Jos pitäisi valita hyllyyn yksi perusteos skotlantilaisen viskin varhaishistoriasta, valinta olisi omalla kohdallani itsestään selvä. Charles MacLeanin Scotch Whisky. A Liquid History (Cassell Illustrated, 2003) on niin vakuuttavasti tutkittu, huolella koottu ja tyylikkäästi kirjoitettu, että vastaavaan lopputulokseen yltäminen on kova haaste mille tahansa teokselle.

Nyt kun tuo tuli sanottua heti pois, voidaan mennä asiaan.

MacLeanin maine viskihistorioitsijana on sitä luokkaa, että Liquid Historyn kyytiin on helppo hypätä. Teoksen suuri ansio on Skotlannin 1700- ja 1800-lukujen viskitoiminnan syvällisessä kartoituksessa. Yllättävän paljon noina aikoina kuitenkin tapahtui, vaikka yleensä mieleen tulee vain muutaman tislaamon perustamisvuosi ja joitain yksittäisiä tapauksia – kuten vuonna 1826 toimeenpantu Excise Act, joka nitisti laittoman tislaamisen Skotlannissa lähes kokonaan. MacLean on kaivanut noista vuosisadoista valtavasti tietoa ja saanut sen puettua sujuvasti luettavaan muotoon.

Totta kai MacLean lähtee kerimään tarinaansa kaukaa, niinhän viskihistoriikissa kuuluukin. Kelataan arabit, aasialaiset, kuninkaat, aqua vitaet ja uisgebaughit. Vähitellen 1700-luvulla päästään kotipolttoisten makuun, ja siellä syntyvät ensimmäiset tislaamoiksi kutsuttavat rakennukset Skotlannin maaperälle. Esivalta on heti ankarasti tislaajien kimpussa, ja vähitellen myös raittiusliike nousee. Siitä huolimatta ovelat kansanmiehet onnistuvat tiputtelemaan pillistä sen verran viinaa, että siitä riittää kerrottavaa myöhemmille sukupolville ihan viskihistoriikkiin saakka.

Suurena tapauksena MacLean nostaa esiin maailman ensimmäisen brändätyn viskin, vuonna 1853 lanseeratun Usher’s Old Vatted Glenlivetin. Andrew Usherin perään syöksyvät markkinoille muun muassa John Dewar, Arthur Bell, Chivasin veljekset James ja John, Alexander Walkerin poika John Walker, George Ballantine, William Teacher – näin ensimmäiset viskidynastiat ovat valmiina. Blendiviski on päivän sana, ja kun viinikirva tekee tuhoa Ranskassa ja hyydyttää brandyn tuotanon, viskiparonien aika on vihdoin koittanut. Tasakokoiset lasipullot tulevat, massamarkkinat alkavat vetää, viskikuume kasvaa.

Sitten kävi, niin kuin tiedetään: kupla puhkesi Pattisonin veljesten aiheuttamaan kriisiin 1890-luvun alussa. Sitä ennen viskimarkkinat oli jo ehditty jakaa käytännössä Kolmelle Suurelle, jotka olivat James Buchanan & Co., John Dewar & Sons ja John Walker & Sons. Myöhemmin Kolmesta Suuresta tuli Viiden Suuren joukko, kun mukaan lisättiin vielä John Haig & Company sekä Mackie & Co. Maailmansodat ja niiden välissä ollut Yhdysvaltain kieltolaki ravistivat Skotlannin viskiteollisuutta, mutta vanhimmat tislaamot selvisivät niistäkin. Suurin osa Campbeltownin tislaamoista ei selvinnyt.

Loistavana Case Studyna pidän kirjan lukua skotlantilaisen viskin vaiheista Italiassa. Samanlaisen olisin toivonut voivani lukea myös Single Malt Whisky. An Italian Passion -kirjasta, joka jätti olennaiset taustat kertomatta ja keskittyi lähinnä tunnelmointiin. MacLean kertoo, miten viski tuli Italiaan erittäin vahvasti liittoutuneiden joukkojen mukaan toisen maailman sodan lopussa, ja pian sen jälkeen Giovannino il camminatore (Johnnie Walker) oli kaikkien huulilla. Maahantuontiverkosto oli ollut olemassa jo ennen sotaa, ja kun agentuurit alkoivat kilpailla toisiaan vastaan, viski leimahti Italiassa isosti:

Firms which have been involved in the pre-war import trade re-established contacts with producers and new firms – such as D. & C. and Rinaldi in Bologna, Silver in Florence, Riviera (later Dateo) in Milan and Salengo (which became SPIRIT) – competed with one another to obtain brand franchises. The importance of these agents in developing the Italian market cannot be overemphasised. Wise brand owners gave them a free hand – it was impossible for outsiders to comprehend the complexities of the market place.

Noiden aikojen suuria persoonallisuuksia italialaisessa viskibisneksessa olivat muun muassa Enrico Wax, Giuseppe Soffiantino, Vito Bianchi ja Giovanni Ferraretto. Myöhemmin mukaan tulivat Gaetano Bandini (joka nosti J&B:n suosioon), Rino Mainardi ja Silvano Samaroli, Vittorio Salengo ja Luciano Gargano. Viskin markkinointiin pantiin miljoonia televisiomainoksissa ja printissä, samoin baarit ja viinakaupat saatiin voimakkaasti mukaan nostamaan viskiä esiin. Suurena tarinana MacLean kertoo vielä Armando Giovinettin vaiheet hissipojasta Famous Grousen maahantuojaksi ja lopulta Glen Grantin suuruuden tekijäksi Italiassa – Glen Grant on edelleen Italian myydyin viski.

Kirjan painopiste on niin voimakkaasti historiallinen, että 1900-luvun loppupuoliskosta ei jää enää kovinkaan paljon kerrottavaa. Kuvaavaa on, että ”The Renaissance of Single Malts” -luku alkaa, kun kirjaa on jäljellä enää kymmenen sivua. Jakson 1980–1994 mielenkiintoisimmat koukut liittyvät whisky lochin eli tislaamojen massasulkemisen lisäksi alkoholijättien yhdistymiseen eli niin sanottuun merger maniaan. Kun Guinness ja DCL yhdistyivät, uusi yhtiö sai kesäkuussa 1987 nimen United Distillers – Diageon esiaste oli syntynyt. MacLean nostaa esiin niiltä ajoilta etenkin Ernest Saundersin, joka veivaili johtajana Guinnessin osakkeella niin ansiokkaasti, että päätyi petoksesta lusimaan.

MacLeanilla on myös hyvä ote viskin tuotemarkkinointiin eri aikoina. Kiinnostavana nostona pidän tarinaa Classic Malts -sarjasta, sen edeltäjästä ja sen myöhemmistä kilpailijoista. DCL julkaisi jo vuonna 1982 sarjan, jonka se nimesi ”Ascot Malt Cellariksi”. Kattaukseen kuului neljä single maltia ja kaksi blendiä: 8-vuotias Rosebank, 12-vuotias Linkwood, 8-vuotias Talisker ja 12-vuotias Lagavulin sekä Buchananin Strathconnan ja Haigin Glenleven. Kokonaisuus ei lyönyt läpi markkinoilla, mutta ajatus eteni kuuden vuoden ajan, ja sen seurauksena saatiin hyllyihin Classic Malts.

Alkuperäinen Six Classic Malts (Lagavulin, Talisker, Oban, Dalwhinnie, Cragganmore, Glenkinchie) syntyi United Distillers & Vintnersillä ajatuksesta, jolla ihmiset saatiin kokeilemaan erilaisia single malt -viskejä Skotlannin eri alueilta. Tuotteiden ikämerkinnät olivat väliltä 12–16 vuotta, niiden etiketit uusittiin ja niitä hyödynnettiin tislaamojen vierailukeskusten tarjonnassa aktiivisesti. Moni kuluttaja lopulta halusikin kokeilla niitä kaikkia, vaikka oli aiemmin tyytynyt kippaamaan vain yhtä merkkiä.

Classic Malts of Scotland -sarja tuotiin markkinoille vuonna 1988. UDV:n kilpailija Allied toi vuonna 1991 markkinoille oma versionsa vastaavasta sarjasta. ”Caledonian Maltsiin” kuului Tormore ja Miltonduff (kumpikin Speysidelta), Glendronach (Aberdeenshiresta) ja Laphroaig (Islaylta) – myöhemmin Scapa (Orkneylta) korvasi Tormoren, mutta se ei pelastanut sarjaa. Vielä vuonna 1994 Seagrams tuli ulos oman vastaavan kattauksensa kanssa. ”Heritage Malts” sisälsi pelkästään Speysiden alueen tuotteita, ja vaikka Longmorn, Glen Keith, Strathisla ja BenRiach ovat tuottaneet laadukasta viskiä, setti ei lähtenyt lentoon. Sekin kuopattiin vähin äänin.

Tilanne kertoo hyvin siitä, että UDV:llä ja sittemmin Diageolla on ollut niin vahva asema markkinoilla, että yhtiö on voinut tuoda kauppoihin jokaiselta viskialueelta keskimääräistä laadukkaamman tuotteen (paitsi Campbeltownista, joka on vaiettu kuoliaaksi). Ja totta kai yhtiöllä on ollut myös markkinointikoneistossa sellainen dieseli jyskäämässä, ettei se ole hyytynyt ihan ensimmäiseen mäkeen. Joitain miljoonia puntia Classic Malts -sarjan markkinointiin on varmasti vuosien saatossa tullut pistettyä.

MacLeanin historiikki on sen verran painava teos, että siitä riittää pureksittavaa pidemmäksi aikaa. Jos jotain toivomisen varaa vielä jäi, yksilöiden tarinoiden erottumisen eteen olisi voinut tehdä hiukan enemmän, koska MacLean selvästi kulkee historiassa mieluummin yhtiöiden ja niiden omistajuuksien kautta. Myös selvemmin erottuvat tislaamohistoriikit olisivat elävöittäneet teosta kovasti. Kaikesta huolimatta vahvasta perusteoksesta on kyse. Jos 1700–1800-lukujen vaiheet Skotlannin viskiteollisuudessa kiinnostavat, tätä kirjaa ei voi ohittaa.