Kirjat

Michael Jackson: Whisky. The Definitive World Guide

Michael Jacksonin ikonisen tuotannon yhtenä huipennuksena ilmestyi vuonna 2005 teos nimeltä Whisky. The Definitive World Guide (Dorling Kindersley). Kun sitä vertaa Jacksonin vuonna 1987 ilmestyneeseen The World Guide To Whisky -klassikkoteokseen, tajuaa, miten paljon maailmassa ja viskimarkkinoilla on tapahtunut 18 vuoden aikana.

Jackson-Whisky-002Vaikka Jacksonin teokset muistuttavat nimensä ja ulkoisen kokonsa puolesta hiukan toisiaan, sisältö on kuitenkin täysin erilainen. Toki perusrakenteessa on yhtäläisyytensä: aloitetaan viskin perusteista, edetään valmistamisen ja maistelun kautta viskimaihin ja -tislaamoihin. Lopuksi käsitellään vielä – modernin viskikirjan tapaan – viskicocktailit ja viskin yhdistäminen ruokaan.

Jacksonilla on tässä uudemmassa teoksessa mielenkiintoinen ratkaisu ottaa mukaan joukko ansioituneita viskikirjailijoita, jotka vastaavat omien spesialiteettiensa esittelyistä. Ian Wisniewski kirjoittaa ilmaston vaikutuksesta viskiin, mallastamisesta, ohrasta ja monesta muusta valmistusteknisestä asiasta, Richard Jones geologiasta ja turpeesta, Martine Nouet viskin ja ruoan yhdistämisestä…

Jackson-Whisky-004Kontribuuttoreita on teoksessa peräti yhdeksän. Yksi hienoimmista kokonaisuuksista koostuu Jürgen Diebelin luvuista Mashing and cooking ja Yeast and fermentation sekä Pot stills ja Column stills, joissa oli ainakin itselleni monta uutta tai muuten vain unohtunutta teknistä asiaa muun muassa bakteereista.

Toki Jackson on säästänyt itselleen muun muassa tynnyreitä ja puuta käsittelevän kokonaisuuden sekä viskin tuoksuttamista ja maistamista koskevat sisällöt. Myös tislaamo- ja viskiesittelyt ovat lähes täysin Jacksonin omaa käsialaa. Hienona ratkaisuna pidän suljettujen tislaamojen laajahkoja esittelyitä, joita ei ollut aiemmin viskikirjoihin samassa määrin mahtunut.

Aiemmista Jacksonin teoksista tuttu Skotlannin viskialueiden jako on tässä hyvinkin pitkälti ennallaan. Speyside on laajempi kuin millaisena sitä yleisesti pidetään. Esimerkiksi Glendronach ja jopa Glen Garioch ovat Jacksonilla vielä sujuvasti Speysidea. Toisaalta tässä teoksessa East Highlands vihdoin tutummin Perthshire, toisin kuin The World Guide To Whiskyssä, jossa East Highlands oli vielä voimissaan.

Jackson-Whisky-005Jacksonin tislaamoesittelyt ovat kaikkineen rautaa. Esimerkiksi Lagavulinin kohdalla Jackson pohtii, miten Classic Maltsin lanseerauksen aikoihin kaikki kuvittelivat, että kevyet Lowland-viskit olisivat se tulevaisuuden juttu. Toisin kävi:

Today, hardly anyone drinks light Lowland malts – everyone wants the distinctive taste of peat. This unexpected demand would not have been a problem were Lagavulin not the brand that was bottled at 16 years of age. Sixteen years ago the distillery was only working two days a week. The single malt has therefore been on allocation for some years (normal service is planned for 2006). To show that the stocks is coming back into line, a cask strength bottling at 12 years old has been released.

Jackson-Whisky-007Jackson suhtautuu ymmärtävästi jopa suuresti rakastamansa Macallanin muutosprosessiin. Fine Oak -sarjaakin esitellään myötätuntoisesti, joskin jopa Jackson joutuu myöntämään, että jotain on todella muuttunut. ”Although the whiskies are superb, the old unique selling point no longer applies.”

Viskien maistelumerkinnät kulkevat mukana pitkin kirjan sivuja aina omissa laatikoissaan. Mukaan on valittu edustavimpia ja yleensä niitä tutuimpia ja helpoimpia viskejä tekstissä käsitellyistä tislaamoista. Jacksonin nuotit ovat tuttuja Whisky Magazinen ja Malt Whisky Companionin sivuilta, ja jos niitä todella haluaa enemmän lukea, on melkein välttämätöntä siirtyä Malt Whisky Companionin pariin – tässä teoksessa ne jäävät sivumerkintöjen tasolle.

Jackson-Whisky-008Irlantia ja Yhdysvaltoja käsittelevät luvut ovat teoksessa korkeatasoisia ja kattavia. En esimerkiksi muista lukeneeni yhtä hyviä Midletonin ja Bushmillsin esittelyitä juuri mistään muusta kirjasta. Yhdysvalloista mukaan on mahtunut jopa mikrotislaamoita vino pino, sen lisäksi, että Kentuckyn ja Tenneesseen esittelyt ovat harvinaisen näyttäviä.

Japanin tislaamot Jackson käsittelee hyvällä tarkkuudella, mutta sen jälkeen muistaa hyvin, että tämä teos on peräisin vuodelta 2005. Jackson-Whisky-009Euroopan, Australian ja muun Aasian esittely jää hyvin ohueksi, käytännössä vain neljän sivun mittaiseksi. Suomikin mainitaan osion kansilehdellä, mutta yhtään suomalaista viskiä tai tislaamoa ei silti esitellä: ”Innovative newcomers from Finland to Australia are expanding the universe of whisky making”.

Kaikkineen Jacksonin teos on korkeatasoinen sekä sisällöltään että ulkomuodoltaan. Kuvat ovat laadukkaita eikä paperin laadussakaan ole säästetty. Joiltain osin kirja alkaa tuntua jo hiukan ikääntyneeltä, mutta sen ydin on edelleen voimissaan. Hieno teos on viskikirjallisuuden merkkipaalu, joka kuuluu ehdottomasti jokaisen viskiharrastajan hyllyyn.

Jim Murray: Whisky Bible 2016

Jos viskikirjallisuuden joukosta pitäisi poimia yksi teos, joka herättää vuodesta toiseen yhä äärimmäisemmäksi käyviä ristiriitoja, valinta olisi selvä. Jim Murray’s Whisky Bible -sarja on monelle aktiiviselle viskiharrastajalle niin hirvittävä peikko, että inhoreaktiot saavat hetkittäin jo melkein koomisia piirteitä.

Jim Murrayn vastustaminen on joillekuille jo lähes työksi luokiteltavaa kampanjointia, etenkin jos katselee sosiaalisen median viskiyhteisöjä. Kun Murray valitsee vuoden viskin, internet natisee heti liitoksistaan.

Olen pitkään yrittänyt miettiä suhtautumistani mieheen, hänen näkemyksiinsä ja hänen tuotantoonsa. Toisaalta olisi helppoa kuitata koko mies pelkäksi kuplaksi ja vuoden viskien valinnat silkaksi klovneriaksi. Millainen tyyppi edes kehtaa nimetä kirjansa raamatuksi? Pisteyttää viskejä puolen pisteen tarkkuudella ja aateloida huiput Liquid Gold -kunniamerkinnällä? Ilmoittautua viskimaailman guruksi kirjansa takakannessa?

Murray-Whisky-Bible-2016-002Viime lokakuussa ilmestynyt Jim Murray’s Whisky Bible 2016 (Dram Good Books, 2015) on itse asiassa jo etukantensa osalta sellainen, ettei mieheen voi suhtautua täysin vakavasti. Kenen idea on ollut laittaa Murraylle hehkuvanpunaiset silmät? Viskidemoni julkaisee raamatun?

Toisaalta olen yrittänyt miettiä Jim Murrayn (s. 13.11.1957) uraa ja kokemusta suhteessa siihen, mitä hän on ollut tekemässä ja näkemässä. Kun Whisky Magazine aloitti vuonna 1998, Murray arvioi siinä viskejä yhdessä Michael Jacksonin kanssa. Ei Murray tuolloin ollut viskiharrastajien silmissä mikään yksisilmäinen pelle, vaan kovan luokan asiantuntija, jonka juuri ilmestynyt The Complete Book of Whisky nautti suurta arvostusta ja jonka asiantuntemus etenkin Yhdysvaltain, Kanadan ja Japanin viskeistä oli aivan omaa luokkaansa. Irlannin ja Skotlannin viskit mies tunsi tietenkin kuin omat taskunsa. Jim Murray oli pioneeri aikana, jolloin hänen kaltaisensa tekijät olivat vielä vähissä.

Murray-Whisky-Bible-2016-004Hommat alkoivat mennä pieleen, kun ensimmäinen Whisky Bible julkaistiin 2003. Merkkejä grandiositeetista oli toki näkynyt jo Murrayn aiemmissa kirjoissa, kun mies lyttäsi tietyt viskit vaivautumatta pahemmin selittämään näkemyksensä taustoja ja nosti toisia samalla arvaamattomuudella. Mutta toisaalta eipä ikuisesti arvostettu Michael Jacksonkaan ollut täysin neutraali toimija, vaan kulki viskin maailmassa vahvasti omien mieltymystensä mukaan. Murraylla näkemykset vain kärjistyivät selvästi rajummin. Viisitoista vuotta Jacksonia nuorempana Murraylla oli paljon todistettavaa.

Virallisesti Jim Murray aloitti viskikirjailijana vuonna 1994, kun Jim Murray’s Irish Whiskey Almanac ilmestyi. Huippuvuosina 1997–1998 Murray julkaisi peräti neljä kirjaa, jotka olivat klassikon aseman saavuttanut The Complete Book of Whisky, irlantilaisen viskin perusteos Classic Irish Whiskey, jenkkiviskin klassikko Classic Bourbon, Tennessee & Rye Whiskey sekä viskijulisteita esitellyt The Art of Whisky. Vielä vuonna 1999 Murraylta tuli ulos blendiviskikirja Classic Blended Scotch, mutta siitä kului vielä hiljaista neljä vuotta, ennen kuin ensimmäinen Whisky Bible saapui hyllyihin.

Murray-Whisky-Bible-2016-006Tiesin kyllä jo viskiharrastukseni alkutaipaleella näistä viskiraamatuista, mutta ensimmäisen Whisky Biblen hankin vasta syksyllä 2009. Yritin itse asiassa lukea sitä aluksi melko tosissani, mutta jossain vaiheessa tajusin sen mahdottomaksi. Murrayn neliosainen pistejärjestelmä, puolikkaat pisteet ja täysin käsittämättömät aistimuskuvaukset menivät monin paikoin yli hilseen.

Eniten koin ärtymystä, kun en keksinyt, mistä nimenomaisesta pullotteesta mahtoi olla kyse. Jokainen Jim Murrayn jumaloiman Ardbeg Uigeadailin eri vuosien pullotteita maistaneista tietää, miten järisyttävä ero on esimerkiksi L8- ja L13-pullotteilla. Ja tietää suurin piirtein, miten radikaalisti Ardbeg Ten on muuttunut vuosien varrella. Mutta näiltä osin Jim Murray seuraa Michael Jacksonin jalanjälkiä eikä erottele pullotusvuotta yleensä juuri mitenkään. Näille miehille Lagavulin 16 yo on aina Lagavulin 16 yo.

Whisky Bible 2010 sisälsi 3850 viskiä, joista 946 oli uusia ja 56 päivitettyjä. Sama tahti on jatkunut sittemmin, noin 1 300 uuden viskin maksimivauhdilla. Kokonaismäärä on pysynyt 4600 arviossa, vaikka maistettuja on Murraylla paljon enemmänkin – taskua varten mitoitettu kirja ei kuitenkaan vedä juuri enempää sivuja.

Murray-Whisky-Bible-2016-007Toisaalta vuoden 2003 jälkeen maailma on digitalisoitunut niin rajusti, että vuosittain julkaistava taskukirja alkaa tuntua jo reliikiltä. Sen takia latasin kiinnostuksesta myös Whisky Bible Pro 2012:n, kun se aikoinaan saapui Apple iPadille. Odotukset olivat korkealla: vihdoin voisi tehdä hakuja ja koostaa esimerkiksi kaikki Mizunarassa kypsyneet viskit yhteen.

Vielä mitä. Whisky Bible Pro 2012 jää historiaan yhtenä surkeimmista sovelluksista, joita viskin ympärille on ikinä rakennettu. Haku toimi vain ylätasolla, tislaamovalinnassa. Jokainen viski piti hakea käsipelillä kategoriansa alta, ja palaaminen edelliseen näkymään oli yhtä tuskaa. Latausajat olivat järkyttävän pitkät, vaikka kaikki sisältö vaikutti sovelluksen koon perusteella olevan paikallisesti saatavilla. Homma ei vain toiminut millään tasolla.

Murray-Whisky-Bible-2016-010Sovelluksen teknisen alisuorittamisen takia menin ostamaan vielä ihan paperimuotoisen Whisky Bible 2013:n seuraavana vuonna, ja myöhempien iOS-päivitysten takia Whisky Bible Pro 2012 lopetti toimintansa kokonaan. Nykyään sovellus ei enää aukea millään laitteella, jonka itse omistan.

Paperinen vuoden 2013 raamattu tuntui varsin hyödyttömältä, kun vertailin sitä silloin vuoden 2007 julkaisuun. Uusia viskejä oli tullut mukaan jonkin verran, mutta uuden ja vanhan jäsentymätön sekasotku sai lähinnä turhautumaan. Ylipäänsä viskien listaamisen logiikka ei auennut, kun OB- ja IB-pullotteita oli listoilla aivan miten sattuu eikä vuosikertojen ja nimien suhteen tuntunut olevan mitään järjestelmää. Olin kypsä koko hommaan ja jätin viskiraamatut koskemattomina hyllyyn.

Viime talvena hankin jossain mielenhäiriössä käsiini Jim Murray’s Whisky Bible 2016:n, vaikka olin jo päättänyt, etten koske opukseen pitkällä tikullakaan. Uteliaisuus voitti, ja kun hintakaan ei ollut paha, nappasin kirjan mukaani. Sisältö oli edelleen ihan samaa kuin ennenkin.

Merkittävänä pidän vuoden 2016 julkaisussa ankaraa puolustuspuhetta, jonka Murray pitää – itselleen. ”Bible Thumping – Give Light to Them Who Sit in Darkness” sisältää oikeastaan koko ongelman ytimen, joka mielestäni tulee tässä:

If I am accused of talking rubbish, giving scores that people disagree with and hold views contrary to others’, that’s fine by me. I don’t mind in the least being criticised for my take on all things whisky, and as a professional writer with over 42 years standing I would defend that person’s right to criticise me with my dying breath. But the one thing that can never be levelled at me is being corrupt. So, as you can see, for helping bring some light to the whisky world, I have had to deal with some of the darker arts. We have upset people by naming Yamazaki as World’s Number 1. Actually, it surprised me, too: I had always regarded Hakushu the superior of Suntory’s malt distilleries. But it is what has happened with the public that has really made the difference. And it its the public, above all, which counts.

Tuntuuko Murray tässä vilpittömältä? Tuskin kenenkään mielestä. Kääntämällä syyn nimeltä mainitsemattomiin pimeisiin voimiin hän saa tekemisensä tuntumaan entistä hämäräperäisemmiltä. Mahtipontinen kielenkäyttö (”with my dying breath”) tuntuu vielä erikseen täysin falskilta. Jos Murray haluaisi puolustautua hänet jeesustelijaksi leimanneiden argumenteilta, hänen kannattaisi pyrkiä yksilöimään asioita, purkamaan väärinkäsityksiä ja herättämään sympatiaa esimerkiksi huumorin avulla. Mutta ehkä se ei ole tässä edes tarkoituksena, koska takakannessakin on tuotelupaus:

Each whisky evaluated by whisky guru Jim Murray in his unique, fortright, honest, amusing, fiercely independent and non pretentious style.

Murray-Whisky-Bible-2016-003Sanallinen miekkailu siitä, ovatko Murrayn näkemykset ja valinnat oikeita tai vääriä, on luonnollisesti täysin hyödytöntä. Mutta kuten kaikki musiikkilehtien lukijat tietävät, mikään ei kiihota yleisöä niin paljon kuin makuasioihin perustuvat listat, jotka esitetään totuutena. Murray käyttää tätä kiihoketta häikäilemättä hyväkseen – ja onnistuu siinä. En kai mikään muuten olisi näitä kirjoja useampia ostanut.

Murraylla on myös kiistattomia ansioita, etenkin sellaisten viskien esittelyssä, joista ei ole vielä kovin paljon kuultu. Murrayn auktoriteetilla voi luultavasti marssia maailmassa mihin tahansa tislaamoon ja ryystää niin paljon näytteitä kuin sielu sietää. Nyt tämän Whisky Bible 2016:n myötä Murray on esikuntineen perustanut oikein tasting-klubin, josta voi tilata itselleen näytteitä Murrayn viskeistä. Whisky Bibleä on tarkoitus kirjoittaa jatkossa entistä enemmän markkinoille tulleista viskeistä, ja jotta niitä voidaan kirjaa varten ostaa, se täytyy rahoittaa jotenkin. Metodi on nyt tuollainen, vaikka Murray pitkällisesti perustelee, miksi Whisky Biblea ei ole saanut aiemmin liittää mihinkään myynnilliseen kytkökseen.

Murray-Whisky-Bible-2016-005Suomalaisille tislaamoille Jim Murray on ollut kai melko kiistatta hyvä mies: Beer Hunter’s ja Teerenpeli ovat saaneet melkoista nostetta Murrayn raamatuista. Jo Whisky Bible 2007:ssä Old Buckin ykkösjulkaisu saalistaa 93,5 pistettä ja kakkosjulkaisu peräti 96 pistettä. Myös Teerenpelin viisivuotiaalle heruu 86 pistettä.

Vuoden 2013 raamatussa Teerenpeli on ennallaan, mutta Old Buckista on maistettu nelostynnyri, jälleen muhkeat 95 pistettä. Ja tässä uusimmassa kirjassa Old Buck on edelleen nelostynnyrillä mukana, kun taas Teerenpeliltä on kirjassa jo neljä viskiä – ja niistä peräti kolme yli 90 pisteen viskeinä. Korkeimman pistesaaliin kerää Hosa, joka saa Murraylta 94,5 pistettä.

Pistemäärät ovat todella kovia, ja suomalaisia tällainen hehkutus tietysti lämmittää. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin hyvältä haukkua Jim Murrayn järjettömän mielivaltaisia ja kohtuuttomia arvioita maailman muista viskeistä. Kaksoisstandardi on ilmeinen mutta ei erityisemmin tunnu häiritsevän silloin, kun Murrayn arvio tuntuu omasta mielestä oikeutetulta.

Ymmärrän Jim Murrayn taistelun maailmaa vastaan. Samalla yritän suhteuttaa hänen rooliaan ja miettiä, miksi kaikki rakastivat Michael Jacksonia mutta niin moni inhoaa Jim Murrayta. Yhtenä selityksenä voi olla Murrayn äärimmilleen viety itsenäisyys – hänhän ei pahemmin osallistu mihinkään yhteisölliseen eikä tee muiden viskikirjoittajien kanssa yhteistyötä.

Murray-Whisky-Bible-2016-008Esimerkiksi Michael Jacksonin hienossa Whisky. The Definitive World Guidessa (Dorling Kindersley, 2005) on Jacksonin lisäksi mukana yhdeksän tunnettua viskikirjoittajaa Dave Broomista ja Martine Nouet’sta lähtien, ja jokaisen erityiselle asiantuntemukselle riittää tilaa. Sen sijaan Murray tekee kaiken päällisin puolin itse, vaikka kiittää sentään tutkimustiimiään loppusanoissa. Murray voisi saada kriitikoiltakin hiukan sympatiaa, jos hän heittäytyisi keskusteluun muiden alan tekijöiden kanssa tai tekisi yhteistyötä jonkun kanssa. Ei sen silti tarvitsisi tarkoittaa alentumista.

Murrayn inho viskibloggareita ja muita itse ilmoittautuneita viskiasiantuntijoita kohtaan on näissä raamatuissa melkein eeppistä. Hän ei jätä tilaisuutta käyttämättä, jos voi nokittaa omalla asiantuntemuksellaan kaikenkarvaisia amatöörejä. Sekin on omiaan ärsyttämään monia.

Murray-Whisky-Bible-2016-009Murray on saapunut areenalle aikana, jolloin viskiin liittyvään tietoon oli mahdollista hankkia monopoli. Ehkä se häntä sitten loputtomasti ärsyttää, jos muillakin on sanansa sanottavana, mutta jonkinlainen keskusteleva ote voisi olla hedelmällisempi kuin nykyinen ärjyminen ja vuosittaisten puolustuspuheiden kirjoittaminen oman kirjan sivuille. Muutenkin Murray voisi hiukan hellittää jalkaa kaasulta sen suhteen, miten hänen mielestään asioita pitää tehdä.

Kaikkineen pidän Jim Murray’s Whisky Bible -kirjasarjaa oman aikansa tuotteena, ajalta ennen internetiä ja kansainvälisiä viskiyhteisöjä. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että kyseessä on nykyään jokaisen vuoden turhimpiin kuuluva viskikirjajulkaisu. Yritän arvostaa Jim Murrayn asiantuntemusta, mutta näille raamatuille en pysty nykyisellään jakamaan sen suurempaa kunnioitusta.

Jos ajattelee, millainen tietopaketti esimerkiksi Malt Whisky Yearbook on, Whisky Bible ei sisällä oikeastaan mitään siihen liittyviä hyveitä: se ei tarjoa tietoa uusista viskijulkaisuista eikä viskimarkkinan tilasta, siinä ei ole sisällöllisesti mainittavia artikkeleita eikä kokoavaa näkemystä.

Mutta Murrayn viskiarviot ja -valinnat ovat niin vaikutusvaltaisia, ettei Whisky Biblen sanomalta voi koskaan täysin sulkea korviaan. Saavutus sekin.

Michael J. Ross: Scotch Malt Whisky Investment & Enjoyment 2015

Aika ajoin tulee hankittua mitä ihmeellisimpiä kirjoja. Viime aikojen viskikirjoista merkillisimpiä on ollut Dr. Michael J. Rossin Scotch Malt Whisky Investment & Enjoyment 2015 (omakustanne, Printed in Poland by Amazon Fulfillment, 2015).

Kun 55-sivuinen pehmeäkantinen kirjanen saapui, odotukset eivät olleet järin korkealla. Jo pelkkä nimi herätti epäilyksiä, eikä ajatus investoimisesta viskiin nosta ylipäänsä harrastajan mielialaa. Mitä enemmän investointihalukkaita kikkailijoita markkinoilla liikkuu, sitä varmemmin kiinnostavat viskit katoavat pölyttymään jonnekin luksuskartanoiden kellareihin sen sijaan, että viskistä kiinnostuneet ihmiset pääsisivät niistä nauttimaan.

Ja ylipäänsä – onko tosiaan tarpeen erillisellä investointihenkisellä kirjalla buustata jo valmiiksi ylikuumentuneita viskimarkkinoita? Tähtääkö tällainen teos siihen, että kirjan kirjoittajan omien hankintojen arvo mieluusti nousisi, kun niitä samoja viskejä varmasti ihan erikseen suositellaan?

Asetelma oli siis jo valmiiksi tällainen, kun kirjaan tartuin. Skeptisenä ja synkkänä ryhdyin katselemaan näitä sivuja, jotka eivät visuaalisuudellaan tosiaan loista. Ainoa kuva on kirjan kannessa, eikä siitäkään saa oikein mitään tolkkua. Kahdenkymmenen dollarin seteli rullalla viskipullon ja Glencairnin välissä, mitä ihmettä? Ja sen ympärillä Word Artilla tehdyt ”hehkuvat” otsikot.

Kaikesta huolimatta Michael J. Ross pääsi yllättämään ihan positiivisesti, koska ohuen teoksen perussävy on sujuva eikä pröystäilyä esiinny. Kemian tohtori Ross kertoo omasta viskipolustaan heti esipuheessa niin vilpittömän tuntuisesti, että siihen on vaikea pistää vastaan. Nuoruuden Bell’sistä ja Jack Danielsista hänkin on edennyt Laphroaigiin ja Caol Ilaan, kunnes on ostanut tynnyrin Bruichladdichilta ja ryhtynyt sen kypsymistä odotellessa ostamaan erinäisiä viskipulloja.

Ross vakuuttaa, että hän ei edes yritä esiintyä Jim Murrayn, Charles MacLeanin tai Dominic Roskrow’n rinnalla asiantuntijana tai tasting-eksperttinä, mutta viskien ostamisesta hän tietää yhtä ja toista. Ja on hänellä sentään Whisky Course Certificate hankittuna University of the Highlands and Islayn eli UHI:n Moray Collegesta.

Sisällöllisesti tuntuu hiukan hassulta, että Ross käyttää 55 sivusta osan hiukan turhaan esittelemällä viskin perusteita (”What is whisky?”) ja viskialueita (”The whisky regions”). Esittelyt ovat niin pintapuolisia, että sekin tila olisi kannattanut käyttää vaikka viskin ostamisen problematiikkaan.

Ostamisesta käsittelevät luvut ”What to buy” ja ”Where to buy and sell” ovat kirjan kova ydin, ja sen jälkeen Ross kertoo vielä tiedonhankinnasta (”Building the knowledge”) sekä viskiä harrastavista naisista, cocktaileista ja muusta sekalaisesta (”More than just a dram”). Myös uusille tislaamoille (”What’s next for whisky?”) ja viskitastingin järjestämiselle (”How to hold a whisky tasting”) on varattu omat lukunsa. Kirjanen päättyy makukuvausten tietoiskuun ja tasting-alustan mallikuvaukseen (”Whisky tasting note sheet”).

Sanomattakin on selvää, että 55 sivussa kaikki tämä on ehdottomasti liikaa. Mutta ilmeisesti kirjoittaja on päättänyt, että tällä kirjasella tulisi voida kattaa jokaisen aloittelijan tiedontarve, mutta tavoite on ollut hiukan liian kunnianhimoinen. Oikeastaan vain ostamista koskevat huomiot ja pohdinnat ovat sellaisia, joiden takia tämän teoksen olemassaolo on oikeasti perusteltua. Ja nekään eivät tietysti tässä laajuudessa ylitä paljon keskimääräisen blogipostauksen ulottuvuuksia.

Rossin mukaan viskin ostamiseen on kolme syytä, ja tämä jako on kieltämättä aivan hämmentävä:

There are 3 main reasons to buy whisky:
1) to drink;
2) to collect – which I consider a form of investing; and
3) to invest.

Keräily on siis investoimisen alatyyppi, mutta silti nämä ovat kolme pääsyytä ostaa viskiä? Häh? Nopeasti voisin keksiä liudan lisäsyitä viskin ostamiseen: lahjaksi, jaettavaksi, tastingiin, porukalla sampleja varten, vahingossa, kauniin etiketin takia, huijaamista varten… Okei, tämä menee ehkä jo saivarteluksi, mutta en silti kelpuuta näitä kolmea syytä. En tajua niitä. Eivätkö ne voisi olla vain vaikka juotavaksi, myytäväksi ja säästettäväksi?

Milloin viskipullo on ostettu investoinniksi, ja mistä tällaisen investoinnin oikein erottaa muista hankinnoista? Entä jos satunnainen hankinta paljastuukin viskiksi, jonka arvo räjähtää käsiin? Niin kuin kävi Alkosta sopuhintaan myydyille Highland Parkin Thoreille? Tuleeko siitä silloin äkillisesti ”investointi”?

Investoinnin käsitemaailma on teoksessa siis aivan hämärä. Yleensä kai investoinnilla käsitetään jonkin sellaisen ostamista, mikä pitkällä aikavälillä maksaa itsensä takaisin. Investointi myös edellyttää säästämistä eli pidättäytymistä kulutuksesta – käytännössä siis viski-investoinnissa pulloja ei tulisi milloinkaan avata. Disinvestointi eli myyminen on sitten vielä asia erikseen.

Olisin mieluusti lukenut Rossilta vielä jonkinlaista perustason pohdintaa siitä, ”kannattaako” viskiä ostaa. Hintakehityksestä olisi ollut tukevaa tilastodataa saatavilla esimerkiksi Whisky Magazinen kautta.

En aina täysin tajua, milloin Ross kirjoittaa ”investoinneista” varaston arvon kasvattamisen (pullojen keräämisen) kannalta ja milloin myyntivoittojen keräämisen (pullojen myymisen) kannalta. Jotain eroa näillä tuntuu kuitenkin olevan. Esimerkiksi Feis Ile -pullotteet ovat hänen mukaansa olleet festivaalien sateisista jonoista huolimatta hyviä hankintoja, koska niiden jälkimarkkinoilta hankituilla myyntivoitoilla on voinut kuitata matkakulut. (Toki Ross on itse skotlantilainen eikä laske esimerkiksi mannertenvälisiä lentoja mukaan laskelmiinsa.)

Kaikkineen Ross pitää sarjojen ensimmäisiä pullotteita hyvinä hankintoina, samoin kuin suljettujen tislaamoiden tuotteita, vain tislaamoilla myytäviä pullotteita, festivaalipullotteita sekä kaikenlaisia rajoitettuja eriä, joita on voinut mennä esimerkiksi lehdistölle tai viskiklubeille. Kaikkineen dekantterien ja vanhojen viskien suhteen kirjassa pyöritään no-brainer-osastolla. Tynnyreiden hankkimista Ross ei suosittele investointimielessä, koska pullojen myyminen voi olla vaikeaa. Totta.

Ross vetää rajoitetuissa erissä hyvän investoinnin rajan 2 000 pulloon ja siihen, että pullot ovat numeroituja. Vasta-argumenttina voisin mainita Taliskerin 25-vuotiaan, joka on useiden tuhansien pullojen eristä huolimatta ollut viime vuosien hintakehityksen valossa erinomainen sijoitus, mikäli on sattunut saamaan käsiinsä vuosina 2004–2009 julkaistun pullon ja onnistunut sen säilyttämään. Toki nuo pullot on numeroitu, mutta erät ovat silti varsin suuria.

Viskin nettiostamista Ross pitää hankalana, koska kaikki muutkin näkevät sieltä ne samat diilit. Kaikkineen hänen mukaansa kannattaa kuitenkin tarttua sellaisiin pulloihin, joiden hintaerot ovat alkaneet repeillä eri kaupoissa – tällainen ”vanhaan hintaan ostaminen” lienee viskiharrastajan yleisin argumentti, jolla ostokrapulaa yritetään lieventää. Toki selvää on, että parhaat diilit löytää sellaisista viskikaupoista, jotka eivät operoi online-markkinassa eivätkä tarkista hintojaan viikoittain.

Täytyyhän Rossin vielä listata kaikenlaisia viime vuosien hyviä viskejä sijoitusmielessä. Lagavulin 30 yo ja Laphroaig 30 yo, viralliset Port Ellenit ja Brorat, Highland Parkin Valhalla-sarja… Myös Flora & Fauna -sarja on mahtunut Rossin listoille mukaan, vaikka siinäkin arvot vaihtelevat rajusti – cask strength -versiot ja puulaatikkomallit ovat hinnoiltaan ihan toiselta planeetalta verrattuna viimeisen erän peruspulloihin.

Investointiosuuden jälkeen Ross käsittelee vielä kaikenlaista yleispätevää viskin maailmasta ja viskien maistelusta. Kaikesta huolimatta ostettujen viskien myyminen myöhemmin voitolla jäi kaihertamaan mieltäni, koska sitä käsitellään varsin pintapuolisesti. Kuitenkin teos päättyy tällaiseen yhteenvetoon:

So enjoy drinking the old ones, because they will soon be gone. And remember, you can’t take it with you. But with a little bit of shrewd investing, you can look forward to having a damn good retirement party either paid for, or supplied with, the best whiskies in the world.

Voi kai sitä investoida maailman hienoimpiin ja kalleimpiin viskeihin koska tahansa, mutta maksukyvykkyys ja saatavuuteen liittyvä ajoitus lienevät ne ratkaisevat tekijät. Niihin Ross ei tässä teoksessa juuri kajoa.

Kokonaisuutena Scotch Malt Whisky Investment & Enjoyment 2015 pysyy juuri niin kevyenä kuin mitä sen ulkoasu antaa odottaa. Mutta sen sisältö pysyy asiassa eikä sävy pääse ärsyttämään. Ne ovat nykypäivän viskikirjallisuudessa jo arvoja sinänsä.

Walter Schobert: The Whisk(e)y Treasury

Saksalainen Walter Schobert on viskiasiantuntija, jonka nimi näkyy merkittävien auktoriteettien joukossa aika ajoin. Viimeksi törmäsin Schobertin nimeen Holger Dreyerin The Legend of Port Ellen -teoksessa – Schobert oli kirjan keskeisiä asiantuntijoita. Schobertin oman kirjallisen tuotannon merkittävimpänä teoksena pidetään The Whisk(e)y Treasury -nimistä kirjaa, jonka alkuteos Das Whisky-Lexikon ilmestyi saksankielisenä jo vuonna 1999.

Schobert-The-Whiskey-Treasury-004Schobert (s. 1943) on toiminut johtajana Deutsches Filmmuseumissa Frankfurtissa ja elokuvatutkimuksen professorina muun muassa Heidelbergin yliopistossa. Lisäksi mies on julkaissut saksankielistä Whisky Watch -lehteä ja saanut jäsenyyden Keepers of the Quaichissa. Schobertilla on myös kakkosasunto Islayn saarella. Tämän teoksen esipuheessa Jim McEwan kertoo olleensa jo ensi tapaamisella äärettömän vaikuttunut Schobertin tietotasosta.

The Whisk(e)y Treasury (Angels’ Share, 2002) on muodoltaan oikeaoppinen viskisanakirja, joka käsittää yli 2 000 termiä selityksineen – Abbott’s Choicesta Yukon Jackiin. Tuntuu jotenkin luontevalta, että kaikista maailman ihmisistä juuri saksalainen professori tekee tällaisen opuksen. Neljäsataasivuinen kokonaisuus sisältää kaiken lisäksi erinomaisen lähdeluettelon.

Schobertin näkökulma on voimakkaasti tuotteissa, tuotemerkeissä ja yrityksissä. Huomattava osa teoksen hakusanoista on blendiviskejä, joiden merkittävyyden voi monessa tapauksessa myös kyseenalaistaa: Ben Roland, Carlton Club, Glamis Castle, Glenmoriston, Kings Scotch, Mena Dhu, Old House, Scottish Dance… Blendien maailma on niin sekalainen ja turbulentti, etten ole ihan varma, onko tällaisessa sanakirjaluetteloinnissa edes valtavasti mieltä.

Toisaalta Schobert on pommivarmasti saanut talteen paljon hakusanoja, joita ei missään muussa teoksessa ole. Myös tuntemattomien jenkkiviskien ja erikoisten viskicocktailien määrä pistää hakusanapuolella silmään. Ja jos kukaan ei olisi laittanut Glen Ogopolo -nimistä kanadalaista viskiä mihinkään sanakirjaan, miten kukaan sitä enää muistaisi?

Schobert-The-Whiskey-Treasury-002Jos Schobertin teosta vertaa Gavin D. Smithin A – Z of Whiskyyn (pitäisi siitäkin jossain vaiheessa tehdä oma blogimerkintänsä), Schobert keskittyy todella paljon enemmän viskiin tuotteena. Smithin fokuksessa ovat erilaiset valmistusprosessit, historiallisesti merkittävät tapahtumat ja alkoholinkäyttöön liittyvä kielenkäyttö. Olisi vaikea nähdä, että Schobert kuvailisi tässä teoksessa samalla tavalla juopumiseen tai kankkuseen liittyvää sanastoa (smashed, wasted ja kaikki vastaavat ovat Smithillä mukana). Itse asiassa Schobert ei käsittele viskin juomista juuri ollenkaan, ellei viskilaseja ja dramia käsitteleviä kohtia oteta lukuun (niiden osalta Smith ja Schobert kertovat itse asiassa hyvinkin paljon samoja asioita).

Schobertin teoksen tietty salavihkainen hilpeys tulee siitä, millaisella tarkkuudella hän ujuttaa mukaan saksalaista viskikulttuuria. Erityisesti tämän saksalaisen viskin kohdalla hörähdin ihan rehellisesti nauruun:

Jacob Stück German whisky, made from Scotch malt whiskies and German grain distillates. Its producer, the Stück AG, which was based in Hanau and Berlin, made use of the success of →Racke rauchzart when launching its product. At its peak it managed to sell just 750,000 bottles, whilst its competitor Racke had a turnover of 3 million bottles in 1969. It disappeared from the market, but has not been forgotten, not least because of its presentation – a leather holster.

Schobert listaa melkoisella pieteetillä kaikki mahdolliset saksalaiset toimijat ja yritelmät. Täytyy toki muistaa, että hän on kirjoittanut teoksensa aikana, jolloin esimerkiksi Pohjoismaiden tislaamot ovat olleet vasta alkusuoralla. Mackmyrastakin on mukaan mahtunut vain hyvin lyhyt tieto, jonka mukaan vuonna 1999 aloittanut tislaamo on tiettävästi saanut ensimmäiset tisleensä kypsymään.

Kaikkineen Schobertin teos herättää kokonaisvaltaista kunnioitusta. Alkuteos on julkaistu vuonna 1999, aikana, jolloin Google oli ollut olemassa alle vuoden päivät. Schobert on koonnut kirjaansa valtavasti tietoa, jota saisi tänäkin päivänä etsiä KVG-metodilla pitkään internetin syövereistä, jotta siihen millään törmäisi. Sitä paitsi Schobert jaksaa sitkeästi kirjoittaa niin Jack Danielsin kuin The Glenlivetinkin historiasta – ja pitää faktoista kiinni.

Schobert-The-Whiskey-Treasury-003Muutamia hakusanoja jäin toki kaipaamaan. Kun tislaamoiden nimistä puhutaan, Hosh olisi mielestäni ansainnut oman hakusanansa – nyt se mainitaan vain ohimennen Glenturretin kohdalla. Kenties 1700-luvun tislaamotoiminta on nostanut arvoaan ja kiinnostavuuttaan vasta viime vuosina, mene ja tiedä. Toisaalta Schobert on tehnyt Minmoresta oman hakusanansa, vaikka senkin olisi voinut samalla logiikalla niputtaa pelkästään The Glenlivetin kohdalle.

Toimintansa jo muinoin lopettaneita tislaamoita olisi myös suonut olevan teoksessa enemmän mukana. Nyt hakusanojen joukkoon on mahtunut Parkmore, mutta ei Polloa. Benachie löytyy, mutta ei Bon Accordia. Kaikkineen valtaosa Brian Townsendin Scotch Missed -teoksessa mainituista menneistä tislaamoista puuttuu tästä kirjasta, mutta se lienee ymmärrettävää, kun Schobertin sanakirjan alkuteos on julkaistu ennen tuota teosta.

Schobertin paras osaaminen tulee mielestäni esille viskiyhtiöiden ja tuotteiden parissa. Grand Metropolitanin ja Guinnessin yhdistyminen käydään läpi kummastakin kulmasta, samoin IDV ja UDV ja kaikki muut mahdolliset kirjanyhdistelmät, joita viskihistorian kuluneina vuosikymmeninä on nähty.

Ja tuotepuolella oikeastaan vasta tämä teos sai minut miettimään, miksi Diageon Distillers Edition pitää sisällään myös parin muun tislaamon tuotantoa eikä pelkästään The Six Classic Maltsia. Old Malt Cask -sarjan syntyperään tuli valoa, samoin Signatoryn Silent Stillsiin. Manager’s Dram ja The Family Silver tulivat myös esille omina sarjoinaan. Hauskana pidin myös sitä, että Schobert huomioi Rare Maltsin olevan haluttu sarja, jonka uudet julkaisut viedään käytännössä saman tien kauppojen hyllyistä.

Kokonaisuutena The Whisk(e)y Treasury on kunnianhimoinen ja huolella tehty sanakirja, jota voi toki tarkastella oman aikakautensa tuotteena. Viskiharrastajalle se tarjoaa kuitenkin jotain pysyvämpää, sarjan referenssipisteitä ja huolella dokumentoituja havaintoja. Lisäksi se avaa varsin vaikuttavia näkymiä viskeihin, tislaamoihin ja kaikkeen, mitä viskiteollisuudessa on tapahtunut vuosien saatossa. Tämän jälkeen ymmärrän Schobertin nauttiman arvostuksen täysin.

Rory Mhor Nicoll & Peter Columbia: C.Ask Whisky

Flunssa ja tukkoisuus jatkuvat, joten täytyy jatkaa viskikirjallisuudella maisteluiden sijaan. Tällä kertaa kirjahyllystä löytyi hiukan epätavanomaisempi opus, Rory Mhor Nicollin ja Peter Columbian kirjoittama C.Ask Whisky (CreateSpace Independent Publishing Platform, 2014).

En tiedä, sanovatko kirjoittajien nimet kenellekään mitään, mutta itse en tiennyt herroista etukäteen tuon taivaallista. Kirjan sisältämän esittelyn mukaan Rory Nicoll on folk-laulajien lapsi, tehnyt uran musiikkiteollisuudessa ja kirjoittanut Hit Click -nimisen teoksen. Vastaavasti Peter Columbia on komediakirjoittaja, jolla ei oman selostuksensa mukaan ole ollut mitään tekemistä viskin kanssa ennen tämän kirjan kirjoittamista.

Kirjan lähtökohdat eivät siis todellakaan ole lupaavat, ainakaan näin harrastajan näkökulmasta. Valtavan kirjan miehet ovat kuitenkin paiskoneet kasaan, yli 600 sivua, ja ilmeisesti tähän kuuluisi myös jonkinlainen dvd mukaan. Onneksi tuota dvd:tä ei tässä laitoksessa ole, mustavalkoinen painotuote riittää nimittäin ihan hyvin tätä lajia.

Nicoll ja Columbia ovat ottaneet erikoisen asennon, josta he kirjoittavat. Tekstit tuntuvat jonkinlaiselta yritelmältä miesten aikakauslehden pitkiksi artikkeleiksi, mutta Gentleman’s Quarterlyyn ja vastaaviin laatujulkaisuihin jää valitettavasti melkoisen paljon matkaa. Jutusta on välillä todella vaikea saada kiinni, kun punainen lanka hukkuu sanaleikkien tulvaan.

Tällainen pun intended -tyyli voisi sopia vaikkapa lyhyeen Esquiren juttuun, jossa aiheelle pitää saada maksimaalinen huomioarvo, mutta kirjan muodossa se tuntuu lähinnä häiritsevältä. Annan vain yhden esimerkin, väliotsikosta: Bladnochin on Heaven’s Door. QED.

Oikeastaan kirjan nimikin on linjassa tämän puujalkavitsejä ja kömpelöitä sanaleikkejä sisältävän kokonaisuuden kanssa. Tarkoitus on siis nähdä ympärilleen ja kysyä ammattilaisilta, mistä viskissä on kyse. C.Ask eli See & Ask, you know. Sinänsä kirjan johtoajatus on ihan pätevä, kun kirjoittajien pätevyys on näin kyseenlaista – parempi kysyä näistä asioista ammattilaisilta.

Teos alkaa täysin käsittämättömällä esipuheella, jonka kirjoittajaksi on merkitty Big Peat. Kyllä, Big Peat. Se karvanaamainen hahmo samannimisten viskipullojen kyljestä. On vaikea sanoa, ovatko kirjoittajat kehitelleet tällaisen esipuheen ihan itse – kenties. Joka tapauksessa esipuheessa ei ole järjen hiventäkään. Lähinnä se on yritelmä pastissiksi, luonnosmainen hahmotelma siitä, millaisen ”esipuheen” Islayn kuvitteellinen turvenuija kirjoittaisi:

Wi this wee bookie in yir possession ye will become gie near as knowledgeable as me an he lassies will fair fancy ye as their man fa’ unner the spell o’ yir wisdom, so here’s tae ye ma worthie freen(.)

Nyt kun asetelma on selvillä, ryhdyn kaivamaan tästä kirjasta esiin myös muita puolia. Ensimmäisessä luvussa käsitellään viskin historiaa, ja luvun nokkela otsikko on – tietenkin – Whisk-tory. Erittäin lyhyessä kappaleessa tulee ilmi, että tislaus kehitettiin ennen kaikkea parfyymiteollisuutta varten, ja sitä ajoi eteenpäin ihmisen seksuaalivietti. Sitten skotlantilaiset ja irlantilaiset tappelivatkin jo siitä, kuka viskin oikeastaan keksi.

Toisessa luvussa tutustutaan Skotlannin kuuteen viskialueeseen, jotka ovat tässä kirjassa Islay, Islands, Campbeltown, Lowlands, Highland ja Speyside. Jokainen alue esitellään ensin viskiensä yleisten piirteiden mukaan, esimerkiksi Speysiden viskit makeina, keskitäyteläisinä, kukkaisina tai suurina, runsaan hedelmäisinä ja sherryisinä. On sanomattakin selvää, että näin karkeat määrittelyt menevät osittain täysin metsään.

Kirjoittajat poimivat jokaiselta alueelta muutaman tislaamon esimerkiksi. Islaylta mukana on Bruichladdich, Kilchoman, Ardbeg ja Laphroaig. Saarilta tutustutaan Highland Parkiin, Abhainn Deargiin ja Juraan. Campbeltownista mukana ovat Springbank ja Glen Scotia, Alamaalta Bladnoch, Ylämaalta Ben Nevis, Tullibardine, Edradour ja Glenmorangie. Speysidelta mukana on vielä viisi tislaamoa.

Kaikki nämä käydään melko ylimalkaisesti läpi, anekdoottipohjalta. Mukaan mahtuu kuitenkin yksi haastattelu, joka on kirjan arvokkaimpien materiaalien joukossa: Jim McEwan kertoo Bowmore-vuosistaan ja Bruichladdichin uudesta aloituksesta. Haastattelu nostaa kirjan arvoa silmissä, vaikka se jää silti selvästi jälkeen esimerkiksi Jarkko Nikkasen Viskien maailmaan tekemästä vastaavasta tarinasta.

Nicoll-Columbia-CAsk-Whisky-003Kolmannessa luvussa tutustutaan tislaamoihin ympäri maailmaa, ja kai senkin otsikko pitää mainita: Whisked Around the World. Jälleen ammattilaishaastattelut ovat luvun parasta antia, ja niitä on mahtunut mukaan useita: Moonshinen omistaja Chuck Miller Virginiasta, Wild Turkeyn master distiller Eddie Russell, Balconesin Chip Tate, Jack Daniel’sin Jeff Arnett, Canadian Clubin Dan Tullio, Kavalanin Ian Chang, New Zealand Whiskyn Greg Ramsay ja Stauningin Lasse Vesterby Tanskasta.

Meksikosta on saatu haastatteluun itselleni täysin tuntemattoman Los 2 Compadres -tislaamon vetäjä Larry Dorwart. Saksasta on poimittu G-Spiritsin vetäjä Max Goldbach, joka tulee mustana hevosena näiden haastateltavien joukkoon. Kuka vielä muistaa G-Spiritsin? Se oli se firma, joka muutama vuosi sitten keksi pullottaa skottiviskiä niin, että sitä kaadettiin ensin aikuisviihdetähden rinnoille ja valutettiin siitä pulloon. Jos kiinnostaa lisää, KVG. Sivusto on NSFW.

Kolmosluvun haastattelut ovat itse asiassa varsin asiallista luettavaa, jos kokonaisuutta katsoo. Haastateltavat ovat ihan oikeita asiantuntijoita, jotka puhuvat ihan viisaita. Harmi vain, ettei missään aiheessa päästä näissä mitoissa vielä kovinkaan syvälle.

Nicoll-Columbia-CAsk-Whisky-002Neljännessä luvussa tarkastellaan viskin aromeita ja ominaisuuksia. Luku sisältää Richard Patersonin haastattelun, joka jatkaa kirjan hyvien haastatteluiden sarjaa. Viidennessä luvussa tutkitaan viskin hulluja tiedemiehiä – luku päättyy Compass Boxin John Glaseriin. Kuudes luku sisältää vinkkejä viskin hankkimiseen ja yleispätevän esittelyn itsenäisistä pullottajista. Haastateltavana on Gordon & MacPhailin Michael Urquhart.

Seitsemännessä luvussa esitellään viskiturismia ja muutamia tislaamokierroksia. Haastateltavana on Brown-Formanin master distiller Chris Morris, joka kertoo erityisesti Woodford Reservestä. Toisena haastateltavana on Macallanin Brian Cox, joka kertoo oppaan työstä viskitislaamossa, hyvän oppaan valitsemisesta ja oppaan merkityksestä tislaamokokemukseen. Ja kun kirjan kirjoittajat ovat miehiä viihdeteollisuudesta, tislaamokierrosten elämyksellisyyttä korostetaan luvussa kovasti. The Famous Grouse Experience on kierros heidän makuunsa.

Ja kun oikein viihteelle päästiin, kahdeksas luku käsittelee viskiä viihteessä ja kulttuurissa. Shakespearesta ja Burnsista edetään nopeasti James Bondiin ja Charlie Chapliniin. Tintti ja Loch Lomondiin mieltynyt kapteeni Haddock ovat myös esillä. Viskiä käsitellään myös populaarimusiikin aiheena, mutta paljon Whisky in the Jaria syvemmälle ei siinäkään päästä. Kovasti moni rokkari on toki Jack Daniel’sia urallaan juonut.

Kirjan puolenvälin tienoilla homma muuttuu, kun varsinaiset listat alkavat. Ensin listataan tislaamokierrokset, sen jälkeen blendiviskit, sitten tislaamot ja tuotteet maailmasta Skotlannin ulkopuolelta. Näiden jälkeen listataan vielä skotlantilaisen viskin historian tärkeät vuodet ja tislaamojen perustamisvuodet.

Nicoll-Columbia-CAsk-Whisky-004Kirjan jälkipuolisko, lähes 300 sivua, sisältää valtavan määrän viskejä ja niiden lyhyitä kuvauksia. ”We have tried to list everything that was available in 2013”, kirjoittajat kertovat. Valitettavasti ihan kaikkea ei mukana ole, sen tajuaa heti – senhän moni muukin samaa 2010-luvulla yrittänyt on joutunut jossain vaiheessa toteamaan. Mutta hämmästyttävän kuuliaisesti tekijät esittelevät esimerkiksi Laphroaigin 10-vuotiaan useilta eri vuosikymmeniltä, jopa Cinzanon Italiaan maahantuoman pullotteen 1980-luvulta.

Tällaisessa viskilistassa ei ole mitään järkeä, mutta jostain syystä päätin kuitenkin lukea sen alusta loppuun läpi. Yleisenä referenssinä jonkin tietyn viskin paremmuudesta kirjoittajat käyttävät Serge Valentinin antamia pisteitä, satunnaisesti myös Malt Maniacsin kokonaisarviota. Välillä yksittäisen viskin esittely voi saavuttaa rusahtelevan kainalopierun vaikuttavuustason:

Laphroaig 18 YO
70 cl / 48% – Distillery Bottling – Laphroaig 18 YO was introduced in 2009 as a replacement for the old 15 year-old (Prince Chuck’s sorely missed favourite Whisky, lest we forget). This is a stronger, altogether gutsier affair at 48%.

Sen verran puuduttavaksi listaus on käynyt taittajallekin, että esimerkiksi osa Glenrothesin viskien esittelyistä on painettu sivuille kahteen kertaan peräkkäin. Muutenkin on vaikea käsittää, miksi listauksissa ei ole käytetty minkäänlaisia muotoiluja tai sisennyksiä tai palstoitusta helpottamaan lukukokemusta. Raakateksti on vain painettu sellaisenaan sivuille. Karu ratkaisu.

Kirjan lopussa tekijät antavat vielä C.Ask Awards 2013 -palkinnot, jotka voi todella jättää omaan arvoonsa.

C.Ask Whisky on teoksena kuriositeetti, jonka tarkoitusperästä ei oikein ota selvää. Kirjan ammattilaishaastatteluihin on saatu huomattava määrä huipputyyppejä, mitä on toki pakko arvostaa. Mutta kokonaisuutena 600 sivun tiiliskivi jää kyllä niin höttöiseksi, että se saattaisi kellua, jos sen heittäisi järveen. Laitan sen kuitenkin takaisin hyllyyn. Tuskin tulee tarvetta lukea uudelleen.

Jarkko Nikkanen: Suuri viskikirja

Jarkko Nikkasen Viskien maailma (Readme.fi, 2014) käänsi uuden lehden kotimaisessa viskikirjallisuudessa. Sen sisarteokseksi ilmestyi vuotta myöhemmin Suuri viskikirja. Intohimona viski (Readme.fi, 2015).

Teokset muistuttavat todella paljon toisiaan, joten en ryhdy kertaamaan kaikkea, mitä jo Viskien maailmasta kirjoitin. Keskityn lähinnä nostamaan esiin sen, mikä on uutta ja erityistä tässä Suuressa viskikirjassa.

Kaikkineen lähtökohta on jossain määrin erikoinen. Miksi kaksi näin suurta viskikirjaa peräkkäisinä vuosina, eri nimillä mutta niin samankaltaisella sisällöllä? Onko kyseessä jatko-osa vai päivitetty laitos aiemmasta teoksesta? Onko nämä teokset suunniteltu pariksi vai vaihtoehdoiksi toisilleen? Musta ja valkoinen?

Kieltämättä odotin ennakolta, että Suuri viskikirja olisi sisältänyt laajan artikkelin viskinvalmistuksesta, kun Viskien maailmassa hoidettiin jo niin ansiokkaasti tynnyripuoli ja pullotusvahvuudet. Mutta ei – mukana on nyt sama artikkeli tynnyreistä, mutta pullotusvahvuuksia käsittelevä osuus on jätetty pois.

Odotin vähän erilaista lähestymistä makukuvausten lähtökohtien esittelyyn, mutta tässä onkin suurin piirtein se sama sisältö, mutta tiivistettynä kolmeen tekstisivuun. Nyt vastaavasti Hicks-metodille on tilaa kokonainen aukeama, kun Viskien maailmassa sille oli vain sivu.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-008Ja kun viskien esittelyitä ryhtyy selaamaan, tajuaan nopeasti, että huomattava osa niistä on ihan sanasta sanaan samoja arvioita kuin Viskien maailmassa. Tislaamojen perusvalikoimat etenkin. Vastaavasti monta Viskien maailmassa pulssia nostattanutta pullotetta – kuten vanhat Bowmoret ja Laphroaigit – loistavat tästä kirjasta poissaolollaan.

Mistä on siis kyse?

Itse luin Suurta viskikirjaa erillisenä teoksena, joka on rakennettu Viskien maailman tekstien pohjalle. Osa sisällöstä on vaihdettu uuteen, painotuksia on hiukan vaihdettu, intohimoa on nostettu vielä enemmän pintaan. Oikeastaan tuota intohimopotentiometriä hamuillaan jatkuvasti, ja aina jos on mahdollista, se käännetään yhdelletoista. Intohimosta on jopa oma miniesseensä kirjan alussa.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-002Kirjan alun artikkelit tuntuvat pikakelaukselta vanhasta. Viskien nauttimista käsittelevä osuus on uusi, mutta Kotitasting ja Viskien säilyttäminen ovat kumpikin yhteen sivuun tiivistettyjä esityksiä vanhastaan tutulla tekstillä. IB- ja OB-pullotteita pohditaan uudessa artikkelissa, samoina ikämerkintöjä. Teoreettista ”viskimatematiikkaa” pureskellaan uudessa jutussa kemistin avustuksella, mutta tynnyreitä käsittelevä pitkä artikkeli on taas sitä aiempaa sisältöä. Viskien maailmassa paljon tilaa saaneet Makukuvaukset on tiivistetty pariin sivuun.

Suomalaisia viskitislaamoita käsittelevä luku on päivitetty vuoden 2015 tilanteeseen, ja mukaan mahtuu myös liuta uusia viskejä. Mutta tässä vaiheessa viimeistään tajuaa, että Viskien maailman ja Suuren viskikirjan sisältöjen keskinäinen vertaileminen on todella vaikeaa. Niitä pitäisi lukea sana sanalta vierekkäin, jotta oikeasti näkisi, mikä on muuttunut.

Tosin Spirit of Sahtia käsittelevän artikkelin puuttumisen tästä kyllä huomaa heti, sitä ei enää ole mukana. Kiitettävästi Nikkanen on kyllä päässyt maistelemaan uusia viskejä ja koe-eriä kotimaisista tislaamoista. Eipä tällaisia kuvauksia ole mistään muualta päässyt lukemaan.

Henkilökuvassa-artikkelisarja jatkuu Suuressa viskikirjassa kokonaan uusilla haastatteluilla. Määrää on lisätty verrattuna Viskien maailmaan. Nyt mukana on peräti neljätoista haastateltavaa, kun edellisessä oli yhdeksän. Toisaalta määrällä on vaikea pistää paremmaksi, kun edellinen teos putsasi pöydän jo Jim McEwanin kaltaisilla legendoilla – vaikka on tässä sentään David Stewart ja monta muuta mukana. Turha näitä on kai lähteä vertailemaan toisiinsa.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-003Sitä paitsi ruotsalaisten Hasse Nilssonin ja Henric Molinin kaltaisia persoonia ei ole suomalaisille aiemmin esitelty. Ja onpa mukaan päässyt suuresti ihailemani Smoke On The Water -blogin pitäjä Hannu Juutilainenkin. Hannuhan jo aiemmin mainitsi, että Suuri viskikirja taitaa olla maailman ensimmäinen viskikirja, jossa on mukana sekä Ronnie James Dio että Doro Pesch. Melkoinen saavutus sekin!

Muutamaan Viskien maailmassa kritisoimaani seikkaan on tässä teoksessa puututtu. Nyt esimerkiksi Pohjoismaat-osio alkaa aukeamalla, jossa näytetään kartalla kaikki Pohjoismaissa toimivat tislaamot. Se helpottaa kummasti hahmottamaan kokonaisuutta ja ottamaan vastaan kaiken sen tiedon, jota seuraavat aukeamat ovat pullollaan. Tosin tislaamot vaihtuvat edelleen lennossa eikä yksiriviselle tuotenimen paikalle ole aina saatu mahtumaan ihan kaikkea, mitä siinä olisi ollut syytä olla. Mutta ainakin kartta mielessä on mahdollista suunnistaa tässä sokkelossa.

Toinen pieni rakenteellinen muutos suhteessa Viskien maailmaan on se, että viskiesittelyiden sekaan on upotettu jonkin verran pieniä artikkeleita, joissa esitellään kyseisen aukeaman viskit tuottanutta tislaamoa tai kerrotaan kyseisestä viskialueesta. Tislaamotarinoita on edelleen myös kuvateksteissä, mutta niitäkin on osin otsikoitu. Informaatioarvo on hiukan parantunut sen ansiosta.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-004Näitä kaikkia ratkaisuja voi totta kai edelleen kritisoida siitä, että valinnat eivät lukijalle täysin aukea – miksi joistain tislaamosta kerrotaan mutta toisista ei. Miksi lukijan pitää tietää Wild Turkeysta pitkällisesti mutta Jim Beamista ei tarjota mitään taustaa? Miksi Intiasta viskialueena on oma selostuksensa mutta Australiasta ei? Miksi nimenomaan espanjalaisia viskejä esitellään niin yksityiskohtaisesti?

Viskien tuoksu- ja makukuvaukset ovat Viskien maailman tapaan Suuren viskikirjan pääasiallista sisältöä. Nikkanen on maistellut huomattavan määrän uusia viskejä tähän kirjaan, ja vaikka Viskien maailmassa oli erityistä painoarvoa harvinaisilla ja halutuilla Islay-pullotteilla, ei tämä teos jää lopulta paljonkaan jälkeen. Nyt mukana on muun muassa katsaus Ardbeg 1977 -julkaisuihin, Ardbegin single caskeihin, Port Ellenin Rare Malts -pullotteet, Highland Parkin 50-vuotias, Ledaig 42 yo Dúsgadh, Brora 35 yo 2014 Release, Bunnahabhain 40 yo… Nikkanen-Suuri-viskikirja-006Kaikkineen tuntuu, että Viskien maailmassa fokus oli silti enemmän aiempien aikakausien pullotteissa ja tässä teoksessa hiukan uudemmissa julkaisuissa.

Kokonaisuutta värittävät jaksot, jotka selvästi perustuvat Nikkasen viimeisimpiin viskimatkoihin. Tobermorylta on tarttunut paljon mukaan, tislaamopäällikkö Graham Brownin haastattelun lisäksi tislaamon tuotantoa on maistelukuvauksissa huomattavat määrät. Bunnahabhain on esillä huomattavan laajalla paketilla, johon liittyy myös tislaamopäällikkö Andrew Brownin haastattelu.

Juran viskejä on mukana selvästi enemmän kuin Viskien maailmassa, ja nyt niitä värittävät myös Nikkasen henkilökohtaiset valokuvat tislaamolta. Irlanti-osuudessakin on Tullamore Dew -viskejä esitelty laajalti, ja sen perään on haastateltu tislaamon avainhenkilöitä. Mutta selväähän se on, että viskikirjan sisältöjä kerätään näin – jalkatyöllä.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-009Viskin Ystävien Seuran tastingit ovat tässä vielä näkyvämmin esillä kuin Viskien maailmassa, jalkatyötä nekin. Nyt nuorille Ardbegeille 1960–1970-luvuilta löytyy aukeama tilaa, yhden aikakauden Springbankit ovat mukana, tusinan Bowmoren maistelusessio löytyy. Myös Bob Barleyn järjestämästä David Stewartin Balvenie-masterclassista on irronnut kirjaan paljon sisältöä. Vielä kun Nikkanen on ystävineen esillä monissa kuvissa, tietty sisäänpäin lämpiävyyden vaara on olemassa. Kuittaan sen silti tällä henkilökohtaiseen intohimoon liittyvällä eetoksella, mitä Nikkanen jo esipuheessaan korostaa.

Ja itse asiassa intohimo näkyy tässä kirjassa myös hiukan rajuotteisempana tiettyjen tuotteiden kritisointina kuin mitä Viskien maailmassa nähtiin. Tällä kertaa joukosta löytyy myös näin rujoja kommentteja kuin Michter’s Bourbonin kohdalla: ”Ei pudonnut, varsin tylsä viski. Hukuta tämä ahtojäillä tai kaada kyytiin aimo loraus Fentimansin kirsikkakolaa.”

Nikkanen-Suuri-viskikirja-007Viskien maailmaan verrattuna sekoiteviskien osuus on tässä teoksessa merkittävästi laajempi. Nikkanen on kuuliaisesti maistellut kaikki Alkon myydyimmät blendiviskit ja yrittänyt löytää niistä kaikista jotain hyvää. Todella monesta tuo hyvä puoli löytyy. Oikeastaan vain Alkon halvimmat, noin 20 euroa 70 senttilitran pulloissa maksavat The Claymore ja Highland Reserve saavat oikein kunnon tyrmäykset. ”Säästä hyvä kokis toiseen lasiin…”

Merkillepantavaa sekoiteviskiosuudessa on, että muun muassa Famous Grousen ja Johnnie Walkerin tuotantoon mennään todella syvälle. Nikkanen tuntuu maistaneen kaiken mahdollisen, mitä on käsiinsä saanut. Erityisen huimana juttuna pidän Johnnie Walkeriin liittyvää osuutta, johon liittyy myös Suomen Mr. Johnnie Walkerin Heikki Virtasen henkilökuva. En ole koskaan ollut Johnnie Walkerin ystävä, mutta tajusin ensimmäistä kertaa, miksi siihenkin on mahdollista kehittää intohimoinen suhde.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-013Ylipäänsä Suuri viskikirja aiheutti minussa jonkinlaisen liikahduksen sekoiteviskien suhteen. En ole koskaan blendeistä pitänyt, ja jos olisin jatkanut niiden parissa, kaapissani olisi edelleen ainoana viskinä Grant’s, jota nauttisin yhtä harvoin kuin nautin nykyään Bombay Sapphirea – eli en koskaan. Kuitenkin mielessäni takoo se tosiasia, että blendiviskien myynti sukeltaa ja tislaamot ovat ajautumassa sen takia vaikeuksiin.

Blendien myynnin sakkaaminen aiheuttaa erittäin epämiellyttäviä seurauksia rakastamieni single malt -viskien kategorialle: ikämerkitsemättömien viskien määrää on valikoimissa pakko kasvattaa, koska nuoria viskejä on saatava liikkeelle ajoissa; hyvien mallasviskien saatavuus heikkenee; hinnat nousevat.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-012Aiemmin olen ajatellut, miten hienoa on, että hyvät mallasviskit ovat olemassa surkeista sekoiteviskeistä huolimatta. Nykyään ajattelen, että hyvät mallasviskit ovat olemassa erityisesti noiden sekoiteviskien ansiosta. Blendien myynnillä on hoidettu kassavirtaa sisään, ja nimenomaan tuon pääoman ansiosta on ollut varaa pitää parhaat tynnyrit kypsymässä ja pullottaa ne juuri oikeaan aikaan. Simple as that.

Suuressa viskikirjassa sekoiteviskit saavat tosiaan enemmän tilaa kuin Viskien maailmassa. Lisäksi nyt mukana on sekä Oseania-osuus että Afrikka-osuus, kummatkin täysin uutta sisältöä viskeineen – olkoonkin, että Afrikkaa esitellään vain kolmen melko satunnaiselta vaikuttavan viskin voimalla.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-010Kirja päättyy jaksoon, joka oikeastaan naulaa oivallukseni sekoiteviskien merkityksestä. Pari vuotta sitten ilmestyneiden englanninkielisten viskikirjojen (erityisesti mainitsen Dave Broomin Whisky: The Manualin sekä Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whiskyn) vanavedessä viskidrinkkipuolikin on nyt mukana. Nuoret suomalaiset baarimikot esittelevät viskireseptejään ja filosofiaansa. Aiemmin olisin pitänyt kaikkea tätä lähinnä epämiellyttävänä, mutta nyt ymmärrän. En halua juoda yhtään Single Malt Old Fashioned -drinkkiä, mutta jos saamme kaikki muut juomaan niitä, ehkä viskille käy lopulta hyvin.

Suuressa viskikirjassa oikoluku on selvästi paremmin hoidettu kuin Viskien maailmassa, jonka kieliasusta nurisin aiemmin. Muutamia lapsuksia toki löytyy, mutta ei enää niin toistuvasti kuin edellisessä teoksessa. Tässä on tosin edelleen se sama tekijätietoihin liittyvä pulma kuin Viskien maailmassa oli: Nikkanen kertoo vasta jälkisanoissa tulevissa Kiitoksissa, että Petteri Hakkarainen on kirjoittanut teoksen viskimatematiikkaluvun ja että aineistoa teokseen ovat tuottaneet myös Mikael Karttunen ja Jari Tuominen.

Oletan, että Tuominen on jälleen Kysy kemistiltä -osuuksien takana, mutta huomaan olevani jonkinlainen puristi, koska pidän siitä, että kirjoittajan nimi on tekstissä näkyvissä. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että kirjan viimeisen artikkelin Drinkin valmistuksen sietämätön helppous kohdalle olisi ollut hyvä laittaa tekijätieto näkyvästi mukaan. Kirjoittajatiedon löytää vain, jos tajuaa katsoa kirjan alkulehdille – se on laitettu sinne painatustietojen ja muiden yhteyteen. Osuus on siis Mikael Karttusen käsialaa.

Aivan lopuksi Nikkasen tuleviin kirjaprojekteihinkin löytyy Suuresta viskikirjasta viittaus. Japanilaisten viskin kohdalla Chichibun kuvatekstissä lukee näin:

Chichibun ja Hanyun jäännösvaraston omistaja Ichiro Akuto on sekoittanut keskenään kevyitä Hanyun ja nuorempia Chichibun viskejä. Nämä viskit on viimeistelty erityylisissä tynnyreissä. Onko osassa pullotteita havaittavissa oleva savuinen tervaisuus peräisin Hanyusta vai Chichibun turvesavuisesta tisleestä? Tähän pyrin vastaamaan tulevissa kirjaprojekteissani.

Ehkä sieltä on siis vielä yksi kirja tulossa. Jos ensimmäinen teos oli Black ja nyt saatiin White, onko kolmas siis Gold? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa tämä nykyinen formaatti tuntuu loppukäsitellyltä jo Viskien maailman ja Suuren viskikirjan jälkeen.

Jos pitäisi valita näistä teoksista vain toinen, kumman valitsisin? En tiedä. Todennäköisesti poimisin Viskien maailman, onhan sillä kuitenkin pioneeriasema näistä kirjoista. Lisäksi sen viskipornopitoisuus oli sen verran korkeampi kuin Suuren viskikirjan, että sekin saattaa painaa vaakakupissa, kun oikein marginaaleilla pelataan.

Kaikkineen Suuri viskikirja jatkaa Viskien maailman aloittamalla kunniakkaalla tiellä. Monumentaalinen teos, jolla on paikkansa suomalaisen viskifanaatikon kirjahyllyssä.

Jarkko Nikkanen: Viskien maailma

Olen havahtunut tilanteeseen, että olen lukenut viime vuosina läjäpäin viskikirjoja ja kirjoittanut niistä paljon myös tänne blogiin, mutta yhtään suomenkielistä ei ole ollut listoilla mukana. Päätin ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin.

Olen lukenut Jarkko Nikkasen monumentaaliset Viskien maailma– ja Suuri viskikirja -teokset heti niiden ilmestymisen jälkeen, ensin mainitun siis syksyllä 2014 ja viimeksi mainitun syksyllä 2015, mutta jokin on rajoittanut minua kirjoittamasta niistä sen tarkemmin. Puran tuon rajoituksen. Aloitan Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014).

Normaalien viskikirjojen keskellä Viskien maailmassa on silmiinpistävää sen koko. Kirja on mieletön järkäle, 500 sivua laadukkaalla paperilla ja kovissa kansissa. Painokuluissa ei ole lähdetty säästelemään, neliväriä on pistetty kehiin kansien sisuksia myöten ja aukeaman kokoisia kuvia on levitetty surutta eri puolille teosta.

Nikkanen-Viskien-maailma-007Yleisvaikutelma on todella laadukas. Kirjasinvalinnat ovat moderneja ja taittotyyli erittäin luettava. Kuvia on käytetty runsaasti ja marginaaleihin on jätetty reippaasti tilaa. Harrastajaa tietysti ilahduttaa erityisesti tämä… viskiporno, kiinnostavien pullojen näyttäminen kunnollisessa kokoluokassa.

Kokonaisuutena teos muistuttaa osin artikkelikokoelmaa, osin tuoksu- ja makukuvausmatrikkelia. Alkupuolella laajat artikkelit ovat hallitsevia, mutta pääosa teoksesta keskittyy viskien esittelyyn ja niihin liittyviin aistihavaintoihin. Teos etenee suomalaisen viskin varhaishistoriasta Suomen nykyisiin tislaamoihin, sen jälkeen muualle Pohjoismaihin ja muuhun Eurooppaan, sitten Skotlantiin, Irlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Aasiaan.

Nikkanen-Viskien-maailma-005Teoksen tekstien sekaan mahtuu myös liuta melko laajoja ammattilaishaastatteluita. Olkoonkin, että tiedonhankinta perustuu varmasti haastatteluihin, teknisesti ne ovat oikeastaan artikkeleita, joissa ammattilaiset kertovat minämuodossa itsestään ja omasta viskipolustaan. Henkilöinä ovat muun muassa Pikkulinnun omistaja Markku Ristevirta, Vinoblen Philippe Hakulin, Ardbegin tislaamopäällikkö Mickey Heads, Bowmoren tislaamopäällikkö Eddie MacAffer, Islay-legenda Jim McEwan, Glenfiddichin Ian Millar ja Highland Parkin Martin Markvardsen.

Haastatteluissa on tiettyä rouheutta, minkä lisäksi huumoria ja hauskoja anekdootteja riittää. Erityisen mieliinpainuva on Martin Markvardsenin lausunto ruotsalaisista viskiharrastajista, jotka alkavat olla jo ”lähes kaheleita viskiensä kanssa”. Häneltä oli kysytty Tukholman olut- ja viskimessuilla, montako lankkua on Highland Parkin washback-astioissa. Vastaus täysin järjettömään kysymykseen oli kuulemma tullut sepitettyä täysin hatusta, ja nyt Markvardsen on varma, että kysyjä laskee seuraavalla tislaamovierailullaan ne lankut!

Henkilökuvissa moni myös sanoo asiat yllättävän suoraan. Erityisen hätkähdyttävänä pidin Glenfiddichin global brand ambassador Ian Millarin rehellistä lausuntoa Macallanin tilanteesta:

On anteeksiantamatonta, mitä Macallanille on tapahtunut. He olivat alun perin yksityisomisteinen yritys, mutta hakeutuivat pörssiin. Sen seurauksena on pystyttävä hankkimaan omistajille voittoa. Macallan päätyi myymään varastoa, mitä he eivät olisi tuossa vaiheessa saaneet missään nimessä myydä. Parhaat tuotteet pullotettiin, ja se oli siinä. Mitä jäi jäljelle, oli varasto, jossa parhaat oli kuorittu päältä, mutta silti omistajat odottivat vastaavanlaista menestystä jatkossakin. Aiempina vuosina ei ollut tehty riittävästi investointeja sherrytynnyreihin, vastaavaan laatuun ei voitu päästä. Saimme nähdä uuden tuotesarjan, Fine Oakin esittelyn. Tämä oli todellisuudessa pelastusyritys.

Näinhän se on, tästä on ollut Macallanin luisussa kyse – mutta harva sitä on kehdannut ääneen sanoa. Onkohan Millar tietoinen, että tämä kilpailijaa raskaasti kritisoiva lausunto on painettu Suomessa ihan kirjoihin ja kansiin? Toivottavasti.

Näiden keskimäärin aivan mahtavien henkilötarinoiden kohdalla harmittaa oikeastaan vain se pikkuseikka, että niitä ei ole merkitty sisällysluetteloon. Niiden löytäminen kirjaa selaamalla on hiukan hankalaa, vaikka ne erottuvat sentään harmaan sivupohjansa ansiosta, kun tarpeeksi tarkasti katsoo. Nämä tarinat ovat Viskien maailman arvokkainta antia, joten niitä olisi voinut nostaa selvemminkin esille.

Nikkanen-Viskien-maailma-011Nikkanen kertoo esipuheessa pyrkineensä vastaamaan aiheisiin, joita häneltä on usein kysytty. Onneksi esipuheessa kerrotaan myös, että Jari Tuominen on tuonut kemistin näkökulman kirjan moniin viskikysymyksiin ja että Mikael Karttunen on kirjoittanut kirjan artikkelin visimetriasta. Näiden herrojen nimiä ei nimittäin mainita Kysy kemistiltä -laatikoissa eikä Visimetria – visuaalinen viskihetki -artikkelin yhteydessä. Mielestäni siihen olisi ollut aihetta, niin Jarkko Nikkasen kirjasta kuin onkin kyse.

Teoksen alkupuolen artikkelit ovat mielenkiintoisia ja vetävästi kirjoitettuja. Kirjan aloittava Tammi ja tynnyrit on heti sellaista tavaraa, josta löytyy uusia knoppeja vähän pidempäänkin harrastaneelle. Viimeistään viskitynnyreistä tehdyt lattialankut ja kaiuttimet tulevat puskista. Muistan toki hyvin Fenderin viskitynnyreistä tekemät kitaravahvistimet, mutta Pioneerin kotikaiuttimia en muista nähneeni aiemmin kuvissa. Tynnyrien jälkeen pohditaan vielä viskin pullotusvahvuutta ja kylmäsuodatusta erittäin asiantuntevalla tarkkuudella.

Nikkanen-Viskien-maailma-012Lähemmäs viskin nauttimista päästään artikkelissa Mikä lasi millekin viskille, jossa nimettömäksi jäävä asiantuntijaraati on kokeillut erilaisia viskilaseja erilaisille viskeille. Itsekin näitä lasitestejä vuosikaudet tehneenä allekirjoitan havainnot, olkoonkin, että olen jo melko vannoutunut Royal Leerdamin Tasting-lasin käyttäjä. Glencairnia ja master blender’s copitaa käytän vain yli neljän senttilitran annoksiin, ja sellaisia määriä ei tule kovin usein kerralla yhtä viskiä juotua. (Viskinörttiosaston mittarit siis värähtävät tässä kohdassa.)

Viskien säilyttämisestä Nikkasella on hyviä neuvoja ja huomioita. Sinänsä pahvilieriöiden säilyttämiselle ei tosin ole erityistä syytä, mikäli viskin suojaa muuten valolta, mutta tämä on tietysti vain tällaista nippeliä. Mikael Karttusen Visimetria-artikkeli on mukava piristys joukkoon ja tuo hauskasti esiin viskin visuaalista puolta. Kotitastingiin Nikkanen antaa pätevää perusohjeistusta ja pistää lukijan pohtimaan erilaista kattausten hyviä ja huonoja puolia.

Nikkanen-Viskien-maailma-002Makukuvaukset-osioon on käytetty runsaasti sivuja, ja siitä onkin saatu poikkeuksellisen näyttävä kokonaisuus. Hetkellisesti Viskien maailma muistuttaa ihan ruokakirjaa, sen verran houkuttelevilta värikkäät hedelmät näyttävät tummaa puutaustaa vasten.

Kovin jäsentynyttä kuvaa kattaus ei kuitenkaan anna viskin mahdollisista aromeista – tai ainakin itse jäin kaipailemaan etenkin sitä tallimaista, multaista, rasvaista, moottoriöljyistä ja likaista puolta. Myös musteiset ja viiniset ulottuvuudet jäävät esittelemättä. Kokonaisuutta olisi ollut melkeinpä helpompi hahmottaa jonkin makuympyrän kautta kuin esittelemällä, miltä veriappelsiini, appelsiini, greippi ja verigreippi näyttävät lohkottuina. No, makuasioita!

Laphroaigin suurmestarin Robert Hicksin mukaan nimetty Hicks-metodi esitellään makukuvausten yhteydessä. Nikkanen on ottanut siitä yhden teoksensa avainteemoista, koska jokainen viski on maistettu normaalivahvuisena että tällä persoonallisella vesilisämenetelmällä. Ja yleensä Hicks tulee ja pelastaa viskin kuin viskin.

Nikkanen-Viskien-maailma-003Teoksen kovinta kamaa on oikeastaan tämän jälkeen tuleva Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa. Nikkanen on saanut mahtavan kasan dokumentaatiota Alkolta ja pureskellut sen hienoksi esitykseksi suomalaisen viskin varhaishistoriasta.

Erilaiset kokeilut ja suunnitelmat tosiaan johtivat lopulta siihen, että Alkolta tuli Alko Whisky myyntiin 1.10.1981. Menestys oli heikkoa, joten uutta tuotetta alettiin pian suunnitella. Hauskana kuriositeettina mukana ovat kaikki 589 nimiehdotusta, jota uudelle viskille kilpailulla ehdotettiin. Myös kilpailu meni lopulta kiville, ainakin lopputuloksen suhteen:

Kaikista ehdotuksista kenties innovatiivisimmat olivat Ruunankusi ja Orjatar. Näillä ei kuitenkaan menty eteenpäin. Pientä hymyilyä aiheuttaa miete tarjoilijasta kysymässä ravintolassa: ”Maistuisiko kenties uusi kotimainen Ruunankusi?” Uuden viskin nimeksi ei kelvannut yksikään ehdotetuista, vaan nimeksi tuli Viski 88.

Nikkanen-Viskien-maailma-004Viski 88:n, Alko Whiskyn, Lion Blendin ja Double Eight 88:n poistumisen jälkeen suomalaisen viskin rintamalla oli hiljaista, kunnes vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi tapahtua. Mukaan saadut kuvat Alkon hinnastoistakin kertovat viskikulttuurin suuresta murrosvaiheesta Suomessa. Kaiken kaikkiaan koko Nikkasen kirjan luku on hieno dokumentti suomalaisesta viskihistoriasta.

Historia-artikkelin jälkeen Nikkanen esittelee suomalaiset viskitislaamot käytännössä, ja myös tuoksu- ja makukuvauksissa päästään vauhtiin. Beer Hunter’sin Old Buckin kohdalla tosin mietityttää, että viskiguru Jim Murray on yleensä lähinnä irvailun kohteena, mutta kun mies antaa suomiviskille huippupisteitä, silloin nimi kyllä nousee esiin…

Teerenpelin viskeistäkin Nikkanen löytää runsaasti hyviä puolia, jopa niistä kaikkein nuorimmista tuotteista. Tämä on oikeastaan koko teoksen läpäisevä eetos: ei ole sellaista viskiä, josta ei jotain vähintään ”mielenkiintoista” voisi nostaa esiin. Sgoilin, Kyrön, HDC:n ja Valamon jälkeen Nikkanen nostaa esille vielä Lammin Sahdin Spirit of Sahti -hankkeen. Ja siitäkin löytyy myönteistä kerrottavaa.

Pohjoismaat-osuus alkaa Suomi-osuutta muistuttavalla selonteolla Ruotsin ensimmäisestä viskistä Skeppetsistä. Sen jälkeen huomaan lukijana kohtaavani kirjan ensimmäisen varsinaisen ongelman. Rakenteellisesti on hankalaa pysyä mukana, kun tislaamot vaihtuvat mutta tuotteet esitellään vain osalla nimestään.

Nikkanen-Viskien-maailma-006Grythyttanin viskien aukeaman kohdalla maistetut viskit ovat First Editions Whisky ja Tynnyrinäyte 1, mutta tislaamon nimi pitää hoksata kuvatekstistä tai sivun vinjetistä. Ja kun ruotsalaisia tislaamoita on runsaasti ja tuotteita valtava määrä, lukijana on hankala pysyä kärryillä, kun paikka vaihtuu. Sinänsä joukkoon mahtuu vino pino kiinnostavia viskejä, ja pienellä vaivannäöllä kokonaisuuden kyllä hahmottaa, mutta jonkinlaista yläotsikointia tai muuta apukeinoa olisi toivonut. Tislaamoesittelytkin jäävät useimmiten kuvatekstien tasolle.

Muun Euroopan viskit olisivat kenties sopineet painoarvoltaan myös teoksen loppupuolelle, mutta niitä kuitenkin käydään läpi Pohjoismaiden jälkeen. Tässäkin jaksossa on pulmana kokonaisnäkemyksen hahmottaminen. Viskejä on poimittu eri puolilta Eurooppaa, mutta valintojen perusteita ja ylipäänsä mannereurooppalaisen viskinvalmistuksen tilaa ei käydä läpi.

Pakko on kyllä poimia yksi sivu muun Euroopan kohdalta erityisesti esiin: Prahan legendaarisessa Whiskeriassa Nikkanen näyttää maistaneen niin kammottavan kattauksen paikallisia viskejä, että myönteinen perusasennekin jo rakoilee. ”Kuin joisi äidin kynsilakanpoistoainetta (…) Jäljelle jää villi polte, joka kirpistää kieltä (…) häpeällisen heikko esitys (…).” Ei se viskiharrastuskaan ole aina yhtä juhlaa!

Nikkanen-Viskien-maailma-010Muun Euroopan jälkeen päästään vihdoin Skotlantiin. Nikkanen on poiminut valtavat määrät viskejä eri tislaamoista ja kirjoittanut niistä paneutuneet kuvaukset. Yleispätevyyden tai tasapuolisen kattavuuden sijaan mennään enemmän tunne edellä, suomalaisia sykähdyttävät Ardbegit ja Laphroaigit saavat selvästi enemmän tilaa kuin vaikkapa Glen Moray ja Old Pulteney. Ja esimerkiksi Glenburgieta, Glendullania tai Inchgoweria ei ole maisteluissa mukana ollenkaan. Satunnaiset tislaamoesittelytkin löytyvät jälleen kerran vain muutamista kuvateksteistä. Perustietoja on siis syytä hakea muualta kuin tästä kirjasta.

Muutamalla aukeamalla on käyty läpi myös Viskien Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingien satoa. Highland Parkin historiallinen kattaus on mukana, samoin The Mighty Lagavulin -tastingin valikoima. Ensimmäisestä sota-ajan tastingistä on viskejä mukana erillisissä makukuvauksissa. Nikkanen-Viskien-maailma-008En tiedä, tuleeko näistä sisäänpäin lämpiävä fiilis, mutta pientä VYS-hehkuttelua kirjassa tosiaan on. Vastapainoksi Suomen Mallaswhiskyseuran BenRiach-pullote on myös mukana ja saa melko myönteisen arvion.

Skotlantilaisten mallasviskien jälkeen siirrytään lopuksi vielä sekoiteviskien pariin, ennen kuin vaihdetaan viskimaita. Sekoitteista mukana on jopa Kolme leijonaa, josta Nikkanen lausuu arvoitukselliset sanat: ”Toisille varmasti hyvin helppo viski, aromit ovat yksinkertaisia ja makeita. Mutta voin hyvin kuvitella, että toisille tämä on erittäin vaikea viski, juurikin tuosta samasta syystä. Riippuu miltä taustalta maistaja ponnistaa.”

Kirjan loppupuolella liikutaan tosiaan vielä Irlannin kautta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, lopuksi Aasiaan saakka. Jenkkien kohdalla juomasekoituksetkin saavat oman aukeamansa, käsityöläistislaamot peräti kaksi. Texasilaisen erikoisuuden Balcones Brimstonen (53,2%) kohdalla tuoksukuvaus ammutaan suoraan stratosfääriin:

Moottoriöljyistä lihalientä, Johanneksen kirkon kentän laidalla sijaitsevan skrinnarikopin (paikka jossa luistimet laitetaan jalkaan ennen jäälle menoa) kumimaatoa. Nokian saappaat palavassa vajassa, rubber fetish ball -elostelujuhlat Berliinissä. Jauhelihamaustetta ja hunajaisen grillattua porsasta. Miten miehekäs tuoksu voikaan olla! Tätä lisää kiitos!

Nikkanen-Viskien-maailma-009Aasia-jakson aloittaa kiinnostava Kavalan-artikkeli, jossa tutustutaan tislaajamestari Ian Changin näkemyksiin ja Kavalanin nykytuotantoon. Tynnyrinäytteineen kaikkineen Kavalan saa kyllä melkoista hehkutusta osakseen. Kun sitä vasten peilaa, ei ollut varsinaisesti suuri yllätys, että VYSin 3-vuotispullotteeksi valikoitui juuri Kavalanin viski.

Teos on jo päättymässä arvokkaasti japanilaisiin viskeihin, kunnes lopussa Nikkanen kaivaa vielä jostain peräkaapista intialaiset ja nepalilaiset tuotteet esille. Koko teoksen viimeisen viskin Antiquity Bluen viimeinen kommentti jää soimaan päähän: ”Ei tätä kovinkaan paljoa voi kehua.” Pahus.

Kaikkineen viskikuvaukset ovat mehevää luettavaa. Viskivalinnat ovat tietysti värittyneet tekijänsä mukaan, joukossa on paljon lähinnä kateutta herättäviä harvinaisuuksia eikä ihan jokaiseen kehuun voi yhtyä, mutta ainakin tunnetta on paljon mukana. Kirja ei todellakaan jätä kylmäksi. Ennen kaikkea Nikkasen lyyristä kynää on pakko arvostaa. Tässä esimerkki tuoksukuvauksesta Mackmyra Moment Rimfrost 53,2% -viskille:

Maltainen hedelmäisyys tervehtii iloisen pirteänä. Veistoluokan aromit ovat myös erittäin kirkkaita ja rytmikkäitä, kuin yliaktiivinen ryhmä nelosluokkalaisia oppilaita siivoamassa mieluisan veistotunnin jälkeen. Vain pari hulttioraggaria innostuu sotimaan puuliimapurkkien sisällön kanssa. Herkän aamukasteinen ja metsäinen sävy miellyttää.

Näin niitä muistijälkiä luodaan: make strong connections! Jos haluaa, että viski jää mieleen, se pitää pukea sanoiksi niin, että se jää mieleen. Nikkasella on tuo taito.

Rakenteellisesti Viskien maailmaa olisi voinut ehkä hioa vielä, mutta toisaalta tietty rosoisuus kuuluu asiaan. Tosin hiukan tässä ulkoisesti erittäin viimeistellyssä teoksessa harmittavat kieliasun pienet huolimattomuudet. Väliotsikossa lukee tyunnyrit, Pedro Ximénez on monta kertaa muodossa perdo ximenez, pisteitä puuttuu kappaleiden viimeisten virkkeiden lopusta… Pieniä lapsuksia siellä täällä. Kunpa ne olisi saatu kuntoon, teos olisi ansainnut sen.

Mitä Viskien maailmasta voi sanoa ilman, että se kuulostaa liian juhlalliselta? Kyseessä on varmasti yhden aikakauden huipentuma suomalaisessa viskikulttuurissa – täysin suomalainen viskikirja, joka ei häviä käytännössä miltään osin kansainvälisille verrokeilleen. Persoonallinen ja vahvasti emotionaalinen ote on tässä jopa poikkeuksellista.

Näin jykevä viskikirja ansaitsee paikkansa jokaisen suomalaisen viskiharrastajan hyllyssä. Harmi vain, että painos on lopussa… Siis ensimmäinen painos.

Ellei Suurta viskikirjaa ajattele uutena laitoksena tästä. No, siihen syvennytään sitten seuraavassa postauksessa.

Helen Arthur: The Single Malt Whisky Companion

Helen Arthurin The Single Malt Whisky Companion. A Connoisseur’s Guide (Apple Press, 1997) ilmestyi aikana, jolloin viskikirjoittamisen parissa ei liiemmin naisia näkynyt. Tai ainakin esipuheessa Wallace Milroy asettelee sanansa niin, että Helen Arthur on ensimmäisenä naisena tehnyt viskistä pidemmän kirjallisen esityksen. Sinänsä gender-ulottuvuus jää hiukan irralliseksi, koska teos ei ole mitenkään feminiininen, vaan nykylukijan näkökulmasta varsin perinteinen viskikirja.

Arthur-The-Single-Malt-Whisky-Companion-003Laajuudessaan 256 sivun mittaan on saatu mahtumaan napakka aloitusjakso viskin historiasta, valmistuksesta ja nauttimisesta. Teoksen varsinaisen pääosan muodostaa aakkosjärjestetty tislaamoesittelyiden sarja. Lopuksi tulevat vielä liitteet, jotka käsittävät sekalaista sisältöä suppeasta sanakirjasta cocktail-ohjeiden kautta aina tislaamo-osoitteistoon. Jos jotain poikkeavaa tuolta poimii, ”Cooking with whisky” -osio ainakin tuntuu omaperäiseltä.

Aloitusjakso on tosiaan melko kepeällä otteella kerrottu johdanto aiheeseen. Viskin valmistusprosessiin ei uppouduta ihan jokaista yksityiskohtaa myöten, mikä on varmasti tällaisessa teoksessa ihan perusteltuakin. Arthur käy myös läpi viskin terminologiaa. Oman huomioni kiinnitti erityisesti tämä määritelmä: ”Cask strength whiskies are sold at 68.5% alcohol by volume (some 120° proof).”

Arthur-The-Single-Malt-Whisky-Companion-002En keksi, mistä lukema on peräisin. Useinhan viski tynnyröidään 63,5 tilavuusprosentin vahvuisena, ja siitä alkaa matka alaspäin voimakkuudessa, kun enkelit pääsevät vauhtiin. Harvemmin edes nuoria CS-viskejä näkee yli 62-volttisina.

Muilta osin en löytänyt mitään kovin huomionarvoista koko alkuosasta, sen verran perustasolla liikutaan. Viskialueet Arthur esittelee paljolti maisemien ja tunnelmien kautta; joskin hiukan ihmettelen, miten Glenkinchie tulee Lowlands-osuudessa mainittua nimenomaan kuivana ja savuisena viskinä.

Tislaamo-osuudessa hiukan erikoinen ratkaisu on tapa, jossa muutamat Skotlannin ulkopuoliset viskit – kuten Bushmills, Miyagikyo ja Yoichi – esitellään kaiken keskellä. Teos on niin Skotlanti-keskeinen, että ratkaisu ei tunnu oikein missään mielessä luontevalta. Etenkin, kun toimivien tislaamoiden jälkeen on vielä erilliset osuudet uusille tislaamoille ja lopetetuille tislaamoille. Miksi Irlantia ja Japania ei olisi voitu käsitellä omina tuotantoalueinaan? Ehkä syynä on ollut halu nostaa ne ”tasa-arvoisina” skotlantilaisten tislaamoiden rinnalle – vaikea sanoa. Fiksumpaa olisi kuitenkin ollut, jos ne olisi otettu kunnolla haltuun omassa jaksossaan.

Arthur-The-Single-Malt-Whisky-Companion-004Itse tislaamoesittelyt ovat varsin suppeita. Arthur esittelee yhdestä neljään viskiä (yleensä yhden) ja luonnehtii niiden ominaisuuksia jossain määrin Michael Jacksonin tyyliin, vaikkakin suppeammin ja lakonisemmin. Erityistä huomiota tuntuu saavan se, sopiiko jokin tietty viski esimerkiksi ennen illallista tai illallisen jälkeen nautittavaksi tai johonkin muuhun tilanteeseen. Määrittelyn yhdentekevyys paljastuu vaikkapa Edradourin kohdalla: ”A malt for every occasion.”

Arthur on poiminut United Distillersin tuotannosta melkoisen määrän Flora & Fauna -pullotteita ja Rare Maltsia, jotka ovat olleet varmasti ihan normaalia tarjontaa vuonna 1997. Nykypäivänä moni aukeama tuntuu keräilyharvinaisuuksien esittelyltä ja varsin kaukaiselta suhteessa siihen, mitä viskiä on nykyään saatavilla peruskuluttajalle. Etenkin Clynelishiä ja Broraa esittelevä aukeama aiheuttaa tykytystä tämän päivän hintatasolla.

Arthur-The-Single-Malt-Whisky-Companion-006Monin paikoin Arthurin esittelemät viskit tuntuvat visuaalisesti kiinnostavammilta kuin miltä ne esittelyteksteissä näyttäytyvät. Esimerkiksi Glen Morayn vanhat pullot ja pakkaukset näyttävät yltiöpäisen prameilta, mutta kun Arthur kuvailee 12-vuotiaan pullotteen tuoksua, määritelmä on ylimalkainen ja epäinformatiivinen: ”Delicate, hints of summer.”

Auchroisk esitellään teoksessa The Singleton -nimellä ja Speyside nimellä Drumguish. Muilta osin tislaamot tuntuvat tutuilta. Varsinaisen tislaamo-osuuden jälkeen Arthur niputtaa vielä kolme tislaamoa ”uusiksi”. Nuo kolme ovat Kininvie, Old Pulteney ja Balblair – todella erikoinen ratkaisu. Arthur perustelee näin: ”Old Pulteney and Balblair are not strictly new, but their new owners have yet to bottle these malts.”

Arthur-The-Single-Malt-Whisky-Companion-005Vaikea keksiä syytä, miksi noita tislaamoita ei olisi voinut esitellä muiden joukossa, kun ensin mainittu on sentään perustettu vuonna 1826 ja jälkimmäinen vuonna 1790. Ehkä noiden viskit ovat olleet kiven alla vuonna 1997, muuta selitystä en keksi.

”Rare Malts” -osio esittelee muutamia lopetettuja tislaamoita. Alt-a-Bhainne on mainittuna nimellä Alt-a-Bhanie, mikä pistää silmään, samoin kuin Glen Speyn esittely nimellä Spey Royal. Lisäksi Glen Mhor kulkee nimellä Glen Mohr ja esitellään kaksi kertaa peräkkäin täsmälleen samalla tekstillä – taittajalla näyttää sattuneen sen kohdalla selvä lapsus.

Kaikkineen luen Helen Arthurin teosta osana viskihistoriaa. Mikään suunnattoman eeppinen tai mieleenpainuva teos The Single Malt Whisky Companion. A Connoisseur’s Guide ei ole, mutta jos sisällön suhteuttaa ilmestymisajankohtaan, kyseessä on ihan asiallinen matka 1990-luvun lopun viskikulttuuriin ja tarjolla olleeseen viskivalikoimaan.

Michael Jackson: Malt Whisky Companion, 7th Edition

Tuskin mikään viskikirja tulee koskaan ylittämään vaikutusvallassa Michael Jacksonin alkujaan vuonna 1989 ilmestynyttä Malt Whisky Companionia.

Jacksonin työ loi pohjan tislaamoiden tuotannon keskinäiselle vertailulle, betonoi viskien arvosteluasteikon ja näytti, miten viskin aistihavainnot voi tiivistää sanallisesti luontevaan muotoon. Kaiken lisäksi teos sisälsi perustiedot viskistä juomana, esitteli napakasti Skotlannin tuotantoalueet ja taustoitti jokaisen tislaamon, jonka tuotantoon tekstissä kajottiin.

Mitä muuta perusteokselta voi edes toivoa? Luultavasti ainakin näistä syistä Malt Whisky Companion on ollut vuosien saatossa monen harrastajan viskikirjahyllyn kulmakivi. Jacksonin näkemykseen on voinut luottaa, ja kielellisesti hänen kykynsä ovat olleet läpi kirjasarjan korkealla tasolla. Kun Jackson kuoli vuonna 2007, olisi voinut luulla, että sarja päättyy siihen. Viides laitos oli ilmestynyt 2004, end of story.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-002Mutta vielä mitä: vuonna 2010 ilmestyi kuudes laitos, jonka olivat viimeistelleet Dominic Roskrow, Gavin D. Smith ja William C. Meyers, kaikki kovan luokan viskikirjoittajia ja asiantuntijoita. Miesten tarkoituksena oli saattaa Jacksonin keskeneräinen työ valmiiksi ja viimeiset tekstit suuren yleisön tietoisuuteen. Näin myös tapahtui.

Kirja sai tuoreeltaan kritiikkiä siitä, että Jacksonin omat arviot ja postuumisti lisätyt muiden kirjoittajien arviot oli sekoitettu keskenään. Käytännössä ei ollut mitään keinoa tietää, kenen havainnoista mahtoi minkäkin viskin kohdalla olla kyse. Työ oli kuitenkin tehty Jacksonin muistoa kunnioittavalla tavalla, joten viskiyhteisö suhtautui teokseen lopulta ihan suopeasti. Jacksonin muisto oli mitä vahvimmin elossa.

Itse tutustuin Malt Whisky Companioniin viidennen laitoksen kohdalla. Viskin myöhäisheränneenä innostuin siitä melkoisesti, sen verran kattavasti tislaamoiden tuotantoa esillä oli yksien kansien välissä. Toisaalta koin hämmennystä muutamien viskien kohdalla: Miksi Cragganmoren melko keskinkertainen perustuote on Jacksonilla 90 pisteen viski? Miksi Lagavulin yltää käytännössä aina yli 90 pisteeseen mutta Laphroaig jää toistuvasti tuon maagisen rajan alle? Miksi The Macallan dominoi koko teosta ylivoimaisen laajalla osuudellaan?

Jackson-Malt-Whisky-Companion-006Tästä Jacksonin tuotannossa on tietysti osaksi kyse. Jacksonia lukemalla jokainen harrastaja tajuaa, että omaan näkemykseen pitää oppia luottamaan. Isossa kuvassa hänen kanssaan voi olla monestakin samaa mieltä, mutta yksityiskohdat kuuluvat henkilökohtaiselle alueelle. Yksittäisten viskien paremmuudesta ei kannata ryhtyä kiistelemään, koska jokainen voi olla niistä mitä mieltä itse haluaa. Silti yleiset linjat ovat jo Jacksonilta tutut ja sellaisenaan yleisesti hyväksytyt: Springbank yleensä ylittää Strathmillin, Macallan päihittää Miltonduffin, Lagavulin voittaa Loch Lomondin.

Tänä talvena Malt Whisky Companion teki paluun, jota en oikeastaan osannut enää odottaa. Kirjakauppoihin ilmestyi Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition (Dorling Kindersley, 2015). Tekijätiedoksi on jälleen merkitty Dominic Roskrow ja Gavin D. Smith, mutta kirjoittajakrediittien sijaan heidät mainitaan kansilehdellä ilmauksella ”updated by”. Michael Jacksonin nimi komeilee kirjan nimessä, ja teoksen täydentäjät korostavat jo heti esipuheessa, että kyseessä on edelleen ennen kaikkea Michael Jacksonin kirja.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-005Päällisin puolin teos on ennallaan, rakenne on vanha tuttu ja tislaamot käydään aakkosjärjestyksessä läpi. Viskiarvioita on mukana tuhat, ja niistä 500 on uusia – aivan niin kuin kuutoslaitoksessakin. Loppuun on nyt kuitenkin tullut muun maailman viskeille oma, entistä laajempi lukunsa, joka tuntuu kyllä yleispätevyydessään melko yhdentekevältä. Siellä menevät japanilaiset ja belgialaiset, australialaiset ja irlantilaiset, modernit ja perinteiset iloisesti sekaisin. Kaikkineen olisi ollut hienoa nähdä Mackmyran lisäksi kirjassa myös jokin muu viski Pohjoismaista. Suomeen Dominic Roskrow sentään viittaa ohimennen:

So why would a Scottish whisky producer welcome a Finn or a Frenchman? Because they’re helping to make the category highly exciting. The appeal to younger drinker, and more women are attending whisky events because of them.

Roskrow vetää mielestäni päätelmänsä tässä kyllä ohi maalin. Esimerkiksi juuri Hellyers Roadin tai Langatunin kaltaisten viskien nostaminen uuden viskikulttuurin nousun syiksi on yliampuva väite. Uskon, että syyt ovat paljon syvemmällä kuin näissä ”uuden maailman” viskeissä. Toisaalta jakson hyvänä puolena on se, että se on pistetty nimenomaan Roskrow’n nimiin. Roskrow on kirjoittajana myös Blended Malts -luvussa, jossa neljä viidestä Compass Boxin viskistä saa yli 90 pistettä.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-003Kaiken kaikkiaan tämän seitsemännen laitoksen pulma on edelleen vanha tuttu. Joukossa on ilmiselvästi Jacksonin viskiarvioita, mutta niiden löytäminen sieltä on entistä haastavampaa. Nyt mukana on entistä enemmän tuoreita Travel Retail -viskejä ja muuta NAS-tavaraa, niin kuin ajan henkeen tietysti kuuluu.

Roskrow ja Smith lupaavat esipuheessa noudattaa Jacksonin ankaraa pisteytyslinjaa, mutta monin paikoin ote näyttää repeilevän. Vai mitä mieltä pitäisi olla siitä, että 18-vuotias Mortlach saa poikkeuksellisen käsittämättömät 94 pistettä? Tai siitä, että The Macallan Sienna saa kaikkiin muihin uusiin Mäkkäreihin verrattuna hulppeat 91 pistettä?

Toisaalta yksilöllisiä irtiottoja voi myös pitää osana Jacksonin perintöä. Jacksonin omista arvioista mukaan on jätetty aiemminkin mainitsemani Cragganmore 12 yo, joka saa edelleen 90 pistettä, mutta silti arvostelun ääressä on pakko pysähtyä miettimään. Onkohan tällä Cragganmorella enää mitään tekemistä sen alkujaan vuoden 1989 laitokseen arvioidun Cragganmoren kanssa? Tuskinpa. Uuden pullon etikettiä ei ole sentään laitettu viereen, niin kuin viitoslaitoksessa oli.

Cragganmoren tapauksen lisäksi teoksessa on viskejä, jotka ovat myös muuttuneet aikojen saatossa. Esimerkiksi vuoden 1989 laitoksessa arvioitu White Horse -aikakauden Lagavulin 16 yo on varustettu eri teksteillä kuin mitä viitoslaitoksessa on – toisaalta pisteitä kumpikin versio saa 95. Kuutoslaitoksessa viski oli viitosen kaltainen, mutta tästä seiskalaitoksesta viski puuttuu kokonaan. Toinen vastaava tuote on Taliskerin 10-vuotias, jonka teksti ja pisteet (90) ovat säilyneet täysin ennallaan ykköslaitoksesta saakka, mutta etiketin kuva vaihtunut aina uuteen. Silti jälkimaku pysyy samana: ”Very peppery, huge, long.”

Jackson-Malt-Whisky-Companion-007Tämä on ollut Jacksonin dokumentointiin liittyvä heikkous ihan alusta asti: on mahdotonta tietää, minkä tietyn pullotteen varaan hän on pisteytyksensä laskenut. Ja nyt kun arvioijia on enemmän eikä heitä yksilöidä, pisteytysten yleinen relevanssi väistämättä heikkenee.

Olisi hienoa pystyä lukemaan tästä kirjasta, millaisia preferenssejä Smithillä ja Roskrow’lla on. Nyt pitää olla taustaksi The Whisky Magazinen arkistot ja vähän muutakin tietämystä näiden miesten mieltymyksistä. Sen verran olen itse oppinut, että Smith arvostaa keskimääräistä enemmän esimerkiksi Ardbegin ja Glen Gariochin viskejä, kun taas Roskrow’lla kovia pistemääriä saalistavat usein Taliskerin ja Balblairin viskit. Nämä asiat olisi mukava tietää yksittäisten arvosteluiden kohdalla.

Näistä kaikista heikkouksista ja hankaluuksista huolimatta Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition on edelleen ansainnut paikkansa viskikirjojen joukossa. Tuotepäivityksiä lukuun ottamatta sen varsinainen uutuusarvo on vähäinen, mutta ehkä juuri nuo uudet viskit tekevät tästä teoksesta jälleen kiinnostavan.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-004Sitä paitsi lukijana haluaa koko ajan kysyä: Mitähän mieltä Michael Jackson olisi ollut Macallanin Rubysta? Tai Taliskerin Port Ruighesta? Voisin väittää, että moni tässä teoksessa yli 80 pistettä saanut tuote olisi jäänyt Jacksonin arvoasteikolla melkoisesti alemmalle tasolle, mutta ehkä näitä asioita on turha spekuloida. Jokainen päättää kuitenkin itse, mitä mieltä on mistäkin viskistä.

Tämän seitsemännen laitoksen rinnalla teki mieli ryhtyä lukemaan noita aiempiakin kirjoja samasta sarjasta. Niistä pitäisi oikeastaan tehdä omat blogipostauksensa, mutta jotain yleispätevää niistä voi kai sanoa tässäkin yhteydessä. Sitä paitsi olen lukenut erityisesti ykköslaitosta ja viitoslaitosta tämän seiskalaitoksen yhteydessä, jotta olen saanut kuvaa siitä, mihin sarja on nykyisellään menossa. Kuutoslaitoksesta hyllyssäni ei ole kuin suomennettu versio, koska alkuteoksen olen antanut aikanaan pois.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-013Suomennoksessahan on myös omat jipponsa. Käännöksen lopusta löytyvät omat sivunsa Teerenpelin ja Old Buckin tuotteille, ja loppuosan teksteistä vastaa Jarkko Nikkanen. Nikkasen osuuteen kuuluu myös aukeaman verran nuorten Kilchomanien arviointeja ja sen jälkeen toinen aukeama, joka on omistettu vahvasti turpeisille viskeille.

Näiden perässä on vielä katsaus Alkon valikoimaan, niin, että Nikkasen omat arviot löytyvät samasta yhteydestä. Se on sinänsä mielenkiintoinen ratkaisu, koska kirjassa on jo aiemmin arvioitu nämä täsmälleen samat viskit. Nikkanen nostaa Ardbegin 10-vuotiaan 90 pisteeseen, kun Jacksonin (ja työryhmän) pistemäärä on 87, Clynelishin 14-vuotias on Nikkasella 84 pistettä, kun aiemmin kirjassa sille annetaan 81 pistettä, Longmorn saa Nikkaselta 83 pistettä, kun se saa kirjassa muuten 85 pistettä – tällainen kilpailevien pisteiden esittely tuntuu kirjassa vähintään huomionarvoiselta. Oikeastaan olisi ollut paikallaan esitellä enemmänkin eriäviä pistemääriä eri arvioijilta, kun tälle tielle on lähdetty.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-015Kaikkineen Malt Whisky Companionin kuudennen laitoksen suomennos Mallasviskit (Readme.fi, 2011) on silti jonkinlainen kulttuuriteko. Yli tuhannen viskiarvion kääntäminen suomeksi on ollut kääntäjä Anna Ojalle varmasti hirmuinen urakka. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tarkastaneet käännöksen, kuten niin monta muutakin viskikirjasuomennosta kuluneiden vuosien aikana.

Kuten aiemmin tuli ilmi, oma perusteokseni näistä Malt Whisky Companion -julkaisuista on ollut sarjan viides laitos, viimeinen Jacksonin täysin oma kokonaisuus. Siihen on ollut helppo ankkuroitua, kun tietää, että jokainen viskiarvio on Jacksonin omasta kynästä. Kaikkineen teoksen laajuus on jo myöhempien laitosten tasalla, tuhannen viskin kokoluokassa ja 450 sivussa. Neloseen verrattuna sivuja on tullut lisää 112, ja joukkoon mahtuu runsaasti todella mielenkiintoisia yksittäisiä pullotteita (esimerkiksi runsain mitoin Banffia ja Ben Wyvisiä).

Jackson-Malt-Whisky-Companion-016Tietenkin oman viskikirjahyllyni tärkeimpiin teoksiin kuuluu myös se ihan alkuperäinen Michael Jackson’s Malt Whisky Companion. A Connoisseur’s Guide to the Malt Whiskies of Scotland (Dorling Kindersley, 1989). Se on jo pelkästään esineenä kiintymystä herättävä, vaatimattoman ruskean selkämyksensä ja hopeanhohtoisten kansiensa takia. Sivuja on alle 250, ja arvioidut viskit tietysti sen aikaista tuotevalikoimaa – moni niistä on nykyään siis suuri harvinaisuus ja himoittu viskiklassikko. Bowmore Bicentenary saa 87 pistettä, Bowmore 1966/1988 saa 89 pistettä, Macallanin 25 yo Anniversary Malt 95 pistettä…

Mielenkiintoista ykköslaitoksessa on sen tähditysjärjestelmä tislaamoille. Se oikeastaan alleviivaa Jacksonin teesin siitä, että tislaamon erinomaisuus on yksi asia, yksittäisten viskien erinomaisuus toinen. On todennäköisempää löytää erinomaista viskiä Mortlachilta (neljä tähteä) kuin North Portilta (kaksi tähteä). Täydet viisi tähteä saavat Jacksonilta Auchentoshan, The Glenlivet, Highland Park, Lagavulin, The Macallan ja Springbank. Neljän tähden tislaamoita on runsaasti, samoin kolmea tähteä löytyy paljon, mutta yhden tähden tislaamoita ei kirjassa ole yhtäkään.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-017Ykköslaitoksen parissa voi viettää tuntikaupalla aikaa tutkimalla vanhojen etikettien kuvia ja lukemalla viskeistä, joita harva myöhempien aikojen viskiharrastaja on päässyt näkemään. Sitä paitsi Jacksonin napakat luonnehdinnat ovat jokseenkin miellyttäviä, esimerkkinä vaikkapa vuonna 1970 tislatun ja vuonna 1988 pullotetun The Macallanin 18-vuotiaan makuarvio: ”More complexity and fullness of flavour, with flowering currant and Calvados-like notes.” That’s it, ja 94 pistettä perään.

Ykköslaitos poikkeaa näistä uudemmista myös siinä, että mukaan on mahdutettu kuvia myös itse tislaamoista ja niiden maisemista. Sittemmin uusien viskien vyöry on ollut niin suurta, ettei maisemakuville ole enää ollut juuri sijaa majatalossa.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-011Malt Whisky Companionista tehtiin Yhdysvaltojen markkinoille vielä oma versionsa, joka kulkee nimellä Complete Guide to Single Malt Scotch. Omasta hyllystäni löytyy sen neljäs laitos, jossa on 800 viskiarviota. Teoksen on kustantanut Running Press vuonna 1999, ja se on kaikkineen hyvin lähellä alkuperäistä Malt Whisky Companionia. Sivuja on 336, kuvapuoli painottuu etiketteihin, kaikki on käytännössä tuttua alkuteoksesta.

Melkoisen teoskokonaisuuden ja viskiperinteen Michael Jackson tosiaan sai luoduksi Malt Whisky Companionissa. Aika näyttää, tuleeko näitä uusia laitoksia säännöllisesti ja nähdäänkö niistä vielä Yhdysvaltain-versiotkin. Viskifanaatikolle koko sarjan kaikkien laitosten hankkiminen ja keskinäinen vertaileminen on sellainen savotta, joka ei pääty koskaan.

Holger Dreyer: The Legend of Port Ellen Distillery

Saksalaisen viskiharrastajan Holger Dreyerin teos The Legend of Port Ellen Distillery (Unibuch, 2016) saapui markkinoille otolliseen aikaan. Jos joku ei olisi vielä hillittömän Port Ellen -kiiman vallassa kyttäämässä pulloja huutokaupoissa, tämän kirjan lukemisen jälkeen varmasti on. Surullista tietysti on, että pullojen tarjonta hupenee ja hinnat karkaavat. Onneksi Dreyer on ehtinyt tallentaa pullojen kuvia tähän teokseen kuolattavaksi melkoiset määrät.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-005Dreyer on tehnyt antaumuksellista työtä Port Ellenin ääressä. Mies on innostunut tislaamon tuotannosta Islayn-matkallaan kesällä 1996 ja suhtautunut siihen sen jälkeen suurella intohimolla. Dreyerin historioitsijan koulutus näkyy teoksessa eksakteina lähdeviitteinä ja täsmällisenä ilmaisuna. Tosin muutamaan kertaan toistuva vertaus 1 000 palan palapelistä, josta osa paloista puuttuu, mietityttää. Miksi juuri 1 000 palaa? Miksi näin tarkka vertaus, kun kyse on kuitenkin historiallisesta kokonaisuudesta eikä mistään teknisestä rakennelmasta?

Port Ellenin tarina on siis tässäkin teoksessa epätäydellinen, ja sellaisena se on hyväksyttävä. Suurimpina auktoriteetteinaan Dreyer käyttää Walter Schobertia, Grant Carmichaelia sekä Fred ja Stewart Laingia. Paljon hän on sitä paitsi saanut kerättyä kasaan.

Port Ellenin perusti Alexander Kerr MacKay, ja se aloitti toimintansa vuonna 1825. Ensimmäinen distillery manager oli Alloasta kotoisin ollut John Morrison, joka oli tislaamon myöhemmän omistajan John Ramsayn serkku. Morrisonin johdolla tislaamo ei lähtenyt lentoon, joten Ramsayn suku alkoi katsoa toimintaa entistä epäilevämmin. John Ramsay lähetettiin Alloaan tislaamo-oppiin John Morrisonin veljen Jamesin luokse. Sieltä John Ramsay palasi Islayn saarelle ja otti Port Ellenin distillery managerin työn vastaan 150 punnan vuosipalkalla.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-004John Ramsay sai Port Ellenin toimimaan tehokkaasti. Kun tislaamon maat omistanut majuri James Adair kuoli vuonna 1840, tislaamon maat ja itse tislaamo tulivat myyntiin. Walter Frederick Campbellin ansiosta John Ramsayn oli mahdollista ostaa Port Ellen. Näin 25-vuotias John Ramsay sai haltuunsa ensimmäisen kaikkiaan neljästä Kildaltonin tislaamosta, jotka hän tulisi myöhemmin omistamaan (muut olivat siis Ardbeg, Laphroaig ja Lagavulin). John Ramsay kuoli 77-vuotiaaana 24. tammikuuta 1892. Varhainen viskikirjailija Alfred Barnard oli ehtinyt käydä tislaamossa runsaat viisi vuotta aiemmin.

John Ramsayn leski Lucy palkkasi miehensä kuoleman jälkeen tislaamolle väliaikaisen pomomiehen, kunnes Lucyn kuoleman jälkeen 1905 valta siirtyi hänen pojalleen Ian Ramsaylle ja tislaamokiinteistön omistus Ianin siskolle, joka oli myös nimeltään Lucy. Nuori Lucy myi osuutensa vuonna 1912 ja muutti mantereen puolelle. Osuuden ostamiseksi Ian otti tislaamoyhtiöön osakkaaksi Malcolm Macintyren, mutta pian he olivat kumpikin ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä. Malcolm kaatui, Ian selvisi hengissä.

Heikko terveys ja pääoman puute pakottivat Ian Ramsayn myymään tislaamon vuonna 1920. Ostajaksi löytyi James Buchanan & Company, joka oli yhdistynyt Dewarin kanssa jo viisi vuotta aiemmin. Nämä yhtiöt muodostivat Port Ellen Distillery Company Limitedin.

Kun Ian Ramsay oli kerran päässyt tislaamoiden myymisen makuun, hän myi pois myös Ardbegin, Laphroaigin ja Lagavulinin. Suoraselkäisenä miehenä Ramsay myi ne tislaamoiden toiminnasta vastanneille henkilöille eikä etsinyt niille suurempia rahoja tarjoavia ostajaehdokkaita. Ensin lähti Lagavulin, sitten Ardbeg ja viimeisenä Laphroaig vuonna 1924. Etenkin Peter Mackien tappio Laphroaigin omistajuudesta jäi historiaan. Ian Ramsay ryhtyi tislaamokauppojen jälkeen intohimoiseksi lintubongariksi ja kuoli vuonna 1959.

Teoksen ensimmäinen luku päättyy vuoteen 1929, kun ensin Buchanan-Dewar ja Johnnie Walker on saatu yhteen vuonna 1925 ja Port Ellenistä on tullut osa Distillery Company Limied -ryhmää. Port Ellenin tislaamoyhtiö siirtyi vielä vuonna 1930 osaksi DCL:n tytäryhtiötä Scottish Malt Distillersiä, kunnes tislaamo suljettiin 37 vuodeksi.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-003Port Ellen heräsi jälleen henkiin kultaisella kuusikymmenluvulla. Keväällä 1966 se varustettiin uudella kalustolla ja saatiin toimintakuntoon 1. huhtikuuta 1967. Distillery manageriksi tuli Angus MacTaggert, joka toimi siinä roolissa lopulta pitkään. Lattiamallastukset lopetettiin 1974. Noihin aikoihin tislaamon maksimikapasiteetti oli 2,5 miljoonaa litraa alkoholia, mutta Grant Carmichael on arvioinut, että tislaamo tuotti noin 1,7 miljoonaa litraa vuositasolla. Tosin pitää muistaa, että kuivana kesänä 1968 myös Port Elleniltä loppui vesi (ja sen seurauksena Brora alkoi tuottaa voimakkaasti turpeistettua viskiä muutaman vuoden ajaksi).

Sulkunsa aikana Port Ellen oli jo menettänyt asemansa osana blendiviskejä, ja kun Lagavulin modernisoitiin 1969 ja suuri Caol Ila 1972–1973, Port Ellen alkoi olla vaaran vyöhykkeellä, kun ajat kääntyivät viskimarkkinoilla huonoksi 1980-luvun alussa. Port Ellenin tislaamolisenssi oli Low Robertson & Co:lla, vaikka SMD sen omistikin. Ja kun kumpikaan ei pullottanut Port Elleniä single maltina, tislaamon tuotanto päätettiin keskeyttää maaliskuussa 1983.

DCL:n/United Distillersin general managerina Islaylla 1978–1983 toiminut Grant Carmichael harmittelee tässä teoksessa, että sulkemisensa aikoihin Port Ellen oli saanut kypsytettyä vasta 16-vuotiasta viskiä eikä voinut tuoda täyttä vertailukohtaa laadussa Caol Ilalle ja Lagavulinille, jonka tuotannossa oli paljon pidempään varastoitua viskiä. Port Ellenin työntekijöistä osa lähti varhaiseläkkeelle, osa taas pääsi Caol Ilalle tai Lagavulinille töihin. Yksi onnekkaista oli sittemmin legendaarisen maineen Lagavulinin tislaamossa saanut Iain ”Pinky” MacArthur.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-006Dreyer kertoo lyhyessä ja surullisessa luvussa Port Ellenin romahduksesta. Hän on hankkinut tietoa etenkin saksalaisten harrastajien vierailuista tislaamoalueelle. Etenkin itäsaksalaisten viskikaverusten vierailu Port Ellenin hylättyyn rakennukseen loppuvuodesta 1989 kuulostaa melko tyypillisestä viskimatkalta villiin länteen: kun miehet eivät saaneet irtonaisia tislauspannuja mahtumaan pienen autonsa kyytiin, matkamuistoksi sai kelvata vanha SMD:n kumileimasin.

Toukokuussa Port Ellenin kiinteistön luokse saapui Mastertonin kauhakuormaaja, joka alkoi pistää rakennuksia palasiksi. Jäljelle jäivät varastorakennus ja mallastamo. Kaksoispagoda muistuttaa vielä vanhoista ajoista.

Dreyer käy läpi Cask Analysis -luvussa Port Ellenin tuotantoa ja tynnyridataa. Diageon virallisten pullotteiden määrä on noin kaksikymmentä, ja niistä pääosa on vuonna 2001 aloitetun Annual Releases -sarjan tuotteita refill-tynnyreistä. Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-002Vaikka Dreyer on muilta osin hyvinkin tarkka analyysissään, hieman ihmettelen, ettei hän huomioi juuri ollenkaan eri vuosien tisleiden välisiä eroavaisuuksia. Etenkin Annual Releases -sarjassa vuosikertoina pääosin vaihdelleet 1978 ja 1979 poikkeavat selvästi toisistaan, mutta Dreyer ei tarjoa siitä mitään näkemystä.

Mielenkiintoiseksi Dreyerin osin hiukan kuivakka analyysi käy, kun arvioidaan jäljellä olevaa tynnyrivarastoa. Muuten niin hillitty historioitsija päätyy lopulta esittämään siitä myös oman hypoteesinsa:

Regarding the number of bottlings that actually have been produced at Diageo’s until the end of 2013, the estimated figure of 40 casks, predominantly from 1978 and 1979, had definitely proven to be too low. My own hypothesis is that Diageo still has a stock in excess of 300 casks. These are supposedly composed of 1978, 1979, 1980, 1981, 1982 and 1983 vintage.

Dreyer-The-Legend-Of-Port-Ellen-Distillery-007Kuumottavasti Dreyer päättää tynnyriosuutensa pakolliseen hintapohdintaan. Suurin osa Port Ellenin viskeistä kiinnostuneista saa todennäköisesti jonkinlaisia sydänoireita tai muita kipukohtauksia, kun eteen tulee The Whisky Exchangen hinnasto vuodelta 2001. Siitä ei ole kuin 15 vuotta, kun näistä pullotteista sai valita mieleisensä alle sadan punnan hintaan. Karmeaa katsottavaa.

Kaiken lisäksi teoksen loppupuoli sisältää vielä kuvamateriaalia, joka todennäköisesti aiheuttaa Anti-Maltoporn-prikaatilla huomattavan paljon hälytyksiä. Harmittelin taannoin 200 Years of Laphroaig -teoksesta puuttuvia kattavia pullogalleriakuvia – tässä teoksessa Dreyer vastaa huutoon marssittamalla Port Elleniä aukeamatolkulla kuolattavaksi.

Tietysti jos olisi saanut esittää toiveita, olisin halunnut jokaisen pullon yhteyteen pienen yhteenvedon siitä, mistä julkaisusta on kyse ja minkä takia se on niin erikoislaatuinen, että juuri sen kuva on valittu mukaan kirjaan. Annual Release- ja Rare Malts -pullot eivät selittelyitä kaipaa, mutta indie-pullojen yhteyteen olisi ollut hyvä saada hiukan taustaa.

Jonkin verran kokonaisuudessa näkyy se, että alkuteksti on ollut saksankielistä, ennen kuin se on käännetty englanniksi (esimerkiksi toukokuu on toistuvasti Mai). Samaan hengenvetoon pitää myös harmitella tiettyä huolimattomuutta taitossa: väliotsikoita on vajonnut osaksi leipätekstien aloituksia ja kappalejaoissa on loogisia epäselvyyksiä. Myös lyöntivirheitä löytyy runsaasti. Onneksi nämä ovat pelkkiä kauneusvirheitä kokonaisuuden kannalta.

Holger Dreyer on tehnyt miehen työn Port Ellenin historian parissa, vaikka palapelistä nyt niitä paloja puuttuukin. Kyllä tämä teos ainakin tunteita herättää.