Month: tammikuu 2018

Benromach 2001/2010 Hermitage Wood Finish 45%

Jatketaan jännittävien finistelyiden parissa, kun maisteluun saapui rajatun erän Benromach nyt jo vähän useamman vuoden takaa. Viski on kypsynyt ensin ex-bourbontynnyreissä ja sen jälkeen viimeistelty ex-viinitynnyreissä. Jälkimmäiset ovat siis alkujaan kypsyttäneet viiniä, joka on ollut peräisin kuuluisalta Hermitagen kukkulalta, Rhônen alueelta.

Benromach 2001/2010 Hermitage Wood Finish

(45%, OB, 2001–2010, Finished In Hermitage Wine Casks, 1300 bts., 70 cl)

Tuoksu: Marjaisa, mentholinen, mineraalinen ja hiukan savuinen. Turve tuntuu vähän odottamattomastikin. Viinisyys toimii mukavasti, hapot ja tammi ovat hyvässä tasapainossa ja hedelmäisyys runsasta. Minttua, rusinaa, suklaisuutta, lakritsia. Nahkaa, hilloa, öljyisyyttä. Vesilisä tuo pölyisyyttä, vanhoja kirjoja, ullakkoa.

Maku: Vahvan viininen ja hapokas. Nätin tuoksun jälkeen suoraviivaisempi marjamehumaisuus ja tanniinit hyökyvät päälle. Toki myös mentholinen raikkaus on edelleen mukana. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja vähän levoton. Silti punainen omena, rusina, kirsikka, pähkinäisyys, suolaisuus ja pikantti turvesavu ovat tässä oivallinen kokonaisuus. Jälkimaku on tamminen ja pähkinäinen, suolainen ja turpeinen, silti hyvin vahvasti marjaisuuden ja omenan varassa kuivuva kokonaisuus. Hiukan meetvurstia, paprikaa, rasvaa. Keskipitkä finaali päättyy mausteisiin ja mineraalisuuteen. Vesilisä nostaa esiin laventelia.

Arvio: Tasokas esitys, vaikka viinitynnyrit ovat usein arvaamattomia näissä. Tälläkin kertaa tuoksu on kuningas. 86/100

BenRiach 16 yo 1997/2014 Cask #4435, 56,1%

Maistelussa tällä kertaa Benkkua ex-marsalasta. Marsalahan on väkevöityä viiniä Sisiliasta ja vähän epätavallinen valinta viskin finistelyyn ylipäänsä. Ei tavaton toki, mutta ei myöskään sellainen, jota tulisi joka päivä vastaan.

BenRiach 16 yo 1997/2014 Cask #4435

(56,1%, OB, 1997 – 2014, Barch No. 11, Cask No. 4435, Marsala Hogshead / Marsala Finish, 412 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella mielenkiintoinen, siirappisen makea viinisyys yhdistyy tomusokeriseen ja kuivan tammiseen maisemaan. Pölyistä ullakkoa, vanhoja kirjoja, antiikkihuonekaluja. Vaahterasiirappia, vaniljaa, hedelmäkarkkeja, rommi-rusinafudgea, kinuskia. Aivan upea tuoksu. Vesilisä tuo voita pintaan.

Maku: Painavan öljyinen, makean viininen ja hedelmäisen runsas. Varsin hapokas sitruksisuus, hapanta tammea ja tummaa suklaata. Suutuntuma on melko täyteläinen ja kihelmöivän mausteinen. Espressoa, karvasmantelia, eräänlaista musteisuutta. Omenaa, aprikoosia, mustaherukkahilloa, viinikumikarkkeja. Jälkimaku on öljyinen ja painava, varsin kahvinen ja viininen. Pippurisuutta, tammea, tanniineja, happoisuutta. Hilloisuus, mustaherukka, karvas pähkinäisyys ja musteisuus maistuvat. Hiukan rusinaa, lakritsia, aavistus siirappisuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä keventää, tuo vaniljaa ja hedelmäkarkit pintaan.

Arvio: Onnistunut marsalaviski, ikäisekseen todella monipuolinen ja mielenkiintoinen. Etenkin tuoksu on aivan loistava. 88/100

Highland Park Drakkar 40%

Highland Parkin ex-sherrytynnyreissä kypsynyt, ikämerkitsemätön Drakkar julkaistiin jo vuonna 2011. Silti se on jostain syystä kiertänyt minut kaukaa. Nyt sattui vihdoin kohdalle.

Highland Park Drakkar

(40%, OB, NAS, 2011, Spanish Sherry Casks, 100 cl)

Tuoksu: Appelsiininen, raikkaan luumuinen, varsin maltainen. Sitruksista kirpeyttä, runsaasti punaista omenaa, kinuskia. Suolaista lakritsia, hunajaa, vaniljaa, hiukan tuoretta inkivääriä. Tammi häilyy taustalla ja tuo hiukan nahkaisia sävyjä pintaan. Kevyttä nuotiosavua. Miellyttävä tuoksu kyllä, joskin mieto.

Maku: Hunajaa, kovia toffeekarkkeja, sitruksen kirpeyttä ja tammen napakkuutta. Makea appelsiini, persikka, punainen omena ja keltainen luumu ovat läsnä. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja runko hiukan turhan kevyt. Maltaisuus ja tammi ovat hyvässä balanssissa. Mineraalisuutta, suolaisuutta ja merellisyyttä, hiukan kuivaa turvesavuakin taustalla. Jälkimaku on kuivan hedelmäinen ja edelleen todella mineraalinen. Kuiva ja hiukan kireä turpeisuus ottaa yhteen merellisen suolaisuuden kanssa. Lakritsia, salmiakkia, yrttisyyttä. Tammi saa kuitenkin yliotetta nopeasti ja pukkaa nahkaisuutta ja tanniineja pintaan. Keskipitkä finaali, joka käy varsin hapokkaaksi.

Arvio: Tuoksultaan hetkellisesti todella herkullinen mutta maultaan pieni pettymys. Painii hyvinkin samassa sarjassa kuin vierellä maistelemani Voyage of the Raven, joka on tosin selvästi tätä makeampi ja profiililtaan omalla tavallaan likaisempi. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100. Whisky Monitor Database 79/100 (per 1).

Glen Spey 20 yo 1991/2012, Dewar Rattray 48,7%

Flunssan ja tukkoisuuden jälkeen aloitetaan varovasti. Maistelussa tällä kertaa Dewar Rattraylta yhden tynnyrin Glen Spey, joka on tislattu 1991 ja pullotettu 2012. Verrokiksi otettiin vierelle Diageon Special Releases -sarjasta erittäin tykki Glen Spey 21 yo 1989/2010, 50,4%.

Glen Spey 20 yo 1991/2012, Dewar Rattray

(48,7%, Dewar Rattray, 20.12.1991–29.10.2012, Cask No. 800860, Bourbon Cask, 256 bts., 70 cl)

Tuoksu: Päärynää ja vaniljaa, kevyttä kukkaisuutta ja saippuaisuutta. Akaasiahunajaa, apilankukkaa, minttua, yrttisyyttä. Tölkkiananasta, banaania, omenasurvosta, murokeksiä. Tammi ei tunnu juuri ollenkaan. Varsin raikas ja rento kokonaisuus. Vesilisä availee kevyttä sitruksisuutta.

Maku: Maltaisuus maistuu yllättävän reippaana ja yrtit puskevat voimalla läpi, mutta edelleen tammi pysyy taustalla lähes huomaamattomissa. Ruohoisuutta, kukkaisuutta, minttua, omenaa, päärynää, banaania, runsaasti vaniljakastiketta. Suutuntuma on varsin kevyt mutta mausteisena silti kihelmöivä. Sitruksisuus ja pieni suolaisuus maistuvat myös. Jälkimaku pitää maltaisuuden edelleen vahvasti mukana. Ruohoisuus ja yrtit korostuvat voimakkaasti, kunnes hunajaisuus, vaniljaisuus ja hedelmät saavat enemmän tilaa. Minttua, suolaisuutta, kevyesti lakritsia, keksimäistä rasvaisuutta. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo happamuutta vahvemmin mukaan.

Arvio: Varsin kevyt ja suoraviivainen viski, jonka elementit ovat silti ihan asiallisesti kohdallaan. Vierellä maistettu verrokki tosin vie tätä niin totaalisesti, ettei tunnu edes mielekkäältä ryhtyä sitä erittelemään, koska makujen määrä tuntuu Special Release -pullotteessa niin moninkertaiselta tähän verrattuna. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100.

Rachel McCormack: Chasing The Dram

Sitkeä vuodenvaihteen flunssa jatkuu, joten viskinmaistelun sijaan on syytä pysyä viskikirjojen parissa. Onneksi uusia kirjoja riittää luettavaksi.

Skotlantilainen ruokatoimittaja Rachel McCormack on kirjoittanut erilaisen viskikirjan. Chasing the Dram. Finding the Spirit of Whisky (Simon & Schuster, 2017) kertoo muun muassa erinäisistä bussimatkoista Skotlannin halki, Keepers of the Quaichin eriskummallisesta illallisbanketista, väärin puetuista kilteistä, säkkipilleistä ja tartan-kankaista, kirjailijan holtittomaksi äityvästä ryyppyillasta isänsä kanssa, Braveheart-elokuvan kiusaannuttavista ulottuvuuksista ja skotlantilaisen baarielämän omalaatuisuuksista. Välissä tutustutaan tislaamoihin, opiskellaan viskin tislaamisen perusteita, nautitaan erilaisia viskejä ja sekoitetaan viskiä ruoanlaittoon.

Periaatteessa Chasing the Dramin lähtökohdat matkakirjan ja esseemuodon ympärillä muistuttavat hiukan Iain Banksin Raw Spiritiä, mutta McCormackin tavoite on astetta ylevämpi kuin maailman parasta viskiä etsineellä Banksilla oli omassa kirjassaan. Nyt ei olla etsimässä, mikä olisi tekijälle itselleen mieluisinta, vaan McCormack haluaa ymmärtää skotlantilaisten suhdetta viskiin, hahmottaa sen paikan maailmassa ja löytää sille oikean roolin ruoanlaitossa. Rima on asetettu niin korkealle, ettei teos edes voi onnistua kaikessa, mutta jo pelkästään näin yltiöpäinen yrittäminen tekee siitä kiinnostavan – ja ylipäänsä poikkeuksellisen viskikirjan. Chasing the Dram ei taatusti jätä ketään viskistä kiinnostunutta kylmäksi.

Katalonian ruokakulttuuriin perehtynyt ja parikymppisenä pitkään Barcelonassa asunut Rachel McCormack tunnetaan nykyisin ruokakirjailijana ja BBC Radio 4:n The Kitchen Cabinetin panelistina. Glasgow’ssa syntynyt McCormack kertoo kirjan esipuheessa miettineensä, miksi viskillä ei ole Skotlannissa minkäänlaista roolia ruoanlaitossa ja ruokakulttuurissa, ja päätti lähteä Chasing the Dramilla korjaamaan tilannetta. Omalla tavallaan.

Käytännössä Chasing the Dram on yltiöpäinen ja överi. Kirjaidean hyväksyntä kustantamosta saa jo esipuheessa aikaan vyöryn, jonka seurausten läpimeno on teoksen mehevintä antia. Tyyli on todella irtonainen eikä kirjan kantava eetos kaadu ainakaan pikkusievyyteen. Esimerkkinä toimikoon McCormackin pieni katsaus Glasgow’n yöelämään:

No one and nothing on this planet does leopard print more frequently or better than Glaswegian women. I’ve seen leopards on safari in Sri Lanka and, I can tell you, we do leopard print better than them. If a bunch of leopards arrived in Glasgow on a Saturday night and saw the variety and panache of our women in their print, they’d turn to each other in disappointment and say, ’Fuck it, let’s be panthers.’

Mainitsinko jo, että McCormack on kirjoittanut myös paljon naiseudesta ja naisen asemasta? Chasing the Dram tarkastelee viskin maailmaa myös sukupuolittuneena kokonaisuutena ja tutkii niin viskifestivaaleja, viskibaareja kuin viskitislaamoitakin naisen näkökulmasta – omalla reippaalla tyylillään.

Kaikkineen 344-sivuiseen teokseen mahtuu monta tarinaa, anekdoottia, käännettä ja rakenneratkaisua. Kehyskertomuksena on Rachelin matka Skotlannin läpi viskikulttuurin ytimeen. Johdanto kertoo hänen oman tarinansa ja suhteensa viskiin, kotimaansa kansallisjuomaan. Se on sellainen kuin monella muullakin skotlantilaisella, arkipäiväinen – periaatteessa tuntee juoman, mutta käytännössä tieto on enimmäkseen juomalla hankittua ja siksi lähinnä kokemusperäistä.

Johdannon jälkeen kuljetaan Rachelin matkassa niin, että olennaisilla reissuilla on mukana joku hänen ystävänsä, jolla on jonkinlainen suhde kohteena olevaan paikkaan. Loppusanat sisältävän luvun jälkeen mukana on vielä viskiin liittyvä hyvin suppea sanakirja (Phylloxera löytyy mutta esimerkiksi green malt ja worm tub puuttuvat), viskitislaamoiden, pullottajien ja -brändien kevyt sanakirja sekä asiaankuuluvat kiitokset.

Periaatteessa ainekset ovat siis varsin normaalit, mutta McCormackin keitos on vähintään omaperäinen. Alussa tutustutaan viskin maailmaan yleisellä tasolla, sen jälkeen tavataan Lorna Buchanan, joka kertoo viskistä vähän myös tieteen näkökulmasta. Käydään Dramboree-festivaaleilla Loch Lomondin ympäristössä tutustumassa viskinörttien alakulttuuriin ja jännittäviin tapoihin. Sitten matkataankin jo Islayn saarelle ja uppoudutaan vähän syvemmälle viskin tekemisen saloihin.

Tärkeimmät viskireissunsa Rachel tekee ystäviensä Sherin, Wullien ja Samin kanssa. Obanin ja Tobermoryn jälkeen päästään teoksen puolenvälin huippukohtaan, kun pienen japanilaista viskiä käsittelevän sivujuonteen jälkeen suunnataan kohti Ben Nevisin tislaamoa. Tislaamon kotikaupungissa Fort Williamissa on nimittäin pyhiinvaelluspaikka, joka liittyy Braveheart-elokuvaan. Aikoinaan Mel Gibson on hävittänyt kaiken (pääasiassa Irlannissa kuvatun) elokuvansa rekvisiitan ja kuvauspaikkojen rakennelmat, mutta Fort Williamista löytyy… Braveheart Car Park! Tottahan siellä parkkipaikalla pitää käydä. Rachelin ja Sherin kuskiksi lähtee Ben Nevisin johtaja Colin Ross, joka ajaa heidät sinne NIKKA1-autollaan. Ja totta kai parkkipaikalla pitää huutaa naama virneessä: ”Freedom!”

Alkupuolen kliimaksi jälkeen palataan taas juurille, tutkimaan viskin perimmäistä olemusta ja blendiviskien asemaa maailmassa. Johnnie Walkerin syntysijoilla Kilmarnockissa Rachel käy Wullien kanssa ja vie sen jälkeen isänsä tutustumaan tämän vanhan kotikaupungin Wishaw’n viskielämään. Kun niistä krapuloista on selvitty, alkaa kirja saada vähän vakavampia sävyjä. Käydään Aberlourin tislaamossa tekemässä omaa A’bunadh-sekoitusta, matkustetaan Gleneagles-hotelliin Keepers of the Quaichin tilaisuuteen, lopulta otetaan suunnaksi Campbeltown.

Teoksen alkupuoli on irtonainen ja hakee vielä suuntaa, mutta mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä enemmän ollaan tekemisissä itse viskin kanssa. Suomeksi: alkupuoli on hauskempi, loppupuoli näin viskiharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisempi. Etenkin viimeinen reissu Campbeltowniin ja Arranin saarelle Samin kanssa osoittaa jo aivan toisen tason perehtyneisyyttä aiheeseen kuin haahuilu Dramboree-festivaalilla kirjan alussa. Päähenkilö kasvaa, kuten hyvään draamaan kuuluu.

Tarinankerronnassa McCormack onnistuu hienosti, mutta kaikesta huolimatta pidän ruoan ja viskin yhdistämistä hiukan haastavana etenkin tekstin sekaan upotetuissa ruokaresepteissä. Kaikkineen skotlantilainen ruokakulttuuri ja viski esiintyvät kirjassa aika ajoin yhdessä, mutta sen suhteen tarinan punainen lanka on turhan ohut. Moni tarinan keskelle istutetuista ruokaresepteistä ei oikein kytkeydy ympäröivään tekstiin, ja jos itse reseptejä tarkastelee, monellakaan niistä ei ole juuri mitään tekemistä viskin kanssa. Jos viskiä laittaa mukaan, ruokaan saa kyllä jonkinlaisen viskin aromin, mutta silti tuntuu, että aihetta olisi ollut mahdollista jalostaa vielä pidemmälle.

Esimerkiksi ”Not My Auntie Rosemary’s Lasagne” on ihan klassisen oloinen annos, jonka soosiin vain on tujautettu desin verran viskiä. Toisaalta tämä ei ole ihan ruokakirjakaan, vaan resepteillä on enemmänkin teemaa tukeva rooli. Toisaalta osa resepteistä on ihan rehellisiä cocktail-ohjeita, mikä taas karkailee ruoanlaitosta hiukan sivuun. Suomeksi: teoksen vahvuudet ovat tarinankerronnassa, hyvissä anekdooteissa ja siinä, että viskiä ja viskikulttuuria tarkastellaan hiukan ulkopuolisesta näkökulmasta, eri maiden ruokakulttuureihin perehtyneen ihmisen silmin. Tai niin kuin kirjoittaja itse loppusanoissa toteaa:

I started my research thinking I was going to splash some whisky in some food here and there and have ended up with a load of new friends and a new, unexpected passion.

McCormack on siis tehnyt matkakirjan, jossa Skotlanti toimii ulkoisena maisemana ja kirjailijan oma suhde viskiin sisämaisemana. Viski on matka, ja toisin kuin Iain Banksin Raw Spiritissä, tällä kertaa tavoitteena ei ole edes löytää mitään lopullista. Kirjan päätöksessä palataan vielä Lorna Buchananiin ja ajatuksiin viskiin liittyvästä ymmärryksestä:

If you ask a proper expert like Lorna, someone who really knows their stuff, to choose you a whisky they are not having a pissing contest. They are not trying to trick you, catch you out or make you feel stupid. They want you to drink something that you enjoy and they want you to start recognising flavours; they want you to realise that you know more about whisky than you thought and they want you to have a good time.

Tämä oikeastaan toimii koko kirjan credona. Parhaat viskit ja parhaat kokemukset ovat tilannesidonnaisia, niihin kytkeytyy erilaisia elämäntilanteita ja eri ihmisiä. Sinänsä ajatus on varmasti kaikille viskin kanssa pidempään tekemisissä olleille tuttu, mutta kaikkien kirjan matkojen ja kokemusten jälkeen sillä on ihan erityinen painonsa, kun siihen lopussa palataan.

Chasing the Dram on hauska matkakirja, lennokas esseeteos ja erilainen viskikirja. Tuhteihin viskin tietopaketteihin tottuneelle sen ajoittainen ylimalkaisuus voi toki olla häiritsevää, mutta tätä kirjaa pitääkin lukea nimenomaan amatöörin matkana ymmärrykseen. Ja huomattavaa on, että kyseessä on nimenomaan skotlantilainen näkökulma. Ainakin itse huomasin ahmivani nimenomaan Skotlannin arkitottumusten ja -tapojen kuvauksia, ranskanperunoiden paistamisesta Irn-Brun kautta aina baarielämän erikoisuuksiin saakka. Siinä mielessä lukijankin ymmärrys kasvaa, vaikka muuten ei löytäisikään paljon mitään uutta itse viskistä. Hauskaa, erittäin viihdyttävää ja kovasti suositeltavaa luettavaa siis.

Ja kaikkihan on lopulta kuitenkin Sir Walter Scottin syytä.