Robin Laing

Robin Laing: Whisky Legends of Islay

Robin Laingin The Whisky River otettiin niin hyvin vastaan vuonna 2007, että mies teki pari vuotta myöhemmin toisenkin kirjan hiukan vastaavalla konseptilla. Whisky Legends of Islay (Luath Press 2009, korjailtu laitos 2012) keskittyy tietysti vain tuohon mainittuun saareen ja sisältää kirjana vielä enemmän alueen kulttuurihistoriaa kuin pelkkiä tislaamoanekdootteja. Teoksen rakennekin etenee ihan muiden kulmien kuin tislaamoiden kautta.

Ensimmäisessä luvussa esitellään viskilegendoja Islayn baareista, hurjia juomareita ja muita jännittävyyksiä (The Power of Whisky). Toinen luku keskittyy Islayn saaristohistorialliseen selvitykseen ja viskin osuuteen siinä (The Whisky Island). Kolmas luku vapauttaa viskipedot ja muut kummajaiset, joita Islayn tervesoilla on lymyillyt (Whisky Beasts). Neljännessä luvussa päästään yliluonnollisen äärelle, pirunmetsästykseen ja enkeleihin (Otherworld Spirits). Viides luku kokoaa yhteen Islayn viskihistorian suurimmat sankarit (Whisky Heroes).

Laing_Whisky_Legends_of_Islay_003Kaikkineen kokonaisuus kulkee poukkoilevasti ja inspiraation vallassa, sivupolkuja kaihtamatta. Aina jos jostain löytyy pienikin anekdootti, Laing kyllä kertoo sen. Juttujen mukana kulkeva Bob Dewarin kuvitus on The Whisky Riverin tapaan oivaltavaa ja usein hauskaakin. Dewarin viiva ainakin saa Islayn monsterit näyttämään riittävän karvaisilta ja homeisilta.

Tällaisen valtavan määrän pieniä kulttuurijuttuja sisältävän kirjan lukemisen jälkeen on aina hiukan epämääräinen olotila. Mitä jäi lopulta käteen? Mieleen jäi vahvasti ainakin Auld Nick eli itse paholainen, joka oli pyörähtänyt Bowmoren pyöreässä kirkossa ja piiloutunut tynnyriin (ja päätynyt vuosia myöhemmin Bowmoren Devil’s Casksin pr-matskuksi). Toisessa tarinassa samainen piru kävi tanssimassa Bruichladdichin laiturilla. Jostain syystä Auld Nick on vieraillut Islaylla monen monituista kertaa ja saanut aina erikoislaatuiset lähdöt saarelta. Vastaavasti viskitynnyrit ovat kyllä vetäneet puoleensa enkeleitäkin. Laingilla on tietysti myös kummitusjuttuja Islaylta, muutenhan tämä kirja ei olisi mistään kotoisin.

Kiinnostavimpiin tarinoihin kirjassa kuului myös tarina varastetusta 40-vuotiaasta Bowmoresta. Varkaus tapahtui Kanadassa juuri ennen Jim McEwanin tastingia, joten Islay-tarinasta ei varsinaisesti ole kyse, mutta kytkös on kuitenkin vahva. Pullo oli kidnapattu Edmontonissa paikallisesta myymälästä, ja kaappaajat vaativat siitä 2 500 dollarin lunnaita (sinänsä hauskaa, että liput illalliselle ja tuohon maailman ekslusiivisimpaan tastingiin maksoivat tonnin kappale). Lopulta lunnasvaatimusta ei otettu tosissaan ja pullo numero 249 katosi ikuisiksi ajoiksi. Vastaavia Bowmoren nelikymppisiä oli tehty kuitenkin niin monta kappaletta, ettei panttivangin vaihtoon liittyvään vaaratilanteeseen haluttu joutua.

Laing kertoo myös muista varastuista viskeistä, ja niistä jutuista tämä isompi varkaus on jo kovaa kamaa:

The 40 year old Bowmore stolen in Canada was not the only memorable theft of whisky from this most unfortunate distillery. On 4 December 2007, a shipment of Bowmore whisky was taken in a bold, broad daylight heist. 10,000 bottles of Bowmore worth £300,000, and intended for the Christimas market, were stolen from an independent haulier in Hertfordshire. The thieves persuaded the Dutch lorry driver (who had limited English) waiting to unload his cargo into the bonded warehouse in Hoddesdon, that due to a problem with the fork lift truck, he should follow them and unload his stuff into another warehouse in nearby Waltham Abbey instead. Presumably there were howls of laughter as their lorry sped off to a riotous party that evening, and some professional criminals has large, clinking stockings that Christmas.

Tuosta voi jo sanoa, että källi oli melkoinen.

Laing_Whisky_Legends_of_Islay_002Laing toki kertoo paljon myös tislaamoista ja niissä tapahtuneista tilanteista. Kuivat kaudet ja vesiongelmat tulevat käytyä läpi, samoin monet muut nippelit. Laphroaigin historiallisista henkilöistä Laing esittelee pienen lyhennelmän The Legend of Laphroaig -kirjan perusteella ja Lost Distilleries -tarinat ovat tietysti myös Charles MacLeanin viskihistoriikeista tuttuja. Haaksirikkojen lisäksi Bruichladdichin pommitehdasepäilytkin on tullut tämän kirjan jälkeen kerrottua monessa paikassa. Toki se ei ole tämän teoksen vika, että näistä tarinoista on sittemmin tullut laajemminkin tuttuja.

Kaiken kaikkiaan Whisky Legends of Islay on mukavaa luettavaa, laulunsanoineen ja runoineen jälleen varsin monilähteistä tavaraa. Laingilla on tarinankertojan kyky näpeissä ja anekdootteja riittää. Mikään syvällinen Islay-kokonaisesitys tämä kirja ei ole, enemmänkin leppoisa nojatuolimatka, jolla voi helposti nostattaa matkakuumetta Islaylle.

Robin Laing: The Whisky River

Luin viskituntija, laulaja-lauluntekijä Robin Laingin The Whisky River. Distilleries of Speyside -teoksen (Luath Press 2007, uusi laitos 2012) jo muutama vuosi sitten, mutta jostain syystä kirja johkaantui jälleen käsiini. Rupesin sitä selaamaan ja pian tajusin lukevani sitä uudelleen ihan ajatuksella. Ja koska en ole siitä mitään merkintää aiemmin tehnyt, päätin tehdä sen nyt.

Laing kiertää kirjassaan Speysiden tislaamoita yksi toisensa jälkeen, kertoo niistä tarinoita, legendoja, kaikenlaisia juttuja. Toki Laing tarjoaa myös perustietoja omistusrakenteiden muutoksesta ja ajojen pituuksista ja muista nippeleistä, mutta ne eivät ole mitenkään pääosassa. Tarinoinnin lomassa yleensä aina maistetaan muutama kyseisen tislaamon pullote – tosin niin ylimalkaisilla tiedoilla, että monesta ei ihan heti saa varmuudella kiinni, mikä lesti mahtaa olla kyseessä. Mutta ei sillä niin väliä olekaan, teksti virtaa kuin joki ja tarinat seuraavat toistaan. (Usein viskit liippaavat Scotch Malt Whisky Societyn pullotteisiin, koska Laing on ollut itse niitä vuosikausien ajan valitsemassa tynnyrinäytteiden perusteella.)

Tällaisen teoksen kirjoittaja joutuu totta kai heti aluksi määrittelemään, mikä on Speyside ja mitkä viskit ovat Speysiden viskejä. Laing on rajannut alueen ja sen tislaamot on rajattu varsin tarkasti: esimerkiksi Glendronach ei kuulu enää Speysideen (olen samaa mieltä, Huntlyyn on Speyn sydänmailta ihan oikeasti matkaa) eikä Royal Lochnagarin kaltaisilla Ylämaan tislaamoilla ole mitään asiaa mukaan.

Laing ottaa esiteltäväksi myös liudan lopetettuja tislaamoja (Convalmoren, Coleburnin ja Dallas Dhu’n, muiden muassa) ja alueen kolme keskeistä viski-instituutiota: Forsyths of Rothesin, Speyside Cooperagen ja Gordon & MacPhailin. Viimeksi mainittu saa toki loistaa myös Benromachia käsittelevässä luvussa.

Laigh of Morayn alueen yhteydessä esiteltynä Benromach muodostaa mielenkiintoisen jännitteen suhteessa Roseisleen. Toimitusjohtaja Paul Walshin käyttöön vihkimä jättiläismäinen tuotantolaitos on jotain ihan muuta verrattuna yksityisen pullottajan artesaanihankkeeseen. Laing kirjoittaa Benromachin aloituksesta näin:

They spent the next five years carefully planning and rebuilding the distillery in order to recommence production in its centenary year, 1998. The reopening was marked by a ceremony presided over by HRH the Prince of Wales; cask number one from the new production was signed by Charles and still sits proudly in the warehouse. How long will it lie there and what will be its fate, I wonder.

Eipä ole Charlesin tynnyristä tuon jälkeen kuulunut.

Tislaamoa alusta asti vetänyt Keith Cruickshank kertoo myös tislaamokaupassa mukana tulleesta Scooby-kissasta, joka käyttäytyi kuin pomo aina kuolemaansa asti, vuoteen 2000. Kukaan ei uskaltanut siirtää kissaa pois tislaamon johtajan pöydältä, jos se sattui sille nukahtamaan. Cruickshankin mukaan kissa oli jatkuvasti niin äärettömän hyvin syönyt, että hiiret olisivat kelvanneet sille korkeintaan hyvin preparoituina ja tarjoiltuina lautaselta.

Laing_The_Whisky_River_003Näissä anekdooteissa, pienissä tarinoissa ja sivupoluissa Laingin kirja loistaa. Hersyvästi dokumentoiduiksi tulevat niin pöyristyttävän Loch Dhu -viskin lanseeraus kuin erinäiset tulipalot ja räjähdyksetkin. Eikä Benromachin tislaamolla asunut Scooby jää ollenkaan ainoaksi tislaamokissaksi, joka kirjaan on päässyt – mukana on muun muassa Glen Keithin tislaamoon Kentuckysta saapunut Dizzy ja Dufftown-tislaamon jättiläiskolli.

Laing on poiminut kirjaan mukaan myös runsaasti viskiin ja tislaamiseen liippaavia laulunsanoja ja runonpätkiä – ne hän osaa ulkoa tietysti jo ammattinsa puolesta. Osa niistä jää tietysti vierasmaalaiselle lukijalle hiukan ylimalkaiseksi, kun tuntemattomia ovat niin konteksti kuin melodiakin. Robert Burns -sitaatit kuuluvat totta kai myös asiaan.

Laingin tekemä Speysiden maantieteellinen jaottelu tuntuu fiksulta: The Laigh of Morayn jälkeen Elgin saa oman lukunsa, koska sen ympärille on keskittynyt niin paljon toimintaa. Keith, Rothes ja Aberlour ovat luonnollisesti omissa luvuissaan, samoin Dufftown. Knockandon ja Ballindalochin alueet on niputettu yhteen, samoin Glenlivet ja ylämaat – ihan loogista sinänsä, kun kokonaisuutta katsoo.

Traagista tietysti on, että nämä kaikki loistavat tislaamot kattanut kierros päättyy – Tomintouliin. Omasta mielestäni kunnon loppunousu kirjalle olisi vaatinut tarkemmin harkitun päätöksen, mutta Laingin kartalla Tomintoul on eteläisimpiä ja etäisimpiä tislaamoita, joka alueelle vielä mahtuu. Niin vain menee, ei mahda mitään.

Laing_The_Whisky_River_005Laingin kirja on kokonaisuutena melkoinen aarrearkku. Lisäksi se on pokkarikokonsa ja keveytensä puolesta huomattavasti mukavampi lukea kuin keskimääräinen kovakantinen viskiraamattu. Kuvituksesta vastaa Bob Dewar, ja teos onkin täynnä humoristisia karrikatyyrejä ja oivaltavia poimintoja – niiltä osin kyseessä on maisemakuviin keskittyvien viskikirjojen joukossa virkistävä poikkeus.

Tekstin tasolla erikoisena ratkaisuna pidän sitä, että osassa tislaamoesittelyistä on mukana alaotsikko, mutta suuressa osassa ei ole mitään. Monet ovat erittäin geneerisiä (esimerkiksi BenRiachilla Unlock the Secrets), toiset taas täysin banaaleja (kuten Longmorniin liitetty Something Special tai Tormoren The Pearl of Speyside) ja ainakin yksi suoraan kyseisen viskin markkinointisloganina tunnettu (Tomintoulin The Gentle Dram). Ihan en keksi, miksi tällaisia alaotsikoita on sorvailtu sinne tänne. Ehkä niillä jotain fiilistä on haettu, mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Laing on parhaimmillaan tarinoissa ja anekdooteissa. Hän dokumentoi mehevästi esimerkiksi Biawa Makalagan uskomattoman elämäntarinan: Glen Grantin suurmies, ”Majurina” tunnettu James Grant toi Skotlantiin mukanaan Afrikan-reissullaan tienvarresta poimimansa pojan, joka eli elämän skotlantilaisessa kylässä ja teki töitä tislaamolla ja kuoli vasta vuonna 1972, kunnioitettavassa 85 vuoden iässä.

Biawa (pronounced ’byeway’) Makalaga played for Rothes football team in the 1920s. His gravestone is in the churchyard overlooking Glenrothes distillery, where his ghost has apparently been seen. Richard Forsyth told me that one of Biaiwa’s favourite sayings was ’Loons is loons the warld roond but Rothes loons is buggers!’

Laing_The_Whisky_River_002Mojovien juttujen lisäksi Laingilla on myös asiallisempi vaihde: tislaamoesittelyissä käydään läpi teknisiä yksityiskohtia, tislausajojen pituuksia ja muita nippeleitä. Silti aina sopivin väliajoin tarinointi pääsee irti, kuten Caperdonichin kohdalla. Kun Caperdonich tarkoittaa joko ”salaista lähdettä” tai ”sunnuntain lähdettä” ja se on aikoinaan yhdistetty viereiseen Glen Grantin tislaamoon putkella, jossa viski virtaa, paikalle on virrannut myös paikallisia viskisieppoja.

The pipe, which linked the distilleries across the main road, was known as ’the whisky pipe’ and stories are told about the strenghthenous and occasionally successful efforts made by local lads to drill and tap it to create another ’secret well’.

Myös yksityisistä Glenlivet-pullotteista tuttu Minmore-nimi saa teoksessa selityksen. George Smith ei pärjännyt 1830-luvulla enää vanhalla tislaamollaan, joten rakensi uuden vuonna 1859 muutaman sadan metrin päähän Minmoreen. Myöhemmällä iällään Smith tunnettiin itsekin nimellä Old Minmore – sitä en ollut kyllä tiennyt.

Laing_The_Whisky_River_004Laing käyttää Speysidella matkaoppaanaan Alfred Barnardin klassikkoteosta The Whisky Distilleries of United Kingdom, ja eniten häntä tuntuu koko reissulla häiritsevän se, että the Macallanista on Barnardin kirjassa vain seitsemän riviä. Toisaalta Barnardin teosta vasten kuvastuvat hienosti viskin eri aikakaudet. Tietyt tislaamot olivat 1890-luvulla todella kovassa iskussa, kunnes ne hiipuivat ja tilalle tuli jotain muuta. Näin on aika käynyt ja tulee varmasti aina käymään. Kokonaisuutena Barnardin kirja on sen verran ikääntynyt, ettei Laing pääse kovinkaan monen tislaamon osalta sitä kautta järin pitkälle – siinä mielessä on onni, että muita tarinoita tuntuu aina riittävän.

The Whisky River on mainiota iltalukemista kenelle tahansa Speyside-viskeistä kiinnostuneelle. Tarinoissa riittää pureskeltavaa, tislaamoiden omistushistoriasta saa mukavasti tuntumaa, pullotteiden laadusta tulee perustietoa. Voisi huonomminkin aikansa käyttää kuin tätä lukemalla. Mainio teos.