Tämän vuoden Uisge-viskifestivaali järjestettiin Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä perjantaina ja lauantaina 2.–3. helmikuuta. Tapahtuman järjestämisessä tuli kuulemma todella kiire, koska toteutuminen varmistui vasta joulun alla. Lisäksi joukkoliikenteeseen kohdistunut lakko toi omat hankaluutensa perjantaipäivään. Ohjattuja tastingtilaisuuksia ilmoitettiin ennalta vain kymmenen, mutta onneksi niitä saatiin lopulta kasaan käsittääkseni 23. Perjantaille osuneet lentoliikenteen työtaistelutoimet vielä sekoittivat monen ulkomaisen tulijan suunnitelmia.

Katselin vanhoista Uisge-vihkoista, että monena vuonna ohjattuja tastingeja on ollut noin 30, itse asiassa vuonna 2017 peräti 32 kappaletta. Ensimmäisessä vierailemassani Uisgessa 2013 niitä oli 20. Läheskään kaikkia maahantuojia ei tänä vuonna saatu mukaan (esimerkiksi Hartwall ja Edrington puuttuivat), minkä lisäksi poissaolollaan loistaneiden Kyrön ja 1000 Lakesin taloudelliset tilanteet olivat puheenaiheena monien tuttujen kanssa.

Omalta kohdaltani tämä oli sarjassaan kymmenes peräkkäinen Uisge. Kahteen ensimmäiseen en ehtinyt aikoinaan mukaan, koska harrastus oli silloin vasta aivan alkutekijöissään. Pidän yhä jossain määrin hämmästyttävänä, että olen aina päässyt flunssakauden keskelläkin paikalle. Olimme tälle vuodelle varanneet tulomme ystäväni kanssa, ja hän lopulta sairastui harmillisesti juuri tähän kohtaan.

Lähdin siis Vanhalle yksin, ja alkujaankin ajatuksena oli keskittyä vain lauantain alkuiltaan. Tavoitteena oli maistaa pari kiinnostavaa viskiä, tavata ehkä muutama tuttu ja tulla pois. Agendani oli jokseenkin toisenlainen kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin tavoitteena oli hörppiä kahdessa illassa niin monta uutta viskiä kuin mahdollista. Silloin Uisge-vihkokin oli kuin lasten joululahjakatalogi, jossa oli etukäteen melkein kaikessa ruksi. Nyt oli toisin.

Tämän vuoden Uisgen teemana oli omalta kohdaltani häpeilemätön nostalgia, koska olen nykyään tällainen viskiharrastamisen has-been. Pyhitän vuositasolla nykyisellään enää vain pari iltaa viskille, mutta niistä Uisge-vierailu kuuluu sentään aina tärkeimpiin. Olimme ostaneet ystäväni kanssa liput ennalta yhteen tastingiin, Kilchomaniin, puhtaasti siitä syystä, että halusimme vertailla tislaamon nykytilaa vuoteen 2016, jolloin vierailimme siellä itse. Tarkoitus oli siis ehdottomasti velloa tässä menneisyyden muistelemisessa ja paheksua avoimesti nykyisyyttä. Toisaalta pelkäsin, että Uisgen yli 400 jalosta väkijuomasta (tuotevihkon hieno termi) löytyisi vahingossa myös jotain uutta, mitä olisi sittenkin pakko päästä maistamaan.

Saavuin siis Vanhalle lauantaina illansuussa omin päin ja kysyin heti järjestäjiltä, onko käyttämättä jäävän tastinglipun myymiseen mitään mahdollisuuksia. Kuulemma ei ollut mitään muuta kuin sellainen, että löydän itselleni salista kaverin tastingiin, ja siihen olin ennalta tietysti vähän varautunutkin. Minulla oli saapumishetkellä noin tunti aikaa ennen tastingin alkua, joten päätin nauttia alkuun pari kiinnostavaa viskiä ja katsella samalla, jos tapaisin tuttuja salissa. Tapahtuman järjestämiseen liittyvästä kiireestä kertoo, että tapahtumassa jaettava viskilasi oli tänä vuonna ilman Uisge-painatuksia, mutta siitä huolimatta viskit maistuivat siitä hyvin.

Olin heti alusta lähtien tietenkin voimakkaan nostalgian vallassa, vaikka en tosiaan ole yleensä minkäänlaiseen nostalgiaan taipuvainen. Kaikki oli Vanhalla niin kuin ennenkin. Vesipisteellä oli hässäkkää, koska vesipöntöt olivat sillä hetkellä tyhjinä. Vilkaisin ravintolan puolelle buffetpöytään ja totesin, että etenkin näin kasvissyöjänä oli jälleen oikea ratkaisu tulla paikan päälle hyvin syöneenä. Salissa oli lauantaina alkuillasta jo kohtalaisen paljon väkeä, mikä oli sinänsä hieno homma, vaikka kulkeminen eteenpäin olikin hiukan hidasta. Maikkarilta tuttu juontaja Toni Immonen haastatteli intensiivisesti lavalla jotakuta, mutta siitä ei taaskaan oikein kuulunut mitään. Ständit olivat tutussa järjestyksessä, ja karttaa näkemättä tiesin, mistä löydän Pikkulinnun.

Aloitin nostalgiailtani 35-vuotiaalla Bunnahabhainilla. Lasiin kaatui yksi senttilitra Bunnahabhain 35 yo 1975/2010, Adelphi 51,8% -viskiä, ja uppouduin hetkeksi sen ääreen. Vajosin muistoihin ajoista, jolloin tällaiset iäkkäät indie-Bunnat olivat vielä varsin edullisia ja niitä oli hyvin saatavissa. Muistelin, miten ostin Keski-Euroopasta 42-vuotiaan Bunnan vuodelta 1968 noin 200 euron hintaan, ja niitä pidettiin silti vähän kalliina. Jos olisi tajunnut ostaa vaikka viisi vastaavaa pulloa, olisi ollut kaukaa viisas. Toisaalta jos olisi ostanut Applen osakkeita samoihin aikoihin, se olisi ollut vielä fiksumpaa – tahdon vain sanoa, että tällainen jossittelu on aina yhtä turhaa. Sinänsä tämä Pikkulinnun ständin Bunna toi paljon hyviä muistoja mieleen, vaikka se ei omissa papereissani ihan kovimpaan kärkeen noussutkaan iäkkäistä Bunna-pullotteista.

Toisen viskini nautin viereiseltä Pikkulinnun Glenfarclas-tiskiltä. Muistelin, miten eräs ravintolatyöntekijä väitti taannoin kivenkovaan, ettei Glenfarclas tee ex-portviinissä kypsytettyä viskiä lainkaan, ja olin siitä vakavasti eri mieltä. Sen muiston kunniaksi valitsin kakkosviskikseni Glenfarclas 33 yo 1980/2014 Christmas Edition Port Pipe 45,3%:n. Portviinikypsytys on aina valtava riski, mutta tässä viskissä se jotenkin tuntui toimivan. Vielä suurempi riski on muuten amarone, ja sitä lähdin hakemaan seuraavaksi Teerenpelin ständiltä salin keskilaivan toisesta päästä. Teerenpeli 10 yo Vetehinen 46% oli herättänyt kiinnostukseni jo aiemmin, ja pitihän sekin maistaa. Melkoinen oli tapaus, vaikka kaikesta amaroneviimeistelystä huolimatta mukana oli Teerenpelin tuttuja viljaisen maltaisia elementtejä runsain määrin.

Näiden kolmen viskin jälkeen olin tilanteessa, jossa kello lähestyi uhkaavasti seitsemää ja kaikki ohimennen tapaamani viskitutut olivat joko sitoutuneet muihin tastingeihin tai liikkeessä sillä tavalla kahdestaan tai porukassa, että irtautuminen kaverikseni Kilchomaniin oli hankalaa. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin salista vanhan tuttuni Hannun, joka lähti mukaani maistamaan Kilchomania. Ensin vain piti löytää oikea sali, ja siinä oli taas oma hommansa, koska salikarttaa ei näkynyt missään. Pienen säätämisen jälkeen sain tietää, että olisimme Musiikkisalissa.

Kilchoman-tasting alkoi kunnon sirkuksella, kun sali tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen mutta kahdessa viimeisessä rivissä ei ollut laseja eikä kaatoja lainkaan. Järjestäjät kertoivat, että lipunmyyntijärjestelmän takia kahdesta samaan aikaan järjestettävästä ja samanhintaisesta tastingista tiedettiin vain kokonaisosallistujamäärä etukäteen, ei sitä, kuinka monta osallistujaa olisi kummassakin. Hienosti kaadot kuitenkin siinä hoidettiin lennossa ja tastingtilaisuus saatiin vauhtiin.

Paikalle oli saapunut Kilchomanin uusi global brand ambassador Emma McHarrie, joka ilahduttavasti ei ryhtynyt vetämään kalvosulkeisia vaan kertoi tislaamon perustamisen tarinan ja vaiheet omin sanoin. Valkokankaalla pyöri rauhallista fiilisvideota tislaamon alueelta ja sen sisältä, ja McHarrie pystyi hyvin viittaamaan videon tapahtumiin lennossa.

Jos jonkin yllätyksen koin, se tuli siinä kohtaa, kun esiintyjä pyysi osallistujia nostamaan käden ylös, jos on käynyt Islaylla. Meitä kätensä nostaneita oli vain muutamia, eikä sen jälkeen ollut enää edes mielekästä kysyä, kuka Islaylla käyneistä on käynyt Kilchomanilla. Vielä viisi tai kuusi vuotta sitten vastaava Islay-kysymys sai melkein koko salillisen ihmisiä nostamaan käpälänsä, mutta nyt tilanne oli muuttunut merkittävästi ainakin tämän otoksen perusteella. Harrastajakunta on ilmeisesti vähän vaihtunut korona-aikojen jälkeen. Tai ehkä vanhan liiton hardcore-viskiharrastajalle tällainen brändilähettilään vetämä Kilchoman-tilaisuus on hiukan liian perustasoa. Toisaalta itse nautin jo ajatuksesta, että pääsin palaamaan viime vuosikymmenelle ja niihin fiiliksiin, joita koin Kilchomanin tislaamokierroksella syksyllä 2016.

Tastingin aloitti Kilchoman Machir Bay 46%, joka on edelleen tislaamon ikämerkitsemätön perustuote ja josta oli nyt tarjolla dilutoitu versio, ei siis sitä tynnyrivahvaa. Kypsytys on pääasiassa ex-bourbonia ja turvesavuisuus luokkaa 50 ppm. Kokonaisuus oli heti kärkeen vähän makeampi kuin muistin, vaikka näköjään tähän blogiini kirjaamani vuoden 2012 Machir Bay oli sekin hiukan makea verrattuna sitä edeltäneisiin Kilchoman-kokemuksiini. McHarrien mukaan Machir Bayhin menevä viski on nykyisellään noin seitsemänvuotiasta tai hiukan nuorempaa. Aiemmin oltiin tietääkseni noin 3–5 vuoden ikäisissä liemissä. Melko makean turvesavuisuuden rinnalla viski tuntui nyt varsin hedelmäiseltä mutta lopuksi hiukan kireältä ja jälkimaussa myös happamalta. Jotenkin tuntui, että tisle olisi vähän muuttunut Kilchomanin alkuajoista.

Toisena viskinä maisteltiin Kilchoman Sanaig 46%. Siinä pullon sisällön ikä oli noin 5-vuotiasta viskiä. Sanaigissa ex-sherrytynnyrit ovat sekoituksen pääosassa, vaikka turvesavuisuus on partikkeleissa mitattuna Machir Bayn tapaan tasolla 50 ppm. Sanaigiin liittyy itselläni sellainen nostalginen vivahde, että olen päässyt aikanaan pullottamaan sitä tislaamolla omin käsin. Siitä muistosta huolimatta Sanaig ei tehnyt tälläkään kertaa kovin suurta vaikutusta. Tuoksu oli vielä Machir Baytakin makeampi ja rusinaisessa sherryssään vähän levoton. Maku oli imelän turvesavun, rasvaisen suklaisuuden ja tammisen happamuuden sekoitus. Tässäkin jälkimaku jätti hiukan toivomisen varaa. Kaikesta huolimatta näiden kahden aloitusviskin välinen käsiäänestys salissa tuotti Sanaigille selkävoiton. Itse olin eri mieltä.

Kolmas viski oli Kilchoman 100% Islay 13th Edition 50%. Täysin ex-bourbonissa kypsyneen viskin turvesavuisuus on selvästi Machir Bayta ja Sanaigia matalampi, McHarrien mukaan luokkaa 20 ppm. Kahden ensimmäisen esityksen jälkeen tämä viski nosti ainakin itselläni suupielet jo hymynkareeseen. Turvesavun rinnalla oli jo heti tuoksussa hienosti sitruunaa, vaniljaa, ruohoisuutta ja herukkaisuutta. Sitruksisessa maussa tuntui todella mehukas ex-bourbonin ote, päärynäisenä ja tammisena. Vaniljaisuus ja maltaisuus toimivat hienosti, ja tietty tomusokerinen makeus leijui kaiken yllä. Lakritsiin taipuva viljainen jälkimakukin oli kohdallaan. Itselleni tämä oli lopulta tastingin paras viski, vaikka loppuhuipennuskin pääsi lähelle.

Neljänneksi maistettiin Kilchoman PX Sherry Cask Matured 2023, 50%. Hiukan yli kuusivuotias viski oli tällä kertaa itselleni pieni pettymys, koska PX-kypsytykseltä odottaa aina tiettyä siirappista makeutta ja täyteläistä jykevyyttä. Nyt kokonaisuus tuntui heti alusta alkaen vähän kerrokselliselta ja sherrymaskin alla myös jotenkin epäkypsältä. Tuoksussa oli heti jo pientä jyväistä raakuutta taustalla, ja se sama toistui myös maussa, kaikesta suklaasta ja luumusta huolimatta. Jälkimakukin taittui vähän kitkerään suuntaan.

Tastingiin oli luvattu ennalta yksi yllätysviski, ja se oli vuorossa viidentenä: Kilchoman Summer 2010 Edition 46%. Itselleni se oli paluu tislaamon alkuaikojen tuttuun tyyliin, josta aikanaan pidin kovasti. Kolmevuotias viski oli vanhassa pullossa, ja muihin verrattuna liemi näytti todella kirkkaalta. Todella kuiva ja hiilisavuinen kokonaisuus toi heti mieleen Kilchomanin varhaisen New Maken, joka on edelleen yksi parhaista maistamistani raakatisleistä. Kävimme itse asiassa tastingin jälkeen vielä kysymässä Emmalta, mistä tämä muutos nykyhetkeen johtuu, ja selitys oli tietysti odotettu: aikoinaan tisle leikattiin korkeammalta ja mukaan tuli kevyempiä elementtejä, kun taas nykyään leikkauspiste on alempana, mikä tuottaa pykälän rotevampaa tislettä, jolla on myös tuhdimpi jälkimaku.

Tastingin viimeisenä viskinä oli lasissa Kilchoman 16 yo 2023, 50%. Erä sisältää ex-bourbonissa kypsyneen viskin lisäksi ex-olorosossa kypsynyttä viskiä – ja ne tynnyrit eivät olleet McHarrien mukaan mitään mehulla käsiteltyä sherry-seasonedia vaan niin sanotusti kunnollisia. Tässä viskissä oli esimerkiksi nyt maistettuun PX Cask Maturediin verrattuna paljon enemmän ryhtiä ja syvyyttä. Turvesavun ja sherryn lisäksi suomalaiseen suuhun aina maistuva salmiakki kulki viskissä hyvin mukana.

Kun viskit oli käyty läpi, tastingtilaisuus pantiin nopeasti pakettiin. Jäin miettimään, että olin unohtanut varsinaisten maisteluiden keskellä hetkeksi koko nostalgiani, mikä oli varmaan ihan hyväkin asia. Kaikkineen mietin, että Kilchomanin tislaamo osui viskisykleissä juuri sopivaan kohtaan, ja tislaamo on näissä rahoitusoloissa varmasti paremmissa kantimissa kuin moni uudempi yrittäjä. Silti perustuotteiden nuoruus jäi mietityttämään, koska ajattelin, että ehkä niillä olisi jo vähän enemmän ikää nykyään. Toisaalta ne ovat pysyneet varsin ennallaan nuorina viskeinä, laatu on ollut ihan kohdallaan ja tyylille löytyy omat faninsa. Toisaalta tiedän myös hyvin, ettei kaikkien suuhun Kilchoman maistu lainkaan. Sekin saattaa olla etu, että tuotanto herättää harrastajissa vahvoja tunteita puolesta ja vastaan.

Olin päättänyt jo etukäteen jättää Uisgeni tällä kertaa lyhyeksi, ja niin tein. Poistuin talvi-iltaan suoraan tastingin jälkeen. Ehkä joskus vielä uskallan tehdä vierailun pidemmän kaavan kautta, mutta tällä kertaa olin tähän tyytyväinen. Edelleen vähän kadehdin kollegoita, jotka saavat tapahtumasta paljon enemmän irti ja syöksyvät avoimesti kaikkeen uuteen. Mutta miten onnistuin nostalgisoinnissani? Korkeintaan keskinkertaisesti. Edelleen pystyn ajattelemaan tilannetta, jossa innostuisin jotain aiemmin itselleni tuntemattomasta viskistä, enkä edes jaksa kunnolla paheksua ikämerkintöjen puutetta tai muita tärkeiksi koettuja huonouksia tänä päivänä. Pitäisi paljon enemmän halveksua sisällöllisesti tyhjiä viskibrändejä ja niiden markkinointia, jos haluaisi olla kunnon jäärä. Jopa Kilchoman-tastingissa tunsin vetoa tislaamon uudempaan tuotantoon, vaikka siitä vanhasta Summer 2010 Releasesta kovasti pidinkin.

Uisgen tietyt pikkuongelmat herättävät runsaasti kritiikkiä joka vuosi, mutta siitä huolimatta kokonaisuus ainakin omasta näkökulmastani toimii: tietää, mitä saa. Järjestäjiä on siis pakko lämpimästi kiittää, että Uisge pysyy harrastajien pyörittämänä tapahtumana elossa ja kerää Vanhan ylioppilastalon täyteen asiasta kiinnostuneita. Toivottavasti tavataan taas vuoden päästä.

P.S. Tänäkin vuonna monet muut viskibloggaajat ovat olleet Uisgen suhteen valtavan paljon aktiivisempia kuin minä. Virtuaalisesta Viskikaapista löytyy hieno kirjoitus siitä, miten Uisgeen kannatti lähteä etsimään uutta. Finwhiskyn Juhis vastaavasti on ollut tiiviisti mukana seuraamassa tapahtuman kehittymistä ja teki tämän vuoden tarjonnasta kattavan ennakonkin – sekä myöhemmin tietysti kattavan postauksen itse tapahtumasta. Myös Viskipullopostia tarjoili kattavat ennakkotärpit tapahtumaan sekä jälkikäteiset mietteet, ennakkotärpit saatiin myös Viskeilyn blogista. Finnish Maltin blogista taas löytyy mielenkiintoinen teksti Uisgen tuomarityöstä (olen itsekin osallistunut tuomarointiin neljänä vuonna). Muista viskibloggaajakollegoista ainakin Viskisieppo, Mushimalt ja Savuista ovat olleet somessa aktiivisia.