Whyte & Mackay

Neville Peat: Shackleton’s Whisky

Kun viskikirjan kirjoittajan sukunimi on Peat, kirjan sisällön on vastattava huutoon. Neville Peatin teos Shackleton’s Whisky (Preface/Random House, 2013) kertoo Ernest Shackletonin matkasta Etelämantereelle, mukana kulkeneista viskilaatikoista ja lopulta noiden laatikoiden löytymisestä vuosikymmeniä myöhemmin umpijäässä retkikunnan majan alta.

Tarina on kokonaisuudessaan erittäin herkullinen. Ernest Shackletonin retkikunta kuljetti Nimrod-laivallaan vuonna 1907 yhteensä 25 laatikkoa eli rapeat 300 pulloa MacKinlay’s Rare Old Higland Malt Whiskyä Etelämantereelle, joi kahden vuoden aikana siitä huomattavan osan ja lähtiessään hautasi jäljelle jääneen viskisaaliin. Kolme laatikkoa löydettiin sata vuotta myöhemmin, ja kun viski oli huolellisesti sulatettu, kolmen pullon verran nestettä päätyi Whyte & Mackayn käsiin ja mestarisekoittajan Richard Patersonin nenän alle.

Paterson teki viskistä mahdollisimman tarkan kopion oman nenänsä ja kemiallisen analyysin perusteella. Peat hehkuttaa tapahtumaa oikein kunnolla:

The cameras are rolling but you sense he is not merely playing to an audience when he declares: ’To my mind this is the most exciting part of my life. Seeing a whisky from the 19th century that’s been preserved for well over a hundred years – that’s an honour, that’s a privilege. Excellent! Bloody marvellous. Sir Ernest Shackleton, I salute you!’

Peat_Shackletons_Whisky_002Peat jakaa tarinan kolmeen osaan. The Order kertoo retkikunnan jäsenten värväämisestä, viskin hankinnasta, sen alkuperästä ja matkasta Uuteen Seelantiin. The Expedition kertaa retkikunnan Etelämantereen-matkan päätapahtumat, joista tietysti hyytävä seikkailu etelänapaa kohti oli se kaikkein kovin juttu – vaikka toki sitä viskiäkin juotiin retkikunnan majapaikassa, esimerkiksi jouluna. The Match tuo lukijan takaisin tähän päivään, kun viski löydetään. Ja siitä, kun se päätyy Patersonin käsiin ja lopulta replicana markettien hyllyihin.

Peat ei malta olla joka käänteessä hehkuttamatta tuota herooista aikaa, jota 1900-luvun alussa elettiin tutkimusmatkailussa. Roald Amundsen, Rober Falcon Scott ja Ernest Shackleton olivat ne miehet, jotka naamakarvat jäässä veivät retkikuntiaan kohti etelänapaa.Peat_Shackletons_Whisky_006 Shackleton oli heistä kaikkein suurin johtaja, ”The Boss”, joka johti joukkojaan edestä eikä säikähtänyt vastoinkäymisiä – koska niitähän riitti. Shackleton ei kuitenkaan koskaan päässyt etelänavalle saakka, vaan tällä matkalla heidän oli käännyttävä 9. tammikuuta 1909 takaisin kohti Ross Islandia, jossa majapaikka sijaitsi. Shackletonin joukko pääsi siis 156 kilometrin päähän etelänavasta, kun oli yksinkertaisesti pakko kääntyä takaisin. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Tämän kirjan kertaamalle British Antartic Expeditionille viskiä oli varattu yhteensä 20 pulloa jokaista miestä kohti, ja kun seurueeseen kuului viisitoista herraa, viskin määrä oli sinänsä jo hyvin huomattava. Sen lisäksi tulivat tietysti myös konjakit, samppanjat ja muut normaalit ruokajuomat. Englannista lähti mukaan siis melkoinen lataus. Kaikki hankinnat oli kaiken lisäksi tehnyt herrasmies, joka oli kasvanut täysraittiissa perheessä. Sinänsä Shackleton täytti kyllä kaikki miehisen miehen tunnusmerkit, kokoa ja partaa myöten.

Lopuksi tarinassa edetään sata vuotta ajassa eteenpäin. Tammikuussa 2007 Antarctic Heritage Trust on kunnostamassa Shackletonin käyttämää majaa, kun uusiseelantilaiset Al Fastier ja James Blake törmäävät johonkin majan alla. Robert Clendonin johtamat konservoijat kaivavat esiin kolme viskilaatikkoa, ja tutkimukset voivat alkaa. Peat_Shackletons_Whisky_005Tyhjä viskipullo oli toki löydetty Nimrodin nimeä kantavasta majasta jo vuonna 1956, mutta silloin kukaan ei olisi voinut uskoa, että niitä löytyisi myös täysinä. MacKinlayn suvun jäsen, eläkkeelle jäänyt viskinsekoittaja Donald Mackinlay esitteleekin kirjassa tuota 50-luvun tyhjää pulloa.

MacKinlayn tuotemerkki oli päätynyt vuosien saatossa Whyte & Mackayn haltuun, joten yhtiön master blender Richard Paterson oli yksinoikeutettu mies ottamaan selvää, millaisesta viskistä oli kyse. Mutta ensin viskiä oli saatava imettyä pullosta korkin läpi sen verran, että sitä voitiin tutkia. Ja se piti myös kuljettaa Etelämantereelta ensin Uuteen Seelantiin, sen jälkeen Skotlantiin:

New Zealand officials have stipulated that the containers are not to fly by ordinary commercial aircraft (which do not allow liquids and gels exceeding 100 ml as hand-carry in the cabin) and shall not be placed in the aircraft’s baggage hold. The must go first-class, beside the posh leather seats. They must be in the constant care of an appropriate courier, who will handcuff himself to the bins if need be. They reach Scotland in about the time it took the Nimrod to escape the tides of the English Channel a century earlier on her long voyage south.

Peat_Shackletons_Whisky_003Paterson ottaa kaiken irti ikivanhasta viskistä, ja Peat jaksaa hehkuttaa sen ainutlaatuista todistusvoimaa. Kirjan loppuosa on yhtä ilotulitusta, kun viskistä saadaan hiukan selkoa ja Paterson pääsee sitä kopioimaan. Sittemmin Shackletonin nimi aletaan yhdistää viskiin, vaikka mies itse ei olisi varmasti voinut sellaista koskaan uskoa. Hänhän ei tiettävästi harjoittanut mainittavaa ryyppäämistä koskaan elämänsä aikana.

Ernest Shackletonin – myöhemmin aateloidun Sir Ernestin – kansainvälinen maine perustuu varsinaisesti vuosina 1914–1917 tehtyyn epäonniseen transatlanttiseen matkaan, jossa retkikunnan Endurance-laiva juuttui ahtojäihin ja upposi. Sillä reissulla miehet jäivät jäiden armoille. Koko 28-päinen retkikunta onnistui kuitenkin pelastautumaan Norsusaarelle kolmen pelastusveneensä avulla. Pienen iskuryhmänsä kanssa Shackletonin onnistui purjehtia 6,6-metrisellä James Cairdilla Norsusaarelta maailman vaarallisimman meritien Draken väylän halki Etelä-Georgian saarelle hakemaan apua. Apua saatiin, ja koko joukko pelastui.

Tuo matka oli vielä tätä varhaisempaa British Antarctic Expeditionia hurjempi, ja pakko sanoa, että Alfred Lansingin kirjoittama, vuonna 1959 julkaistu Endurance-teos (suom. Kestävyys, uusi painos Tammi, 2002) on myös aivan omaa luokkaansa tosiperäisenä seikkailukertomuksena. Siinäkin kirjassa mainitaan väkevät alkoholijuomat, joita matkalla nautittiin, mutta viskistä ei erikseen kerrota mitään. Ehkä Norsusaaren luolasta voisi vielä muutama pullo jotain viskiä löytyä, jos joku kävisi vähän tutkimassa… Tai sitten pingviinit ovat jo juoneet ne.

Jos Shackleton’s Whiskystä kritiikin sanan lausuu, Neville Peat ei yllä Alfred Lansingin tasolle kertojana. Tarina poukkoilee, ja välillä punainen lanka katoaa – ei oikein tiedä, haluaako kirjoittaja kertoa miehistä, viskistä, Etelämantereesta, ihmisluonteesta vai jostain ihan muusta. Jännitteen kanssa olisi ollut tekemistä. Nyt viskistä ei muodostu kertomuksessa sellaista hehkuvaa ydintä, joka sen olisi pitänyt olla. Nuo pullot ovat vain kulkeneet retkikunnan mukana, niitä on nautittu, sitten ne löydettiin. Asian ympärille olisi voinut rakentaa selvästi lisää draamaa, koska aineksia olisi ollut. Nyt Peat tyytyy kirjaamaan tunnetut tosiseikat. Sekin on kunniallinen ratkaisu, totta kai, mutta vielä vetävämminkin tämän tarinan olisi voinut kertoa.

Peat_Shackletons_Whisky_004Kritiikistä huolimatta Shackleton’s Whisky tarjoaa mielenkiintoisen palan viskihistoriaa, hienon perspektiivin yhden aikakauden viskiin, yhden aikakauden tapaan nauttia sitä ja tietysti tuon viskin heräämiseen uudelleen henkiin. MacKinlay’s Rare Old Highland Malt Whisky kasvaa niin suunnattoman arvokkaan ja hienon oloiseksi tuotteeksi, että lukijana on pakko muistaa sen olleen kuitenkin vain aikakautensa melko tyypillistä alkoholijuomaa. Ei ainakaan huippuviskiksi tehtyä, vaikka Richard Paterson ja sulatettua viskiä myös maistanut Dave Broom sen ylistävätkin korkeuksiin. Shackletonilla ei olisi ollut varaa ostaa mitään suunnattoman hienoa ja kallista, koska matkakulut uhkasivat muutenkin karata täysin käsistä.

Richard Patersonin sekoittama ja MacKinlayn tuotemerkin nykyisen omistajan Whyte & Mackayn tuottama replica-viski tuli markkinoille 2011. Ensimmäistä erää (”The Discovery”) tehtiin 50 000 pulloa, ja sen ytimen muodosti vuonna 1983 tislattu Glen Mhor. Viski myytiin rivakasti loppuun. Vuotta myöhemmin tuli hyllyihin 100 000 pulloa Second Editionia (”The Journey”), jossa runkoviski Glen Mhor on vuodelta 1980.

Kai tuota viskiä pitäisi joskus maistaa, jos kohdalle sattuu, sen verran kiinnostava tarina sillä on. Harva viski tulee markkinoille niin, että siitä julkaistaan ensin kokonainen kirja. Kiinnostava tarina, tyylikäs teos. Tämän parissa kyllä viihtyy.

The Dalmore Valour 40%

Tätä näkee nykyään paljon lentokentillä Euroopassa: Valour oli Dalmoren vuoden 2014 uutuus tax free -myymälöihin.

Ja taas on kuulkaas finesseä, niin kuin Dalmore viskinsä finistelyn nykyisellään ilmoittaa: Valour on kypsynyt ex-bourbontynnyreissä (first fill ex-bourbon casks from Boston and Clermont) ja ex-olorosotynnyreissä (Matusalem oloroso butts from Gonzalez Byass).

Kaiken hyväkkään lisäksi viski on vielä viimeistelty ex-portviinitynnyreissä. Richard Paterson on siis sekoittanut taas oikein urakalla viskiä. Ehkä mies on palkkansa ansainnut. Maistetaan.

The Dalmore Valour

(40%, OB, +/- 2014, Travel Retail Exclusive, 100 cl)

Tuoksu: Maltainen ja nahkainen. Varsin nuori ja kypsymätön ensivaikutelma, maltaisuudessa on pahvinen sävy ja eltaantunut tunnelma. Viinisyys ja tietty kumimaisuus ovat päälle liimatun oloisia. Paahtoleipää, toffeeta, jotain vähän tallimaista. Pieni rikkisyys mukana. Sekava ja osin omituinen paketti.

Maku: Suutuntuma on melko runsas, mutta edelleen se maltaisuuden epäkypsä, märän pahvinen ulottuvuus on mukana. Musteinen viinisyys ja kireä nahkaisuus ovat pinnassa. Rusinaisuutta, luumua, mausteita (neilikkaa). Makeaa sitruksisuutta, toffeeta. Jälkimaku on tässä parasta, siinä tästä löytyy hetkellisesti jotain tyylikkyyttä ja maukasta luonteikkuutta. Paahteista tammisuutta, rotevaa mausteisuutta, luumua, yrttisyyttä, hehkuviiniä, hiukan lakritsia. Finaali jää kuitenkin varsin lyhyeksi ja edelleen vähän vaatimattomaksi.

Arvio: Loppuun asti melko sekava esitys, jossa musteisella viinisyydellä peitellään nuorehkon viskin tiettyjä epäkypsiä piirteitä. Sellainen alkaa kuulua Patersonin aikaisen Dalmoren tyypillisiin ominaisuuksiin nykyään. 77/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 78/100 (per 1). Whisky Magazine 76/100 (Martine Nouet), 78/100 (Rob Allanson).

The Dalmore 1995/2011 Castle Leod 46%

Dalmoren Castle Leod -pullotteella on rahoitettu MacKenzien klaanin linnan kunnostustöitä. Kyseessä on viski, joka on kyllä alkujaan ihan normaalisti ex-bourbonissa ja ex-sherryssä kypsynyt, mutta 18 kuukauden viimeistely on tehty Bordeaux’n ex-punaviinitynnyreissä.

The Dalmore 1995/2011 Castle Leod

(46%, OB, 1995–2011, Bordeaux Finish, ”Home of Clan MacKenzie”, 5000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Mielenkiintoinen, kuiva viinisyys. Salmiakkia, hiukan tervaa. Jotain ruohoista. Tunkkaisuutta, kosteaa kokolattiamattoa, vanhaa nahkatakkia, lasten ilmapalloja. Eucalyptusta, hunajaa, omenaa, viinirypäleitä, sitruksista kirpeyttä. Erilainen mutta jotenkin ohut. Vesilisä vapauttaa hiukan homeisia sävyjä.

Maku: Suutuntuma on varsin ohut mutta paletti kuitenkin laaja. Viinisyys on edelleen kuivaa ja hiukan terävää, muttei juuri ollenkaan tanniinista. Tammisuus on muutenkin pääosin poissa. Nahkaisuutta löytyy hiukan, maitosuklaata ja kermaisuutta selvästi enemmän. Mantelia, kumisuutta, hapanta marjaisuutta. Jälkimaku tuo salmiakin taas esiin, musteinen viinisyys dominoi. Ruohoisuutta, pähkinää. Kuiva ja runsaan mausteinen finaali on keskipitkä. Vesilisä korostaa tämän musteista ja hiukan suolaista puolta.

Arvio: Erikoinen viiniviimeistelty viski, musteinen ja tervainen, silti pehmeä – ja vähän turhan ohut. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100. Whisky Monitor Database 83/100 (per 2). Whisky Magazine 73/100 (Martine Nouet), 81/100 (Rob Allanson).

Fettercairn Fior 42%

Fettercairn Fior on jakanut mielipiteitä julkaisustaan saakka, joten persoonallisesta viskistä on kyse. Minusta se on ollut mielenkiintoinen, kun olen sitä pari kertaa aiemmin ohimennen maistanut. Nyt on vihdoin aika tutustua tähän tapaukseen tarkemmin.

Fettercairn Fior

(42%, OB, +/- 2014, Sherry Cask Finish, 70 cl)

Tuoksu: Nahkainen ja viininen. Erottuva, pehmeä turpeisuus. Huomattava suklaisuus. Nahan lisäksi tallia ja maakellaria. Rusinaa, jotain imelää ja siirappista myös. Erikoinen tuoksu – toisaalta persoonallinen, toisaalta omalla tavallaan outo. Melassia, sokerisuutta, maitosuklaata, vaniljaa. Ei huono ollenkaan, ainostaan robusti.

Maku: Hyvin suklainen ja sokerisen makea aluksi. Luumua, rusinaa ja siirappia. Taustalla mietoa turpeisuutta. Edelleen erikoinen tapaus. Farmin tuoksut ovat maussa läsnä, satula ja nahkareppu. Tammi kuivahtaa hiukan, suutuntuma on pehmeä ja omalla tavallaan ihan balanssissa. Maltaisuus tulee myös esiin, samoin minttuinen yrttisyys. Jälkimaku alkaa todella suklaisena, ja sitä taas leikkaa hapahko maltaisuus. Viinisyyttä, tammea, turvetta, ummehtunutta kellaria. Keskipitkä finaali hiipuu yrttien kautta.

Arvio: Parempi kuin muistin, kaikin puolin omalaatuinen viski. Tuoksu on hiukan makua kiinnostavampi. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 77/100. Whisky Monitor Database 82/100 (per 3). Whiskynotes 79/100. Dramming 83/100.

Jura 20 yo 1992/2012, Malts of Scotland 50,3%

Olen törmännyt yksityisten pullottajien Juraan verraten harvoin. Nyt käsissä on miniatyyri, joka sisältää Malts of Scotlandin ainoaa tähän mennessä pullottamaa Juraa.

Viski on kypsynyt 20 vuotta klassisessa hogshead-kokoisessa ex-bourbontynnyrissä. Vastaavan aikakauden Juraa en ole tullut koskaan aiemmin maistaneeksi, joten uuden edessä ollaan.

Jura 20 yo 1992/2012, Malts of Scotland

(50,3%, Malts of Scotland, 4/1992–11/2012, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 12064, 175 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Makean kermainen ja vaniljainen. Leivosmainen, melko rasvainen, muistuttaa voitaikinaa. Toffeeta, kookosta, marsipaania, tuoretta tammisuutta, mausteisuutta. Hieman rouheaa, merellistä suolaisuutta. Voikukkaa, tuoretta heinää, punaista omenaa. Vesilisä tekee tuoksusta vielä ruohoisemman.

Maku: Kermainen ja runsaan mausteinen. Hapokkuutta on kuin IPA-oluessa, samantyyppistä katkeruuttakin. Maltaisuus on runsasta, runsas suolaisuus vielä korostaa tiettyä jyväisyyttä. Maun keskivaihe on toffeemaisen makea, hyvin vaniljainen ja voitaikinainen. Suutuntuma on kermainen ja runsas, alun mausteisuuden ja hapokkuuden jälkeen varsin rauhallinen ja selkeä. Jälkimaku alkaa sitrusmaisen makeana, kunnes tanniinit alkavat kuivattaa suuta ja suolaisuus nousta. Finaalissa riittää omenaa, limettiä, tammisuutta ja voikukkaa, hiukan mustaherukkaakin. Maltaisuus jää kielen päälle lopuksi. Vesilisä vie rungosta palan mutta lisää ruohoisuutta.

Arvio: Puhdaspiirteinen ja varsin herkullinen. Myönteinen yllätys. 87/100

The Dalmore 1995/2013 Distillery Exclusive 57,6%

Vuonna 1839 perustettu Dalmoren tislaamo on markkinoinnin taidonnäyte – on klaaneja, taisteluita, kuninkaita ja hirvenpäitä. Ja tietenkin Richard Paterson, maailman hillittömin viskimestari. Patersonin omaelämäkerta Goodness Nose on ehdottomasti lukemisen arvoinen jokaiselle vähänkään viskistä kiinnostuneelle.

Osa Patersonin ekstravaganttia luonnetta on hehkuttaa joka käänteessä käyttämiään Matusalem-sherrytynnyreitä. Tämäkin Distillery Exclusive -pullote on viimeistelty tuollaisessa Gonzales Byass Matusalem Olorosossa. Eikä ole muuten mikään Finish, vaan oikein Finesse!

The Dalmore 1995/2013 Distillery Exclusive

(57,6%, OB, 1995–2013, Distillery Exclusive, Matusalem Finesse, 650 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kirsikkainen ja rusinainen. Vahva ja iäkäs sherry hallitsee, mutta välistä kumpuaa runsaasti muutakin: juustoa (gouda), savumakkaraa, vadelmaa, maltaisuutta (real ale), marsipaania, vähän nahkaisuutta ja tupakkaa. Makeita, kuivattuja luumuja. Joulukakkua. Vesilisä avaa toffeen ja tammisuuden.

Maku: Kitkerän maltainen ja tamminen. Paljon kuivempi sherry kuin tuoksussa. Kirsikkaa, marsipaania, bitter-olutta, kuivattuja luumuja, savumakkaraa. Vahva runko, ryhdikäs. Jälkimaku on tamminen, rusinainen, kitkeröityvä, suklainen, pitkähkö. Vesilisä paljastuu ehdottomaksi, koska suutuntuma pehmenee huimasti. Toffee löytyy, jälkimaku viinimäistyy, makean ja karvaan balanssi osuu kohdalleen. Wow, onpa huima ero.

Arvio: Kerrankin Dalmore, joka ei ole liian makea – mutta vettä on lisättävä. Hieno viski. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100.

Jura 10 yo Origin 40%

Juran tislaamo on alkujaan vuodelta 1810, mutta se rakennettiin täysin uudestaan vuonna 1963. Nykyisellään sen valikoiman ytimen muodostavat Superstitionin ja Prophecyn kaltaiset NAS-viskit. Nyt maistelussa vaihteeksi tislaamon peruskymppi.

Jura 10 yo Origin

(40%, OB, +/- 2013, 35 cl)

Tuoksu: Paksu ja likainen. Märkiä villavaatteita, makeaa sherryä, appelsiinimarmeladia, poltettua turvetta (tuhkaa), palasaippuaa. Hiukan eltaantunut vaikutelma, maltaisuudessa on märän pahvin vivahde ja tiettyä makrillisuutta. Ei houkuttele.

Maku: Mukavan kermainen ja mausteinen. Samaa likaisuutta ja tuhnuista maltaisuutta kuin tuoksussa, märkä pahvikin sieltä valitettavasti löytyy. Body on kuitenkin kunnossa ja appelsiinisuus pirteää. Maukas sherryisyys, pieni turve. Runsas mausteisuus (inkivääri, kardemumma, neilikka, minttu). Jälkimaku on hapokkaan maltainen, hiukan puiseva, mausteinen, hunajainen. Eikä kanna kovin pitkälle.

Arvio: Likaisen turpeinen saarelaisviski, joka on vielä vaiheessa. 79 /100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100. Whisky Monitor Database 77/100 (per 3).

Fettercairn 10 yo 2003/2013 Distillery Exclusive 55,7%

Sir Alex Ramsay perusti Fettercairnin vuonna 1824. Pitkään Old Fettercairn -nimeä käyttänyt tislaamo tuhoutui tulipalossa mutta rakennettiin uudelleen 1887–1890. Nyt profiili on matala, eivätkä omistajat näytä panostavan tislaamoon jatkossakaan.

Nyt on maistelussa tislaamolla myytävä Distillery Exclusive -pullote, joka on viimeistelty aiemmin yltiömakeaan Pedro Ximénez -sherryyn käytetyssä tynskässä.

Pullossa on myös David Doigin omakätinen nimmari, ei enempää eikä vähempää.

Fettercairn 10 yo 2003/2013 Distillery Exclusive

(55,7%, OB, 2003–2013, Distillery Exclusive, Cask No. 0771717, Pedro Ximénez Finish, 250 bts., 70 cl)

Tuoksu: Erittäin sherryinen ja suklainen. Luumua, karpalosurvosta, rusinoita, taatelia, kahvia, joulukakkua, suolakeksejä. Hieno kattaus, josta maltaisuus löytyy myös. Jännä marjaisuus. Vesilisä paljastaa tammen.

Maku: Voimakas ja uloitteikas. Sherryvaikutus vyöryy suuhun täydellä leveydellä, luumuineen, rusinoineen ja taateleineen. Silti sama marjaisuus korostuu kuin tuoksussakin, karpaloa ja vadelmaa. Tummaa suklaata ja jouluisia mausteita löytyy (neilikkaa, kardemummaa). Jälkimaku kuivuu hienosti suhteessa makeuteen. On tammea, maltaisuutta, suklaata. Vesilisällä maun loppuvaihe makeutuu selvästi, joten on oltava tarkkana.

Arvio: Erittäin herkullinen ja marjaisa sherryviski, joka ei kuitenkaan kestä kovin paljon vettä. 88/100

Tamnavulin 1990, Gordon & MacPhail 43%

Tamnavulin on Speysiden nuoria tislaamoja, vuodelta 1966. Vuonna 1993 se siirtyi Whyte & Mackayn haltuun. Nykyään tislaamo pyörii seitsemänä päivänä viikossa, ja viisi vuotta sitten siellä oli 13 työntekijää – eli mistään ihan pienestä puljusta ei ole kyse.

Tämä G&M:n pullote vuodelta 2008 on peräisin ex-sherrytynnyreistä (refill sherry hogsheads).

Tamnavulin 1990, Gordon & MacPhail

(43%, Gordon & MacPhail, 6/1990–7/2008, 5 cl miniature)

Tuoksu: Paljon suolaista voita. Rasvan seassa kukkaisuutta (voikukkaa). Sitrusta, heinää, ruohosipulia, rypsiöljyä. Aika kevyt vaikutelma, jotenkin melassinen ja maitoinen.

Maku: Lattea suutuntuma, edes rasva ei tunnu paksusti. Tammi lyö yli, mausteet alkavat heti kihelmöidä. Sitruunankuorta, kukkaisuutta, ruohoisuutta, vaniljainen makean vivahde. Body kuivuu kasaan, jää vain ohut alkoholinen pistely. Jälkimaku on tamminen, havuinen, hapan ja kihelmöintiä lukuun ottamatta lyhyt.

Arvio: Kehno esitys. Tynnyri on ollut ilmeisesti täysin toimimaton, koska sherryvaikutusta ei voinut maistaa mistään. 71/100

Jura Superstition 43%

Vuonna 1810 perustetun Juran Superstitioniin käytetyt vanhimmat viskit ovat 21- ja 30-vuotiaita, mutta silti valtaosa siitä on nuorta heavily peated -viskiä. Ei muuta kuin maistamaan.

Jura Superstition

(43%, OB, NAS, +/- 2012, 35 cl)

Tuoksu: Makean sherryinen ja pehmeän turpeinen. Lötsähtänyt kakkupohja, jonka päällä on tummuneita banaaneja. Todella rasvainen ja raskas vaikutelma. Hedelmäisyys on savuista ja ylikypsää. Saippumainen vaikutelma, appelsiinimarmeladia ja päärynää.

Maku: Äitelään tuoksuun nähden yllättävän lempeä ja pyöreä. Paksun maltainen ja ronski ensivaikutelma. Tietty ”juramaisuus” tuntuu, öljyinen suutuntuma ja tanniininen makeus. Jälkiruokaviiniä, kypsiä hedelmiä, sherryä, mallasta… Hyvä kattaus. Jälkimaku on makean hedelmäinen, pehmeän turpeinen ja mukava.

Arvio: Tuoksu luo ennakkoluuloja, siinä mielessä viski on nimensä veroinen. Makea ja miellyttävä kokonaisuus, joskaan ei herätä suuria intohimoja. Vierekkäin maisteltuna Juran 16-vuotias on selvästi tätä mausteisempi sekä tuoksun että maun osalta. Siinä on kanelia, kun tässä on läpitunkeva turve. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 81/100. Dramming 84/100Whisky Monitor Database 76/100 (per 2).