Holger Dreyer

Holger Dreyer: The Legend of Port Ellen Distillery

Saksalaisen viskiharrastajan Holger Dreyerin teos The Legend of Port Ellen Distillery (Unibuch, 2016) saapui markkinoille otolliseen aikaan. Jos joku ei olisi vielä hillittömän Port Ellen -kiiman vallassa kyttäämässä pulloja huutokaupoissa, tämän kirjan lukemisen jälkeen varmasti on. Surullista tietysti on, että pullojen tarjonta hupenee ja hinnat karkaavat. Onneksi Dreyer on ehtinyt tallentaa pullojen kuvia tähän teokseen kuolattavaksi melkoiset määrät.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-005Dreyer on tehnyt antaumuksellista työtä Port Ellenin ääressä. Mies on innostunut tislaamon tuotannosta Islayn-matkallaan kesällä 1996 ja suhtautunut siihen sen jälkeen suurella intohimolla. Dreyerin historioitsijan koulutus näkyy teoksessa eksakteina lähdeviitteinä ja täsmällisenä ilmaisuna. Tosin muutamaan kertaan toistuva vertaus 1 000 palan palapelistä, josta osa paloista puuttuu, mietityttää. Miksi juuri 1 000 palaa? Miksi näin tarkka vertaus, kun kyse on kuitenkin historiallisesta kokonaisuudesta eikä mistään teknisestä rakennelmasta?

Port Ellenin tarina on siis tässäkin teoksessa epätäydellinen, ja sellaisena se on hyväksyttävä. Suurimpina auktoriteetteinaan Dreyer käyttää Walter Schobertia, Grant Carmichaelia sekä Fred ja Stewart Laingia. Paljon hän on sitä paitsi saanut kerättyä kasaan.

Port Ellenin perusti Alexander Kerr MacKay, ja se aloitti toimintansa vuonna 1825. Ensimmäinen distillery manager oli Alloasta kotoisin ollut John Morrison, joka oli tislaamon myöhemmän omistajan John Ramsayn serkku. Morrisonin johdolla tislaamo ei lähtenyt lentoon, joten Ramsayn suku alkoi katsoa toimintaa entistä epäilevämmin. John Ramsay lähetettiin Alloaan tislaamo-oppiin John Morrisonin veljen Jamesin luokse. Sieltä John Ramsay palasi Islayn saarelle ja otti Port Ellenin distillery managerin työn vastaan 150 punnan vuosipalkalla.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-004John Ramsay sai Port Ellenin toimimaan tehokkaasti. Kun tislaamon maat omistanut majuri James Adair kuoli vuonna 1840, tislaamon maat ja itse tislaamo tulivat myyntiin. Walter Frederick Campbellin ansiosta John Ramsayn oli mahdollista ostaa Port Ellen. Näin 25-vuotias John Ramsay sai haltuunsa ensimmäisen kaikkiaan neljästä Kildaltonin tislaamosta, jotka hän tulisi myöhemmin omistamaan (muut olivat siis Ardbeg, Laphroaig ja Lagavulin). John Ramsay kuoli 77-vuotiaaana 24. tammikuuta 1892. Varhainen viskikirjailija Alfred Barnard oli ehtinyt käydä tislaamossa runsaat viisi vuotta aiemmin.

John Ramsayn leski Lucy palkkasi miehensä kuoleman jälkeen tislaamolle väliaikaisen pomomiehen, kunnes Lucyn kuoleman jälkeen 1905 valta siirtyi hänen pojalleen Ian Ramsaylle ja tislaamokiinteistön omistus Ianin siskolle, joka oli myös nimeltään Lucy. Nuori Lucy myi osuutensa vuonna 1912 ja muutti mantereen puolelle. Osuuden ostamiseksi Ian otti tislaamoyhtiöön osakkaaksi Malcolm Macintyren, mutta pian he olivat kumpikin ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä. Malcolm kaatui, Ian selvisi hengissä.

Heikko terveys ja pääoman puute pakottivat Ian Ramsayn myymään tislaamon vuonna 1920. Ostajaksi löytyi James Buchanan & Company, joka oli yhdistynyt Dewarin kanssa jo viisi vuotta aiemmin. Nämä yhtiöt muodostivat Port Ellen Distillery Company Limitedin.

Kun Ian Ramsay oli kerran päässyt tislaamoiden myymisen makuun, hän myi pois myös Ardbegin, Laphroaigin ja Lagavulinin. Suoraselkäisenä miehenä Ramsay myi ne tislaamoiden toiminnasta vastanneille henkilöille eikä etsinyt niille suurempia rahoja tarjoavia ostajaehdokkaita. Ensin lähti Lagavulin, sitten Ardbeg ja viimeisenä Laphroaig vuonna 1924. Etenkin Peter Mackien tappio Laphroaigin omistajuudesta jäi historiaan. Ian Ramsay ryhtyi tislaamokauppojen jälkeen intohimoiseksi lintubongariksi ja kuoli vuonna 1959.

Teoksen ensimmäinen luku päättyy vuoteen 1929, kun ensin Buchanan-Dewar ja Johnnie Walker on saatu yhteen vuonna 1925 ja Port Ellenistä on tullut osa Distillery Company Limied -ryhmää. Port Ellenin tislaamoyhtiö siirtyi vielä vuonna 1930 osaksi DCL:n tytäryhtiötä Scottish Malt Distillersiä, kunnes tislaamo suljettiin 37 vuodeksi.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-003Port Ellen heräsi jälleen henkiin kultaisella kuusikymmenluvulla. Keväällä 1966 se varustettiin uudella kalustolla ja saatiin toimintakuntoon 1. huhtikuuta 1967. Distillery manageriksi tuli Angus MacTaggert, joka toimi siinä roolissa lopulta pitkään. Lattiamallastukset lopetettiin 1974. Noihin aikoihin tislaamon maksimikapasiteetti oli 2,5 miljoonaa litraa alkoholia, mutta Grant Carmichael on arvioinut, että tislaamo tuotti noin 1,7 miljoonaa litraa vuositasolla. Tosin pitää muistaa, että kuivana kesänä 1968 myös Port Elleniltä loppui vesi (ja sen seurauksena Brora alkoi tuottaa voimakkaasti turpeistettua viskiä muutaman vuoden ajaksi).

Sulkunsa aikana Port Ellen oli jo menettänyt asemansa osana blendiviskejä, ja kun Lagavulin modernisoitiin 1969 ja suuri Caol Ila 1972–1973, Port Ellen alkoi olla vaaran vyöhykkeellä, kun ajat kääntyivät viskimarkkinoilla huonoksi 1980-luvun alussa. Port Ellenin tislaamolisenssi oli Low Robertson & Co:lla, vaikka SMD sen omistikin. Ja kun kumpikaan ei pullottanut Port Elleniä single maltina, tislaamon tuotanto päätettiin keskeyttää maaliskuussa 1983.

DCL:n/United Distillersin general managerina Islaylla 1978–1983 toiminut Grant Carmichael harmittelee tässä teoksessa, että sulkemisensa aikoihin Port Ellen oli saanut kypsytettyä vasta 16-vuotiasta viskiä eikä voinut tuoda täyttä vertailukohtaa laadussa Caol Ilalle ja Lagavulinille, jonka tuotannossa oli paljon pidempään varastoitua viskiä. Port Ellenin työntekijöistä osa lähti varhaiseläkkeelle, osa taas pääsi Caol Ilalle tai Lagavulinille töihin. Yksi onnekkaista oli sittemmin legendaarisen maineen Lagavulinin tislaamossa saanut Iain ”Pinky” MacArthur.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-006Dreyer kertoo lyhyessä ja surullisessa luvussa Port Ellenin romahduksesta. Hän on hankkinut tietoa etenkin saksalaisten harrastajien vierailuista tislaamoalueelle. Etenkin itäsaksalaisten viskikaverusten vierailu Port Ellenin hylättyyn rakennukseen loppuvuodesta 1989 kuulostaa melko tyypillisestä viskimatkalta villiin länteen: kun miehet eivät saaneet irtonaisia tislauspannuja mahtumaan pienen autonsa kyytiin, matkamuistoksi sai kelvata vanha SMD:n kumileimasin.

Toukokuussa Port Ellenin kiinteistön luokse saapui Mastertonin kauhakuormaaja, joka alkoi pistää rakennuksia palasiksi. Jäljelle jäivät varastorakennus ja mallastamo. Kaksoispagoda muistuttaa vielä vanhoista ajoista.

Dreyer käy läpi Cask Analysis -luvussa Port Ellenin tuotantoa ja tynnyridataa. Diageon virallisten pullotteiden määrä on noin kaksikymmentä, ja niistä pääosa on vuonna 2001 aloitetun Annual Releases -sarjan tuotteita refill-tynnyreistä. Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-002Vaikka Dreyer on muilta osin hyvinkin tarkka analyysissään, hieman ihmettelen, ettei hän huomioi juuri ollenkaan eri vuosien tisleiden välisiä eroavaisuuksia. Etenkin Annual Releases -sarjassa vuosikertoina pääosin vaihdelleet 1978 ja 1979 poikkeavat selvästi toisistaan, mutta Dreyer ei tarjoa siitä mitään näkemystä.

Mielenkiintoiseksi Dreyerin osin hiukan kuivakka analyysi käy, kun arvioidaan jäljellä olevaa tynnyrivarastoa. Muuten niin hillitty historioitsija päätyy lopulta esittämään siitä myös oman hypoteesinsa:

Regarding the number of bottlings that actually have been produced at Diageo’s until the end of 2013, the estimated figure of 40 casks, predominantly from 1978 and 1979, had definitely proven to be too low. My own hypothesis is that Diageo still has a stock in excess of 300 casks. These are supposedly composed of 1978, 1979, 1980, 1981, 1982 and 1983 vintage.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-007Kuumottavasti Dreyer päättää tynnyriosuutensa pakolliseen hintapohdintaan. Suurin osa Port Ellenin viskeistä kiinnostuneista saa todennäköisesti jonkinlaisia sydänoireita tai muita kipukohtauksia, kun eteen tulee The Whisky Exchangen hinnasto vuodelta 2001. Siitä ei ole kuin 15 vuotta, kun näistä pullotteista sai valita mieleisensä alle sadan punnan hintaan. Karmeaa katsottavaa.

Kaiken lisäksi teoksen loppupuoli sisältää vielä kuvamateriaalia, joka todennäköisesti aiheuttaa Anti-Maltoporn-prikaatilla huomattavan paljon hälytyksiä. Harmittelin taannoin 200 Years of Laphroaig -teoksesta puuttuvia kattavia pullogalleriakuvia – tässä teoksessa Dreyer vastaa huutoon marssittamalla Port Elleniä aukeamatolkulla kuolattavaksi.

Tietysti jos olisi saanut esittää toiveita, olisin halunnut jokaisen pullon yhteyteen pienen yhteenvedon siitä, mistä julkaisusta on kyse ja minkä takia se on niin erikoislaatuinen, että juuri sen kuva on valittu mukaan kirjaan. Annual Release- ja Rare Malts -pullot eivät selittelyitä kaipaa, mutta indie-pullojen yhteyteen olisi ollut hyvä saada hiukan taustaa.

Jonkin verran kokonaisuudessa näkyy se, että alkuteksti on ollut saksankielistä, ennen kuin se on käännetty englanniksi (esimerkiksi toukokuu on toistuvasti Mai). Samaan hengenvetoon pitää myös harmitella tiettyä huolimattomuutta taitossa: väliotsikoita on vajonnut osaksi leipätekstien aloituksia ja kappalejaoissa on loogisia epäselvyyksiä. Myös lyöntivirheitä löytyy runsaasti. Onneksi nämä ovat pelkkiä kauneusvirheitä kokonaisuuden kannalta.

Holger Dreyer on tehnyt miehen työn Port Ellenin historian parissa, vaikka palapelistä nyt niitä paloja puuttuukin. Kyllä tämä teos ainakin tunteita herättää.