Maistelut

Broraa Tammisaaressa

Pimeänä tammikuisena perjantaina joukko Viskin Ystävien Seuran jäseniä nousi Punavuoren Ahvenen edestä bussiin ja matkusti Tammisaareen. Perillä odotti Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kanssa yhdessä järjestetty Brora-kattaus.

Sessio oli jo kahdestoista VYSin Iäkkäät harvinaisuudet -tasting ja ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Parhaiden Brora-pullotteiden hinnat ovat jo kauan sitten karanneet tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin, joten tällainen tasting on suurin piirtein ainoa mahdollisuus päästä käsiksi tislaamon tuotantoon niin, että rinnakkain on maisteltavana useampia pullotteita.

Tastingin pitopaikkana toimi Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kotiluola, Odd Fellows -järjestölle kuuluva kellariholvi, jossa oli järjestetty yhteistasting VYSin kanssa jo pari kertaa aiemminkin tammikuussa. VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen kehuikin seuran jäsenten tuntevan Tammisaaren nimenomaan hienona talvikaupunkina.

Itse olin ensimmäistä kertaa mukana ja pidin paikkaa varsin vaikuttavana. Aikoinaan kellari oli ollut kuulemma täynnä hiekkaa, se oli kaivettu maan alta esille ja pantu kuntoon. Katosta törröttävät lihakoukut lisäsivät jylhää tunnelmaa. Lämpötila oli säädetty tällä kerralla noin 18 asteeseen, ja kun ulkona ei ollut enempää pakkasta, viskitkin olivat likimain juotavassa lämpötilassa saman tien. Pöytäkaverini tiesi kertoa, että vuotta aiemmin tastingissa oli Rare Malts -viskejä lämmitelty patterienkin päällä, kun oli ollut sen verran kylmä päivä. Nyt laseille riitti pieni pyörittely käsissä.

Broran ääreen saapui yhteensä kolmisenkymmentä viskin ystävää. Tammisaarelaiset avasivat tilaisuuden ja toivottivat porukan tervetulleeksi jo perinteeksi muodostuneeseen tammikuun tastingiin. Puheenjohtaja Martin Kevin pahoitteli, että eteen oli katettu vain (!) neljä viskiä mutta toivoi niiden maistuvan – ja lupaili tastingin jälkeen vielä lisää juotavaa janoisille. Tastingin pullojen hankinnasta oli vastannut Tammisaaren viskiaktiivi, VYSin hallitukseenkin kuuluva Henrik Malmberg. Seinustalle katettuja pulloja käytiin ihailemassa ja valokuvaamassa ahkerasti, ennen kuin päästiin aloittamaan.

Tastingin vetäjäksi lupautunut Jarkko Nikkanen myönsi heti kärkeen, että Broran mutkikkaan historian takia lunttilappu on poikkeuksellisesti mukana. Olen itsekin lukenut Broran historiaa verran, että tiedän, kuinka erityisesti Brora/Clynelish -vaihe 1960–1970-lukujen vaiheessa pistää pään sekaisin keneltä tahansa. Käytännössä siis ennen vuotta 1969 julkaistu Clynelish-viski on Broraa, sen jälkeen uudessa tislaamossa tehtiin Clynelish-viskiä ja vanhassa Clynelishissä Broraa. Got it?

Nikkanen nosti esiin vuonna 1819 perustetun alkuperäisen tislaamon aloituksesta kaksi pointtia: 1) se avattiin heti lailliseksi viskitislaamoksi ja 2) se avattiin sellaiseksi suoraan, eikä sitä konvertoitu esimerkiksi puuvillatehtaasta.

Tislaamo oli aloituksensa aikoihin nykyisen Teerenpelin kokoluokkaa, yhdessä pannuparissa oli noin 900-litrainen wash still ja noin 400-litrainen spirit still. Siellä oli myös tiettyä kokeiluasennetta tynnyreiden suhteen jo 1910-luvulla. Arkistoista löytyneen dokumentin perusteella tislaamolla oli käytössä viskin kypsyttämiseen entisiä sherry-, portviini- ja malagatynnyreitä. Nikkanen muistutti, että malagakypsytettyjä viskejä ei tänä päivänä näe juuri missään, mutta Valamon luostarista sellaista on näillä näkymin tulossa. (Tuo kyseinen marraskuun 1911 kirjanpitosivu löytyy muuten Serge Valentinin ylittämättömästä Brora-historiikista, sivulta 4.)

Clynelishin nimellä kulkeneen Broran tarina oli omalla tavallaan varsin normaali 1960-luvulle saakka. Toki fokusoiminen mallasviskiin on nykyharrastajan näkökulmasta mahtavaa ja ajan oloihin nähden poikkeuksellista, kun muut tislaamot tuottivat viskiä lähinnä blendien tarpeisiin. Nikkanen muistutti myös, että Brora oli Pohjois-Skotlannin ensimmäinen kylä, joka sai sähköt vuonna 1965. Kylästä tuolloin käytetty nimi ”Electric City” herättää kieltämättä nykyisellään hilpeyttä.

Kuusikymmenluvun lopussa luonto puuttui peliin ja muutti historian kulun. Islay kärsi kuivuudesta eikä Caol Ilasta ja Port Ellenistä saatu riittävästi tuotantoa Johnnie Walkeria varten. Tuolloin Distillers Company Limited (DCL) päätti rakentaa uuden tislaamon vanhan Clynelishin viereen: vanha lopetti tuotannon toukokuussa 1968 ja uusi aloitti kesäkuussa 1968. Erityisesti kesä 1968 oli Islaylla erittäin kuiva, joten raskaasti turpeistetulle viskille oli akuutti tarve – tuolloin Port Ellen oli veden puutteen takia jopa kokonaan alhaalla. Tarvittiin korvaavaa tuotantoa, ja sitä päätettiin tislata Brorassa. Kun toinen tislaamo oli pystyssä, tapahtui kuitenkin jotain, mikä saa pään hiukan sekaisin.

Uudella tislaamolla haluttiin hyötyä Clynelishin nimestä, joten uusi tislaamo oli Clynelish I ja vanha oli Clynelish II. Sitten ne olivat Clynelish A ja Clynelish B. Loogista olisi ollut nimetä ne vähintään toisinpäin, mutta skotlantilaiset ovat aina olleet varsin innovatiivista porukkaa.

Brora-nimi otettiin käyttöön joulukuussa 1969. Tislaamo tuotti turvesavuista viskiä, jonka savuisuus oli luokkaa 40 ppm. Kuivuuden jälkeen tislaamojätti DCL päätti panna Caol Ilan remonttiin, joten turvesavuisen viskin tuottaminen Brorassa jatkui. Kesällä 1973 DCL sai tuotantonsa Islaylla lopulta rullaamaan täydellä teholla, millä oli välittömiä vaikutuksia Broraan. Tuon kesän jälkeen ei kukaan tiedä, millaisia turvepitoisuuksia Brorassa milloinkin käytettiin. Välillä tislattiin myös ilman savua.

Broran 1970-luvun jälkipuoli oli tuotannoltaan varsin vaihtelevaa, mutta yleinen trendi oli turvesavuisuuden jatkuva väheneminen. Turvesavun määrä laski vähitellen nollaan, kun tultiin 1980-luvun alkuun. Silloin viskiteollisuudella alkoi tulla ylikapasiteetin takia suuria vaikeuksia, ja maaliskuussa 1983 Brora lopetti toimintansa kokonaan. Eikä sitä sen jälkeen enää avattu uudelleen milloinkaan. Nikkanen kertoi, että vuonna 1986 tislaamopäällikkö Bob Robertson yritti saada Broran tuotantoa herätettyä henkiin, mutta epäonnistui. Sen jälkeen Broran tarina päättyi lopullisesti. Mutta legenda alkoi kasvaa.

Illan setti oli valittu mielenkiintoisesti. Ex-sherrytynnyrissä kypsyneet olivat vuosilta 1972 ja 1981, toinen siis vahvasti turvesavuiselta aikakaudelta ja toinen hyvin vähäisen turpeisuuden ajalta. Kaksi muuta valittua viskiä näytti jo sävyltään paljon enemmän ex-bourbontynnyreissä aikansa viettäneiltä, ensimmäinen ennen vuotta 1973 tislattua ja toinen vuodelta 1982. Jälleen toinen siis vahvasti turvesavuiselta ajalta ja toinen savuttomalta. Tällä perusteella tuo neljän viskin kattaus oli siis tasapainoisesti ja loogisesti rakennettu.

Ennen kuin ryhdyttiin maisteluhommiin, Nikkanen kysyi, kuinka moni ei ole maistanut Broraa aiemmin. Huomattava osa käsistä nousi pystyyn. Oma käteni pysyi alhaalla, koska olin sentään yhden Broran päässyt kokemaan. Nikkanen muisti, että vuonna 2006 Suomeen tuli ravintolamyyntiin muutama Brora, mutta Alkossa sitä ei kukaan muistanut nähneensä.

Tein tässä Brora-tastingissa poikkeuksellisesti kunnolliset muistiinpanot. Pöydässä oli tarjolla kurkkua ja vesikeksejä, joilla sai neutraloitua suun viskien välillä. Neljän viskin kanssa oli aikaa tehdä analyysia, tunnelma oli keskittynyt. Kellariin oli tultu maistelemaan vakavasti, vaikka yleinen fiilis oli toki rento ja hauska.

Viskihankinnoista vastannut Henkka Malmberg oli maistellut tuotteet etukäteen läpi (ikävä duuni!), ja hänen ehdotuksestaan ensimmäisenä maistettiin Brora 30 yo 1972, Douglas Laing Platinum 49,7%. Ex-sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö oli viski, mistä odotin etukäteen kaikkein eniten, joten sen paikka oli äärimmäisen vaikea. Tuote kuitenkin ylitti odotukseni monin verroin – olin täysin myyty. Sen tasapaino, moniulotteisuus ja kompleksisuus olivat omaa luokkaansa verrattuna mihinkään, mitä olin koskaan aiemmin maistanut. Kaikki, mitä olin lukenut ja kuullut Broran 1972-vuosikerrasta etukäteen, tuntui pitävän paikkansa.

Malmberg sai Nikkasen pyynnöstä myös kertoa, minkä hintaista viskiä maistettiin: pullon hintaluokka oli tässä tapauksessa 3 500 puntaa. Vaikka en ole koskaan pystynyt maistamaan viskistä sen hintalappua, hiljaiseksi tuollainen vetää. Monelle Brora 1972 on tullut valkoiseksi valaaksi, etenkin ne Rare Malts -julkaisut, joista maksetaan jo aivan käsittämättömiä summia. Tällainen Iäkkäät harvinaisuudet -konsepti on juuri siinä mielessä pirun toimiva, koska ei tällaisia kattauksia pääsisi koskaan missään muualla maistamaan.

Seuraavaksi maistetulla viskillä oli hankala paikka tuon Douglas Laingin jälkeen. Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s 46% oli totta kai aivan eri hintaluokkaakin, pullon hinta noin kymmenesosa edellisestä, minkä lisäksi PX-kypsytyksessä on aina omat riskinsä. Viski oli siis viettänyt koko aikansa Pedro Ximenez -tynnyrissä, minkä näki väristä ja haistoi tuoksustakin välittömästi. Se oli myös illan ainoana ei-tynnyrivahvuinen, joskin vain parin tilavuusprosentin verran laimeampi kuin aiempi viski. Chieftain’s oli mielestäni erittäin kompleksinen ja mielenkiintoinen viski, mutta pienet tasapaino-ongelmat pudottivat sen aivan terävimmästä kärjestä. Mutta kun illan vertailukohdat olivat mitä olivat, huippuviskistä oli mielestäni kyse.

Kolmanneksi maistettu Brora oli jälleen näitä 1970-luvun alun uskomattomia viskejä, Brora 30 yo 2003 Edition 55,7%. Tuoksu oli jo täysin poikkeuksellinen kahden sherrykypsytetyn viskin jälkeen, jälleen mahtavan turpeinen ja merellinen. Maussa oli sellaista vahaisuutta, joka toimii omaan makupalettiini aina täydellisesti. Pohdin todella pitkään, oliko kyseessä jopa ensiksi maistettua viskiä suurempi yksilö. Kuitenkin Douglas Laing -pullotteen mahtava tuoksu ja huima sherryisyys pitivät sen omalla listallani kärkipaikalla.

Viimeiseksi vuorossa oli Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts 58,1%. Se oli ennakkotietojen perusteella siis täysin turpeistamatonta, mutta itse huomasin poimivani siitä jatkuvasti turpeisia elementtejä – ei tietenkään suoranaista savua, vaan kosteaa turvetta, sellaista maanläheistä sävyä, joka Broralle paljastui minulle tässä tastingissa varsin tyypilliseksi.

Rare Malts oli fiksusti sijoitettu sarjan viimeiseksi, koska sen voimakkuus oli aivan omaa tasoaan. Siinä vesilisälle oli todella käyttöä, koska fiksulla vedenkäytöllä makujen tasapaino nousi erinomaiseksi. Tämä viski oli siis vielä muutama vuosi sitten noin 200 euron pullo, mutta nykyisellään senkin hinta on kivunnut jo 500 euron pahemmalle puolelle. Setin kolmantena maistetusta 2003-pullosta saa nykyisellään maksaa jo yli tuhat euroa. Yritin olla tastingin loppuun saakka ajattelematta, että joukkue kumosi neljän pullon setissä nykyhinnoilla ilmeisesti vähintään kuuden tuhannen euron arvosta viskiä kurkkuunsa. Ja setissä oli tosiaan tuo vuoden 1972 Douglas Laing -pullote, joka oli yksi 222 pullosta. Kuinkahan monta niitä on vielä maailmassa avaamattomana? Eipä silti tee mieli ryhtyä hankintaa tekemään, vaikka hurjasta kaverista oli kyse.

Illan päätteeksi toteutettiin VYSin aiemmista tastingeista tuttu arvostelukierros, jossa jokainen antoi viskeille omat sanalliset arvionsa ja asetti ne paremmuusjärjestykseen. Yleinen mielipide oli lopulta sama kuin omani: ensimmäisenä maistettu nousi ykköstilalle, kolmantena nautittu vuoden 2003 julkaisu oli kakkospaikalla ja Rare Malts kolmosena. Chiftain’sin oli tyytyminen jumbosijaan, vaikka mahtava viski sekin oli. Kaikkineen kattaus oli mielestäni erinomaisen tasapainoisesti rakennettu ja laadultaan ensiluokkainen. Vain vuoden 1972 Rare Malts -julkaisua olisin kaivannut, ellen tietäisi sen hinnan siirtyneen pahimmillaan jo viisinumeroisiin lukemiin.

Tastingin päätteeksi nautittiin asiallinen illallinen ja siinä ohessa vielä muutama Martin Kevinin etukäteen mainostama lisäjuoma. Helsingin joukko-osasto nousi linja-autoon yhdentoista jälkeen ja aloitti moottorimarssin takaisin pääkaupunkiin. Olipa uskomaton ilta, kiitos järjestäjille ja osallisille.

Bruichladdich-tasting Timo McAaltosen johdolla

Keskiviikkona 24.9.2014 Suomen Mallaswhiskyseura järjesti tastingin, jossa oli mielenkiintoinen kattaus ja vielä mielenkiintoisempi esiintyjä. Tarjolla oli Bruichladdichin viskejä ja esiintyjänä Timo McAaltonen, joka työskenteli Bruichladdichin tislaamolla vuonna 2001. Yksi tarjolla olleista viskeistä oli tehty juuri tuohon aikaan.

Mallaswhiskyseuran perinteiseen tastingpaikkaan Helsingin Yrittäjänaisten tiloihin Uudenmaankadulle saapui noin 35 seuran jäsentä maistelemaan Bruichladdichia ja kuuntelemaan McAaltosen (kuvassa) tarinoita. Pari tuntia vierähti melkein huomaamatta, kun juttu alkoi kulkea. Bruichladdichin tuotannon uudelleenaloituksen päivä, tiistai 23. lokakuuta 2001, oli yksi huippukohdista: McAaltonen luki omasta päiväkirjastaan katkelman tuolta päivältä. Herätys oli ollut viideltä, oli ollut jälleen sateinen päivä, viskiä oli tehty.

McAaltosen kertomat muistot tislaamolta olivat sen verran väkeviä ja runsaita, että kuulijana tuntui välillä vaikealta käsittää McAaltosen olleen siellä työnteossa vain kuukauden päivät. Palkkana oli ollut ryyppy päivässä, mutta ohessa oli päässyt kokemaan kaikki viskintekemisen vaiheet. Ja näkemään läheltä, miten saarella oikeasti eletään.

Mark Reynierin, Simon Coughlinin ja Gordon Wrightin tekemä yrityskauppa muuttui tuolloin jokapäiväiseksi viskintekemiseksi Jim McEwanin johdolla. Bowmorella pitkän uran tehnyt McEwan oli itse kuvaillut Bruichladdichia tanssiaisten ikääntyneeksi seinäruusuksi, joka on jo sulautunut tapettiin mutta jota salskea nuorimies tulee yllättäen hakemaan. Rouva tanssii niin kuin viimeistä päivää. ”The old lady is dancing again.”

Toisaalta McAaltonen kuvaili hauskasti Bruichladdichin kokeilevaa puolta. ”Progressive Hebridean Distillers”, lukee myös pullojen kyljessä. Monissa pulloissa on myös julistus: Clachlan A Choin. En ollut koskaan kiinnittänyt sloganiin huomiota, kunnes se tuli nyt esille. McAaltosen mukaan sanonta on yhtä kuin englannin ”dog’s bollocks”. Melko härö iskulause pulloon painettavaksi: jos koira nuolee pallejaan, niiden on pakko maistua hyvältä.

Tältä pohjalta lähdettiin näitä suolaisia viskejä maistelemaan. Ensimmäisenä tiskiin iskettiin Bruichladdich 15 yo (43%, OB, 1980–1995, Rinaldi Import, 70 cl) Invergordonin ajalta. Pullon koodimerkinnöistä McAaltonen luki, että viski on pullotettu 1995. Tisle oli siis laskettu tynnyriin vuoden 1980 paikkeilla. Viskinä 15-vuotias oli hyvä startti, koska se antoi välittömästi muistutuksen, miten erilainen Islay-tislaamo on kyseessä. Ja miten erilainen se on oikeastaan aina ollutkin. Tuoksu oli hyvin vaniljainen ja kepeän maltainen, heinäinen ja vain aavistuksen merellinen. Maussa heinäisyys ja maltaisuus korostuivat ainakin omaan suuhuni. Runko tuntui hyvin kevyeltä, ruohoiset ja kukkaiset sävyt eivät käyneet päälle. Vasta jälkimausta löytyi tiettyä merellisyyttä ja mausteisuutta. Suolainen, inkiväärinen ja aavistuksen valkopippurinenkin lopetus muistutti, että saarelta tullaan.

Invergordon oli hankkinut Bruichladdichin vuonna 1968, mutta 1990-luvulla se halusi keskittyä ykköstykkiinsä Juraan, joten tuotanto Bruichladdichissa ajettiin vähin äänin alas tammikuussa 1995. Vuonna 2000 Invergordon myi tislaamon Mark Reynierin johtamalle sijoittajajoukolle tiettävästi noin 6,5 miljoonan punnan hintaan. Kun tiedetään, että kesällä 2012 ranskalainen Rémy Cointreau maksoi tislaamosta 58 miljoonaa puntaa, pojat tekivät melkoisen tilin. Mutta ennen tuota tilipäivää he olivat ehtineet tehdä myös melkoisen vallankumouksen tislaamolla.

Tämän tastingin hienoimpiin viskeihin kuului kuului Bruichladdich 2001/2008 ’The Resurrection Dram’ (46%, OB, 23.10.2001–10/2008, American Bourbon Casks, 24000 bts., 70 cl), jonka tarina nosti sen vielä aivan omalle tasolleen. Kyseessä oli viski, jonka tekemiseen McAaltonen oli itse tavallaan osallistunut. Hän kyllä muistutti, ettei tislaamon arjessa ajateltu minkään tietyn tuotteen tekemistä, koska työtä vain tehtiin ja tislettä syntyi. Siitä sitten ajan kanssa kypsyi viskiä monenlaisiin pullotteisiin.

Itselleni kaikki illan viskit olivat täysin uusia tuttavuuksia. Olen käytännössä maistanut vain muutaman Bruichladdichin, ja koska tislaamon tuotannon laajuus on 2000-luvun puolella ollut jotain täysin käsittämätöntä, sen tuotteista on ollut aina hiukan vaikea saada otetta. The Resurrection Dram tuntui kuitenkin mukavalta siinä mielessä, että sen turpeisuus oli poikkeuksellisen selväpiirteistä. Maltaassa sitä oli McAaltosen mukaan 10 ppm, ja näin kevyessä kattauksessa sekin tuntui huomattavalta.

Resurrection Dramin tuoksussa oli jotain kostean turpeista ja merellistä. Vaniljaa ja märkää rantakalliota, suolaisuutta, jopa aavistus jodia. Samalla toffeeta ja ruohoisuutta. Maku oli selvästi pehmeämpi ja vähemmän turpeinen kuin tuoksu antoi odottaa. Toffee ja pehmeä savu olivat läsnä, suutuntuma oli hyvin öljyinen. Suolaiset ja merelliset sävyt tuntuivat melko puhtaina. Jälkimaussa maistoin turpeisuutta ja tammisuutta, mausteita ja aavistuksen salmiakkia. Omassa suussani finaali jäi kuitenkin melko kevyeksi ja lyhyenpuoleiseksi.

Resurrection Dramin jälkeen maisteluvuoron sai Bruichladdich 16 yo ’The Laddie Sixteen’ (46%, OB, bottled 6.7.2013, 70 cl), jonka ikä herätti heti keskustelua. McAaltonen katseli jälleen pullon koodimerkintöjä ja totesi, että tuote oli pullotettu 6.7.2013. Kun siitä laskettiin 16 vuotta taaksepäin, tultiin vuoteen 1997. Tislaamo oli ollut silloin kiinni jo useamman vuoden. McAaltosen arvion mukaan tämän 16-vuotias oli tislattu aikaisintaan vuonna 1994. Siinä tapauksessa viski oli suurin piirtein kaksikymppistä.

Omaan suuhuni The Laddie Sixteen oli illan maistuvin viski. Jo sen tuoksu oli erittäin kutsuva, kinuskinen ja rypälemäinen. Bourbonkypsytyksen sijaan olisin voinut luulla, että kyseessä on virgin oak, niin paljon uuden tammen (myönteisiä) ominaisuuksia oli mukana. Tuoksusta löysin marjaisuutta, ananasta, rusinaisuutta, parfyymistä kukkaisuutta, vaniljaa ja hunajaa, aivan aavistuksen turvetta taustalta. Maussa makea vaniljaisuus korostui, ananas ja uuden tammen sävyt tulivat hyvin esiin. Suutuntuma oli hyvin öljyinen, rypälemäisyys ja mieto marjaisuus sopivat siihen varsin hienosti. Jälkimaussa tuntui tammisuutta ja vaniljaisuutta, edelleen kompleksista marjaisuutta ja hedelmäisyyttä. Pitkä ja kehittyvä finaali oli minun makuuni.

Laddie Sixteenin jälkeen maisteltu varhaisempi Bruichladdich 20 yo ’Twenty’ (46%, OB, bottled 2001, 70 cl) oli käytännössä samoilta Invergordonin ajoilta kuin ensimmäisenä maistettu 15-vuotias. McAaltonen arveli, että pääosa tämän 20-vuotiaan tisleestä oli peräisin vuosilta 1980–1981, mutta todennäköisesti osin paljon vanhempaakin tavaraa oli seassa. Pullotteena tämä taisi olla session harvinaisin, jos ei viimeisenä tarjottua yksityispulloa lasketa lukuun.

Jos tuo edellä maistettu 16-vuotias oli hengeltään uuden tammen sukulaissielu, tämä 20-vuotias maistui klassiselta bourbonkypsytetyltä Bruichladdichilta. Vaniljaa, hunajaa ja kukkaisuutta riitti tuoksussa. Poimin sieltä myös hunajamelonia ja vihreää omenaa. Hienoutta toi tietty vahamainen sävy, mintun ja eucalyptuksen piirteet. Maussa mieto merellisyys tuli hyvin esiin, öljyinen suutuntuma kantoi hienosti vaniljaisia ja hiukan kurkkupastillimaisia makuja. Jälkimaussa tuntui varsin mehevää tammisuutta ja mausteisuutta, joka huipentui inkiväärin ja valkopippurin kihelmöintiin. Niiden osalta havaitsin jopa tiettyä sukulaisuutta siihen ensiksi maistettuun 15-vuotiaaseen pullotteeseen.

Viimeisenä McAaltonen iski pöytään mystery maltin, jota ei tosin nopean huutoäänestyksen jälkeen kauan piilossa pidetty. Kun piti arvata, missä tynnyrissä kyseinen Bruichladdich oli kypsynyt, punertavan sävyn ja tietyn happamuuden perusteella uskoin itse kypsytykseen punaviinitynnyrissä. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäisen täytön olorosossa kypsynyt viski, McAaltosen tislaamolta pari viikkoa aiemmin saama lahjapullo, jonka hän halusi jakaa tastingissa maistelijoiden kesken. (Arvostan!)

Pullote oli tarkemmin siis Bruichladdich 12 yo 2001/2014, Private Cask (50%, OB, Private Cask Bottling, 29.11.2001–3.4.2014, Baraille na Maighstirean, First Fill Sherry Cask, 70 cl). Oman huomioni tuoksussa kiinnitti viinimäisyyden ohessa melko voimakas rikkisyys. Rikin, punaviinimäisen tanniinisuuden ja kuivan nahkaisuuden läpi pääseminen vei minulta oman aikansa, mutta vähitellen aloin löytää viskistä rasvaisia ja suolaisia sävyjä, pähkinäisyyttä ja tupakkaisuutta. Ylikypsät sekahedelmät tuntuivat aavistuksen kuivilta, mutta sinänsä rancio-sävyissä oli tyyliä. Maussa rikkisyys ei juuri tuntunut, vaan rusinaiset ja tumman suklaiset sävyt palauttivat olosoron välittömästi mieleen. Ylikypsät luumut ja savumakkaraisuus maistuivat omaan suuhuni varsin herkullisilta. Jälkimaku lähti melko lakritsisella kierteellä, tumman yrttisenä ja rusinaisena, kunnes kuivui melko tammisena ja tanniinisena napakasti. Mielenkiintoinen, kuivalla tavalla suolainen öljyisyys oli tässäkin viskissä läsnä.

Lopuksi keskustelua herätti totta kai Bruichladdichin saatavuus Suomessa. Bruichladdichin pullotteet ovat päässeet katoamaan Alkosta kokonaan, mutta nyt katseet kohdistuvat uuteen maahantuojaan. Tosin itselleni Bruichladdichin tuotteet pysyvät myös tämän tastingin jälkeen pienenä mysteerinä. En oikeastaan vieläkään tiedä, mitä saan, jos Bruichladdichia käsiini hankin. Toisaalta nyt ainakin muistan tislaamon todellisen sloganin, kiitos Timo McAaltosen: Clachan A Choin!

Nuoret Ardbegit 60- ja 70-luvuilta

Viskin Ystävien Seuran järjestämän Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan yhdeksännessä osassa saatiin maisteluun nuorta Ardbeg-tuotantoa 1960- ja 1970-luvuilta. Aivan nuorikkoja viskit eivät toki olleet, koska ikämerkinnät liikkuivat kahdentoista ja viidentoista vuoden välillä. Ikämerkintä puuttui vain Gordon & MacPhail -pullotteesta, mutta eipä Connoisseur’s Choice -sarjassa ole koskaan kai mitään täysiä raakileita pantu pulloon.

Tasting pidettiin ravintola Carelian juhlakellarissa Helsingissä, ja historiallista kattausta oli saapunut kunnioittamaan kolmisenkymmentä viskin ystävää. Carelian ravintolapäällikkö Kai Autio avasi tilaisuuden, kertoi tilasta ja ravintolan toiminnasta, tuotteista ja tarjouksista. Sen jälkeen päästettiin Jarkko Nikkanen ääneen. Ardbeg Ambassador ja VYS:n puheenjohtaja alusti aiheen äärelle, eikä ensimmäisen viskin maistamistakaan tarvinnut kovin kauan odottaa.

Kyseessä oli tuo kertaalleen mainittu G&M-pullote, Ardbeg 1975, Gordon & MacPhail Connoisseur’s Choice 40 % (Gordon & MacPhail for Fiori Ferdinando, Italy Import, 75 cl), joka löi ainakin minut ällikällä. Tuoksussa oli laajalla pensselillä lääkemäisyyttä, jodia, salmiakkia, suklaata, neilikkaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Mikään savupommi ei ollut kyseessä, kuten arvata saattoi, mutta ryhtiä ja ulottuvuutta löytyi valtavasti. Maku oli tuoksua vielä selvästi suurempi, edelleen lääkemäinen, suolaisen salmiakkinen ja tervainen. Kokonaisuus pysyi hienosti tasapainossa, ja jälkimaussa minua miellytti vielä erityisesti sen tyylikäs pippurisuus. Viski palautti kertaheitolla uskoni Connoisseur’s Choice -sarjaan ja antoi aiheellisen muistutuksen, että 40-volttinenkin viski voi olla iso.

Nikkasen esityksestä tärkeältä tuntui myös se huomio, että 1960- ja 1970-luvuilla viskin tekeminen oli varsin erilaista puuhaa kuin nykypäivänä – ei ollut olemassa tietokoneohjausta, ei harjoitettu millintarkkaa optimointia eikä etenkään äärimmäisen hallittua tynnyripolitiikkaa. Tasalaatuisuuden vaatimukset olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin mihin nykyään on totuttu. Se oli hyvä pitää mielessä, kun näitä viskejä maisteltiin. Ja siitä hyvänä esimerkkinä tuli seuraava parivaljakko, kaksi vuonna 1973 tislattua Ardbegia italialaiselta Sestantelta. Molemmat oli pantu pulloon 1988, mutta lopputulos näytti täysin erilaiselta.

Kun järkyttävän rumista etiketeistä oli päästy henkisesti yli, oli aika ottaa käteen näistä viskeistä ensimmäinen, Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Clear Bottle, 75 cl). Se oli tuoksultaan aivan erilainen kuin tuo G&M ja herätti heti keskustelua Port Ellen -ominaisuuksillaan. Suolaisuutta ja merellisyyttä todella riitti. Omaan nenääni viski tuoksui myös pihkaiselta ja aavistuksen kaktusmaiselta, siinä tuntui ripaus aaloen raikkautta ja samalla mietoa lakritsisuutta. Jossain määrin ujon tuoksun jälkeen maku tuntui omaan suuhuni hyvinkin suolaiselta, joskin aluksi maltaisuus ja tietty maanläheisyys ja tuhkaisuus korostuivat. Maun keskivaiheilla viski kärsi mielestäni pienestä ponnettomuudesta, tammisuus tuntui hiukan puisevana ja suutuntuma keveni selvästi. Jälkimaku oli kuitenkin komea, joskin aavistuksen hapan omaan suuhuni. Jälleen maistoin finaalissa pippuria, jota en osannut odottaa.

Toisena Sestante-pullotteena oli edellisestä täydellisesti poikkeava Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Green Bottle, 75 cl). Siitä sai nenäänsä välittömästi kunnolla kumisaapasta ja savuavaa konetta. Moottoriöljyn ja likaisuuden tasapainottajina löytyi suklaata ja tervaisuutta, tallimaisuutta ja satulaa. Todella häijy tuoksu, joka osui välittömästi johonkin herkkään pisteeseen. Maku oli myös vähintään tuoksun tasolla, suutuntuma oli iso ja aseistariisuva. Raskasta tervaa ja poikkeuksellisen miellyttävää kumisuutta, paksua suklaisuutta ja kunnolla turvetta, tiettyä maanläheisyyttä ja erikoisen miellyttävää tunkkaisuutta. Jälkimaussa riitti myös tummaa yrttisyyttä ja salmiakkia kiitettävän pitkään. Viskinä kyseessä oli illan myönteisin yllätys minulle, mutta ymmärrän hyvin, että se myös jakoi mielipiteitä rajusti.

Viimeiseksi oli varattu viskit kauimpaa historiasta, kaksi William Cadenheadin pullottamaa Ardbegiä vuodelta 1965. Myös niissä oli havaittavissa huomattavia eroja niin värin kuin yleisen tyylinkin puolesta, vaikka kumpikin oli laskettu aikanaan samanlaiseen karuun dumpy-pulloon. Tuosta vuodesta Nikkanen palautti mieleen virallisen Ardbeg-pullotteen, jonka tislaamo julkaisi 2005. Tuo kyseinen viskivanhus oli ehtinyt köllöttää tammessa 39 vuotta ja saavuttaa melkoisia ominaisuuksia noin pitkällä kypsytyksellä, mutta nyt käsillä oli kaksi taatusti erilaista esitystä samalta aikakaudelta – 12- ja 14-vuotiaat pullotteet.

Ensin päästiin maistamaan niistä nuorempi, Ardbeg 12 yo 1965/1977, Cadenhead’s 46% (dumpy, 75 cl). Se oli oikeastaan lähimpänä sitä tyyliä, josta nuoret Ardbegit nykyään tunnetaan – tosin hiukan ilmavampana versiona. Tuoksussa oli kunnolla savua ja suolaisuutta, jodia ja tuhkaa. Tiettyä marjaisuutta löytyi myös. Samoin löysin sieltä tammisuutta ja vihreää omenaa. Maussa omenaisuus jopa korostui, suutuntuma oli kuiva ja rapsakan yrttinen. Löytyi marjaisuutta ja aavistus laventelia. Tasapaino oli huippuluokkaa. Jälkimaussa maistoin jälleen ripauksen pippurisuutta, ja kuivan savuinen, suolainen ja tamminen finaali jatkui tasapainoisena erittäin pitkään.

Saman aikakauden myöhemmin pullotettu yksilö oli Ardbeg 14 yo 1965/1979, Cadenhead’s 46% (dumpy, 4/1965–4/1979, 75 cl). Sen olisin pannut sokkotastingissa Bowmoreksi, niin paljon löysin tuoksusta marjaisuutta ja miellyttävää, pehmeää lehtisavua. Puolukka oli kaikkein selvimmin esillä, mutta myös mustikkaa ja karpaloa olin sieltä löytävinäni. Mielenkiintoisen, melbamaisen kokonaisuuden off-notena nenääni tunki kuitenkin merellisen suolaisuuden mukana hiukan jotain makrillimaista. Maun puolesta viski jäi myös aavistuksen verran kovista odotuksistaan, koska suutuntuma oli runsaaseen tuoksuun verrattuna kevyt. Maku ei täysin kohdannut tuoksun herättämiä odotuksia, mutta marjaisuus, suolaisuus, mieto savuisuus ja kuivahko tammisuus olivat toki linjassa tuoksun kanssa. Jälkimaussa nousi myös tyylikkäästi eucalyptusta, suolaa ja jodia, minkä lisäksi taustalta noussut pippurisuus kantoi todella pitkään. Olisin halunnut pitää tästä viskistä vielä paljon enemmän, mutta jotain sieltä rungosta oli päässyt katoamaan.

Ei ole ihme, että näiden viskien hapettuminen herätti keskustelua, koska yli 35 vuotta pullossa on jo valtavan pitkä aika. Kummassakin Cadenheadissa oli kuitenkin kierrekorkki, mikä on saattanut näin vanhassa viskissä jopa auttaa säilymistä – mene ja tiedä. Joka tapauksessa fill levelit olivat tähän tastingiin vielä hyvällä tasolla: 12-vuotiaassa kaulan puolivälissä ja 14-vuotiaassa hieman alempana. Tastingin viskeistä Sestantet olivat fill leveleiltään lähellä kaulan pohjaa, Gordon & MacPhail vähän korkeammalla. Mikään ei ollut ainakaan pilalla, se oli pääasia.

Hienon maistelusession päätöksenä oli itselleni hiukan uudenlainen käytäntö, kun en ollut aiemmin VYS:n tastingeissa vieraillut: pöydän ympäri mentiin kierros, jossa jokainen asetti kolme tastingin omasta mielestään parasta viskiä järjestykseen – vaikka väkisin – ja kertoi koko porukalle omat perustelunsa. Perusteluosastolla päästiin nopeasti ns. nextille levelille, kun kuvauksissa alkoi tulla esiin lammas tynnyrissä– ja nyrkkiä kasseille -tyyppisiä ilmauksia. Olikohan se sitä modernia viskiretoriikkaa?

Omassa arviossani kultamitalin vei vihreän pullon Sestante 1973, hopealle ylsi 12-vuotias Cadenhead 1965 ja pronssille nousi viime hetkellä Gordon & MacPhail 1975. Päätin jo siinä vaiheessa, etten pisteytä näitä pullotteita, koska tehtävä olisi liian vaikea ja lopputulos tuntuisi epätyydyttävältä joka tapauksessa. Nämä viskit eivät tavallaan olleet enää tästä maailmasta.

Koko porukassa ylivoimaiseksi voittajaksi kruunattiin tuo 12-vuotias Cadenhead vuodelta 1965. Sen jälkeen oli pistemäärissä enemmän hajontaa, mutta tavallaan hämmentävää on, että tuo G&M-pullote jäi aivan selvästi jumbosijalle. Se oli niin mahtava viski, että tuntuu jotenkin kohtuuttomalta moinen kohtalo. Tai sitten se vain muistuttaa, miten mahdotonta tällainen arvottaminen on, kun edessä on tällainen kattaus. Hieno ilta, kiitos kaikille!

Viskiharrastajan huoneentaulu

1. Nauti viskiä kerralla niin vähän kuin mahdollista.

2. Mitä parempi viski, sitä pienemmästä määrästä se aukeaa.

3. Viskiä ei pidä juoda, viski pitää kokea.

4. Viskin ikääntyminen on vaarallista, vain harvan sielu selviää elävänä pulloon.

5. Viskin ostaminen on kuin laittaisi rahaa pankista pois.

6. Jos huomaat tarvitsevasi viskipaukun, lopeta heti.

7. Vanhempana löytää enää vähemmän hyviä viskejä kuin nuorempana – hyväksy se.

8. Älä luota mihinkään muuhun kuin omaan makuusi, koska kenenkään toisen suulla et voi maistaa.

9. Kaikki viskiä nauttineet kuolevat, ja niin kuolevat nekin, jotka eivät ole sitä koskaan maistaneet.

10. Viskiä ei pidä ottaa liian vakavasti, paitsi jos joku läikyttää vanhaa Broraa.

Uisge 2014

Tänä vuonna minulla oli mahdollisuus osallistua Uisgeen molempina päivinä 6.–7. helmikuuta. Toki torstaina en voinut olla kovin myöhään paikalla Vanhalla ylioppilastalolla, mutta ennätin silti kahteen tastingiin silloinkin.

Osallistuin heti viideltä Kirstie McCallumin vetämään Bunnahabhain-tastingiin. Kirstie oli ammattilainen ja veti asiallisen setin. Ainoastaan aikataulun hallinnassa jäi hiukan parannettavaa, koska ennen ensimmäistä maistoa piti jaksaa kolmen vartin luento. Välissä sentään testattiin tuoksuja porukalla ja jaettiin palkintojakin.

Tastingissa maisteltiin nykyisen rangen 12-, 18- ja 25-vuotiaat pullotteet sekä kevyesti turpeinen Toiteach. Setin huipennuksena oli 40-vuotias, joka oli varmaan monelle tärkein syy tulla mukaan. Kuuluin itsekin tuohon porukkaan, koska kyseistä pulloa en lähtisi ostamaan missään tapauksessa – yli kaksituhatta euroa on vain liian paljon. Ikäviski oli kiistatta erinomaista, ja vaikka se ei räjäyttänyt tajuntaa, tekihän se toki vaikutuksen. Muiltakin osin muistin taas, miten paljon pidän Bunnahabhainin nykytuotannosta, vaikka noita nuoria turpeistettuja versioita en arvostakaan ihan niin paljon.

Ennätin Tiedekuntasalista vain pyörähtämään alakerrassa, kun seuraava tasting alkoi jälleen samassa paikassa. Tupa tuli täyteen, koska lupauksissa oli Highland Parkin Valhalla-sarjan uuden pullotteen maailmanensi-ilta. Freyaa oli siis luvassa.

Martin Markvardsen veti Highland Parkin session sellaisella meiningillä, etten ole koskaan nähnyt viskikentillä mitään vastaavaa. Setti oli niin hauska ja lennokas, että täysi salillinen ihmisiä nauroi katketakseen. ”Sen tuulen takia Orkneyn ihmiset ovat niin lyhyitä, oikeastaan hobitteja. Ne katsovat teitä siellä lentokentällä, ja jos olette pidempiä kuin viisi jalkaa, teille pannaan betonikengät heti jalkaan, ettei tuuli vie teitä mukanaan”, Markvardsen kuvaili.

Highland Parkin tarjoamat viskitkin olivat kelvollisia. Maistoimme Warrior-sarjan Einarin ja Sveinin – nuo kaksi minulta oli vielä maistamatta. Ne olivat kevyempää keskitasoa kumpikin. Varsinainen tasting päättyi minulle jo tuttuun Lokiin, hyvä viski sekin. Lopulta lähdettiin ulos, se oli koko session varsinainen huipennus. Vuorossa oli Highland Park 15 yo Freyan maailmanensi-ilta, ja se toteutettiin Vanhan terassilla ulkona pakkasessa. Terassille oli viritetty lamput ja lakanat ja tuoreet kuuset.

Vihreän valon keskellä Markvardsen nostatti laseja ja hehkutti uutuuden voimaa. Vuodet first fill bourbonissa olivat tuottaneet oikein maukkaan viskin. Elämys ulkoilmassa oli tosin niin älytön, että itse Freya tuntui jäävän vähän sivuseikaksi. Sen jälkeen olin ensimmäisen päivän osalta valmis.

Perjantaina palasin suoraan jälleen kerran samaan Tiedekuntasaliin, jossa alkoi kuudelta Alasdair Dickinsonin vetämä Bowmore-tasting. Omissa silmissäni Dickinsonin paikka oli vaikea, koska Markvardsenin pidäkkeetön show oli tuoreessa muistissa. Keskityin juttujen sijaan enemmänkin viskeihin, joita oli katettu eteen viisi: 12 yo, 15 yo Darkest, 18 yo, 10 yo The Devil’s Casks ja 23 yo 1989 Port Matured.

Bowmoren viskikattaus oli hyvä, kokonaisuutena mielestäni tasokkaampi kuin Highland Parkin. Uusi The Devil’s Casks maistui edelleen erinomaiselta eikä uusi Port Matured jäänyt kuin millin verran vajaaksi siitä. Myös Bowmoren perussetti on maukas, ei pettänyt taaskaan. Ja lopulta huomasin naureskelevani myös Dickinsonin jutuille Glasgow’n baareista.

Bowmoren jälkeen painuin viimein kunnolla syventymään alakerran tarjontaan. Olin ehtinyt parhaat maistaa jo torstaina tastingien välissä, mikä oli onni, koska juuri nuo pullot olivat perjantaina nopeasti tyhjinä.

Erikoisuutena jäi mieleen konjakkitynnyrissä viimeistelty Glen Grant 35 yo 1975/2010, Douglas Laing Old Malt Cask 50%. Samalta tiskiltä maistettu Laphroaig 15 yo 1996/2012, Douglas Laing Director’s Cut 57,2% tuntui myös erinomaisen laadukkaalta tuotteelta. Näiden lisäksi vaikutuksen tekivät Glenfarclas 1996/2011, The Family Casks Release VII 55,6% ja The Glenlivet 19 yo 1994/2013 ’X(eres)’ 56%. Glenfarclas oli mainio ja erittäin persoonallinen Family Cask -esitys ja The Glenlivet jalostunut versio Nàdurran tyylistä.

Ohjelmapuoleenkin oli tänä vuonna panostettu, kun Highland Parkin järjestämässä Nordic Whisky Expert of the Year -kilpailussa taisteltiin viskitiedon mestaruudesta ja matkasta Orkneylle Highland Parkin vieraaksi kesäkuussa. Hauska kilpailu ja hyviä kysymyksiä. Olisin itsekin muutaman finaalikysymyksen tiennyt, mutta voittoon ei silti olisi ollut saumaa, sen verran vakuuttavasti voittaja hoiti homman kotiin.

Kaikkineen Uisgen viskeistä jäi ehkä hiukan tasapaksu olo, mutta tapahtuma oli silti onnistunut järjestelyiltään ja tunnelmaltaan. Edellisvuonna taisi olla viskipuolella enemmän todellisia helmiä tarjolla, mutta toisaalta hintatasokin oli tällä kertaa selvästi maltillisempi ja yläkerran rommivalikoima vähintään loistava lisä kokonaisuuteen. Ensi vuosi siintelee jo mielessä, ehkä silloin saadaan vihdoin se kolmaskin päivä mukaan.

Uisge 2013

Uisge-festivaali järjestettiin taas Vanhalla ylioppilastalolla 31.1.–1.2. Osallistuin perjantaihin, mutta varsin täysipainoisesti – ennätin maistaa viitisentoista viskiä. En ole tottunut tekemään näistä tilaisuuksista mitään viskinuotteja, joten en tehnyt sitä tälläkään kerralla. Tärkempää on tuttujen tapaaminen ja uusien viskielämyksien hankkiminen.

Aloitin perjantai-illan BenRiachin ja Glendronachin tastingilla. Session veti tislaamojen omistajan Billy Walkerin poika Alistair Walker. Mies oli luontainen tarinankertoja ja otti yleisön hienosti huomioon. Sessio kuitenkin keskittyi enemmän tislaamojen historiaan ja yleiseen tarinankerrontaan kuin varsinaiseen maisteluun. Meillä oli kuusi viskiä merkittyinä edessä ja yksi sivussa ilman merkintää, tuttuja tietysti suurin osa. Merkitsemätön muki oli Glendronachin tuoretta single caskia, joka olikin koko session paras viski: Glendronach 22 yo 1989/2012 Single Cask #5475 PX 51,6%.

Kaksi tuntia kului tastingissa siivillä. Sen jälkeen piti käydä kahvilla, ennen kuin suu oli valmis alakerran haasteisiin. Sieltä mieleen jäi erityisesti Caol Ila 27 yo Sherry Cask 1984/2011 Douglas Laing Old & Rare 51,9%. Sherryisiä Caol Iloja ei kovin usein tapaa, ja tämä yksilö oli kyllä erinomainen esitys aiheesta. Erinomainen oli myös The Balvenie Tun 1401 Batch #5 50,1%, jonka olin blokannut listoilta jo etukäteen: sitä piti päästä maistamaan. Dave Stewartin eli ”Quiet Daven” maaginen vattaus ei jättänyt kylmäksi. Loistava viski.

Port Ellen 6th Releasen oli myös blokannut listoilta etukäteen, mutta pullo oli jo tyhjä, kun pääsin paikalle. Onneksi olin sitä päässyt maistamaan aiemmin jo muualla – olisin vain halunnut tarkastaa, oliko se niin hyvä kuin muistin. Port Ellenin sijaan lasiini päätyivät viimeiset tipat Talisker 25 yo 2005 Release 57,2% -pullosta. Mielenkiintoinen esitys, tuon vuoden kaksivitosta ei enää usein tapaa.

Uisge 2013 jätti hyvän maun suuhun. Olen ehdottomasti laittamassa ensi vuoden Uisgen kalenteriin heti, kun päivämäärät kerrotaan. Jos vaikka pääsisi molempina päivinä paikalle. Nostan hattua järjestäjille: he ovat tehneet loistavaa työtä suomalaisen viskikulttuurin eteen vaikeissa olosuhteissa (festivaaliahan ei saa edes mainostaa). Täytyy vain luottaa siihen, että tieto kulkee.