Jim Murray

Jim Murray: Whisky Bible 2016

Jos viskikirjallisuuden joukosta pitäisi poimia yksi teos, joka herättää vuodesta toiseen yhä äärimmäisemmäksi käyviä ristiriitoja, valinta olisi selvä. Jim Murray’s Whisky Bible -sarja on monelle aktiiviselle viskiharrastajalle niin hirvittävä peikko, että inhoreaktiot saavat hetkittäin jo melkein koomisia piirteitä.

Jim Murrayn vastustaminen on joillekuille jo lähes työksi luokiteltavaa kampanjointia, etenkin jos katselee sosiaalisen median viskiyhteisöjä. Kun Murray valitsee vuoden viskin, internet natisee heti liitoksistaan.

Olen pitkään yrittänyt miettiä suhtautumistani mieheen, hänen näkemyksiinsä ja hänen tuotantoonsa. Toisaalta olisi helppoa kuitata koko mies pelkäksi kuplaksi ja vuoden viskien valinnat silkaksi klovneriaksi. Millainen tyyppi edes kehtaa nimetä kirjansa raamatuksi? Pisteyttää viskejä puolen pisteen tarkkuudella ja aateloida huiput Liquid Gold -kunniamerkinnällä? Ilmoittautua viskimaailman guruksi kirjansa takakannessa?

Murray-Whisky-Bible-2016-002Viime lokakuussa ilmestynyt Jim Murray’s Whisky Bible 2016 (Dram Good Books, 2015) on itse asiassa jo etukantensa osalta sellainen, ettei mieheen voi suhtautua täysin vakavasti. Kenen idea on ollut laittaa Murraylle hehkuvanpunaiset silmät? Viskidemoni julkaisee raamatun?

Toisaalta olen yrittänyt miettiä Jim Murrayn (s. 13.11.1957) uraa ja kokemusta suhteessa siihen, mitä hän on ollut tekemässä ja näkemässä. Kun Whisky Magazine aloitti vuonna 1998, Murray arvioi siinä viskejä yhdessä Michael Jacksonin kanssa. Ei Murray tuolloin ollut viskiharrastajien silmissä mikään yksisilmäinen pelle, vaan kovan luokan asiantuntija, jonka juuri ilmestynyt The Complete Book of Whisky nautti suurta arvostusta ja jonka asiantuntemus etenkin Yhdysvaltain, Kanadan ja Japanin viskeistä oli aivan omaa luokkaansa. Irlannin ja Skotlannin viskit mies tunsi tietenkin kuin omat taskunsa. Jim Murray oli pioneeri aikana, jolloin hänen kaltaisensa tekijät olivat vielä vähissä.

Murray-Whisky-Bible-2016-004Hommat alkoivat mennä pieleen, kun ensimmäinen Whisky Bible julkaistiin 2003. Merkkejä grandiositeetista oli toki näkynyt jo Murrayn aiemmissa kirjoissa, kun mies lyttäsi tietyt viskit vaivautumatta pahemmin selittämään näkemyksensä taustoja ja nosti toisia samalla arvaamattomuudella. Mutta toisaalta eipä ikuisesti arvostettu Michael Jacksonkaan ollut täysin neutraali toimija, vaan kulki viskin maailmassa vahvasti omien mieltymystensä mukaan. Murraylla näkemykset vain kärjistyivät selvästi rajummin. Viisitoista vuotta Jacksonia nuorempana Murraylla oli paljon todistettavaa.

Virallisesti Jim Murray aloitti viskikirjailijana vuonna 1994, kun Jim Murray’s Irish Whiskey Almanac ilmestyi. Huippuvuosina 1997–1998 Murray julkaisi peräti neljä kirjaa, jotka olivat klassikon aseman saavuttanut The Complete Book of Whisky, irlantilaisen viskin perusteos Classic Irish Whiskey, jenkkiviskin klassikko Classic Bourbon, Tennessee & Rye Whiskey sekä viskijulisteita esitellyt The Art of Whisky. Vielä vuonna 1999 Murraylta tuli ulos blendiviskikirja Classic Blended Scotch, mutta siitä kului vielä hiljaista neljä vuotta, ennen kuin ensimmäinen Whisky Bible saapui hyllyihin.

Murray-Whisky-Bible-2016-006Tiesin kyllä jo viskiharrastukseni alkutaipaleella näistä viskiraamatuista, mutta ensimmäisen Whisky Biblen hankin vasta syksyllä 2009. Yritin itse asiassa lukea sitä aluksi melko tosissani, mutta jossain vaiheessa tajusin sen mahdottomaksi. Murrayn neliosainen pistejärjestelmä, puolikkaat pisteet ja täysin käsittämättömät aistimuskuvaukset menivät monin paikoin yli hilseen.

Eniten koin ärtymystä, kun en keksinyt, mistä nimenomaisesta pullotteesta mahtoi olla kyse. Jokainen Jim Murrayn jumaloiman Ardbeg Uigeadailin eri vuosien pullotteita maistaneista tietää, miten järisyttävä ero on esimerkiksi L8- ja L13-pullotteilla. Ja tietää suurin piirtein, miten radikaalisti Ardbeg Ten on muuttunut vuosien varrella. Mutta näiltä osin Jim Murray seuraa Michael Jacksonin jalanjälkiä eikä erottele pullotusvuotta yleensä juuri mitenkään. Näille miehille Lagavulin 16 yo on aina Lagavulin 16 yo.

Whisky Bible 2010 sisälsi 3850 viskiä, joista 946 oli uusia ja 56 päivitettyjä. Sama tahti on jatkunut sittemmin, noin 1 300 uuden viskin maksimivauhdilla. Kokonaismäärä on pysynyt 4600 arviossa, vaikka maistettuja on Murraylla paljon enemmänkin – taskua varten mitoitettu kirja ei kuitenkaan vedä juuri enempää sivuja.

Murray-Whisky-Bible-2016-007Toisaalta vuoden 2003 jälkeen maailma on digitalisoitunut niin rajusti, että vuosittain julkaistava taskukirja alkaa tuntua jo reliikiltä. Sen takia latasin kiinnostuksesta myös Whisky Bible Pro 2012:n, kun se aikoinaan saapui Apple iPadille. Odotukset olivat korkealla: vihdoin voisi tehdä hakuja ja koostaa esimerkiksi kaikki Mizunarassa kypsyneet viskit yhteen.

Vielä mitä. Whisky Bible Pro 2012 jää historiaan yhtenä surkeimmista sovelluksista, joita viskin ympärille on ikinä rakennettu. Haku toimi vain ylätasolla, tislaamovalinnassa. Jokainen viski piti hakea käsipelillä kategoriansa alta, ja palaaminen edelliseen näkymään oli yhtä tuskaa. Latausajat olivat järkyttävän pitkät, vaikka kaikki sisältö vaikutti sovelluksen koon perusteella olevan paikallisesti saatavilla. Homma ei vain toiminut millään tasolla.

Murray-Whisky-Bible-2016-010Sovelluksen teknisen alisuorittamisen takia menin ostamaan vielä ihan paperimuotoisen Whisky Bible 2013:n seuraavana vuonna, ja myöhempien iOS-päivitysten takia Whisky Bible Pro 2012 lopetti toimintansa kokonaan. Nykyään sovellus ei enää aukea millään laitteella, jonka itse omistan.

Paperinen vuoden 2013 raamattu tuntui varsin hyödyttömältä, kun vertailin sitä silloin vuoden 2007 julkaisuun. Uusia viskejä oli tullut mukaan jonkin verran, mutta uuden ja vanhan jäsentymätön sekasotku sai lähinnä turhautumaan. Ylipäänsä viskien listaamisen logiikka ei auennut, kun OB- ja IB-pullotteita oli listoilla aivan miten sattuu eikä vuosikertojen ja nimien suhteen tuntunut olevan mitään järjestelmää. Olin kypsä koko hommaan ja jätin viskiraamatut koskemattomina hyllyyn.

Viime talvena hankin jossain mielenhäiriössä käsiini Jim Murray’s Whisky Bible 2016:n, vaikka olin jo päättänyt, etten koske opukseen pitkällä tikullakaan. Uteliaisuus voitti, ja kun hintakaan ei ollut paha, nappasin kirjan mukaani. Sisältö oli edelleen ihan samaa kuin ennenkin.

Merkittävänä pidän vuoden 2016 julkaisussa ankaraa puolustuspuhetta, jonka Murray pitää – itselleen. ”Bible Thumping – Give Light to Them Who Sit in Darkness” sisältää oikeastaan koko ongelman ytimen, joka mielestäni tulee tässä:

If I am accused of talking rubbish, giving scores that people disagree with and hold views contrary to others’, that’s fine by me. I don’t mind in the least being criticised for my take on all things whisky, and as a professional writer with over 42 years standing I would defend that person’s right to criticise me with my dying breath. But the one thing that can never be levelled at me is being corrupt. So, as you can see, for helping bring some light to the whisky world, I have had to deal with some of the darker arts. We have upset people by naming Yamazaki as World’s Number 1. Actually, it surprised me, too: I had always regarded Hakushu the superior of Suntory’s malt distilleries. But it is what has happened with the public that has really made the difference. And it its the public, above all, which counts.

Tuntuuko Murray tässä vilpittömältä? Tuskin kenenkään mielestä. Kääntämällä syyn nimeltä mainitsemattomiin pimeisiin voimiin hän saa tekemisensä tuntumaan entistä hämäräperäisemmiltä. Mahtipontinen kielenkäyttö (”with my dying breath”) tuntuu vielä erikseen täysin falskilta. Jos Murray haluaisi puolustautua hänet jeesustelijaksi leimanneiden argumenteilta, hänen kannattaisi pyrkiä yksilöimään asioita, purkamaan väärinkäsityksiä ja herättämään sympatiaa esimerkiksi huumorin avulla. Mutta ehkä se ei ole tässä edes tarkoituksena, koska takakannessakin on tuotelupaus:

Each whisky evaluated by whisky guru Jim Murray in his unique, fortright, honest, amusing, fiercely independent and non pretentious style.

Murray-Whisky-Bible-2016-003Sanallinen miekkailu siitä, ovatko Murrayn näkemykset ja valinnat oikeita tai vääriä, on luonnollisesti täysin hyödytöntä. Mutta kuten kaikki musiikkilehtien lukijat tietävät, mikään ei kiihota yleisöä niin paljon kuin makuasioihin perustuvat listat, jotka esitetään totuutena. Murray käyttää tätä kiihoketta häikäilemättä hyväkseen – ja onnistuu siinä. En kai mikään muuten olisi näitä kirjoja useampia ostanut.

Murraylla on myös kiistattomia ansioita, etenkin sellaisten viskien esittelyssä, joista ei ole vielä kovin paljon kuultu. Murrayn auktoriteetilla voi luultavasti marssia maailmassa mihin tahansa tislaamoon ja ryystää niin paljon näytteitä kuin sielu sietää. Nyt tämän Whisky Bible 2016:n myötä Murray on esikuntineen perustanut oikein tasting-klubin, josta voi tilata itselleen näytteitä Murrayn viskeistä. Whisky Bibleä on tarkoitus kirjoittaa jatkossa entistä enemmän markkinoille tulleista viskeistä, ja jotta niitä voidaan kirjaa varten ostaa, se täytyy rahoittaa jotenkin. Metodi on nyt tuollainen, vaikka Murray pitkällisesti perustelee, miksi Whisky Biblea ei ole saanut aiemmin liittää mihinkään myynnilliseen kytkökseen.

Murray-Whisky-Bible-2016-005Suomalaisille tislaamoille Jim Murray on ollut kai melko kiistatta hyvä mies: Beer Hunter’s ja Teerenpeli ovat saaneet melkoista nostetta Murrayn raamatuista. Jo Whisky Bible 2007:ssä Old Buckin ykkösjulkaisu saalistaa 93,5 pistettä ja kakkosjulkaisu peräti 96 pistettä. Myös Teerenpelin viisivuotiaalle heruu 86 pistettä.

Vuoden 2013 raamatussa Teerenpeli on ennallaan, mutta Old Buckista on maistettu nelostynnyri, jälleen muhkeat 95 pistettä. Ja tässä uusimmassa kirjassa Old Buck on edelleen nelostynnyrillä mukana, kun taas Teerenpeliltä on kirjassa jo neljä viskiä – ja niistä peräti kolme yli 90 pisteen viskeinä. Korkeimman pistesaaliin kerää Hosa, joka saa Murraylta 94,5 pistettä.

Pistemäärät ovat todella kovia, ja suomalaisia tällainen hehkutus tietysti lämmittää. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin hyvältä haukkua Jim Murrayn järjettömän mielivaltaisia ja kohtuuttomia arvioita maailman muista viskeistä. Kaksoisstandardi on ilmeinen mutta ei erityisemmin tunnu häiritsevän silloin, kun Murrayn arvio tuntuu omasta mielestä oikeutetulta.

Ymmärrän Jim Murrayn taistelun maailmaa vastaan. Samalla yritän suhteuttaa hänen rooliaan ja miettiä, miksi kaikki rakastivat Michael Jacksonia mutta niin moni inhoaa Jim Murrayta. Yhtenä selityksenä voi olla Murrayn äärimmilleen viety itsenäisyys – hänhän ei pahemmin osallistu mihinkään yhteisölliseen eikä tee muiden viskikirjoittajien kanssa yhteistyötä.

Murray-Whisky-Bible-2016-008Esimerkiksi Michael Jacksonin hienossa Whisky. The Definitive World Guidessa (Dorling Kindersley, 2005) on Jacksonin lisäksi mukana yhdeksän tunnettua viskikirjoittajaa Dave Broomista ja Martine Nouet’sta lähtien, ja jokaisen erityiselle asiantuntemukselle riittää tilaa. Sen sijaan Murray tekee kaiken päällisin puolin itse, vaikka kiittää sentään tutkimustiimiään loppusanoissa. Murray voisi saada kriitikoiltakin hiukan sympatiaa, jos hän heittäytyisi keskusteluun muiden alan tekijöiden kanssa tai tekisi yhteistyötä jonkun kanssa. Ei sen silti tarvitsisi tarkoittaa alentumista.

Murrayn inho viskibloggareita ja muita itse ilmoittautuneita viskiasiantuntijoita kohtaan on näissä raamatuissa melkein eeppistä. Hän ei jätä tilaisuutta käyttämättä, jos voi nokittaa omalla asiantuntemuksellaan kaikenkarvaisia amatöörejä. Sekin on omiaan ärsyttämään monia.

Murray-Whisky-Bible-2016-009Murray on saapunut areenalle aikana, jolloin viskiin liittyvään tietoon oli mahdollista hankkia monopoli. Ehkä se häntä sitten loputtomasti ärsyttää, jos muillakin on sanansa sanottavana, mutta jonkinlainen keskusteleva ote voisi olla hedelmällisempi kuin nykyinen ärjyminen ja vuosittaisten puolustuspuheiden kirjoittaminen oman kirjan sivuille. Muutenkin Murray voisi hiukan hellittää jalkaa kaasulta sen suhteen, miten hänen mielestään asioita pitää tehdä.

Kaikkineen pidän Jim Murray’s Whisky Bible -kirjasarjaa oman aikansa tuotteena, ajalta ennen internetiä ja kansainvälisiä viskiyhteisöjä. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että kyseessä on nykyään jokaisen vuoden turhimpiin kuuluva viskikirjajulkaisu. Yritän arvostaa Jim Murrayn asiantuntemusta, mutta näille raamatuille en pysty nykyisellään jakamaan sen suurempaa kunnioitusta.

Jos ajattelee, millainen tietopaketti esimerkiksi Malt Whisky Yearbook on, Whisky Bible ei sisällä oikeastaan mitään siihen liittyviä hyveitä: se ei tarjoa tietoa uusista viskijulkaisuista eikä viskimarkkinan tilasta, siinä ei ole sisällöllisesti mainittavia artikkeleita eikä kokoavaa näkemystä.

Mutta Murrayn viskiarviot ja -valinnat ovat niin vaikutusvaltaisia, ettei Whisky Biblen sanomalta voi koskaan täysin sulkea korviaan. Saavutus sekin.

Viskien pisteytyksestä

Pisteiden antaminen viskeille on tapa, joka herättää kultivoituneissa asianharrastajissa yleensä väkeviä tunteita. Toisten mielestä se on täysin järjetöntä, toiset taas pitävät sitä hassuna kuriositeettina. Jotkut lukevat pisteytyksiä ihan tosissaan, jotkut sivuuttavat ne kategorisesti. Kaikilla tuntuu kuitenkin olevan niistä jokin mielipide.

Joka tapauksessa pisteiden antaminen on niin subjektiivista, että niiden vertaaminen eri maistelijoiden välillä tuottaa ajoittain suurta hämmennystä. Lisäksi viskien saamat pisteet näyttävät pitkänä listana hyvinkin erikoiselta kokonaisuudelta – esimerkkinä tämän blogin Ranking-lista, jossa Lagavulinin 16-vuotias ja Highland Parkin 18-vuotias perustuote pesevät todella monta hienoa vuosikertaviskiä. En suosittele ketään ottamaan tuota listausta niin tosissaan, että tekisi siitä päätelmiä esimerkiksi tiettyjen viskien hankkimiseksi tai hankkimatta jättämiseksi. Pisteytyksellä on kuitenkin oma tarkoituksensa.

Pisteyttämisestä ja sen käytännöistä on kiistelty vuosikaudet, oli kyse sitten viinistä, oluesta tai viskistä. Pisteet tuottavat listoja, paremmuusjärjestyksiä, joiden kaupalliset vaikutukset voivat olla huomattavia. Esimerkiksi Robert Parkerin viiniarvio voi aiheuttaa jonkin viinin välittömän loppuunmyyntitilanteen tai ikuisen jämähtämisen hyllyyn. Jotkut metsästävät maailmalta nimenomaan Parkerilta yli 95 pistettä saaneita viinejä. Kansainvälisesti myös esimerkiksi Wine Advocaten pistemäärät huokuvat auktoriteettia.

Suomessa taas nähdään säännöllisesti Helsingin Sanomien viiniraatien valitsemien testivoittajien aiheuttamia piikkejä Alkon myynnissä. Sama juttu näkyy tietysti myös oluen kanssa. Viskissä esimerkiksi Jim Murrayn julistaman vuoden viskin titteli ja hänen antamansa pisteet toimivat jossain päin maailmaa mallastuotteiden myyntiargumenttina.

Alkoholijuomien pisteyttäminen on peräisin nimenomaan viineistä. Mainittu Robert Parker lanseerasi 50–100-pistejärjestelmän 1970-luvulla. Hän ei ole toki ollut ainoana asialla, vaan kilpailua on käyty myös muiden järjestelmien kanssa. Esimerkiksi tunnetut viinikriitikot Jancis Robinson ja Michael Broadbent ovat suosineet asteikkoja 0–20 ja 0–5. Suomessa vakaata suosiota nauttivassa Viinistä viiniin -vuosikirjassa Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo käyttävät tähdillä varustettua 0–5-asteikkoa. Helsingin Sanomissakin on viini- ja olutarvioissa käytössä viisiportainen tähditys. Viskin puolella pisteytyksellä on kuitenkin ollut historiallisesti vakaa asema.

Viskeihin 50–100-pistejärjestelmän lanseerasi Michael Jackson, jonka Malt Whisky Companion laittoi viskejä järjestykseen vuodesta 1989 alkaen. Jackson itse kuvailee pistejärjestelmäänsä Malt Whisky Companionissa näin:

The scoring system is intended merely as a guide to the status of the malts. Each tasting note is given a score out of 100. This is inspired by the system of scoring wines devised by the American writer Robert Parker. In this book, a rating in the 50s indicates a malt that in my view lacks balance or character, and which – in fairness – was probably never meant to be bottled as a single. The 60s suggest an enjoyable but unexceptional malt. Anything in the 70s is worth tasting, especially above 75. The 80s are, in my view, distinctive and exceptional. The 90s are the greats.

A modest score should not dissuade anyone from trying a malt. Perhaps I was less than enthusiastic; you might love it.

Jacksonin ansioksi on laskettava se, että hän käyttää varsin laajaa asteikkoa verrattuna moniin nykypäivän viskikriitikoihin. Moni viski päätyy jonnekin 60–70 pisteen kulmille herkemmin kuin keskimäärin nykyään kenelläkään. Toisaalta kun Malt Whisky Companionin pisteytyksiä katsoo, ne ovat todella varsin isolla pensselillä vedettyjä: Cragganmoren 12-vuotiaalle lävähtää 90 pistettä melkeinpä tuosta vain, mutta monilla muilla mainioilla viskeillä tekee tiukkaa päästä edes suositeltavien joukkoon. Ratings_002Jacksonin pisteytykset tuntuvat jossain määrin jopa äärisubjektiivisilta, niin paljon hänen henkilökohtaiset mieltymyksensä vaikuttavat pisteisiin.

Jo aiemmin mainittu Jim Murray on toki vienyt koko tämän asian viime vuosina äärimmäisyyteen: hän on jakanut 100 pistettä neljään osa-alueeseen, joista jokaisesta voi saada maksimipistemäärän 25 (nose, taste, finish, balance). Tällä huvittavalla keinolla Murray saa viskiarvionsa näyttämään erittäin punnituilta ja vakuuttavilta, vaikka tekstimuotoisista arvioista tajuaa heti, että kyseessä on fiilispohjalta vedetty mutu. Murray on luonut pisteytyksilleen tällaiset kuvaukset:

0–50.5 Nothing short of absolutely diabolical.
51–64.5 Nasty and well worth avoiding.
65–69.5 Very unimpressive indeed.
70–74.5 Unually drinkable but don’t expect the earth to move.
75–79.5 Average and usually pleasant though sometimes flawed.
80–84.5 Good whisky worth trying.
85–89.5 Very good to excellent whiskies definitely worth buying.
90–93.5 Brilliant.
94–97.5 Superstar whiskies that give us all a reason to live.
98–100 Better than anything I’ve ever tasted!

Huomionarvoisena pidän, että kirjoittaja on jaksanut näpylöidä 90–100 pisteen välille noin monta jännittävää luokitusta. Lisäksi juotavan viskin raja on persoonallisesti 51 pisteessä, kun vielä 50,5 pisteellä juoma on sietämättömän helvetillistä. Ratings_003Kaiken kaikkiaan Murrayn henkilökohtaiset mieltymykset ovat menneet niin överiksi, ettei lopputulokselle voi useinkaan muuta kuin nauraa. Välillä tekstimuotoiset arviot ovat ihan täyttä dadaa, jonka merkityksen tajuaa vain kirjoittaja itse. Taustalla vaikuttaa olevan myös niin paljon kaupallisia kytköksiä, että sekin häiritsee pahasti kyseisen henkilön uskottavuutta.

Viskimaailmassa 50–100-pistejärjestelmä on käytössä Malt Maniacs -ryhmällä ja etenkin siihen kuuluvalla Serge Valentinilla, yli 10 000 viskin miehellä (tosin Serge taitaa liikkua enemmänkin 0–100-järjestelmässä, koska skaalaa löytyy alaspäin reippaasti – toki alle 50 pisteen viskit ovat hänen mukaansa totaalista skeidaa, kuten Bowmore Claret, josta itse pidän kovasti). Tuon anorakkiporukan vaikutusvalta on sen verran suurta, ettei todellista haastajaa viskien pistejärjestelmälle saati pisteistä luopumiselle ole noussut esiin. Moni haluaa verrata omia pisteitään Malt Maniacsin antamiin pisteisiin ja päästä ehkä sitä kautta lähemmäs universumin kovaa ydintä. Jopa Whisky Magazine on siirtynyt viime vuosina vanhoista kouluarvosanoista standardinmukaiseen 50–100-pisteytykseen. Ratings_004Vielä vuonna 2008 julkaistu Whisky Magazine Tastings – The First 10 Years -kirja esittää viskit kouluarvosanoina – ja kokonaiset pisteet vielä neljänneksiin jaettuna.

Itse olen pisteyttänyt viskejä niin kauan kuin olen niitä ajatuksella maistanut. Pisteyttäminen on auttanut selkiyttämään ajatuksia maistetusta viskistä, luomaan sille jonkinlaisen paikan maailmassa. Lisäksi olen lukenut muiden arvioita varsin kiihkeästi ja listannut aikoinaan esimerkiksi kaikkien Alkossa myynnissä olleiden viskien kaikilta mahdollisilta arvioijilta saamat pisteet valtavaan Excel-taulukkoon. Tuosta aineistosta syntyi esimerkiksi trendikäyrä, joka osoitti, miten pistemäärä ja hinta liikkuivat logaritmisesti niin, että järjellä ajateltuna mistään viskistä ei olisi ikinä kannattanut maksaa yli sataa euroa. Tällainen taulukointi on todellista viskinörtteilyä, jos mikä.

Omalla kohdallani pisteytykset tulivat ensin, sitten vasta sanalliset arvostelut. Alusta asti olen käyttänyt 90 pisteen rajassa äärimmäisen primitiivistä mittaria: jos hymy leviää välittömästi naamalle, yli ysikymppinen pamahtaa suurella todennäköisyydellä. Olen sittemmin tehnyt asiassa muutamia poikkeuksia, kun olen maistanut jotain niin erikoista tai kompleksista viskiä, että kokonaisuus on vaatinut ankaraa pureskelemista. Muutaman kerran käsissä ollut viski on taas ollut niin rajusti odotuksista poikkeava, että olen joutunut hakemaan lopullista mielipidettä useammalla maistelukerralla. Esimerkiksi Tomatin 25 yo 1988 Batch No. 1 oli sellainen viski: aluksi en tajunnut sitä yhtään, kun kokonaisuus oli niin täysin erilainen kuin suuresti rakastamassani Tomatinin perusvalikoiman 25-vuotiaassa. Jälkikäteen olen kuitenkin fanittanut tuota vuoden 1988 vuosikertaa todella paljon, ja se on ehdottomasti ysikymppisensä ansainnut.

Olen viskiharrastajana vannoutunut pluralisti. En etsi maailman parasta viskiä, koska sellaista ei ole olemassa. Monenlaiset tuotantotavat ja kypsytykset voivat saada aikaan eri tavoilla loisteliasta viskiä, joka ansaitsee tulla arvostetuksi omana itsenään. Viski on monipuolinen ja monimutkainen juoma, jossa on niin monia tyylejä, ettei niitä voi mitenkään laittaa yhdelle janalle. Miksi sitten käytän lineaarista 50–100-asteikkoa?

Tässä kohdassa asia menee hiukan mutkikkaaksi. Arvioin viskejä aina sellaisena kokonaisuutena, jossa mietin tynnyröintiä ja sen onnistumista, tisleen ja kypsytyksen suhdetta, viskin laatua suhteessa muihin saman tislaamon tuotteisiin ja muihin samanikäisiin viskeihin, yleistä tasapainoa ja luonteikkuutta, miellyttävyyttä ja yllättävyyttä.

Olisi täysin kohtuutonta verrata nuorta ex-bourbonissa kypsynyttä viskiä ja iäkästä sherrymonsteria keskenään – mutta silti kumpikin voi saada saman pistemäärän. Erikoista? Katson pistemääriä kuitenkin siinä kontekstissa, johon viski asettuu: nuori viski nuorten joukossa, vanha vanhojen joukossa. Erilaiset viimeistelyt ovat myös oma joukkonsa, samoin NAS-viskit, jollain logiikalla rakennetut indie-viritykset ja kylmäsuodattamattomat, tynnyrivahvuiset järkäleet. Kyse on myös viskin potentiaalista ja sen toteutumisesta kyseisessä tuotteessa.

Jokaista viskiä pitää painottaa sen jossain määrin myös sen mukaan, mihin se asettuu kaikkien maistettujen viskien joukossa. Herkullisinkaan nuori viski tulee tuskin koskaan päihittämään herkullisinta iäkästä viskiä. Lisäksi henkilökohtaisilla preferensseillä on luonnollisesti suuri merkitys: minä nyt vain satun pitämään tuhdin sherryisistä viskeistä, joten sellaiset osuvat usein kohdalleen, kun taas ex-portviinissä kypsyneet ovat mielestäni lähtökohtaisesti aina hiukan epäilyttäviä tapauksia (joskin poikkeuksiakin löytyy, kuten mainittu Tomatin 25 yo 1988 Batch No. 1).

Pisteiden antaminen on siis yhdenlaista subjektiivista salatiedettä. Jostain syystä tiedän ensimmäisen maiston jälkeen aina lähes välittömästi pistehaarukan, johon viski tulee asettumaan. En muista, että olisin ikinä joutunut sen enempää pähkäilemään, minkä pistemäärän viskille annan – se vain tulee. Enkä muista edes epäilleeni antamaani pistemäärää. Olen myös maistanut viskejä sokkona, antanut pisteet, nähnyt sen jälkeen etiketit, maistanut vielä uudestaan – ja pitänyt kaikki pistemäärät täysin ennallaan. Jos omaan makuun ei voi luottaa, kenen muun makuun sitten voi?

Pisteyttäminen auttaa hahmottamaan, pidinkö viskistä ihan oikeasti. Se on riittävän yksinkertainen mittari. Joskus huomaan tylyttäneeni maistelunuoteissa jotain viskiä oikein urakalla, koska odotukset ovat olleet niin korkealla – silti pistemäärästä huomaa, että olen kuitenkin selvästi pitänyt siitä. Hyvänä esimerkkinä toimikoon Caol Ila 25 yo, joka on oikeasti herkullinen ja elegantti viski; olin vain hiukan kovalla kynällä liikenteessä. Ujon sijaan olisin ihan yhtä hyvin voinut puhua hallitusta. Pisteet kuitenkin muistuttavat siitä, mitä mieltä olin viskistä kokonaisuutena.

Omalla asteikollani oikein hyvän viskin raja kulkee 85 pisteessä. Erinomainen pääsee 90 pisteeseen tai yli. Alle 80 pisteen viskissä alkaa olla jo jotain huomattavaa vikaa, ja alle 75 pistettä tarkoittaa laadultaan heikkoa tuotetta. Käytännössä tuosta 50 pisteestä tulee siis käytettyä noin 20 pisteen skaalaa, koska 99 prosenttia viskeistä osuu välille 75–95 pistettä. Siitä huolimatta haluan pitää päädyt avoinna enkä vaihtaa sitä esimerkiksi 0–20 pisteen asteikkoon. Haluan pitää mahdollisuuden antaa viskille 50 pistettä, joskin täyteen 100 pisteeseen en jaksa uskoa. Lisäksi pidän siitä, että voin vertailla näitä pisteitä myös muiden antamien pisteiden kanssa – kun kaikilla on sama asteikko, vertailu on helppoa. Hämmentävän usein olen erään ystäväni kanssa lähes samoissa pistemäärissä, toisistamme tietämättä. Satunnaisesti ilmenevät suuret piste-eroavaisuudet ovat aina syvällisen puimisen paikka. Kyseinen kaverini esimerkiksi tykkää todella paljon tunkkaisuudesta viskissä, minä en niinkään.

Joku voisi sanoa, että yksinkertainen on kaunista, ja jos jotain joutuu näin pitkästi selittämään, se on todennäköisesti käyttökelvotonta tai muuten vain järjetöntä. Ymmärrän täysin esimerkiksi Dave Broomia, joka inhoaa pisteiden antamista syvästi ja vastustaa sitä kiihkeästi. Siitä huolimatta jatkan pisteyttämistä, jos en muuten, niin itseäni varten. Tälle tekstille annan 84/100. Fiilis on älyn korkein muoto.

Jim Murray: Complete Book of Whisky

Halusin ottaa selvää, onko Jim Murray aina ollut sellainen viskikirjailija, jollaisena hän nykyään kaikkialla esiintyy: äärimmäisen itsetietoisena besserwisserinä, joka ei jätä Ballantine’sin ja Old Pulteneyn markkinointipuheita pitämättä missään tilanteessa. Olen täsmälleen samaa mieltä Smoke On The Water -blogin kirjoittajan Hannun kanssa kiusallisesta Whisky Bible -kirjasarjasta ja voin hyvin kuvitella Viskisiepon hämmennyksen Murrayn ohjaamassa tastingissa 2010.

Kaikesta huolimatta päätin tarttua vuonna 1997 julkaistuun Jim Murray’s Complete Book of Whiskyyn. Ajattelin, että se voisi ehkä muuttaa käsitystäni miehestä.

No, muuttiko? Eipä juuri. Jim Murray on ollut jo viime vuosituhannella samanlaatuinen kirjailija kuin nykyäänkin: hänen argumentaationsa ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset saavat olla viskeistä mitä mieltä tahansa, kunhan muistavat, että Jim Murray on kuitenkin lopulta aina oikeassa. Tällaiseen lähestymistapaan voisi suhtautua suurella huumorilla, ellei se alkaisi väkisinkin jossain vaiheessa tympäistä. Onko jokaiseen tislaamoesittelyyn pakko sisällyttää kirjoittajan oma, usein vielä kömpelösti verhottu arvolataus? Ja onko näitä arvolatauksia pakko ampua ilmoille aina niin, että pitää niiden perusteita ikään kuin itsestään selvinä?

Whisky Bible -sarja on täynnä tällaisia maistelunuotteja, jotka eivät ole maistelunuotteja ensinkään, ainoastaan kirjoittajan omia fantasioita, päähänpinttymiä tai jostain alitajunnasta kumpuavia mielikuvia. Esimerkkinä vaikkapa vuoden 2010 viskiraamatun sisällöstä Brora 30 yo 2006 Edition: ”Showing a degree of age decay but even so the sheer beauty of this malt leaves you gasping.” That’s it, ja 92 pistettä perään. Mistä tuon viskin ”kauneus” koostuu? Miten mainittu iän tuoma heikkeneminen ilmenee, jos viski saa kuitenkin noin korkeat pisteet? Ja tärkeimpänä kysymyksenä: kuka tuollaisesta arviosta hyötyy?

Olen siis nyt paljastanut oman asenteeni Jim Murrayn kirjoittamista kohtaan. Arvostan hänen kiistämätöntä asiantuntemustaan ja suuria tekojaan viskikirjallisuudessa, mutta inhoan hänen tapaansa tuoda sitä jatkuvasti itse esille. Jim Murray’s Complete Book of Whisky. The Definitive Guide to the Whiskies of the World (Carlton, 1997) on näistä syistä parhaimmillaan nimenomaan ajankuvana, kertomuksena ajankohdasta, jolloin viski ei ollut vielä nykyisenkaltaisessa buumissa.

Complete Book of Whisky alkaa tavanomaiseen tapaan viskin valmistusta ja historiaa käsittelevillä jaksoilla. Pakko on kuitenkin myöntää, että heti kun päästään tislaamoesittelyihin, karvat nousevat pystyyn. Ensimmäisenä on vuorossa Highland Park, ja sen Murray esittelee Orkneyn saarta ja Pohjois-Skotlantia käsittelevän luvun aluksi näin:

There is probably no better place to start a grand tour of those palaces of industry known as Scottish malt whisky distilleries than in the Orkneys. Not necessarily because the very best whisky is made there, because it isn’t – though daily they have a damned good try.

En voi käsittää tällaista yksioikoista relativismia, jota Murray harrastaa. Hän asettaa kaikki tislaamot omalle janalleen, jossa hän itse toimii mittatikkuna. Highland Park olisi ansainnut parempaa, vaikka sen tuottamasta viskistä olisi mitä mieltä tahansa. Minä satun siitä suuresti pitämään. Highland Parkin ja Orkneyn jälkeen Murray esittelee myöhemmän rakkansa Pulteneyn, jota hän ei kuitenkaan suitsuta aivan niin paljon kuin on sittemmin tehnyt. Arvio kuuluu, että kahdeksan vuoden iässä Pulteneyn viski näyttää jo parhaimpansa ja että potentiaalia löytyy.

Tähän tyyliin Murray käy läpi toiminnassa olevat Skotlannin tislaamot. Sinänsä mehukkaiden anekdoottien ja valtavan tislaamotietouden lomassa Murray napsii häijyllä tavalla irtopisteitä nälvimällä tiettyjä viskejä. Erityisen selvästi asenteet pääsevät valloilleen esittelyiden yhteyteen istutetuissa Connoisseur’s Selection -laatikoissa, joihin Murray on valinnut tislaamoista viskejä (kertomatta pullotteista edes sitä vähää, mitä myöhemmin Whisky Bibleissa). Tässä muutamia esimerkkejä:

Glen Keith – Uninspiring and worth a miss.
Tormore – Age does not matter. It is awful.
Blair Athol – Worth leaving for a few years until the improved stuff comes along.
Littlemill – Perfect for the person in your life you loathe.
Bunnahabhain – The ordinary distillery bottling is as good as you’ll ever find.
Springbank – If you ever see a Longrow, buy it.

Viimeiseksi mainittu Longrow muistuttaa, että kyseessä on tosiaan ajankuva, viskikirja vuodelta 1997. Longrow’ta on sittemmin tuotu markkinoille suurella rytinällä, eivätkä ehkä kaikki Murrayn arviot välttämättä olisi tänä päivänä enää ihan samanlaisia noista tuotteista. Mielenkiintoista sinänsä, että Murray halveksuu Fettercairnin viskiä jo tässä teoksessa – sittemmin Murrayn ja tislaamon välinen juopa on vain syventynyt. Tislaamon väki on ihan aiheesta katkera Murrayn edelleen jatkuvalle nälvimiselle, koska kunnianarvoisaa viskikirjailijaa ei ole näkynyt tislaamolla ilmeisesti ainakaan vuosikymmeneen. Silti Whisky Biblessa tulee Fettercairnin viskeille aina pahasti pataan.

Murrayn Islay-esittelyissä korostuu tietysti hänen suuri rakkautensa, Ardbeg. Kaikessa kirjailija korostaa, että nimenomaan hän on ollut sen erinomaisuudesta ihan ensimmäisten joukossa tietoinen. ”Recently connoisseurs have begun to seek Ardbeg with great fervour.” Ja jälleen Murray katoaa omaan fantasiointiinsa:

If anybody should hand me a blank cheque and say: ”Go and buy yourself a distillery”, I might think of Edradour in Perthshire; Kentucky’s Wild Turkey would flit across my mind, as would Dickel in Tennessee; but such consideration would last a mere nanosecond. Ardbeg is really the only choice.

Tällainen pohdinta keskellä äärimmäiseen auktoriteettiin pyrkivää tekstiä törröttää kuin tökerö Chefas Rigal -pullo huutokaupan valikoimassa. Jälleen lukijan täytyy pakottaa itsensä muistamaan, miksi tällaista 17 vuotta vanhaa viskikirjaa lukee. Ajankuva, niin, se ajankuva! Ja sellaisesta käy erinomaisesta Murrayn esittelemä ”vähän parempi viski”, Black Bowmore, joka tulee mainittua Bowmore-esittelyssä: ”Its 12-year-old continues to be its usual attractive, slightly sweet dram and it also boasts an extraordinary range of 21-year-old-plus whiskies, including the uncompromising Black Bowmore, a £100-a bottle malt which has an extraordinary oloroso fruit cake richness on top of the heavy peat.” Kuten hyvin tiedetään, nykyään Black Bowmoren hinta pyörii esimerkiksi The Whisky Exchangessa keskimäärin 7 000 punnan kieppeissä. Sata puntaa – oi aikoja!

Murray_The_Complete_Book_of_Whisky_002Myönnetään: Murrayn kirjan Skotlanti-osiosta tulee pahalle päälle. Kirja kuitenkin parantaa otetta, kun siirrytään eteenpäin, minkä lisäksi Murraylle täytyy antaa pisteet Skotlannin jyväviskitislaamoiden paneutuneesta esittelemisestä. Sellaisen on täytynyt olla vallankumouksellista viskikirjassa vuonna 1997. Irlantilaisen viskin Murray käsittelee tyylillä, ja parhaimmillaan teos on ehdottomasti jenkkiviskin ääressä. Sekin osuus – viidesosa koko teoksen laajuudesta – on tarjonnut varmasti paljon tuoretta näkökulmaa verrattuna siihenastiseen viskikirjallisuuteen.

Jostain syystä en itsekään suhtaudu Kentuckyn ja Tenneesseen tislaamoihin niin kovalla tunnetasolla, että jaksaisin häiriintyä satunnaisista asenteellisuuksista. Esittelyt ovat asiantuntevia ja perusteellisia – Murray antaa todella näkyä, että hän on käynyt paikan päällä ja haastatellut tislaamoiden työntekijöitä. Toki ruisviskin kohdalla kissan on taas pakko nostaa omaa häntäänsä: ”If my whiskey writing achieves nothing else, I hope it goes some way to restoring rye to where it truly belongs: on the bar of every drinking establishment you enter. Anything less is sacrilege.”

Nyt ruisviski on globaali ilmiö, joten onko siitä kiittäminen Jim Murrayn ponnistuksia? En tiedä. Ehkä osittain onkin – kyllä näin vaikutusvaltaisesta miehestä on täytynyt jotain hyötyäkin olla. Murrayn mukaan ainakaan vielä vuonna 1997 ruisviskiä ei tunnettu juuri missään Yhdysvaltain ulkopuolella.

In Britain not one single rye whiskey is marketed and it is not unusual. Outside the US only a handful of countries import straight rye. It had no image, and because sales are so small anyway no marketing force or rep wants to put any effort behind it. It is regarded as an anachronism and a curiosity.

Kentuckyn ja Tennesseen viskien, amerikkalaisen ruisviskin ja Kanadan tuotannon lisäksi Murray luo pikaisen katsauksen muuhun maailmaan. Intia, Pakistan, Japani, Tšekki, Espanja ja Uusi-Seelanti saavat omat osuutensa, muita maita käsitellään vain sivulauseissa. Jokaista suomalaista tietysti kiinnostaa, pääseekö myös Suomi sivulauseeseen. Kyllä pääsee, kahteen kertaan. Ensimmäinen tulee heti ”Whisky from the Rest of the World” -luvun alussa:

Just about every whisky-distilling nation has set about trying to copy the Scots in producing malts of outstanding complexity. Some have succeeded – more than the Scots will happily admit – but others have failed, even to the point, as with the South Koreans and Finnish, where the industry has vanished altogether.

Tiedän kyllä Alkon viskihistoriasta (erinomaisen esityksen voi lukea Whisky Science -blogista), mutta kokonaisen viskiteollisuuden katoaminen Suomesta tulee ainakin minulle uutena asiana. Murray itse tarjoaa asiasta vielä lisätietoa, kun samalla kertoo Hans Wicchelin (oik. Wiechel) tislaamohankkeesta Uumajassa:

Being close to the 64th parallel and a skidoo ride from the Arctic Circle (albeit a long one), if the Umea distillery does get off the ground Highland Park in Orkney will be robbed of the position it wrestled off the Alcoa Distillery in Finland a few years back as the world’s northernmost malt-whisky distillery.

Teoksen loppupuolen Japani-jakso pistää miettimään rajauksen mielekkyyttä, koska Murray esittelee maasta kunnolla vain kaksi tislaamoa, Sendain ja Yoichin. Siinä missä hän on perusteellinen Yhdysvaltojen esittelyissä, Japani menee kyllä vasemmalla kädellä: vuonna 1997 Japanissa toimi lukuisia muitakin tislaamoja, jotka olisivat ehdottomasti ansainneet asianmukaisen esittelyn tässä teoksessa.

Mainittu Sendai tarkoittaa siis Miyagikyon tislaamoa, josta tuolloin käytettiin enimmäkseen Sendain nimeä. Suntoryn viskeistä Murray kyllä mainitsee Hakushun ja Yamazakin mutta myöntää samalla, ettei hänellä ole niistä oikein mitään sanottavaa. Olisi ollut kyllä syytä löytää sellaista, koska tällaisenaan Japani-jakso jää torsoksi. Lunastaa tämä teos nimeensä sisällytetyn korskean tuotelupauksen? Valitettavasti ei – ilman Karuizawaa ja Fuji Gotembaa edes Japani-jakso ei ole täydellinen. Kirjan muita maita käsittelevät osuudet ovat vielä kauempana siitä.

Mitä Murrayn teoksesta jäi käteen? Ainakin se avasi ikkunan siihen, miltä viskimaailma näytti yhden auktoriteetin silmin vuonna 1997. Lisäksi ärsyyntymisen voi kääntää aina myönteiseksikin voimaksi: Murrayn jälkeen esimerkiksi Ian Buxtonin tai Dave Broomin lukeminen tuntuu kuin olisi tullut ankaran oppimestarin luennolta raikkaaseen ulkoilmaan. Joku olisi antanut viskilasin käteen ja kehottanut jokivarren nuotiolle kuuntelemaan hyviä juttuja.