Month: helmikuu 2025

Isle of Raasay 5 yo Exclusive Bottling 22/1362, 56,5%

Käsillä on nyt oma ensikosketukseni Isle of Raasayhin. Tislaamoyhtiö on perustettu vuonna 2014 ja aloittanut tuotantonsa vuonna 2017 samannimisellä saarella, joka sijaitsee Hebrideillä Skyen naapurissa. Tislaamona se on suunnilleen yhtä pohjoisessa kuin Talisker.

Tämä tislaamolla käsinpullotettu yksilö on kypsynyt ensin ex-ruisviskitynnyrissä ja viimeistelty lopuksi lyhyesti ex-viinitynnyrissä.

Isle of Raasay 5 yo Exclusive Bottling 22/1362

(56,5%, OB, Hand Bottled at the Distillery 2.5.2024, Unpeated, Matured in a Rye Whiskey Cask, Finished in a Tuscan Vin Santo Cask, 70 cl)

Tuoksu: Hyvin erikoinen. Leipämäinen, suolainen ja sitruksinen ensivaikutelma. Imelää ruisleipää, jonkin verran viinisyyttä, rasvaisuutta, vastasahattua tammilautaa. Vähän vernissainen vivahde. Suolattua mantelia, pihkaa, paahteisuutta, taustalla makeaa omenaa ja hunajaa. Vesilisä tuo esiin vihreää oliivia ja mehiläisvahaa.

Maku: Poikkeuksellinen kokonaisuus, en muista hetkeen mitään vastaavaa. Ruisviskin vivahde on yllättävän selvä, mutta vernissaisen ja tammisen ensipuraisun jälkeen maku laajenee selvästi. Suolavesi ja suolainen voi ovat vahvasti esillä, samoin makean marjaisa viinisyys, joka luo kontrastin suolaisuuteen. Paahteinen leipämäisyys saa seurakseen pippuria ja kuivaa yrttisyyttä, hedelmäisyydestä löytyy makeaa omenaa ja sitrusta. Suutuntuma on öljyinen ja tekstuurissa riittää viskositeettia. Jälkimaku muistuttaa tämän nuoruudesta, maltaisuus ja tammi dominoivat. Suola ja pippuri, pieni viininen marjaisuus ja sitruksinen purevuus ovat läsnä. Keskipitkä finaali makeutuu lopussa selvästi. Vesilisä avaa makeaa hedelmää lisää.

Arvio: Todella omalaatuinen viski. Olisi kiva maistaa pari muutakin verrokkia näiltä, koska nyt ruisviskin taustaäänet aiheuttivat vähän vaikeuksia – niin hankala on suhteeni ruisviskiin. 84/100

Ian Wisniewski: A Passion for Whisky

Prominenttien viskikirjojen julkaisutahti on viime vuosina hiljentynyt voimakkaasti. Se näkyy myös tämän blogin viskikirjapostausten määrän vähenemisenä. Ei ole tullut oikein mitään kiinnostavaa uutta luettavaa. En oikein jaksa kirjoittaa erillisiä postauksia sinänsä erinomaisista Malt Whisky Yearbookeistakaan, vaikka sarjan uusinkin pumaska on ollut ahkerassa luvussa ja melkein kannesta kanteen taas syynätty.

Nyt vastaan tuli kuitenkin Malt Whisky Yearbookista, Whisky Magazinesta ja monista muistakin yhteyksistä tunnetun Ian Wisniewskin tuore teos. Islayn historiasta, tislaamoista ja viskeistä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja, mutta A Passion for Whisky. How the tiny Scottish island of Islay creates malts that captivate the world (Mitchell Beazley, 2023) tuntui heti raikkaalta ja houkuttelevalta. Tajusin sen ääressä, että omasta unelmieni Islayn-matkastani tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta, vaikka mielestäni kävin siellä ihan äskettäin. Korona-aika on sekoittanut ajantajun ja pyyhkinyt muutamia vuosia kokonaan pois ainakin omasta pääkopastani.

Wisniewskin teoksen resepti on sinänsä tuttu ja turvallinen. Ensin käydään läpi Islayn tarina viskin paratiisisaareksi, sitten pureudutaan viskin tekemiseen, lopuksi käydään tislaamo kerrallaan tuotantoprosessi ja keskeinen tarjonta läpi. Jokaisen viskiä julkaisseen tislaamon tuotteista otetaan tyypit ja kirjataan parin pullotteen nuotit ylös. Wisniewskin vahvuutena on kuitenkin harvinaisen notkea sanankäyttö ja kyky kuljettaa tarinaa uuvuttamatta lukijaa loputtomilla detaljeilla tai kirjoittajan ehtymättömällä viisaudella. Tislaamojen viskinteon detaljit on listattu kirjan loppuun, ja kaikista tislaamoista joku pääsee ääneen. Erittäin napakat ja hyvin tarinaan istuvat haastatteluosuudet tuovat lukijalle tunteen, että kirjoittaja on aidosti käynyt olennaisen äärellä ja tuntee syvällisesti sen, mistä kirjoittaa.

Toistakymmentä vuotta viskiä aktiivisesti harrastaneena, kasan Islay-kirjoja lukeneena ja saarelle itsekin viskimatkan tehneenä luin tätä kirjaa luonnollisesti omasta näkökulmastani. Kaikki ylimielisyys kyllä vaihtui uteliaisuuteen nopeasti, kun katselin sisällysluettelon tislaamolistaa. Ardbegin jälkeen alkoi tulla heti itselleni omakohtaisesti tuntemattomia nimiä: Ardnahoe, Laggan Bay, Portintruan… Ja mikä ihme on ili-niminen tislaamo? Kirjoitetaan siis pienellä kirjaimella – siitä en ollut ikinä kuullutkaan. Näistä uusista tislaamoista ainoastaan Ardnahoe löytyi uusimmasta Malt Whisky Yearbookista, muista ei ollut siellä sanaakaan.

Kirjan ääressä tuli heti tunne, että nyt olen Wisniewskin ansiosta uuden äärellä. Paljon on kymmenessä vuodessa ehtinyt Islaylla tapahtua. Sen verran toki tiesin, että moni kunnianhimoa huokunut tislaamoprojekti oli siellä ehtinyt myös kariutua tässä ajassa. Hiukan tarkemmin seurasin aikanaan Jean Donnayn Gartbreck-projektia, joka nyt ilmeisesti on lähdössä taas käyntiin, nyt Pernod’n johdolla. Alkujaanhan tuohon projektiin oli kytkeytynyt myös Hunter Laing, joka sittemmin perusti oman Ardnahoe-tislaamonsa. Se onkin tässä Wisniewskin kirjassa nyt myös esiteltynä.

Wisnieswkin tarina Islayn noususta viskin maailmankartalle on heti kärkeen sujuvasti kirjoitettu. En ollut ajatellutkaan, että Lord of the Isles on arvonimi, joka olisi edelleen olemassa. Nykyään sen haltijana on prinssi William, koska arvonimi kuuluu Skotlantia hallitsevan monarkin vanhimmalle pojalle. Prinsessa Catherine on vastaavasti Lady of the Isles. Mielikuvissani arvonimi kuuluu muinaisuuteen ja elää ainoastaan himoitussa Ardbeg-pullotteen nimessä. Wisniewski viittaa kirjassaan tiiviisti myös näihin halutuimpiin Islay-pullotteisiin, niiden keräilyyn ja siitä johtuneeseen hinnannousuun sekä tietysti Feis Ileen. Classic Malts -sarjalla on ollut oma merkityksensä vuodesta 1989 lähtien, samoin Rare Malts -sarjalla vuosien 1995–2005 välillä. Kun Port Ellenissä nyt taas viski virtaa, kaikkien mielessä ovat tislaamon Rare Malts -julkaisut ja vanha huippulaatu. Ainakin itselleni on vaikea nähdä, että siihen samaan olisi paluuta.

Kun Wisniewski teki töitä kirjansa parissa Islaylla joulukuusta 2022 tammikuuhun 2023, saarella oli yhdeksän toimivaa tislaamoa ja neljä muuta työn alla. Tislaamoesittelyistä kiinnostavimpia ovat ehdottomasti nämä uudet, vaikka toki Wisniewskin tarina tutuistakin paikoista ovat täynnä mielenkiintoisia anekdootteja. Mutta uusista en edes muistanut, miten Jim McEwan on ollut puikoissa Hunter Laingin omistamassa Ardnahoessa vuodesta 2017 saakka, koska omissa mielikuvissani mies kytkeytyy vain Bowmoreen ja myöhemmin Bruichladdichiin.

Samaan jämähtämisen tunteeseen havahduin Portintruan-esittelyssä, kun siellä tislaamon pomona on ollut jo pian viisi vuotta Georgie Crawford, joka ehti aikanaan omassa mielessäni täysin leimautua Lagavulinin distillery manageriksi. En muistanut sitäkään, että Portintruanin omistajat ovat Sukhinder Singh ja hänen veljensä Rajbir Singh. He taas ovat olleet pitkään The Whisky Exchangen sekä lukuisten yksityisten pullottajien kuten Elixirin omistajia. Vastaavasti Laggan Bay on Glengoynesta ja monesta muusta tunnettuun Ian Mcleod Distillersiin kytkeytyvä projekti, jota vetävät Donald MacKenzie ja Mackay Smith. Tislaamo sijaitsee Islayn lentokentän kulmilla, The Big Strand -hiekkarannan vieressä. Siellä tuotannon pitäisi käynnistyä nyt tämän vuoden alkupuolella. Vuositasolla viskiä pitäisi saada kypsymään 8 000 tynnyriä, Wisniewski kertoo.

Entä sitten se ili? Siitä en vilpittömästi ollut ikinä kuullutkaan. Tislaamohankkeen taustalla on herra nimeltä Bertram Nesselrode, joka osti jo vuonna 2008 kaksi hehtaaria maata Port Charlotten kupeesta. Bertram vaikuttaa kirjan haastattelussa sangen varakkaalta ja todella intohimoiselta Islay-turistilta, mutta niin vain vuonna 2018 hän päätti ryhtyä puuhaamaan tislaamoa omistamalleen maatilkulle yhdessä naapurinsa Scott McLellanin ja tämän isän Neilin kanssa. Luvat he saivat vuonna 2022, ja ensimmäisen tisleen pitäisi alkaa valua pillistä vuonna 2026.

Kuten olettaa saattaa, ilistä on tulossa varsin pieni tislaamo, jonka vuosituotannoksi on kaavailtu 200 000 litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Mittaluokka on suurin piirtein samoilla tasoilla esimerkiksi Isle of Raasayn ja Lindores Abbeyn kanssa. Tisleessä turpeistuksen tason luvataan vaihtelevan, ja sen mielikuvan toiminnasta saa, että tyyli lienee ainakin alkuvaiheessa osittain hakusessa. Entä mistä tämä ili-nimi on peräisin? Wisniewskin mukaan kyseessä on Islayn vanhin kirjallisesti tallennettu paikannimi, joka on norjalaista alkuperää ja kytkeytyy Bertramin omistaman farmilla sijaitsevaan Olestadin esihistorialliseen asutukseen. Sitäkin siellä kaivetaan parhaillaan esiin, ja vuonna 2022 alkaneet kolmevuotiset kaivaukset on tarkoitus saada päätökseen tänä vuonna.

Kaikkineen Wisniewskin teos on miellyttävää ja helposti sulavaa luettavaa, joka ei uuvuta lukijaansa loputtomalla detaljien vyöryllä vaan keskittyy olennaiseen. Jokaisen tislaamon jokaista nippeliä ei käydä läpi, vaan ne esitellään kaikki hiukan omasta kulmastaan. Kirjan parissa viihtyy mainiosti tällaisina synkkinä talvi-iltoina, ja jotain uutta Islaysta ja sen viskeistä entuudestaan tietäväkin siitä saa. Mieluusti lukisin vastaavia esityksiä muiltakin Skotlannin viskialueilta – ja mikä ettei muualtakin maailmasta.

Uisge 2025

Jälleen tuli se aika vuodesta, kun viskikansa kokoontui Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle Uisgeen. Odotettu viskitapahtuma osui tänä vuonna perjantaille ja lauantaille 7.–8. helmikuuta, ja itse pääsin niistä illoista ensimmäiseen. Olin jo ennalta ostanut ystäväni kanssa liput kahteen tastingiin, Glendronachiin ja Loch Lomondiin. Jälkimmäisen kattauksessa oli mukana myös Glen Scotian viskejä.

Omalta kohdaltani tämä oli jo yhdestoista perättäinen Uisge, enkä muista yhdeltäkään aiemmalta vuodelta, että perjantai-iltana olisi ollut Vanhalla näin väljää. Vierailijana oli toki mukava liikkua ständiltä toiselle vailla tungosta, mutta pientä huolta tilanne silti herätti viskikulttuurin tilasta ja tulevaisuudesta Suomessa. Toivotaan, että havaintoni olivat vain hetkellisiä, koska Uisge oli jälleen pieteetillä järjestetty ja ansaitsee jatkossakin laajan ja paneutuneen yleisön.

Oman Uisgeni pelikirja oli hyvin yksinkertainen. Ensin oli tarkoitus maistaa muutamat vähän hienommat viskit, sitten pari kuriositeettia ja sen jälkeen siirtyä tastingeihin. Ja kun valitsemiini tasting-kattauksiin oli ilmoitettu yhteensä 13 kaatoa, oli jo ennalta selvää, että kovin monta viskiä ei voi ständeillä nauttia, ennen kuin makuaisti alkaa olla taputeltu.

Ensimmäisenä satuimme Bruicladdichin kohdalle, ja sieltä lasiin kaatui Bruichladdich 30 yo ’Re/Define Thirty’ 43%. Viskinä se oli omille aisteilleni ujon oloinen, ruohoinen ja mineraalinen tapaus – ja ihan hyvä aloitusviski tapahtumaan. Olimme ystäväni kanssa puhuneet Bruichladdichista juuri ennen tuon maistamista, ja molempien fiilis oli aina ollut, että Bruikasta ei oikein koskaan voi ennalta sanoa, kolahtaako. Meille molemmille sen tislaamon ykköstuote on ollut Port Charlotte ja turvesavuton perustuote jäänyt vähän sivuosaan. Hyvin innostunut en tuosta Re/Define Thirtystä lopulta ollut, vaikka sinänsä tyylikkään mineraalinen ja yrttinen jälkimaku viestikin pitkästä kypsytyksestä.

Bruichladdichin jälkeen piti jatkaa herkän turvesavuttomalla linjalla ja ottaa käsittelyyn The Balvenie 25 yo ’Rare Marriages’ 48%. Olin maistanut sen itse asiassa kerran aiemminkin enkä saanut siitä silloin oikein otetta. Sama pieni kitkeryys häiritsi siinä edelleen, sen muistin aiemmasta maistokerrastani heti. Hunajainen ja maukas kokonaisuus on sinänsä laadukas, mutta jotenkin en oikein vieläkään tuosta viskistä innostunut. Allekirjoitan edelleen aiemmat maistelunuottini tästä viskistä täysin.

Näiden kahden herkkiksen jälkeen siirryimme syvään päähän: oli pakko ottaa käsittelyyn paljon puhuttu Kuusikko 49 % Blended Malt. Kuusikossa on nimensä mukaisesti kaikkien suomalaisten tislaamojen tuotteita, eli sekoitukseen käytetty HDC:n ruismallasviskiä, Kyrö Woodsmoke -ruismallasviskiä, Ägräksen turpeista viskiä ex-olorososta, Teerenpelin turpeista viskiä ex-sherrystä, Valamon turpeistamatonta viskiä ex-bourbonista ja Beer Hunter’sin turpeista Old Buckia ex-bourbonista. Ensikohtaaminen Kuusikon kanssa oli kieltämättä melko tyrmäävä, koska ruisviskihän siitä tuli rajusti läpi välittömästi – ja itse en ruisviskistä pidä lainkaan. Kunhan tuoksusta selvisi, maku tuntui pihkaiselta, turpeiselta ja vähän epäpuhtaalla tavalla likaiselta. Mukana oli runsaasti sisupastillia ja jonkin verran liimaisuutta, havuja ja kitkeryyttä. Varmasti Kuusikosta voi joku tykätäkin, en sitä epäile, mutta itselläni jäisi kyllä pullo juomatta.

Kuusikon kovasta iskusta selviämiseen käytimme toista blendiviskiä, joka oli BlueWhite Spirits ’Dalví’ 57%. Sitä ehti jo viskibloggarikollegakin kehaista, joten pakko oli maistaa. Kyseessä oli käytännössä turpeinen Ben Nevis, jota oli leikattu tilkalla jotain toista viskiä, joten sitä ei voinut single maltiksi väittää. Itselleni siitä tuli heti mieleen tislaamon vanha McDonald’s Traditional 46%, mutta ehkä hiukan kevyemmin turpeisena versiona – samaa Ylämaan old skool -meininkiä siinä oli. Ihan hyvää tavaraa, mutta blendin idea tietysti tuntui vähän haetulta, kun reseptiikka ei ollut tuon jalostuneempi.

Ennen tastingia ehti vielä yhden viskin maistaa, ja se oli lopulta Hunter Laingin uuden Ardnahoen tislaamon Ardnahoe Infinite Loch 50% suoraan Islaylta. Ensikosketukseni tislaamon tuotantoon oli heti myönteinen. Viski oli ensinuuhkaisusta alkaen erittäin kuiva ja mineraalinen, nenässä oli jopa kalkkia ja tuhkaa, maussa runsaasti suolaisuutta ja nautinnollisen kuivakkaa purevuutta. Suolakivi jäi tuntemuksena päällimmäisenä mieleen. Jälkimausta ei oikein voinut vielä paljon puhua, sen verran nuorelta tuote tuntui, mutta suurella mielenkiinnolla odotan, millaiseksi tislaamon tuotanto tulevina vuosina muodostuu.

Näiden aloitusviskien jälkeen oli aika siirtyä ensimmäiseen tastingiin. Glendronachin tislaamon uutta tuotantoa meille esitteli kokenut Suomen-kävijä, tislaamon global brand ambassador Stewart Buchanan suoraan Elginistä. Itse en ollut hänen vetämäänsä tastingiin aiemmin osallistunut, mutta fiilis oli heti kohollaan, kun hän esitteli ”heidän” tislaamonsa, joista olin jokaisella käynyt. Glendronachin ja BenRiachin lisäksi tähän Bermudan kolmioon kuuluu rannikolla sijaitseva Glenglassaugh, jonka tuotannon jatkuvuudesta heräsi tietysti heti yleisössä kysymyksiä. Buchanan vakuutti, etteivät yhtiön henkilöstömuutokset suinkaan tarkoita tuotannon lopettamista tislaamossa. Glenglassaugh on muutenkin käynyt puoliteholla viime vuodet, ja näin varmaan jatkuukin. Siellä olisi kapasiteettia tuplata tuotanto, mutta sitä ei ole tässä markkinatilanteessa tehty, kun raaka-ainekustannuksetkin ovat raketoineet koronan ja Ukrainan sodan jälkeen.

Glendronach kuitenkin käy ja kukkuu täysillä. Olin lievästi skeptinen, kun tislaamon uuteen kukoistukseen nostaneen Billy Walkerin porukka myi sen Brown-Formanille, mutta Bowmorella hyvää työtä vuosina 2011–2017 tehneen master blender Rachel Barrien johdolla tuotteissa on kieltämättä aivan uudenlaista kierrettä. Walkerilla oli hyvien kauppojen myötä mahtavat varastot vanhoja huippuviskejä, mutta nyt Glendronachin on pitänyt taas keksiä itsensä hiukan uudelleen. Siitä Buchanan oli nyt suomalaisillekin kertomassa.

Itse tasting alkoi kuitenkin parfyymipulloilla. Buchanan laittoi kiertämään kolme pientä suihkepulloa, joissa oli BenRiachin, Glenglassaugh’n ja Glendronachin raakatisleet. Niitä saatiin suihkuttaa käsiin, hieroa alkoholit pois ja tuoksutella. Erot tulivat kieltämättä mukavasti esiin. Varsinaiset viskit aloitettiin uudella 12-vuotiaalla: Glendronach 12 yo 43% (2024) oli jo aiemmin käynyt lasissani, ja tiesin sen oikein hyväksi perustuotteeksi. Sekoituksessa on Buchananin mukaan nykyisellään noin 60 prosenttia ex-bourbonia ja noin 40 prosenttia PX:ää.

Glendronachin tuhti tisle toimii sherryn kanssa hienosti. ”Juokaa sherryä”, Buchanan muistutti, koska hyvät tynnyrit ovat nykyään kiven alla ja hinnat korkeat. Nykyisellään Glendronachin tuotannosta noin 85 prosenttia kypsyy ex-sherryssä. Tislaamolla on sherrykypsytyksestä merkintöjä 1840-luvulta saakka, ja luultavasti niitä tynnyreitä on käytetty siellä ihan alusta asti. Ensi vuonnahan Glendronach täyttää 200 vuotta. Tislaamoa ja ympäristöä laitetaan kuulemma jo iskuun juhlia varten.

Toisen viskinä maistettiin upouusi Glendronach Ode to the Valley 46,2%. Portviini on aina riski, ja tässä se oli otettu. Rachel Barrie oli saanut kasaan kuitenkin ihan mielenkiintoisen kokonaisuuden. Buchanan kertoi, että sekoituksessa on vähintään 8–12-vuotiaita viskejä. Portugalista tuotujen ruby-portviinitynnyreiden lisäksi mukana on olorosotynnyreitä. Viski on tulossa kotimaiseen alkoholiliikkeeseen kuulemma parin viikon päästä noin 80 euron hintaan. Ehkä mikään uusi suosikkini tämä Ode to the Valley ei ollut, mutta aina hauskaa saada uusi näkökulma tuttuun tislaamoon ja viskiin.

Kattauksen kolmas viski oli Glendronach Ode to the Embers 48,4%. Aikanaan jo huhtikuussa 2011 kuulemma tislaamolla kokeiltiin turpeista mallasta, ja pari vuotta myöhemmin alettiin kokeilla lisää. Eri tynnyreitä testattiin. Ex-bourbon toimi nuoriin viskeihin, mutta sen avulla ei saatu oikein tislaamon syvintä olemusta esiin. Nyt tässä Ode to the Embersissä on olorosokypsytystä ja turpeista mallasta. Ikää tähän käytetyillä viskeillä on 6–10 vuotta. Mielenkiintoinen kokonaisuus tämäkin, vaikka ei taaskaan mikään uusi suosikkini. Nyt oli haettu Ylämaan old skool -tyyliä.

Neljännessä lasissa oli Glendronach Ode to the Dark 50,8%. Tummasävyinen viski on kokonaan peräisin PX-tynnyreistä, ja sekoitukseen käytetyillä viskeillä on ollut ikää 8–12 vuotta. Buchanan korosti, että tislaamolla on tiukka politiikka puun kanssa: tynnyrit käytetään vain kahteen kertaan ja myydään sitten eteenpäin. Toki kypsytykset ovat perinteisesti olleet pitkiä, kun ensimmäinen täyttö on ollut noin 12–20 vuotta ja toinen täyttö jopa 30–40 vuotta parhaissa viskeissä. Tämä ei tosiaan ollut niin iäkästä, mutta siitä huolimatta aivan toimiva kokonaisuus. Kyllä Glendronachin tuhti tisle ja PX:n makeus on edelleen hieno yhdistelmä.

Buchananin setin viimeisenä viskinä oli Glendronach Cask Strength Batch #9, 59,4%. Olen aina ollut tämän CS-sarjan ystävä, eikä tämä ysieräkään suoriltaan pettänyt. Edellisten viskien jälkeen maistettuna se tuntui olevan yhä oikein tasapainoinen kombo olorosoa ja PX:ää. Sarja loppuu kuulemma nyt myynnissä olevaan 12:een erään, ja tässä tastingissa tämä pullo oli ainoana vielä vanhaa designia. Yksi aikakausi on siis tavallaan jo päättynyt. Buchananin jutuista jäi sellainen olo, että mielelläni seuraan jatkossakin Glendronachia, vaikka uuden kultakauden single caskit alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Tisle on kuitenkin niin hyvä, että se taipuu monenlaiseen.

Glendronachien jälkeen oli sellainen olo, että seuraavaksi lasiin on syytä kaataa jotain vähän toisenlaista. Päätimme tyytyä ainoastaan yhteen väliviskiin ennen seuraavaa tastingia, koska sen kahdeksan (8) viskin kattaus herätti pientä huolta jo etukäteen. Maistoon päätyi Old Buck Release #41, 58%. Monen aiemman Old Buckin herättämä innostus ehkä hiukan latistui sen ääressä, vaikka ei se mikään huono ollut. Täytyy kuitenkin harkita, onko syytä hankkia omaa pulloa, kun se saapuu lähiaikoina laajempaan myyntiin. Hintaluokka on ilmeisesti jossain 150 euron korvilla.

Illan toinen tasting alkoi yhdeksältä, ja olimme siellä ystäväni kanssa hetken aikaa ainoina paikalla, ennen kuin viisi muuta osallistujaa saapuivat. Brand ambassador Alan Reid oli saapunut esittelemään meille Loch Lomondin ja Glen Scotian tuotantoa. Pakko on nostaa Reidin työmoraalille hassua, koska todella vähäisestä osallistujamäärästä huolimatta hän pani kaiken peliin eikä oikaissut missään kohtaa.

Näillä Loch Lomond Groupin omistamilla tislaamoilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin omistaja. Ylämaalla sijaitseva Loch Lomond on tunnettu hyvin erilaisista viskityyleistä, moninaista brändinimistä ja kiltisti sanottuna varsin vaihtelevasta laadusta. Campbeltownin erikoisuus Glen Scotia taas on yhdenlainen outolintu, jonka tuotannon kovasta ytimestä ei ole vuosien saatossa syntynyt itselleni oikein selvää kuvaa. Onnistuneimmat pullotteet ovat olleet oikein hyviä, mutta joukkoon on mahtunut todella heikkojakin esityksiä. Tämän tastingin viimeiset kolme viskiä olin maistanut jo etukäteen enkä ollut niistä varsinaisesti innostunut. Halusin silti antaa uuden mahdollisuuden.

Tastingeissa kannattaa muutenkin käydä, vaikka tarjolla olevista viskeistä ei olisikaan valtavan innoissaan, koska esiintyjillä on yleensä hyvät jutut. Niin oli tässäkin tapauksessa. Alan Reid oli kova puhumaan ja tarjoili valtavan määrän anekdootteja niin saksalaisista kuin skoteistakin. Hänellä oli myös pokkaa esitellä Glen Scotia Skotlannin rumimpana tislaamona, mikä saattaa pitää ihan paikkansa.

Ensimmäisenä viskinä maistettiin kevyt Loch Lomond Inchmurrin 12 yo 46%. Makea ja hedelmäinen viski oli kaikin puoli helppo tapaus. Maitosuklainen ja ruohoinen yleisilme johdatteli hyvin aiheeseen. Viskissä itsessään ei ollut mitään erityistä vikaa. Toisena vuorossa oli Loch Lomond 12 yo 46% eli nykyinen perustuote. Sekin oli ihan hyvässä formussa. Kokonaisuudessaan se oli pykälää maltaisempi ja paahteisempi kuin kevyttäkin kevyempi Inchmurrin. Tämän avaustrilogian päätti 50 ppm:n tasoille turpeistetusta maltaasta tehty Loch Lomond Inchmoan 12 yo 46%. Se oli tästä kevyestä kolmikosta lopulta kaikkein onnistunein kokonaisuus, sinänsä aivan mainio yhdistelmä mangomaista hedelmäisyyttä ja mineraalista turpeisuutta ilman mitään sen kummallisempaa viritystä.

Näiden jälkeen vuorossa oli Loch Lomondilta ikämerkitty viski, joka aloittaa uuden Waypoint-sarjan. Sinänsä Loch Lomond 16 yo “Waypoint #1” Cognac Finish 46,2% oli yhtä kevyt kuin avauskolmikko. Vaniljaisuus tuntui kuitenkin varsin voimakkaana alusta saakka. Mitään erityistä konjakkimaisuutta en viskistä löytänyt, mutta rauhallinen tammi oli hyvin esillä loppuun saakka.

Glen Scotian pariin mentiin vauhdilla. Ensimmäisenä maistettiin itselleni entuudestaan tuntematon Glen Scotia Campbeltown Harbour 40%. Kyse oli kuusivuotiaasta viskistä, joka oli kypsynyt täysin ex-bourbonissa. Tisle oli selvästi pykälää rotevampi kuin Loch Lomondilla, mutta viskityyli itsessään oli edelleen kevyen puolella. Maltaisuuden lisäksi tietty hiilisyys ja tanniininen kireys jäi itselleni tästä päällimmäiseksi mieleen.

Tastingin kolme viimeistä viskiä olivat tosiaan itselleni kaikki entuudestaan tuttuja. Glen Scotia Double Cask 46% sisältää Reidin mukaan noin 6,5-vuotiasta viskiä, jota on ensin kypsytetty ex-bourbonissa ja viimeistelty sen jälkeen PX-sherryssä. Tämän viskin suolaisuus ja sherryn makeus olivat itse asiassa parempi yhdistelmä kuin muistin. Sen sijaan Glen Scotia 15 yo 46% oli yhtä kummallinen kuin ennenkin. Jotain todella kanelista ja kardemummaista tuossa viskissä on, enkä oikein saa sen ideasta otetta. Viimeisenä vuorossa oli vielä Glen Scotia Victoriana 54,2%, jonka sisältämät viskit ovat kuulemma iältään 12 vuodesta 17 vuoteen. Ex-bourbontynnyrit on paahdettu alligator-tasolle, ja niissä kypsynyttä viskiä on noin 70 prosenttia sekoituksesta. Loppuosa on PX-sherryssä kypsynyttä. Viskissä oli ihan hieno yrttinen viritys, mutta kokonaisuus oli yhä omaan makuuni varsin erikoinen.

Tämän toisen tastingin jälkeen suu oli tällä kertaa täysin loppu, eikä ollut mitään järkeä enää yrittää maistaa mitään. Itse asiassa olin ihan tyytyväinen, että tastingin viimeiset viskit oli tullut maistettua jo aiemmin eikä tarvinnut enää yrittää väkipakolla niistä nyansseja kaivaa.

Kokonaisuutena Uisge oli tämän yhden illan perusteella tänäkin vuonna kaikin puolin hyvä kokemus. Mukava oli tavata tuttuja ihmisiä pitkin iltaa, ja vaikka olin osanottajamäärästä hiukan huolissani, salissa oli sujuvaa liikkua, kun ei tarvinnut jyrätä lihamuurin läpi. Molempiin tasting-sessioihinkin olin oikein tyytyväinen, koska ainahan se on hauska kuunnella skottien juttuja omista viskeistään. Kiitos taas tapahtuman järjestäjille, mahdollistajille ja muille viskiharrastajille, toivottavasti tavataan taas ensi vuonna.

Glendronach Cask Strength Batch #9, 59,4%

Uuteen ikämerkitsemättömään core rangeen keskittynyt Uisge 2025:n Glendronach-tasting huipentui tähän muutamien vuosien takaiseen Cask Strength -pullotteeseen.

Olen maistanut sarjan kuusi ensimmäistä julkaisua, ja monien muiden sarjojen tapaan aloitus oli aikanaan loistava ja laatu sittemmin vaihdellut. Nyt myynnissä on jo Batch #12, ja se on kuulemma sarjan viimeinen julkaisu.

Glendronach Cask Strength Batch #9

(59,4%, OB, 2020, PX & Oloroso Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Makea, tikkunekkumainen ja siirappinen. Maitosuklaata, mausteisuutta, maapähkinää. Hiukan lihaisuutta, vähän tallia. Mansikkaisia ja kypsän kirsikkaisia sävyjä, luumua ja kaakaojauhetta. Pieni multaisuus ja umami mukana myös.

Maku: Vaahterasiirappinen ja uuniomenainen. Muhkean hedelmäinen ja maitosuklainen, todella öljyinen ja robusti. Hiukan lakritsia ja tummaa yrttisyyttä. Suutuntuma on öljyisen painava ja tekstuuri tiheä. Mausteisuutta, tammea, nahkaisuutta, pähkinäisyyttä. Jälkimaku on öljyinen ja mausteinen, siirappinen ja suklainen. Omenaa, luumua, hapokkuutta, pähkinää, jotain vähän kitkerääkin. Varsin pitkä finaali.

Arvio: Maukas ja muhkea viski. Erottuu kyllä edukseen monenlaisten sherryviskien joukosta, vaikkei mitenkään parhaimmistoon tässä sarjassa kuulukaan. 87/100

Glendronach Ode to the Dark 50,8%

Stewart Buchananin vetämässä Uisge 2025:n Glendronach-tastingissa tämä taisi olla yleisön eniten odottama viski, täysin PX-tynnyreissä kypsynyt tumma herkku uudesta core rangesta. Tähän sekoitetuilla viskeillä on ollut kuulemma 8-12 vuotta ikää.

Glendronach Ode to the Dark

(50,8%, OB, 2024, Pedro Ximénez Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Tuhti sherry, makea ja luumuinen. Suklaata, siirappia, rusinaa. Mokkaiset ja syvän mausteiset nuotit tulevat hienosti läpi. Klassisen Glendronachin fiilis on hyvin läsnä, vaikka tietyt maltaiset ja tammiset piirteet ehkä viestivätkin siitä, ettei mistään ikäviskistä ole kyse.

Maku: Makean sherryinen, muhkea ja kahvinen. Uuniomenaa, luumuhilloa, suklaata, karamellia. Suutuntuma on täyteläinen ja tekstuuri todella tuhti. Mausteisuutta, paahdettua pähkinää, kaakaojauhetta. Jälkimaku on tuhdin sherryinen, suklainen ja luumuinen. Uuniomenaa, marjaisuutta, mausteisuutta. Runsas kahvisuus. Melko pitkä finaali.

Arvio: Muhkea ja klassinen Glendronach. Sinänsä oikein myönteinen yllätys, vaikka nuoruus vähän paistaakin läpi. Kunnon voltit ovat kyllä tässä paikallaan. 85/100

Glendronach Ode to the Embers 48,4%

Glendronachin uuteen core rangeen kuuluu myös tällainen olorosokypsytystä ja turpeista mallasta yhdistelevä tapaus, johon on haettu eräänlaista old skool -tyyliä. Ikää tähän käytetyillä viskeillä on kuudesta kymmeneen vuoteen, kertoi Stewart Buchanan Uisge 2025:n tastingissa.

Glendronach Ode to the Embers

(48,4%, OB, 2024, Peated, Oloroso Casks, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja vähän sekava, kevyt turvesavu tulee vähitellen läpi, hiilisenä ja vähän tuhkaisena. Nimen mukaista hiillosta. Mausteisuutta, happamuutta, pähkinää. Uuniomenaa, luumuhilloa, marjaisuutta. Sherryisyys on itsessään vähän piipussa ja kallistuu kahviseen suuntaan.

Maku: Todella makea verrattuna tuoksuun. Uuniomenaa, toffeeta, suklaata, rusinaa. Nyt se sherry sieltä lopulta oikein kunnolla nousee esiin. Savumakkaraa ja vähän hiilisiä sävyjä, muhkeaa maltaisuutta. Suutuntuma on melko täyteläinen ja tekstuuri yhä vähän sekava. Jälkimaku on hedelmäinen, mausteinen ja pehmeän turpeinen. Hiilinen ja heinäinen savu on jotain, mitä oma mieli ei nyt jotenkin osaa yhdistää Glendronachiin. Pähkinää, nahkaisuutta, kitkerää hedelmää. Keskipitkä finaali.

Arvio: Kiinnostava kuriositeetti. 82/100

Glendronach Ode to the Valley 46,2%

Uuteen Glendronachin core rangeen kuuluu muiden oodien lisäksi tällainen oodi laaksolle. Uisge 2025:n tastingissa tämä maistettiin toisena viskinä. Portviinikypsyttelyistä siis puhutaan, vaikka mukana on myös olorosokypsytettyä viskiä.

Glendronach Ode to the Valley

(46,2%, OB, 2024, Ruby Port & Oloroso Casks, 70 cl)

Tuoksu: Persoonallinen ja erittäin portviininen. Runsasta tummaa marjaisuutta, aprikoosia, hiukan makeaa omenaa, hapokkuutta, mausteisuutta. Viinisyydessä on vähän erikoisiakin sävyjä, taustalla runsaasti sokeria.

Maku: Tuhti, mielenkiintoinen yhdistelmä hapokasta marjaa ja makeaa suklaisuutta. Uuniomenaa, kaurapaistosta, poltettua sokeria. Ei niin portviininen suussa kuin nenässä. Suutuntuma on melko täyteläinen ja runsas. Maltaisuutta, tammea, paahtuneisuutta, hedelmäkakkua. Jälkimaku on jälleen varsin portviininen ja runsaan mausteinen. Maanläheisyyttä, hapokkuutta, napakkaa maisteisuutta. Omenaa, pähkinää, tammea. Melko pitkä finaali.

Arvio: Kiinnostava mutta osin vähän haastava tapaus. 83/100

Glendronach 12 yo 43% (2024)

Tämä viski aloitti Stewart Buchananin Glendronach-tastingin Uisge 2025:ssä. Sekoituksessa on kuulemma noin 60 prosenttia ex-bourbonia ja noin 40 prosenttia ex-PX:ää.

Glendronach 12 yo (2024)

(43%, OB, 2024, Sherry Cask Matured, 70 cl)

Tuoksu: Sherryinen ja vallan tyylikäs, rusinainen ja suklainen. Hyvin on hedelmät pinnassa, luumusta uuniomenaan. Vaniljaa, hunajaa, maltaisuutta, pähkinää. Jotain keksimäisyyttä tässä on myös, kuivattuja hedelmiä ja muroja.

Maku: Herkullisen öljyinen ja hedelmäisen makea. Sitruksisuutta ja omenaa, toffeeta ja vaniljaa. Napakka mausteisuus tuo hyvää tasapainoa kaiken makeuden keskelle. Suutuntuma on öljyinen ja melko täyteläinen. Maltaisuutta, kanelia, rusinaa. Pähkinöitä ja mysliä, kuivattuja hedelmiä. Jälkimaku on maltainen, hedelmäinen ja mausteinen. Kaakaojauhetta, nahkaisuutta, tammea. Yllättävänkin pitkä finaali tarjoilee hyvin makuja.

Arvio: Erittäin hyvässä iskussa tämä tuote nykyään. 84/100

Bowmore 25 yo 43% (2023)

Maistelussa Bowmoren 25-vuotiasta ihan parin vuoden takaa. Samplesta kiitos Smoke On The Waterin Hannulle, jonka Bowmore-tuntemuksen rinnalla me muut olemme täysiä amatöörejä ja mitättömiä diletantteja. Toki itsekin Bowmoresta valtavasti pidän, joten odotukset ovat tätä viskiä kohtaan kohollaan.

Bowmore 25 yo (2023)

(43%, OB, 2023, Bourbon & Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Kuiva tammi, mustaherukka ja kevyt turvesavu tulevat ensimmäiseksi vastaan. Sherryssä on tyylikkään kuiva sävy, pientä lakritsia ja tervaisuutta löytyy. Vahamaisuutta, kermaisuutta, yrttejä. Pähkinää, aprikoosia, tummaa suklaata. Todella tyylikäs. Vesilisä availee maanläheisiä sävyjä ja hedelmiä vielä lisää.

Maku: Hilloinen ja herkullinen. Hieno yhdistelmä mustaherukkaa, kuivaa sherryisyyttä, pehmeän tervaista turvesavua ja tyylikästä tammisuutta. Pähkinää, luumuhilloa, tummaa suklaata, hiukan appelsiinimarmeladia, rusinaa, kahvisuutta ja paahteisuutta. Maltaisuus tulee hyvin esiin. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja tekstuuri todella hyvin kasassa. Suolaisuutta, lakritsia, hyvä yhdistelmä karvautta ja makeutta. Jälkimaku on edelleen varsin mustaherukkainen ja tervaisen turvesavuinen. Sherry ja tammi saavat vähitellen tummempia sävyjä, mutta hedelmäisyydestä alkaa löytyä myös kirpeyttä ja yrttisyydestä raikkautta. Paahteisuutta, suklaata, kahvia, maltaisuutta, toffeeta. Pitkä ja hieno finaali. Vesilisä erottelee yrttisyyttä vielä paremmin.

Arvio: Erittäin sävykäs ja maultaan hienosti integroitunut Bowmore, jossa on tiettyä vanhan liiton eleganssia. Etenkin mustaherukkaisuus tuo vanhat tislaamopullotteet mieleen. Tämä taitaa olla parasta maistamaani uutta Bowmorea vuosikausiin. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Smoke On The Water, ”Hieno nautiskeluviski!”