Prominenttien viskikirjojen julkaisutahti on viime vuosina hiljentynyt voimakkaasti. Se näkyy myös tämän blogin viskikirjapostausten määrän vähenemisenä. Ei ole tullut oikein mitään kiinnostavaa uutta luettavaa. En oikein jaksa kirjoittaa erillisiä postauksia sinänsä erinomaisista Malt Whisky Yearbookeistakaan, vaikka sarjan uusinkin pumaska on ollut ahkerassa luvussa ja melkein kannesta kanteen taas syynätty.

Nyt vastaan tuli kuitenkin Malt Whisky Yearbookista, Whisky Magazinesta ja monista muistakin yhteyksistä tunnetun Ian Wisniewskin tuore teos. Islayn historiasta, tislaamoista ja viskeistä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja, mutta A Passion for Whisky. How the tiny Scottish island of Islay creates malts that captivate the world (Mitchell Beazley, 2023) tuntui heti raikkaalta ja houkuttelevalta. Tajusin sen ääressä, että omasta unelmieni Islayn-matkastani tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta, vaikka mielestäni kävin siellä ihan äskettäin. Korona-aika on sekoittanut ajantajun ja pyyhkinyt muutamia vuosia kokonaan pois ainakin omasta pääkopastani.

Wisniewskin teoksen resepti on sinänsä tuttu ja turvallinen. Ensin käydään läpi Islayn tarina viskin paratiisisaareksi, sitten pureudutaan viskin tekemiseen, lopuksi käydään tislaamo kerrallaan tuotantoprosessi ja keskeinen tarjonta läpi. Jokaisen viskiä julkaisseen tislaamon tuotteista otetaan tyypit ja kirjataan parin pullotteen nuotit ylös. Wisniewskin vahvuutena on kuitenkin harvinaisen notkea sanankäyttö ja kyky kuljettaa tarinaa uuvuttamatta lukijaa loputtomilla detaljeilla tai kirjoittajan ehtymättömällä viisaudella. Tislaamojen viskinteon detaljit on listattu kirjan loppuun, ja kaikista tislaamoista joku pääsee ääneen. Erittäin napakat ja hyvin tarinaan istuvat haastatteluosuudet tuovat lukijalle tunteen, että kirjoittaja on aidosti käynyt olennaisen äärellä ja tuntee syvällisesti sen, mistä kirjoittaa.

Toistakymmentä vuotta viskiä aktiivisesti harrastaneena, kasan Islay-kirjoja lukeneena ja saarelle itsekin viskimatkan tehneenä luin tätä kirjaa luonnollisesti omasta näkökulmastani. Kaikki ylimielisyys kyllä vaihtui uteliaisuuteen nopeasti, kun katselin sisällysluettelon tislaamolistaa. Ardbegin jälkeen alkoi tulla heti itselleni omakohtaisesti tuntemattomia nimiä: Ardnahoe, Laggan Bay, Portintruan… Ja mikä ihme on ili-niminen tislaamo? Kirjoitetaan siis pienellä kirjaimella – siitä en ollut ikinä kuullutkaan. Näistä uusista tislaamoista ainoastaan Ardnahoe löytyi uusimmasta Malt Whisky Yearbookista, muista ei ollut siellä sanaakaan.

Kirjan ääressä tuli heti tunne, että nyt olen Wisniewskin ansiosta uuden äärellä. Paljon on kymmenessä vuodessa ehtinyt Islaylla tapahtua. Sen verran toki tiesin, että moni kunnianhimoa huokunut tislaamoprojekti oli siellä ehtinyt myös kariutua tässä ajassa. Hiukan tarkemmin seurasin aikanaan Jean Donnayn Gartbreck-projektia, joka nyt ilmeisesti on lähdössä taas käyntiin, nyt Pernod’n johdolla. Alkujaanhan tuohon projektiin oli kytkeytynyt myös Hunter Laing, joka sittemmin perusti oman Ardnahoe-tislaamonsa. Se onkin tässä Wisniewskin kirjassa nyt myös esiteltynä.

Wisnieswkin tarina Islayn noususta viskin maailmankartalle on heti kärkeen sujuvasti kirjoitettu. En ollut ajatellutkaan, että Lord of the Isles on arvonimi, joka olisi edelleen olemassa. Nykyään sen haltijana on prinssi William, koska arvonimi kuuluu Skotlantia hallitsevan monarkin vanhimmalle pojalle. Prinsessa Catherine on vastaavasti Lady of the Isles. Mielikuvissani arvonimi kuuluu muinaisuuteen ja elää ainoastaan himoitussa Ardbeg-pullotteen nimessä. Wisniewski viittaa kirjassaan tiiviisti myös näihin halutuimpiin Islay-pullotteisiin, niiden keräilyyn ja siitä johtuneeseen hinnannousuun sekä tietysti Feis Ileen. Classic Malts -sarjalla on ollut oma merkityksensä vuodesta 1989 lähtien, samoin Rare Malts -sarjalla vuosien 1995–2005 välillä. Kun Port Ellenissä nyt taas viski virtaa, kaikkien mielessä ovat tislaamon Rare Malts -julkaisut ja vanha huippulaatu. Ainakin itselleni on vaikea nähdä, että siihen samaan olisi paluuta.

Kun Wisniewski teki töitä kirjansa parissa Islaylla joulukuusta 2022 tammikuuhun 2023, saarella oli yhdeksän toimivaa tislaamoa ja neljä muuta työn alla. Tislaamoesittelyistä kiinnostavimpia ovat ehdottomasti nämä uudet, vaikka toki Wisniewskin tarina tutuistakin paikoista ovat täynnä mielenkiintoisia anekdootteja. Mutta uusista en edes muistanut, miten Jim McEwan on ollut puikoissa Hunter Laingin omistamassa Ardnahoessa vuodesta 2017 saakka, koska omissa mielikuvissani mies kytkeytyy vain Bowmoreen ja myöhemmin Bruichladdichiin.

Samaan jämähtämisen tunteeseen havahduin Portintruan-esittelyssä, kun siellä tislaamon pomona on ollut jo pian viisi vuotta Georgie Crawford, joka ehti aikanaan omassa mielessäni täysin leimautua Lagavulinin distillery manageriksi. En muistanut sitäkään, että Portintruanin omistajat ovat Sukhinder Singh ja hänen veljensä Rajbir Singh. He taas ovat olleet pitkään The Whisky Exchangen sekä lukuisten yksityisten pullottajien kuten Elixirin omistajia. Vastaavasti Laggan Bay on Glengoynesta ja monesta muusta tunnettuun Ian Mcleod Distillersiin kytkeytyvä projekti, jota vetävät Donald MacKenzie ja Mackay Smith. Tislaamo sijaitsee Islayn lentokentän kulmilla, The Big Strand -hiekkarannan vieressä. Siellä tuotannon pitäisi käynnistyä nyt tämän vuoden alkupuolella. Vuositasolla viskiä pitäisi saada kypsymään 8 000 tynnyriä, Wisniewski kertoo.

Entä sitten se ili? Siitä en vilpittömästi ollut ikinä kuullutkaan. Tislaamohankkeen taustalla on herra nimeltä Bertram Nesselrode, joka osti jo vuonna 2008 kaksi hehtaaria maata Port Charlotten kupeesta. Bertram vaikuttaa kirjan haastattelussa sangen varakkaalta ja todella intohimoiselta Islay-turistilta, mutta niin vain vuonna 2018 hän päätti ryhtyä puuhaamaan tislaamoa omistamalleen maatilkulle yhdessä naapurinsa Scott McLellanin ja tämän isän Neilin kanssa. Luvat he saivat vuonna 2022, ja ensimmäisen tisleen pitäisi alkaa valua pillistä vuonna 2026.

Kuten olettaa saattaa, ilistä on tulossa varsin pieni tislaamo, jonka vuosituotannoksi on kaavailtu 200 000 litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Mittaluokka on suurin piirtein samoilla tasoilla esimerkiksi Isle of Raasayn ja Lindores Abbeyn kanssa. Tisleessä turpeistuksen tason luvataan vaihtelevan, ja sen mielikuvan toiminnasta saa, että tyyli lienee ainakin alkuvaiheessa osittain hakusessa. Entä mistä tämä ili-nimi on peräisin? Wisniewskin mukaan kyseessä on Islayn vanhin kirjallisesti tallennettu paikannimi, joka on norjalaista alkuperää ja kytkeytyy Bertramin omistaman farmilla sijaitsevaan Olestadin esihistorialliseen asutukseen. Sitäkin siellä kaivetaan parhaillaan esiin, ja vuonna 2022 alkaneet kolmevuotiset kaivaukset on tarkoitus saada päätökseen tänä vuonna.

Kaikkineen Wisniewskin teos on miellyttävää ja helposti sulavaa luettavaa, joka ei uuvuta lukijaansa loputtomalla detaljien vyöryllä vaan keskittyy olennaiseen. Jokaisen tislaamon jokaista nippeliä ei käydä läpi, vaan ne esitellään kaikki hiukan omasta kulmastaan. Kirjan parissa viihtyy mainiosti tällaisina synkkinä talvi-iltoina, ja jotain uutta Islaysta ja sen viskeistä entuudestaan tietäväkin siitä saa. Mieluusti lukisin vastaavia esityksiä muiltakin Skotlannin viskialueilta – ja mikä ettei muualtakin maailmasta.