Kirjoittaja: Lauri

Highland Park 1981/2006, Samaroli 45%

Maistelussa tällä kertaa laskennallisesti neljännesvuosisadan kypsynyttä Highland Parkia Samarolin Coilltean-sarjasta. Tynnyrityypistä vain ei ole mitään tietoa. Tosin jos väristä voi jotain päätellä, kyse voisi olla ex-bourbonista.

Highland Park 1981/2006, Samaroli

(45%, Samaroli, Coilltean, 1981–2006, Cask No. 6086, 312 bts., 70 cl)

Tuoksu: Tyylikäs ja mineraalinen. Sitruksisuutta, voita, suolaa. Ruohoinen ja öljyinen yleisilme, jota varsin kuiva savuisuus ympäröi. Hapokasta valkoviiniä, heinää, eucalyptusta. Pientä vegetaalisuutta, maltaisuutta, kepeää havuisuutta. Sokkona tätä ei kyllä tunnistaisi. Vesilisä availee päärynää ja runsaasti anista.

Maku: Todella pehmeä ja silkkinen suutuntuma. Herkullinen sitruunaisuus toimii hyvin yhteen mineraalisuuden ja kuivan turvesavun kanssa. Kanervahunajakin tulee esille, nyt tämän voi jo tunnistaa. Omenaa, inkivääriä, pippuria, hiukan voita, kuivaa maltaisuutta ja nautinnollista tammea. Hyvä balanssi. Eucalyptuksen raikkautta ja valkoviinimäistä hapokkuutta. Jälkimaku on suolainen, ruohoinen, pippurinen ja mineraalinen. Raikasta yrttisyyttä, heinää, tiettyä rasvaa ja voita. Vegetaalisuutta, tummaa turvesavua, havuja, kanervaa. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo kurkkupastillin raikkautta vielä lisää.

Arvio: Todella tyylikäs, puhdas Highland Park. Myönteinen yllätys. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100Whisky Monitor Database 85/100 (per 2).

Japanilainen viski ja mono no aware

Japani on uskomaton maa. Viskiharrastajalle siitä tulevat heti mieleen tietyt ikoniset pullot, Hanyun korttisarja, Yoichin single caskit, Yamazakit ja etenkin Karuizawa. Toisaalta siellä on paljon muutakin, ja esimerkiksi Tokion toinen toistaan ihmeellisempien viskibaarien koluaminen voi tehdä ihmisen täysin kaistapäiseksi.

En väitä olevani japanilaisen viskin tai Japanin viskikulttuurin suuri asiantuntija, mutta ajattelin siitä huolimatta kirjoittaa muistojani maasta ja siellä kokemistani asioista. Suurin niistä liittyy viskiin eräänlaisena katoamisen kuvana. Japanilaiset kutsuvat elämän ohikiitävyyteen liittyvää liikutuksen tunnetta hienolla termillä mono no aware. Sille ei ole mielekästä suomennosta, mutta kyse on eräänlaisesta herkkyydestä asioiden edessä.

Mono no aware syntyy, kun havahtuu äkillisesti kaiken kauniin ja tärkeän katoamiseen. Siinä ihminen huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa aivan tarkasti yksilöidä, mitä se on. Jos suomalaisia riivaava melankolia on suurisuuntaista ja läpeensä surumielistä kaipuuta, mono no awaressa havahtuminen on hetkellisempää, pistävämpää.

Matkustin Japaniin ensimmäistä kertaa keväällä 2010. Suuri heräämiseni viskiin ei ollut vielä tapahtunut, mutta ystäväni roudasi minua viskipaikkoihin Shinjukussa ja punaisen lyhtyjen alueella Kabuki-chôssa, nautimme monenlaisia juomia ja kohtasimme erikoislaatuisia ihmisiä. Siltä matkalta jäi mieleen, että Shinjukun Isetan-tavaratalossa myytiin Karuizawan Last Bottling -pulloja 11 500 jenin hintaan, mikä tarkoitti silloisella kurssilla noin 86 euroa. Jätin pullon kuitenkin jostain syystä ostamatta. Se tekee edelleen hiukan kipeää.

Tällaiset tunteet ovat alkaneet hallita kaikkea, mikä liittyy japanilaiseen viskiin. On aika ennen kevättä 2014 ja aika sen jälkeen. Kunpa olisin tiennyt. Näistä tuntemuksista myös Number One Drinksin toinen perustaja Marcin Miller kertoo Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksessa, ja Miller on sentään elänyt sen kaiken keskellä vuosikaudet. Itse muistan, miten ystäväni toi vielä keväällä 2013 pullon 20-vuotiasta Yoichia Tokiosta noin 130 euron hintaan. Noin vuotta myöhemmin kaikki ne pullot oli äkisti myyty. Jos tuollaisen pullon halusi, piti kääntyä erikoispuotien, viskidiilereiden tai huutokauppojen puoleen. Hinnat olivat karanneet täysin käsistä.

Japanilaisen viskin tarina on tarina kysynnän ja tarjonnan laista. Kun kysyntää ei ole, sata pulloa Karuizawaa on naurettavan suuri myyntierä, mikäli pullojen hinnat ovat räikeässä 60–100 euron hintahaarukassa. Aikanaan niitä pulloja yritettiin saada kaupaksi jopa tokiolaisissa elektroniikkamyymälöissä, koska niissä oli väkeä. Siitä huolimatta potentiaalisten ostajien katseet pyyhkivät niistä ohi, koska vieressä oli tarjolla uusinta puolijohdetekniikkaa. Kun viskibuumi sitten lopulta iski, myyjät pyyhkäisivät pölyt Karuizawa-pulloista ja napauttivat niistä lopultakin myynnit kassakoneisiinsa. Sen jälkeen ei viskiä ole enää nähty elektroniikkamyymälöissä.

Karuizawa on kaikkein kouriintuntuvin esimerkki kaiken katoamisesta. Stefan Van Eyckenin upeassa Whisky Rising -teoksessa on dokumentoitu pysäyttävä kuvasarja siitä, missä kunnossa Karuizawan tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun vuonna 2015. Lehtien peittämä autio tislaamo ja pihalle hylätty tislauspannu vetää hiljaiseksi. Kaikki hyvä ja kaunis on äkisti kadonnut. Mono no aware.

Toisaalta viskituotanto Japanissa elää ja voi hyvin. Vanha taistelupari, Shinjiro Toriin perustama Suntory ja hänen mestarillisen oppipoikansa Masataka Taketsurun Dai Nippon Kaju (”suuri japanilainen mehuyhtiö”) eli Nikka tislaavat kuin viimeistä päivää. Uutta viskiä lyödään kypsymään hurjaa vauhtia ja tynnyreitä haalitaan kaikkialta, mistä niitä vain käsiin saadaan, kun omat mizunarat on käytetty puhki. Ichiro Akuton perustama Chichibu johtaa pienempien tislaamoiden etujoukkoa, ja maasta tuntuu tulevan koko ajan yhä ihmeellisempiä viskejä. Itse muistelen vieläkin lämmöllä Viskin Ystävien Seuran järjestämää Mars Shinsu -tastingia, jossa tuli kohdattua sellaisia viskejä, joihin en taatusti enää törmää missään.

Ichiro Akuton valtavan suuri hahmo tuntuu leijuvan koko japanilaisen viskikulttuurin yllä. Se, että Akuton suku on ollut olutbisneksessä 1600-luvulta saakka, vielä entisestään vahvistaa Ichiro-sanin auraa. Ichiro Akuton isoisä Isouji Akuto perusti Tokiosta luoteeseen
sijaitsevan Hanyun tislaamon vuonna 1941. Kysyntä hiipui lopulta niin pieneksi, että vuonna 2000 tislaaminen päättyi. Vuonna 2004 laitteisto purettiin, minkä jälkeen jäi vain Ichiro Akuton hanke parhaiden tynnyreiden pullottamiseksi. Ja millaisia pullotteita ne ovatkaan olleet, eritoten legendaarisen Playing Cards -sarjan 58 viskiä. Olen muutaman niistä nähnyt elävässä elämässä, mutta koskaan en ole yhtään niistä päässyt maistamaan. Yhden Hanyun indie-pullotteen olen sentään aikanaan maistanut. Pidin siitä kovasti. Maistoin sen sokkona ja sain vasta jälkikäteen tietää, mitä olin juonut. Dave Broomin The Way of Whisky -teoksessa Akuto kertoo, miten Chichibussa tavoitteena on tehdä ihan muuta kuin Hanyussa aikanaan tehtiin. Sen takia viskiä nyt kypsyy jopa grappatynnyreissä.

Ensimmäisellä Tokion-matkallani en kovin syvällisesti ehtinyt paikallisiin viskeihin tutustua. Nautin jokusen Yamazakin ja vierailin muutamissa Shinjukun baareissa. Kabuki-chôssa tuntui olevan enemmän highball-kulttuuria ja erilaisia länsimaisia sekoiteviskejä tarjolla kuin korkeamman profiilin japanilaisia single malteja. Shochua siellä juotiin, paikallista kovaa viinaa. Niitä pulloja myytiin paikallisissa viinakaupoissakin melkein yhtä laajalla kattauksella kuin sakea. Olen sittemmin maistanut myös muutaman ihan siedettävän shochun, mutta enimmäkseen ne sopivat mielestäni puhtaaseen päihtymystarkoitukseen kuin jalostuneeksi aistinautinnoksi.

Tuolla kevään 2010 Tokion-matkallani vierailin myös baarissa, joka esiintyy Lost In Translationissa. Park Hyatt -luksushotellin 52. kerroksessa sijaitseva New York Bar on omanlaisensa paikka, törkyisen kallis ja länsimaisten kansoittama. Maisema on kuitenkin uskomattoman hieno, ja näin jälkikäteen mietittynä siitä kannatti yhden drinkin verran kyllä maksaa. Itse nautin siellä jonkinlaisen martinin, josta ei sinänsä jäänyt yhtään mitään mieleen. Viskin suhteen paikka ei tuntunut toimivan senkään vertaa: viski olisi todennäköisesti tullut tumbler-lasissa jäillä. Kun martinilasi tyhjeni, ajattelin, etten tule paikkaan elämässäni luultavasti enää koskaan. Sydäntä hiukan vihlaisi, kun hyvästelin sen maiseman.

Keväällä 2017 olin yhtäkkiä Tokiossa uudemman kerran. Olin varautunut käymään ainakin parissa viskibaarissa, mutta tuollakin reissulla aikataulu asetti lopulta melkoisesti rajoitteita. Tokio on järkyttävän suuri 30 miljoonan asukkaan metropoli, jossa jo pelkästään paikasta toiseen siirtyminen haukkaa aina merkittävästi aikaa. Onneksi hotellistani kävelymatkan päässä Yurakuchossa sijaitsi Campbelltoun Loch, jossa vierailin kahtena iltana. Kotitekoisesta nimestään huolimatta baari on loistava, todellinen pyhiinvaelluspaikka.

Juttelin tuolloin pitkät pätkät omistaja Nobiyuki Nakamuran kanssa ja pyysin häntä poimimaan järkihintaisia erikoisuuksia hyllyistään. Valikoimaa olisi riittänyt kokonaisen viikon istuntoihin. Omistaja itse on erittäin kova Campbeltown-fani, minkä takia baarikin on nimetty sen mukaan. Lisäksi Islay-viskien edustus on ilahduttavaa. Nobiyuki-san kertoi käyvänsä Skotlannissa varsin usein hakemassa täydennyksiä valikoimiinsa. Siksi hyllyt pursuavat erikoisuuksia ja erilaisia hand filled -pulloja. Esimerkiksi nauttimani Bowmore oli omistajan itsensä käsin pullottamaa tavaraa. Japanilaisia viskejä Campbelltoun Lochissa ei juuri ollut, mutta skotlantilaisia sitten sitäkin enemmän.

Kaikkien viskien ohessa mieleeni jäi erityisesti viimeisen illan laskun maksu. Loppusumma ei ollut mitenkään poskettoman suuri, mutta en muistanut, että Nobiyuki-san ottaa vastaan ainoastaan setelirahaa. Baari oli tuona perjantai-iltana viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista työpakalla. Setelini eivät riittäneet laskun hoitamiseen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kömpiä kellarista maan pinnalle etsimään pankkiautomaattia.

Jätin matkaseuralaiseni pantiksi ja lupasin tulla pian takaisin. Samassa korttelissa piti olla jossain automaatti, mutta kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä ovien päällä numeroita, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Ei auttanut kuin kaivaa luottokortti koneesta ja lähteä etsimään sellaista laitetta, joka suostuisi sylkemään seteleitä myös länsimaisen piruparan kortilta. Kävelin läpi noin kilometrin säteellä koko alueen kaikki automaatit, mitkä vain Google Mapsin haulla löysin, mutta yksikään ei kelpuuttanut luottokorttiani. Yön pimeys oli laskeutunut ja valomainokset vilkkuivat ympärillä. Hiki alkoi nousta ohimoille, kunnes äkkäsin aivan Yurakuchon juna-aseman vieressä Seven Elevenin. Muistin, että niissä on totuttu palvelemaan myös gaijineita.

Oikeassa olin. Pienen elintarvikemyymälän perältä löysin portaat, joita pitkin pääsi ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon oli jono. Muiden isonenien kanssa jonotin aikani ja sain setelit. Helpotuksen tunne oli melkoinen, koska ideani olivat olleet täysin lopussa. Kun viimein noin tunnin seikkailun jälkeen kömmin takaisin Campbelltoun Lochiin, japanilaiset asiakkaat taputtivat minulle spontaanisti ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin laskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia lämpimästi, ennen kuin nousimme takaisin kadulle.

Ginzassa tuli käytyä myös erikoisessa baarissa nimeltä Hibiya Bar Whisky-S II. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta olin lukenut tuosta paikasta monestakin viskikirjasta. Se oli tosin jo ihan uudessa paikassa ja toisenlainen muutenkin verrattuna Chris Buntingin varsin kattavassa Drinking Japan -kirjassaan esittelemään entiseen Hibiya Bariin. Uuteen Hibiya Bar Whisky-S II:een noustiin hissistä kadulta, ja kuten paikallisiin tapoihin kuuluu, käytännössä mitään länsimaisia opasteita ei ollut missään. Onneksi kahdeksannen kerroksen eteisaulassa oli jo tynnyrinpäätyjä seinillä, joten siitä saattoi päätellä, että kyseessä on viskibaari.

Kyse oli kuitenkin Hakushu-teemabaarista. Kaiken lisäksi paikassa oli jonkinlaiset juhlat käynnissä, kun astuimme sisään. Istumapaikoiksi piti valita jakkarat baaritiskiltä, palvelu oli erittäin muodollista ja hinnat todella kovat. Nautin lopulta Hakushu-tastingsetin eli kolmen viskin lärvilaudan, jossa sai maistaa tislaamon ikämerkitsemättömän, 12-vuotiaan ja 18-vuotiaan rinnakkain. Kokemus jäi varsin vaatimattomaksi. Kun juomat oli juotu, ei tehnyt tiukkaakaan hipsiä pois vähin äänin. Hyllyssä oli toki muutakin kuin pelkkää Hakushua, mutta esimerkiksi Macallan Edition No. 2:n hinta oli täysin pöyristyttävä.

Näiden baarien lisäksi Ginzan alueella tuli etsittyä yhtä paikkaa, jota kaupungissa asuva suomalainen ystäväni oli lämpimästi suositellut, mutta sitä ei lopulta löytynyt. Kun nimiä ja osoitteita ei kunnolla ole tarjolla, pitää suunnistaa julkisivujen, vihjeiden ja koordinaattien avulla, mutta tässä tapauksessa nekään eivät auttaneet. Myöhemmin sain kyllä kuvan, jossa ystäväni nautti Port Elleniä siellä, joten paikka ei ollut ainakaan täysin sulkenut oviaan. Todennäköisesti se oli vain ollut suljettuna ja pimeänä silloin, kun kävin sitä etsimässä.

Eräänä iltana löysin tieni myös Omotesandôssa sijaitsevaan Tokio Whisky Libraryyn. En löytänyt sitä mistään viskioppaasta, mutta ystäväni oli suositellut piipahtamaan siellä. Paikka sijaitsi Dieselin vaatekaupan yläkerrassa hienostoalueella, ja tarjoilija tuli välittömästi ohjaamaan pöytään. Hintataso oli erittäin korkea mutta palvelu ensiluokkaista. Nautin pari Japanin-markkinoille tehtyä pullotetta sieltä edullisemmasta päästä ja ihmettelin seiniä kiertäviä viskihyllyjä, joihin oli pultattu liikuteltavat tikapuut kiinni. Valikoimassa oli muun muassa runsaasti Elements of Islay -sarjaa ja muuta keskihintaista, mutta mitään täysin päätöntä en löytänyt. Pääosa oli single malteja Skotlannista, minkä lisäksi hyllyillä oli paljon vähän vanhempia blendejä, jotka oli hinnoiteltu etiketin koreuden mukaan. Japanilaisia viskejä ei juuri näkynyt.

Roppongissa olisi ollut useita viskibaareja, jotka olisin halunnut nähdä, mutta lopulta sinne ei tullut ilta-aikaan asiaa. Kävelin kyllä päivällä Cask Strengthin ohitse, mutta se ei tietenkään ollut auki. Samalla tavalla kävi Shinjukussa legendaarisen Zoetropen kanssa – sekin jäi lopulta kokematta. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, ettei koko pajatsoa kannata matkoilla tyhjentää kerralla, vaan on hyvä jättää taakseen jotain sellaista pientä, jonka haluaisi vielä joskus kokea. Valitettavasti Tokiossa viskin suhteen tuntuu jo siltä, että suunta on tästä enää todennäköisesti vain alaspäin.

Myös varsinaiset viskiostokset jäivät tuolla kevään 2017 Tokion-reissulla vähiin. Löysin kaupungista pari Shinanoyan alkoholimyymälää, mutta petyin valikoiman kapeuteen ja korkeaan hintatasoon. En varsinaisesti odottanut mitään, mutta jopa siihen suhteutettuna vierailut kaupoissa olivat masentavia kokemuksia. Shinjukun Isetanissakaan ei ollut enää ensimmäistäkään pulloa Karuizawaa tarjolla.

Lopulta poimin yhden pullon Port Charlotte PC8:aa mukaan Ginzan Shinanoya Expressistä. Se oli kyllä todella halpa. Toisaalta mieluummin olisin toki maksanut vähän enemmänkin, jotta olisin saanut jotain kunnollista japanilaista viskiä mukaani, mutta Yamazakin tuolloin julkaistu Limited Edition 2016 ei houkutellut yhtään. Pullo maksoi lähes 150 euroa, ja viskin voimakkuus oli vain 43 tilavuusprosenttia. Ei puhettakaan mistään tynnyrivahvuisista single caskeista, joita vielä muutamia vuosia sitten vilisi Tokiossa runsain mitoin. Kaikki se on mennyttä aikaa.

Kokemukseni japanilaisista viskeistä ovat toki varsin ohuet, kun suhteuttaa siihen, että olen viettänyt maassa kuitenkin kahden ihan kunnon reissun verran aikaa. Matkani ovat olleet siinä mielessä ääripäistä, että keväällä 2010 en tiennyt japanilaisista viskeistä tai viskeistä yleensä vielä kovinkaan paljon, kun taas keväällä 2017 lähes kaikki tietoni niistä oli muuttunut käyttökelvottomaksi, koska juuri mitään ei ollut enää tarjolla. Tislaamovierailut ovat kaikki edelleen tekemättä. Kun kuljin shinkansen-luotijunalla Nagoyasta Tokioon, näin ikkunasta Fuji Gotemban kaukana siintävän silhuetin. Siinä kaikki.

Muistan kuitenkin ensikokemukseni loistavasta japanilaisesta viskistä. Ystäväni oli eräällä reissullaan innostunut Yoichi 15 yo:sta ja ostanut sellaisen sieltä mukaansa. Matkan jälkeen oli kuulemma pelottanut, oliko viski lopulta niin hyvää kuin miltä se oli reissussa maistunut. Oli se. Pääsin itse maistamaan sitä toukokuussa 2013 ja pidin paljon. Seuraavana talvena pääsin maistamaan myös Yoichi 20 yo:n, mikä teki jopa vielä suuremman vaikutuksen. Vielä samaisen vuoden 2014 aikana löysin Saksasta muutamia Karuizawa-sampleja varsin edullisesti ja ällistyin niiden korkeasta laadusta. Etenkin Karuizawa 28 yo 1983/2012 Noh 57,2% kummittelee unissani edelleen.

Viimeksi näin Karuizawaa syksyllä Lontoossa. The Whisky Exchangen vitriinissä oli Golden Geisha -kaksikko odottamassa ostajaa. En halunnut edes katsoa niiden hintoja. Ne eivät olleet siellä minua varten. Koko Karuizawa-huuma alkaa lyödä yli, kun katselee huutokauppojen hintoja. Pari vuotta sitten Hongkongissa revityt ennätyshinnat herättivät suurta hämmästystä viskipiireissä (”Donkey Kong prices in Hong Kong!”), mutta tänä päivänä nekin näyttävät jo melkein normaaleilta Karuizawa-hinnoilta. Mitään järkeä siinä ei tietenkään ole, mutta jos jollakulla on näin paljon ylimääräistä rahaa, kukapa minä sitä olen kyseenalaistamaan.

Japanilainen viski alkaa olla ajatuksen tasolla jakautunut vanhan ja uuden aikakauden viskeihin. Uuden aikakauden ikämerkitsemättömät viskit ovat periaatteessa kenen tahansa ulottuvissa, ja Yamazaki Distiller’s Reserven kaltaisista tuotteista löytyy jopa omia valopilkkujaan. Pääosa Hakushun tai Miyagikyon kaltaisista viskeistä on aivan pätevää tuotantoa. Mitään suurta hehkua niissä ei kuitenkaan ole, kun rinnalle otetaan vanhan hyvän ajan Karuizawaa, Hanyua, Yoichia tai Yamazakia. Muistan kerran nähneeni yhden Hanyun korttisarjan viskin elävässä elämässä, mutta tiesin sen olevan täysin ulottumattomissani. Tilanne on parempi hyväksyä kuin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan.

Japanilaisen huippuviskin kukoistuskausi tuntuu näin jälkikäteen äärimmäisen lyhyeltä. Vielä vuonna 2004 japanilaisella viskillä meni niin huonosti, että Hanyun tislaimet purettiin. Tislaaminen Karuizawassa loppui vuosituhannen vaihteessa, ja tislaamo suljettiin lopullisesti yksitoista vuotta myöhemmin. Vielä 15 vuotta sitten nämä tislaamot olisivat olleet valmiita uuteen nousuun, mutta se aika ehti mennä, ennen kuin kysyntäpiikki iski. Nyt näistä ei enää viskiä saada. Vain tarinat elävät.

Muistan, kun nautin edellisen kerran 20-vuotiasta Yoichia. Ystäväni pullo oli tyhjentymässä, viimeiset pisarat näkyivät enää sen pohjalla. Mietin, että yksi aikakausi näyttää todella nyt päättyvän, lehdet putoavat kirsikkapuun oksilta ja lakastuvat. Nostimme maljan, juhlistimme elämää. Äkisti kaikki on ohi.

Port Charlotte 2001/2009, Malts of Scotland 66,2%

Maistelussa erittäin voimakasta ja huippuarviot saanutta Port Charlottea näiden viskien indie-hovipullottajalta Saksasta. Taannoin maistamani, hiukan vastaavilla spekseillä varustettu Malts of Scotlandin PC-pullote oli suorastaan sikamaisen kova, joten odotukset ovat todella korkealla.

Port Charlotte 2001/2009, Malts of Scotland

(66,2%, Malts of Scotland, 6.12.2001–3/2009, Cask No. 829, Sherry Hogshead Matured, 313 bts., 5 cl miniature)

Tuoksu: Todella voimakas turvesavu ja suklaisuus. Oikein raskasta moottoriöljyä ja asfalttia, pikeä ja paahdetta. Salmiakkia, tervaa, savumakkaraa, oikein rasvaista lihaa. Luumuhilloa, hedelmäsiirappia, sitruksisuutta, hunajaa, rusinaista imelyyttää. Vesilisä availee omenaisia ja makean päärynäisiä sävyjä.

Maku: Eeppinen, täysin eeppinen. Todella raskas turvesavu ja paksu suklaisuus iskevät kiinni öljyyn ja pikeen. Lihaisuus on silkkaa riistaa, nahkoineen päivineen. Suutuntuma on todella täyteläinen ja raskas. Silti mukana on sitruksisuuden ja merellisyyden tuomia tasoja runsaasti, suolaa ja yrttisiä sävyjä. Marmeladin ja rusinan makeutta, kurkkupastilleja, salmiakkia. Jälkimaku liikkuu paahteiseen suuntaan, joukossa on mustan oliivin kaltaisia rommisävyjä. Ydin on yhä turvesavussa, tervassa, salmiakissa, suklaassa ja muhkeassa lihaisuudessa. Merellisyyttä, suolaa, sitruunaa, eucalyptusta, kiteistä sokerisuutta. Pitkä finaali kantaa komeasti joka tasolla. Vesilisä toimii avaa lisää yrttisiä ja mineraalisia tasoja.

Arvio: Erittäin järkälemäinen ja uljas Port Charlotte. Jos kuitenkin aseella uhaten pitäisi valita, pidin siitä edellisestä tynnyristä jopa vielä enemmän. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100.

Talisker 25 yo 2012 Edition 45,8%

Vuodesta 2012 alkaen tiedot Taliskerin 25-vuotiaasta alkavat käydä vähäisiksi, muun muassa tynnyreiden osalta. Pullotteiden arvostus on heikentynyt samassa suhteessa, vaikka aiemman kokemukseni perusteella näiden laatu ei kuitenkaan täysin romahtanut.

Ymmärrettävää tietysti on, että viskien laimennus ja hintojen nostaminen samaan aikaan aiheutti pahaa verta. Kyseessä oli kiperä tilanne, kun kysyntä kasvoi kohisten ja vanhojen tynnyreiden määrä hupeni uhkaavasti. Ratkaisu oli koskea kumpaankin merkittävään muuttujaan.

Diageo yritti pehmentää jännitteitä vuonna 2013 julkaisemalla Special Releases -julkaisuna tynnyrivahvan 27-vuotiaan vuodelta 1985, mutta sekään ei oikein auttanut. Myös sen hintalappu oli poskettoman suuri. Tislaamo menetti monia kiihkeitä fanejaan.

Olen aina pitänyt Taliskerin 25-vuotiaista pullotteista, niillä on aina paikka sydämessäni. Siinä on jotain selittämätöntä, koska tiedän monia, jotka pitävät niitä täysin yliarvostettuina. Itselleni ne ovat kuitenkin aina eräänlainen kotiinpaluu. Voin huokaista syvään ja liikkua tutussa maisemassa.

Vuoden 2011 julkaisu oli mielestäni vielä erinomainen. Myös vuoden 2013 pullote oli pätevä, vaikka siitä puuttuikin osa aiempien pullojen hehkusta.

Pullomäärätkin ovat pienentyneet alkuajoista. Vielä vuoden 2004 editiota pullotettiin 21 000 kappaletta ja vuoden 2005 editiota 15 600 kappaletta, joten niihin verrattuna tällaiset noin 6 000 pullon julkaisuerät eivät ole erityisen suuria.

Mutta hinta on ollut sen verran kova, ettei näitä ole käsistä viety. Etenkin, kun esimerkiksi käytetyt tynnyrit ovat tätä nykyä hämärän peitossa.

Talisker 25 yo 2012 Edition

(45,8%, OB, 1987*–2012, 6318 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja hunajaisen makea, miedon turvesavuinen ja mentholinen. Mineraalinen ja sitruksinen merellisyys on hyvin esillä. Omenaa, vaniljaa, pehmeää eucalyptusta, hiukan anista. Pieni salmiakin vivahde taustalla. Tammi tuntuu varsin reippaana. Vesilisä availee minttua ja heinäisyyttä.

Maku: Makea ja kevyen öljyinen. Todella rauhallinen, mineraalinen ja miedon turvesavuinen. Hiukan liiankin pehmeä? Tiettyä potkua kyllä nyt puuttuu, pippuri on kateissa. Merellistä, suolaista ja sitruksista puolta kyllä riittää. Suutuntuma on keskitäyteläinen, runko hieman ponneton. Tammi on aktiivisena pinnassa, omenaa ja toffeen makeutta riittää. Jälkimaku nostattaa jälleen mentholin ja mineraalisuuden pintaan, vihdoin myös pippuri tulee esiin. Hunajainen ja makean omenainen perusmaku säilyy kuitenkin loppuun asti. Tammea, paahteisuutta, sitruunaa, pientä karvautta. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo karvautta.

Arvio: Nyt kohtasin tähän mennessä heikoimman Taliskerin 25-vuotiaan. Toki kyseessä on oikein hyvä ja helposti juotava viski, jonka perusmausta pidän edelleen erittäin paljon, mutta kaikki loisto puuttuu. Missä pippuri ja potku, missä särmä ja syvyys? Tuli sellainen tunne, että tämän jälkeen tislaamon piti tehdä vuoden 2013 julkaisusta revanssi, jotta saatiin taas homma oikeille raiteille. Tämä on jo hyvin lähellä Taliskerin sinänsä ihan hyvää 18-vuotiasta, mutta erittäin kaukana parhaista 25-vuotiasta. 89/100

Speyside Region 44 yo 1973/2017, Archives 49,4%

Maistelussa ikivanha Speyside-viski Whiskybasen Archives-sarjasta. Voltit ovat ikään nähden lupaavasti korkealla, joten tynnyrin luulisi olleen hyvä.

Speyside Region 44 yo 1973/2017, Archives

(49,4%, Archives, Echinoderms for Australia, 3/1973–11/2017, Cask No. 160000001, Sherry Butt, 348 bts., 70 cl)

Tuoksu: Uskomattoman intensiivinen ja runsas. Banaania, tuoretta aprikoosia, viinirypäleitä, kiiviä, päärynää, vaniljaa. Hunajainen ja mehiläisvahainen makeus. Kuiva tammi leijuu kaiken yllä. Kookosmaitoa, mangoa, sitruksisuutta, hiukan anista. Wow. Vesilisä availee minttua ja pientä lakritsia.

Maku: Erittäin hedelmäinen ja vaikuttava. Banaani ja vanilja, kookoskerma ja aprikoosi ovat voimakkaasti pinnassa. Mausteinen ja intensiivinen kokonaisuus. Hunajaa, mehiläisvahaa, hapokkuutta. Keskitäyteläinen suutuntuma, tammi tuntuu aktiivisempana kuin tuoksussa. Kookosta ja vaniljajäätelöä riittää. Viinirypäleitä ja päärynää samoin. Jälkimaku on runsaan päärynäinen, banaaninen ja mausteinen. Tammi on edelleen varsin aktiivista ja pippuri pinnassa. Mentholia, sitruksisuutta, vähitellen vapautuvaa hedelmäsiirappista makeutta. Erittäin pitkä finaali. Vesilisä tuo hiukan tummaa yrttisyyttä, lakritsia ja mustaa teetä mukaan.

Arvio: Vaikuttava ja ikäänsä nähden todella ekspressiivinen hedelmäpommi. Pelkän tuoksun perusteella olisi voinut saada vielä korkeammatkin pisteet. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 92/100.

Glen Scotia Victoriana 51,5%

Glen Scotia julkaisi tällaisen NAS-viskin osana isompaa uudistusta vuonna 2015. Tämä Victoriana päättää kolmen miniatyyrin setin tarjoaman maistelukimaran.

Odotukset ovat todella alhaalla, koska sekä Double Cask että 15 yo jäivät kokonaisuuksina vaatimattomiksi. Ja täytyy kuitenkin muistaa, että olen kohdannut myös erinomaisia Glen Scotian viskejä ennen tätä, joten tisleessä ei lähtökohtaisesti pitäisi olla mitään vialla.

Glen Scotia Victoriana

(51,5%, OB, NAS, +/- 2016, Charred Oak Casks, 5 cl miniature)

Tuoksu: Rusinainen ja hiukan hapan. Jugurttia ja musteisuutta, piparkakkua, suolaisuutta. Likainen vivahde, paahtoleipää, miellyttävää pölyisyyttä. Suolapähkinää, pihkaa, havuja, miellyttävä tammi. Pientä kahvisuutta, kuivattua luumua ja aprikoosia. Ei huono ollenkaan. Vesilisä avaa miellyttävää mentholia.

Maku: Rusinaa, suklaata, sitrushedelmää ja kahvia. Varsin runsas kattaus, hiukan happamalla ja likaisella kierteellä, kuten Glen Scotiaan kuuluu. Suolapähkinä ja piparkakku ovat mukana, samoin jugurttirusinat ja kuivattu aprikoosi. Keskitäyteläinen suutuntuma on varsin mukavassa balanssissa. Havuja, paahteisuutta, karvasta pihkaisuutta, tanniineja, inkivääriä, pientä pippuria. Jälkimaku on paahteinen ja tanniininen, todella tamminen ja reippaan mausteinen. Rusinaa, suklaisuutta, sitruksisuutta, nahkaa, kahvia, mustetta. Suolainen ja likainen vivahde säilyy vahvana. Keskipitkä finaali. Vesilisä availee pölyisiä ja tomusokerisia piirteitä.

Arvio: Tässä sarjassa selvä voittaja. Varsin omalaatuinen kokonaisuus, jossa on paljon sellaista, mistä ottaa kiinni. Hiukan outo viski tämäkin on, mutta se nyt kuuluu asiaan, kun Glen Scotiasta puhutaan. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 72/100. Whiskynotes 84/100.

Glen Scotia 15 yo 46%

Glen Scotian kolmen viskin miniatyyrisetin maistelu jatkuu sen ainoalla ikämerkityllä viskillä. Tislaamohan pisti etikettinsä jälleen uusiksi vuonna 2015 vain kahden vuoden yrittämisen jälkeen.

Kieltämättä tuo kaksi vuotta käytössä ollut etikettityyli oli yksi hirveimmistä, mitä muistan viskipulloissa suurin piirtein koskaan nähneeni. Nämä uudet ovat jo ihan siedettävät.

Eilinen Double Cask ei vielä vakuuttanut, mutta toivotaan, että tämä toimisi hiukan paremmin.

Glen Scotia 15 yo

(46%, OB, +/- 2016, American Oak Barrels, 5 cl miniature)

Tuoksu: Makea ja kanelinen, tamminen ja vaniljainen. Ruohoisuutta, puuromaisuutta, happamia sävyjä. Hiukan rusinaa, pähkinää ja kookosta. Jokin likaisen rasvainen vivahde tässäkin on, mutta kovin häröily on kurissa. Hedelmäkakkua, aprikoosia, omenaa. Vesilisä avaa kanervaisia ja havuisia sivuääniä rutkasti.

Maku: Pehmeä, likainen ja sekava. Todella outo suorastaan. Metallinen ja havuinen puoli ottaa mittaa hedelmäisestä rasvaisuudesta. Rusinaa, tammea, vaniljaa, happamuutta. Suutuntuma on melko kevyt ja runko antaa herkästi periksi. Toffeeta, tohtoroitua puuta, märkää turvetta. Mausteisuutta, kanelia ja maustepippuria. Kuivattuja hedelmiä. Jälkimaku on mausteinen ja pureva, rujon tamminen ja ruohoinen. Likaisuutta, sekavuutta ja pippuria riittää. Öljyinen ja karamellinen puoli tulee pintaan. Hiukan vaatimaton kokonaisuus. Finaali on lopulta melko lyhyt. Vesilisä korostaa ruohoisia ja heinäisiä piirteitä.

Arvio: Ei säväytä juuri enempää kuin Double Cask. Kovasti on sekava ja sotkuinen viski. Tietyistä piirteistä on toki myös helppo pitää, mutta kokonaisuutena tämäkään ei aivan toimi. 80/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100.

Glen Scotia Double Cask 46%

Maistelussa on tällä viikolla Campbeltownin vähälle huomiolle jääneen Glen Scotian miniatyyrisetti, jossa on tislaamon kolme verraten uutta core rangen tuotetta.

Tällaisen entry level -viskin tislaamo lanseerasi vuonna 2015. Tietysti ikämerkintä on jätetty pois. Toimikoon tämä kuitenkin johdantona tislaamon nykytyyliin.

Glen Scotia Double Cask

(46%, OB, NAS, +/- 2016, 1st Fill Bourbon & Pedro Ximénez Sherry Casks, 5 cl miniature)

Tuoksu: Metallinen ja hyvin erikoinen, todella palanut. Tuoretta katajaa, raakaa lihaa, hapanta tummaa olutta. Märkää lehtikasaa, kypsiä omenia. Hiukan keksimäistä vivahdetta, vaniljaa, pientä puuromaisuutta. Toffeekarkkia, suolaa, hapokkuutta. Kuparipannua. Vesilisä tuo toffeefudgen vahvasti pintaan.

Maku: Siirappinen ja suolainen, viininen ja puuromainen. Paljon kaikkea, ei juhli tasapainollaan. Rusinaa, kypsää omenaa, edelleen palanutta puuta ja lihaisuutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen, balanssi karkailee. Kermatoffeeeta, vaniljaa. Jonkin verran pahvisia ja vegetaalisia piirteitä. Metallisuutta, happamuutta, erikoista eksoottista mausteisuutta. Jälkimaku on rusinainen, siirappinen ja lievästi erikoinen. Metallisuus ja palanut puu tuntuvat edelleen voimakkaina. Toffeeta, sitruksisuutta, pientä pippuria. Omenaa, persikkaa, puuroa, jotain likaisuutta ja rasvaisuutta loppuun asti. Melko lyhyt finaali. Vesilisä tuo lähinnä kitkeryyttä.

Arvio: Varsin erikoinen viski kaikin puolin. Kummallisuuksien kerhoon kertaheitolla. 79/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 78/100. Whiskynotes 80/100.

Uisge 2019

Vanhalla ylioppilastalolla tuttuun tapaan järjestetty Uisge-viskifestivaali osui tänä vuonna perjantaihin ja lauantaihin 8.–9.2.2019. Omalta kohdaltani seitsemäs peräkkäinen Uisge rajoittui jälleen pelkkään perjantai-iltaan. Sen takia tapahtumasta piti ottaa kerralla kaikki irti.

Olin ystäväni kanssa rakentanut sellaisen konseptin, että päätimme ottaa takaisin joululomalla pitämättä jääneen Pikkulintu-illan. Sen takia Seamchip-korttien lataamisen jälkeen kävelimme suoraan Pikkulinnun tiskille Markku Ristevirran käsiin.

Muistelin Markulle, että Uisge 2015:n omalta kohdaltani paras viski oli lopulta Macallan 14 yo 1989/2003 Exceptional Single Cask 5. Sen takia tämän festivaalin avausviskinä oli puhtaalla suulla ehdottomasti Macallan 21 yo 1980/2002 Exceptional Single Cask 3, 51%. Viski ei todella pettänyt. Sen verran päätin nostaa tasoani edellisistä Uisgeista, että kirjoitin ajatuksella nuotit ensimmäisistä nautituista viskeistä, koska niihin oli päätetty panostaa.

Macallanin jälkeen vuorossa oli Markun suosituksesta Highland Park 40 yo 1967/2007, John Scott’s 47,1%, joka ylitti jopa tuon loistavan Macallanin. Hiljaiseksi veti näiden viskien ääressä: totesimme ystäväni kanssa, että tällaisten elämysten takia viskiharrastusta haluaa jatkaa. Olen maistanut tähän mennessä pian 1 400 viskiä, ja niiden joukossa tämä Highland Park ylsi Top 30:een. Askartelin viskin kanssa todella pitkään sivuhuoneessa, maailma katosi ympäriltä.

Kahden herkän sherryherkun jälkeen päätöksenä oli vaihtaa tyylilajia. Otimme Lagavulinin 21-vuotiaat vierekkäisiin laseihin. Maistoin siis itse Lagavulin 21 yo 1991/2012, 52%:n nyt ensimmäistä kertaa, aiempi 1985 oli selvästi tutumpi. ”Toinen on kunnon kaksinokkainen kilpa-auto ja toinen kovalla väännöllä varustettu automaatti, loistavia molemmat”, Markku sanoi.

Markun arvio osui hyvin kohdalleen. Olin todella yllättynyt, miten erilaisia viskejä nämä kaksi olivat. Vanha 21-vuotias oli ääretön sherryjyrä, joka ampui täydeltä laidalta välittömästi, ruuti kärysi ja savumakkara paistui. Uusi 21-vuotias oli selvästi mineraalisempi ja mausteisempi, laaja-alaisempi kokonaisuus. Olen menettänyt vanhalle versiolle sydämeni jo vuosia sitten, joten valinta olisi selvä, mutta hienoa oli päästä maistamaan molemmat rinnakkain.

Viimeisenä Pikkulinnun tiskin extravaganzassa oli vuorossa Ardbeg 21 yo 1979/2001 Committee Reserve 56,3%. Muistan katselleeni sitä Pikkulinnun hyllyssä vuosien ajan, mutta nyt tuli voimakas tunne siitä, että se pitää maistaa. Vain siinä olisi riittävästi vääntöä Lagavulin-kaksikon jälkeen. Upea lääkemäisyys ja jodi veivät välittömästi menneisiin aikoihin. Siihen oli hyvä päättää Pikkulinnun hyllyjen tuhoaminen.

Pikkulintu-rupeaman jälkeen tuli kierreltyä tiskejä, katseltua valikoimia ja puhalleltua neljän huippuviskin jälkeen. Siinä kohtaa oli myös sopiva hetki käydä syömässä. Nautimme jälleen Uisge-buffetin ravintolan puolella. Tänä vuonna kattaus oli edellisvuosia onnistuneempi, koska aiolin kaltaisia ylilyöntejä ei ollut eikä pääruokakaan ollut liian raskas. Broilerfilee ja couscous-höystö maistuivat hyvin.

Päivällisen jälkeen olimme valmiit tastingiin, joka oli ainoana varattu tämän vuoden tarjonnasta. Olimme ostaneet liput Dramfooliin, joka pidettiin yläkerran isossa Musiikkisalissa. Muilta osin tasting-tarjonta ei tänä vuonna täysin puhutellut, ja parhaat olivat muutenkin vasta lauantaina. Dramfoolin kattaus tuntui kuitenkin sopivan överiltä ja erilaiselta, joten sinne päätettiin mennä.

Dramfool-tastingin vetäjänä oli tämän skotlantilaisen yksityisen pullotusyhtiön perustaja Bruce Farquhar. Bruce kertoili yrityksestään ja filosofiastaan. Hän vakuutti ostavansa vain viskejä, joista itse pitää. Siinä mielessä Bruce laittoi siis itsensä tässä likoon.

Ensimmäisenä maistelussa oli Bowmore 21 yo 1996/2018, Dramfool 52,9%. Viski oli kypsynyt bourbon hogsheadissa eikä ensikosketuksella muistuttanut Bowmorea kuin korkeintaan etäisesti. Kokonaisuus oli jotenkin erittäin paljas, ruohoinen ja mieto, eikä oikein miltään osin Bowmoren kovassa ytimessä. Odotukset olivat tuota viskiä kohtaan kuitenkin koko tastingin korkeimmat. Tällä kertaa tyydyimme käyttämään tästä Bowmoresta kohteliasta ilmaisua ”mielenkiintoinen”.

Toisena viskinä on Caol Ila 10 yo 2008, Dramfool 58,7%, joka pullotetaan Brucen mukaan lähiaikoina. Kyse oli siis cask samplesta, joka oli peräisin bourbontynnyristä. Tuoksu oli silkkaa mäntysuopaa ja havunneulasia. Myös maussa oli mäntysuopainen vivahde kaiken hiilisavun ja vegetaalisen turpeisuuden keskellä. Vaniljainen perusvire muistutti, että varsin nuoresta savuviskistä on edelleen kyse.

Bruce kertoi, ettei Dramfool saa käyttää Caol Ilan tuotemerkkiä, joten hän on rekisteröinyt sitä varten Cola Ali -nimen. Lähiaikoina siihen pitäisi tulla kuulemma vahvistus, että se on lopultakin hänen. Kolmas viski maistelussa olikin Cola Ali Too (Caol Ila) 10 yo, Dramfool 57,5%. Kyseessä oli siis 10-vuotias viski, jota oli finistelty kaksi vuotta olorosossa. Viskinä se oli erittäin kerrostunut ja haastava. Meillä se osui edelleen kategoriaan ”mielenkiintoinen”.

Neljäntenä maistelussa on sherryinen Bruichladdich 9 yo 2006/2016, Dramfool 58,2%. Väri oli todella punainen. Viskinä se oli siihen mennessä tastingista maistetuista aivan ylivoimainen.

Tuoksu oli todella sherryinen ja mentholinen, appelsiininen, rusinainen, yrttinen ja havuinen. Ytimessä oli runsaasti suklaata ja luumua, mutta silti kokonaisuutta kannatteli tietty raikkaus. Maussa vahva sherry ja raikas hedelmäisyys pääsivät kunnolla irti. Kohtalaisen pitkä jälkimaku paljasti lopulta pieniä rikkisiäkin sävyjä.

Viidentenä ja viimeisenä maisteluun pääsi Octomore 6 yo 2011/2018, Dramfool 62%. Ex-bourbonissa kypsynyt viski ei tuntunut aluksi olevan ollenkaan Octomoren tyyliä. Enemmänkin se oli erittäin vaniljainen ja vegetaalinen, ei missään mielessä Octomorelle tyypillisen ”liquid smoke” -tyylin manifestaatio. Popcornia ja makeaa rasvaisuutta riitti.

Tämän Octomoren fenolitaso oli Brucen mukaan 150 ppm, mutta se ei tuntunut ihan siltäkään. Tällaiselle viskillä Bruichladdich olisi taatusti hävinnyt kilpajuoksun savuisemmasta viskistä aikanaan Ardbegille, joka urheili Supernovallaan. Toisaalta Bruce kehui Octomoren nimeä, koska sitä on paljon helpompi myydä Euroopassa kuin Bruichladdichia. Bruce arveli, että sen takia Jurakin menee sujuvammin kaupaksi, koska sillä on niin helppo nimi. Tämä on varmasti ihan totta.

Tastingin jälkeen savua tuli kyllä korvistakin. Saimme tastingista siis juuri sen, mitä lähdimme hakemaankin: erilaisia ja erikoisia viskielämyksiä. Kävimme vielä jututtamassa Brucea, kun muu väki oli jo pääosin lähtenyt alakerran tiskejä kohti. Varsin haastavalta kyllä vaikutti tällaisen yksityisen pullottajan pyörittäminen yhden miehen voimin. Siinä pitää aika monta laatikkoa viskiä myydä, ennen kuin saa leivän pöytään. Työntekijöiden palkkaaminen vaatisi jo jonkinlaista massatuotantoa. Arvostuksemme pieniä yksityisiä pullottajia kohtaan kasvoi entisestään tämän keskustelun myötä.

Tastingin jälkeen pidettiin kunnon huilitauko. Oli hiukan takki tyhjä työviikon päälle, ja aisteja oli ylikuormitettu jo muutama tunti. Tauon jälkeen halusin vielä maistaa yhden viskin oikein ajatuksella, ennen kuin vaihtaisin täysin vapaalle. Tuo viski oli Springbank 9 yo 2009/2018 Local Barley 57,7%. Olin maistanut ne kolme aiempaa, sen kolmososan itse asiassa aivan äskettäin, joten vertailukohdat olivat tuoreina mielessä. Pakko kyllä sanoa, että tässäkin sarjassa on sama piirre kuin monessa muussakin viskisarjassa: avausviski on ollut paras. Täysin ei tämä uusi Local Barley siis kolahtanut, vaikka käytin sen parissa paljon aikaa.

Kun niin sanottu virallinen osuus oli hoidettu, teki mieli maistella kaikkea ihan muuta. Nantou Omar Mandarin Liqueur Cask 55% oli aivan päätön viski, se jäi välittömästi mieleen totaalisen mandariinisena tuotteena. Oli todella mielenkiintoista muutenkin päästä kokeilemaan näitä Omar-pullotteita, kun ainoa kokemus Taiwanista on ollut tähän mennessä Kavalan. Omarin jälkeen tuli maisteltua täysin kokeellinen Compass Box Stranger & Stranger 46%, joka ei itse asiassa ole viskiä lainkaan. Siihen on tipautettu yhden prosentin verran 18 kuukautta kypsynyttä jyväviskitislettä. Muilta osin kokonaisuus koostui 17–22-vuotiaista mallasviskeistä, jotka olivat peräisin Glenlossien, Glen Elginin ja Linkwoodin tislaamoista. Kokonaisuus oli varsin onnistunut. Äidyimme sen seurauksena kehumaan John Glaseria oikein olan takaa.

Kotimaisista viskeistä mieleen jäi Valamo 3 yo Peated New Oak 58,5%. Turpeinen new oak oli melkoisen överi ratkaisu, mutta puhutteli jälleen. Vain kolmevuotiaaksi viski oli kyllä häiriintyneen väristä. Maku oli voimakas ja omalaatuinen, vaikka jostain syystä yhä kaipaankin alkuperäisten Valamon tislaimien tuottamaa pulla-aromia.

Valamon jälkeen eksyimme hetkeksi jopa bourbonhyllylle, mitä voi pitää jo täytenä hillittömyytenä. Lopuksi tuli vielä maisteltua muutamia uudempia skotlantilaisia mallasviskejä, mutta mikään ei sieltä oikein noussut ylitse muiden. Siinä vaiheessa alkoi myös suu olla jo täysin käsitelty. Maistettua tuli myös Vääksyssä sijaitsevan Kanavan Panimon Uisge-teemaolut Celtic Gose 4,7%. Sour oli itsessään ihan maukasta mutta kovin ilmeistä viskitynnyrin vivahdetta en sieltä silti löytänyt.

Pitkin iltaa tuli tietysti tavattua paljon tuttuja ja vaihdettua kuulumisia pitkin poikin. Mukavaa oli jälleen kerran, lämmin kiitos järjestäjille ja kaikille tapahtuman eteen vaivaa nähneille. Toivottavasti tapaamme Uisgessa myös ensi vuonna.

Lue myös muiden bloggaajien raportteja Uisgesta: Kertomuksia savuista, Finwhisky (Ennakko) ,Viskisieppo.

Springbank 9 yo 2009/2018 Local Barley 57,7%

Springbankin uusi Local Barley tuli vastaan Uisgessa. Olin sen jo etukäteen merkinnyt vihkoonkin, kun maistelin äskettäin tätä edeltäneen Local Barley 2017:n.

Sarja on ollut sen verran laadukas, että odotukset olivat jälleen korkealla. Käytetty ohralajike on ollut tällä kertaa Opticia.

Springbank 9 yo 2009/2018 Local Barley

(57,7%, OB, 7/2009–10/2018, 80% Bourbon & 20% Sherry Casks, 9700 bts., 70 cl)

Tuoksu: Rasvainen ja hiukan mineraalinen. Maltaisuus tuntuu voimakkaana ja jossain määrin aamiaismuromaisena. Hunajaisuutta, briossia, tiettyä merellisyyttä ja bourbonhenkistä hedelmäisyyttä. Mandariinia, omenaa, yrttisyyttä. Myös rusinainen sherryisyys tulee taustalta esiin. Varsin miellyttävä kokonaisuus.

Maku: Rasvainen ja painava. Luumulikööriä, merellisyyttä, mineraalisuutta. Hiukan turvettakin tulee esiin. Melko täyteläinen suutuntuma kaikessa öljyssään, viskositeettia riittää. Tammi ja maltaisuus ovat sen verran paljaina esillä, että suussa tämä tuntuu tuoksuaan nuoremmalta. Jälkimaku on lopulta varsin makea, mineraalinen, hapokas ja ruohoinen. Edelleen luumua, omenaa, mandariinia ja tiettyä imelyyttä, jota likainen rasvaisuus haastaa. Keskipitkä finaali.

Arvio: Pätevän öljyinen ja klassisen mineraalinen Springbank, mutta kaikilta osin nämä nuorekkaat elementit eivät silti täysin puhuttele. Näiden uusien Local Barley -julkaisujen ykkönen on edelleen se ykkönen86/100