Ralph Steadmanin Still Life with Bottle on ehdottomasti yksi omaperäisimpiä, erikoisimpia ja lennokkaimpia viskikirjoja, mihin olen koskaan törmännyt.

Sen rakenne on spontaani ja teksti paikoin täysin pidäkkeetöntä, sen kuvituksessa lentävät lohikäärmeet ja lymyilevät kilttipukuiset salakuljettajat. Tislaamoesittely saattaa purkautua tarinaan alkoholipitoista rankkia syöneen härän vatsavaivoista, ja alkemiasta liikutaan sujuvasti kuparipannujen kuhmujen naputteluun. Mikään ei ole Steadmanille liian suurta tai liian pientä, kunhan mukana vain on hyvä tarina.

Kyseessä ei tosiaan ole viskikirja, josta kenenkään kannattaa viskiharrastusta aloitella. Toki tietämätönkin voi saada siitä paljon irti, mutta varsinainen riemu repeää, kun taustatietoa on vähän enemmän. Yksittäisiin tislaamoihin liittyvät jutut kytkeytyvät aina johonkin, kun ei tarvitse koko ajan miettiä, mistähän alueesta ja viskityylistä mahtaa olla kyse.

Teos on siis koko nimeltään Still Life with Bottle. Whisky according to Ralph Steadman (Harcourt Brace & Company, 1994). Kahta vuotta aiemmin Steadman oli jo tehnyt vastaavan kirjan viinistä, The Grapes of Ralph. Wine according to Ralph Steadman, mutta käsittääkseni tämä viskiteos on saavuttanut niistä kahdesta vakaamman aseman.

Vuonna 1936 syntynyt brittiläinen Steadman tunnetaan erityisesti yhteistyöstään Hunter S. Thompsonin kanssa, ja tuo gonzojournalismin isähahmo mahtuu mukaan tähänkin kirjaan. Steadmanin tarina kuuluu kokonaisuudessaan näin:

I introduced my friend, the writer and Gonzo journalist, Dr Hunter S. Thompson, to Glenfiddich, as a gift, in 1973 when we were in Zaire to celebrate ’the rumble in the jungle’, the fight between George Foreman and Mohammed Ali. That was the first time he had ever tasted a single malt. Wild Turkey and Rebel Yell had been more his kind of tipple until then. He sold our tickets on the very night of the fight, took the bottle and a 10lb bag of African marijuana down the pool’s edge. He set the Glenfiddich down carefully next to a silver bucket of ice and hurled the marijuana into the pool. Then he dived into the middle of it. He spent the time during the fight floating about, watching the marijuana disappearing the filter, whilst he sipped at the Glenfiddich through a handsome goblet full of ice. I never forgave him. That’s no way to drink Glenfiddich.

Tarina kuvastaa oivallisesti koko Steadmanin teoksen henkeä. Kaikki käy. Kaikki, mikä vain liittyy millään tavalla viskiin. Ja jollain kumman tavalla kirja myös toimii, vetää puoleensa, yllättää. Steadmanin äkkiväärä asenne on ajoittain silkkaa parhautta – esimerkiksi kirjan esipuheessa haukkuu graafiset suunnittelijat, mutta antaa armon tämän kirjan suunnittelijalle, ja julistaa vihaavansa kaikkia kustannustoimittajia (”vastenmielistä hyytelöä” ja ”limaista mössöä” koko porukka), mutta tähän kirjaan sattui editoriksi jonkinlainen hämmästyttävä poikkeus.

Gonzon asenne on siis syvällä Still Life with Bottlen perusasetuksissa. Steadman korostaa koko ajan henkilökohtaisia havaintojaan ja tuo esille kummallisia kuriositeetteja, jotka jollain hämmentävällä tavalla osuvat yleensä maaliin. Myös tositarinoiden ja sepitteiden rajat tulevat näkyviksi viimeistään luvussa, jossa Steadman esittelee kuuluisia viskin salakuljettajia menneiltä vuosisadoilta: esimerkiksi Amos Andromach, Aberdeen Angus Dromtochie ja Wobbling Henry Mullfarclas ovat sen tason sankareita, että heikompaa hirvittää.

Steadman ei ole todellakaan pyrkinyt Michael Jacksonin kaltaiseksi viskiauktoriteetiksi. Sen sijaan hän on ottanut aiheekseen viskin ja katsonut, mitä kaikkea kynästä rupeaa tulemaan. Piirrosjälki on tuttua Steadmania likimain parhaimmillaan, ideoita on tullut runsaasti eikä mies ole lähtenyt niitä pahemmin suodattamaan. Koko aukeaman levityksiin mahtuu tislaamoita, maisemia ja hirviöitä, pienempiin kuviin aiheiksi on löytynyt kaikkea aina tislaamoiden ötököistä turpeennostovälineistöön.

Kun Still Life with Bottlea katsoo kokonaisuutena, lähtökohdaksi otettu Prewhiskery-materiaali tuntuu viehättäneen Steadmania ihan tosissaan. Teoksen alkupuoli menee viskin alkulähteillä ihan luolamaalauksiin ja aboriginaaleihin saakka. Sumerialaiset, egyptiläiset ja kaikki muut alkukantaiset tislaajat käydään hauskalla detaljitasolla läpi. Keskiaikaan ja alkemisteihin saakka ollaan vielä aika kaukana konkreettisesta mallasviskin maailmasta.

Korkki varsinaisesti aukeaa siinä vaiheessa, kun päästään Whiskeryyn. Steadman esittelee kyllä Skotlannin viskialueet kursorisesti, mutta sen jälkeen homma menee lennokkaaksi. Tislaamoista raapaistaan toki monia ihan omissa luvuissaan, mutta väliin tulee kaikkia muuta, sillä hetkellä mielenkiintoiseksi osoittautuvaa juttua aina Cullodenin taistelusta alkaen. Tislaamoista esittelynsä tai kuvansa saa näkyviin Glenturret, Royal Brackla, Glenrothes, Glen Ord, Bowmore, Jura Highland Park, Ardbeg, Laphroaig, Edradour, Glen Garioch, Tamdhu, Aberfeldy ja Fettercairn. Muitakin toki mainitaan. Mutta tuosta jo tajuaa, että järjestys ja valinnat perustuvat enemmän fiilikseen kuin punnittuun päätöksentekoon tahi edustavuuteen.

Kirjan vaatima tutkimustyö on ollut varmasti mielenkiintoista hommaa, mutta metodejaan Steadman ei erityisemmin avaa. Kirjan lopussa ei todellakaan ole sisällysluetteloa. Sen sijaan hakemisto löytyy – sieltä voi bongata sellaisetkin hakusanat kuin coca, homunculus ja perfumes. Ei ihan normaalia viskikirjan hakemistokamaa. Ylipäänsä sivun kokoinen hakemisto niputtaa aika hyvin koko hassuttelun. Tätä kirjaa pitää osata lukea.

Toki Steadman on löytänyt haastateltavia ja hankkinut tietoa teostaan varten, se on selvä. Esimerkiksi tuohon aikaan Bowmorella tislaamomestarina toiminut Jim McEwan on antanut tähänkin kirjaan oman, korvaamattoman panoksensa. Anekdootit tarjoillaan purskeina pienissä laatikoissa. Tässä yksi esimerkki McEwanin kaskusta:

The Queen was here in 1980 – that’s the Queen’s barrel there. It’s been maturing since then and we’ve informed the keeper of the royal cellar. I would think they’ll take the barrel. It will be interesting to find out if they are going to charge the Queen any duty of it.

Tuosta jutusta ei käy ilmi, milloin ja miten Steadman on sen McEwanilta saanut. Tekstissä se törröttää omana itsenään kuin mikä tahansa anekdootti, jonka Steadman ampuu ilmoille. Kaikki käy, kunhan stoori on hyvä. (Kyseinen Bowmore-tynnyri muuten pullotettiin 2011, noin 17 vuotta tämän kirjan julkaisemisen jälkeen. Varmaan niistä 156 pullosta ihan asianmukaiset verotkin maksettiin.)

Kokonaisuutena Still Life with Bottle on aarreaitta, jonka parissa viihtyy. Minään suurena tietolähteenä sitä ei voi pitää, mutta onpahan se ainakin käsittämättömän omaperäinen ja pidäkkeetön viskikirja. Voin suositella sitä surutta kaikille edistyneemmille mallasmielisille henkilöille, joita eivät faktojen rajat pidättele.