muu toimiala käyttää jokaisen rividuunarin esittelemiseen koko sivun potretin ja kirjoitetun elämäntarinan, jossa selitetään kaikki lempinimen taustoja myöten? Tavallaan ymmärrän myös niitä ihmisiä, joita Ardbegin kultinrakennus avoimesti ärsyttää. Fetissiesineiden, niiden tuottamisen ja tekijöiden ympärillä leijuu niin paljon tähtipölyä, ettei kaikki tunnu aina ihan todelliselta.

Itse kyllä arvostan suuresti Ardbegin viskejä, tislaamon tarinaa ja huolella rakennettua brändiä. Niin kuin Smith kirjoittaa, markkinoinnin ytimessä on ollut sitouttaminen, lupauksista on pidetty kiinni ja yksittäistä kuluttajaa – siis Ardbeg-komitean jäsentä – on kuultu. Lisäksi Ardbeg on hyödyntänyt nokkelasti itseironiaa ja suoranaista hauskuutta. Oma suosikkini telkkariin tehdyistä viskimainoksista on nimenomaan Ardbeg Alligatorin tv-spotti.

Ardbeg. A Peaty Provenance alkaa selvittää tislaamon turpeista alkuperää aina historian alkuhämäristä saakka. Smith esittää ohimennen jopa järkeenkäyvän arvion siitä, miten 1700-luvun lopussa laittomasti tislatut viskit olivat todennäköisesti laadukkaampia kuin lailliset. Miksi muuten kellään olisi ollut kiire hankkia tislauslupa? Luvattomasti tislatut kävivät kaupaksi muutenkin.

Ardbegin tarina yhtiönä alkoi John MacDougallin vuonna 1815 saamasta tislausluvasta. Ardbegiä pyörittävä Alexander MacDougall & Co kehittyi muun muassa epäkelvon Colin Elliott Hayn johdolla niin, että omistajayhtiö muutettiin Ardbeg Distillery Ltd:ksi 5.1.1959. Samalla The Distillers Company Ltd (DCL) ja Hiram Walker lisäsivät omistustaan yhtiöstä.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_002Lopulta koko Ardbeg siirtyi Hiram Walkerille 22.12.1976. Alkoi kokeilujen aika, joka kuitenkin päättyi 25.3.1981 tislaamon sulkemiseen. Viskijärvi oli kasvanut niin suureksi, etteivät markkinat enää vetäneet. Ardbegin 80-luku oli surumielinen, kun Hiram Walker joutui vihamielisen valtauksen kohteeksi ja lopulta luopumaan myös Ardbegistä. Tislaamo siirtyi vuonna 1987 Allied Lyonsille noin miljoonan punnan hinnalla. Tuotanto alkoi uudelleen lokakuussa 1989.

Ardbegin 1990-luvun ensimmäinen puolikas oli erikoinen, koska Allied Distillers Ltd osti heti tammikuussa 1990 Whitbread & Co Ltd:n, joka omisti Laphroaigin. Iain Henderson oli juuri nimitetty Laphroaigin johtoon, ja hän korvasi pian Don Raittin myös Ardbegin tislaamon vetäjänä. Tilanne oli kuitenkin Ardbegille vaikea, koska sille ei löytynyt yhtiöstä luontevaa paikkaa. Vuosina 1991–1995 tislaamo toimi vain noin kolmanneksella kapasiteetistaan. Heinäkuussa 1996 Allied sulki Ardbegin.

Ardbegin myyntiprosessi oli omanlaisensa ooppera. Mark Reynier tuntuu kirjassa edelleen hiukan katkeralta siitä, ettei saanut Ardbegiä. Myöhemmin Reynier otti menetyksestä osan takaisin Bruichladdichin johdossa, mutta Ardbeg meni Glenmorangielle helmikuussa 1997 seitsemällä miljoonalla punnalla.

Tuotanto alkoi uudestaan 20.6.1997, mutta käytännössä suuri osa ensimmäisestä toimintavuodesta meni korjaus- ja kunnostustöissä. Ed Dodson tuli Glen Morayn tislaamolta laittamaan homman liikkeelle. Kun Ed oli työnsä tehnyt, remmiin tuli Stuart Thomson. Vaimonsa Jackien kanssa he tekivät huiman työn Ardbegin nostamisessa uuteen kukoistukseen. Kuuluisa Old Kiln Café avattiin 1998. Stuart Thomson lähti yhtiöstä elokuussa 2006, ja tilalle tuli Juran tislaamosta Mickey Heads, joka johtaa Ardbegin operatiivista toimintaa edelleen. Bill Lumsdenin roolia ei kuvata kirjassa kovin tarkasti, mutta selväksi käy, että kaikki suuret päätökset menevät hänen kauttaan.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_003Ardbegin henkilökuntaa esitelläänkin sitten yli kahdenkymmenen sivun verran. Ja sen jälkeen käydään läpi tislausprosessi, sen muutokset ja erityispiirteet. Turpeistus on tietysti keskeistä, sen tasot ja muutokset. Huomiota saa myös tislauspannun kuuluisa suodatin (purifier), joka tiettävästi tuo tisleeseen lisää makeutta, hedelmäisyyttä, kukkaisuutta ja kompleksisuutta – eli kaikkea hyvää, mitä kuvitella saattaa.

Vuonna 2008 saatavana ollutta tuotantoa tarkastellaan kirjassa erityisellä tarkkuudella. Tislaamon vierailukokemusta ja markkinointia käydään myös läpi antaumuksella – Jackie Thomsonin rooli on ollut valtava, mitä tarinoihin tulee. Mukaan mahtuu myös suomalaisen Jarkko Nikkasen omakohtainen kertomus ensikäynnistä Ardbegin tislaamolla. Nikkanen on tullut sen jälkeen tunnetuksi Ardbegin brand ambassadorina, Viskin Ystävien Seuran puheenjohtajana, viskikirjoittajana ja monien viskikirjojen suomennosten tarkistajana.

Nikkanen on Ardbeg-kirjassa hyvässä seurassa. Hänen lisäkseen Ardbeg-suhdettaan avaavat muun muassa The Whisky Exchangen omistaja Sukhinder Singh, hollantilainen pullottajaguru Han Van Wees sekä maailman tunnetuin Ardbeg-keräilijä, belgialainen Geert Bero.

Beron näkemykset ja maistelunuotit ovat esillä myös pullote-esittelyissä Bill Lumsdenin rinnalla. Kirjassa on siltä osin myös hienoa suoraselkäisyyttä: Bero saa myös haukkua pullotteita, joista ei ole pitänyt. ”Disappointing. I get quite a strong rum flavour from it – almost as though it has been in a rum cask at some point?” Bero kommentoi vuonna 2005 julkaistua ja huiman arvokasta Ardbeg 1965 -pullotetta. Hauska kontrasti syntyy, kun kommenttia ennen voi lukea Bill Lumsdenin paneutuneen arvion viskiharvinaisuudesta.

Ardbeg. A Peaty Provenance dokumentoi mahtavan palan viskihistoriaa. Jos kritiikkiä kehtaa esittää, olisin toivonut teokselle tasokkaampaa graafista suunnittelua – etenkin, kun Ardbegin graafinen ilme on muuten niin tyylikäs. Osa kirjan heikkolaatuisista kuvista olisi ollut järkevää jättää kokonaan pois tai laittaa pienemmässä koossa, ehkä toonattuna tai muuten korostetusti käsiteltynä. Monet mustavalkoisetkin kuvat ovat vailla kunnon kontrastia. Toisaalta mukaan on otettu auki taiteltavia panoraamakuvia, jotka ovat erittäin näyttäviä. Kuvien keskinäiset laatuerot ovat joka tapauksessa kohtuuttoman suuria.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_004Pahinta ovat kuitenkin tekstiaukeamat – ne ovat sanalla sanoen kammottavia. Liian suuri kirjasinkoko, liian pienet marginaalit, kelvottomat nostot ja perusteeton kaksipalstaisuus tekevät lukemisen työlääksi. Miksei tekstiä ja kuvia ole saatu toimimaan yhteen? Mikäli on kyse siitä, että osalle painoarkeista ei ole haluttu maksaa kallista neliväripainatusta, tällainenkaan ei ole mikään moderni ratkaisu. Että on jätetty kaikki kuvat omiin, yltiöpäisiin kuvaliitteisiinsä.

Jos lopputulosta vertaa upeasti taitettuun Glenfarclas-historiikkiin, Ardbeg-teos jää visuaalisesti todella kauas. Mutta ei se sinänsä tarinaa himmennä. Ulkoisilta mitoiltaan ja kansiltaan Ardbeg-teos on toki jykevä ja komea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.