Jälleen tuli se aika vuodesta, kun viskikansa kokoontui Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle Uisgeen. Odotettu viskitapahtuma osui tänä vuonna perjantaille ja lauantaille 7.–8. helmikuuta, ja itse pääsin niistä illoista ensimmäiseen. Olin jo ennalta ostanut ystäväni kanssa liput kahteen tastingiin, Glendronachiin ja Loch Lomondiin. Jälkimmäisen kattauksessa oli mukana myös Glen Scotian viskejä.

Omalta kohdaltani tämä oli jo yhdestoista perättäinen Uisge, enkä muista yhdeltäkään aiemmalta vuodelta, että perjantai-iltana olisi ollut Vanhalla näin väljää. Vierailijana oli toki mukava liikkua ständiltä toiselle vailla tungosta, mutta pientä huolta tilanne silti herätti viskikulttuurin tilasta ja tulevaisuudesta Suomessa. Toivotaan, että havaintoni olivat vain hetkellisiä, koska Uisge oli jälleen pieteetillä järjestetty ja ansaitsee jatkossakin laajan ja paneutuneen yleisön.

Oman Uisgeni pelikirja oli hyvin yksinkertainen. Ensin oli tarkoitus maistaa muutamat vähän hienommat viskit, sitten pari kuriositeettia ja sen jälkeen siirtyä tastingeihin. Ja kun valitsemiini tasting-kattauksiin oli ilmoitettu yhteensä 13 kaatoa, oli jo ennalta selvää, että kovin monta viskiä ei voi ständeillä nauttia, ennen kuin makuaisti alkaa olla taputeltu.

Ensimmäisenä satuimme Bruicladdichin kohdalle, ja sieltä lasiin kaatui Bruichladdich 30 yo ’Re/Define Thirty’ 43%. Viskinä se oli omille aisteilleni ujon oloinen, ruohoinen ja mineraalinen tapaus – ja ihan hyvä aloitusviski tapahtumaan. Olimme ystäväni kanssa puhuneet Bruichladdichista juuri ennen tuon maistamista, ja molempien fiilis oli aina ollut, että Bruikasta ei oikein koskaan voi ennalta sanoa, kolahtaako. Meille molemmille sen tislaamon ykköstuote on ollut Port Charlotte ja turvesavuton perustuote jäänyt vähän sivuosaan. Hyvin innostunut en tuosta Re/Define Thirtystä lopulta ollut, vaikka sinänsä tyylikkään mineraalinen ja yrttinen jälkimaku viestikin pitkästä kypsytyksestä.

Bruichladdichin jälkeen piti jatkaa herkän turvesavuttomalla linjalla ja ottaa käsittelyyn The Balvenie 25 yo ’Rare Marriages’ 48%. Olin maistanut sen itse asiassa kerran aiemminkin enkä saanut siitä silloin oikein otetta. Sama pieni kitkeryys häiritsi siinä edelleen, sen muistin aiemmasta maistokerrastani heti. Hunajainen ja maukas kokonaisuus on sinänsä laadukas, mutta jotenkin en oikein vieläkään tuosta viskistä innostunut. Allekirjoitan edelleen aiemmat maistelunuottini tästä viskistä täysin.

Näiden kahden herkkiksen jälkeen siirryimme syvään päähän: oli pakko ottaa käsittelyyn paljon puhuttu Kuusikko 49 % Blended Malt. Kuusikossa on nimensä mukaisesti kaikkien suomalaisten tislaamojen tuotteita, eli sekoitukseen käytetty HDC:n ruismallasviskiä, Kyrö Woodsmoke -ruismallasviskiä, Ägräksen turpeista viskiä ex-olorososta, Teerenpelin turpeista viskiä ex-sherrystä, Valamon turpeistamatonta viskiä ex-bourbonista ja Beer Hunter’sin turpeista Old Buckia ex-bourbonista. Ensikohtaaminen Kuusikon kanssa oli kieltämättä melko tyrmäävä, koska ruisviskihän siitä tuli rajusti läpi välittömästi – ja itse en ruisviskistä pidä lainkaan. Kunhan tuoksusta selvisi, maku tuntui pihkaiselta, turpeiselta ja vähän epäpuhtaalla tavalla likaiselta. Mukana oli runsaasti sisupastillia ja jonkin verran liimaisuutta, havuja ja kitkeryyttä. Varmasti Kuusikosta voi joku tykätäkin, en sitä epäile, mutta itselläni jäisi kyllä pullo juomatta.

Kuusikon kovasta iskusta selviämiseen käytimme toista blendiviskiä, joka oli BlueWhite Spirits ’Dalví’ 57%. Sitä ehti jo viskibloggarikollegakin kehaista, joten pakko oli maistaa. Kyseessä oli käytännössä turpeinen Ben Nevis, jota oli leikattu tilkalla jotain toista viskiä, joten sitä ei voinut single maltiksi väittää. Itselleni siitä tuli heti mieleen tislaamon vanha McDonald’s Traditional 46%, mutta ehkä hiukan kevyemmin turpeisena versiona – samaa Ylämaan old skool -meininkiä siinä oli. Ihan hyvää tavaraa, mutta blendin idea tietysti tuntui vähän haetulta, kun reseptiikka ei ollut tuon jalostuneempi.

Ennen tastingia ehti vielä yhden viskin maistaa, ja se oli lopulta Hunter Laingin uuden Ardnahoen tislaamon Ardnahoe Infinite Loch 50% suoraan Islaylta. Ensikosketukseni tislaamon tuotantoon oli heti myönteinen. Viski oli ensinuuhkaisusta alkaen erittäin kuiva ja mineraalinen, nenässä oli jopa kalkkia ja tuhkaa, maussa runsaasti suolaisuutta ja nautinnollisen kuivakkaa purevuutta. Suolakivi jäi tuntemuksena päällimmäisenä mieleen. Jälkimausta ei oikein voinut vielä paljon puhua, sen verran nuorelta tuote tuntui, mutta suurella mielenkiinnolla odotan, millaiseksi tislaamon tuotanto tulevina vuosina muodostuu.

Näiden aloitusviskien jälkeen oli aika siirtyä ensimmäiseen tastingiin. Glendronachin tislaamon uutta tuotantoa meille esitteli kokenut Suomen-kävijä, tislaamon global brand ambassador Stewart Buchanan suoraan Elginistä. Itse en ollut hänen vetämäänsä tastingiin aiemmin osallistunut, mutta fiilis oli heti kohollaan, kun hän esitteli ”heidän” tislaamonsa, joista olin jokaisella käynyt. Glendronachin ja BenRiachin lisäksi tähän Bermudan kolmioon kuuluu rannikolla sijaitseva Glenglassaugh, jonka tuotannon jatkuvuudesta heräsi tietysti heti yleisössä kysymyksiä. Buchanan vakuutti, etteivät yhtiön henkilöstömuutokset suinkaan tarkoita tuotannon lopettamista tislaamossa. Glenglassaugh on muutenkin käynyt puoliteholla viime vuodet, ja näin varmaan jatkuukin. Siellä olisi kapasiteettia tuplata tuotanto, mutta sitä ei ole tässä markkinatilanteessa tehty, kun raaka-ainekustannuksetkin ovat raketoineet koronan ja Ukrainan sodan jälkeen.

Glendronach kuitenkin käy ja kukkuu täysillä. Olin lievästi skeptinen, kun tislaamon uuteen kukoistukseen nostaneen Billy Walkerin porukka myi sen Brown-Formanille, mutta Bowmorella hyvää työtä vuosina 2011–2017 tehneen master blender Rachel Barrien johdolla tuotteissa on kieltämättä aivan uudenlaista kierrettä. Walkerilla oli hyvien kauppojen myötä mahtavat varastot vanhoja huippuviskejä, mutta nyt Glendronachin on pitänyt taas keksiä itsensä hiukan uudelleen. Siitä Buchanan oli nyt suomalaisillekin kertomassa.

Itse tasting alkoi kuitenkin parfyymipulloilla. Buchanan laittoi kiertämään kolme pientä suihkepulloa, joissa oli BenRiachin, Glenglassaugh’n ja Glendronachin raakatisleet. Niitä saatiin suihkuttaa käsiin, hieroa alkoholit pois ja tuoksutella. Erot tulivat kieltämättä mukavasti esiin. Varsinaiset viskit aloitettiin uudella 12-vuotiaalla: Glendronach 12 yo 43% (2024) oli jo aiemmin käynyt lasissani, ja tiesin sen oikein hyväksi perustuotteeksi. Sekoituksessa on Buchananin mukaan nykyisellään noin 60 prosenttia ex-bourbonia ja noin 40 prosenttia PX:ää.

Glendronachin tuhti tisle toimii sherryn kanssa hienosti. ”Juokaa sherryä”, Buchanan muistutti, koska hyvät tynnyrit ovat nykyään kiven alla ja hinnat korkeat. Nykyisellään Glendronachin tuotannosta noin 85 prosenttia kypsyy ex-sherryssä. Tislaamolla on sherrykypsytyksestä merkintöjä 1840-luvulta saakka, ja luultavasti niitä tynnyreitä on käytetty siellä ihan alusta asti. Ensi vuonnahan Glendronach täyttää 200 vuotta. Tislaamoa ja ympäristöä laitetaan kuulemma jo iskuun juhlia varten.

Toisen viskinä maistettiin upouusi Glendronach Ode to the Valley 46,2%. Portviini on aina riski, ja tässä se oli otettu. Rachel Barrie oli saanut kasaan kuitenkin ihan mielenkiintoisen kokonaisuuden. Buchanan kertoi, että sekoituksessa on vähintään 8–12-vuotiaita viskejä. Portugalista tuotujen ruby-portviinitynnyreiden lisäksi mukana on olorosotynnyreitä. Viski on tulossa kotimaiseen alkoholiliikkeeseen kuulemma parin viikon päästä noin 80 euron hintaan. Ehkä mikään uusi suosikkini tämä Ode to the Valley ei ollut, mutta aina hauskaa saada uusi näkökulma tuttuun tislaamoon ja viskiin.

Kattauksen kolmas viski oli Glendronach Ode to the Embers 48,4%. Aikanaan jo huhtikuussa 2011 kuulemma tislaamolla kokeiltiin turpeista mallasta, ja pari vuotta myöhemmin alettiin kokeilla lisää. Eri tynnyreitä testattiin. Ex-bourbon toimi nuoriin viskeihin, mutta sen avulla ei saatu oikein tislaamon syvintä olemusta esiin. Nyt tässä Ode to the Embersissä on olorosokypsytystä ja turpeista mallasta. Ikää tähän käytetyillä viskeillä on 6–10 vuotta. Mielenkiintoinen kokonaisuus tämäkin, vaikka ei taaskaan mikään uusi suosikkini. Nyt oli haettu Ylämaan old skool -tyyliä.

Neljännessä lasissa oli Glendronach Ode to the Dark 50,8%. Tummasävyinen viski on kokonaan peräisin PX-tynnyreistä, ja sekoitukseen käytetyillä viskeillä on ollut ikää 8–12 vuotta. Buchanan korosti, että tislaamolla on tiukka politiikka puun kanssa: tynnyrit käytetään vain kahteen kertaan ja myydään sitten eteenpäin. Toki kypsytykset ovat perinteisesti olleet pitkiä, kun ensimmäinen täyttö on ollut noin 12–20 vuotta ja toinen täyttö jopa 30–40 vuotta parhaissa viskeissä. Tämä ei tosiaan ollut niin iäkästä, mutta siitä huolimatta aivan toimiva kokonaisuus. Kyllä Glendronachin tuhti tisle ja PX:n makeus on edelleen hieno yhdistelmä.

Buchananin setin viimeisenä viskinä oli Glendronach Cask Strength Batch #9, 59,4%. Olen aina ollut tämän CS-sarjan ystävä, eikä tämä ysieräkään suoriltaan pettänyt. Edellisten viskien jälkeen maistettuna se tuntui olevan yhä oikein tasapainoinen kombo olorosoa ja PX:ää. Sarja loppuu kuulemma nyt myynnissä olevaan 12:een erään, ja tässä tastingissa tämä pullo oli ainoana vielä vanhaa designia. Yksi aikakausi on siis tavallaan jo päättynyt. Buchananin jutuista jäi sellainen olo, että mielelläni seuraan jatkossakin Glendronachia, vaikka uuden kultakauden single caskit alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Tisle on kuitenkin niin hyvä, että se taipuu monenlaiseen.

Glendronachien jälkeen oli sellainen olo, että seuraavaksi lasiin on syytä kaataa jotain vähän toisenlaista. Päätimme tyytyä ainoastaan yhteen väliviskiin ennen seuraavaa tastingia, koska sen kahdeksan (8) viskin kattaus herätti pientä huolta jo etukäteen. Maistoon päätyi Old Buck Release #41, 58%. Monen aiemman Old Buckin herättämä innostus ehkä hiukan latistui sen ääressä, vaikka ei se mikään huono ollut. Täytyy kuitenkin harkita, onko syytä hankkia omaa pulloa, kun se saapuu lähiaikoina laajempaan myyntiin. Hintaluokka on ilmeisesti jossain 150 euron korvilla.

Illan toinen tasting alkoi yhdeksältä, ja olimme siellä ystäväni kanssa hetken aikaa ainoina paikalla, ennen kuin viisi muuta osallistujaa saapuivat. Brand ambassador Alan Reid oli saapunut esittelemään meille Loch Lomondin ja Glen Scotian tuotantoa. Pakko on nostaa Reidin työmoraalille hassua, koska todella vähäisestä osallistujamäärästä huolimatta hän pani kaiken peliin eikä oikaissut missään kohtaa.

Näillä Loch Lomond Groupin omistamilla tislaamoilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin omistaja. Ylämaalla sijaitseva Loch Lomond on tunnettu hyvin erilaisista viskityyleistä, moninaista brändinimistä ja kiltisti sanottuna varsin vaihtelevasta laadusta. Campbeltownin erikoisuus Glen Scotia taas on yhdenlainen outolintu, jonka tuotannon kovasta ytimestä ei ole vuosien saatossa syntynyt itselleni oikein selvää kuvaa. Onnistuneimmat pullotteet ovat olleet oikein hyviä, mutta joukkoon on mahtunut todella heikkojakin esityksiä. Tämän tastingin viimeiset kolme viskiä olin maistanut jo etukäteen enkä ollut niistä varsinaisesti innostunut. Halusin silti antaa uuden mahdollisuuden.

Tastingeissa kannattaa muutenkin käydä, vaikka tarjolla olevista viskeistä ei olisikaan valtavan innoissaan, koska esiintyjillä on yleensä hyvät jutut. Niin oli tässäkin tapauksessa. Alan Reid oli kova puhumaan ja tarjoili valtavan määrän anekdootteja niin saksalaisista kuin skoteistakin. Hänellä oli myös pokkaa esitellä Glen Scotia Skotlannin rumimpana tislaamona, mikä saattaa pitää ihan paikkansa.

Ensimmäisenä viskinä maistettiin kevyt Loch Lomond Inchmurrin 12 yo 46%. Makea ja hedelmäinen viski oli kaikin puoli helppo tapaus. Maitosuklainen ja ruohoinen yleisilme johdatteli hyvin aiheeseen. Viskissä itsessään ei ollut mitään erityistä vikaa. Toisena vuorossa oli Loch Lomond 12 yo 46% eli nykyinen perustuote. Sekin oli ihan hyvässä formussa. Kokonaisuudessaan se oli pykälää maltaisempi ja paahteisempi kuin kevyttäkin kevyempi Inchmurrin. Tämän avaustrilogian päätti 50 ppm:n tasoille turpeistetusta maltaasta tehty Loch Lomond Inchmoan 12 yo 46%. Se oli tästä kevyestä kolmikosta lopulta kaikkein onnistunein kokonaisuus, sinänsä aivan mainio yhdistelmä mangomaista hedelmäisyyttä ja mineraalista turpeisuutta ilman mitään sen kummallisempaa viritystä.

Näiden jälkeen vuorossa oli Loch Lomondilta ikämerkitty viski, joka aloittaa uuden Waypoint-sarjan. Sinänsä Loch Lomond 16 yo “Waypoint #1” Cognac Finish 46,2% oli yhtä kevyt kuin avauskolmikko. Vaniljaisuus tuntui kuitenkin varsin voimakkaana alusta saakka. Mitään erityistä konjakkimaisuutta en viskistä löytänyt, mutta rauhallinen tammi oli hyvin esillä loppuun saakka.

Glen Scotian pariin mentiin vauhdilla. Ensimmäisenä maistettiin itselleni entuudestaan tuntematon Glen Scotia Campbeltown Harbour 40%. Kyse oli kuusivuotiaasta viskistä, joka oli kypsynyt täysin ex-bourbonissa. Tisle oli selvästi pykälää rotevampi kuin Loch Lomondilla, mutta viskityyli itsessään oli edelleen kevyen puolella. Maltaisuuden lisäksi tietty hiilisyys ja tanniininen kireys jäi itselleni tästä päällimmäiseksi mieleen.

Tastingin kolme viimeistä viskiä olivat tosiaan itselleni kaikki entuudestaan tuttuja. Glen Scotia Double Cask 46% sisältää Reidin mukaan noin 6,5-vuotiasta viskiä, jota on ensin kypsytetty ex-bourbonissa ja viimeistelty sen jälkeen PX-sherryssä. Tämän viskin suolaisuus ja sherryn makeus olivat itse asiassa parempi yhdistelmä kuin muistin. Sen sijaan Glen Scotia 15 yo 46% oli yhtä kummallinen kuin ennenkin. Jotain todella kanelista ja kardemummaista tuossa viskissä on, enkä oikein saa sen ideasta otetta. Viimeisenä vuorossa oli vielä Glen Scotia Victoriana 54,2%, jonka sisältämät viskit ovat kuulemma iältään 12 vuodesta 17 vuoteen. Ex-bourbontynnyrit on paahdettu alligator-tasolle, ja niissä kypsynyttä viskiä on noin 70 prosenttia sekoituksesta. Loppuosa on PX-sherryssä kypsynyttä. Viskissä oli ihan hieno yrttinen viritys, mutta kokonaisuus oli yhä omaan makuuni varsin erikoinen.

Tämän toisen tastingin jälkeen suu oli tällä kertaa täysin loppu, eikä ollut mitään järkeä enää yrittää maistaa mitään. Itse asiassa olin ihan tyytyväinen, että tastingin viimeiset viskit oli tullut maistettua jo aiemmin eikä tarvinnut enää yrittää väkipakolla niistä nyansseja kaivaa.

Kokonaisuutena Uisge oli tämän yhden illan perusteella tänäkin vuonna kaikin puolin hyvä kokemus. Mukava oli tavata tuttuja ihmisiä pitkin iltaa, ja vaikka olin osanottajamäärästä hiukan huolissani, salissa oli sujuvaa liikkua, kun ei tarvinnut jyrätä lihamuurin läpi. Molempiin tasting-sessioihinkin olin oikein tyytyväinen, koska ainahan se on hauska kuunnella skottien juttuja omista viskeistään. Kiitos taas tapahtuman järjestäjille, mahdollistajille ja muille viskiharrastajille, toivottavasti tavataan taas ensi vuonna.