Charles MacLean

Charles MacLean & Daniel MacCannell: Scotland’s Secret History

Skotlannin laiton tislaustoiminta ja alkoholin salakuljettaminen ovat tuottaneet valtavasti tarinoita, joita viskiteollisuus on myöhemmin käyttänyt siekailematta hyväkseen. Aiheesta on syntynyt myös runsaasti kirjallisuutta vuosien saatossa. Scotland’s Secret History on yksi tuoreimmista esityksistä tästä aiheesta.

Charles MacLeanin ja Daniel MacCannellin nimiin laitettu Scotland’s Secret History. The Illicit Distilling and Smuggling of Whisky (Birlinn, 2017) on varsinaisesti Marc Ellingtonin kokoama ja toimittama teos. Ellington on Skotlannin kulttuurihistorian auktoriteetti, joka johtaa tänä päivänä Scottish Traditional Skills Training Centreä ja on monessa mukana.

Scotland’s Secret History on koottu varsinaisesti kahdesta pääluvusta, joista ensimmäinen on Charles MacLeanin ja jälkimmäinen Daniel MacCannellin. Johdannon on kirjoittanut kirjan toimittanut Marc Ellington, minkä lisäksi teoksen tarinaa halkoo joukko feature-artikkeleita. Dennis McBain kirjoittaa aiheesta Making Whisky, Murray Pittock aiheesta The Jacobite Legacy, David Purdie pureutuu Robert Burnsiin otsikolla The Bard and The Bottle, Tom McKean kirjoittaa aiheesta The Dram in Folklore, David Ferguson otsikolla Bays, Beaches and Caves: A Smuggler’s Paradise, Jay Wilson aiheesta Banff: The Smuggler’s Royal Burgh ja lopuksi Brian Townsend otsikolla Scotland’s Lost Distilleries. Viimeksi mainittu on oikeastaan vain kahden aukeaman tiivistelmä Townsendin ansiokkaasta tietoteoksesta Scotch Missed.

Kaikkineen Scotland’s Secret History synnyttää vaikutelman lukion historiankirjasta. Monen kirjoittajan panoksesta koottu kokonaisuus on osin hajanainen ja kirjana koostetun oloinen. Esimerkiksi Charles MacLeanin 70-sivuinen osuus The Historic Roots of Illicit Distilling and Smuggling in Scotland on oikeastaan kerrottu monipuolisemmin saman kirjoittajan teoksessa Scotch Whisky. A Liquid History. Toinen pääluku, Daniel MacCannellin Smuggling’s Heartland: The Cabrach, taas tuntuu hyvin eripariselta suhteessa MacLeanin tekstiin. Sinänsä siinä on A Liquid Historyn lukeneelle eniten uutta koko tässä teoksessa.

Charles MacLeanin osuus alkaa alkoholin tullikäytännöistä Skotlannissa 1600-luvulla ja siitä poikineesta salapolton kulttuurista, joka tehokkaan jakeluverkoston avulla paisutti toiminnan laajamittaiseksi salakuljettamiseksi. Tullimiesten ja salakuljettajien välinen kilpajuoksu sai lisää kierroksia yhä tiukemmaksi käyneistä verotuskäytännöistä ja valtion paineistuksesta, jotka sotivat skotlantilaisten elintapoja ja ennen kaikkea oikeustajua vastaan. Syntyi kulttuuri, jossa lain rikkomisesta tuli yleisesti hyväksyttävä tapa. Näin ei alistuttu valtaapitäville englantilaisille vaan pidettiin kiinni kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyläyhteisöjen kulttuurista.

Vuosisatojen aikana Skotlantia koskeva alkoholilainsäädäntö kuitenkin taipui sellaiseen asentoon, jossa viskin riittävän laajamittaisesta tislaamisesta tuli kannattavaa, laillista liiketoimintaa eivätkä salapoltosta saadut hyödyt olleet enää niin mainittavat suhteessa otettuun riskiin. Laajamittaisen salapolton viimeiset henkäykset vedettiin MacLeanin mukaan 1880-luvulla. Samoihin aikoihin myös Ylämaita halkovat salakuljetusverkostot alkoivat kadota kartalta.

Daniel MacCannellin luku Cabrachin nummien salakuljettajista on tavallaan rinnakkaiskertomus MacLeanin kirjoittamalle laittoman tislaamisen ja salakuljetuksen tarinalle. Sekin alkaa 1600-luvulta, jolloin kulttuuri syntyi vuoristoalueen kätköihin ja kivenkoloihin. Noin vuoden 1670 tienoilla perustettu Ferintosh muodostui keskeiseksi alueen tislauspaikaksi, josta ruvettiin laulujakin laulamaan. Kun Ferintoshin aikakausi päättyi, legendat alkoivat kasvaa. Vähitellen Ylämaiden viskin salakuljetusverkosto ulottui rannikkoseudun luoliin ja syrjäisiin merenlahtiin.

Cabrachin alueen pimeästi poltettu viski päätyi myös laajempaan jälleenmyyntiin. MacCannell kertoo seuraavaa Aberdeenista 1800-luvun alusta:

Richard Smith, grocer at 86 Broad Street, advertised ’Cabrach and Glenlivat [sic] WHISKY’ alongside coffee, sugar and London porter in their Aberdeen Journal. His competitors Charles Fyfe & Co. proclaimed their stock of whisky ’equal to the best Smuggled’; they later claimed to be selling ’very fine’ Cabrach whisky to other dealers, ’at the Distillers’ prices’. In the same era, William Clark’s shop at 8 King Street, Aberdeen, sold ’Fine Malt Whisky’ for 8s 6d a gallon, but Cabrach whisky for 10s 6d a gallon – a 24 per cent premium. In the city of Aberdeen, at least, Cabrach whisky was considered both essentially similar to, and just as good as, Glenlivet whisky throughout the 1820s and 1830s – that is to say, for many years after King George IV’s first alleged patronage of smuggled Glenlivet made it the more famous of the two in England.

MacCannellin kertoman Cabrach-historiikin jälkeen teos päättyy pieneen epilogiin, jossa verrataan vanhaa viskin salakuljetustoimintaa nykyiseen huumesalakuljetukseen ja yritetään sitä kautta punoa ohutta tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden välille. Epilogi käy lopuksi läpi myös jonkin verran teoksen aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, tietoteoksista aina Whisky Galoreen sekä myöhempien aikojen viskisketseihin ja rockbiiseihin.

Kun teos on näin monesta lähteestä koottu, siltä jää väistämättä toivomaan jonkinlaista kokoavaa näkemystä. Toisaalta lukijan mieleen tulee väistämättä ajatus, että laiton tislaustoiminta ja salakuljetus ovat tarjonneet valtavan maaperän viskiin liittyvälle folklorelle, jonka siivittämänä tänäkin päivänä myydään miljoonia pulloja viskiä. Mikäli viskin tekemistä ja sen myymistä ei olisi koskaan näin fanaattisesti pyritty kontrolloimaan, tarinateollisuus olisi jäänyt torsoksi. Yhtä lailla kieltolaki on johtanut kieltäymyksen sijaan mielipuoliseen viinanhimoon oikeastaan kaikkialla, missä sitä on yritetty soveltaa. Näitä johtopäätöksiä lukija saa vetää itse, eikä niitä tekstissä mitenkään suoraan syötetä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta Scotland’s Secret History jättää hiukan pintapuolisen vaikutelman, kun sen rinnalla katsoo esimerkiksi edellä mainittua Charles MacLeanin A Liquid Historya. Oppikirjamainen, pehmeäkantinen ulkoasukaan ei suoranaisesti innosta, vaikka sisältöä sinänsä ei ole tarvetta moittia mistään. Kokonaisuus on asiallisesti koottu, mutta eri kirjoittajien teksteistä koottu tarina ei kaikilta osin tunnu kovin yhtenäiseltä. Kuvallisesti teos painottuu enimmäkseen varhaiseen viskintislaukseen ja kahakointiin liittyvän maalaustaiteen esittelyyn sekä varhaisiin piirroksiin ja dokumentteihin. Toki jonkin verran valokuviakin on joukossa mukana, etenkin välineistöstä ja tapahtumapaikkojen raunioista.

Mikäli haluaa saada nopeasti käsityksen laittomasta tislauksesta ja salakuljetuksesta Skotlannissa menneinä vuosisatoina, Scotland’s Secret History toimii pätevänä johdantona aiheeseen. Sen jälkeen on syytä siirtyä tuhdimpiin opuksiin.

Charles MacLean: World Whiskies

Charles MacLeanin päätoimittama World Whiskies julkaistiin alun perin vuonna 2009. Viime vuonna kirjasta saatiin uusi laitos, World Whiskies (Fully Updated by Gavin D. Smith, Dorling Kindersley, 2016), joka auttaa hyvin hahmottamaan, miten viskin maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa.

Sinänsä World Whiskies on kirjana ennallaan. Sen sivuilla kolutaan läpi melkoinen määrä viskejä ympäri maailmaa, mutta huomionarvoista on, että määrä on pidetty kurissa. Tässä uudessa laitoksessa on hiukan yli 650 viskiä aiemman 701:n sijaan. Sekaan mahtuu niin mallasviskejä, bourboneita, blendejä, jyväviskejä ja paljon muutakin. Eroja esimerkiksi single malt- ja blended-viskien välillä ei erityisemmin korosteta, vaan An Cnoc ja The Antiquary ovat sulassa sovussa sivuilla vierekkäin siinä missä Teacher’s ja Teaninich sekä Old Parr ja Old Pulteneykin.

Teoksen varsinainen asiasisältö viskin historiasta ja tekemisestä jää käytännössä olemattomaksi. Viskien esittelyjaksoja katkovat aina sivun tai aukeaman kokoiset featuret, joissa esitellään niin turvetta, tynnyreitä, eri maiden viskinvalmistusta kuin vaikkapa Laphroaigin tai Macallanin metodiikkaa.

Olennaista kirjan luonteessa on, että se on nimenomaan ryhmätyön tulos. Kirjaa myydään päätoimittajansa Charles MacLeanin nimellä, mutta tämä uudistettu laitos on Gavin D. Smithin työn tulosta. Teoksen muut kirjoittajat ovat niinkin nimekkäitä tekijöitä kuin Dave Broom, Tom Bruce-Gardyne, Ian Buxton, Peter Mulryan ja Hans Offringa. Näin kovat nimimiehet olisi voinut mainita vaikka takakannessa, mutta kustantaja on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

Tämän toisen laitoksen lopusta löytyy kirjoittajaesittelyiden kohdalta pienellä painettu präntti, josta tekijöiden työnjako teoksen ensimmäisen laitoksen kirjoittamisessa selviää. Broom kirjoitti japanilaisesta viskistä, Tom Bruce-Gardyne taas teki Skotlannin mallasviskejä koskevat osuudet. Buxtonin vastuulla ovat olleet blendejä käsittelevät esittelyt ja kuvaukset. Peter Mulryan kirjoitti koko luvun irlantilaisesta viskistä, Hans Offringa taas luvun eurooppalaisesta viskistä. Charles MacLeanin omalla vastuulla ovat olleet kanadalaista, aasialaista ja australialaista viskiä koskevat luvut. Gavin D. Smith kirjoitti Yhdysvaltoja koskevan luvun ykköslaitokseen ja on nyt vastuussa kaikista muutoksista tähän kirjan toiseen laitokseen.

Kirjoittajajoukon monipuolisuus näkyy kirjassa lopulta hyvällä tavalla. Tyyli pysyy riittävän yhtenäisenä mutta monipuolisuutta ja näkemystä riittää joka lähtöön.

Teos alkaa hyvin kevyellä johdanto-osuudella, johon mahtuvat MacLeanin esipuhe, tiivis kuvallinen esitys viskin tekemisestä, pieni esittely eri viskityypeistä ja aukeaman esittely viskin nauttimisesta tuoksuineen ja makuineen.

Sen jälkeen siirrytään maa kerrallaan eteneviin viskiesittelyihin. Whiskies Worth the Wait -yläotsikon alla kokonaisuus on jaettu kahteen osuuteen, joista ensimmäinen tulee Key Nations: Scotland, Ireland, USA, Canada, Japan. Toisena on Rest of the World: Europe, South Asia, Australasia, Africa.

Key Nations haukkaa teoksen laajuudesta kolme neljäsosaa, joten tällainen kahtiajako ei tunnu oikein loogiselta. Sitä paitsi Kanada jää Key Nations -osuudessa vain kuuteen aukeamaan eikä pärjää laajuudessa enää edes Euroopalle. Ymmärrän, että historiallisista syistä tällainen asemointi on haluttu tehdä ja pitää Kanadan viskikulttuuri kiinni Yhdysvaltain kyljessä, mutta Kanada voisi tuntua eräällä tavalla mielenkiintoisemmalta, jos sitä ei aina upotettaisi USA:n jatkoksi.

Maittain etenevän viskiesittelyputken keskelle on saatu upotettua aukeaman kokoisia feature-osuuksia. Käytännössä niitä on kolmea tyyppiä: 1) All about… (peat, casks, etc.), 2) Whisky styles (Blends, Bourbon, etc.), 3) The secrets of… (Laphroaig, Yamazaki, etc.). Yhteensä viimeisen tyypin viskitislaamoesittelyissä käydään läpi kahdeksan nimekästä tislaamoa Skotlannista, Irlannista, Yhdysvalloista ja Japanista. Nuo tislaamot ovat Laphroaig, Macallan, Talisker, Bushmills, Midleton, Jack Daniel’s, Maker’s Mark ja Yamazaki.

Näiden featureosuuksien lisäksi hiukan monotoniseksi käyvää pullokavalkadia katkovat sivun ja aukeaman kokoiset valokuvat sekä viisi Whisky Tours -otsikolla tehtyä matkavinkkisivua. Viskimatkaan tarjotaan nopea päiväohjelma viidessä kohteessa: Speysidella, Islaylla, Irlannissa, Kentuckyssa ja Japanissa. Kirja päättyy viskikirjoille tyypillisiin, tyhjiin Tasting Notes -muistiinpanosivuihin, sanastoon, hakemistoon, lähdeluetteloon ja krediitteihin.

Yhteensä 352-sivuisena tämä World Whiskiesin toinen laitos on paksulle paperille neliväripainatuksella tehtynä erittäin jykevä paketti. Sisällöllisesti tällaisen teoksen ongelma tulee kuitenkin siitä, että kun kaikesta yritetään kertoa ainakin vähän, mistään ei kerrota oikein riittävästi. Lisäksi vaarana on, että esitellyt viskit muuttuvat epärelevanteiksi (myyntierät loppuvat, viskin tyyli muuttuu, sarjat pannaan uusiksi). Octomore Edition 07.1 ei liene mitenkään pysyvästi markkinoilla eikä ikämerkittyjen japanilaisten viskien esittely tässä palvele enää kuin keräilijöitä.

Suomalaisista viskeistä kirjaan on päässyt vain yksi viski, Teerenpelin 3-vuotias. Se tuntuu hiukan epäreilulta, kun vieressä esitellään niin Boxin, Hvenin kuin Smögeninkin viskejä – Mackmyra saa kokonaisen sivun itselleen. Myös Teerenpelin tuotekuvauksen tiiviys muistuttaa, miten raakaa editointia tällaisen kirjan tekeminen vaatii: ”A lot of grain (barley), vanilla, and oak wood with a slightly thick body.”

Kun tätä teoksen toista laitosta vertaa ensimmäiseen, voi nopeasti tehdä muutamia huomioita. Japanilaisten viskien esittely on saanut toisenlaisen (hieman nostalgisen) sävyn ja Whisky Tours -esittelystä on kadonnut vierailu Karuizawalla. Eurooppalaisten viskien osuus kirjassa on kasvanut määrällisesti aivan selvästi. Single malt -viskien painoarvo on kautta linjan kasvanut, ja kuvissa revitellään vähemmän blendejä kuin ensimmäisessä laitoksessa. Ladyburn 1973:n kaltaiset harvinaisuudet ovat antaneet kirjassa tilaa uudemmille viskeille.

Kaikkineen World Whiskiesin asema harrastajan viskikirjahyllyssä on kieltämättä melko haastava. Se ei kerro viskistä mitään sellaista, mitä moni muu teos ei tekisi syvällisemmin ja kattavammin. Sen viski- ja tislaamoesittelyt ovat rehellisesti sanottuna hiukan vaatimattomat. Se ei ole visuaalisestikaan aivan niin näyttävä, että se jäisi vahingossa sohvapöydälle. Silti sillä on varmasti paikkansa sellaisissa tapauksissa, joissa viskistä kiinnostunut haluaa saada nopeasti kuvan koko maailman viskeistä ilman, että joutuu lukemaan tuhansia sivuja kryptisiä makukuvauksia tai kattavia tislaamoesittelyitä.

World Whiskiesin yhteydessä täytyy vielä huomioida kirjan ensimmäisen laitoksen suomenkielinen versio, Maailman viskit (Readme.fi, 2010). Siinä kannessa on mainittu tekijöiksi Charles MacLean ja Jarkko Nikkanen, mutta sisäkannesta löytyvät Nikkasen sijaan aiemmin mainittujen viskikirjailijoiden nimet. Sisäliepeessä kerrotaan, että asiatekstin tarkistuksen ovat tehneet Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen yhdessä. Sivut 332–339 ovat kuitenkin tekstiltään ja kuvitukseltaan Nikkasen käsialaa.

Noilla kahdeksalla sivulla esitellään Suomen viskitislaamot vuoden 2010 tilanteessa. Mukana ovat siis Old Buck ja Teerenpeli. Niiltä Nikkanen on poiminut viisi viskiä, joiden tuoksu- ja makukuvaukset ovat kattavasti mukana – siis selvästi kattavammin kuin minkään kirjan muun viskin kohdalla. Näiden jälkeen Alkon valikoimasta on mukana yksi sivu, joka mukavasti muistuttaa, että Arkadian Alkon viiden mallasviskipullon erikoisvalikoimassa edullisin tuote on kirjan kirjoitushetkellä ”Port Ellen 6th Release vuodelta 1978, hinnaltaan noin 260 euroa”. Kyllä tämä muisto aina hiukan kirpaisee. Kyllä olisi pitänyt ostaa silloin varastot täyteen.

Alkon jälkeen siirrytään Suomen viskiravintoloihin, jotka esitellään yhdellä sivulla. Nikkasen omille viskivalinnoille on varattu kolme sivua, joista ensimmäisellä esitellään perusteet ja kahdella seuraavalla itse valinnat kuvauksineen. Valitut edustavat varsin turvesavuista linjaa ja saavat kieltämättä veden kielelle – mitään Ardbegin Provenancen tai Bowmore 1968:n kaltaista kirjasta ei muualta löydykään.

Suomennoksena Maailman viskit lienee työnsä tehnyt eikä uusittua laitosta ole todennäköisesti syytä lähteä suomeksi rakentamaan. Silti vanha teos on hyvä muistutus siitä, mistä suomenkielinen viskikirjallisuus on ponnistanut. Eikä julkaisusta ole kuitenkaan kuin seitsemän vuotta. Viskin maailmassa se tuntuu juuri nyt ikuisuudelta.

Charles MacLean: Spirit of Place

Charles MacLeanin syksyllä 2015 ilmestynyt Spirit of Place. Whisky Distilleries of Scotland (Frances Lincoln Limited) ei ole ihan tyypillisimpiä MacLeanin teoksia. Oikeastaan kyseessä on ennen kaikkea Skotlannin tislaamoita esittelevä valokuvakirja, johon MacLean on tehnyt tekstit. Lara Platmanin ja Allan MacDonaldin valokuvat ovat mielestäni Spirit of Placen pääasia, ja ihmettelen, etteivät heidän nimensä ole mahtuneet mukaan kuin alaviitteeksi.

Nimensä mukaisesti Spirit of Placen johtoajatuksena on viskin paikkasuhde. Viskihistoriaan syvällisesti perehtynyt MacLean pohjustaa johdannossaan hyvin sitä ajatusta, joka viskin markkinoinnissa aikanaan oli viskialueiden rakentamisen taustalla: viskien erilaisuutta kannatti lähteä korostamaan, koska siihen oli helppo tarttua. Viinin yhteydessä kuluttajat olivat jo oppineet, että erilaisilta alueita tulee erilaisia viinejä, joten konsepti oli sujuvasti sovellettavissa myös viskiin.

MacLean-Spirit-of-Place-001Paitsi että viskialueiden viskit… eivät olleetkaan ihan takuuvarmasti juuri sellaisia kuin niiden olisi pitänyt. Islaylta ei tullutkaan pelkkää savuviskiä, kun taas Ylämaalla saattoi törmätä hyvin savuiseen ja raskaaseen viskiin. Speysidelta taas voi löytää viskiä, jossa ei ole juuri ollenkaan kepeää hedelmäisyyttä.

Spirit of Place lähtee tutkimaan terroiria, jokaisen yksittäisen tislaamon olosuhteita sellaisenaan. MacLean kyllä muistuttaa, ettei viineistä tuttu määritelmä täysin päde viskiin, vaikka sitä kääntelisi mihin asentoon.

The concept cannot be applied in precisely on the same way to whisky distilling, but it does appear that somehow the subtle influences of local geography, combined with tradition, process and plant, act to differentiate the whisky made in each distillery and every region of Scotland, in ways that are still not fully understood by science.

Tämä tietty mystisyys sopii tietysti valokuvakirjan eetokseksi, koska kaikki ei ole purettavissa osiin vaan paljon jää myös sanomattoman varaan.

MacLean-Spirit-of-Place-005Spirit of Place esittelee tislaamot kahdeksassa luvussa: Lowlands, Islay, Central Highlands, North Highlands, East Highlands, West Highlands, Speyside, The Islands. Jokaiselle luvulle on kartalla varustettu johdanto, ja sen jälkeen edetään tislaamo kerrallaan. Yleensä tislaamon esittelyteksti mahtuu puolelle sivulle, sen jälkeen tulee useampikin sivu valokuvia paikan päältä. Tekstin melko vähäistä roolia korostaa sekin, ettei tislaamoista ole painettu keskeisiä tietoja edes minkäänlaisiin faktalaatikoihin – kyse ei todella ole mistään skotlantilaisen viskin perusteoksesta vaan pikemmin kahvipöytäkirjasta, jota voi selailla sieltä täältä ja tunnelmoida suurien, laadukkaalle paperille painettujen valokuvien ääressä.

Ainoa tislaamosta toiseen toistuva tekstirakenne on nimeä seuraava tiivis määrittely viskin luonteesta. Suurin osa tuntuu erittäin osuvilta, mutta väliin mahtuu vaikeampiakin tapauksia.

Auchentoshan. Fresh, floral and zesty (Omasta mielestäni ei ole kovin raikasta)
Bunnahabhain. Fruity, lightly maritime, hint of smoke (Turpeisissa kyllä, muissa ei)
Kilchoman. Sweet, fruity and smoky (Missä hiilisyys?)
Glendronach. Rich dried fruits (Voisi olla enemmänkin määrittelyä…)
Highland Park. Sweet malt, toffee and light smoke (Missä kanerva ja hunaja?)

MacLean-Spirit-of-Place-003Nämä tällaiset kiteytykset ovat tietysti aina riskipitoisia, kun ei tiedä, arvioidaanko raakatislettä vai jotain perustuotetta vai tislaamon keskimääräisiä viime vuosien viskejä vai jotain abstraktimpaa distillery characteria. Tässä luonnollisesti luotetaan Charles MacLeanin kiistämättömään auktoriteettiin, joten turha näitä on arvostella tämän enempää.

Kirjan kuvateksteissä MacLean tarjoilee valtavan määrän kiinnostavaa tietoa tislaamoista. En esimerkiksi tiennyt, että Glenrothes on yksi harvoista tislaamoista, jotka tekee tynnyrinsä paikan päällä. Enkä tiennyt, että Glen Grant asensi vuonna 2013 tislaamoonsa oman pullotuslinjaston, joka kustansi viisi miljoonaa puntaa. Näin Glen Grantista tuli yksi harvoista tislaamoista, joka pystyy pullottamaan viskinsä paikan päällä – 12 000 pulloa tunnissa.

MacLean-Spirit-of-Place-002Valokuvien paras puoli on, että ne kertovat vielä enemmän kuin mitä MacLean pystyy kertomaan. Lara Platmanin ja Allan MacDonaldin kuvissa maisemat heräävät eloon. Tislaamoihin päästään sisälle ja nähdään asioita, joita ei muuten tulisi edes ajatelleeksi. Abhainn Deargin ihmeelliset tislauspannut tajuaa vasta, kun ne on konkreettisesti nähnyt. Glenfiddichin solera-kypsytysmetodiin käyttämät tynnyrit auttavat käsittämään, miten prosessi oikeastaan tapahtuu.

Ja kerrankin tislaamoihin pääsee valokuvien kautta myös sisälle. Valokuvauksesta äärimmäisen tarkkaa Dalmorea pääsee näistä kuvista katselemaan ihan rauhassa – näköjään ammattilaisten kamerat eivät räjäyttäneet tislaamoa taivaalle, niin kuin vierailijoiden kameroiden pelättiin pari vuotta sitten tekevän.

Kirjan valokuvien tekninen taso on kautta linjan varsin korkea, samoin painojälki. Fontiksi olisi voinut valita hiukan modernimmankin antiikvan, mutta se on tietysti makukysymys. Valokuvien ääressä etsii myös valokuvaajien näkemystä, ja tällaisesta kahden kuvaajan kokonaisuudesta sitä ei kovin helpolla löydä. Tai ainakaan en itse löytänyt.

Esimerkiksi Ian Macilwainin Bottled History on mielestäni tätä helpommin lähestyttävä kokonaisuus, koska kuvaajan näkemykseen pääsi sisälle ja oivaltaminen alkoi ruokkia itseään. Spirit of Placen kuvat maalaavat selvästi laajempaa maisemaa, hiukan Michael Jacksonin The Whiskies of Scotlandin tapaan. (Siinäkin muuten valokuvaaja Harry Cory Wrightin nimi oli jätetty tekijätiedosta pois, samankaltaisella logiikalla.)

MacLean-Spirit-of-Place-004Jos jotain pientä nurisemisen aihetta keksii, pieni kömmähdys saarten suhteen teoksesta löytyy. Kirjan päättävä The Islands -luku alkaa näin: ”Scotland has 790 islands and 99 of these are inhabited. Only six are home to distilleries: Arran, Jura, Mull, Skye, Lewis and Orkney.” Puuttuuko jokin saari joukosta? Jep, Islay puuttuu. Selitykseksi voisi kelvata se, että Islaylle on kirjassa kokonaan oma lukunsa, mutta silti sen olisi voinut mainita tuossa listauksessa. Kyllä siitä aina yhden sivulauseen olisi kehdannut kirjoittaa.

Kaikkineen Spirit of Place on mukava tunnelmointiteos, mutta mitään suurenmoista matkaa viskitietouteen se ei tarjoile. Jos haluaa tunnelmoida hetken verran laadukkaiden valokuvien ja MacLeanin tyylitietoisen tekstin äärellä, siihen tämä on mainio paketti. Ja painaa muuten sen verran, ettei kannata lähteä kovin kauas sieltä salongin kahvipöydältä kuljettelemaan.

Charles MacLean: Whiskypedia

Charles MacLeanin maine nojaa tukevasti skotlantilaisen viskin massiiviseen historiikkiin. Liquid Historyn lisäksi mies on ehtinyt kirjoittaa monenlaisia viskioppaita, kevyempiä ja keskiraskaitakin. Ei ole oikeastaan viskikirjoittamisessa sellaista osa-aluetta, jota MacLean ei olisi ainakin hipaissut.

MacLean_Whiskypedia_004MacLeanin tuotannon jykevämmässä keskisarjassa liikkuu Whiskypedia. A Gazzetteer of Scotch Whisky (Revised Edition, Birlinn, 2014), jonka alkuteos ilmestyi vuonna 2009. Viisi vuotta myöhemmin uudistettu laitos tuntuu tämän päivän näkökulmasta todella tuoreelta – esimerkiksi Falkirkin tislaamolla on oma kappaleensa, samoin Strathearnilla ja Wolfburnilla. Niin pitkälle kirja ei sentään mene, että Gartbreckiä esiteltäisiin. Toisaalta menneistä tislaamoistakin teokseen mahtuu Parkmoren kaltaisia paikkoja.

Whiskypedia on kirjana jossain Michael Jacksonin Malt Whisky Companionin ja Ingvar Ronden toimittaman Malt Whisky Yearbookin välimaastossa. Kirja sisältää pääosaltaan tekstimuotoisia tislaamoesittelyitä Skotlannista. Mahdollisimman tuoreitakin tietoja on pyritty saamaan mukaan, yhteystietoja ja muita nippeleitä myöten.

Jokaisesta tislaamosta MacLean kertoo usein varsin perusteellisen taustatarinan, Historical Notesin, jota jatketaan vielä enemmän anekdootteihin keskittyvällä Curiosities-jaksolla. Siihen mahtuu kaikenlaista aina Laphroaigin Iain Hendersonin tekemisistä Joe Hobbsin tohinoihin Ben Nevisillä ja Glenturretin varhaisvaiheisiin The Hosh -tislaamona. Parhaimmillaan anekdootit ovat ytimekkäitä ja valaisevia, kuten Glengylen tapauksessa:

William Mitchell, the founder of the original Glengyle distillery, was the son of Archibald Mitchell, one of the original partners in J. & A. Mitchell, who rebuilt the distillery. Hedley Wright, the Chairman of J. & A. Mitchell Ltd, is his great-great nephew.

MacLean_Whiskypedia_002Jokaisen tislaamoesittelyn lopuksi tislaamon toiminta puretaan osiin raaka-aineiden (Raw Materials), tislaamotoiminnan (Plant), varastoinnin (Maturation), tyylin (Style) ja lopputuotteen (Mature Character) osalta.

Niissä MacLean on tehnyt vaikuttavaa työtä, ja Whiskypediaa voi sujuvasti käyttää Malt Whisky Yearbookin ohessa nimenomaan tislaamon nippeleiden varmistamiseen. Vain toimintansa lopettaneista tislaamoista nämä tiedot kirjan sivuilta puuttuvat. Enpä esimerkiksi tiennyt, että tällä hetkellä Bruichladdichin tynnyreistä peräti 25 % on ex-sherryä (first fill ja refill), 65 % ex-bourbonia (first fill) ja 10 % muita, kuten entisiä rommi- ja viinitynnyreitä.

Monet tislaamoesittelyt ovat sellaista tasoa, että ne voisi siirtää tästä kirjasta myös suoraan Wikipediaan. Kirjan alkupuolikaan ei ole hassumpi, vaikka tiiviissä mitassa MacLean ei mitään ihan mahdottomuuksia siinä edes yritä.

Esipuheessa mies kertoo aloittaneensa viskikirjoittajan uransa vuonna 1981. Hän oli tehnyt ensin Bell’sille mainosvihkosen ja jatkanut siitä sujuvasti Skotlannin tislaamojen historian penkomista – hyvällä menestyksellä, koska 1980-luvulla historia-aineistoa oli vielä saatavilla monin paikoin. Whiskypedian MacLean kertoo vaatineen neljän vuoden työn, ja se kyllä myös näkyy. Esimerkiksi Speyburniin mies on saanut kaivettua tällaisen faktan, joka on ainakin minulle ihan uutta tietoa (ja jotenkin myös hiukan epäilyttävää):

Speyburn is little known in most markets, but it is in the top six best-selling malts in the U.S.A., and number one in Finland!

Kai se on pakko uskoa, kun sen näin kova auktoriteetti pöytää lataa. En muista nähneeni Alkosta muuta kuin skottiviskien kokonaistilaston, ja siellä ainakin aikoinaan halpistuote Highland Bird on tainnut pitää listan kärkisijaa. Suomen myydyimmistä single malteista on paha mennä sanomaan mitään – ehkä MacLean on tehnyt taustatyönsä huolella, mene ja tiedä.

Skotlantilaisen viskin pikahistoriikin jälkeen MacLean käy maistelun pariin luvussa Appriaciting Whisky. Tuoksun ja maun analysointiin tarjoillaan päteviä työkaluja, objektiivinen ja subjektiivinen havainnointi erotetaan toisistaan, koko setti käydään varsin tyydyttävästi läpi. MacLean itse asiassa kertoo hyvin siitä, miten tiettyjä tuoksuja on käytännöllistä jahdata viskistä:

When nosing a whisky, I find it useful to run through the cardinal aromas, asking myself: ’Do I detect any cereal notes? Any fruity notes? Any peaty notes?’ Et cetera. If I do detect, say, fruity scents, I move on to the next tier: ’Are they the scents of fresh, tinned, dried, cooked fruits?’ Then I try to nail the precise fruit.

Haistelu- ja maisteluosion jälkeen MacLean tarkastelee viskipullon etikettiä, esimerkkinään kolmekymppinen Talisker. Fiksu tapa pohdiskella käytäntöjä, joita viskin pullottamiseen ja tietojen esittämiseen liittyy.

MacLean_Whiskypedia_003Ennen tislaamoesittelyitä MacLean kertoo vielä Skotlannin perinteisistä viskialueista ja antaa lukuohjeita kirjan loppuosaa varten. Esimerkiksi MacLeanin luonnehtima Mature Character tarkoittaa siis kyseisen tislaamon viskin luonnetta noin 12 vuoden iässä. Hän on siis pyrkinyt saamaan käsiinsä 12-vuotiaan samplen suoraan tislaamosta, mikäli mahdollista (kaikissa tapauksissa ei tietysti ole ollut, mutta tavoitteena se on ainakin ollut).

Lukijana kiinnitin huomion erikoiseen käytäntöön: vähänkin pidemmissä tislaamoesittelyissä on sivun marginaalissa jonkinlainen nosto (joita lehtimaailmassa kutsutaan myös jatko-otsikoiksi tai äläyksiksi), jota ei löydy itse tekstistä. Yleensähän käytäntönä on houkutella lukija tutkimaan tekstiä ihan sen perusteella, että siitä nostetaan esille jotain poikkeuksellista tai muuten houkuttelevaa. Tässä tapauksessa nostettuun tekstiin liittyvää asiaa ei välttämättä löydy itse tislaamoesittelystä ollenkaan. Parhaimmillaan tällaiset nostot toimivat, jos itse asia on yhden virkkeen mittainen, mutta välillä olisi ollut mahtavaa saada lisätietoa asiasta. Esimerkkinä Dalmore:

Dalmore is reputed to be the first single malt whisky exported to Australia (in 1870).

Kirjan loppuun mahtuu vielä Facts and Figures -jakso, jossa MacLean kertoo tislaamoiden omistussuhteista, maailman myydyimmistä viskeistä ja keskeisistä yksityisistä pullottajista. Tuo jakso on kirjassa eniten Malt Whisky Yearbookin toisintoa ja yksityisten pullottajien osalta lainattukin MacLeanin kyseisessä teoksessa vuonna 2008 ilmestyneestä artikkelista. Kaikkineen osio taatusti vaikeinta pitää ajan tasalla jatkossa.

Whiskypedia on kaikkineen varsin onnistunut teos, jos ei halua haalia ihan Malt Whisky Yearbookin kaltaista nippeliä jokaisen tislaamon jokaisesta lähihistorian käänteestä. Laajemman aikajänteen historiakerronnassa Whiskypedia on likimain ylittämätön. MacLeanin yhtenäinen, hieno ja mukavan lennokas tyyli tekevät Whiskypediasta aivan mainiota iltalukemista kaikille viskistä kiinnostuneille.

Aeneas MacDonald: Whisky

Niin kuin on varmasti käynyt ilmi, olen tänä kesänä lueskellut viskikirjallisuuden klassikoita. Äskettäin sain vihdoin käsiini Aeneas MacDonaldin Whiskyn, jota olin etsiskellyt jo jonkin aikaa. Myös uusintapainoksen hinnat hipovat välillä pilviä, mutta pienellä tuurilla teokseen voi edelleen päästä järkevällä summalla kiinni.

Kirja on ulkomitoiltaan niin pieni ja sisällöltään niin erikoislaatuinen, ettei se ensikohtaamisen perusteella varsinaisesti pysäytä. Mutta kun kirjan on lukenut, sitä on kyllä pakko ylistää, sen verran mahtavasta teoksesta on kyse.

Lakonisesti nimetty Whisky julkaistiin alun perin Edinburghissa vuonna 1930. Kustantajana oli Porpoise Press, jonka oikeudet kaupattiin sittemmin Faberille. Charles MacLeanin ja Ian Buxtonin loistavilla esipuheilla varustetun uusintapainoksen on kustantanut Canongate Books vuonna 2006. Kovakantinen teos on laadukkaasti toteutettu ja kunnioittaa teoksen uraauurtavaa luonnetta.

Sen verran tietämätön olin, kun kirjaan tartuin, että kuvittelin Aeneas MacDonaldin henkilöllisyyden edelleen mysteeriksi. Muistan lukeneeni, että kyseessä on pseudonyymi ja että Whiskyn kirjoittajaksi on epäilty monia aikansa loistavia kynäniekkoja, mutta mysteerin ratkeaminen tuli kirjasta heti suurena yllätyksenä. Charles MacLean juontaa omassa esipuheessaan hienosti Ian Buxtonin salapoliisityön sisään, ja Buxton pistää heti kaiken tiskiin.

MacDonald_Whisky_002Buxton on tullut siihen tulokseen, että Aeneas MacDonald oli oikeasti George Malcolm Thomson (1899–1996). Selvitykset tuntuvat erittäin perusteellisilta. Buxton on tavannut Thomsonin tyttären ja päässyt lukemaan kirjailijan kirjeenvaihtoa, joka tuntuu osoittavan melko aukottomasti, että Thomson on Whiskyn takana.

Kuten oli ennakoitu aiemminkin, Whiskyn kirjoittaja oli siis oppinut mies, jolla oli vahvat suhteet aikansa kirjallisuuspiireihin. Ei kai kukaan sattumalta käytä nimeä, joka on peräisin Skotlannista maanpaossa olleen Bonnie Prince Charlien vuoden 1745 retkikunnan jäseneltä. Thomsonin tuttaviin kuuluivat muun muassa Hugh MacDiarmid ja Neil Gunn, ja hänellä oli loppututkinto Edinburghin yliopistosta. Whisky ei siis teoksena tullut todellakaan tyhjästä eikä ollut satunnaisen amatöörin loistelias vahingonlaukaus.

Thomson piti tärkeänä, että Porpoise Pressillä on muitakin kirjailijoita kustannusohjelmassaan kuin hän itse – siksi pseudonyymi puolusti hänen mielestään paikkaansa (tosin kirjailijoita oli kymmeniä, mutta silti). Näin Thomson itse kirjoitti kirjeessään Neil Gunnille marraskuussa 1930:

”Please keep my name out of ’Whisky’ if you don’t mind… I have private reasons – and should hate people to think that P.P. existed to publish me alone.”

Ian Buxtonin suurin oivallus kuitenkin on, että Thomson käytti pseudonyymiä, koska pelkäsi äitinsä reaktiota: hänen perheensä oli henkeen ja vereen raittiusihmisiä. Rohkea ja mitään pelkäämätön kirjailija pelkäsi… äitiään.

Whiskyn ensipainos oli 1 600 kappaletta, mikä oli tuohon aikaan verraten suuri. Lisäksi Yhdysvaltain markkinoille tehtiin vielä oma painos, joka julkaistiin alkuvuodesta 1934. Kun Thomson itse oli hylännyt amerikkalaisten vuonna 1953 tekemän tarjouksen uusintapainoksesta – hänen mielestään korjausten määrä kasvaisi liian suureksi – nuo olivat ne kappaleet, jotka maailmalla kirjasta olivat. Vasta vuosia myöhemmin Whisky nousi uudelleen suosioon, ja hyvästä syystä.

Jos laitan vierekkäin kolme suurta viskikirjallisuuden klassikkoa – tämän, Neil Gunnin Whisky and Scotlandin ja Sir Robert Bruce Lockhartin Scotchin – Whisky on kyllä oma suosikkini kolmikosta. Pidän sitä erittäin näkemyksellisenä, nokkelana, modernina ja valtavan hauskana kirjana. Hienoja ne ovat kaikki, mutta jos yksi pitäisi autiolle saarelle ottaa mukaan, Whisky olisi omalla kohdallani ehdoton valinta. Jo kirjan aloitus on täysin suvereeni:

Of the history, geography, literature, philosophy, morals, use and abuse, praise and scorn of whisky volumes might be written. They will not be written by me. Yet it is opportune that a voice be raised in defence of this great, potent, and princely drink where so many speak to slight and defame, and where so many glasses are emptied foolishly and irreverently in ignorance of the true qualities of the liquid and in contempt of its proper employment.

Aeneas MacDonald on välittömästi äänessä, ja ääni on vahva. Hän puolustaa viskin tuntemuksessa omaa kokemusta, itse hankittua tietoa, ja halveksii snobbailua ja auktoriteettien pakonomaista seuraamista. Hänestä kaikenlaisten kauppamiesten kuunteleminen on jotain, mistä ei ole viininkään suhteen koitunut mitään hyvää. Helposti höynäytettävä viskinostaja on samanlaista riistaa kauppiaille kuin muutkin, jotka haluavat leuhkia seuroissa hienonnäköisillä pulloilla.

Viskin olemusta käsittelevän aloituksen jälkeen MacDonald – kutsuttakoon häntä nyt pseudonyymillä – uppoaa viskin historiaan. Tämä rakenne alkaa käydä viskikirjoista tutuksi, mutta MacDonaldille se on helppo suoda, onhan malli todettu toimivaksi sittemmin sadoissa teoksissa.

MacDonaldin kohdalla on pakko myöntää, että harvoin kukaan on kirjoittanut niin napakassa mitassa niin nasevaa ja syvällistä viskin historiaa. Homma lähtee antiikista, etenee Friar John Corriin ja Robert Burnsiin ja Ferintoshiin niin sujuvasti, että heikompaa hirvittää. MacDonald myös siteeraa pitkällisesti Glenlivetin perustajan George Smithin kertomuksen, jossa tämä kuvailee laillisen tislaamon puolustamista sen vaarallisina alkuvuosina. Loistava juttu, edelleen, pistooleineen kaikkineen.

Viskin tuotantoprosessiin ja sekoittamiseen MacDonald paneutuu vakuuttavasti. Hetkellisesti unohtaa lukevansa selostusta vuodelta 1930, sen verran vähän on kuitenkin muuttunut. Erityistä ärtymystä MacDonaldissa herättää viskibrändien valtava määrä: Skotlannissa ja Irlannissa oli noihin aikoihin alle 130 tislaamoa, mutta myynnissä oli yli 4 000 viskimerkkiä. MacDonald oli single malt -mies, muistakaa, vuonna 1930. Lisäksi hän kritisoi ikämerkitsemättömiä ja muutenkin epäselvällä etiketillä varustettuja viskejä, joista ei tiedä, mitä tuote sisältää. Näiltä osin MacDonaldin ajatukset ovat todella moderneja. NAS-kritiikki on peräisin jo tästä kirjasta.

Geography-luvussa MacDonald pääsee lopulta kiinni itse tislaamoihin. Kuuliaisesti hän käy läpi eri viskialueet ja niiden toiminnassa olevat tislaamot. Alueita on MacDonaldin määritelmän mukaisesti neljä: Highland, Islay, Campbeltown, Lowland. Highlandiin sisältyy niin Speyside (eli Strathspey) kuin saaretkin, vain Islay on omanaan.

Campbeltownin kohtalosta MacDonald on huolissaan, koska painava viski tuntuu sopivan hiukan heikosti blendien tarpeisiin – ja oikeassa on, jos asiaa jälkiviisaudella nyt katselee. ”The Campbeltowns are the double-basses of the whisky orchestra. They are potent, full-bodied, pungent whiskies, with a flavour that is not to the liking of everyone”, MacDonald määrittelee.

MacDonald_Whisky_003Tuntuu hurjalta katsoa tuolta kymmenen toiminnassa olevan Campbeltown-tislaamon listausta, kun nykyään toiminnassa on enää kolme. Myös Malt Millin näkeminen aktiivisten Islay-tislaamojen joukossa herättää voimakkaita tuntemuksia. Lochindaal ja Port Ellen ovat siis kaksi muuta toimintansa lopettanutta Islay-tislaamoa. Geography-luku sisältää myös Skotlannin tislaamokartan, mutta ainakin näin pienessä koossa sen lukeminen on likimain mahdotonta. Luku kuitenkin loppuu pitkään riimirunoon, joka sisältää kaikkien tuolloin toiminnassa olleiden tislaamoiden nimet näppärässä muodossa. Ei muuta kuin rimmailemaan!

Whiskyn viimeinen luku on nimeltään Judging, Purchase, and Care. Siinä MacDonald palaa vielä teeseihinsä siitä, miten jokaisen tulisi opiskella nöyrästi viskin monipuolista maailmaa eikä haksahtaa markkinamiesten teeseihin. Soodavettä ei pitäisi laittaa viskin sekaan, etiketeissä pitäisi olla merkintä kypsytysiästä, viskin alkuperä pitäisi kertoa eksaktisti. Hienoja teesejä nuo ovat edelleen, tai ainakin itse huomaan olevani niin vanhan liiton mies, etten osaa intoilla viskin ja vissyn sekoittamisesta saati raaoilta maistuvista, hienosti pakatuista NAS-viskeistä.

Aeneas MacDonaldin Whisky on aikamatka, jolle jokaisen viskistä kiinnostuneen kannattaa lähteä. Hienosti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja näkemyksiltään ällistyttävän nykyaikainen kirja – vahva suositus.

Charles MacLean: Scotch Whisky. A Liquid History

Jos pitäisi valita hyllyyn yksi perusteos skotlantilaisen viskin varhaishistoriasta, valinta olisi omalla kohdallani itsestään selvä. Charles MacLeanin Scotch Whisky. A Liquid History (Cassell Illustrated, 2003) on niin vakuuttavasti tutkittu, huolella koottu ja tyylikkäästi kirjoitettu, että vastaavaan lopputulokseen yltäminen on kova haaste mille tahansa teokselle.

Nyt kun tuo tuli sanottua heti pois, voidaan mennä asiaan.

MacLeanin maine viskihistorioitsijana on sitä luokkaa, että Liquid Historyn kyytiin on helppo hypätä. Teoksen suuri ansio on Skotlannin 1700- ja 1800-lukujen viskitoiminnan syvällisessä kartoituksessa. Yllättävän paljon noina aikoina kuitenkin tapahtui, vaikka yleensä mieleen tulee vain muutaman tislaamon perustamisvuosi ja joitain yksittäisiä tapauksia – kuten vuonna 1826 toimeenpantu Excise Act, joka nitisti laittoman tislaamisen Skotlannissa lähes kokonaan. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_002MacLean on kaivanut noista vuosisadoista valtavasti tietoa ja saanut sen puettua sujuvasti luettavaan muotoon.

Totta kai MacLean lähtee kerimään tarinaansa kaukaa, niinhän viskihistoriikissa kuuluukin. Kelataan arabit, aasialaiset, kuninkaat, aqua vitaet ja uisgebaughit. Vähitellen 1700-luvulla päästään kotipolttoisten makuun, ja siellä syntyvät ensimmäiset tislaamoiksi kutsuttavat rakennukset Skotlannin maaperälle. Esivalta on heti ankarasti tislaajien kimpussa, ja vähitellen myös raittiusliike nousee. Siitä huolimatta ovelat kansanmiehet onnistuvat tiputtelemaan pillistä sen verran viinaa, että siitä riittää kerrottavaa myöhemmille sukupolville ihan viskihistoriikkiin saakka.

Suurena tapauksena MacLean nostaa esiin maailman ensimmäisen brändätyn viskin, vuonna 1853 lanseeratun Usher’s Old Vatted Glenlivetin. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_003Andrew Usherin perään syöksyvät markkinoille muun muassa John Dewar, Arthur Bell, Chivasin veljekset James ja John, Alexander Walkerin poika John Walker, George Ballantine, William Teacher – näin ensimmäiset viskidynastiat ovat valmiina. Blendiviski on päivän sana, ja kun viinikirva tekee tuhoa Ranskassa ja hyydyttää brandyn tuotanon, viskiparonien aika on vihdoin koittanut. Tasakokoiset lasipullot tulevat, massamarkkinat alkavat vetää, viskikuume kasvaa.

Sitten kävi, niin kuin tiedetään: kupla puhkesi Pattisonin veljesten aiheuttamaan kriisiin 1890-luvun alussa. Sitä ennen viskimarkkinat oli jo ehditty jakaa käytännössä Kolmelle Suurelle, jotka olivat James Buchanan & Co., John Dewar & Sons ja John Walker & Sons. Myöhemmin Kolmesta Suuresta tuli Viiden Suuren joukko, kun mukaan lisättiin vielä John Haig & Company sekä Mackie & Co. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_005Maailmansodat ja niiden välissä ollut Yhdysvaltain kieltolaki ravistivat Skotlannin viskiteollisuutta, mutta vanhimmat tislaamot selvisivät niistäkin. Suurin osa Campbeltownin tislaamoista ei selvinnyt.

Loistavana Case Studyna pidän kirjan lukua skotlantilaisen viskin vaiheista Italiassa. Samanlaisen olisin toivonut voivani lukea myös Single Malt Whisky. An Italian Passion -kirjasta, joka jätti olennaiset taustat kertomatta ja keskittyi lähinnä tunnelmointiin. MacLean kertoo, miten viski tuli Italiaan erittäin vahvasti liittoutuneiden joukkojen mukaan toisen maailman sodan lopussa, ja pian sen jälkeen Giovannino il camminatore (Johnnie Walker) oli kaikkien huulilla. Maahantuontiverkosto oli ollut olemassa jo ennen sotaa, ja kun agentuurit alkoivat kilpailla toisiaan vastaan, viski leimahti Italiassa isosti:

Firms which have been involved in the pre-war import trade re-established contacts with producers and new firms – such as D. & C. and Rinaldi in Bologna, Silver in Florence, Riviera (later Dateo) in Milan and Salengo (which became SPIRIT) – competed with one another to obtain brand franchises. The importance of these agents in developing the Italian market cannot be overemphasised. Wise brand owners gave them a free hand – it was impossible for outsiders to comprehend the complexities of the market place.

Noiden aikojen suuria persoonallisuuksia italialaisessa viskibisneksessa olivat muun muassa Enrico Wax, Giuseppe Soffiantino, Vito Bianchi ja Giovanni Ferraretto. Myöhemmin mukaan tulivat Gaetano Bandini (joka nosti J&B:n suosioon), Rino Mainardi ja Silvano Samaroli, Vittorio Salengo ja Luciano Gargano. Viskin markkinointiin pantiin miljoonia televisiomainoksissa ja printissä, samoin baarit ja viinakaupat saatiin voimakkaasti mukaan nostamaan viskiä esiin. Suurena tarinana MacLean kertoo vielä Armando Giovinettin vaiheet hissipojasta Famous Grousen maahantuojaksi ja lopulta Glen Grantin suuruuden tekijäksi Italiassa – Glen Grant on edelleen Italian myydyin viski.

Kirjan painopiste on niin voimakkaasti historiallinen, että 1900-luvun loppupuoliskosta ei jää enää kovinkaan paljon kerrottavaa. Kuvaavaa on, että ”The Renaissance of Single Malts” -luku alkaa, kun kirjaa on jäljellä enää kymmenen sivua. Jakson 1980–1994 mielenkiintoisimmat koukut liittyvät whisky lochin eli tislaamojen massasulkemisen lisäksi alkoholijättien yhdistymiseen eli niin sanottuun merger maniaan. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_004Kun Guinness ja DCL yhdistyivät, uusi yhtiö sai kesäkuussa 1987 nimen United Distillers – Diageon esiaste oli syntynyt. MacLean nostaa esiin niiltä ajoilta etenkin Ernest Saundersin, joka veivaili johtajana Guinnessin osakkeella niin ansiokkaasti, että päätyi petoksesta lusimaan.

MacLeanilla on myös hyvä ote viskin tuotemarkkinointiin eri aikoina. Kiinnostavana nostona pidän tarinaa Classic Malts -sarjasta, sen edeltäjästä ja sen myöhemmistä kilpailijoista. DCL julkaisi jo vuonna 1982 sarjan, jonka se nimesi ”Ascot Malt Cellariksi”. Kattaukseen kuului neljä single maltia ja kaksi blendiä: 8-vuotias Rosebank, 12-vuotias Linkwood, 8-vuotias Talisker ja 12-vuotias Lagavulin sekä Buchananin Strathconnan ja Haigin Glenleven. Kokonaisuus ei lyönyt läpi markkinoilla, mutta ajatus eteni kuuden vuoden ajan, ja sen seurauksena saatiin hyllyihin Classic Malts.

Alkuperäinen Six Classic Malts (Lagavulin, Talisker, Oban, Dalwhinnie, Cragganmore, Glenkinchie) syntyi United Distillers & Vintnersillä ajatuksesta, jolla ihmiset saatiin kokeilemaan erilaisia single malt -viskejä Skotlannin eri alueilta. Tuotteiden ikämerkinnät olivat väliltä 12–16 vuotta, niiden etiketit uusittiin ja niitä hyödynnettiin tislaamojen vierailukeskusten tarjonnassa aktiivisesti. Moni kuluttaja lopulta halusikin kokeilla niitä kaikkia, vaikka oli aiemmin tyytynyt kippaamaan vain yhtä merkkiä.

Classic Malts of Scotland -sarja tuotiin markkinoille vuonna 1988. UDV:n kilpailija Allied toi vuonna 1991 markkinoille oma versionsa vastaavasta sarjasta. ”Caledonian Maltsiin” kuului Tormore ja Miltonduff (kumpikin Speysidelta), Glendronach (Aberdeenshiresta) ja Laphroaig (Islaylta) – myöhemmin Scapa (Orkneylta) korvasi Tormoren, mutta se ei pelastanut sarjaa. Vielä vuonna 1994 Seagrams tuli ulos oman vastaavan kattauksensa kanssa. ”Heritage Malts” sisälsi pelkästään Speysiden alueen tuotteita, ja vaikka Longmorn, Glen Keith, Strathisla ja BenRiach ovat tuottaneet laadukasta viskiä, setti ei lähtenyt lentoon. Sekin kuopattiin vähin äänin.

MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_006Tilanne kertoo hyvin siitä, että UDV:llä ja sittemmin Diageolla on ollut niin vahva asema markkinoilla, että yhtiö on voinut tuoda kauppoihin jokaiselta viskialueelta keskimääräistä laadukkaamman tuotteen (paitsi Campbeltownista, joka on vaiettu kuoliaaksi). Ja totta kai yhtiöllä on ollut myös markkinointikoneistossa sellainen dieseli jyskäämässä, ettei se ole hyytynyt ihan ensimmäiseen mäkeen. Joitain miljoonia puntia Classic Malts -sarjan markkinointiin on varmasti vuosien saatossa tullut pistettyä.

MacLeanin historiikki on sen verran painava teos, että siitä riittää pureksittavaa pidemmäksi aikaa. Jos jotain toivomisen varaa vielä jäi, yksilöiden tarinoiden erottumisen eteen olisi voinut tehdä hiukan enemmän, koska MacLean selvästi kulkee historiassa mieluummin yhtiöiden ja niiden omistajuuksien kautta. Myös selvemmin erottuvat tislaamohistoriikit olisivat elävöittäneet teosta kovasti. Kaikesta huolimatta vahvasta perusteoksesta on kyse. Jos 1700–1800-lukujen vaiheet Skotlannin viskiteollisuudessa kiinnostavat, tätä kirjaa ei voi ohittaa.

Charles MacLean: MacLean’s Miscellany of Whisky

Aina välillä tulee mietittyä viskikirjojen tarpeellisuutta. Kaikenlaisia atlaksia, käsikirjoja ja muita raamattuja puskee kiihtyvällä tahdilla joka tuutista. Kun niitä on tietyn määrän lukenut, alkaa tulla vastaan saturaatiopiste. Hyvin harva yleispätevä teos enää tarjoaa mitään suurta elämystä tai edes kovinkaan paljon uutta tietoa. Samat faktat ja knopit toistetaan kerta toisensa jälkeen, koska tietyt asiat eivät muutu. Miten käydä koko prosessi ja historia läpi niin, että siihen löytäisi jotain omaperäistä ja yllättävää? Ja kertoa vielä koko homma vetävästi?

Charles MacLeanin MacLean’s Miscellany of Whisky (New Edition, Little Books, 2010) onnistuu mielestäni erinomaisesti siinä, että se käy viskin historian ja valmistamisen läpi todella koukuttavasti ja älykkäästi. Siinä on paljon sellaista asiaa, mitä en muista mistään muualta edes lukeneeni. Teksti juoksee, on tärkeilemätöntä ja hauskaa, tarinassa säilyy punainen lanka alusta loppuun. Ja silti kokonaisuus on irtonainen, osittain myös esseemäinen ja pohdiskeleva. Kaiken hyväkkään lisäksi teos on vain paksun pokkarin kokoinen, kevyt ja kovakantinen.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_003Kirjan sisältämistä artikkeleista moni on julkaistu jo aiemmin erinäisissä yhteyksissä, minkä lisäksi tähän vuoden 2010 uuteen laitokseen on tehty monenlaisia täydennyksiä ja täsmennyksiä – alkuteos on ilmestynyt jo 2004. Näennäisen sekalaisuuden (miscellany, ’sekalainen tai kirjava kokoelma’) alla teos sisältää kuitenkin koko kaaren, viskin alkuvaiheista valmistuksen ja kypsytyksen nyanssien kautta nykyisiin viskimarkkinoihin saakka. Tislausprosessia ja tynnyrikypsytystä koskevat osuudet sisältävät riittävästi tietoa melkein kenelle tahansa, ja opastaapa MacLean lopuksi tekemään viskiä ihan kotikonstein. Sillä hän tulee tietysti todistaneeksi, miksi tislaamot ovat niin hienoja laitoksia ja viski niin monimuotoinen ja upea juoma.

Silmiinpistävää MacLean’s Miscellany of Whiskyssa on runoilija Robert Burnsin syvällinen läsnäolo. MacLean palaa Burnsiin ja nimenomaan hänen säkeisiinsä toistuvasti, jaksottaa niillä teoksen kulkua ja luo historiallista kontekstia asioille. Tulin itse asiassa vasta tämän teoksen ääressä todella ajatelleeksi, miten voimakas vaikutus Burnsilla on ollut skotlantilaiselle kulttuurille, etenkin tietysti viskikulttuurille. Ei ole sattumaa, että mieheen viitataan toistuvasti. MacLean tiivistää Burnsin ulottuvuudet hienosti:

In his relationship to alcohol, as in his relationships to so much else, Robert Burns embodied the capacity of the Scottish psyche to hold opposing views simultaneously.

MacLean muistuttaa, että vaikka Burns kritisoi jatkuvasti viskin verotusta, myös hänestä itsestään tuli Exciseman – hieno todistus tuosta edellä mainitusta ominaisuudesta. Burnsin lisäksi Neil M. Gunn, Maurice Walsh, Sir Robert Lockhart ja monet muut varhaiset viskikirjailijat tulevat läheisiksi matkan varrella.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_002MacLeanin ansioihin kuuluu, ettei hän kaada lukijan niskaan kaikkea tietoa kerralla. Kertovan tekstin väliin tulee myös taulukoita esimerkiksi tynnyrien nimetyistä kokoluokista, Skotlannissa toimivista mallastamoista sekä proof-järjestelmän eroavaisuuksista Briteissä ja Yhdysvalloissa. Viskipullojen etikettien perustiedot käydään läpi, Skotlannin tislaamojen historia saadaan tiiviissä paketissa, samoin kuvaukset Yhdysvaltojen, Japanin ja muiden Skotlannin ulkopuolisten suurten viskimaiden vaiheista. Kirja on täynnä tämänkaltaisia oivalluksia:

It is interesting to note that, in the 1820s, a typical Highland distillery produced around 6,500 litres of pure alcohol per annum, requiring about twenty tonnes of malt, which could be grown on approximately twenty-five acres of arable land. Today, even a medium-sized distillery, such as Lagavulin or Cardhu, produces this amount of alcohol in a day!

Tynnyreiden kehityksen lisäksi MacLeanilla on mielenkiintoisia huomioita pullojen kehityksestä. Nykytyyliset standardoidut, muotoon valetut pullot esiteltiin 1820-luvulla, ja sitä ennen pullojen vetoisuudet olivat vaihdelleet jossain 30 fluid ounchen kieppeillä (yksi fluid ounce on noin 28,4 millilitraa). Kun pullot vakioitiin, standardikooksi tuli 26 2/3 fluid ouncea. Jenkkiyksiköissä tilavuus on 1/16 gallonaa, SI-yksiköissä aavistuksen yli 75 senttilitraa.

Vasta tammikuussa 1980 Système International d’Unités (SI) vakioi pullokoon tarkasti 75 senttilitraan. Samalla puolikkaan pullon vakiokoosta tuli 37,5 cl, neljäsosapullosta 18,75 cl ja miniatyyreistä 5 cl. Vasta vuonna 1992 Euroopan yhteisö pienensi normaalin pullokoon 70 senttilitraan. Yhdysvallat päätti kuitenkin pitää vanha, 75 senttilitran kokoluokan. Japanissa on saatavilla sekä 70 että 75 senttilitran pulloja.

Pullojen lisäksi MacLean tarjoaa mielenkiintoista tietoa korkkien kehityksestä. Alkujaan viskipulloissa oli viinipullojen tapaan sellainen korkki, johon tarvittiin korkkiruuvia. Vielä vuonna 1923 Teacher’s mainosti Highland Creamiaan uudella korkkityypillä, jonka avaamiseen ei tarvittu työkaluja: ”Bury the Corkscrew.” Kyseinen stopper cork oli siis tuttu luonnonkorkki, jonka yläosaa oli levitetty puisella lisäpalalla niin, ettei se mennyt kokonaan sisälle pulloon. Noihin aikoihin myös kierrekorkit tulivat kuvioihin, ja sellaiseen myös Teacher’s myöhemmin siirtyi.

Kierrekorkkien kehityksen huippu koettiin 1960-luvulla, jolloin ns. Roll-On Pilfer-Proof Cap eli ROPP lanseerattiin. Se oli siis se tuttu alumiininen kierrekorkki, josta irtoaa avaamisen yhteydessä se ohut rengas alareunasta – hyvä keino varmistua siitä, että pullo on ollut oikeasti avaamaton. Toisaalta paremmissa viskeissä stopper cork teki kuitenkin paluun 1980-luvulla ja vakiintui sittemmin laatujuomien korkkityypiksi. Korkkikehityksen yhteydessä kyllä tajuaa, miksi kierrekorkki on ollut kuitenkin turvallisempi valinta aivan viime vuosikymmeniin saakka. Luonnonkorkit ovat olleet pitkän aikaan laadultaan heikkoja ja kulutustottumukset niin erilaiset. Kukaan ei varmasti ostanut juomia kaappiinsa hillotakseen niitä siellä vuosikaudet, kun kaikessa elettiin niukkoja aikoja.

MacLean kertoo myös maailman ensimmäisen brändätyn viskin tarinan: Usher’s Old Vatted Glenlivet tuli markkinoille vuoden 1853 tienoilla. Se oli siis sekoiteviskiä, Glenlivet nimenä mukana lähinnä laadun takeeksi – Glenlivetiä käytettiin liitteenä monen tislaamon nimessä, kunnes George Smith & Co. sai siihen yksinoikeuden 1980-luvun lopulla ja muiden piti sen käyttö lopettaa. Mielenkiintoista 1800-luvulla oli myös se, miten delicatessen-tyyppisistä herkkupuodeista käytettiin nimeä Italian Warehouses. Niissä myytiin eksoottista tuontitavaraa kuten teetä ja kahvia sekä viiniä ja väkeviä. John Walkerin historia on tällaisessa puodissa, samoin John Dewarin ja William Teacherin.

Italia tulee MacLeanin teoksessa vahvasti mukaan, kun kirjan loppupuolella pohditaan läpi viskin keräämistä. Giuseppe Begnonin kokoelmaa MacLean ylistää, samoin kuin miehen asennetta viskipullojen avaamiseen ja jakamiseen. Begnoni on mukana myös vuonna 2010 Leithissä avatussa The Vintner’s Roomissa, jonka hyllyissä on 1 200 harvinaista viskiä (vanhin on Highland Park vuodelta 1902). Italialaisten keräilystä MacLean antaa vahvan testimoniaalin:

It is a curious fact that the best and biggest collections of Scotch whisky are all Italian, including the first major whisky collection in modern times – that of Eduardo Giaccone (1928–1996), now part of the Begnoni collection. All except one, that of Claive Vidiz in Sao Paolo, Brazil, comprising nearly 3,500 bottles – but this was bought by Diageo in 2008 and is now displayed in The Scotch Whisky Experience, Edinburgh.

Vahvoksi keräilymaiksi MacLean listaa Italian ohella myös Japanin, Venäjän, Saksan, Ruotsin, Englannin, Hollannin, Belgian – ja mainitun Brasilian. Myös väärennösten saapumisen markkinoille hän noteeraa, mutta kovin pitkää pohdintaa väärennösten alkuperästä ei synny: ”Where did the forgeries originate? All the indications seem to be – you guessed it – Italy!”

MacLean_Miscellany_of_Whisky_004Kirjan päätteeksi MacLean käyttää vielä tilaisuuden hyväkseen luvussa, joka on otsikoitu jylhästi: The Three Stages of Intoxication. Humaltumisen tasoiksi on jo muinoin 1820-luvulla muuan William Grant Stewart esitellyt seuraavat: Blythe, Bosky, Borajo. Blythe juontaa juurensa vanhan englannin blitheen, joka siis tarkoittaa iloista ja riemukasta. Bosky taas on peräisin latinan pensasta tarkoittavasta boscus-sanasta, ja borajo taas espanjan juopunutta merkitsevästä borachosta. Näistä tasoista MacLean saa melkoisen semanttisen selvittelyn aikaiseksi, ja pitkän pohdinnan lopputuloksena on, että viskiä voi tosiaan nauttia myös liikaa.

MacLean’s Miscellany of Whisky on melkoinen nippelitiedon aarreaitta. Tuntuu, että lukemisen jälkeen sitä selailee edelleen mielikseen, koska aina siitä jää jotain uutta käteen. Kirjan uudesta laitoksesta täytyy tosin kritisoida lukujen merkitsemistapaa, koska kaikki otsikot tuntuvat samanarvoisilta, oli kyseessä sitten pääotsikko tai väliotsikko. Ja kun kaikkiin väleihin on saatu mahtumaan vielä Burnsin runojakin, kokonaisuus ei näytä äkkiseltään kovinkaan jäsentyneeltä. Mutta ehkä se vain houkuttelee selaamaan lisää. Hieno kirja, vahva suositus!

Charles MacLean: Malt Whisky

Charles MacLeanin Malt Whisky. The Complete Guide (Lomond, 2010) ilmestyi ensimmäistä kertaa jo vuonna 1997. Sen jälkeen tekstiä on revisioitu viiteen kertaan, ja nyt käsissä on vuoden 2010 laitos.

Jos kirjan sisällön asettaa vuoden 1997 perspektiiviin, silmiin pistää heti yksi asia: MacLean käsittelee vain skotlantilaista viskiä ja Skotlannin tislaamoita. Tuona samana vuonna ilmestyi Jim Murray’s Complete Book of Whisky, ja vaikka sitä voi toki parjata monestakin asiasta, MacLeanin kirja on näistä nimistä huolimatta ainakin vähemmän ”täydellinen”, mitä tulee kansainväliseen ulottuvuuteen. Hieno kirja MacLeanin teos on, sitä ei käy kiistäminen, mutta näköala on kapea – tai ainakin selvästi kapeampi kuin esimerkiksi Jim Murraylla.

Mutta tyylitietoisuuden osalta MacLean pesee Murrayn mennen tullen. Itse asiassa Malt Whisky. The Complete Guide on niin tyylikkäästi kirjoitettu, etten osaa verrata sitä yhteenkään viskikirjaan. MacLean välttelee ylilyöntejä ja liian kärkeviä mielipiteitä, ja sen ansiosta teos on myös kestänyt hyvin aikaa – toisin kuin Murrayn teos. Siinähän kirjoittaja haukkuu kategorisesti viskejä, jotka ovat sittemmin löytäneet arvostajansa.

Nykyään Charles MacLean tunnetaan nimenomaan viskihistorioitsijana ja Wemyss Maltsin konsulttina, joka on ollut tiiviisti mukana Kingsbarns-tislaamon käynnistämisessä. Moni muistaa myös MacLeanin elokuvaroolin Ken Loachin The Angels’ Sharessa: MacLean esitti siinä Rory McAllisteria, joka kieltämättä muistutti kovasti esittäjäänsä. MacLean on ollut vuosien varrella monessa mukana, esiintynyt televisiossa ja radiossa, konsultoinut Bonhamsin viskihuutokauppaa, ollut mukana luomassa whisky wheeliä, kirjoittanut vinon pinon kirjoja. Siihen pinoon mahtuu totta kai myös teoksia, joissa käsitellään viskejä ympäri maailmaa, mutta Malt Whisky. The Complete Guide keskittyy vain Skotlantiin.

Malt Whiskyn esipuheessa MacLean esittää heti tällaisen väitteen, joka on nykylukijan näkökulmasta hätkähdyttävä. Ja pätkä sisältää muutenkin virheen.

The riddle is the product itself, its taste and smell; the mystery is how it comes to be like this, made as it is from the simplest ingredients – malted barley and water; and the enigma is why so simple a product cannot be made elsewhere in the world.

Teoksen alkujakso on päivätty Edinburghissa 2011, mutta on vaikea uskoa, että tuollainen väite olisi laukaistu vasta siinä vaiheessa: että missään muualla maailmassa ei voitaisi tehdä viskiä.

Ja mikä se virhe oli? Tuossahan MacLean ihmettelee, miten mallastetusta ohrasta ja vedestä voidaan tehdä niin mystisen hienoa tuotetta – mutta tarvitaanhan siihen myös hiivaa. Ehkä hiiva on vain jäänyt oikolukijalta huomaamatta, mene ja tiedä. Tai sitten kirjaimellisen tulkinnan mukaan hiiva ei ole riittävän yksinkertainen raaka-aine; se ehkä kävisi kömpelöstä selityksestä tuolle epätarkkuudelle.

MacLean_Malt_Whisky_004Johdannon pienestä hankauksesta huolimatta MacLean vakuuttaa olevansa ihan oikealla asialla, selvittämässä, mikä tekee jokaisesta viskistä erilaisen suhteessa muihin. Ja kuten odottaa saattoi, kirjan ensimmäinen varsinainen luku käsittelee nimenomaan viskin historiaa, joka on MacLeanin vahvinta osaamista. Uisge beathan, al kohlin, Friar John Corin ja muiden vaiheiden jälkeen päästään modernin viskintislauksen aikakauteen, viskiparoneihin ja poliittisiin virityksiin. Pattisonin veljesten aiheuttama kriisikin tulee käsiteltyä asianmukaisesti, ja onhan sen hurjaa aikaa ollut:

Robert Pattison spent a fortune on his mansion near Peebles, some 35 kilometres (19 miles) from Edinburgh, and if he missed the last train home, it was said that he simply hired another!

Pattisonien viski-imperiumin nousu ja tuho koituivat tietysti veljesten kohtaloksi, mutta surullista on, että he vetivät niin paljon tislaamoita mukanaan siihen samaan kuiluun. MacLean on laskenut tilastoista, että vuonna 1899 Skotlannissa oli 161 toimivaa tislaamoa, mutta vuonna 1908 niitä oli enää 132.

Myöhemmin kirjassaan MacLean käsittelee jokaisen Skotlannin viskialueen erikseen, ja niissä yhteyksissä käydään myös läpi alueellista viskihistoriaa. Ja niissä MacLeanin tiedot ovat edelleen vertaansa vailla. Esimerkiksi Islayn kohdalla MacLean kirjoittaa näin:

The Scotch Whisky Industry Record lists 21 distilleries known to have existed in Islay during the nineteenth century. All of the early legal operations were entirely farm based, some having only a short working life. Examples are Daill (1814 to 1830), Bridgend (1817 to 1822), Newton (1818 to 1937), Scarabuss (f. 1817), Ballygrant (f. 1821), Tallant (f. 1821), Ardenistiel (1837 to 1848) and Kildalton (1849 to 1852). The last two were absorbed by Laphroaig and Lagavulin distilleries. Others lasted somewhat longer, like Octomore (1816 to 1852), Lochindaal (1829 to 1929) and Malt Mill (1908 to 1960). The last was established within Lagavulin distillery to produce a malt similar to that of its close neighbour, Laphroaig.

Jos tuota vertaa vaikkapa Brian Townsendin Scotch Missed -teoksen esittämään listaan, eron todella huomaa: Townsendin luettelossa ei ollut Islaylta mainittuna kuin pari hassua tislaamoa, vaikka todellisuudessa määrä on ollut noinkin huomattava. Siinä missä keskimääräisen viskikirjan heikkous tulee esiin lähdeluettelossa, MacLean pitää myös sen pään kunnossa. Kun tislaamoista kirjoitetaan, taustat on tehty huolella. Sitä on pakko arvostaa. Sen takia MacLeaniin myös luottaa.

Historian lisäksi MacLeanilla on viskin valmistuksen prosessi rautaisesti hallussa (vaikka johdannossa hiiva jäikin mainitsematta). Pehmeän ja kovan veden eroja pohditaan, eri ohralajikkeita vertaillaan, hiivan ominaisuuksia arvioidaan. Mallastus, mäskäys, kypsytys ja tislaus käydään huolella läpi. Eri tynnyrityypit, tynnyrien käsittelytavat ja niiden erilaiset varasto-olosuhteet tulevat myös näissä puitteissa esiteltyä erinomaisella tarkkuudella.

MacLean_Malt_Whisky_002Viskin historiaan ja viskin valmistukseen liittyvät osuudet ovat Malt Whiskyssä erinomaisen hyvin tehtyjä, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki viskin maistamista käsittelevä luku. Tuoksua, makua ja tuntumaa puretaan esimerkillisen hyvin osiin, samoin väriä ja aromeja yleensä. Visimetriasta on alettu jälleen puhua laajemminkin (Suomessa osaksi tietysti kiitos Jarkko Nikkasen Viskien maailman), mutta MacLean ottaa jostain takataskustaan esiin myös viskin kuplarakenteen. Se jos mikä on nimittäin to-del-la hifiä. Eli jos viskipulloa ravistelee, sinne tulee kuplia, ja todellinen konossöörihän tunnistaa viskin jo niiden kuplien perusteella:

I remember an occasion when I was out stalking being handed and unlabelled bottle by Brian Hamilton, head stalker on Dorback Estate, Speyside. He asked me what it was. Whily I was nosing it the bottle was passed to Willie Grant, the ancient assistant stalker. Willie shook the bottle vigorously, considered the beading and guessed, correctly, that it was a cask strength Glenfarclas from a sherry butt, at about 15 Years Old!

Kaikkineen MacLean tarjoilee erittäin napakasti monenlaisia välineitä viskin aistinvaraiseen arvioimiseen. Mukaan mahtuu myös silkkaa kemiaa, eli tiettyjä tuoksu- ja makuelämyksiä pystytään jäljittämään kemiallisten yhdisteisiin asti. Hieno luku päättyy Whisky Wheels -aukeamaan, jossa MacLeanin ja kahden kemistin yhteistyönä syntynyt makuympyrä – sittemmin hyvinkin tunnettu luomus – on asianmukaisesti painettu nelivärisenä.

MacLean_Malt_Whisky_005Hiukan erikoisena ratkaisuna pidän MacLeanin tapaa jakaa Skotlannin viskialueet ja viskit kokonaan omiin osioihinsa. MacLean esittelee ensin siis alueiden historiaa ja niissä tuotettujen viskien tyyppipiirteitä ja menee vasta sen jälkeen aakkosellisen hakemiston muodossa itse tislaamoiden tuotteisiin kiinni. Sinänsä viskialueita käsittelevä luku toimii eräänlaisena jatkopalana viskin historiaa käsittelevälle luvulle, kuten oli jo aiemmin mainittu.

Viskien aakkosellinen hakemisto tuntuu nykynäkökulmasta hiukan vanhanaikaiselta. Jokaiselle tislaamolle jää niin vähän tilaa, ettei viskeistä saada kovinkaan paljon kerrottua. Pienenä kuriositeettina täytyy kuitenkin nostaa esiin, että monen viskin statukseen on painettu myös Blenders Rating, viskin haluttavuus neliportaisella asteikolla. Blendaajien tekemä luokittelu on peräisin vuodelta 1974 ja kuvastaa taas hyvin sitä historiallista asennetta, jolla MacLean viskiä käsittelee.

MacLean_Malt_Whisky_003Kirjan lopussa on vielä ohjeistusta mallasviskin ostamiseen ja keräilyyn. MacLean esittelee yksityisiä pullottajia, viskin tietolähteitä, yhdistyksiä ja nettisivuja. Myös tislaamoiden vierailukeskukset, niiden yhteystiedot ja tähditetty pätevyys on painettu listaksi. Eikä pidä unohtaa MacLeanin pätevää lähdeluetteloa ja aakkosellista hakemistoa kirjan lopussa.

Malt Whisky. The Complete Guide jää mieleen etenkin erinomaisen tasting-osuutensa ja loistokkaan historiallisen knoppologiansa ansiosta. Alkuperäisteoksen vuonna 1997 synnyttämää merkitystä on vaikea arvioida tämä päivänä, kun käsillä on vain tämä uusin laitos, mutta MacLeanin skarpit havainnot ovat kestäneet kaiken kaikkiaan hyvin aikaa. Ja kestävät varmasti jatkossakin.