Viskin Ystävien Seuran järjestämän Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan yhdeksännessä osassa saatiin maisteluun nuorta Ardbeg-tuotantoa 1960- ja 1970-luvuilta. Aivan nuorikkoja viskit eivät toki olleet, koska ikämerkinnät liikkuivat kahdentoista ja viidentoista vuoden välillä. Ikämerkintä puuttui vain Gordon & MacPhail -pullotteesta, mutta eipä Connoisseur’s Choice -sarjassa ole koskaan kai mitään täysiä raakileita pantu pulloon.

Tasting pidettiin ravintola Carelian juhlakellarissa Helsingissä, ja historiallista kattausta oli saapunut kunnioittamaan kolmisenkymmentä viskin ystävää. Carelian ravintolapäällikkö Kai Autio avasi tilaisuuden, kertoi tilasta ja ravintolan toiminnasta, tuotteista ja tarjouksista. Sen jälkeen päästettiin Jarkko Nikkanen ääneen. Ardbeg Ambassador ja VYS:n puheenjohtaja alusti aiheen äärelle, eikä ensimmäisen viskin maistamistakaan tarvinnut kovin kauan odottaa.

Kyseessä oli tuo kertaalleen mainittu G&M-pullote, Ardbeg 1975, Gordon & MacPhail Connoisseur’s Choice 40 % (Gordon & MacPhail for Fiori Ferdinando, Italy Import, 75 cl), joka löi ainakin minut ällikällä. Tuoksussa oli laajalla pensselillä lääkemäisyyttä, jodia, salmiakkia, suklaata, neilikkaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Mikään savupommi ei ollut kyseessä, kuten arvata saattoi, mutta ryhtiä ja ulottuvuutta löytyi valtavasti. Maku oli tuoksua vielä selvästi suurempi, edelleen lääkemäinen, suolaisen salmiakkinen ja tervainen. Kokonaisuus pysyi hienosti tasapainossa, ja jälkimaussa minua miellytti vielä erityisesti sen tyylikäs pippurisuus. Viski palautti kertaheitolla uskoni Connoisseur’s Choice -sarjaan ja antoi aiheellisen muistutuksen, että 40-volttinenkin viski voi olla iso.

Nikkasen esityksestä tärkeältä tuntui myös se huomio, että 1960- ja 1970-luvuilla viskin tekeminen oli varsin erilaista puuhaa kuin nykypäivänä – ei ollut olemassa tietokoneohjausta, ei harjoitettu millintarkkaa optimointia eikä etenkään äärimmäisen hallittua tynnyripolitiikkaa. Tasalaatuisuuden vaatimukset olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin mihin nykyään on totuttu. Se oli hyvä pitää mielessä, kun näitä viskejä maisteltiin. Ja siitä hyvänä esimerkkinä tuli seuraava parivaljakko, kaksi vuonna 1973 tislattua Ardbegia italialaiselta Sestantelta. Molemmat oli pantu pulloon 1988, mutta lopputulos näytti täysin erilaiselta.

Kun järkyttävän rumista etiketeistä oli päästy henkisesti yli, oli aika ottaa käteen näistä viskeistä ensimmäinen, Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Clear Bottle, 75 cl). Se oli tuoksultaan aivan erilainen kuin tuo G&M ja herätti heti keskustelua Port Ellen -ominaisuuksillaan. Suolaisuutta ja merellisyyttä todella riitti. Omaan nenääni viski tuoksui myös pihkaiselta ja aavistuksen kaktusmaiselta, siinä tuntui ripaus aaloen raikkautta ja samalla mietoa lakritsisuutta. Jossain määrin ujon tuoksun jälkeen maku tuntui omaan suuhuni hyvinkin suolaiselta, joskin aluksi maltaisuus ja tietty maanläheisyys ja tuhkaisuus korostuivat. Maun keskivaiheilla viski kärsi mielestäni pienestä ponnettomuudesta, tammisuus tuntui hiukan puisevana ja suutuntuma keveni selvästi. Jälkimaku oli kuitenkin komea, joskin aavistuksen hapan omaan suuhuni. Jälleen maistoin finaalissa pippuria, jota en osannut odottaa.

Toisena Sestante-pullotteena oli edellisestä täydellisesti poikkeava Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Green Bottle, 75 cl). Siitä sai nenäänsä välittömästi kunnolla kumisaapasta ja savuavaa konetta. Moottoriöljyn ja likaisuuden tasapainottajina löytyi suklaata ja tervaisuutta, tallimaisuutta ja satulaa. Todella häijy tuoksu, joka osui välittömästi johonkin herkkään pisteeseen. Maku oli myös vähintään tuoksun tasolla, suutuntuma oli iso ja aseistariisuva. Raskasta tervaa ja poikkeuksellisen miellyttävää kumisuutta, paksua suklaisuutta ja kunnolla turvetta, tiettyä maanläheisyyttä ja erikoisen miellyttävää tunkkaisuutta. Jälkimaussa riitti myös tummaa yrttisyyttä ja salmiakkia kiitettävän pitkään. Viskinä kyseessä oli illan myönteisin yllätys minulle, mutta ymmärrän hyvin, että se myös jakoi mielipiteitä rajusti.

Viimeiseksi oli varattu viskit kauimpaa historiasta, kaksi William Cadenheadin pullottamaa Ardbegiä vuodelta 1965. Myös niissä oli havaittavissa huomattavia eroja niin värin kuin yleisen tyylinkin puolesta, vaikka kumpikin oli laskettu aikanaan samanlaiseen karuun dumpy-pulloon. Tuosta vuodesta Nikkanen palautti mieleen virallisen Ardbeg-pullotteen, jonka tislaamo julkaisi 2005. Tuo kyseinen viskivanhus oli ehtinyt köllöttää tammessa 39 vuotta ja saavuttaa melkoisia ominaisuuksia noin pitkällä kypsytyksellä, mutta nyt käsillä oli kaksi taatusti erilaista esitystä samalta aikakaudelta – 12- ja 14-vuotiaat pullotteet.

Ensin päästiin maistamaan niistä nuorempi, Ardbeg 12 yo 1965/1977, Cadenhead’s 46% (dumpy, 75 cl). Se oli oikeastaan lähimpänä sitä tyyliä, josta nuoret Ardbegit nykyään tunnetaan – tosin hiukan ilmavampana versiona. Tuoksussa oli kunnolla savua ja suolaisuutta, jodia ja tuhkaa. Tiettyä marjaisuutta löytyi myös. Samoin löysin sieltä tammisuutta ja vihreää omenaa. Maussa omenaisuus jopa korostui, suutuntuma oli kuiva ja rapsakan yrttinen. Löytyi marjaisuutta ja aavistus laventelia. Tasapaino oli huippuluokkaa. Jälkimaussa maistoin jälleen ripauksen pippurisuutta, ja kuivan savuinen, suolainen ja tamminen finaali jatkui tasapainoisena erittäin pitkään.

Saman aikakauden myöhemmin pullotettu yksilö oli Ardbeg 14 yo 1965/1979, Cadenhead’s 46% (dumpy, 4/1965–4/1979, 75 cl). Sen olisin pannut sokkotastingissa Bowmoreksi, niin paljon löysin tuoksusta marjaisuutta ja miellyttävää, pehmeää lehtisavua. Puolukka oli kaikkein selvimmin esillä, mutta myös mustikkaa ja karpaloa olin sieltä löytävinäni. Mielenkiintoisen, melbamaisen kokonaisuuden off-notena nenääni tunki kuitenkin merellisen suolaisuuden mukana hiukan jotain makrillimaista. Maun puolesta viski jäi myös aavistuksen verran kovista odotuksistaan, koska suutuntuma oli runsaaseen tuoksuun verrattuna kevyt. Maku ei täysin kohdannut tuoksun herättämiä odotuksia, mutta marjaisuus, suolaisuus, mieto savuisuus ja kuivahko tammisuus olivat toki linjassa tuoksun kanssa. Jälkimaussa nousi myös tyylikkäästi eucalyptusta, suolaa ja jodia, minkä lisäksi taustalta noussut pippurisuus kantoi todella pitkään. Olisin halunnut pitää tästä viskistä vielä paljon enemmän, mutta jotain sieltä rungosta oli päässyt katoamaan.

Ei ole ihme, että näiden viskien hapettuminen herätti keskustelua, koska yli 35 vuotta pullossa on jo valtavan pitkä aika. Kummassakin Cadenheadissa oli kuitenkin kierrekorkki, mikä on saattanut näin vanhassa viskissä jopa auttaa säilymistä – mene ja tiedä. Joka tapauksessa fill levelit olivat tähän tastingiin vielä hyvällä tasolla: 12-vuotiaassa kaulan puolivälissä ja 14-vuotiaassa hieman alempana. Tastingin viskeistä Sestantet olivat fill leveleiltään lähellä kaulan pohjaa, Gordon & MacPhail vähän korkeammalla. Mikään ei ollut ainakaan pilalla, se oli pääasia.

Hienon maistelusession päätöksenä oli itselleni hiukan uudenlainen käytäntö, kun en ollut aiemmin VYS:n tastingeissa vieraillut: pöydän ympäri mentiin kierros, jossa jokainen asetti kolme tastingin omasta mielestään parasta viskiä järjestykseen – vaikka väkisin – ja kertoi koko porukalle omat perustelunsa. Perusteluosastolla päästiin nopeasti ns. nextille levelille, kun kuvauksissa alkoi tulla esiin lammas tynnyrissä– ja nyrkkiä kasseille -tyyppisiä ilmauksia. Olikohan se sitä modernia viskiretoriikkaa?

Omassa arviossani kultamitalin vei vihreän pullon Sestante 1973, hopealle ylsi 12-vuotias Cadenhead 1965 ja pronssille nousi viime hetkellä Gordon & MacPhail 1975. Päätin jo siinä vaiheessa, etten pisteytä näitä pullotteita, koska tehtävä olisi liian vaikea ja lopputulos tuntuisi epätyydyttävältä joka tapauksessa. Nämä viskit eivät tavallaan olleet enää tästä maailmasta.

Koko porukassa ylivoimaiseksi voittajaksi kruunattiin tuo 12-vuotias Cadenhead vuodelta 1965. Sen jälkeen oli pistemäärissä enemmän hajontaa, mutta tavallaan hämmentävää on, että tuo G&M-pullote jäi aivan selvästi jumbosijalle. Se oli niin mahtava viski, että tuntuu jotenkin kohtuuttomalta moinen kohtalo. Tai sitten se vain muistuttaa, miten mahdotonta tällainen arvottaminen on, kun edessä on tällainen kattaus. Hieno ilta, kiitos kaikille!