Dekkaristina tunnettu Christian Rönnbacka on laajentanut viskikirjallisuuteen. Viskiretki. Suomalaisen viskin jäljillä (Docendo, 2018) on Rönnbackan toinen tietokirja vakuutusetsivistä kertovan Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat -teoksen (Bazar Kustannus, 2017) jälkeen. Pitkän poliisinuran tehnyt Rönnbacka tunnetaan parhaiten Antti Hautalehto -dekkarisarjastaan.

Viskiretki on hyvällä hetkellä saapuva päivitys kotimaisten tislaamojen tilanteeseen ja sattuu sopivaan saumaan, etenkin, kun Jarkko Nikkanen ei tänä syksynä viskikirjaa julkaissut (vaan sen sijaan ginistä kertovan teoksen, joka lienee parhaillaan painossa). Rönnbacka ottaa Viskiretkessä tehtäväkseen vierailla toimivissa suomalaissa tislaamoissa ja tutkii samalla, miten Sääntö-Suomessa huippuluokan viskeistä tuli elintarvikeviennin kärkituote.

Kirjan tarina alkaa hieman yllättäen The Helsinki Distilling Companysta, ennen kuin etenee Kyrön, Valamon, Teerenpelin ja Ägräsin kautta suomalaisen mallasviskin syntysijoille Beer Hunter’siin. Hetken aikaa Suomen viskikartalla heilunut Koulu jää teoksessa kokonaan ilman mainintaa, eikä Turusta taideta ihan hetkeen uutta viskiä saadakaan, sen verran spontaanista projektista oli aikanaan kyse. Itse muistelen Koulussa aikanaan maistamaani Sgoilia hyvällä.

Viskiretki alkaa kirjoittajan omakohtaisella tutkielmalla siitä, miten pientislaamot saivat yhtäkkiä Suomessa jalansijaa ja menestys syntyi. Hieman vierastan Rönnbackan käyttämää anglotermiä ”craft-tislaamo”, koska Suomen mittakaavassa voisi edelleen puhua ihan vain pientislaamosta tai esimerkiksi Teerenpelin isomman laitoksen kohdalla tislaamosta. Lisäksi jäin kaipaamaan johdannosta jonkinlaista kansainvälistä kontekstia, joka kytkisi tislaamobuumin vauraissa länsimaissa laajemmin vaikuttavaan ilmiöön jalojen juomien noususta.

Ruotsissa paljon pidempään edenneen tislaamobuumin vaikutus Suomeen olisi antanut hyvää perspektiiviä, vaikka toki se olisi vaatinut pienen sivupolun tämän kirjan varsinaisesta ytimestä. Yhtään suomalaisten tislaajien saavutuksia latistamatta lukijalle jää nyt hiukan sellainen kuva, että menestys olisi luotu omin käsin likimain tyhjyyteen, ilman esikuvia ja kansainvälisen megatrendin vetoapua. Toki täällä on tehty asioita omaperäisesti ja hyvin, ei siinä mitään.

Viskiretken varsinainen retki alkaa Teurastamolta, The Helsinki Distilling Companyn tiloista. Tislaajamestari Mikko Mykkäsen haastatteluun perustuva luku on mehukasta luettavaa ja tarjoilee ainakin itselleni paljon pientä nippelitietoa, josta en ole kuullut. Mykkäsen opinnot maailman viskikoulutuksen mekassa Heriot-Wattissa olisivat ihan jatkojutunkin arvoisia. En muuten tiennyt sitäkään, että Mykkänen ja HDCO:n toimitusjohtaja Kai Kilpinen ovat keskenään lankomiehiä – tai että he ovat tunteneet tislaamon kolmannen osakkaan Séamus Holohanin jo yli 20 vuotta. Muutenkin Rönnbackan kirjaamaa Mykkäsen tarinointia HDCO:n vaiheista ja esimerkiksi ginireseptiikasta lukee mielellään. Ja hyvä, että Olvin hankkima 67 prosentin enemmistöomistus HDCO:sta tulee sekin mainittua, vaikka vaikutuksista ei vielä oikein mitään tiedetäkään.

Helsingistä Rönnbackan matka jatkuu Isoonkyröön, jonka osuusmeijerissä Kyrö Distillery Company pitää majaansa. Teksti hiukan hakee tässä kohdassa suuntaa – kirjailija voimakas läsnäolo Kyrö-osiossa ei ehkä olisi ollut kaikilta osin välttämätöntä. Kyrö-jakso alkaa pitkällä takaumalla, jossa Karjalohjat, Lahden Seurahuoneet ja Helsingin Malminrinteet vaihtelevat tiheään tahtiin. Kestää aikansa, ennen kuin Isoonkyröön todella saavutaan. Napuet ja muut käydään kyllä kattavasti läpi, koska Kyrön tarina on sen verran vahva, ettei mitään olennaista ole oikeastaan edes mahdollista sivuuttaa. Myös Kyrön ensimmäisistä virallisista viskijulkaisuista syntyy omat kiihkeät muistelonsa jakson lopuksi.

Pohjanmaalta siirrytään Heinävedelle. Valamo Monastery Distillery -jakso alkaa taas selkeällä matkakertomuksella, jossa kirjailija saapuu Valamoon ja muistaa lapsena haistamansa mehiläisvahakynttilät. Timo Kettusen avulla saadaan tislaamon tämän hetken faktat haltuun ja Arttu Taposen jutut ovat luonnollisesti mojovia. Jaksossa selviää, että Valamon uusi tislain on tulossa tänä syksynä, ja sen ansiosta tuotantomäärä enemmän kuin tuplaantuu. Tislaamolla on ajatuksena tehdä jatkossa 8–12-vuotiasta savuviskiä.

Valamon jälkeen juna saapuu Lahteen, ja matkamies päätyy heti Taivaanrannan ravintolassa omatoimitastingiin. Jari Mämmi kierrättää kirjailijan Taivaanrannan alakerran tislaamossa, mutta varsinaisesti kiinnostava osuus Teerenpeli-jaksossa on vierailu Lotilan teollisuusalueella, jossa sijaitsee Teerenpelin vuonna 2015 käyttöön otettu uusi tislaamo. Siellä on Forsythin tehtaalta tilatut Taivaanrannan pannujen kopiot pöhisemässä. Wash still on puolet suurempi kuin Taivaanrannan 1500-litrainen, kun taas 900-litraisia spirit stillejä uudessa tislaamossa on kaksi. Näin tehtiin Rönnbackan selvityksen mukaan siksi, ettei tisleen maku ja luonne muuttuisi. Käy järkeen. Nykyisellään Teerenpelin vuosituotanto on jo lupaavat 100 000 litraa. Viennin osuus liikevaihdosta on noussut tänä vuonna jo yli 30 prosenttiin. Teerenpelin uudesta tislaamosta olisin lukenut mieluusti enemmänkin, enkä olisi pannut pahitteeksi laajaa kuvallista esitystäkään, jos sellainen olisi saatu mukaan.

Teerenpelin jälkeen matka jatkuu Fiskarsiin, jossa toimii Ägräs Distillery. Rönnbacka hersyttelee idyllin kuvauksella oikein kunnolla:

Ägräs Distillery ja Rekolan panimo toimivat samassa rakennuksessa ja ovat vuokralaisina Fiskarsin entisessä veitsitehtaassa. Kulmana takana olevan Tap Roomin edustalta johtaa silta kapean ja matalan joen yli. Kävelen sillalle katsomaan, näkyisikö kirkkaassa vedessä kaloja. Siellä uiskenteleekin muutama ahven jonkun mulkvistin jokeen heittämää Toyotan pölykapselia tutkiskellen.

Rönnbackan isäntänä kierroksella on tislauksesta vastaava Tomi Purhonen, joka on saanut oppinsa alkujaan Kampin Teerenpelissä ja sen jälkeen Teerenpelin tislaamossa. Ägräsin perustivat kuitenkin Rekolan panimon Jani Leinonen ja Juha Kuronen yhdessä Anssi Takalan ja Susanna Kankareen kanssa. Ägräs nimenä tarkoittaa muinaissuomalaista viljan ja kasvillisuuden jumalaa, joka löytyy myös Mikael Agricolan jumalainluettelosta. Ägräsin ensimmäinen viski tulossa kuluttajien käsiin vuonna 2020, joten nyt keskitytään vielä jonkin aikaa akvaviittiin ja giniin. Viskitynnyrit on kuitenkin valittu Espanjasta, olorosoa ja PX:ää, ja viskiä on kypsymässä 1 500 litraa – ensimmäisen erän hankkimisen kanssa saa olla aikanaan valppaana. Rönnbackan lausunto puoli vuotta kypsyneistä viskeistä vaikuttaa aivan lupaavalta.

Fiskarsin jälkeen vuorossa on viimeinen tislaamo, jonka olisi oikeastaan kuulunut myös Rönnbackan mielestä olla kirjassa se ensimmäinen. Porin Beer Hunter’s aloitti toimintansa vuonna 1998, jolloin vallalla oli konjakkibuumi. Perustaja Mika Tuhkanen (tuolloin nimeltään vielä Heikkinen) kuitenkin teki yhteistyötä viskipiireissä tunnetun Peter Piltzin kanssa ja sai komeita viskejä Kauppahuone Piltz & Loukusan kautta myyntiin. Vähitellen myös oma tislaustoiminta alkoi.

Beer Hunter’s -jakso on koko kirjan paras, täynnä huikeita anekdootteja ja hienosti ajoitettuja äkkikäänteitä. Viskiretki on muutenkin siitä erikoinen teos, että tarinan syvyys ja tekstin intensiteetti nousevat kirjan loppua kohti – yleensähän tuppaa käymään päinvastoin. Rönnbacka on saanut Tuhkasen tarinoista todella paljon irti. Esimerkiksi Säpin saarella asuvat muflonit tulee käsiteltyä näin:

Mika harmittelee, että hän ei koskaan ole vielä Säpin saarella käynyt, eikä nähnyt elävää muflonia. Kolme kertaan [sic] hän on sinne lähtenyt, mutta säästä johtuen ei ole koskaan päässyt perille. Tälle syksylle on olemassa suhteellisen kova lupaus. Eräs merimies on luvannut, että jos Mikaa ei Säpin saareen syksyllä saada, hän järsii oikean kätensä. Toisin sanoen, jos Porissa liikkuu kirjan julkaisuaikaan pelkästään vasenkätinen merimies, ei Mika ole vieläkään päässyt käymään Säpin saaressa.

Viskiretken loppujakso kertoo, että uutta on tulossa. Kuopiolainen Iso-Kallan panimo on hankkinut 200 litran kuparipannun tislaustoimintaansa varten. Panimolla on jo valmiiksi 30-litraisia bourbon- ja sherrytynnyreitä valmiina odottamassa. Myös Tampereella toimiva Pyynikin käsityöläispanimo on saanut tislausluvan, ja tynnyröinti alkaa vielä tänä syksynä. Itse Viskiretki päättyy Rönnbackan summaukseen nähdystä ja koetusta.

Kokonaisuutena Viskiretki tarjoilee odotetun päivityksen suomalaisen viskintislauksen tilanteeseen. Rönnbackan omakohtainen ote tulee parhaimmillaan lähelle ja teksti etenee kuin juna, vaikka ajoittain tyyli hakeekin suuntaansa. Myös lauseenvastikkeiden jälkeisten pilkkujen ampuminen ja muun välimerkityksen hinkkaaminen kohdalleen olisi ollut editorin tehtävä. En ole ihan varma siitäkään, onko jokaisen kysymyksen esittämistä haastateltavalle olennaista tuoda lukijan tietoon, mutta nämä ovat tietysti tyylivalintoja. Kirjan yleisilme on siisti, vaikka kuvallinen epäyhtenäisyys ajoittain minua hiukan vaivaakin. Ymmärrän toki, ettei ihan samanlaiseen viskiretkeen ole Suomen oloissa taloudellisia edellytyksiä kuin minkä Dave Broom teki taannoin Japanissa valokuvaaja Kohei Taken kanssa.

Sen verran kiihkeästi viskikulttuuri Suomessa edelleen elää, että viskiretkiä tehdään varmasti jatkossakin. Mielikseni tämän Viskiretken luin, vaikka suhteeni kotimaisten tislaamoiden tuotantoon on lievästi ristiriitainen. Se johtuu pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, etten kykene nauttimaan ruisviskistä. Myös muiden nuorten tisleiden kanssa on ollut vaikeuksia. Olen kuitenkin oppinut näiden vammojen kanssa elämään keskittymällä pääosin hieman iäkkäämpiin skotlantilaisiin mallasviskeihin. Kukin tyylillään.