Pohdin viime talvena pitkällisesti viskiin sijoittamisen ristiriitaisuuksia. Sivusin siinä viskiä nousevien hintojen valossa, mutta en varsinaisesti syventynyt viskin ostamiseen. Olen hankkinut tänä vuonna vähemmän viskiä kuin vuosikausiin, ja sen seurauksena tuli ajatus pohtia viskin ostamista näin kirjallisessa muodossa.

Lähtökohtaisesti viskin ostaminen on täysin järjetöntä, joten se on parasta lopettaa heti. Jos kuitenkin päättää jatkaa viskin ostamista – niin kuin minä olen tehnyt – täytyy olla valmis sietämään sen seuraukset.

Oman viskiharrastukseni alkuvaiheessa otin semitieteellisen suhtautumisen viskin ostamiseen, koska pyrin hankkimaan laatua mahdollisimman halvalla. Taulukoin kaikki Alkon ja laivojen viskit, niiden hinnat ja niiden saamien pisteiden keskiarvot Serge Valentinilta ja kumppaneilta. Sen jälkeen rupesin piirtämään käyriä oletetusta optimaalisesta hinta-laatusuhteesta. Parhaaseen tulokseen pääsi ensimmäisellä yrittämällä kymppivuotias Arran, jonka sai kotimaisesta alkoholiliikkeestä 39,90 euron hintaan. Sen yhteensä 15 arvioijalta kerätty 82,75 pisteen keskiarvotulos toi suhdeluvun 2,07. Tai kääntäen: yhden pisteen sai ostaa 0,48 eurolla.

Näiden laskelmien lopputulos oli, että perusviskiä kalliimpaan juomaan ei kannattanut rahojaan laittaa. Olin tyytymätön, koska halusin löytää itselleni hyvän tekosyyn myös hieman kalliimpien ja samalla mielestäni hienompien viskien ostamiseen. Keksin nopeasti siihen keinon, kuten ihminen aina tällaisissa tilanteissa keksii. Rupesin säätämään taulukkooni rajoituksia ja painokertoimia, minkä avulla onnistuin nostamaan muutaman Islay-viskin kärkeen. Kun riittävästi ruuvasin, Ardbeg Uigeadail ylsi voittajaksi. Laajensin vähitellen taulukkoa myös Ruotsin ja Saksan keskeiseen viskitarjontaan, mutta siitä huolimatta huippupisteitä kahminut Uigeadail pysyi kärjessä. (Noihin aikoihin kukaan ei muuten vielä puhunut eri Uigeadail-pullotteiden välisistä eroista.)

Olennainen huomio näistä laskuharjoituksista oli, että viskin keskimääräinen hinta ja niin sanottu oletettu laatu eivät kulje käsi kädessä. Samalla tavalla viskin laatu ja ikä eivät suoraan korreloi. Lopputuloksena on vain eräänlainen trendikäyrä, joka taipuu äkisti. Hintaa voi laittaa pullolle vaikka kuinka monta sataa euroa, mutta se osuu todennäköisesti melko samoille pistemäärille kuin muutamaa kymppiä halvempi pullo, kun ollaan riittävän korkeassa hintaluokassa jo valmiiksi. Lisäksi on melko todennäköistä, että satunnaisesti valittu iäkäs viski on maistajan suussa parempaa kuin satunnaisesti valittu hyvin nuori viski. Hinta taas toimii tässä pelissä niin, että tietyn hinnan jälkeen laatu eli viskin useilta eri arvostelijoilta saamat pisteet nousevat korkeammalle vaihteluvälille. Poikkeukset luonnollisesti vahvistavat säännön.

Tämän vuosikymmenen alkuvuosina yleensä 70 euron jälkeen viskien saamat pisteet alkoivat yltää keskiarvoissa yli 85 pisteeseen. Tuohon hintaan sai noihin aikoihin Alkosta esimerkiksi Ardbegin Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan tai Lagavulinin 16-vuotiaan, joiden kaikkien pisteet olivat keskimäärin 90:ssä tai jopa sen yli. Heikompien pistemäärien viskejä oli yli 70 euron pullojen joukossa suhteellisen vähän. Hiukan alle viidenkympin hintaan sai yleensä viskin, jonka pisteet jäivät keskimäärin 80:n molemmin puolin. Siihen suhteutettuna noin kahdenkympin lisäsijoitus viskipulloon tuntui ehdottomasti perustellulta. Hyppy viidenkympin pullosta seitsemänkympin pulloon toi käsien ulottuville aivan eri laatuluokan viskejä. Alle viidenkympin pullossa otti riskin, joka usein myös kostautui.

Ensimmäinen opetus: jos sijoittaa halpaan viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Tänä päivänä hintapiste on noussut. Siitä huolimatta Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan ja Lagavulinin 16-vuotiaan hintaryhmää voi hyvin pitää sellaisena, jonka ylittämiselle kannattaa olla hyvät perusteet. Highland Parkin 18-vuotiaalla oli jo noihin aikoihin hinnassa kympin preemio, joka oli toki perusteltu, vaikka se ei kaikissa annetuissa pisteissä näkynytkään. Lisäksi Highland Parkin 25-vuotias liikkui jo niin korkeissa pisteissä, että jopa sen kahden sadan euron hintalappu alkoi näyttää perustellulta (kyllä, noihin aikoihin sen sai vielä tuohon hintaan).

Kun harrastus kehittyi, rupesin perkaamaan näitä kalliimman hintaluokan viskejä yhä tiheämmällä kammalla. Nopeasti tajusin, ettei niitä voi ostaa pullotolkulla kaappiin, vaan piti keksiä muita keinoja. Ensin löysin miniatyyrit, yleensä viiden senttilitran vetoiset pikkupullot, joita ei tietysti keräilijöiden mielestä ole tarkoitettu juotaviksi ollenkaan. Sitten tulivat samplepullot, joita sai siihen aikaan ostaa etenkin Englannista ja Hollannista. Samalla tavalla aina yhdestä omasta avatusta pullosta syntyi runsas määrä sampleja, jotka lähtivät vaihtoon. Tällä tavalla viskin ostamista pystyi välttämään, ja niin olen jatkanut tähän päivään saakka. Parikymmentä avattua viskipulloa on voinut johtaa jopa satoihin vaihdettuihin sampleihin. Myös miniatyyreja tulee tietysti hankittua edelleen, koska etenkin saksalaiset kaupat ovat niitä väärällään.

Kun viskejä tuli hankittua aikanaan enemmän, joukkoon osui myös mätiä omenia. Yhtään viskipulloa en ole kuitenkaan viemäriin kaatanut vaan yrittänyt löytää avatuillekin pulloille uusia koteja tai ainakin hetkiä, jolloin niitä kehtaa tarjota pois. Sittemmin halvan ja kelvottoman viskipullon ostaminen kaappiin pölyttymään on viimeinen teko, jonka tekisin. Se taas on johtanut siihen, että ostan viskiä hyvin harvoin, koska oma hintapisteeni on noussut. Ja kun ostaa tavanomaista kalliimman pullon, en tee sitä juuri koskaan sokkona, vaan pyrin aina maistamaan sen etukäteen. Vain muutaman arvopullon olen ostanut ilman etukäteistä kokemusta sillä perusteella, että riittävän moni uskottava harrastaja on siitä pitänyt. Silti siihen on liittynyt pientä epämiellyttävää tärinää sen suhteen, ettei viski osukaan omaan makupreferenssiini. Lähes aina on sentään osunut.

Toinen opetus: jos sijoittaa kalliiseen viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Viskihankinnoissa aikanaan Alko, laivojen myymälät ja lentokentät tulivat ensiksi. Alkosta voi olla monta mieltä, mutta viskivalikoiman laatu ja laajuus ansaitsevat kaikesta huolimatta kiitoksen. Joskus hinnatkin ovat osuneet jopa kansainvälisellä mittapuulla kohtuulliselle tasolle. Totta kai Systembolaget vetää pidemmän korren, mutta Ruotsissa onkin aktiivisia viskiharrastajia varmasti kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Viskibloggarin karuun elämään kuuluu myös se, että kaverit lähettelevät viestejä reissuiltaan ja kyselevät vinkkejä, mitä kannattaisi ostaa. Vähän niin kuin lääkäriltä aina kysytään, mitähän polven kanssa pitäisi tehdä, ja salkunhoitajalta udellaan, mihin osakkeisiin nyt kannattaisi sijoittaa. Yleisin vastaus on aina: vaikea sanoa. Totuus on, että itse ostaisin varmasti jotain ihan muuta kuin mistä kyselijä itse todennäköisesti pitää. Sen takia en kysele viiniharrastajakavereiltanikaan viinisuosituksia, koska itse olen taulapäinen maallikko ja he ovat aktiiviharrastajia. Harrastajat hakevat eri asioita.

Etenkin laivojen ja lentokenttien valikoiman kanssa kehotan kyselijöitä aina varauksellisuuteen. Entisaikaan taxfree-myymälät olivat paikkoja, joissa viskille haettiin uusia ystäviä. Nyt ne ovat paikkoja, joissa dumpataan muualla myymättä jäänyt kura lomallaan höveleiksi ryhtyneille turisteille – noin kärjistetysti. Muistan vielä ne ajat, jolloin taxfree-myymälöistä löytyi paljon sellaisia huippuviskejä, mitä ei edes mistään muualta saanut. Nykyään Travel Retail Exclusive ei tarkoita enää yhtään mitään, vaan niitä aivan samoja pulloja löytää yleensä kyllä muualtakin, ellei nyt ihan vain Alkosta puhuta. Taxfree-erikoisuuksien hinnatkin olivat aikanaan vähintään kohtuullisia, ja jos oli valmis tinkimään litran pullokoosta, ne olivat vieläkin huokeampia.

Toisaalta asia ei ole tänäänkään täysin mustavalkoinen. Kun katsellaan taxfree-myymälöiden high-end-pullojen vitriinejä, sieltä saattaa edelleen tehdä löytöjä suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Tosin niiden kanssa täytyy muistaa, ettei puhuta enää mistään satasen pulloista. Normaalihintaisistakin saattaa joskus tehdä löytöjä, jos sattuu hyvä päivä kohdalle. Kaikki ei sentään ole pilalla viskimarkkinoillakaan.

Toinen tyypillinen viskibloggarin konsultaatiotilanne on sellainen, jossa joku on ostamassa jollekulle toiselle viskiä esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi. Jotain vähän erikoisempaa. Yleensä erikoisuuksista ollaan valmiita tulemaan hiukan tavallisimpiinkin viskeihin, kun hinnat alkavat hahmottua. Yritän aina saada selville, millainen viskin ystävä lahjan saaja mahtaa olla, mutta yleensä epäonnistun siinä. Sen jälkeen pitää kysellä, millainen juomamaku sankarilla mahtaa olla noin ylipäänsä. Lopulta mennään tietysti naurettavuuksiin, luonneanalyysiin, elämäntarinaan ja mahdollisiin muihin detaljeihin.

Jos aseella uhaten on ollut pakko jotain ehdottaa, olen saattanut joskus suositella lahjaksi joko 18-vuotiasta Highland Parkia tai 16-vuotiasta Lagavulinia. Muutaman kerran olen suositellut Teerenpelin Kaskeakin. Niillä kaikilla on tiettävästi uusiakin viskin ystäviä saatu. Täysin kokemattomalle ei kannata antaa tynnyrivahvaa Octomorea, se on selvä.

Kolmas opetus: ei kannata kuvitella tuntevansa toisten ihmisten makuja, joten viskin ostamisessa toisille kannattaa olla erityisen huolellinen.

Tiedän monia, jotka haaveilevat oman viskitynnyrin ostamisesta. Olen aina rauhoitellut heitä siinä, koska riski on mielestäni kohtalaisen suuri, ellei jakajia ole paljon. Monen tuhannen euron investointi ja kymmenittäin keskinkertaisia viskipulloja varastoitavaksi vaatekaapin peränurkkaan ei ole kovin houkutteleva ratkaisu, jos huonoin skenaario sattuu toteutumaan. Toki jos tänä päivänä pääsisi ostamaan vaikkapa ikioman Ardbeg-tynnyrin, voisin miettiä asiaa uudemman kerran. Ja onpa Suomessakin onnistuttu hyviä viskejä tynnyröimään, mistä Hämeenlinnan Local Whisky Clubin Teerenpelit ovat hyvä esimerkki, mutta siitä huolimatta tynnyrihaave ei ole koskaan omaa mieltäni vaivannut. Olen aina laskenut, mitä viskejä samalla rahalla saisi markkinoilta. Jälkimmäinen ratkaisu on toiminut itselleni paremmin.

Neljäs opetus: ei kannata ostaa kokonaista viskitynnyriä, jos haluaisi kuitenkin ostaa samalla rahalla laatikollisen maailman parhaita viskejä saman tien.

Tynnyrin sijaan suosittelen kuitenkin viskipullojen ostamista kimpassa. Muutamankin hengen porukalla moni huippuviski tulee jo käsien ulottuville, ja osuudesta riittää siitä huolimatta nautittavaa moneen maistelukertaan.

Viides opetus: kukaan ei kiellä ostamasta yksittäistä viskipulloa jaettavaksi useamman ihmisen kesken.

Jos oman viskitynnyrin unohtaa, mistä sitten kannattaa tänä päivänä hankkia hyvää viskiä? Tähän kysymykseen on vastattava, jotta postauksen otsikolle on minkäänlaista katetta.

Alkon jälkeen oma katseeni kääntyy aina Ruotsiin, Saksaan ja Brittein saarille. Berliinin viskikaupoissa olen kolunnut tällä vuosikymmenellä kohtalaisen aktiivisesti, ja lähes aina olen yllättynyt myönteisesti. Finest Whiskyn ja Cadenheadin kaltaiset kaupat tulee käytyä läpi lähes aina. Punnan kurssista riippuen myös Lontoo on ollut viskiharrastajalle hyvä matkakohde. Covent Gardenin uusi The Whisky Exchange on näkemisen arvoinen paikka. Myös liuta muita klassikkokauppoja on sieltä suurin piirtein kävelymatkan päässä. Milroy’s of Soho on aina vierailemisen arvoinen. Hinnat eivät ole Lontoossa koskaan kautta linjan halpoja, mutta yksittäisiä löytöjä voi tehdä melkein mistä vain.

Skotlanti on tietysti viskin ostajalle aivan oma lukunsa. Tislaamovierailuilla viskin ostamisesta on jäänyt mieleeni yksi erityisen vahva muisto. Olin vuosia sitten porukalla kiertämässä Skotlannin Ylämaata, ja menimme ensimmäiseksi Glendronachin tislaamolle. Siellä oli loistava viski tislaamokaupan tynnyrissä vieraiden pullotettavissa. Kaverini kanssa päätimme, että minä otan sen ja hän ottaa sitten seuraavan tislaamon vastaavan. Täytimme tynnyristä vain yhden pullon, mikä oli jälkikäteen katsottuna hirveä virhe, koska se oli aivan eeppisen hyvä viski eikä hintakaan päätä huimannut. Sanomattakin on selvää, ettei mitään vastaavaa tynnyriä tullut vastaan koko reissulla enää kertaakaan. Sen jälkeen olemme varustautuneet niin, että tislaamoiden erikoispullot ostetaan aina mukaan, ja jos on poikkeuksellisen hyvä viski järkihintaan tarjolla, ostetaan enemmänkin. Kun palasin edelliseltä Islayn-reissulta, lentokentän hihnalla vaaka näytti roimaa ylipainoa.

Kuudes opetus: jos ostettavaan viskiin liittyy henkilökohtaisia muistoja, hinta on vain yksi parametri.

Tislaamokauppojen lisäksi yleensä Skotlannissa tekee parhaat viskilöydöt syrjäisistä marketeista ja huoltoasemilta, joiden pitäjät eivät ole välttämättä tietoisia jokaisen vanhan pullon hinnannoususta tai eivät ole vain ennättäneet hinnoitella niitä uudelleen. Takanurkan hyllyllä voi olla pölyttymässä vanha kartonkilieriö ja sen sisällä pullo, jonka arvo on tänä päivänä jo jotain ihan muuta kuin hintalapun 45,00 puntaa. Muutaman tällaisen löydön olen ollut vuosien saatossa todistamassa, ja olen nähnyt niistä jopa unta. Yhdessä unessa vuosia sitten ajoin vuokra-autolla Islayn saarella ja pysähdyin huoltoasemalle, joka oli oikeastaan pelkkä vanerihökkeli. Kävelin sisään ja näin viskipullot. Pölystä huolimatta niiden joukossa ei ollut mitään aidosti kiinnostavaa. Kysyin, löytyykö yhtään vanhaa Ardbegia. Mies kassalla sanoi, että suomalainen porukka kävi vartti sitten ja osti kaikki pois. Kysyin, oliko parta ja tatuointeja. Mies vastasi, että kyllä hän Jarkko Nikkasen tuntee.

Seitsemäs opetus: jos alat nähdä unia viskin ostamisesta, tutkituta pääsi.

Lopulta tietysti tulevat viskihuutokaupat. Olen niitäkin harrastanut vähintään riittämiin vuosien saatossa. Viskihuutokauppoihin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa huutokauppoihin. Peruskuvio on, että englantilaisissa nettihuutokaupoissa kaupankäynti päättyy vasta sitten, kun kukaan ei ole tehnyt mistään pullosta enää kahteen minuuttiin yhtään tarjousta. Saksassa taas huutaminen päättyy minuutilleen. Kummassakin on puolensa. Jälkimmäisessä versiossa sniper-ostajat vievät aina pääosan pulloista, kun puolustuspeli ei enää viimeisillä sekunneilla tahdo onnistua. Englannissa taas pitkittäminen tuntuu välillä rasittavalta, kun neljänkään tunnin kohdalla ei olla vielä selvillä voittajista.

Joka tapauksessa mekaniikat ja psykologiset aspektit ovat samat kuin muissakin huutokaupoissa. Kun kauppa aukeaa, aktiiviset käyvät laittamassa sisään pohjahuutonsa. Huudot täydentyvät inkrementaalisesti eli huutajan max bidiin saakka. Sen jälkeen voittava ostaja ottaa komennon. Vaarana on tietysti aina kilpahuutotilanne, ja siihen pitää henkisesti aina varautua. Sen takia oma maksimi kannattaa päättää etukäteen ja kirjoittaa se ylös, mieluiten perusteluineen. Ensimmäinen max bid on järkevää asettaa alemmas lopullista, jotta pullon todellinen kysyntä käy ilmi ajoissa. Lopullisen max bidin kanssa on syytä olla tarkkana. Mikäli joutuu kilpahuutoon, pullosta on psykologisesti vaikea irtautua – ja sen varaan huutokaupat myös omat voittonsa laskevat. Luovuttaminen kuitenkin kannattaa aina, jos maksimi tulee täyteen, vaikka se välillä vähän kipeää tekisikin. Hyvin harvoin kyseessä on niin harvinainen pullo, ettei sitä enää koskaan missään huutokaupassa näkisi (ellei sitten halua nimeään historiankirjoihin ylihintaisen vuoden 1926 Macallanin ostajana).

Huutokaupoissa voittaa yleensä muutamalla erilaisella strategialla. Toinen on etsiä aliarvostettuja viskejä ja toinen yrittää poimia sellaisia, joissa on sattumoisin sillä hetkellä ylitarjontaa. Näiden lisäksi joskus käy tuuri, eikä sitä pidä väheksyä. Sen takia välillä kannattaa olla mukana ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Lisäksi viskihuutokauppa voi olla myös koukuttavaa peliä, joka nostattaa pulssia. Sekin voi olla saavutus, että menettää valtavan määrän ihan varmoilta näyttäneitä pulloja yhdessä ja samassa huutokaupassa.

Kahdeksas opetus: jos ostat viskiä huutokaupasta, älä milloinkaan ylitä etukäteen päättämääsi maksimihintaa.

Äskettäin sain eräältä tämän blogin lukijalta sinänsä hyvin relevantin pyynnön: voisiko viskiarvioiden yhteyteen laittaa maininnan pullon hinnasta ja viskin hinta-laatusuhteesta. Olen sitä joskus miettinyt ihan vakavastikin. Silti olen lopulta todennut sen hieman liian monimutkaiseksi kuvioksi. Syitä on muutama. Viskin saatavuus on Suomessa hyvin rajattua, ja jos pullo pitää käydä ulkomailta ostamassa, suomalaisen on lähes pakko laskea siihen itselleen hintalappuhinnan lisäksi jokin välillinen kustannus. Sittemmin olen päätynyt maistamaan paljon sellaisiakin viskejä, jotka eivät tänä päivänä liiku markkinoilla enää juuri ollenkaan. Jos edellisen kerran vastaava pullo on nähty kuusi vuotta sitten huutokaupassa ja se on myyty siellä 200 eurolla, on vaikea sanoa, missä hinnoissa se tänä päivänä liikkuu.

Olen ratkaissut pulman niin, että viskin hinta-laatusuhde voi heijastua annettavaan pistemäärään, mikäli sillä on olennainen merkitys kokonaisuudessa. Jos kyseessä on ryöstöhintainen viski eikä laatu ole siihen oikeassa suhteessa, se tulee kyllä ilmi. Tarkat euromäärät olen pyrkinyt pitämään erossa arvosteluista, jotta siinä on tilaa keskittyä olennaiseen eli itse viskiin. Ei taidenäyttelyistäkään kirjoiteta suhteessa taulujen hintoihin. Parhaimmillaan viski on sentään suurta taidetta.

Pitkään olen miettinyt, mitä pitäisi ajatella viskien hinnoista ja tarjolla olevasta valikoimasta tänä päivänä. Pari vuotta sitten elin erittäin kyynistä vaihetta, jolloin tunsin, että kaikki on enemmän tai vähemmän menetetty. Ikämerkitsemättömien uutuuksien vyöry, pullotusvahvuuksien putoamiset, pullokokojen pienennykset ja muut konnankoukut valtasivat alaa noihin aikoihin, kun buumi oli kuumimmillaan. Nyt tuntuu, että pahimman hypen vaihe on viskimarkkinassa vihdoin takana, ja järki on palaamassa mukaan kuvioihin. Esimerkiksi Mortlachin paluu varjojen mailta on tästä hyvä esimerkki.

Yhdeksäs opetus: viskin ostaminen on aina aikakausista kiinni, ja vasta jälkikäteen tietää, mitä olisi kannattanut ostaa.

Olen vähitellen tullut sellaiseen lopputulemaan, ettei menneisyydessä voi elää. Rare Maltsit olivat hieno vaihe viskin historiassa, samoin moni muu sarja. Kun aikaa kuluu, jopa aikanaan rajusti parjatut The Managers’ Choice -pullotteet alkavat saada nostalgian kultapölyä ylleen. Ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ikämerkitsemättömissä viskeissä on ollut vuosikymmenien saatossa aina sekä loistavia viskejä että vähän vaatimattomampia. Pullotusvahvuuden pudottaminenkaan ei ole välttämättä mikään maailmanloppu, jos vaikka Taliskeria katsoo. Monenlaisia hyviä viskejä on aikanaan saatu hyllyihin ja monenlaisia vielä saadaan. Olisi älyttömän tylsää jämähtää johonkin kaanoniin, ja luultavasti tämäkin harrastus lopulta päättyisi siihen, ettei mitään uutta enää tulisi.

Tietenkään en tätä kaikkea niele ilman sarvia ja hampaita. Perusteettomat markkinoinnin ylisanat, kohtuuton kimalteen kylväminen ja kelvottomuuksien brändääminen elää edelleen viskimarkkinoilla vahvasti. Siitä huolimatta on hienoa löytää sen kaiken seasta hyviä uusia viskejä. Niitä kannattaa edelleen sieltä etsiä. Viskin ostaminen jatkuu sen takia edelleen.

Kymmenes opetus: vain viskiä ostamalla voi viskiä harrastaa.