Cadenhead

Viski – ostajan opas

Pohdin viime talvena pitkällisesti viskiin sijoittamisen ristiriitaisuuksia. Sivusin siinä viskiä nousevien hintojen valossa, mutta en varsinaisesti syventynyt viskin ostamiseen. Olen hankkinut tänä vuonna vähemmän viskiä kuin vuosikausiin, ja sen seurauksena tuli ajatus pohtia viskin ostamista näin kirjallisessa muodossa.

Lähtökohtaisesti viskin ostaminen on täysin järjetöntä, joten se on parasta lopettaa heti. Jos kuitenkin päättää jatkaa viskin ostamista – niin kuin minä olen tehnyt – täytyy olla valmis sietämään sen seuraukset.

Oman viskiharrastukseni alkuvaiheessa otin semitieteellisen suhtautumisen viskin ostamiseen, koska pyrin hankkimaan laatua mahdollisimman halvalla. Taulukoin kaikki Alkon ja laivojen viskit, niiden hinnat ja niiden saamien pisteiden keskiarvot Serge Valentinilta ja kumppaneilta. Sen jälkeen rupesin piirtämään käyriä oletetusta optimaalisesta hinta-laatusuhteesta. Parhaaseen tulokseen pääsi ensimmäisellä yrittämällä kymppivuotias Arran, jonka sai kotimaisesta alkoholiliikkeestä 39,90 euron hintaan. Sen yhteensä 15 arvioijalta kerätty 82,75 pisteen keskiarvotulos toi suhdeluvun 2,07. Tai kääntäen: yhden pisteen sai ostaa 0,48 eurolla.

Näiden laskelmien lopputulos oli, että perusviskiä kalliimpaan juomaan ei kannattanut rahojaan laittaa. Olin tyytymätön, koska halusin löytää itselleni hyvän tekosyyn myös hieman kalliimpien ja samalla mielestäni hienompien viskien ostamiseen. Keksin nopeasti siihen keinon, kuten ihminen aina tällaisissa tilanteissa keksii. Rupesin säätämään taulukkooni rajoituksia ja painokertoimia, minkä avulla onnistuin nostamaan muutaman Islay-viskin kärkeen. Kun riittävästi ruuvasin, Ardbeg Uigeadail ylsi voittajaksi. Laajensin vähitellen taulukkoa myös Ruotsin ja Saksan keskeiseen viskitarjontaan, mutta siitä huolimatta huippupisteitä kahminut Uigeadail pysyi kärjessä. (Noihin aikoihin kukaan ei muuten vielä puhunut eri Uigeadail-pullotteiden välisistä eroista.)

Olennainen huomio näistä laskuharjoituksista oli, että viskin keskimääräinen hinta ja niin sanottu oletettu laatu eivät kulje käsi kädessä. Samalla tavalla viskin laatu ja ikä eivät suoraan korreloi. Lopputuloksena on vain eräänlainen trendikäyrä, joka taipuu äkisti. Hintaa voi laittaa pullolle vaikka kuinka monta sataa euroa, mutta se osuu todennäköisesti melko samoille pistemäärille kuin muutamaa kymppiä halvempi pullo, kun ollaan riittävän korkeassa hintaluokassa jo valmiiksi. Lisäksi on melko todennäköistä, että satunnaisesti valittu iäkäs viski on maistajan suussa parempaa kuin satunnaisesti valittu hyvin nuori viski. Hinta taas toimii tässä pelissä niin, että tietyn hinnan jälkeen laatu eli viskin useilta eri arvostelijoilta saamat pisteet nousevat korkeammalle vaihteluvälille. Poikkeukset luonnollisesti vahvistavat säännön.

Tämän vuosikymmenen alkuvuosina yleensä 70 euron jälkeen viskien saamat pisteet alkoivat yltää keskiarvoissa yli 85 pisteeseen. Tuohon hintaan sai noihin aikoihin Alkosta esimerkiksi Ardbegin Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan tai Lagavulinin 16-vuotiaan, joiden kaikkien pisteet olivat keskimäärin 90:ssä tai jopa sen yli. Heikompien pistemäärien viskejä oli yli 70 euron pullojen joukossa suhteellisen vähän. Hiukan alle viidenkympin hintaan sai yleensä viskin, jonka pisteet jäivät keskimäärin 80:n molemmin puolin. Siihen suhteutettuna noin kahdenkympin lisäsijoitus viskipulloon tuntui ehdottomasti perustellulta. Hyppy viidenkympin pullosta seitsemänkympin pulloon toi käsien ulottuville aivan eri laatuluokan viskejä. Alle viidenkympin pullossa otti riskin, joka usein myös kostautui.

Ensimmäinen opetus: jos sijoittaa halpaan viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Tänä päivänä hintapiste on noussut. Siitä huolimatta Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan ja Lagavulinin 16-vuotiaan hintaryhmää voi hyvin pitää sellaisena, jonka ylittämiselle kannattaa olla hyvät perusteet. Highland Parkin 18-vuotiaalla oli jo noihin aikoihin hinnassa kympin preemio, joka oli toki perusteltu, vaikka se ei kaikissa annetuissa pisteissä näkynytkään. Lisäksi Highland Parkin 25-vuotias liikkui jo niin korkeissa pisteissä, että jopa sen kahden sadan euron hintalappu alkoi näyttää perustellulta (kyllä, noihin aikoihin sen sai vielä tuohon hintaan).

Kun harrastus kehittyi, rupesin perkaamaan näitä kalliimman hintaluokan viskejä yhä tiheämmällä kammalla. Nopeasti tajusin, ettei niitä voi ostaa pullotolkulla kaappiin, vaan piti keksiä muita keinoja. Ensin löysin miniatyyrit, yleensä viiden senttilitran vetoiset pikkupullot, joita ei tietysti keräilijöiden mielestä ole tarkoitettu juotaviksi ollenkaan. Sitten tulivat samplepullot, joita sai siihen aikaan ostaa etenkin Englannista ja Hollannista. Samalla tavalla aina yhdestä omasta avatusta pullosta syntyi runsas määrä sampleja, jotka lähtivät vaihtoon. Tällä tavalla viskin ostamista pystyi välttämään, ja niin olen jatkanut tähän päivään saakka. Parikymmentä avattua viskipulloa on voinut johtaa jopa satoihin vaihdettuihin sampleihin. Myös miniatyyreja tulee tietysti hankittua edelleen, koska etenkin saksalaiset kaupat ovat niitä väärällään.

Kun viskejä tuli hankittua aikanaan enemmän, joukkoon osui myös mätiä omenia. Yhtään viskipulloa en ole kuitenkaan viemäriin kaatanut vaan yrittänyt löytää avatuillekin pulloille uusia koteja tai ainakin hetkiä, jolloin niitä kehtaa tarjota pois. Sittemmin halvan ja kelvottoman viskipullon ostaminen kaappiin pölyttymään on viimeinen teko, jonka tekisin. Se taas on johtanut siihen, että ostan viskiä hyvin harvoin, koska oma hintapisteeni on noussut. Ja kun ostaa tavanomaista kalliimman pullon, en tee sitä juuri koskaan sokkona, vaan pyrin aina maistamaan sen etukäteen. Vain muutaman arvopullon olen ostanut ilman etukäteistä kokemusta sillä perusteella, että riittävän moni uskottava harrastaja on siitä pitänyt. Silti siihen on liittynyt pientä epämiellyttävää tärinää sen suhteen, ettei viski osukaan omaan makupreferenssiini. Lähes aina on sentään osunut.

Toinen opetus: jos sijoittaa kalliiseen viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Viskihankinnoissa aikanaan Alko, laivojen myymälät ja lentokentät tulivat ensiksi. Alkosta voi olla monta mieltä, mutta viskivalikoiman laatu ja laajuus ansaitsevat kaikesta huolimatta kiitoksen. Joskus hinnatkin ovat osuneet jopa kansainvälisellä mittapuulla kohtuulliselle tasolle. Totta kai Systembolaget vetää pidemmän korren, mutta Ruotsissa onkin aktiivisia viskiharrastajia varmasti kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Viskibloggarin karuun elämään kuuluu myös se, että kaverit lähettelevät viestejä reissuiltaan ja kyselevät vinkkejä, mitä kannattaisi ostaa. Vähän niin kuin lääkäriltä aina kysytään, mitähän polven kanssa pitäisi tehdä, ja salkunhoitajalta udellaan, mihin osakkeisiin nyt kannattaisi sijoittaa. Yleisin vastaus on aina: vaikea sanoa. Totuus on, että itse ostaisin varmasti jotain ihan muuta kuin mistä kyselijä itse todennäköisesti pitää. Sen takia en kysele viiniharrastajakavereiltanikaan viinisuosituksia, koska itse olen taulapäinen maallikko ja he ovat aktiiviharrastajia. Harrastajat hakevat eri asioita.

Etenkin laivojen ja lentokenttien valikoiman kanssa kehotan kyselijöitä aina varauksellisuuteen. Entisaikaan taxfree-myymälät olivat paikkoja, joissa viskille haettiin uusia ystäviä. Nyt ne ovat paikkoja, joissa dumpataan muualla myymättä jäänyt kura lomallaan höveleiksi ryhtyneille turisteille – noin kärjistetysti. Muistan vielä ne ajat, jolloin taxfree-myymälöistä löytyi paljon sellaisia huippuviskejä, mitä ei edes mistään muualta saanut. Nykyään Travel Retail Exclusive ei tarkoita enää yhtään mitään, vaan niitä aivan samoja pulloja löytää yleensä kyllä muualtakin, ellei nyt ihan vain Alkosta puhuta. Taxfree-erikoisuuksien hinnatkin olivat aikanaan vähintään kohtuullisia, ja jos oli valmis tinkimään litran pullokoosta, ne olivat vieläkin huokeampia.

Toisaalta asia ei ole tänäänkään täysin mustavalkoinen. Kun katsellaan taxfree-myymälöiden high-end-pullojen vitriinejä, sieltä saattaa edelleen tehdä löytöjä suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Tosin niiden kanssa täytyy muistaa, ettei puhuta enää mistään satasen pulloista. Normaalihintaisistakin saattaa joskus tehdä löytöjä, jos sattuu hyvä päivä kohdalle. Kaikki ei sentään ole pilalla viskimarkkinoillakaan.

Toinen tyypillinen viskibloggarin konsultaatiotilanne on sellainen, jossa joku on ostamassa jollekulle toiselle viskiä esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi. Jotain vähän erikoisempaa. Yleensä erikoisuuksista ollaan valmiita tulemaan hiukan tavallisimpiinkin viskeihin, kun hinnat alkavat hahmottua. Yritän aina saada selville, millainen viskin ystävä lahjan saaja mahtaa olla, mutta yleensä epäonnistun siinä. Sen jälkeen pitää kysellä, millainen juomamaku sankarilla mahtaa olla noin ylipäänsä. Lopulta mennään tietysti naurettavuuksiin, luonneanalyysiin, elämäntarinaan ja mahdollisiin muihin detaljeihin.

Jos aseella uhaten on ollut pakko jotain ehdottaa, olen saattanut joskus suositella lahjaksi joko 18-vuotiasta Highland Parkia tai 16-vuotiasta Lagavulinia. Muutaman kerran olen suositellut Teerenpelin Kaskeakin. Niillä kaikilla on tiettävästi uusiakin viskin ystäviä saatu. Täysin kokemattomalle ei kannata antaa tynnyrivahvaa Octomorea, se on selvä.

Kolmas opetus: ei kannata kuvitella tuntevansa toisten ihmisten makuja, joten viskin ostamisessa toisille kannattaa olla erityisen huolellinen.

Tiedän monia, jotka haaveilevat oman viskitynnyrin ostamisesta. Olen aina rauhoitellut heitä siinä, koska riski on mielestäni kohtalaisen suuri, ellei jakajia ole paljon. Monen tuhannen euron investointi ja kymmenittäin keskinkertaisia viskipulloja varastoitavaksi vaatekaapin peränurkkaan ei ole kovin houkutteleva ratkaisu, jos huonoin skenaario sattuu toteutumaan. Toki jos tänä päivänä pääsisi ostamaan vaikkapa ikioman Ardbeg-tynnyrin, voisin miettiä asiaa uudemman kerran. Ja onpa Suomessakin onnistuttu hyviä viskejä tynnyröimään, mistä Hämeenlinnan Local Whisky Clubin Teerenpelit ovat hyvä esimerkki, mutta siitä huolimatta tynnyrihaave ei ole koskaan omaa mieltäni vaivannut. Olen aina laskenut, mitä viskejä samalla rahalla saisi markkinoilta. Jälkimmäinen ratkaisu on toiminut itselleni paremmin.

Neljäs opetus: ei kannata ostaa kokonaista viskitynnyriä, jos haluaisi kuitenkin ostaa samalla rahalla laatikollisen maailman parhaita viskejä saman tien.

Tynnyrin sijaan suosittelen kuitenkin viskipullojen ostamista kimpassa. Muutamankin hengen porukalla moni huippuviski tulee jo käsien ulottuville, ja osuudesta riittää siitä huolimatta nautittavaa moneen maistelukertaan.

Viides opetus: kukaan ei kiellä ostamasta yksittäistä viskipulloa jaettavaksi useamman ihmisen kesken.

Jos oman viskitynnyrin unohtaa, mistä sitten kannattaa tänä päivänä hankkia hyvää viskiä? Tähän kysymykseen on vastattava, jotta postauksen otsikolle on minkäänlaista katetta.

Alkon jälkeen oma katseeni kääntyy aina Ruotsiin, Saksaan ja Brittein saarille. Berliinin viskikaupoissa olen kolunnut tällä vuosikymmenellä kohtalaisen aktiivisesti, ja lähes aina olen yllättynyt myönteisesti. Finest Whiskyn ja Cadenheadin kaltaiset kaupat tulee käytyä läpi lähes aina. Punnan kurssista riippuen myös Lontoo on ollut viskiharrastajalle hyvä matkakohde. Covent Gardenin uusi The Whisky Exchange on näkemisen arvoinen paikka. Myös liuta muita klassikkokauppoja on sieltä suurin piirtein kävelymatkan päässä. Milroy’s of Soho on aina vierailemisen arvoinen. Hinnat eivät ole Lontoossa koskaan kautta linjan halpoja, mutta yksittäisiä löytöjä voi tehdä melkein mistä vain.

Skotlanti on tietysti viskin ostajalle aivan oma lukunsa. Tislaamovierailuilla viskin ostamisesta on jäänyt mieleeni yksi erityisen vahva muisto. Olin vuosia sitten porukalla kiertämässä Skotlannin Ylämaata, ja menimme ensimmäiseksi Glendronachin tislaamolle. Siellä oli loistava viski tislaamokaupan tynnyrissä vieraiden pullotettavissa. Kaverini kanssa päätimme, että minä otan sen ja hän ottaa sitten seuraavan tislaamon vastaavan. Täytimme tynnyristä vain yhden pullon, mikä oli jälkikäteen katsottuna hirveä virhe, koska se oli aivan eeppisen hyvä viski eikä hintakaan päätä huimannut. Sanomattakin on selvää, ettei mitään vastaavaa tynnyriä tullut vastaan koko reissulla enää kertaakaan. Sen jälkeen olemme varustautuneet niin, että tislaamoiden erikoispullot ostetaan aina mukaan, ja jos on poikkeuksellisen hyvä viski järkihintaan tarjolla, ostetaan enemmänkin. Kun palasin edelliseltä Islayn-reissulta, lentokentän hihnalla vaaka näytti roimaa ylipainoa.

Kuudes opetus: jos ostettavaan viskiin liittyy henkilökohtaisia muistoja, hinta on vain yksi parametri.

Tislaamokauppojen lisäksi yleensä Skotlannissa tekee parhaat viskilöydöt syrjäisistä marketeista ja huoltoasemilta, joiden pitäjät eivät ole välttämättä tietoisia jokaisen vanhan pullon hinnannoususta tai eivät ole vain ennättäneet hinnoitella niitä uudelleen. Takanurkan hyllyllä voi olla pölyttymässä vanha kartonkilieriö ja sen sisällä pullo, jonka arvo on tänä päivänä jo jotain ihan muuta kuin hintalapun 45,00 puntaa. Muutaman tällaisen löydön olen ollut vuosien saatossa todistamassa, ja olen nähnyt niistä jopa unta. Yhdessä unessa vuosia sitten ajoin vuokra-autolla Islayn saarella ja pysähdyin huoltoasemalle, joka oli oikeastaan pelkkä vanerihökkeli. Kävelin sisään ja näin viskipullot. Pölystä huolimatta niiden joukossa ei ollut mitään aidosti kiinnostavaa. Kysyin, löytyykö yhtään vanhaa Ardbegia. Mies kassalla sanoi, että suomalainen porukka kävi vartti sitten ja osti kaikki pois. Kysyin, oliko parta ja tatuointeja. Mies vastasi, että kyllä hän Jarkko Nikkasen tuntee.

Seitsemäs opetus: jos alat nähdä unia viskin ostamisesta, tutkituta pääsi.

Lopulta tietysti tulevat viskihuutokaupat. Olen niitäkin harrastanut vähintään riittämiin vuosien saatossa. Viskihuutokauppoihin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa huutokauppoihin. Peruskuvio on, että englantilaisissa nettihuutokaupoissa kaupankäynti päättyy vasta sitten, kun kukaan ei ole tehnyt mistään pullosta enää kahteen minuuttiin yhtään tarjousta. Saksassa taas huutaminen päättyy minuutilleen. Kummassakin on puolensa. Jälkimmäisessä versiossa sniper-ostajat vievät aina pääosan pulloista, kun puolustuspeli ei enää viimeisillä sekunneilla tahdo onnistua. Englannissa taas pitkittäminen tuntuu välillä rasittavalta, kun neljänkään tunnin kohdalla ei olla vielä selvillä voittajista.

Joka tapauksessa mekaniikat ja psykologiset aspektit ovat samat kuin muissakin huutokaupoissa. Kun kauppa aukeaa, aktiiviset käyvät laittamassa sisään pohjahuutonsa. Huudot täydentyvät inkrementaalisesti eli huutajan max bidiin saakka. Sen jälkeen voittava ostaja ottaa komennon. Vaarana on tietysti aina kilpahuutotilanne, ja siihen pitää henkisesti aina varautua. Sen takia oma maksimi kannattaa päättää etukäteen ja kirjoittaa se ylös, mieluiten perusteluineen. Ensimmäinen max bid on järkevää asettaa alemmas lopullista, jotta pullon todellinen kysyntä käy ilmi ajoissa. Lopullisen max bidin kanssa on syytä olla tarkkana. Mikäli joutuu kilpahuutoon, pullosta on psykologisesti vaikea irtautua – ja sen varaan huutokaupat myös omat voittonsa laskevat. Luovuttaminen kuitenkin kannattaa aina, jos maksimi tulee täyteen, vaikka se välillä vähän kipeää tekisikin. Hyvin harvoin kyseessä on niin harvinainen pullo, ettei sitä enää koskaan missään huutokaupassa näkisi (ellei sitten halua nimeään historiankirjoihin ylihintaisen vuoden 1926 Macallanin ostajana).

Huutokaupoissa voittaa yleensä muutamalla erilaisella strategialla. Toinen on etsiä aliarvostettuja viskejä ja toinen yrittää poimia sellaisia, joissa on sattumoisin sillä hetkellä ylitarjontaa. Näiden lisäksi joskus käy tuuri, eikä sitä pidä väheksyä. Sen takia välillä kannattaa olla mukana ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Lisäksi viskihuutokauppa voi olla myös koukuttavaa peliä, joka nostattaa pulssia. Sekin voi olla saavutus, että menettää valtavan määrän ihan varmoilta näyttäneitä pulloja yhdessä ja samassa huutokaupassa.

Kahdeksas opetus: jos ostat viskiä huutokaupasta, älä milloinkaan ylitä etukäteen päättämääsi maksimihintaa.

Äskettäin sain eräältä tämän blogin lukijalta sinänsä hyvin relevantin pyynnön: voisiko viskiarvioiden yhteyteen laittaa maininnan pullon hinnasta ja viskin hinta-laatusuhteesta. Olen sitä joskus miettinyt ihan vakavastikin. Silti olen lopulta todennut sen hieman liian monimutkaiseksi kuvioksi. Syitä on muutama. Viskin saatavuus on Suomessa hyvin rajattua, ja jos pullo pitää käydä ulkomailta ostamassa, suomalaisen on lähes pakko laskea siihen itselleen hintalappuhinnan lisäksi jokin välillinen kustannus. Sittemmin olen päätynyt maistamaan paljon sellaisiakin viskejä, jotka eivät tänä päivänä liiku markkinoilla enää juuri ollenkaan. Jos edellisen kerran vastaava pullo on nähty kuusi vuotta sitten huutokaupassa ja se on myyty siellä 200 eurolla, on vaikea sanoa, missä hinnoissa se tänä päivänä liikkuu.

Olen ratkaissut pulman niin, että viskin hinta-laatusuhde voi heijastua annettavaan pistemäärään, mikäli sillä on olennainen merkitys kokonaisuudessa. Jos kyseessä on ryöstöhintainen viski eikä laatu ole siihen oikeassa suhteessa, se tulee kyllä ilmi. Tarkat euromäärät olen pyrkinyt pitämään erossa arvosteluista, jotta siinä on tilaa keskittyä olennaiseen eli itse viskiin. Ei taidenäyttelyistäkään kirjoiteta suhteessa taulujen hintoihin. Parhaimmillaan viski on sentään suurta taidetta.

Pitkään olen miettinyt, mitä pitäisi ajatella viskien hinnoista ja tarjolla olevasta valikoimasta tänä päivänä. Pari vuotta sitten elin erittäin kyynistä vaihetta, jolloin tunsin, että kaikki on enemmän tai vähemmän menetetty. Ikämerkitsemättömien uutuuksien vyöry, pullotusvahvuuksien putoamiset, pullokokojen pienennykset ja muut konnankoukut valtasivat alaa noihin aikoihin, kun buumi oli kuumimmillaan. Nyt tuntuu, että pahimman hypen vaihe on viskimarkkinassa vihdoin takana, ja järki on palaamassa mukaan kuvioihin. Esimerkiksi Mortlachin paluu varjojen mailta on tästä hyvä esimerkki.

Yhdeksäs opetus: viskin ostaminen on aina aikakausista kiinni, ja vasta jälkikäteen tietää, mitä olisi kannattanut ostaa.

Olen vähitellen tullut sellaiseen lopputulemaan, ettei menneisyydessä voi elää. Rare Maltsit olivat hieno vaihe viskin historiassa, samoin moni muu sarja. Kun aikaa kuluu, jopa aikanaan rajusti parjatut The Managers’ Choice -pullotteet alkavat saada nostalgian kultapölyä ylleen. Ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ikämerkitsemättömissä viskeissä on ollut vuosikymmenien saatossa aina sekä loistavia viskejä että vähän vaatimattomampia. Pullotusvahvuuden pudottaminenkaan ei ole välttämättä mikään maailmanloppu, jos vaikka Taliskeria katsoo. Monenlaisia hyviä viskejä on aikanaan saatu hyllyihin ja monenlaisia vielä saadaan. Olisi älyttömän tylsää jämähtää johonkin kaanoniin, ja luultavasti tämäkin harrastus lopulta päättyisi siihen, ettei mitään uutta enää tulisi.

Tietenkään en tätä kaikkea niele ilman sarvia ja hampaita. Perusteettomat markkinoinnin ylisanat, kohtuuton kimalteen kylväminen ja kelvottomuuksien brändääminen elää edelleen viskimarkkinoilla vahvasti. Siitä huolimatta on hienoa löytää sen kaiken seasta hyviä uusia viskejä. Niitä kannattaa edelleen sieltä etsiä. Viskin ostaminen jatkuu sen takia edelleen.

Kymmenes opetus: vain viskiä ostamalla voi viskiä harrastaa.

Glen Spey-Glenlivet 16 yo 2001/2018, Cadenhead 54,7%

Maisteluun pääsi tällä kertaa Cadenheadin varsin äskettäin pullottama perustason Glen Spey. Näistä ei voi tietää.

Taannoin maistelemani pari muuta vuoden 2018 Cadenhead-pullotetta eivät antaneet aihetta juhlaan, joten siltäkään osin tältä ei oikein osaa odottaa mitään. Tämä onkin nyt tältä erää viimeinen minityyri tätä sarjaa.

Glen Spey-Glenlivet 16 yo 2001/2018, Cadenhead

(54,7%, Cadenhead Authentic Collection, 2001 – Spring 2018, Bourbon Hogshead, 288 bts., 5 cl miniature)

Tuoksu: Maltainen ja melko roteva. Puuromainen maltaisuus on pääosassa, mutta hedelmäisyys tukee profiilia. Omenaa, päärynää, hiukan sitrusta, viherherukkaa. Taustalla hyvin erikoinen tuhkakuppimainen vivahde. Pullataikinaa, vaniljaa ja miedosti minttua. Vesilisä availee ruohoisuutta ja limettiä.

Maku: Heikon tuoksun jälkeen jopa odottamattoman maukas. Paksu ja öljyinen, makean hedelmäinen ja runsas. Rusinaa, suklaata, uuniomenaa, vaniljaa. Maltaisuus on kuitenkin edelleen aavistuksen lenseää ja puuromaista. Suutuntuma on silti roteva ja runko tasapainossa. Hapokkuutta, heinäisyyttä, ananasta, hiukan valkopippuria. Jälkimaussa makea hedelmäsiirappi kohtaa parkkihapon ja pippurin. Tammessa on paahteinen ja tumma sävy, makeus jää vähitellen sen varjoon. Tummaa suklaata, öljyä, sitrusta, vaniljaa. Pullataikina tekee jälkimaussa paluun, kanelilla ja kardemummalla. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo nallekarkkeja mukaan.

Arvio: Näissä puitteissa jopa varsin maukas viski, vaikka tuoksu ei lupaa kerrassaan mitään. Pieni yleispätevyys näitä tämänikäisiä Cadenheadin speysidereita nyt vaivaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. 82/100

Tamdhu 24 yo 1991/2016, Cadenhead Small Batch 54,4%

Tamdhussa ja etenkin sen tisleessä on aina ollut jotain lähtökohtaisesti kiinnostavaa. Viimeksi maistamani, hiukan nuorempi saman tislaamon Cadenheadin Small Batch oli suorastaan erinomaista, joten tähänkin ”Tanhuun” kohdistui pieniä odotuksia.

Tamdhu 24 yo 1991/2016, Cadenhead Small Batch

(54,4%, Cadenhead Small Batch, 1991–2016, 2 Bourbon Hogsheads, 486 bts., 70 cl)

Tuoksu: Banaania, vaniljaa, päärynää – mallasviskille klassinen bourbontuoksu. Maltaisuutta, makeaa tammea, minttua, raikasta sitruksisuutta, mehiläisvahaa. Trooppista hedelmää, hiukan kermaisuutta, pölyisyyttä, mukavaa kuivaa tammisuutta. Vesilisä tuo eucalyptuksen raikkautta pintaan.

Maku: Vaniljaa, banaania ja omenaa on heti erittäin runsaasti. Eucalyptusta, akaasiahunajaa, sitruksisuutta. Suutuntuma on melko täyteläinen ja öljyisen vahamainen. Maltainen ja tamminen perussävel, jossa paahteisuus ja yrttinen raikkaus saavat hyvin tilaa. Jälkimaku on erittäin tamminen ja vaikuttavan voimakas. Eucalyptusta, minttua, kiteistä hunajaa, vaniljaa. Pitkä ja hienovireinen finaali. Vesilisä raikastaa ja avaa itämaisia mausteita paremmin.

Arvio: Maukas ja todella runsas bourbonsävyinen Tamdhu. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100.

Benrinnes 13 yo 2004/2018, Cadenhead 52,2%

Cadenhead pullotti tänä vuonna tällaista varsin nuorta Benrinnesiä Authentic Collection -sarjaansa. Odotuksia ei liiemmin ole.

Benrinnes 13 yo 2004/2018, Cadenhead

(52,2%, Cadenhead Authentic Collection, 2004 – Spring 2018, Bourbon Hogshead, 5 cl miniature)

Tuoksu: Yllättävän rasvainen ja tunkkainen, jopa paksu ensivaikutelma. Märkää pahvia ja eltaantuneita sekahedelmiä. Maltaisuus on suoraan käymissammiosta, puuromaista ja roisia. Hiukan toffeeta ja suklaisuutta, heinää, kuivia olkia. Melko ikävä kokonaisuus, jokin outo rikkisyys on myös mukana. Vesilisä ei avaa oikein mitään uutta.

Maku: Maussa eltaantuneisuus ei ole niin pinnassa, mutta märkää pahvia ei pääse pakoon siinäkään. Appelsiineja, ylikypsää keltaista luumua, mätää päärynää. Suutuntuma on rasvainen ja pistävä. Puuroa, heinää, hapokkuutta, hiukan valkopippuria. Joten hiivainen ja käynyt kokonaisuus, ummehtunut ja oudon metallinen. Jälkimaku alkaa suolaisena ja puuromaisena, pistävänä ja appelsiinisena. Ylikypsät hedelmät ja ummehtuneisuus pysyvät mukana hamaan loppuun saakka. Hiukan kermaisuutta, pientä makeutta, heinää ja hapokkuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä korostaa sitruksisuutta ja suolaa.

Arvio: Tämä ei nyt kyllä toimi. Sivuääniä, märkää pahvia, silkkaa outoutta. 71/100

Linkwood 11 yo 2006/2018, Cadenhead 59,3%

Maistelussa on simppeli nuori Linkwood Cadenheadin valikoimista. Tämä on isompana pullona varustettu Authentic Collectionin etiketeillä, mutta saatavilla myös tällaisessa pienemmässä ja karummassa pullossa. Tuoretta pullotuserää siis.

Linkwood 11 yo 2006/2018, Cadenhead

(59,3%, Cadenhead Authentic Collection, 2006–2018, Bourbon Hogshead, 20 cl)

Tuoksu: Aivan nätti. Päärynää, makeaa sitruksisuutta, maltaisuutta, tiettyä nuoren viskin pirskahtelevuutta. Tammi tuntuu paljaana ja varsin mausteisena. Yleisilme on makea ja suoraviivainen. Tietty alkoholisuus tästä vielä paistaa toki läpi. Vesilisä saa esiin käsirasvaa ja jotain suitsuketta.

Maku: Päärynäinen ja hapokas. Edelleen päärynä ja makea sitruksisuus ovat mukana, mutta nyt hedelmäinen makeus ei aivan kohtaa kireän tammen ja karhean maltaisuuden kanssa. Tasapaino vähän hakee koko ajan. Suutuntuma on melko kevyt mutta näillä volteilla tietysti kohtalaisen öljyinen silti. Ruohoisuutta, happamuutta. Jälkimaku käpertyy vielä selvemmin aktiivisen tammen ympärille. Paahteisuutta, ruohoa, päärynää, yrttisyyttä. Hiukan pähkinäistä ja tumman suklaista karheutta löytyy. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo hiukan karkkisuutta ja tekee tällä kokonaisuutena oikein hyvää.

Arvio: Valitettavasti näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Tällaisista viskeistä on vaikea innostua, kun jotenkin tuntuu, että täysin vastaavan profiilin on maistanut vuosien varrella niin monta kertaa. Mutta mitään teknistä vikaa tässä ei ole. 80/100

Glenburgie-Glenlivet 13 yo 2004/2018, Cadenhead 54,6%

Maistelussa on tällä kertaa suoraviivaista nuorta Glenburgieta, ihan uusia pullotteita Authentic Collectionista mutta tällä kertaa miniatyyrinä riisutuilla tiedoilla. Samaa tavaraa tämä tietääkseni silti on kuin siinä sarjassa.

Glenburgie-Glenlivet 13 yo 2004/2018, Cadenhead

(54,6%, Cadenhead Authentic Collection, 2004–5/2018, Bourbon Hogshead, 5 cl miniature)

Tuoksu: Maltainen ja kuivan päärynäinen. Oikein perinteinen tuoksu lajissaan, ei mitään ylimääräistä. Mineraalisuutta, heinää, hiukan omenaa. Hiukan pikaliimaa, kuivaa pahvilaatikkoa, tiukkaa alkoholisuutta. Kokonaisuutena varsin kuiva. Vesilisä avaa hedelmäkarkkista makeutta ja valkosuklaata.

Maku: Kuivaan ja osin kireään tuoksuun suhteutettuna varsin kermainen ja pehmeä ensituntuma. Päärynää, omenaa, hiukan tuoretta ananasta. Roimaa mausteisuutta, valkopippuria, anista. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja mausteet potkivat huolella. Maltaisuutta riittää, samoin muromaisia sävyjä ja vihreää teetä. Jälkimaku on erittäin rapea, maltainen ja tiukan mausteinen. Päärynää löytyy, samoin vaniljaa ja omenapiirasta. Muroja, mysliä, hapokkuutta. Tammi tuntuu varsin aktiivisena ja valkopippurisena. Keskipitkä finaali. Vesilisä tekee tälle hyvää, pieni makeus aukeaa ja kermaisuus pääsee oikeuksiinsa.

Arvio: Ei herätä juuri mitään tunteita. Sinänsä melkeinpä virheetön viski lajissaan. 80/100

Braes of Glenlivet 16 yo 1997/2013, Cadenhead Small Batch 52,5%

Tällä kertaa lasissa on hiukan harvinaisempaa Braevalia Cadenheadilta.

Braes of Glenlivet 16 yo 1997/2013, Cadenhead Small Batch

(52,5%, Cadenhead Small Batch, 1997–2013, Bourbon Hogsheads, 606 bts., 70 cl)

Tuoksu: Päärynäinen ja raikas. Smurffilimua, mangoa, papaijaa. Hiukan minttua. Paljasta tammea, mutta kermaisuus pehmentää paljon. Mausteisuutta, vaniljaa, vihreää teetä. Kokonaisuus on kuitenkin varsin paljas, syvyyttä ei kovin paljon löydy. Vesilisä availee paahteisuutta ja hiukan hedelmäkarkkisuutta.

Maku: Paljas ja tamminen. Mausteita ja vaniljaa, päärynämehua ja minttua. Suutuntuma on kermaisen pehmeä ja tasapainoinen, mausteet ja tammi pysyvät hyvin kasassa. Silti tietty paljaus tässä on edelleen, henkäyksen ohut paahteisuus ja vihreän teen kitkeryys leijuvat ilmassa. Hiukan sitruksisuutta, hapokkuutta, hedelmäkarkkeja. Jälkimaku jää varsin kevyeksi. Tammea, valkopippuria, minttua, hapokkuutta. Finaali on lopulta melko lyhyt. Vesilisä tummentaa sävyjä yllättävän paljon, tiettyä lakritsisuutta tulee mukaan.

Arvio: Kovin paljon tästä viskistä ei jää käteen. Ei suuria vikoja, ei suurta luonnetta. 81/100

Glengoyne 14 yo 2001/2015, Cadenhead Small Batch 58,2%

Cadenhead pullotti hienoon Small Batch -sarjaansa vuonna 2015 tällaisen 14-vuotiaan Glengoynen, joka on rakennettu ex-sherryssä kypsyneistä viskeistä.

Glengoyne 14 yo 2001/2015, Cadenhead Small Batch

(58,2%, Cadenhead Small Batch, 2001–7/2015, Sherry Butt, 612 bts., 70 cl)

Tuoksu: Rusinaa, taatelia, piimäkakkua, suklaata. Toffeeta, viikunaa, poltettua tulitikkua. Kermainen, rasvainen vaikutelma. Melko aktiivinen tammi, hiukan vahattua puuta. Kanelia, piparkakkua, kevyesti ruutisuuttakin. Ylikypsää hedelmää, banaania. Vesilisä avaa appelsiinisuuden voimakkaasti.

Maku: Sherryinen, suklainen ja ruutinen tapaus. Maustepippuria, inkivääriä, kanelia, piparkakkua, toffeefudgea, rusinaa, taatelia. Ylikypsiä hedelmiä riittää, kirsikkaa ja luumua. Suutuntuma on vahamainen ja melko täyteläinen, pippurisen napakka ja varsin tanniininenkin. Rikkisyys on läsnä, mutta tuntuu lähinnä vain poltettuina tulitikkuina. Hiukan lihaisuutta, vahaa. Jälkimaku on pippurinen, kanelinen, ruutinen ja ylikypsän hedelmäinen. Vahamainen, kermainen tunnelma jatkuu. Kuivattuja hedelmiä, hiukan suolaisuutta, tammea, rusinaa. Melko pitkä finaali. Vesilisä saa sitruksisuuden ja kirpeän mineraalisuuden esiin.

Arvio: Runsas ja hyvinkin pätevä Glengoyne. Tislaamon profiilin mukainen esitys tuhdista sherryviskistä. 87/100

Glen Grant 15 yo 1997/2013, Cadenhead Small Batch 46%

Käsissä on oletettavasti ex-bourbontynnyreissä kypsynyttä Glen Grantia. Pullotussarjana on Cadenheadin Small Batch, jossa on tällä kertaa hiukan erilainen pullomuoto ja etiketti.

Glen Grant 15 yo 1997/2013, Cadenhead Small Batch

(46%, Cadenhead Small Batch, 1997–10/2013, 70 cl)

Tuoksu: Ehtaa päärynälimua. Smurffipullo on avattu aikaa sitten ja hapot ovat päässeet haihtumaan. Ruohoisuutta, kepeää maltaisuutta, vaniljaisuutta, briossia. Raikasta valkoviiniä, hiukan sitruunamelissaa. Erittäin mieto ja miellyttävä tuoksu, omenaisia ja kukkaisia sävyjä riittää. Vesilisä tuo hiukan käsirasvaa.

Maku: Päärynää ja maltaisuutta, maltaisuutta ja päärynää. Makumaailma on hiukan kapea, mutta kevyt hedelmäisyys kantaa mukavasti. Vesimelonia, hiukan kiiviä, makeaa omenaa, raparperihilloa. Suutuntuma on kevyt ja raikas. Sitruunamelissaa, aavistus limettiä, murotaikinaa, vaniljakastiketta. Jälkimaku alkaa yllättävänkin tammisena ja mausteisena, vaikka päärynäinen ja maltainen perussävy nouseekin nopeasti hallitsevaksi. Ruohoisuutta, limettiä, omenaa, kukkaisuutta, ihan ripaus lakritsia. Nyt jo pientä hapokkuutta, valkoviiniä, minttua, kevyttä paahteisuutta. Keskipitkä, nätisti kuivuva finaali. Vesilisä availee minttua.

Arvio: Tavallaan hyvin yksinkertainen viski, mutta silti tässä on myös jotain todella rehellistä ja maistuvaa. 84/100

Glendronach 23 yo 1990/2013, Cadenhead Small Batch 49,5%

Käsissä on tällä kertaa täysin ex-bourbonissa kypsynyt Glendronach. Tislaamon sherryherkkujen suurena ystävänä suhtaudun tähän äärimmäisellä mielenkiinnolla – ja pienellä epäilyksellä.

Olen muutama vuosi sitten tislaamolla maistanut vähän vastaavaa tavaraa suoraan tynnyristä, mutta en silloin vielä ihan päässyt kiinni, miten tisle toimii puhtaan bourbonin säestyksellä. Maistetaan nyt siis ajatuksella ja otetaan selvää.

Glendronach 23 yo 1990/2013, Cadenhead Small Batch

(49,5%, Cadenhead Small Batch, 1990–2013, Bourbon Hogsheads, 534 bts., 70 cl)

Tuoksu: Rotevan maltainen, sitruksinen ja hunajainen. Vihreää omenaa, raparperia, hiukan limettiä. Pieni leipämäisyys on mukana, samoin manteli. Ruohoisuutta ja heinää. Vaniljaa, öljyisyyttä. Tammi tuntuu melko kuivana ja pehmeän mausteisena. Tasapainoinen tuoksu. Vesilisällä löytää hiukan lakritsia ja paahteisuutta.

Maku: Todella öljyinen ja painava. Sitruksinen, kirpeän omenainen ja muhkean mausteinen. Tammi on vahvemmin läsnä kuin tuoksussa, mutta kuiva puoli on edelleen pinnassa eivätkä tanniinit käy liian koviksi. Ruohoisuutta, voita, mantelimassaa. Suutuntuma on kermainen ja kihelmöivän mausteinen. Vaniljaa, akaasiahunajaa, minttua, limettiä. Maltaisuus on maussa kakkumaista, enemmän leivosta kuin leipää. Jälkimaku alkaa sitruunalimonadilla ja ruohoisuudella, kaartaa limetin ja vaniljan kautta minttuun ja hunajaan. Briossia, pähkinää, kermaisuutta, vihreää teetä, tammea. Melko pitkä ja kauniisti kuivuva finaali. Vesilisällä löytyy lisää yrttisiä sävyjä.

Arvio: Tasapainoinen ja mielenkiintoinen Glendronach. Sokkona voisi jäädä tunnistamatta, vaikka tietty painavuus ja pähkinäisyys ovatkin leimallisia. 87/100