Andrew Cameron

Andrew Cameron: The Myth, The Mafia and The Magic

Käsikirjoittaja ja kirjoittamisen ammattireiska Andrew Cameron sai vuonna 2006 toimeksiannon pieneltä Edradourin tislaamolta: pitäisi tehdä kässäri tislaamon esittely-dvd:tä varten. Cameron ei tietysti vanhana viskibloggarina tyytynyt vain käsikirjoitukseen vaan värkkäsi sen kylkeen myös pienen tislaamohistoriikin. Sittemmin Edradour on noussut Andrew Symingtonin käsissä ja viskibuumin siivittämänä uuteen kukoistukseen, joten historiikistakin tarvittiin uusi laitos kevääksi 2015. Cameron on lisännyt siihen uutta tutkimusta ja ihmisten lähettämiä uusia tietoja, mutta ei erittele tarkemmin, mitä ne ovat.

The Myth, The Mafia and The Magic. The History of the Edradour Whisky Distillery (Matador Publishing, 2015) on linjassa tislaamon kokoluokan kanssa – Edradour tuottaa maksimissaan noin 130 000 litraa alkoholia vuodessa ja kilpailee edelleen aktiivisesti Skotlannin pienimmän tislaamon paikasta Kilchomanin ja muutaman uuden tulokkaan kanssa (joskin mikrotislaamoihin verrattuna peli taitaa olla jo menetetty). Olisi ollut täysin yliampuvaa rakennella tislaamohistoriikista nahkakantista magnum opusta a’la Glenfarclas tai yhdistellä siihen laajemmin Andrew Symingtonin tai Signatoryn bisnestarinaa. Lopputuloksena on pieni kirjanen, 90 sivua. Värikuvia on lukujen välissä muutamia, mutta mitään visuaalista ilotulitusta taskukirja ei tarjoile.

Cameron_The_Myth_The_Mafia_And_The_Magic_002Nahkakansia ei tosiaan jää kaipaamaan, mutta hiukan syventämistä olisi ollut hienoa saada mukaan. Nyt tislaamon henkilökuntakin jää täysin mykäksi, muutamaa anonyymiä haastattelua lukuun ottamatta. Vanhoista valokuvistakaan ei ole pystytty tunnistamaan edes keskeisiä hessuja, jotka ovat kuitenkin pyörittäneet koko tislaamoa. Lisäksi Edradourin pullotteiden kelailu jää pariin blendiin, Pernod Ricardin lanseeraamaan ensimmäiseen single maltiin ja Symingtonin tuotekehityksen päälinjoihin. Kuolattavaa olisi voinut heittää tiskiin kosolti enemmän, kertoa vaikka perusvalikoiman taustoista tai tynnyrivalinnoista. Ja ylipäänsä Edradouria, sen luonnetta ja tyyliä olisi voinut vertailla alueen muihin tislaamoihin.

Jos nurinan jättää hetkeksi syrjään, Edradourin tarina on vetävä ja monipolvinen. Otsikkoon ladattu mafia-sana herättää kiinnostuksen välittömästi, koska kunnon gangsteritarinaa ei ole päässyt tislaamohistoriikkiin niputtamaan kovinkaan moni. Edradourilla on mafiatarinoille ihan katettakin, koska melkoiset peliveijarit ovat olleet kieltolain aikana kelkassa mukana.

Cameron itse kävi Edradourilla ensimmäistä kertaa vuonna 2002, juuri kun Andrew Symington oli sen ostanut. Toisella vierailulla 2005 heräsi suurempi kiinnostus ja kolmannella vierailulla, tammikuussa 2006, Cameron ryhtyi uppoutumaan menneisyyteen ja työstämään historiikkia. Tislaamolta hän sai käteensä vain pienen kirjasen, johon oli painettu perusfaktoja tislaamon historiasta. Loput piti kaivaa itse. Cameron kolusi keskeiset arkistot Skotlannissa ja Englannissa ja haastatteli vinon pinon ihmisiä.

Jotain siinä on, että jokaisen viskihistoriikin täytyy lähteä aina vuodesta 1494. Silloin Friar John Corr sai luvan käyttää mallastettua ohraa aquaviten värkkäämiseen ja pannut pantiin laillisesti porisemaan. Sen jälkeen on aina hiukan hiljaisempaa, ja Edradourin kohdalla tislaamon oma historia alkaa vuodesta 1825, jolloin Perthshiren paikalliset farmarit pistivät osuuskunnan pystyyn ja ryhtyivät valmistelemaan viinanpolttoa. Vuonna 1837 löytyy arkistoista ensimmäinen merkintä siitä, että 27-vuotias maanviljelijä Duncan Stewart ja 23-vuotias kauppias James Scott ovat harjoittaneet viskinvalmistusta tislaamossa. Lisenssi on ollut Mungo Stewartin ja Alexander Forbesin. Pian tuon jälkeen toiminta on annettu John McGlashanin käsiin.

Vuonna 1853 Edradour myytiin James Reidille, mutta McGlashan jatkoi vielä tislaamon arjen pyörittämistä. Viskin tislaaminen oli tuohon aikaan pientä, maataloustoiminnan kyljessä tapahtuvaa oheistoimintaa. Ja kovaa sellaista: John McGlashan kuoli 1877 ilmeisesti juomahommien seurauksena, 66-vuotiaana. Jälkipolville on säilynyt sanonta siitä, että John oli Edradourin paras asiakas. Toisaalta hyvin ei mennyt James Reidillakaan, koska hän kuoli jo kymmenen vuotta ennen McGlashania, vain 52-vuotiaana. Jamesin poika Donald Reid keskittyi pitkälti suvun tiluksien hoitamiseen mutta työllisti kolmea miestä ja kahta naista, jotka auttoivat myös tislaamon pyörittämisessä. Lopulta Donaldin mitta tuli täyteen viskibisnestä, ja hän myi Edradourin tislaamon John McIntoshille 1885.

John McIntosh and Company sai Edradourin kukoistamaan. Sopivasti 1880-luvulla phyloxera pyyhkäisi kartalta Ranskan viinitilat ja vei myös brandyn hetkeksi pois markkinoilta häiritsemästä. John McIntosh Whisky kävi hyvin kaupaksi, vaikka toki tislaamo oli myös tuohon aikaan erittäin pieni. Vuonna 1907 lapseton John McIntosh siirsi Edradourin 25-vuotiaan veljenpoikansa Peter McIntoshin haltuun. Kun tultiin 1920-luvun loppuun, alkoi tislaamon alamäki: 80–90 myydyn tynnyrin vuositahti putosi vuoteen 1932 mennessä 21 tynskään. Ja kun Peterin vaimo Annie kuoli vuonna 1928, mies masentui niin, ettei viskintekemisestä tullut sen jälkeen oikein mitään. Käytännössä tuotanto loppui jo vuonna 1929, ja suuri lama oli viimeinen niitti McIntoshin aikakaudelle.

Vuonna 1933 Edradour siirtyi William Whiteleyn haltuun. Whiteleyn henkilöhistoria oli värikäs jo tuohon aikaan. Hän oli työskennellyt James Munro & Sonsin palveluksessa ja liikkunut sujuvasti viskibisneksen harmailla alueilla ennenkin. Vuonna 1908 hän oli pystyttänyt Lontooseen William Whiteley & Companyn pääkonttorin ja kaksi muuta sivutoimipistettä mutta tehnyt 1912 konkurssin. Muutaman nerokkaan manööverin ansiosta Whiteley oli päässyt kuitenkin jaloilleen ja perustanut uuden, W. Whiteley & Co Ltd -yhtiön. Sillä oli 1930-luvun alussa muhkea tuoteportfolio ja kiiltävä julkisivu.

Cameron_The_Myth_The_Mafia_And_The_Magic_003Whiteleyn viskibisnesten lonkerot ulottuivat kieltolain ajan Yhdysvaltoihin. Vuosina 1920–1933 voimassa ollut Volstead Act oli hyödyttänyt Whiteleyn liiketoimia tuntuvasti, ja hän oli solminut siteet Mario Puzon Kummisedän esikuvaan, itseensä Frank Costelloon. Whiteleyllä oli siis mukavasti verirahoja taskussa, kun hän osti Edradourin Peter McIntoshilta 1 050 punnan hintaan vuonna 1933 ja kunnosti sen tuhannella punnalla – jos summat kääntää nykyrahaksi, puhutaan siis yhteensä noin miljoonasta.

Whiteley omisti Edradourin vain viiden vuoden ajan, mutta siinä ajassa hänen King’s Ransom -viskinsä oli tehnyt siitä haluttua tavaraa. Vuonna 1938 Whiteley jäi eläkkeelle 78-vuotiaana ja kuoli kolme vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt kaupata bisneksensä amerikkalaiselle Irving Haimille, joka oli Frank Costellon lähipiirin miehiä. Ja Costello taas oli noihin aikoihin Yhdysvaltain mafian huipulla.

Haim rakenteli kunnianhimoisesti viskibisneksiään mafian lonkeroiden avulla, ja Edradour oli taas vedossa, kiitos King’s Ransomin ja House of Lordsin. Yhdysvalloissa riitti skottiviskille markkinoita, ja Haim mainosti ahkerasti 1950- ja 1960-luvuilla aikakauslehdissä. Kun Irving Haim kuoli vuonna 1976, hänen viskiyhtiönsä teki voittoa ennen veroja 1,2 miljoonaa puntaa ja kassassa oli ylijäämää kolmisen miljoonaa – nykyrahassa potti oli 14 miljoonan punnan luokkaa.

Haimin jälkeen Edradour päätyi Campbell Distillersin ja sitä kautta Pernod Ricardin käsiin vuonna 1982. Ranskalaisen viinajätin portfoliossa se jäi pahasti paitsioon, ja 1980-luku oli muutenkin viskibisneksessä vaikeaa aikaa. Tislaamossa kuitenkin avattiin vierailukeskus vuonna 1985, ja Pernod Ricard julkaisi Edradourin ensimmäisen single maltin vuonna 1986. Kyseisen kymppivuotias jäi hiukan yksinäiseksi tuotteeksi, ja vaikka tislaamolla oli myös näkyvä paikka brittiläisessä tv-sarjassa King’s Royal, ei Edradourille jäänyt tosielämässä oikein roolia. Vasta vuonna 2002 alkoi tapahtua uudemman kerran, kun Andrew Symington ilmestyi kuvaan ja täräytti 5,6 miljoonaa puntaa pöytään. Ranskalaisille raha kelpasi, ja tislaamo vaihtoi omistajaa.

Symingtonin aikana Edradour on voinut hyvin, varastoissa lepää kiitettävä määrä viskiä ajatuksella valituissa tynnyreissä ja turpeistettu Ballechin on saanut omansa roolinsa kokonaisuudessa, kiitos Laphroaigin Iain Hendersonin oppien. Vuonna 2007 tislaamolle rakennettiin oma pullottamo ja vuonna 2009 uusi varastorakennus. Vuonna 2014 Ballechin kypsyi kymmenvuotiaaksi, ja tarina jatkuu.

Kaikkineen kirjasta jää mieleen ajatus, että historiallisessa perspektiivissä vähäinen omistajien määrä on ollut Edradourin pelastus. Tislaamo ei ole koskaan joutunut varsinaisesti heittopussiksi eikä sen toiminta ole muodostanut omistajilleen samalla tavalla massiivista taloudellista riskiä kuin suuri tuotantolaitos olisi voinut tehdä.

Andrew Cameron on tehnyt pienissä puitteissa kelpo työtä Edradourin historian penkomisessa, mutta henkilöhaastatteluiden avaaminen ja dokumenttien esittely olisivat voineet kohentaa kokonaisuutta selvästi. Tällaisenaan historiikki on mukava pieni kirjanen, pala viskihistoriaa. Toisaalta jos teoksessa kuvailtu Edradourin voittokulku jatkuu, voi käydä niin, ettei se voi enää pitää kiinni Skotlannin pienimmän tislaamon tittelistä, jota se sitkeästi kantaa. Ehkä siinä vaiheessa historiikkikin pitää saada suurempiin raameihin.