Viski sijoituskohteena

Viskiin on alkanut pesiytyä sijoittamisesta tuttuja ilmiöitä. Moni miettii, mihin viskiin nyt kannattaisi sijoittaa. Se on lieveilmiö, joka kumpuaa siitä, että viskin kysyntä on viime vuosina kasvanut niin voimakkaasti. Toisaalta sen voi nähdä osana osakemarkkinoiden lietsomaa sijoitushuumaa, jossa tavallinenkin tallaaja on päässyt kokemaan pörssissä ennennäkemättömän nousuputken pelkästään roikkumalla indeksissä mukana. Sellainen voi sokeuttaa kenet tahansa.

Olen kuitenkin alkanut kuulla ympärilläni yhä useammin kysymyksiä, kannattaisiko viskiin sijoittaa – siis ihan sijoitusmielessä, vaikka siitä ei juomana niin pitäisikään. Aluksi pidin sitä täysin järjettömänä ajatuksena, mutta en pidä enää. Kyllä 1600-luvulla Hollannissakin ihmiset olivat valmiita ostamaan yhden tulppaaninsipulin kokonaisen kivitalon hinnalla. Miten tämä voisi olla yhtään järjettömämpää kuin se oli?

Sijoittamisen klassiset kysymykset eivät koskaan muutu. Mihin minun kannattaisi sijoittaa? Onko nyt hyvä hetki sijoittaa? Olisiko tämä sijoituskohde parempi kuin tuo toinen? Viime aikoina näitä kysymyksiä on ruvettu kysymään viskimarkkinoilla, ja vähitellen se alkoi pohdituttaa minuakin. Miksi meidän viskiharrastajien pitäisi alkaa kärsiä siitä, että yhä useampi ilmaantuu markkinoille vain keinottelemaan viskillä? Meidän viskillämme?

Viski on ollut suosittu keräilykohde 1960-luvulta saakka, joten viskin arvonmäärityksessä ei ole varsinaisesti kyse mistään täysin uudesta asiasta. Viski nousi jo legendaaristen italialaisten keräilijöiden Eduardo Giacconen ja hänen seuraajiensa aikana samankaltaiseen asemaan kuin missä punaviinit olivat jo aiemmin olleet. Viski on muutenkin seuraillut viinin kehityskulkua prestiisiaseman rakentamisessa aina alalle ilmaantuneista auktoriteeteista erilaisiin pisteytysjärjestelmiin saakka. Niitä on kerätty, varastoitu, himoittu, kaupattu. Niillä on myös tehty paljon rahaa. Viiniin verrattuna viskin etuna on ollut myös hyvä säilyvyys. On voitu uskotella niiden olevan lähtökohtaisesti juomakelpoisia vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Syksyllä 2014 hollantilainen sijoittaja Michel Kappen osti kuuluisan (sokean) italialaisen viskikeräilijän Valentino Zagattin kokoelman 3 100 arvokkainta pulloa 10 miljoonalla eurolla, mistä uutisointiin aikanaan laajalti lehdistössäkin. Tänä syksynä Kappenin johtama Scotch Whisky International avasi Hollannissa Zagattin kokoelmaan perustuvan museon, mikä oli Zagattin ehtona kaupalle. Scotch Whisky International on sijoittanut viskiin vuodesta 2007: pulloihin, kokoelmiin ja tynnyreihin. Jos siihen touhuun on halunnut itse mukaan, minimi-investointi on 25 000 euroa, mutta varallisuutta pitää olla käytettävissä vähintään 100 000 euroa, jotta pääsee yhtiön varainhoidon asiakkaaksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että Michel Kappen itse on entinen investointipankkiiri ja tuonut varainhoidon prosessit mukanaan viskimaailmaan.

Kaikki alkaa kuitenkin keräilystä. Sijoittamisessa on kyse kulutuksen lykkäämisestä ja käpyvarastojen keräämisestä talven varalle. Fyysisten hyödykkeiden keräilyssä on tietyt lainalaisuudet, oli kyse sitten postimerkeistä, baseball-korteista tai inkunaabeleista (ns. kehtopainatteista, painettu Euroopassa ennen vuotta 1501). Keräily aina erikoistuu, mitä pidemmälle se kehittyy. Yleensä viskikokoelman kerääminen alkaa yksittäisistä pulloista mutta jalostuu vähitellen joko aihekeräilyksi tai historiapainotteiseksi keräilyksi. Tyypillisiä ovat myös näiden yhdistelmät.

Aihekeräilyssä erikoistutaan esimerkiksi Islay-viskeihin tai tarkemmin Ardbegin viskeihin. Historiakeräilyssä kohteena voivat olla esimerkiksi oman syntymävuoden viskit tai ennen vuotta 1970 tislatut Bowmoret. Myös The Manager’s Dramin ja Rare Maltsin kaltaiset sarjat ovat olleet keräilijöiden rakastamia yhtäältä niiden rajallisen pullomäärän ja toisaalta sarjoissa piilevien tiettyjen pienien poikkeamien ansiosta. Viskisarjoissa pieni virhepainatus etiketissä vastaa postimerkin virhettä hammastuksessa ja muusta sarjasta lievästi erilainen pakkaus pientä värieroa suhteessa muuhun postimerkkisarjaan. Keräilijälle tuottaa yleensä suurta nautintoa tietää ja henkilökohtaisesti todistaa näitä poikkeamia.

Erityisen suosittuja keräilykohteita ovat olleet viskiminiatyyrit. Niihin pääsee keräilyssä suuria pulloja helpommin kiinni eikä satojen pullojenkaan kokoelmaa varten tarvitse hankkia erillisiä tiloja. Miniatyyreissa poikkeamat ja pienet julkaisuerät ovat vielä aivan erityisen tyypillisiä, joten keräilylle on siltä osin rakennettu hyvä maaperä.

Mitä pidemmälle keräily etenee, sitä pääomaintensiivisempää siitä tulee. Kokoelmasta yleensä puuttuvat viimeiseksi ne kalleimmat ja harvinaisimmat yksilöt. Tässä vaiheessa sijoittaminen tulee mukaan kuvaan. Keräilijän asenne muuttu herkästi sijoittajan asenteeksi, vaikka varsinainen voitontavoittelu ei olisikaan päällimmäisenä mielessä.

Keräilykohteilla on jälkimarkkinat, joissa niitä arvotetaan säännöllisesti uudelleen. Niistä on siis mahdollista päästä eroon usein hankintahintaa suuremmalla summalla. Se antaa keräilijälle tietyn loogisen oikeutuksen investointipäätöksen tekemiseen. On helpompaa ostaa viskipullo tuhannella eurolla, jos ajattelee, että mikäli tulee katumapäälle, sen saa todennäköisesti myytyä pois puolellatoista tuhannella eurolla muutaman vuoden päästä. Hankintaa on silloin helpompi pitää ”hyvänä” kuin tuhannella eurolla ostetun jättimäisen talousviskilaatikon jemmaamista autotallin nurkkaan.

Viskin kuitenkin erottaa esimerkiksi kolikoiden ja nykytaiteen keräilystä sen käyttöarvo: keräilykohteen voi myös juoda. Aika ajoin on esitetty mielipiteitä, että keräilyviskitkin pitäisi lähtökohtaisesti juoda ja pullot täyttää sen jälkeen teellä ja kapseloida uudelleen. Keräilijälle tällainen ehdotus on tietenkin täysin mahdoton, koska se edellyttäisi keräilykohteen perusolemukseen kajoamista ja jälleenmyyntiarvon tuhoamista. Toki myös tyhjiä viskipulloja on alettu syytää maailmalla myyntiin, mutta koska niistä merkittävä osa päätyy viskiväärennösten pohjaksi, toimintaa voi pitää ainoastaan täysin moraalittomana.

Jos viskiä tarkastelee investointikohteena, vertailukohdaksi on syytä ottaa perinteiset rahoitusinstrumentit. Niiden kontekstissa viskipullo on puhtaasti spekulatiivinen sijoitus, jossa sijoittaja ottaa näkemystä sen arvon kehittymisestä jälkimarkkinoilla. Viskiin sijoittava siis uskoo kohteen markkinahinnan nousuun ja sitä kautta sijoituksen tuottopotentiaaliin tulevaisuudessa.

Vaikka moni Whiskybaseen kokoelmansa pullot ladannut harrastaja nauttii kokoelmansa arvonnoususta sivuston laskurissa, todellisuudessa kokoelma ei tuota yhtään mitään. Viskikokoelma ei maksa omistajalleen korkoa, osinkoa eikä pääomanpalautusta – siitä ei tuloudu kerrassaan mitään. Whiskybasen laskuri kertoo korkeintaan ylimalkaisesta oletuksesta, jolla palvelun käyttäjä voi fantasioida, mikäli saisi kaikki pullonsa myytyä siihen hintaan, mitä viskikaupat niistä sattuvat nykyisellään vaatimaan. Jokainen tietää, että samoja pulloja voi löytää huutokaupoista murto-osalla niistä hintavaatimuksista, mitä erikoiskaupat esittävät. Whiskybasen arvonmääritys kuitenkin perustuu vain jälleenmyyntihintoihin, joita harrastajat ovat sattuneet maailmalla viskikaupoissa näkemään ja muistaneet kollegiaalisesti kirjata järjestelmään.

Se on hiukan sama kuin jos arvopaperipörssien hinnanmuodostus perustuisi siihen, millä rahalla Reiska sattui kuulemaan jonkun kaupitelleen Cargotecin paperia viime kuussa jossain. Tai että Ahlstrom-Munksjön uudet osakkeet tulisivat myyntiin sellaisilla hinnoilla, mitä kauppiaat eri puolilla keksivät ne myyntiin laittaa. Ja kun näistä vielä lasketaan keskiarvoja, Whiskybasen esittämät pullohinnat ovat korkeintaan viitteellisiä. Niillä on viihdearvo: nousevaa käyrää on mukava katsella, ja se nousee vielä sitä enemmän, mitä enemmän pulloja ostelee. Aivan kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Lyhyesti: viskin hinnanmuodostus on sijoittamisen kontekstissa kelvotonta, koska se perustuu niin suurelta osin epävarmuuksiin, sattumiin ja jopa suoranaiseen mielivaltaisuuteen.

Yksittäisten arvopullojen kaupankäyntivolyymit ovat täysin riittämättömät aktiiviseen hinnanmuodostukseen. Tämän tavallinen viskiharrastaja kokee suurena mahdollisuutena, koska se avaa mahtavan sauman arbitraasikauppaan. Kukapa ei olisi joskus löytänyt himoitsemaansa viskiä maailmalta niin sanottuun vanhaan hintaan? Kerrankin harrastajalle on hyötyä kaikesta siitä, mitä tietää: informaation epäsymmetria voi auttaa tekemään loistavia löytöjä.

Tästähän arbitraasissa on kyse: että löytää 200 euron arvoisen vanhan Bowmoren 60 eurolla, ostaa pullon pois ja sanoo, että tämän jälkeen se on 200 euron pullo. Henkisesti siinä teki 140 euron voiton, vaikka menetti 60 euroa rahaa. Tällaista on perinteisesti harrastajan ja keräilijän ”sijoittaminen”. Tiedän muuten, että esimerkiksi Porsche-piireissä autoharrastajat ovat alkaneet puhua harrasteyksiköistä: on helpompi mainita ohimennen kotona, että taas meni moottoriremonttiin kolme harrasteyksikköä kuin että siihen meni kolmetuhatta euroa rahaa. Onneksi viskissä harrasteyksiköt ovat sentään keskimäärin pienempiä. Ainakin tavallisella harrastajalla.

Aina silloin tällöin tulee vastaan viskejä, jotka on alihinnoiteltu suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Hinnoitteluvirheet markkinoilla korjaantuvat sitä tehokkaammin, mitä suurempi on kysyntä. Siksi moni on tehnyt hienoja löytöjä esimerkiksi Skotlannin syrjäisten huoltoasemien viskihyllyistä, joissa pölyn alta on saattanut paljastua parillakympillä aivan uskomattomia harvinaisuuksia. Markkinoilla yksittäisten pullojen hinnat voivat heilua täysin järjettömästi, mutta kun pistetään myyntiin satatuhatta pulloa, hinnat asettuvat hyvinkin kilpailukykyisiksi eri markkinoilla, mikäli tuotteelle vain on kysyntää.

Kokeilin itse tänä vuonna ensimmäistä kertaa viskin myymistä huutokaupassa ja sain hyvän muistutuksen, että treidaus on volyymibisnestä. Myin huutokaupassa kaksi Highland Park -pulloa, koska niiden hinnat olivat nousseet ostohinnoista moninkertaisiksi – ja etenkin hinta suhteessa niiden arvoon minulle itselleni karannut täysin käsistä. Olin kumpaakin viskiä maistellut moneen otteeseen eri tilanteissa ja pitänytkin niistä, mutta ajattelin, että voin hyvin myydä ne pois ja ostaa tilalle jotain merkityksellisempää. Näin lopulta tein.

Pakkasin nämä viikinkilaivat pahvilaatikkoon ja postitin sen omalla kustannuksellani maailmalle. Olin etukäteen laskenut, mitä pulloista pitäisi vähintään saada, jotta operaatio kannattaisi. Aiemmin toteutuneiden vasarahintojen perusteella tällainen haarukka oli kohtalaisen helppo tehdä kummallekin pullolle. Huutokaupan lopuksi katselin pullojeni hintoja ja totesin, että toisen hinta nousi reilusti yli määrittämäni alarajan mutta toisen hinta jäi aivan alarajalle. Markkina oli ehtinyt jälkimmäisen kohdalla saturoitua juuri ennen vasaran paukahdusta. (Jälkimmäisessä kyse oli siis Highland Parkin eräästä uudesta single caskista, jos jotakuta mietityttää.)

Toisaalta sain kummastakin pullosta enemmän kuin mitä olin niistä maksanut. Postimaksut, preemiot ja muut välilliset kulut kuitenkin pyyhkivät näin pienessä myynnissä hyödyt todella vähäisiksi. Lisäksi oma pääomani oli ollut kiinni näissä pulloissa jo useamman vuoden, joten diskonttaamisen jälkeen ei voida puhua kovinkaan mainittavasta tuotosta – etenkin, kun vielä sijoitin saamani varat uudelleen ja maksoin taas lisää kuluja, että sain vaihtoehtoiset pullot kotiutettua. Lopputulos oli lähinnä hauskaa jännitysviihdettä, kun näki, millä kiihkolla omia pulloja lopulta huudettiin. Siitä kannatti jo vähän maksaa.

Jäin kokemukseni jälkeen miettimään, miten viskin treidaamisella voisi tehdä rahaa. Ensimmäinen edellytys on volyymi. Myyntiin pitäisi saada runsain määrin pulloja, jotta hajautus toteutuu eikä yksittäisen viskin jääminen alihintaiseksi tuhoa koko treidiä. Toisena edellytyksenä on kulujen painaminen mahdollisimman alhaisiksi. Tästä on kyse flippaamisessa, jota viskihuutokaupoissakin on alettu harrastaa enenevissä määrin. Flipissä huutaja ostaa viskin, jättää sen säilytykseen ja myy sieltä suoraan eteenpäin – näkemättä koskaan ostamaansa pulloa. Huutokauppa saa tästä lisää aktiviteettia, liikevaihtoa ja roiman katteen, kun kohteita ei tarvitse syöttää järjestelmään tai edes valokuvata uudelleen. Huutaja korjaa mahdolliset spekulatiiviset hyödyt, mikäli pullon hinta jatkaa nousuaan. Samalla postittamiseen ja lähetysten vakuuttamiseen ei kulu arvokasta pääomaa eikä ylimääräistä aikaa. En tiedä, mitkä tahot tällaista palvelua tänä päivänä tarjoavat, mutta kyselemällä se varmasti selviäisi. Satavarmasti sitä löytyy.

Kun tätä kaikkea katsoo arvopaperimarkkinoiden näkökulmasta, viskimarkkina elää menneisyydessä. Jos viskin treidaamisesta haluaisi tehdä todellisen bisneksen, se pitäisi ensin arvopaperistaa. Sille pitäisi muodostaa likviditeetti eli noteerata se jollain sellaisella kauppapaikalla, jossa sen saa vaihdettua nopeasti takaisin käteiseksi. Ei järkevä sijoittaja tänä päivänä osta markkinoilta fyysistä kultaa, vaan kultafutuureja – ainakin, jos haluaa tehdä sillä kauppaa. Harkkojen kuljettaminen ja säilyttäminen on hemmetin vaivalloista puuhaa, samoin kuin vaikkapa öljytynnyreiden roudaus tai viljan varastointi. Korkeintaan joku hopeamarkkina on sellainen, että hörhöt ovat holvanneet sitä luolastoon ja toivovat, että joku sen varaston joskus ostaa sieltä satumaiseen hintaan, kun maailmantalous on ensin tuhoutunut pirstaleiksi.

Ketään ei varmasti yllätä, jos kerron, että viskiä on jo alettu arvopaperistaa? Maailman ensimmäinen suoraan viskiin sijoittava, julkisesti noteerattava rahasto on perustettu tänä vuonna Ruotsissa, ja se on aloittanut äskettäin osuuksien myynnin sijoittajille. The Single Malt Fund on ruotsalaisen Christian Svantessonin johtama projekti, joka pyrkii keräämään tänä talvena sijoittajilta 25 miljoonaa euroa ja listautumaan pohjoismaiseen Nordic Growth Market -pörssiin ensi maaliskuussa. Ruotsin markkinavalvoja on jo hyväksynyt tällaista vaihtoehtoista rahastoa koskevan regulaation, joten läpimeno on enää annista kiinni.

The Single Malt Fundin vertailuindeksinä on yksityiseen tietokantaan perustuva Rare Whisky Apex 1000, jonka perusteella harvinaisen viskin maailmanmarkkinahinta on noussut 370 prosenttia vuodesta 2010. Kun vuosituotot ovat olleet keskimäärin 25 prosenttia, tässä on Svantessonin mukaan bisnessauma. Rahasto lupailee sijoittajille 10 prosentin vuosituottoa, mutta juoksevat kulut leikkaavat siitä heti 2,5 prosenttia vuositasolla pois. Käytännössä rahastosta tulee viskihuutokauppoihin peluri, joka voimistaa tiettyjen kohteiden kysyntää välittömästi.

Ennen tätä ruotsalaisten innovaatiota Wall Streetillä oli parin vuoden ajan myynnissä pörssinoteerattu ETF-rahasto, joka sijoitti varansa alkoholiyhtiöihin ja omisti sitä kautta välillisesti myös viskiä. The Spirited Funds/ETFMG Whiskey and Spirits ETF:n omistukset olivat kuitenkin puhtaasti alkoholiyhtiöiden osakkeissa, kuten Diageossa, Pernod Ricardissa ja Brown-Formanissa.

Käytännössä ETF:ssä oli vain 23 yhtiön osakkeita, joista nuo mainitut kolme suurinta käsittivät omistuksista yli 40 prosenttia. Omistus oli siis heikosti hajautettua ja siksi markkinariski huomattavan suuri suhteessa tuottopotentiaaliin. Marraskuun alussa 2016 perustetun rahaston taival päättyi 15. kesäkuuta 2018. Osuuksien arvo nousi pörssin yleisen nousumarkkinan siivittämänä vajaassa kahdessa vuodessa yli 35 prosenttia, mutta rahaston kysyntä jäi niin alhaiseksi, ettei The Spirited Fundsin ja ETF Manager’s Groupin ollut mielekästä sitä jatkaa.

Nyt ruotsalaiset yrittävät uudella vaihtoehtoisrahaston konseptilla, joka sijoittaa suoraan fyysiseen viskiin. Sinänsä The Single Malt Fundin 25 miljoonaa euroa ei ole vielä kovin paljon pääomaa, jos viskimarkkinasta puhutaan. Toki sillä saa tuhannen euron viskilekoja kaappiin komeat 25 000 kappaletta, mutta kaikkein kalleimpia viskejä ei tuolla rahalla oikein kannata vielä lähteä havittelemaan.

Esimerkiksi kuuluisan The Macallan 60 yo 1926/1986 -sarjan ainoa Michael Dillonin maalaama pullo myytiin äskettäin Christie’sin huutokaupassa ennätyshintaan yli miljoonalla punnalla. Summa nousi lopulta 1,2 miljoonaan puntaan eli runsaaseen 1,3 miljoonaan euroon, kun ostajan preemio lasketaan mukaan. Näitä saisi ruotsalaisrahaston pääomalla siis 18 kappaletta, mikä olisi sijoitukselle hajautuksena melko riittämätön, ja sen jälkeen pääoma olisi kiinni niissä. Ja koska fyysinen (nestemäinen!) viski on hauskasti epälikvidi sijoituskohde, pääomapako rahastosta johtaisi nopeasti viskin alihintaiseen pakkomyyntiin ja koko rahaston tuhoon.

Todennäköisesti rahaston kannattaisi keskittyä muutamien kymmenien tuhansien eurojen hintaluokissa liikkuviin pulloihin (jotka nekin ovat toki tavallisen ihmisen ulottumattomissa). Lisäksi tuottojen takia rahaston lienee syytä myös kierrättää varastoaan aktiivisesti ja pelata äkillisillä arvonnousuilla lisää sijoitettavaa pääomaa kassaan. Varmasti se näitä näkökohtia avaa antiesitteessään, mutta sitä en ole vielä ennättänyt lukea. Sen pureskelu olisi oikeastaan kokonaan oman postauksensa aihe.

Sen verran The Single Malt Fund pisti ajatuksia liikkeelle, että rupesin itsekin miettimään ja paperille hahmottelemaan tällaista viskisijoitussalkkua, niin inhorealistisia ulottuvuuksia kuin se näin harrastajan näkökulmasta toisaalta avaakin. Jos olisi käytettävissä esimerkiksi miljoona euroa sijoitettavaa varallisuutta, jonka olisi päättänyt allokoida nimenomaan fyysiseen viskiin, mitä kannattaisi ostaa? Millainen olisi sijoittamisen aikajänne? Millaisen tavoitteen sille määrittäisi ja millä perusteella? Mihin vertaisi salkun suoriutumista?

Tiedän, että Ruotsissa on useita viskiharrastajia, jotka rahoittavat viskiharrastuksensa nimenomaan treidaamalla viskiä. He maksavat siis omat viskinsä niillä tuotoilla, jotka kaupankäynnistä saavat. Jos Ruotsin markkinoille tulee esimerkiksi erikoiserä Highland Parkia, nämä treidaajat ostavat sitä heti pari laatikkoa ja pistävät maailmalle myyntiin. Väliin jäävällä katteella voi sitten ostaa viskejä omaan kaappiin ja nautiskella elämästä. Kyllä ruotsalainen osaa.

Viskisijoitussalkussa olennaista olisi nimenomaan saada pääoma kiertämään, jotta tuotto realisoituu. Epälikvidit sijoituskohteet voidaan toki noteerata kirjanpidolliseen substanssiarvoonsa eli tutummin NAViin (engl. net asset value), mutta salkkuviskien kirjanpitoarvolla kikkailu ei todellisuudessa ole paljon sitä Whiskybasen laskuria kummoisempi tapa arvottaa omaisuuseriä. Siksi kertyneitä tuottoja on parempi pyrkiä realisoimaan ja sijoittamaan uudelleen.

Sen takia viskisijoitussalkussa kannattaisi todennäköisesti painottaa viskejä, joille on säännöllinen, kasvava kysyntä. Se taas lisääntyy, kun viskin jälkimaine kasvaa. Esimerkiksi 1970-luvun Ardbegit ja viralliset Port Ellen -julkaisut olisivat kohtalaisen vahvoja runkoviskejä tällaiseen salkkuun, ainakin niin kauan kuin niitä löytyy baareista, joissa tulevat ostajat pääsevät niitä maistamaan ja luomaan sen perusteella unelmiaan näistä hankinnoista, kunhan ovat ensin rikastuneet yrityskaupoilla tai voittaneet lotossa.

Tasaista kysyntää on myös tietyillä sarjoilla, joista Rare Malts lienee suosituin. Kun sarja on vielä sen kokoinen, että se on mahdollista kerätä täydelliseksi, kaikkein harvinaisimpien yksilöiden hintakehitys on yleensä suotuisaa. Lisäksi se, että sarjan julkaiseminen on päättynyt, on ratkaisevan tärkeää. Tästä syystä esimerkiksi Highland Parkin single caskien haluttavuus on laskenut sitä mukaa, kun uusia viskejä on saatu markkinoille. (Korostan tässä ihan erikseen, että julkaisemisen jatkuvuus ja laajuus on viskiharrastajan kannalta vain ehdottoman hyvä asia.)

Näiden lisäksi hyviä sijoituskohteita olisivat esimerkiksi maakohtaiset pullotteet, jos esimerkiksi Suomeen saataisiin joskus jotain, mikä voisi muitakin kiinnostaa. Ruotsissa näitä on ollut vuosien saatossa runsaastikin, Suomessa harvemmin. Näin voisi hankkia itselleen hyvän mielen sillä, että oman vaivannäön ansiosta ulkomaillakin voisi olla mahdollista ostaa ainoastaan Suomen monopolialueella myytyä viskiä.

Lopuksi kannattaisi todennäköisesti iskeä myös momentumiin kiinni. Viime vuosina nousuhuuman huipulla ovat ratsastaneet Macallan ja Karuizawa, enkä näe syytä, miksi ne eivät olisi jatkossakin kovassa vedossa, jos vain maailmantalous jatkaa kasvuaan ja Aasian rikkaat rikastuvat. Kun ostajia ilmaantuu lisää, hinnat nousevat – niin yksinkertaista se on. Myös muut hienot Japani-viskit, erityisesti Hanyun korttisarja ja Yoichin single caskit, jatkavat mitä luultavimmin edelleen kallistumistaan viskimarkkinoilla. Samoin jenkkiviskeistä etenkin Pappy Van Winkle. Halvalla ei pääse mukaan, mutta kannattaa muistaa, mitä momentum-sijoittamisen pioneeri Richard Driehaus on sanonut: ”Eniten rahaa tehdään ostamalla kalliilla ja myymällä vielä kalliimmalla.”

Nämä ovat ne turvalliset vedot, joita viskisijoitussalkussa uskaltaisi kuka tahansa tehdä. Suurin työ olisi löytää ne seuraavat nousevat tähdet, joilla todelliset tuotot tehtäisiin ja rökitettäisiin indeksi. Sitä varten tällaiseen salkkuun pitäisi ruveta panostamaan aikaa ja tekemään markkinatutkimusta. Pitäisi olla jatkuvasti markkinoilla ostamassa ja myymässä viskiä. Pitäisi tuijottaa Rare Whisky Apex 1000 -indeksiä ja oman salkun kehitystä ja miettiä, mihin tuottoon olisi tyytyväinen. Ei ole vaikea arvata, että viskiharrastuksen hauskuus katoaisi nopeasti viskitreidaajan elämästä. Hyvin pian nurkkiin kertyvät hienot pullot alkavat ahdistaa niin paljon, että ne vaihtaisi koska tahansa mieluummin riveiksi sähköiselle arvo-osuustilille.

Entä sitten se viskirahasto, jossa joku toinen tekisi tämän kaiken puolestani? Vertaisin sitä kuitenkin mieluummin muihin rahastoihin, joita yleisölle on myynnissä. Systeemiriski on ainakin melkoinen, koska jos koko viskin kysyntä sakkaa ja buumi hyytyy, rahaston arvo sulaa kuin Pattisonin kriisissä 1898. Siinä mielessä pääomaa olisi järkevää hajauttaa laajemmin eikä ainakaan laittaa kaikkia munia tuohon samaan viskisalkkuun. Ja edelleen sijoituskohteen alla on spekulatiiviseen tuottoon tähtääviä viskipullohankintoja, ei esimerkiksi voittoa tuottavia yrityksiä, jotka maksavat osuuden voitostaan vuosittain osinkoina omistajille.

Ainakin näin äkkiseltään tuntuu, että tällaisen viskirahaston onnistuminen on täysin kiinni salkunhoitajan kyvykkyydestä ja näkemyksestä, onnistuneista ajoituksista ja tehokkaista menetelmistä. Noin pienellä tuotto-odotuksella ja raskaalla kulurakenteella riski tuntuu kuitenkin varsin suurelta, etenkin tässä markkinasyklin vaiheessa. Jos maailmantalous sakkaa, viskin hintakehitys voi pysähtyä pitkäksikin aikaa. Viisi vuotta nollakehitystä olisi kuolinisku viskirahastolle. Ei kukaan sijoittaja haluaisi maksaa kaverille, joka istuu viskikaapissa kädet ristissä ja vain toivoo parasta.

Mikäli ruotsalaisten viskirahasto kuitenkin lähtee lentoon, sille on helppo ennakoida seuraajia. Näin viski vähitellen arvopaperistuu: sijoittajat ovat valmiita maksamaan entistä enemmän rahasto-osuuksista, joiden alla on fyysisiä viskipulloja, ja vähitellen niitä osuuksia myös paketoidaan erilaisiin strukturoituihin sijoitustuotteisiin. Niiden arvo taas erkaantuu herkästi todellisuudesta.

Finanssimarkkinoilla rahoitusinstrumenttien arvo nimittäin tuppaa kasvamaan niiden alla olevien fyysisten tuotteiden arvoa suuremmaksi, koska likvidille markkinalle on helpompi ohjata pääomia kuin ryhtyä itse omin käsin treidaamaan fyysistä viskiä. Näen helposti mielessäni tilanteen, jossa vaikkapa kolmen viskirahastoon olisi välittömästi ja välillisesti sitoutunut pääomia 300 miljoonaa euroa, vaikka niillä ei olisi hallussaan muutamia satoja pulloja enempää vanhaa Macallania. Maailma on juuri näin hullu.

Harrastajan kannalta viskin hinnannousu on totta kai yksiselitteisen masentavaa. Siinä suhteessa sijoittaisin itse oman pääomani vauhdittamaan muiden omaisuuslajien arvonnousua, koska vaikka viskibuumissa oman viskikaapin pullojen arvo näennäisesti kasvaa, harrastaja on kuitenkin aina netto-ostaja. Jos aloittaisin viskiharrastuksen tänään, voisin vain haaveilla niistä Port Elleneistä, vanhoista Ardbegeista ja Bowmoreista ja muista, jotka olivat vielä tavallisen kuolevaisen ulottuvilla kymmenisen vuotta sitten. Olen ollut onnekas, että olen päässyt maistamaan monia näitä viskejä vielä silloin, kun niihin ei liittynyt mitään ylimaallista eikä tarvinnut ajatella nauttivansa satojen eurojen arvoista senttilitraa.

Jälkiviisaus on valtavan helppoa, kuten jokainen tietää. Totta kai olisi kannattanut aikanaan haalia kaapit täyteen näitä tänä päivänä keräilyharvinaisuuksiksi luokiteltavia viskejä, kun niitä sai sadalla eurolla. Ensimmäistä Black Bowmorea olisi voinut ostaa parikin laatikkoa, kun sitä myytiin 80 punnan kappalehintaan. Ardbegin Provenance-julkaisut ja 1970-luvun single caskien kimara, Port Ellenin Rare Maltsit ja alkuvaiheen Special Release -julkaisut ja vino pino Karuizawaa olisivat sopineet omaan kaappiin oikein hyvin.

Silti koen oloni erittäin onnekkaaksi, että olen voinut hyvällä mielellä korkata ja nauttia viskejä, joita moni keräilijä ei koskaan avaa ja joita sijoittajat kohtelevat pelkästään sijoituskohteina. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta. Toivon, että mahdollisimman moni keskittyisi jatkossakin siihen, mistä viskissä oikeasti on kyse. Elämän katoavaisuudesta.

4 comments

  1. Hienoa pohdintaa ja omalle kohdalle todella ajankohtaista. Taidanpa korkata jonkun ensimmäisen huutokauppakokemukseni kautta kotiutetuista pulloista, joista kaikki ostin nautittavaksi mutta silti olen ajautunut niitä tähän asti vain ihailemaan ja tarkkaillut mahdollista arvonnousua…

    1. Kiitos! On kieltämättä koukuttavaa katsoa, miten joskus ostetun pullon hinta nousee ja miten oman hankinnan arvo kehittyy. Silti on olennaista ja tärkeää, että pyyhkii sen kaiken hälinän mielestään, korkkaa pullon ilman mitään muuta syytä ja keskittyy siihen. Vasta silloin lähestytään sitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Vastaa käyttäjälle tuomo tenhunen Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.