Glen Grant

Glen Grant 20 yo 1992/2013, Maltbarn 54,1%

Maistelussa tällä kertaa kevyesti sherryinen Glen Grant vuodelta 1992. Kaksikymppisen viskin on pullottanut Maltbarn, joka on neljän henkilön perheyritys Stadlandissa, Ala-Saksin alueella. Yhtiön nokkamiehenä toimii entinen talousjournalisti ja ex-Malt Maniac Martin Diekmann.

Freesin pullottajan lisäksi myös Glen Grantiin liittyy mielenkiintoisia käänteitä ja henkilöitä – ja yksi aivan ylittämätön henkilötarina. Scotchwhisky.com kertasi Biawa Makalagan uskomattoman elämän juuri pari viikkoa sitten. Kannattaa käydä lukemassa.

Glen Grant 20 yo 1992/2013, Maltbarn

(54,1%, Maltbarn, 1992–2013, No. 12, Ex-Sherry Butt, 109 bts., 70 cl)

Tuoksu: Raikkaan kukkainen ja ruohoinen. Kesäistä niittyä, voikukkaa, sinimailasta. Miellyttävää yrttisyyttä, hunajaa, vaniljaa. Tuore ja kepeä yleisilme saa mukavasti ryhtiä tammesta. Mausteisuutta, karamellia, persikkaa, punaista omenaa. Maltaisuus tuntuu napakkana. Nam. Vesilisä avaa päärynää.

Maku: Voimakas ja vaikuttava. Varsin keveällä rungolla lähtee todella isosti, suutuntuma ei varoita yhtään. Omenaisuutta, ruohoisuutta, kukkia. Erittäin reippaalla kädellä vaniljaa ja hunajaa sekä yrttisyyttä aina eucalyptuksesta alkaen. Napakka pippuri on myös mukana, tammisuus ei paljon säästele. Punaista omenaa, persikkaa, sitruksisuutta. Hiukan nestesaippuainen vivahde on mukana. Jälkimaku nousee todella pippurisena ja voimakkaana. Minttua, hapokkuutta, hapanta limettiä, ruohoa, todella karheaa maltaisuutta, tanniinisuutta. Melko pitkä finaali. Vesilisä tasapainottaa ja makeuttaa tätä selvästi. Vedellä löytää päärynää, hedelmäkarkkeja, irtonaista sokerisuutta.

Arvio: Erittäin tykki Glen Grant. En muista aiemmin näin isoa viskiä tislaamolta maistaneeni. 87/100

Glen Grant 15 yo 1997/2013, Cadenhead Small Batch 46%

Käsissä on oletettavasti ex-bourbontynnyreissä kypsynyttä Glen Grantia. Pullotussarjana on Cadenheadin Small Batch, jossa on tällä kertaa hiukan erilainen pullomuoto ja etiketti.

Glen Grant 15 yo 1997/2013, Cadenhead Small Batch

(46%, Cadenhead Small Batch, 1997–10/2013, 70 cl)

Tuoksu: Ehtaa päärynälimua. Smurffipullo on avattu aikaa sitten ja hapot ovat päässeet haihtumaan. Ruohoisuutta, kepeää maltaisuutta, vaniljaisuutta, briossia. Raikasta valkoviiniä, hiukan sitruunamelissaa. Erittäin mieto ja miellyttävä tuoksu, omenaisia ja kukkaisia sävyjä riittää. Vesilisä tuo hiukan käsirasvaa.

Maku: Päärynää ja maltaisuutta, maltaisuutta ja päärynää. Makumaailma on hiukan kapea, mutta kevyt hedelmäisyys kantaa mukavasti. Vesimelonia, hiukan kiiviä, makeaa omenaa, raparperihilloa. Suutuntuma on kevyt ja raikas. Sitruunamelissaa, aavistus limettiä, murotaikinaa, vaniljakastiketta. Jälkimaku alkaa yllättävänkin tammisena ja mausteisena, vaikka päärynäinen ja maltainen perussävy nouseekin nopeasti hallitsevaksi. Ruohoisuutta, limettiä, omenaa, kukkaisuutta, ihan ripaus lakritsia. Nyt jo pientä hapokkuutta, valkoviiniä, minttua, kevyttä paahteisuutta. Keskipitkä, nätisti kuivuva finaali. Vesilisä availee minttua.

Arvio: Tavallaan hyvin yksinkertainen viski, mutta silti tässä on myös jotain todella rehellistä ja maistuvaa. 84/100

Glen Grant 35 yo 1980/2016, Cadenhead’s 40,5%

Viskin Ystävien Seuran Cadenheadin Speyside-pullotteisiin keskittyneen Iäkkäät harvinaisuudet -illan avasi tämä viski. Mielettömän kovalla kattauksella varustetun tastingin avausviski on aina haastavassa paikassa.

Glen Grant 35 yo 1980/2016, Cadenhead’s

(40,5%, Cadenhead’s Authentic Collection, 1980–2/2016, Bourbon Hogshead, 96 bts., 70 cl)

Tuoksu: Vaniljainen, pehmeän tamminen, hiukan ruohoinenkin. Hedelmäisyys on kepeää ja raikasta, vesimelonia ja viinirypäleitä. Omenaa, siideriä, hiukan kellarimaisuutta, heinää. Kevyt ja miellyttävän kesäinen kokonaisuus.

Maku: Tammea ja hedelmää, hyvin synkassa tuoksun kanssa. Vaniljaisuutta, mantelia, olkea. Suutuntuma on kevyt ja mausteisuus raikasta. Omenaa, päärynää, aavistus limettiä. Sokerisuutta, valkoista suklaata. Jälkimaku järeämmin tanniininen, napakan mausteinen, tummahkolla tavalla yrttinen. Karvautta, pähkinää, mantelia. Silti omenaisuus ja persikka puskevat pintaan, sokerinen makeus nousee hienosti taustalta. Viherherukkaa, hapokkuutta, heinää. Pitkä ja lopulta tasapainoinen finaali.

Arvio: Refillissä on ollut laatua, mutta tämän hapokkuus on aavistuksen hankala omaan suuhuni. Todella hyvä viski silti, totta kai. 88/100

Glen Grant 1985/2012, Samaroli 45%

Glen Grantin suosio perustuu tiettyihin vuosikertoihin. Tämä 1985 voisi olla lupaava vuosi. Maistelussa Samarolin pullottama yksilö.

Glen Grant 1985/2012, Samaroli

(45%, Samaroli, 1985–9/2012, Cask No. 10196, 270 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maltainen, vaniljainen, kanervainen ja kukkainen. Omenaa, ananasta, appelsiininkuorta. Raparperipiirakkaa. Runsaasti hunajaa, tiettyä kanervaisuutta, piparminttua, aavistus kookosta. Kukkeaa tavaraa, aromaattista ja öljyistä. Hiukan liuotinmainen sävy taustalla. Vesilisä raikastaa sävyjä.

Maku: Öljyinen ja aromaattinen, hyvin maltainen ja hunajainen. Klassinen speysider-henki on heti läsnä. Tammisuutta, vaniljaisuutta, appelsiinia. Amaretto-tyylinen karvaus, toisaalta taas tietty konjakkimaisuus on mukana. Omenaa, raparperia, vadelmaa. Suutuntuma on melko kevyt ja hyvin öljyinen. Jälkimaku on täynnä appelsiininkuorta, kirpeää sitruksisuutta, kasvasta liköörimäisyyttä. Vaniljainen ja hunajainen makeus ottavat yhteen karvaan tammisuuden ja tanniinien kanssa. Melko räiskyvä ja pitkä jälkimaku puskee pintaan kaikkea piparmintusta vadelmaan, saksanpähkinästä rusinaan. Vesilisällä ruohoisuus ja apilaisuus heräävät.

Arvio: Aperitiivimainen ja varsin kompleksinen tapaus. Tässä on paljon hyvää ja hienoa, mutta pakko myöntää, etten ole tämän viskityylin ylimpiä ystäviä. 86/100

Prewar-tasting – viisi viskiä vuosilta 1936–1939

Viskin Ystävien Seuran järjestämässä Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa on tultu pisteeseen, jossa paljon iäkkäämpiin viskeihin ei voida enää mennä. Lauantaina 18.4.2015 yhteensä 34 harrastajaa kokoontui Helsingissä ravintola Carelian kellariin maistamaan viskejä, jotka oli tislattu ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936–1939.

Todennäköisesti tämä tasting jää aikakirjoihin iäkkäimpinä harvinaisuuksina. Käsillä oli single malt -viskejä ajalta, jolloin single malteja ei käytännössä tehty. Näin vanhat viskit ovat poikkeusyksilöitä, blendien aikakaudella sivuun laitettuja tynnyreitä ja sittemmin Italiaan myytyjä poikkeusyksilöitä. Saapasmaasta nämä pullot olivat saapuneet Suomeen useassa erässä, ensimmäiset jo sellaisena ajankohtana, jolloin hinnat olivat hiukan alhaisemmat kuin tänä päivänä. Ennen tastingin alkua tuntui häiriintyneeltä katsella maailmalta nyt pöytään katettujen viskipullojen hintoja: jokaisen hintapyyntö heilui Britannian markkinoilla jossain 2 500 punnan ja 4 000 punnan välillä. On täysin välttämätöntä unohtaa tuollaiset hintalaput, kun maistelemaan ryhtyy.

VYS_IH_Prewar_003VYS järjesti sota-ajan viskien maistelun 16.3.2013, mutta itseltäni se jäi tuolloin harmillisesti väliin. Kansa taisteli -tyyppisiä tarinoita olen siitä illasta kyllä kuullut. Jatko-osaa oli toivottu sittemmin toistuvasti, ja kun lopulta sopivat – ja vielä edellisiä vanhemmat – pullot oli saatu hankittua, ne päätettiin avata kunnioittavan ihmisjoukon eteen.

Tunnelma oli tastingissa hiljaisempi ja hartaampi kuin yhdessäkään aiemmassa, missä olen ollut mukana. Tastingin vetänyt VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen muistutti, että näiden viiden yksilön avaaminen tarkoittaa viiden harvinaisen viskipullon lopullista katoamista maailmasta ja samalla jäljelle jääneiden välitöntä hinnannousua. Voisin arvata, että tällaisen kattauksen ääreen ei tule tässä elämässä enää istuttua.

Johdantoa ei paljon tarvittu, vaan ensimmäiselle maistelukierrokselle lähdettiin lähes välittömästi. Ensimmäisessä lasissa lepäsi Glen Grant 42 yo 1936, 70 proof. Näitä Gordon & MacPhailin pullotteita pidetään käytännössä Glen Grantin virallisina tislaamopullotteina, etenkin, kun kyse on varhaisemmista aikakausista. VYS_IH_Prewar_Glen_Grant_1936Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.

Kaikkineen Glen Grant oli pysäyttävä avaus illalle. Tuoksussa mahtavaa sherryisyyttä ja öljyä, kuivaa tammisuutta ja yrttisyyttä. Kaakaomaisuus, pirteä mausteisuus, kaunis nahkaisuus, aavistus sikaria, kuivattuja hedelmiä… Syvyys ja herkkyys olivat omaa luokkaansa. Viskin maku oli erinomaisesti linjassa tuoksun kanssa, sherryisyys ja tammisuus loisteliaassa tasapainossa. Kovia toffeekarkkeja, eucalyptusta, aromaattisuutta ja myskisyyttä. Suutuntuma oli herkkä ja öljyinen, runsas eikä yhtään väsynyt. Jälkimaussa tuntui loistava, tumman suklainen ja paahteinen kierre, joka muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi. Myskisyys ja yrttisyys, kahvisuus ja tammisuus saivat jatkuvasti uusia muotoja.

Sehän näissä vanhoissa viskeissä on tyypillistä, tietty ambivalenssi – edellisten vaikutelmien alta nousee koko ajan jotain uutta, labyrintissa tulee toistuvasti uusi käännös eteen. Tämän Glen Grantin avainsana oli ehdottomasti tasapaino: mikään ei lyönyt yli, ei tuntunut väsyneeltä, ei pistänyt off-notena esiin. Silkkaa nautiskelua.

Glen Grantin jälkeen olo oli mykistynyt. Tuntui hiukan vaikealta jatkaa matkaa tuollaisen jälkeen. Onneksi seuraava viski oli täysin eri maailmasta Glen Grantin kanssa: Strathisla 1937, 70 proof. Gordon & MacPhailin oman de luxe -brändäyksen oheen ei ollut mahtunut tietoa pullotusvuodesta tai viskin iästä, mutta hyvinkin oltiin jälleen jossain 40 vuoden ikäluokassa ja 1970-luvun Italian markkinoilla. VYS_IH_Prewar_Strathisla_1937Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.

Noina aikoina viskiä ei entisiin bourbontynnyreihin säilötty, vaan käytännössä lähes kaikki tynnyrit olivat Espanjasta laivattuja ex-sherrytynnyreitä. Toki malagaa ja viinitynnyreitäkin oli käytössä, mutta niiden osuus oli varsin pieni. Siihen suhteutettuna Strathisla tuntui vähintään refill-henkiseltä, värikin oli Glen Grantia vaaleampi. Tuoksussa viherherukka ja sen lehti olivat todella pinnassa. Haistoin siinä myös runsaasti Key Lime Pien elementtejä: limettiä, vaniljaa, leivosmaisuutta. Tammisuus tuntui kuivana ja vahamaisena. Viinikumi ja kovat hedelmäpastillit löytyvät myös. Taustalta löytyi pieni vegetaalinen turve ja pirteä mineraalisuus.

Nenässä Strathisla oli aivan huikea, eikä se suussakaan pettänyt. Herukkaisuus ja trooppinen hedelmäisyys olivat voimissaan. Löytyi viinikumia, hedelmäpastilleja, omenaisuutta ja mangoa. Kuiva tammisuus ja herkkä mausteisuus loivat pohjan, jolle kelpasi rakentaa. Mineraalisuus toimii komeasti. Jälkimaku jatkoi herukkaisena ja kuivuvana, esiin tuli yrttiteetä ja mietoa limettisyyttä, vaniljaa ja mausteisuutta, jopa ripaus valkopippuria. Finaalin herkkyys oli loistavalla tasolla.

Kolmannessa lasissa makasi tastingin suurimmaksi pedoksi olettamani yksilö: Mortlach 1938/1985, 40%. ”Yleensä Mortlach on se manly man’s drink, kun lähdetään hiihtämään”, Nikkanen arvioi. Tämän yksilön tuoksu oli omaan nenääni varsin yrttinen ja kellarimainen, löytyi kuivalihaa ja öljyisyyttä. Toisaalla leijui taas tämä tamminen ulottuvuus, höylättyä tammilankkua, mentholisuutta, kurkkupastillia. Lihaisuudessa VYS_IH_Prewar_Mortlach_1938aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.

Maussa taas oli todella voimakas aloitus, nahkaisuutta ja riistaa, intensiivistä ja siirappista makeutta. Edelleen löysin siitä tiettyä kellarimaisuutta ja multaisuutta sekä suolaisuutta. Mukana oli myös herukkainen kierre, mentholinen ja piparminttuinen raikkaus. Suutuntuma on öljyinen ja yllättävän roteva. Jälkimaussa pysyi tuo riistamainen ja herukkainen yhdistelmä, löytyi kellaria ja rotevaa mausteisuutta. Mentholisuus ja kovat toffeekarkit tulivat mukana pitkän finaalin loppuun asti.

Mentholisuus on yleistä tämänikäisissä viskeissä, siitä Nikkanenkin muistutti. Olin maistanut ennen tätä iltaa muutamia yli 40-vuotiaita viskejä, ja vahvistan kyllä niiden perusteella havainnon. OBE eli old bottle effect aiheuttaa Nikkasen mukaan joskus vaikutelman siitä, että viski olisi ikään kuin verhottu vesipisaran sisään. Viskin kerroksellisuus lisääntyy, kun ikää tulee. Aromaattisuus kasvaa, runko kevenee. Ja sitten voi käydä niin kuin illan neljännelle viskille.

VYS_IH_Prewar_Pride_of_Strathspey_1938Neljäs lasi sisälsi nimittäin yllätyksen. Lasiin oli kaadettu Pride of Strathspey 48 yo 1938, 40%. Tuotenimi tarkoittaa yleensä Gordon & MacPhailin pullottamaa Macallania – pullottaja on siis ostanut tynnyrin mutta ei oikeutta tislaamon tuotemerkkiin. Jo ensi nuuhkaisusta oli selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Nikkanen kertoi, että kyseinen dekantteri oli ollut suljettuna luonnonkorkilla, joka oli vajonnut muutaman millin pullon sisään ja koskettanut viskin pintaa. Käytännössä korkki oli siis vettynyt ja päästänyt viskiin sekä makua että todennäköisesti myös ilmaa. Avaamistilanteessa korkki oli vajonnut pulloon. Täysin pilalla juoma ei ollut, koska sitä pystyi kyllä haistelemaan ja nauttimaan, mutta viskiä se muistutti enää etäisesti. ”Kamferia!” kuului ensimmäinen huuto salista. ”Tiikeribalsamia!”

Omaan nenääni Pride of Strathspey tuoksui voimakkaasti suuvedelle. Havuisuutta, pihkaa, männynneulasia… Puisevuus tuntui kuin olisi ajanut Puukeskuksen pihaan. Minttuteetä ja kireää hedelmäisyyttä löytyi myös. Ihan pieni tervaisuus tuntui taustalla. Maku oli ihan samalla tasolla: tiikerisalvaa ja kamferia riitti. Tuntui kuin viskin päällä olisi ollut jotain muuta, eksoottista ja pihkaista, katajaista ja yrttistä. Kuiva omenaVYS_IH_Prewar_004isuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.

Kaikkineen voi kyllä sanoa, että kahden kilon dekantteri ei sisältänyt sellaista Macallania, jota siinä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Siinä mielessä oli hyvä, että hankinnan riski oli jaettu niin monen ihmisen kesken. Jos olisi omalle kohdalle sattunut, olisi voinut hiukan harmittaa. (Tosin ajatus on täysin teoreettinen, koska tällaisen dekantterin hinta olisi ollut täysin kipurajani tuolla puolen.)

Tastingin viimeisenä viskinä lasissa oli viski, jolla olisi voinut myös aloittaa: Linkwood 48 yo 1939/1987, 40%. Linkwoodin tuotannosta on helppo pitää, ja en muista koskaan kohdanneeni täysin kelvotonta Linkwoodia. Tosin Nikkanen arveli, että se voi olla myös Linkwoodin pieni heikkous – viskin persoonallisuudessa ei ole sellaista elementtiä, josta sen aina tunnistaisi ja josta sen pullotteet jäisivät mieleen. Voi olla niinkin.

Siihen nähden, että kyseessä oli äärimmäisen iäkäs viski, tuoksu tuntui erittäin maltaiselta ja tammiselta, jopa nuorekkaalta. Vaikutelma oli yllättävän vaniljainen ja mausteisen tamminen, fiilis oli kuin viski olisi ollut peräisin ex-bourbontynnyristä. Samalla siinä oli tiettyä raikkautta ja lääkemäisyyttä, edelleen sitä tuttua mentholia ja sen ohessa ruohoisuutta ja mietoa, sitruunamelissamaista yrttisyyttä.

Maultaan Linkwood oli varsin kermainen ja ruohoinen, yrttinen ja öljyinen. Maltaisuus oli edelleen ilmeistä ja tammisuus nuorekasta ja elävää, mausteista ja vaniljaista. Maku oli jopa hämmästyttävän voimallinen, kun muistaa viskin iän. Jälkimaku alkoi VYS_IH_Prewar_Linkwood_1939heti tammisen kuivana, kaakaomaisena ja vaniljaisena. Löytyi kovia toffeekarkkeja ja akaasiahunajaa, omenaisuutta ja herukkaa. Finaalissa maut hiipuivat kuitenkin melko pian kovin ohuiksi. Kaikkineen käsissä oli kuitenkin hienostunut, yllättävän nuorekkaalla tavalla tamminen Linkwood.

Linkwoodin kohdalla voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä, oliko kyseessä jo sota-ajan viski, kun tislausvuodeksi oli merkitty 1939. Hyvin se kuitenkin tähän kattaukseen sopi, oli hieno esimerkki siitä, miten tammisuus voi olla elävää vielä tällaisissakin kypsytysajoissa. Vaikka mielessä kävi kyllä sellainenkin, että Italiasta on saatu tähän mennessä myös eniten viskiväärennöksiä, kun maasta löytyvät maailman suurimmat iäkkäiden viskien kokoelmat. Aihetta sivuttiin myös tastingissa, mutta erittäin taitavaa työtä väärentäjät olisivat saaneet tehdä saadakseen aikaan tällaista viskiä.

Tällä kertaa viskien toisen maistelukierroksen jälkeen tehtiin poikkeus: VYSin tastingeista poiketen ei tehty lopuksi kierrosta, jossa jokainen olisi kertonut kolme suosikkiviskiään paremmuusjärjestyksessä ja perustellut valintansa. Nikkanen totesi sen mahdottomaksi, osittain sen takia, että yksi viidestä viskistä oli selvästi heikentynyt aikojen saatossa. Toisaalta keskustelua saatiin aikaan muutenkin. Itse mietin illan lopussa tätäVYS_IH_Prewar_002 yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.

Jos olisi pitänyt valinta omaan makuun sopivimmasta tuotteesta väkipakolla tehdä, olisin kallistunut Glen Grantiin. Sen tasapaino ja kauneus vetosivat lopulta vahvimmin. Tosin Mortlach oli illan voimakkain ja luonteikkain yksilö eikä jäänyt Grantista yhtään jälkeen; tyyli vain oli niin toisenlainen, robusti ja riistamainen. Samoin Strathislan olisi voinut nostaa kärkipaikalle elävyytensä ja herukkaisuutensa vuoksi. Tavallaan selvää on, ettei näiden pisteytyksestä tai paremmuusjärjestyksestä saisi sinänsä enää mitään irti. Viskit olivat jo siinä, ainutkertaisina ja yksilöllisinä.

Näin vanhojen viskien parissa vajoaa myös väistämättä ajassa taaksepäin. Siinä mielessä tämäkin ilta oli transsendentaalinen, osin myös täysin älytön. Kun nämä viskit on tislattu, omat isovanhempani ovat olleet varhaisessa teini-iässä, koko elämä edessä. Sitten tuli kuitenkin sota, sen aikana kaikki muuttui. Vuosikymmenien jälkeen minä olen pääkaupungin hämärässä kellarissa maistelemassa tällaisia viskejä. Sitä on vaikea käsittää. Kiitos unohtumattomasta elämyksestä kaikille mukana olleille.

Glen Grant 16 yo 43%

John ja James Grant perustivat Glen Grantin 1840, mutta kuuluisan siitä teki James Grantin samanniminen poika, liikanimeltään Majuri. Majurin suhteilla Glen Grant päätyi 1800-luvun lopulla Italian markkinoille, joita se edelleen hallitsee. Viskinä se on viktoriaaninen klassikko ja vuonna 2010 maailman neljänneksi myydyin single malt. Nyt maistossa tislaamon 16-vuotias.

Glen Grant 16 yo

(43%, OB, +/- 2012, 100 cl)

Tuoksu: Melkoinen hedelmäkori! Appelsiinia, mangoa, kiivihedelmää, omenaa – nimenomaan vihreää omenaa. Hedelmien lisäksi tuoksussa on läpitunkevaa maltaisuutta ja jokin kuparin vivahde.

Maku: Yleisvaikutelma on tuoksuun nähden kepeä. Omenan johdolla maku seuraa kyllä tuoksun ominaisuuksia, mutta kepeys ja kirpeys ovat avainsanat. Viskin body on ohut, mutta jälkimaku tarjoaa mukavasti mausteita. Edelleen olen maistavinani tässä myös kuparia.

Arvio: Äärimmäisen kepeässä hedelmäisyydessään erilainen viski kuin mikään aiemmin maistamani. Tuore ja kevyt kokonaisuus, hyvä esillepano, mutta ryhtiä olisin kaivannut vielä hiukan enemmän. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 83/100 (per 3).