Pimeänä tammikuisena perjantaina joukko Viskin Ystävien Seuran jäseniä nousi Punavuoren Ahvenen edestä bussiin ja matkusti Tammisaareen. Perillä odotti Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kanssa yhdessä järjestetty Brora-kattaus.

Sessio oli jo kahdestoista VYSin Iäkkäät harvinaisuudet -tasting ja ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Parhaiden Brora-pullotteiden hinnat ovat jo kauan sitten karanneet tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin, joten tällainen tasting on suurin piirtein ainoa mahdollisuus päästä käsiksi tislaamon tuotantoon niin, että rinnakkain on maisteltavana useampia pullotteita.

Tastingin pitopaikkana toimi Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kotiluola, Odd Fellows -järjestölle kuuluva kellariholvi, jossa oli järjestetty yhteistasting VYSin kanssa jo pari kertaa aiemminkin tammikuussa. VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen kehuikin seuran jäsenten tuntevan Tammisaaren nimenomaan hienona talvikaupunkina.

Itse olin ensimmäistä kertaa mukana ja pidin paikkaa varsin vaikuttavana. Aikoinaan kellari oli ollut kuulemma täynnä hiekkaa, se oli kaivettu maan alta esille ja pantu kuntoon. Katosta törröttävät lihakoukut lisäsivät jylhää tunnelmaa. Lämpötila oli säädetty tällä kerralla noin 18 asteeseen, ja kun ulkona ei ollut enempää pakkasta, viskitkin olivat likimain juotavassa lämpötilassa saman tien. Pöytäkaverini tiesi kertoa, että vuotta aiemmin tastingissa oli Rare Malts -viskejä lämmitelty patterienkin päällä, kun oli ollut sen verran kylmä päivä. Nyt laseille riitti pieni pyörittely käsissä.

Broran ääreen saapui yhteensä kolmisenkymmentä viskin ystävää. Tammisaarelaiset avasivat tilaisuuden ja toivottivat porukan tervetulleeksi jo perinteeksi muodostuneeseen tammikuun tastingiin. Puheenjohtaja Martin Kevin pahoitteli, että eteen oli katettu vain (!) neljä viskiä mutta toivoi niiden maistuvan – ja lupaili tastingin jälkeen vielä lisää juotavaa janoisille. Tastingin pullojen hankinnasta oli vastannut Tammisaaren viskiaktiivi, VYSin hallitukseenkin kuuluva Henrik Malmberg. Seinustalle katettuja pulloja käytiin ihailemassa ja valokuvaamassa ahkerasti, ennen kuin päästiin aloittamaan.

Tastingin vetäjäksi lupautunut Jarkko Nikkanen myönsi heti kärkeen, että Broran mutkikkaan historian takia lunttilappu on poikkeuksellisesti mukana. Olen itsekin lukenut Broran historiaa verran, että tiedän, kuinka erityisesti Brora/Clynelish -vaihe 1960–1970-lukujen vaiheessa pistää pään sekaisin keneltä tahansa. Käytännössä siis ennen vuotta 1969 julkaistu Clynelish-viski on Broraa, sen jälkeen uudessa tislaamossa tehtiin Clynelish-viskiä ja vanhassa Clynelishissä Broraa. Got it?

Nikkanen nosti esiin vuonna 1819 perustetun alkuperäisen tislaamon aloituksesta kaksi pointtia: 1) se avattiin heti lailliseksi viskitislaamoksi ja 2) se avattiin sellaiseksi suoraan, eikä sitä konvertoitu esimerkiksi puuvillatehtaasta.

Tislaamo oli aloituksensa aikoihin nykyisen Teerenpelin kokoluokkaa, yhdessä pannuparissa oli noin 900-litrainen wash still ja noin 400-litrainen spirit still. Siellä oli myös tiettyä kokeiluasennetta tynnyreiden suhteen jo 1910-luvulla. Arkistoista löytyneen dokumentin perusteella tislaamolla oli käytössä viskin kypsyttämiseen entisiä sherry-, portviini- ja malagatynnyreitä. Nikkanen muistutti, että malagakypsytettyjä viskejä ei tänä päivänä näe juuri missään, mutta Valamon luostarista sellaista on näillä näkymin tulossa. (Tuo kyseinen marraskuun 1911 kirjanpitosivu löytyy muuten Serge Valentinin ylittämättömästä Brora-historiikista, sivulta 4.)

Clynelishin nimellä kulkeneen Broran tarina oli omalla tavallaan varsin normaali 1960-luvulle saakka. Toki fokusoiminen mallasviskiin on nykyharrastajan näkökulmasta mahtavaa ja ajan oloihin nähden poikkeuksellista, kun muut tislaamot tuottivat viskiä lähinnä blendien tarpeisiin. Nikkanen muistutti myös, että Brora oli Pohjois-Skotlannin ensimmäinen kylä, joka sai sähköt vuonna 1965. Kylästä tuolloin käytetty nimi ”Electric City” herättää kieltämättä nykyisellään hilpeyttä.

Kuusikymmenluvun lopussa luonto puuttui peliin ja muutti historian kulun. Islay kärsi kuivuudesta eikä Caol Ilasta ja Port Ellenistä saatu riittävästi tuotantoa Johnnie Walkeria varten. Tuolloin Distillers Company Limited (DCL) päätti rakentaa uuden tislaamon vanhan Clynelishin viereen: vanha lopetti tuotannon toukokuussa 1968 ja uusi aloitti kesäkuussa 1968. Erityisesti kesä 1968 oli Islaylla erittäin kuiva, joten raskaasti turpeistetulle viskille oli akuutti tarve – tuolloin Port Ellen oli veden puutteen takia jopa kokonaan alhaalla. Tarvittiin korvaavaa tuotantoa, ja sitä päätettiin tislata Brorassa. Kun toinen tislaamo oli pystyssä, tapahtui kuitenkin jotain, mikä saa pään hiukan sekaisin.

Uudella tislaamolla haluttiin hyötyä Clynelishin nimestä, joten uusi tislaamo oli Clynelish I ja vanha oli Clynelish II. Sitten ne olivat Clynelish A ja Clynelish B. Loogista olisi ollut nimetä ne vähintään toisinpäin, mutta skotlantilaiset ovat aina olleet varsin innovatiivista porukkaa.

Brora-nimi otettiin käyttöön joulukuussa 1969. Tislaamo tuotti turvesavuista viskiä, jonka savuisuus oli luokkaa 40 ppm. Kuivuuden jälkeen tislaamojätti DCL päätti panna Caol Ilan remonttiin, joten turvesavuisen viskin tuottaminen Brorassa jatkui. Kesällä 1973 DCL sai tuotantonsa Islaylla lopulta rullaamaan täydellä teholla, millä oli välittömiä vaikutuksia Broraan. Tuon kesän jälkeen ei kukaan tiedä, millaisia turvepitoisuuksia Brorassa milloinkin käytettiin. Välillä tislattiin myös ilman savua.

Broran 1970-luvun jälkipuoli oli tuotannoltaan varsin vaihtelevaa, mutta yleinen trendi oli turvesavuisuuden jatkuva väheneminen. Turvesavun määrä laski vähitellen nollaan, kun tultiin 1980-luvun alkuun. Silloin viskiteollisuudella alkoi tulla ylikapasiteetin takia suuria vaikeuksia, ja maaliskuussa 1983 Brora lopetti toimintansa kokonaan. Eikä sitä sen jälkeen enää avattu uudelleen milloinkaan. Nikkanen kertoi, että vuonna 1986 tislaamopäällikkö Bob Robertson yritti saada Broran tuotantoa herätettyä henkiin, mutta epäonnistui. Sen jälkeen Broran tarina päättyi lopullisesti. Mutta legenda alkoi kasvaa.

Illan setti oli valittu mielenkiintoisesti. Ex-sherrytynnyrissä kypsyneet olivat vuosilta 1972 ja 1981, toinen siis vahvasti turvesavuiselta aikakaudelta ja toinen hyvin vähäisen turpeisuuden ajalta. Kaksi muuta valittua viskiä näytti jo sävyltään paljon enemmän ex-bourbontynnyreissä aikansa viettäneiltä, ensimmäinen ennen vuotta 1973 tislattua ja toinen vuodelta 1982. Jälleen toinen siis vahvasti turvesavuiselta ajalta ja toinen savuttomalta. Tällä perusteella tuo neljän viskin kattaus oli siis tasapainoisesti ja loogisesti rakennettu.

Ennen kuin ryhdyttiin maisteluhommiin, Nikkanen kysyi, kuinka moni ei ole maistanut Broraa aiemmin. Huomattava osa käsistä nousi pystyyn. Oma käteni pysyi alhaalla, koska olin sentään yhden Broran päässyt kokemaan. Nikkanen muisti, että vuonna 2006 Suomeen tuli ravintolamyyntiin muutama Brora, mutta Alkossa sitä ei kukaan muistanut nähneensä.

Tein tässä Brora-tastingissa poikkeuksellisesti kunnolliset muistiinpanot. Pöydässä oli tarjolla kurkkua ja vesikeksejä, joilla sai neutraloitua suun viskien välillä. Neljän viskin kanssa oli aikaa tehdä analyysia, tunnelma oli keskittynyt. Kellariin oli tultu maistelemaan vakavasti, vaikka yleinen fiilis oli toki rento ja hauska.

Viskihankinnoista vastannut Henkka Malmberg oli maistellut tuotteet etukäteen läpi (ikävä duuni!), ja hänen ehdotuksestaan ensimmäisenä maistettiin Brora 30 yo 1972, Douglas Laing Platinum 49,7%. Ex-sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö oli viski, mistä odotin etukäteen kaikkein eniten, joten sen paikka oli äärimmäisen vaikea. Tuote kuitenkin ylitti odotukseni monin verroin – olin täysin myyty. Sen tasapaino, moniulotteisuus ja kompleksisuus olivat omaa luokkaansa verrattuna mihinkään, mitä olin koskaan aiemmin maistanut. Kaikki, mitä olin lukenut ja kuullut Broran 1972-vuosikerrasta etukäteen, tuntui pitävän paikkansa.

Malmberg sai Nikkasen pyynnöstä myös kertoa, minkä hintaista viskiä maistettiin: pullon hintaluokka oli tässä tapauksessa 3 500 puntaa. Vaikka en ole koskaan pystynyt maistamaan viskistä sen hintalappua, hiljaiseksi tuollainen vetää. Monelle Brora 1972 on tullut valkoiseksi valaaksi, etenkin ne Rare Malts -julkaisut, joista maksetaan jo aivan käsittämättömiä summia. Tällainen Iäkkäät harvinaisuudet -konsepti on juuri siinä mielessä pirun toimiva, koska ei tällaisia kattauksia pääsisi koskaan missään muualla maistamaan.

Seuraavaksi maistetulla viskillä oli hankala paikka tuon Douglas Laingin jälkeen. Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s 46% oli totta kai aivan eri hintaluokkaakin, pullon hinta noin kymmenesosa edellisestä, minkä lisäksi PX-kypsytyksessä on aina omat riskinsä. Viski oli siis viettänyt koko aikansa Pedro Ximenez -tynnyrissä, minkä näki väristä ja haistoi tuoksustakin välittömästi. Se oli myös illan ainoana ei-tynnyrivahvuinen, joskin vain parin tilavuusprosentin verran laimeampi kuin aiempi viski. Chieftain’s oli mielestäni erittäin kompleksinen ja mielenkiintoinen viski, mutta pienet tasapaino-ongelmat pudottivat sen aivan terävimmästä kärjestä. Mutta kun illan vertailukohdat olivat mitä olivat, huippuviskistä oli mielestäni kyse.

Kolmanneksi maistettu Brora oli jälleen näitä 1970-luvun alun uskomattomia viskejä, Brora 30 yo 2003 Edition 55,7%. Tuoksu oli jo täysin poikkeuksellinen kahden sherrykypsytetyn viskin jälkeen, jälleen mahtavan turpeinen ja merellinen. Maussa oli sellaista vahaisuutta, joka toimii omaan makupalettiini aina täydellisesti. Pohdin todella pitkään, oliko kyseessä jopa ensiksi maistettua viskiä suurempi yksilö. Kuitenkin Douglas Laing -pullotteen mahtava tuoksu ja huima sherryisyys pitivät sen omalla listallani kärkipaikalla.

Viimeiseksi vuorossa oli Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts 58,1%. Se oli ennakkotietojen perusteella siis täysin turpeistamatonta, mutta itse huomasin poimivani siitä jatkuvasti turpeisia elementtejä – ei tietenkään suoranaista savua, vaan kosteaa turvetta, sellaista maanläheistä sävyä, joka Broralle paljastui minulle tässä tastingissa varsin tyypilliseksi.

Rare Malts oli fiksusti sijoitettu sarjan viimeiseksi, koska sen voimakkuus oli aivan omaa tasoaan. Siinä vesilisälle oli todella käyttöä, koska fiksulla vedenkäytöllä makujen tasapaino nousi erinomaiseksi. Tämä viski oli siis vielä muutama vuosi sitten noin 200 euron pullo, mutta nykyisellään senkin hinta on kivunnut jo 500 euron pahemmalle puolelle. Setin kolmantena maistetusta 2003-pullosta saa nykyisellään maksaa jo yli tuhat euroa. Yritin olla tastingin loppuun saakka ajattelematta, että joukkue kumosi neljän pullon setissä nykyhinnoilla ilmeisesti vähintään kuuden tuhannen euron arvosta viskiä kurkkuunsa. Ja setissä oli tosiaan tuo vuoden 1972 Douglas Laing -pullote, joka oli yksi 222 pullosta. Kuinkahan monta niitä on vielä maailmassa avaamattomana? Eipä silti tee mieli ryhtyä hankintaa tekemään, vaikka hurjasta kaverista oli kyse.

Illan päätteeksi toteutettiin VYSin aiemmista tastingeista tuttu arvostelukierros, jossa jokainen antoi viskeille omat sanalliset arvionsa ja asetti ne paremmuusjärjestykseen. Yleinen mielipide oli lopulta sama kuin omani: ensimmäisenä maistettu nousi ykköstilalle, kolmantena nautittu vuoden 2003 julkaisu oli kakkospaikalla ja Rare Malts kolmosena. Chiftain’sin oli tyytyminen jumbosijaan, vaikka mahtava viski sekin oli. Kaikkineen kattaus oli mielestäni erinomaisen tasapainoisesti rakennettu ja laadultaan ensiluokkainen. Vain vuoden 1972 Rare Malts -julkaisua olisin kaivannut, ellen tietäisi sen hinnan siirtyneen pahimmillaan jo viisinumeroisiin lukemiin.

Tastingin päätteeksi nautittiin asiallinen illallinen ja siinä ohessa vielä muutama Martin Kevinin etukäteen mainostama lisäjuoma. Helsingin joukko-osasto nousi linja-autoon yhdentoista jälkeen ja aloitti moottorimarssin takaisin pääkaupunkiin. Olipa uskomaton ilta, kiitos järjestäjille ja osallisille.