Skotlantilaisessa työväenluokan perheessä kasvanut Phillip ”Pip” Hills (s 1940) havahtui aikoinaan siihen, mitä skotlantilainen mallasviski oikeastaan on, kun pääsi maistamaan Glenfarclasia suoraan tislaamosta tuodusta tynnyristä. Tuolloin hänen maailmassaan juotiin lähinnä blendiviskejä. Hillsin herääminen ja muutamien innokkaiden harrastajien liittyminen joukkoon johti lopulta Scotch Malt Whisky Societyn perustamiseen vuonna 1983 ja sitä kautta osaltaan myös single cask -pullotteiden esiinmarssiin.

Pip Hillsin muistelmateos The Founder’s Tale. A Good Idea and a Glass of Malt (Birlinn, 2019) ilmestyi syksyllä 2019. Kirja kertaa tapahtumien kulun Hillsin näkökulmasta, ja sen verran kova tarinaniskijä Hills on, että välillä mukana saattaa olla välillä ihan pientä värittämistäkin – siitähän on vaikea olla varma. Kaikkineen tarina on kuitenkin monipolvinen ja mehukas, ja mikä tärkeintä, Hills osaa kirjoittaa sen verevästi ja hauskasti. Ei uskoisi, että hän on ollut ennen viskihommia päivätöissä verotarkastajana.

Alussa oli Stan, jolla oli maatila Aberdeenshiren Denmillissä. Stanilla oli yhteys Granteihin, joilta hän sai aina hankittua oman tynnyrin Glenfarclasia henkilökohtaiseen käyttöön. Stan kävi maasturillaan vuosittain hakemassa sellaisen:

”A quarter cask fitter rather nicely into the back of an old Land Rover and Stan would take his cask home to his little farmhouse. There he would start the bung and replace it with a brass spigot. The cask he would lodge on a specially-made wooden stand and, sitting in an old brown leather armchair by the fire, he would draw himself a dram. He was a happy man.”

Stanin kautta myös Pip Hills sai yhteyden Glenfarclasin tislaamoon ja onnistui hankkimaan itsekin tällaisen tynnyrin omalle kaveriporukalleen. Se tuotiin Lagondan peräkontissa Ballindalochista monien vaiheiden jälkeen Edinburghiin ja poksautettiin auki.

Glenfarclasin suoramyynnissä oli tarjolla yksi tynnyri jokaiselle sopimuskumppanille vuosittain, ja tuo yksi tynnyri oli isolla porukalla nopeasti nautittu. Tieto loistavasta viskistä levisi nopeasti kaupungilla, kaveripiiristä kasvoi viskisyndikaatti ja tynnyreiden perään alettiin kysellä laajemmin. Vähitellen porukan kesken jaetuista tynnyreistä tehtiin virallisia pullotteita ja hankittiin niille säilytyspaikka. Scotch Malt Whisky Society oli syntynyt.

Jotain kohtalon ivaa oli siinäkin, että vuosi 1983 oli itsessään koko skotlantilaiselle viskiteollisuudelle niin traaginen, kun tislaamoja pistettiin säppiin oikein urakalla, mutta samaan aikaan kokonaan uudenlainen tapa ostaa viskitynnyreitä porukalla ja myydä pullotteita syntyi ruohonjuuritasolla. Harrastajat tekivät jotain, mihin ammattilaiset eivät tuolloin vielä kyenneet.

Pip Hills alkoi itse pyörittää Societya päätyönään ja neuvotella tynnyreistä. Leithistä hankittiin The Vaults viskikellariksi ja palkattiin Anne Dana käytännön asioita hoitamaan. Pullonumerointi syntyi, koska tislaamoyhtiöt eivät antaneet Societylle lupaa brändiensä käyttöön. Samalla Hills keksi kavereidensa kanssa ruveta julkaisemaan pullotteille nuotteja, jotka olivat ”hiukan” tavallisuudesta poikkeavia. Vähitellen maistelukomiteaan liittyivät David Daichesin, Derek Cooperin ja David Mamet’n kaltaiset nimet. Viinikriitikoiden hommat vietiin viskin kanssa toiselle tasolle.

Tarinan punainen lanka kulkee Societyn vaiheissa, mutta kirjan varsinaisia herkkuja ovat erilaiset langanpäät ja syheröt, joista lähtee monenlaisia elämäntarinoita ja anekdootteja. Paljon Hills on onnistunut hyödyntämään mediaa Societyn markkinoinnissa, kun erinäiset kriitikot ovat ihastuneet näihin single cask -pullotteisiin ja ennen kaikkea tarinaan siitä, miten skotlantilainen mallasviski on pohjimmiltaan paljon hienompaa ja uniikimpaa kuin se, mitä juomateollisuus suuressa mittakaavassa myi ympäri maailmaa.

Hills on ihastunut kulkuneuvoihin. Viskin kuskaamiseen käytettyä Lagondaa kuvaillaan runollisin sanankääntein ympäri teosta, ja veneily on myös tärkeässä roolissa alusta loppuun. Lentäen Hills matkustaa Vanuatulle, ja tarinan suuren kaaren kannalta varsin vähäpätöisestä reissusta kasvaa teoksen yksi mehevimmistä jaksoista. Viskikeissin kuljettaminen kaukaiselle Tyynenmeren saarelle käsimatkatavarana useiden maiden läpi ei nimittäin ole ollut mikään ihan läpihuutojuttu. Hienosti Hills onnistuu kuitenkin puljaamaan itsensä tulleista läpi moneen kertaan.

Juuri tällaisena sutkina neuvottelijana Hills kirjassa esiintyy, ja varmasti hän on sosiaalisilla taidoillaan paljon saanut aikaiseksikin. Koko ajan lukijalla kuitenkin naputtaa takaraivossa se tieto, että Hills joutui lopulta lähtemään Societyn johdosta. Siihen tullaan vasta aivan kirjan loppusuoralla, kaiken hauskuuden jälkeen.

”Now we come to the painful bit: how I left the Society and why. Neil Wilson, the decent man, wrote a piece a few weeks ago about me and the Society in which, in a kindly euphemism, he referred to my retiring from its chairmanship. It wasn’t like that, I’m sorry to say. I didn’t jump: I was pushed. Whether this was a good thing or not is a matter of opinion. I’m not even sure, myself, which side of the opinion I come down on.”

Hillsin aika tuli päätökseen, kun ilmeisen riitaisa johtoryhmä ja kiristyvä talous loivat noidankehän, josta ei ollut ulospääsyä. Society oli laajentunut vauhdilla Yhdysvaltoihin ja Japaniin mutta kannattavuus oli surkealla tolalla. Halpa raha oli saanut aikaan vauhtisokeuden, ja kun rahoitusolosuhteet tiukkenivat, pankin lainajärjestelyn ja pelastuspaketin ehtona oli, että Hills lähtee. Näin myös kävi.

Hills ei enää kerro, miten SMWS myytiin Glenmorangielle vuonna 2004, saati sitä, miten Glenmorangie myi sen eteenpäin yksityissijoittajille 2015. Hänen oma aikansa päättyi aiemmin, ja siihen tarina myös osaltaan sulkeutuu. Societyn jälkeen tulivat kirjat, joista esimakuna saatu Scots on Scotch oli tullut ulos jo vuonna 1991. Varsinaisena päätyönään Hills pitää edelleen Appreciating Whiskyä, joka julkaistiin vuonna 2000. Sen jälkeen tuli vielä The Scotch Malt Whisky Directory vuonna 2005. Ehtipä Hills kokeilla myös viinistä kirjoittamista: Appreciating Wine ilmestyi 2004.

The Founder’s Tale on mielenkiintoinen teos, mutta jonkin verran se vaatii taustatietoa, jotta siitä saa mitään irti. Oletuksena on, että tislaamobisneksen historia ja omistusten koukerot sekä Societyn luonne ja toimintalogiikka ovat auttavasti hallussa. Lukemista olisi kieltämättä helpottanut jonkinlainen aikajana tai hakemisto, josta olisi voinut tarkistaa tiettyjä tapahtumia ja ajankohtia. Nyt kirjassa ei ole minkäänlaista hakemistoa eikä edes kirjoittajan perustietoja kansiliepeen muutaman rivin ylimalkaista esittelyä lukuun ottamatta.

Jos kuitenkin kokee olevansa hiukan perillä edellä mainituista asioista ja on kiinnostunut siitä, millaiseen ajankohtaan Scotch Malt Whisky Society syntyi ja millaista oli myydä erikoisia tynnyrivahvuisia viskejä ympäri maailmaa, The Founder’s Tale on ehdottomasti antoisaa luettavaa. Hills kirjoittaa vetävästi ja nokkelasti, vastaan tulee mitä erikoisempia hahmoja mitä ihmeellisempiä tilanteita. Ja aina kun viskin kanssa maailmalla puljataan, hauskaahan siitä syntyy.