David Daiches: Scotch Whisky

Kuluneen kesän aikana luin kolme viskikirjallisuuden suurta varhaista klassikkoa. Neil Gunnin, Aeneas MacDonaldin ja Sir Robert Bruce Lockhartin opusten jälkeen oli mielenkiintoista siirtyä parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin, kun sain käsiini David Daichesin teoksen Scotch Whisky. Its Past and Present (André Deutsch, 1969).

Iloinen kuusikymmenluku! Sellainen tunnelma tekstistä välittyy, kun tuotanto kasvaa ja vienti vetää eikä kukaan ole tuohon aikaan vielä kuullutkaan whisky lochista. Pattisonin kriisistä taas on niin kauan aikaa, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee.

Daiches_Scotch_Whisky_005David Daiches (1912–2005) toimi siviilissä kirjallisuustieteen professorina Edinburghin yliopistossa ja teki muutenkin hienon uran akateemisessa maailmassa. Scotch Whisky syntyi tislaamoreissujen seurauksena, hän teki niitä paljon poikansa Alanin kanssa. Poika otti kuvia, isä kirjoitti. Ja jos David Daichesin teesejä viskistä ja hyvästä elämästä katsoo suhteessa hänen elinvuosiinsa, tuskin viski ainakaan lyhensi hänellä niitä.

Odotin, että Daichesin viskikirja vastaisi kirjoittajansa oletettua julkista kuvaa. Ajattelin, että hiukan koukeroisessa tekstissä viitattaisiin hillittyyn sävyyn ulkoisiin lähteisiin, käytettäisiin teknisiä kiertoilmauksia, oltaisiin kaikessa ensisijaisesti eksakteja ja elegantteja. Suomeksi: että muna puuttuisi.

Vielä mitä! Scotch Whisky tuntui teoksena paljon vapautuneemmalta ja lennokkaammalta kuin olin osannut odottaa. Teksti myös kulkee, punainen lanka ei katkea, juttu luistaa, homma etenee. Loppupuolella Daiches iskee pöytään jopa viskeihin ja tislaamoihin liittyviä arvovalintoja eikä pelkää reipasta henkilökohtaista otettakaan.

Daiches_Scotch_Whisky_004Sen verran Daiches kuitenkin vastaa odotuksiini, että teksti vilisee runosäkeitä etenkin Robert Burnsilta. Lisäksi ilmaisun tarkkuudessa on tiettyä taipumusta sananselittämiseen, joihin kirjoittajalle tarjoutuu mahdollisuus runsaissa alaviitteissä:

A word about ’Scotch’ and ’Scottish’. In Scotland the adjective ’Scotch’ is frowned on and ’Scottish’ or ’Scots’ preferred. But ’Scotch’ is allowed for whisky. As a schoolboy in Edinburgh I was taught that ’Scotch’ could only be used for Scotch whisky and Scotch broth.

Scotch Whisky noudattelee jo varhaisemmista klassikoista tuttua viskikirjan kaavaa. Ensin kerrotaan viskin alkuperästä ja luonteesta, sitten sosioekonomisesta historiasta, sen jälkeen tislaustekniikan kehityksestä. Kun luomisvaihe on saatu valmiiksi, on ihmisten vuoro – Big Five saa myös Daichesin teoksessa kokonaan oman lukunsa. Sen jälkeen teksti etenee sotia ja verotusta käsittelevän luvun jälkeen esseemäiseen pohdintaan siitä, mitä viski oikeastaan on. Lopussa esitellään yksittäisiä tislaamoista yhdessä luvussa ja yksittäisiä viskejä toisessa.

Daiches_Scotch_Whisky_006Napakkaan 168 sivuun mahtuu myös lähdeluettelo ja hakemisto, minkä lisäksi kirjan sisäkanteen on painettu vielä värillinen tislaamokartta. Värikuvaliitteitäkin on laitettu teokseen kolme, yhteensä 26 värivalokuvaa Skotlannin tislaamoista 1960-luvulta Alan Daichesin kamerasta.

Teoksen historiaosuudesta mieleeni jäi erityisesti huomio siitä, miten viskin nousu liittyi ainakin osaltaan luokkarajojen ylittämiseen. Kuva voi olla romantisoitu, mutta Daiches tulkitsee historiaa niin, että viskistä tuli Skotlannissa tietyssä vaiheessa koko kansan juoma. Sen nauttiminen oli kaikkien ulottuvissa, kun sitä ennen yläluokka oli nauttinut kalliita konjakkeja ja esimerkiksi siirtomaatavarakauppiaat rum punchia. Daiches korostaa voimakkaasti tätä viskin demokratisoivaa puolta ja on siinä varmasti oikeassakin.

Skotlantilaiseen viskikirjallisuuteen kuuluu tietysti myös viskin vertailu muihin juomiin ja juomakulttuureihin. Daiches ei sorru katteettomaan ylevöittämiseen. Tiettyä toiveikkuuttakin esiintyy, ja siitä huikeimpana pidän jälkiviisaasti tätä ajatusta tislaamoiden yhdistämisestä matkailuun:

Wine connoisseurs make pilgrimages to French wineyards. Perhaps some day a small proportion at least of the visitors to Scotland will want to make a special whisky pilgrimage.

Eipä vielä 1960-luvulla kukaan voinut aavistaa, että 50 vuotta myöhemmin Skotlannin tislaamoihin saapuisi 1,5 miljoonaa turistia vuosittain ympäri maailmaa. Saati että nuo turistit toisivat tislaamoille reissuillaan yhteensä 50 miljoonaa puntaa. Kaikkineen Daichesin 1960-lukulaisessa maailmassa asiat tuntuvat niin kepeiltä ja luontevilta, että vuosilukuja ja muita detaljeja täytyy lukea ajatuksella:

It is impossible to determine the optimum age for whisky in general terms; so much depends on the individual case. I recently drank, at Longmorn distillery, whisky from a cask that was filled in April 1899 and broached in 1967. By all the rules it should have gone ’woody’ – and indeed, it should have evaporated, because a loss of 2 per cent per annum over sixty-eight years should yield less than nothing. But in fact it was not woody at all: it had lost strength and body, but it was mellow and pleasant though (surprisingly perhapds) without the character of a much younger Longmorn.

Daiches siis vain ohimennen pudottaa tiedon, että hän on nautiskellut Longmornin tislaamossa 68-vuotiasta viskiä 1800-luvulta ja että hyvää oli!

Teoksessa on runsaasti moderneja näkemyksiä viskistä. Daiches jatkaa edeltäjiensä Gunnin, MacDonaldin ja Lockhartin perintöä siinä, että viskin alkuperän korostaminen on keskiössä. Etikettiin pitäisi merkitä aina tislaamo, josta tuote tulee, vuosi, jolloin se on tislattu, ja ikä, kuinka kauan se on kypsynyt. Blendimiehiä Daiches ei ole, vaikka yrittää tavan vuoksi esitellä teoksessaan myös sekoiteviskejä, koska niitä 1960-luvulla kuitenkin pääasiassa juotiin.

Myös viskin nauttimisesta Daiches esittää edelleen erittäin päteviä huomioita. Hän antaa henkilökohtaisille mieltymyksille tilaa ja kehottaa jokaista nauttimaan viskinsä niin kuin se parhaalta maistuu. Aistihavaintojen subjektiivisuus otetaan tosissaan.

Daiches_Scotch_Whisky_002Tislaamoesittelyissä Daiches painottaa nimenomaan laillisia tislaamoita, ja sen takia Glenlivet saa erityisroolin tarinassa. Mietin, liittyisikö laillisuuden korostaminen viskin arvostuksen nostamiseen, jos viskillä on ollut tuohon saakka nuhjuinen ja puolirikollinen maine – en osaa ihan tarkasti sanoa, mutta jostain tuollaisesta siinä saattaisi olla kyse. Glenlivetin lisäksi Daiches kirjoittaa pitkästi muun muassa Glen Grantista ja Caperdonichista, Mortlachista ja Tormoresta, Glenmorangiesta ja Lagavulinista. Laphroaigista Daiches nostaa pienen yksityiskohdan:

Laphroaig is the only distillery in Scotland with a woman as chairman – Mrs. Wishart Campbell, who combines a brisk efficiency with charm.

DCL:n tislaamokokonaisuutta Daiches esittelee yksityiskohtaisesti, samoin J. & A. Mitchell ja Sherriff’s Bowmore saavat asianmukaiset maininnat.

Vasta viimeiset 15 sivua Daiches paneutuu tosissaan itse lopputuotteisiin. Ja siinäkin kaikki alkaa pitkällisestä vastuuvapauden hankkimisesta: ”The rule is simple: what you enjoy best is best”, Daiches aloittaa ja pukkaa pari sivua perusteluita sille, miksi hänen arvioihinsa kannattaa suhtautua valistuneen viskinmaistelijan näkemyksinä eikä lopullisina julistuksina.

Daiches nostaa yksittäisistä viskeistä esille Laphroaigin ja sen varaan rakennetun Islay Mist -sekoiteviskin. Clynelish miellyttää myös suuresti, se ei jää tekstistä epäselväksi. Talisker, Springbank, Highland Park ja Old Pulteney saavat kehuja. Ja kun Daiches pääsee Balblairiin, Glenmorangieen ja Dalmoreen, taas nousee Clynelish esiin. ”Let me once again raise my hat to Clynelish, that fine, full, mellow whisky (…)”

Daiches_Scotch_Whisky_003Highlandin ja Speysiden viskejä Daiches esittelee laajasti, mutta ihan vastaavaa ylistystä ei mikään muu viski häneltä saa kuin Clynelish sai. Toki Macallan ja Mortlach ovat tehneet myös Daichesiin vaikutuksen, samoin Rosebank, mutta single malt -viskien melko rajallinen saatavuus 1960-luvulla tulee kyllä tekstistä esiin. Esimerkiksi Scapaa kirjoittaja ei ole koskaan päässyt maistamaan ja harmittelee sitä kovasti.

Kirja päättyy asiaankuuluvasti tunnettuun Burns-sitaattiin, mutta mitään suurta profetiaa Daiches ei viskin tulevaisuuden suhteen tee. Scotch Whisky ei ole teoksena mikään pamfletti vaan asiantunteva jatko-osa aiemmille klassikoille. Se on nautittavaa luettavaa ja tarjoaa viskihistoriallisesti avartavaa pohdittavaa jokaiselle, joka siihen tarttuu.

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.