Aeneas MacDonald

Aeneas MacDonald: Whisky

Niin kuin on varmasti käynyt ilmi, olen tänä kesänä lueskellut viskikirjallisuuden klassikoita. Äskettäin sain vihdoin käsiini Aeneas MacDonaldin Whiskyn, jota olin etsiskellyt jo jonkin aikaa. Myös uusintapainoksen hinnat hipovat välillä pilviä, mutta pienellä tuurilla teokseen voi edelleen päästä järkevällä summalla kiinni.

Kirja on ulkomitoiltaan niin pieni ja sisällöltään niin erikoislaatuinen, ettei se ensikohtaamisen perusteella varsinaisesti pysäytä. Mutta kun kirjan on lukenut, sitä on kyllä pakko ylistää, sen verran mahtavasta teoksesta on kyse.

Lakonisesti nimetty Whisky julkaistiin alun perin Edinburghissa vuonna 1930. Kustantajana oli Porpoise Press, jonka oikeudet kaupattiin sittemmin Faberille. Charles MacLeanin ja Ian Buxtonin loistavilla esipuheilla varustetun uusintapainoksen on kustantanut Canongate Books vuonna 2006. Kovakantinen teos on laadukkaasti toteutettu ja kunnioittaa teoksen uraauurtavaa luonnetta.

Sen verran tietämätön olin, kun kirjaan tartuin, että kuvittelin Aeneas MacDonaldin henkilöllisyyden edelleen mysteeriksi. Muistan lukeneeni, että kyseessä on pseudonyymi ja että Whiskyn kirjoittajaksi on epäilty monia aikansa loistavia kynäniekkoja, mutta mysteerin ratkeaminen tuli kirjasta heti suurena yllätyksenä. Charles MacLean juontaa omassa esipuheessaan hienosti Ian Buxtonin salapoliisityön sisään, ja Buxton pistää heti kaiken tiskiin.

MacDonald_Whisky_002Buxton on tullut siihen tulokseen, että Aeneas MacDonald oli oikeasti George Malcolm Thomson (1899–1996). Selvitykset tuntuvat erittäin perusteellisilta. Buxton on tavannut Thomsonin tyttären ja päässyt lukemaan kirjailijan kirjeenvaihtoa, joka tuntuu osoittavan melko aukottomasti, että Thomson on Whiskyn takana.

Kuten oli ennakoitu aiemminkin, Whiskyn kirjoittaja oli siis oppinut mies, jolla oli vahvat suhteet aikansa kirjallisuuspiireihin. Ei kai kukaan sattumalta käytä nimeä, joka on peräisin Skotlannista maanpaossa olleen Bonnie Prince Charlien vuoden 1745 retkikunnan jäseneltä. Thomsonin tuttaviin kuuluivat muun muassa Hugh MacDiarmid ja Neil Gunn, ja hänellä oli loppututkinto Edinburghin yliopistosta. Whisky ei siis teoksena tullut todellakaan tyhjästä eikä ollut satunnaisen amatöörin loistelias vahingonlaukaus.

Thomson piti tärkeänä, että Porpoise Pressillä on muitakin kirjailijoita kustannusohjelmassaan kuin hän itse – siksi pseudonyymi puolusti hänen mielestään paikkaansa (tosin kirjailijoita oli kymmeniä, mutta silti). Näin Thomson itse kirjoitti kirjeessään Neil Gunnille marraskuussa 1930:

”Please keep my name out of ’Whisky’ if you don’t mind… I have private reasons – and should hate people to think that P.P. existed to publish me alone.”

Ian Buxtonin suurin oivallus kuitenkin on, että Thomson käytti pseudonyymiä, koska pelkäsi äitinsä reaktiota: hänen perheensä oli henkeen ja vereen raittiusihmisiä. Rohkea ja mitään pelkäämätön kirjailija pelkäsi… äitiään.

Whiskyn ensipainos oli 1 600 kappaletta, mikä oli tuohon aikaan verraten suuri. Lisäksi Yhdysvaltain markkinoille tehtiin vielä oma painos, joka julkaistiin alkuvuodesta 1934. Kun Thomson itse oli hylännyt amerikkalaisten vuonna 1953 tekemän tarjouksen uusintapainoksesta – hänen mielestään korjausten määrä kasvaisi liian suureksi – nuo olivat ne kappaleet, jotka maailmalla kirjasta olivat. Vasta vuosia myöhemmin Whisky nousi uudelleen suosioon, ja hyvästä syystä.

Jos laitan vierekkäin kolme suurta viskikirjallisuuden klassikkoa – tämän, Neil Gunnin Whisky and Scotlandin ja Sir Robert Bruce Lockhartin Scotchin – Whisky on kyllä oma suosikkini kolmikosta. Pidän sitä erittäin näkemyksellisenä, nokkelana, modernina ja valtavan hauskana kirjana. Hienoja ne ovat kaikki, mutta jos yksi pitäisi autiolle saarelle ottaa mukaan, Whisky olisi omalla kohdallani ehdoton valinta. Jo kirjan aloitus on täysin suvereeni:

Of the history, geography, literature, philosophy, morals, use and abuse, praise and scorn of whisky volumes might be written. They will not be written by me. Yet it is opportune that a voice be raised in defence of this great, potent, and princely drink where so many speak to slight and defame, and where so many glasses are emptied foolishly and irreverently in ignorance of the true qualities of the liquid and in contempt of its proper employment.

Aeneas MacDonald on välittömästi äänessä, ja ääni on vahva. Hän puolustaa viskin tuntemuksessa omaa kokemusta, itse hankittua tietoa, ja halveksii snobbailua ja auktoriteettien pakonomaista seuraamista. Hänestä kaikenlaisten kauppamiesten kuunteleminen on jotain, mistä ei ole viininkään suhteen koitunut mitään hyvää. Helposti höynäytettävä viskinostaja on samanlaista riistaa kauppiaille kuin muutkin, jotka haluavat leuhkia seuroissa hienonnäköisillä pulloilla.

Viskin olemusta käsittelevän aloituksen jälkeen MacDonald – kutsuttakoon häntä nyt pseudonyymillä – uppoaa viskin historiaan. Tämä rakenne alkaa käydä viskikirjoista tutuksi, mutta MacDonaldille se on helppo suoda, onhan malli todettu toimivaksi sittemmin sadoissa teoksissa.

MacDonaldin kohdalla on pakko myöntää, että harvoin kukaan on kirjoittanut niin napakassa mitassa niin nasevaa ja syvällistä viskin historiaa. Homma lähtee antiikista, etenee Friar John Corriin ja Robert Burnsiin ja Ferintoshiin niin sujuvasti, että heikompaa hirvittää. MacDonald myös siteeraa pitkällisesti Glenlivetin perustajan George Smithin kertomuksen, jossa tämä kuvailee laillisen tislaamon puolustamista sen vaarallisina alkuvuosina. Loistava juttu, edelleen, pistooleineen kaikkineen.

Viskin tuotantoprosessiin ja sekoittamiseen MacDonald paneutuu vakuuttavasti. Hetkellisesti unohtaa lukevansa selostusta vuodelta 1930, sen verran vähän on kuitenkin muuttunut. Erityistä ärtymystä MacDonaldissa herättää viskibrändien valtava määrä: Skotlannissa ja Irlannissa oli noihin aikoihin alle 130 tislaamoa, mutta myynnissä oli yli 4 000 viskimerkkiä. MacDonald oli single malt -mies, muistakaa, vuonna 1930. Lisäksi hän kritisoi ikämerkitsemättömiä ja muutenkin epäselvällä etiketillä varustettuja viskejä, joista ei tiedä, mitä tuote sisältää. Näiltä osin MacDonaldin ajatukset ovat todella moderneja. NAS-kritiikki on peräisin jo tästä kirjasta.

Geography-luvussa MacDonald pääsee lopulta kiinni itse tislaamoihin. Kuuliaisesti hän käy läpi eri viskialueet ja niiden toiminnassa olevat tislaamot. Alueita on MacDonaldin määritelmän mukaisesti neljä: Highland, Islay, Campbeltown, Lowland. Highlandiin sisältyy niin Speyside (eli Strathspey) kuin saaretkin, vain Islay on omanaan.

Campbeltownin kohtalosta MacDonald on huolissaan, koska painava viski tuntuu sopivan hiukan heikosti blendien tarpeisiin – ja oikeassa on, jos asiaa jälkiviisaudella nyt katselee. ”The Campbeltowns are the double-basses of the whisky orchestra. They are potent, full-bodied, pungent whiskies, with a flavour that is not to the liking of everyone”, MacDonald määrittelee.

MacDonald_Whisky_003Tuntuu hurjalta katsoa tuolta kymmenen toiminnassa olevan Campbeltown-tislaamon listausta, kun nykyään toiminnassa on enää kolme. Myös Malt Millin näkeminen aktiivisten Islay-tislaamojen joukossa herättää voimakkaita tuntemuksia. Lochindaal ja Port Ellen ovat siis kaksi muuta toimintansa lopettanutta Islay-tislaamoa. Geography-luku sisältää myös Skotlannin tislaamokartan, mutta ainakin näin pienessä koossa sen lukeminen on likimain mahdotonta. Luku kuitenkin loppuu pitkään riimirunoon, joka sisältää kaikkien tuolloin toiminnassa olleiden tislaamoiden nimet näppärässä muodossa. Ei muuta kuin rimmailemaan!

Whiskyn viimeinen luku on nimeltään Judging, Purchase, and Care. Siinä MacDonald palaa vielä teeseihinsä siitä, miten jokaisen tulisi opiskella nöyrästi viskin monipuolista maailmaa eikä haksahtaa markkinamiesten teeseihin. Soodavettä ei pitäisi laittaa viskin sekaan, etiketeissä pitäisi olla merkintä kypsytysiästä, viskin alkuperä pitäisi kertoa eksaktisti. Hienoja teesejä nuo ovat edelleen, tai ainakin itse huomaan olevani niin vanhan liiton mies, etten osaa intoilla viskin ja vissyn sekoittamisesta saati raaoilta maistuvista, hienosti pakatuista NAS-viskeistä.

Aeneas MacDonaldin Whisky on aikamatka, jolle jokaisen viskistä kiinnostuneen kannattaa lähteä. Hienosti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja näkemyksiltään ällistyttävän nykyaikainen kirja – vahva suositus.