viskikirjat

Ian Buxton: Glenglassaugh. A Distillery Reborn

Viskikirjailija Ian Buxton myöntää heti aluksi, että käsillä on erilainen teos. Glenglassaugh. A Distillery Reborn (The Angels’ Share, 2010) muistuttaakin jonkinlaista pysäytyskuvaa enemmän kuin täysiveristä tislaamohistoriikkia. Totta kai Glenglassaugh’n vaiheet käydään kuuliaisesti läpi, mutta eipä kirjoittajallakaan näytä olleen aavistusta siitä, että tislaamo myytäisiin eteenpäin jo pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Edes tässä Glenglassaugh’n historiikissa ei saada avattua kunnolla, miksi hollantilainen sijoitusyhtiö The Scaent Group halusi ylipäänsä ostaa tislaamon. Vuonna 2003 perustettu yhtiö toimi tuolloin pääasiassa energiabisneksessä, minkä lisäksi sillä oli kiinteistöjä, rakennustoimintaa, kustannusbisneksiä, telekommunikaatiotoimintaa ja kymmeniä pienempiä kuvioita meneillään siellä ja täällä. Pääosa rahasta tuli Venäjältä ja entisistä itäblokin maista. Yhtäkkiä firma vain heräsi ajatukseen, että sen piti saada tislaamo.

Stuart Nickersonin avulla he saivat ostettua Edringtonilta Glenglassaugh’n, joka herätettiin henkiin joulukuussa 2008. Rahaa oli mennyt viitisen miljoonaa puntaa ja, kuten tislaamotoiminnasta tiedetään, sijoitettu pääoma makaisi kypsymässä varastoissa vielä vuosia, ennen kuin kassavirtaa alkaisi syntyä. Jostain syystä se vaikuttaa tulleen Scaentille yllätyksenä.

Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja, sittemmin konsultiksi ja kirjoittajaksi siirtynyt Ian Buxton oli värvätty luomaan markkinointisuunnitelma ja kirjoittamaan siinä ohessa myös tislaamon historiikki. Kaiken vaivannäön jälkeen The Scaent Group kuitenkin myi ostoksensa maaliskuussa 2013 The BenRiach Distillery Companylle. Samoihin aikoihin myös Stuart Nickerson jätti tislaamon. Ian Buxtonillakaan ei ole ollut sen kanssa enää mitään tekemistä. Näihin tapahtumiin johtaneita vaiheita kirja ei enää kata; siinä mielessä kokonaisuus on tosiaan vain pysäytyskuva yhdestä vaiheesta tislaamon historiassa.

The Scaent Groupin viisi vuotta kestänyt seikkailu skotlantilaisen viskin maailmassa tuli kaikkineen siis maksamaan sille miljoonia. Mutta täysin hukkaan rahat eivät tietenkään menneet: kunnostetulla tislaamolla sisätilat ja laitteet näyttävät varsin komeilta (olen käynyt sen itsekin toteamassa), ja viskinä Glenglassaugh’n parhaat vuodet saattavat olla vielä tulossa.

Glenglassaugh. A Distillery Reborn on teoksena upean näköinen: graafisesta suunnittelusta vastaa Glenfarclas-historiikissa kyntensä näyttänyt Jules Akel. Vaikka pehmeäkantinen Glenglassaugh-teos on kaikilta osin kevyempi kuin Glenfarclasin historiikki, lopputulosta lukee jälleen enemmän kuin mielikseen. Herkkuna teoksen lopussa on uudelleenjulkaistu Alfred Barnardin tilaustyönä tekemä Glenglassaugh-matkakertomus, joka alun perin ilmestyi harvinaisessa A Run Through Some Famous Scotch Distilleries -vihkosessa vuonna 1898 – kaksitoista vuotta Barnardin magnum opuksen eli The Whisky Distilleries of the United Kingdomin jälkeen.

Glenglassaugh’n vaiheet alkoivat Portsoyn rannikolta vuonna 1875. Luutnantti James Moirin uhkarohkea hanke materialisoitui ja tislaamoyhtiö perustettiin. Pian perustamisen jälkeen tislaamon johtajaksi tuli Campbeltownista Dugald Mathieson, joka rakensi varhaisen menestyksen. Siitä myös Alfred Barnard kirjoitti aikanaan: ”Glenglassaugh (- -) too well know to need any praise.”

Kun aika jätti James Moirista 1887, tislaamon omistus siirtyi perimysjärjestyksen mukaan lapsettoman Moirin veljentyttärelle Margaretille. Hänen miehensä Alexander Morrison otti komennon, mutta päätyi jostain syystä myymään tislaamon rajusti alihintaan Robertson & Baxterille. R&B:n ovelat bisnesmiehet niistivät itselleen mehevän voiton myymällä osuutensa mahtavalle Highland Distillerisille marraskuussa 1898. Alkujaan 10 000 punnan kauppasumma muuttui seuraavassa vaiheessa 15 000 punnaksi, joten myyntivoittoa kotiutettiin nykyrahassa siis 400 000 puntaa tekemättä mitään.

Buxton ei ole saanut selville, miksi Alexander Morrison myi Glenglassaugh’n niin naurettavalla hinnalla ja niin kovalla kiireellä, koska edes Pattisonien aiheuttama viskibisneksen romahdus ei ollut niin suurelle tislaamolle kohtalokas. Toisaalta Glenglassaugh alkoi kärsiä muun viskiteollisuuden tapaan 1900-luvun alkupuolella. Vuosina 1907–1960 tislaamossa oli hyvin vähän toimintaa, korkeintaan 1930-luvulla tislattiin pari vähän pidempää yhtäjaksoista aikaa. Toisen maailmansodan aikoihin tislaamossa oli joukkoja sijoitettuna ja leipomo toiminnassa. ”But, after 1945 and the withdrawal of the troops, Glenglassaugh went back to sleep.”

Highland Distilleriesin insinöörit saapuivat tislaamoon, kun 1960-luku alkoi. Swinging Sixties oli hyvää aikaa Glenglassaugh’lle, joka pantiin uuteen uskoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tislaamon käyttämä vesi aiheutti ongelmia eikä sen viski kelvannut myydyimpiin blendeihin. Toisaalta Glenglassaugh tuotti 1970-luvun alussa kunnioitettavat 1,5 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa, kun Jim Cryle oli puikoissa. Cryle tuli myöhemmin tunnetuksi The Glenlivetin master distillerinä.

Viskimarkkinat alkoivat täyttyä 1980-luvun alussa, ja whisky loch koitui myös Glenglassaugh’n kohtaloksi. Highland Distillers oli juuri tehnyt suuren investoinnin Glenrothesiin, ja Glenglassaugh suljettiin marraskuussa 1986. Viimeinen tynnyri täytettiin 3.12.1986.

Erikoisena jälkikirjoituksena sulkemiseen liittyvässä tarinassa on kauppa, jossa Robertson & Baxter osti Highland Distilleriesin 601 miljoonalla punnalla omistamansa Edrington Groupin kautta. Edrington ei kuitenkaan tuottanut Glenglassaugh’ssa pisaraakaan viskiä, ennen kuin tislaamo myytiin The Scaent Groupille 2008.

Glenglassaugh’n renessanssi on kieltämättä juhlallista luettavaa. Torstai 4.12.2008 oli ikimuistoinen päivä Stuart Nickersonille, Ian Buxtonille ja monille muille – vaikka The Scaent Groupin omistajia tislaamotoiminta ei paljon kiinnostanutkaan. Ensimmäinen erä new makea saatiin tehtyä tuona päivänä. Edellisestä ajosta oli aikaa tasan 22 vuotta.

Tislaamon renessanssin lisäksi Buxton kertoo teoksessa Glenglassaugh’n pullotteista, sekä virallisista että itsenäisten pullottajien julkaisuista. Niitä ei todella ole ehtinyt kovinkaan montaa vuoden 1960 jälkeen, joten tehtävä on nopeasti täytetty.

Buxtonin kirjoittama osuus päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin sekä Glenglassaugh’n julkaisemien spirit drinkien ja iäkkäiden viskien esittelyyn. Teos vaatii ehdottomasti jatko-osan, kun Scaentin tislaamat viskit ovat kypsyneet ja Billy Walkerin porukat ovat saaneet tislaamon uuden kurssin kohdalleen. Siitä huolimatta Glenglassaugh-teos on mielenkiintoinen kertomus siitä, millainen tislaamo on herätetty henkiin.

Gavin D. Smith & Graeme Wallace: Ardbeg. A Peaty Provenance

Ardbegin vaiheista kertova kirja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten, mutta kun en napannut teosta ajoissa itselleni, hankinnan kanssa piti nähdä vähän enemmän vaivaa. Lopulta Ardbeg. A Peaty Provenance (GW Publishing, 2008) kuitenkin löytyi – ja tuli myös luettua.

Ardbegin vaiheet ovat mielenkiintoiset, ja tarinan vaikeuksien kautta voittoon -rakenne on tietysti kirjan muodolle otollinen: dramaturgia toimii kuin itsestään. Lisäksi Ardbegin matkan varrelle on sattunut melkoinen määrä erikoislaatuisia persoonallisuuksia, joista Gavin D. Smith ammentaa kiitettävän määrän anekdootteja.

Graeme Wallacen valokuvat herkuttelevat tislaamon yksityiskohdilla, tynnyreillä ja pulloilla. Myös tislaamossa kirjan julkaisun aikaan työskennellyt henkilökunta esiintyy koko sivun valokuvissa. Mikä muu toimiala käyttää jokaisen rividuunarin esittelemiseen koko sivun potretin ja kirjoitetun elämäntarinan, jossa selitetään kaikki lempinimen taustoja myöten? Tavallaan ymmärrän myös niitä ihmisiä, joita Ardbegin kultinrakennus avoimesti ärsyttää. Fetissiesineiden, niiden tuottamisen ja tekijöiden ympärillä leijuu niin paljon tähtipölyä, ettei kaikki tunnu aina ihan todelliselta.

Itse kyllä arvostan suuresti Ardbegin viskejä, tislaamon tarinaa ja huolella rakennettua brändiä. Niin kuin Smith kirjoittaa, markkinoinnin ytimessä on ollut sitouttaminen, lupauksista on pidetty kiinni ja yksittäistä kuluttajaa – siis Ardbeg-komitean jäsentä – on kuultu. Lisäksi Ardbeg on hyödyntänyt nokkelasti itseironiaa ja suoranaista hauskuutta. Oma suosikkini telkkariin tehdyistä viskimainoksista on nimenomaan Ardbeg Alligatorin tv-spotti.

Ardbeg. A Peaty Provenance alkaa selvittää tislaamon turpeista alkuperää aina historian alkuhämäristä saakka. Smith esittää ohimennen jopa järkeenkäyvän arvion siitä, miten 1700-luvun lopussa laittomasti tislatut viskit olivat todennäköisesti laadukkaampia kuin lailliset. Miksi muuten kellään olisi ollut kiire hankkia tislauslupa? Luvattomasti tislatut kävivät kaupaksi muutenkin.

Ardbegin tarina yhtiönä alkoi John MacDougallin vuonna 1815 saamasta tislausluvasta. Ardbegiä pyörittävä Alexander MacDougall & Co kehittyi muun muassa epäkelvon Colin Elliott Hayn johdolla niin, että omistajayhtiö muutettiin Ardbeg Distillery Ltd:ksi 5.1.1959. Samalla The Distillers Company Ltd (DCL) ja Hiram Walker lisäsivät omistustaan yhtiöstä.

Lopulta koko Ardbeg siirtyi Hiram Walkerille 22.12.1976. Alkoi kokeilujen aika, joka kuitenkin päättyi 25.3.1981 tislaamon sulkemiseen. Viskijärvi oli kasvanut niin suureksi, etteivät markkinat enää vetäneet. Ardbegin 80-luku oli surumielinen, kun Hiram Walker joutui vihamielisen valtauksen kohteeksi ja lopulta luopumaan myös Ardbegistä. Tislaamo siirtyi vuonna 1987 Allied Lyonsille noin miljoonan punnan hinnalla. Tuotanto alkoi uudelleen lokakuussa 1989.

Ardbegin 1990-luvun ensimmäinen puolikas oli erikoinen, koska Allied Distillers Ltd osti heti tammikuussa 1990 Whitbread & Co Ltd:n, joka omisti Laphroaigin. Iain Henderson oli juuri nimitetty Laphroaigin johtoon, ja hän korvasi pian Don Raittin myös Ardbegin tislaamon vetäjänä. Tilanne oli kuitenkin Ardbegille vaikea, koska sille ei löytynyt yhtiöstä luontevaa paikkaa. Vuosina 1991–1995 tislaamo toimi vain noin kolmanneksella kapasiteetistaan. Heinäkuussa 1996 Allied sulki Ardbegin.

Ardbegin myyntiprosessi oli omanlaisensa ooppera. Mark Reynier tuntuu kirjassa edelleen hiukan katkeralta siitä, ettei saanut Ardbegiä. Myöhemmin Reynier otti menetyksestä osan takaisin Bruichladdichin johdossa, mutta Ardbeg meni Glenmorangielle helmikuussa 1997 seitsemällä miljoonalla punnalla.

Tuotanto alkoi uudestaan 20.6.1997, mutta käytännössä suuri osa ensimmäisestä toimintavuodesta meni korjaus- ja kunnostustöissä. Ed Dodson tuli Glen Morayn tislaamolta laittamaan homman liikkeelle. Kun Ed oli työnsä tehnyt, remmiin tuli Stuart Thomson. Vaimonsa Jackien kanssa he tekivät huiman työn Ardbegin nostamisessa uuteen kukoistukseen. Kuuluisa Old Kiln Café avattiin 1998. Stuart Thomson lähti yhtiöstä elokuussa 2006, ja tilalle tuli Juran tislaamosta Mickey Heads, joka johtaa Ardbegin operatiivista toimintaa edelleen. Bill Lumsdenin roolia ei kuvata kirjassa kovin tarkasti, mutta selväksi käy, että kaikki suuret päätökset menevät hänen kauttaan.

Ardbegin henkilökuntaa esitelläänkin sitten yli kahdenkymmenen sivun verran. Ja sen jälkeen käydään läpi tislausprosessi, sen muutokset ja erityispiirteet. Turpeistus on tietysti keskeistä, sen tasot ja muutokset. Huomiota saa myös tislauspannun kuuluisa suodatin (purifier), joka tiettävästi tuo tisleeseen lisää makeutta, hedelmäisyyttä, kukkaisuutta ja kompleksisuutta – eli kaikkea hyvää, mitä kuvitella saattaa.

Vuonna 2008 saatavana ollutta tuotantoa tarkastellaan kirjassa erityisellä tarkkuudella. Tislaamon vierailukokemusta ja markkinointia käydään myös läpi antaumuksella – Jackie Thomsonin rooli on ollut valtava, mitä tarinoihin tulee. Mukaan mahtuu myös suomalaisen Jarkko Nikkasen omakohtainen kertomus ensikäynnistä Ardbegin tislaamolla. Nikkanen on tullut sen jälkeen tunnetuksi Ardbegin brand ambassadorina, Viskin Ystävien Seuran puheenjohtajana, viskikirjoittajana ja monien viskikirjojen suomennosten tarkistajana.

Nikkanen on Ardbeg-kirjassa hyvässä seurassa. Hänen lisäkseen Ardbeg-suhdettaan avaavat muun muassa The Whisky Exchangen omistaja Sukhinder Singh, hollantilainen pullottajaguru Han Van Wees sekä maailman tunnetuin Ardbeg-keräilijä, belgialainen Geert Bero.

Beron näkemykset ja maistelunuotit ovat esillä myös pullote-esittelyissä Bill Lumsdenin rinnalla. Kirjassa on siltä osin myös hienoa suoraselkäisyyttä: Bero saa myös haukkua pullotteita, joista ei ole pitänyt. ”Disappointing. I get quite a strong rum flavour from it – almost as though it has been in a rum cask at some point?” Bero kommentoi vuonna 2005 julkaistua ja huiman arvokasta Ardbeg 1965 -pullotetta. Hauska kontrasti syntyy, kun kommenttia ennen voi lukea Bill Lumsdenin paneutuneen arvion viskiharvinaisuudesta.

Ardbeg. A Peaty Provenance dokumentoi mahtavan palan viskihistoriaa. Jos kritiikkiä kehtaa esittää, olisin toivonut teokselle tasokkaampaa graafista suunnittelua – etenkin, kun Ardbegin graafinen ilme on muuten niin tyylikäs. Osa kirjan heikkolaatuisista kuvista olisi ollut järkevää jättää kokonaan pois tai laittaa pienemmässä koossa, ehkä toonattuna tai muuten korostetusti käsiteltynä. Monet mustavalkoisetkin kuvat ovat vailla kunnon kontrastia. Toisaalta mukaan on otettu auki taiteltavia panoraamakuvia, jotka ovat erittäin näyttäviä. Kuvien keskinäiset laatuerot ovat joka tapauksessa kohtuuttoman suuria.

Pahinta ovat kuitenkin tekstiaukeamat – ne ovat sanalla sanoen kammottavia. Liian suuri kirjasinkoko, liian pienet marginaalit, kelvottomat nostot ja perusteeton kaksipalstaisuus tekevät lukemisen työlääksi. Miksei tekstiä ja kuvia ole saatu toimimaan yhteen? Mikäli on kyse siitä, että osalle painoarkeista ei ole haluttu maksaa kallista neliväripainatusta, tällainenkaan ei ole mikään moderni ratkaisu. Että on jätetty kaikki kuvat omiin, yltiöpäisiin kuvaliitteisiinsä.

Jos lopputulosta vertaa upeasti taitettuun Glenfarclas-historiikkiin, Ardbeg-teos jää visuaalisesti todella kauas. Mutta ei se sinänsä tarinaa himmennä. Ulkoisilta mitoiltaan ja kansiltaan Ardbeg-teos on toki jykevä ja komea.

Dave Broom: Whisky: The Manual

Laphroaigin kympin kanssa pelittää vissyvesi, kun taas Lagavulinin 16-vuotias toimii parhaiten kokiksen kanssa.

Provosoivaa? Dave Broomin Whisky: The Manual (Mitchell Beazley, 2014) on vallankumoukseen pyrkivä teos. Ote on ensimmäisiltä sivuilta saakka kuin Myytinmurtajissa, ja vaikka en pidä itseäni minään viskipuritaanina, pari kertaa oli pakko yskähtää. Inkivääriolutta on syytä laittaa Obaniin, ihanko varmasti? Ja ketä oikeasti palvelee Arranin 14-vuotiaan ja vihreän teen miksaaminen?

”Whisky isn’t for an elite, it is for everyone. It’s a great drink, a fascinating drink, a complex drink, a historical drink but it is, ultimately, JUST A DRINK. Whisky’s inability to dispatch the myths associated with it is one reason why it can remain a difficult sell. So it’s time to take aim and blast them away.”

Mutta hetkinen, ”a difficult sell”? Kiinnostaako meitä pätkääkään, että viskin myyminen voi olla vaikeaa? Päinvastoin, jokainen viskiharrastaja tervehtii sitä ilolla: mitä huonommin kauppa käy, sitä halvempina hinnat pysyvät. Broomin kommentti on hiukan hämmentävä kaikin puolin. Kenen asialla hän tässä oikein on? Eikö näkökulman pitäisi pysyä viskin maistajien mahdollisissa pidäkkeissä eikä livetä tuottajien markkinointimurheisiin?

Jos äskettäin lukemani Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whisky on ehdottomasti moderni viskikirja, Broomin viskimanuaali menee vielä pari askelta pidemmälle. Tai ehkä sivuun, mieluummin. Nyt tislaamoesittelyitä ei harrasteta ollenkaan. Olennaista on vain tiettyjen yksittäisten viskien – blendien, single maltien, jenkkiviskien, kanadalaisten, aasialaisten ja muiden – sopivuus sekoitettavaksi. Broom on maistanut 102 viskiä kivennäisveden, ginger alen, Coca Colan, kookosmaidon ja vihreän teen kanssa.

Olen kasvanut ilmeisesti jo sen verran sallivaan viskikulttuuriin, että Broomin pitkät selostukset hänen kuulemistaan kielloista laittaa viskiin vettä tuntuvat jotenkin oudoilta. Ehkä siksi, etten ole koskaan itse vesikieltoon törmännyt. Päinvastoin, vettä on aina suositeltu, sekä viskin sekaan että sen ohessa juotavaksi.

Kun Broom lähtee hyökkäämään vesikieltoa vastaan, hän tekee sen täydellä tykistökeskityksellä: arsenaaliin kaivetaan kaikki perusmikserit inkiväärioluesta ja vihreästä teestä lähtien. Välillä tuntuu, että Broom oikein herkuttelee lukijan reaktioilla. Ehkä hän näkee mielessään ne ilmeet, jotka tulevat tällaisista kehotuksista: kannattaa kokeilla, miten Coca Cola nostaa arvokkaan savuviskin ihan uudelle tasolle. Erään geneerisen baari-iltakuvan kuvateksti on harvinaisen kuvaava koko teokselle:

”The modern whisky drinker is sophisticated, adventurous and resolutely non-traditional.”

Whisky: The Manual haastaa lukijansa, ainakin viskiä harrastavan lukijansa. Blendien sekoittaminen miksereihin on vielä ihan hyväksyttävää, menkööt sinne ruisviskit ja muut, mutta single malt -puolella en pysty ottamaan täysin vakavasti noita suosituksia mikserin käytöstä.

Onneksi Broom jättää sentään muutaman viskin ilman mikserisuositusta. Hänestä Aberlour A’bunadh, The Macallan 18 yo Sherry Oak, Springbank 12 yo Cask Strength ja Yamazaki 18 yo eivät toimi minkään mikserin kanssa niin, että se olisi kokeilemisen arvoista. Ja blendistäkin ökykallis Royal Salute 21 yo jää ilman mikserisuositusta. Näistä on lukijankin helppo olla samaa mieltä. Mutta kookosvettä ja Kilchoman Machir Bay’tä, enpä tiedä.

Ihmettelin kirjassa provokaation ohessa myös ainakin yhtä faktaa, jonka kokenut viskikirjailija Broom esittää viskin valmistuksesta. Hän kirjoittaa hiivasta näin:

”The yeast type used will have an impact as well. Because Scottish distillers all use the same yeast type, it doesn’t create the flavours that make each distillery’s whisky different.”

Miten niin skotlantilaiset tislaamot käyttävät kaikki samaa hiivatyyppiä? Ymmärrän toki, että Mauri ja Quest eivät tuota tunnistettavasti erilaisia makuja, mutta kyllä tislaamoissa usein kerrotaan, että nestemäinen ja kuivahiiva tuottavat hiukan erilaista vierrettä. Ja toisaalla Broom itsekin muistuttaa, että noin 70 prosenttia viskin mausta syntyy tynnyrikypsytyksen tuloksena. Olen luullut, että hiivatyyppien erot häviävät viimeistään siellä tynnyrissä vuosien kuluessa huomaamattomiin. Mutta kukapa minä olen Broomin kaltaista auktoriteettia kommentoimaan. Hänhän kiistatta tietää viskistä aivan kaiken.

Whisky: The Manual aiheutti minulla kuitenkin sen verran mielenhäiriötä, että kokeilin kokista ja Lagavulinin 16-vuotiasta. Pystyin siihen, kaadoin kolajuoman siihen viskin päälle… ikuisen suosikkiviskini päälle valutin siis pullosta kokista, kylmän viileästi. Syntyi viskikolaa, jonka juomista en suosittele: sitä sanotaan ryyppäämiseksi. Mutta mikään ei tietysti estä ihmistä kokeilemasta kaikenlaista, jos ei viskin perusmausta satu pitämään.

Viskidrinkkeihin suhtaudun lähtökohtaisesti suopeammin, ja niitäkin Broom esittelee teoksensa lopussa varsin asiantuntevasti. Ehkä Broomin teoksen paras sanoma on se sama moderni viesti, jota myös Let Me Tell You About Whisky toistaa: tärkeää on pitää viskin kanssa hauskaa ja löytää sellaiset maut ja yhdistelmät, jotka sopivat omaan suuhun. Sen allekirjoitan itsekin. Mutta että Bowmoren 12-vuotiasta ja vissyä, pfffttt! Ei ole minun juttuni.

Jos joku sattuu aloittamaan viskiharrastuksensa lukemalla Whisky: The Manualin, siitä tulee taatusti aivan erilainen viskiharrastus kuin pari vuotta aiemmin aiheesta innostuneilla. Sinänsä oireellista on, että viskibuumin keskellä julkaistaan nyt tällaisia kirjoja: kohderyhmänä ovat ilmiselvästi ihmiset, jotka eivät pidä viskistä.

Neil Ridley & Gavin D. Smith: Let Me Tell You About Whisky

Viskikirjallisuus elää selvästi uutta aikakautta. Nyt vallalla on tietty rentous ja suurpiirteisyys: kaikki viskissä on sallittua, kunhan se vain on hauskaa.

Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whisky (Pavilion Books, 2013) on edustava esimerkki uuden ajan viskikirjasta. Se edustaa varsin erilaista maailmankuvaa kuin vaikkapa Michael Jacksonin Malt Whisky Companion (ensimmäinen laitos 1989) tai David Wishartin Whisky Classified (2002). Kun viskit on saatu menneinä vuosikymmeninä järjestykseen, nyt on sekoittamisen aika. Viskin joukkoon voi laittaa vaikka teetä tai kokista, kunhan siitä itse nauttii.

Let Me Tell You About Whisky on mukavaa luettavaa: teos on turhasta purismista vapautettu, monipuolinen ja kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Kirjoittajista Neil Ridley on tunnettu Caskstrength-blogista ja moderneista viskiympyröistä, Gavin D. Smith taas edustaa kokeneempaa kaartia. Yhdessä miehet ovat saaneet aikaan teoksen, jonka voi kuvitella innostavan monia tulokkaita viskin ääreen. Anorakkiporukoihin se ei välttämättä ketään houkuttele, vaan tutustumaan johonkin uuteen.

Viskialueiden tai tislaamojen erityispiirteiden määrittely ei ole enää kovin suosittua, ja sen kyllä huomaa tässä teoksessa. Siinä missä Malt Whisky Companion edusti yhden viskimestarin syvällistä tislaamo-oppia ja Whisky Classified heitti kehiin tilastotieteilijän viileän analyysin, Let Me Tell You About Whisky esittelee yhdellä aukeamalla japanilaista jääpallon vuolemista, toisella sopivia ruokalajeja tietyille viskeille ja kolmannella kanadalaisia viskitislaamoja, joissa kannattaa vierailla. Silti Ridleyn ja Smithin kirja pysyy aivan hyvin kasassa; näkökulma vain on laajempi kuin menneinä vuosikymmeninä. Nyt Caol Ila jää sivuhuomioksi, kun maailmalla on niin paljon muita tislaamoja, joita pitää ehtiä esittelemään. Uudet kokemukset ovat tällä vuosikymmenellä tärkeämpiä kuin porautuminen syvälle johonkin 1800-luvun alussa perustetun tislaamon vaiheisiin.

Let Me Tell You About Whisky ei toki ole mikään historiaton teos, kirjoittajat kyllä käyvät alussa vauhdikkaasti läpi olennaiset vaiheet ja tislaamoistakin paukutellaan hauskoja anekdootteja. Terroir-pohdintaa, ikäkysymyksiä ja hiivatyyppien erojakin mahtuu mukaan. Viskidrinkit, viskin ja sikarin yhdistäminen ja ruokalajien toimivuus tiettyjen viskien kanssa ovat teoksen modernia sisältöä ja sellaisenaan kiinnostavaa.

Viskin ostamista ja siihen sijoittamista käsitellään jopa yllättävänkin laajasti, kun kyseessä on kuitenkin selvästi perusteos aloittelijalle. Maailman kalleimmat viskit ovat tietysti anekdoottina mukana (kuvassa), mutta samalla selvitetään avatun viskin säilymistä, viskiväärennöksiä ja viskin myymistä huutokaupassa – varsin paneutuvalla otteella. Edelleen mietin, onko tämä muuallakin nykyään toistuva määritelmä peräisin suoraan suden suusta, viskiteollisuuden viestintäpäälliköiltä:

”Once a bottle of whisky has been opened, it is advisable to drink it over a period of weeks or months, rather than years, but you don’t need to worry that it will develop off notes after a day or two in the same way that wine does.”

Oman kokemukseni mukaan hyvällä korkilla varustettu pullo säilyy avattuna helposti vähintään pari kolme vuotta, ja jos asia oikein huolettaa, mikään ei estä ottamasta viskistä ajoissa näytteitä pieniin pulloihin, joissa hapettuminen on mahdollisimman vähäistä. Mutta että viski pilaantuisi muutamassa kuukaudessa? Tuota en kyllä purematta niele. Olen kuullut jopa yli viisi vuotta avattuna erinomaisesti säilyneistä viskeistä. Mutta ehkä tässäkin näkyy aikakausien vaihtuminen: keräily ja pullojen panttaaminen saa tehdä tilaa uusille kokemuksille, jatkuvasti vaihtuville suosikkiviskeille.

Modernista otteesta huolimatta Let Me Tell You About Whisky -teoksen valtaosa koostuu varsin perinteisistä, tislaamokohtaisista viskiesittelyistä. Ote on anekdoottivetoinen ja viihdyttävä, mitään kovin syvällistä katsausta kirjoittajat eivät yritäkään tehdä. Suomesta mukaan on mahtunut Teerenpeli, jonka sijaintia uneliaassa Lahti-nimisessä kaupungissa kuvaillaan hiukan huvittavaankin sävyyn. Skotlannin tislaamoista kirjassa esitellään vain osa, moni klassikkotislaamokin joutuu tyytymään sivuhuomioon eri alueiden Others to try -sivulla. Tislaamoesittelyissä harmittaa pulloista otettujen kuvien pieleen mennyt värimäärittely: suurin osa pulloista on joko toivottoman tummasävyisiä tai räikeän vihreitä, käytännössä siis pahasti epäonnistuneita. Muuten kirja on nimittäin miellyttävää katseltavaa, on hienoja maisemakuvia ja tyylikkäitä taittoratkaisuja laadukkaalla paperilla.

Kaikkineen Ridleyn ja Smithin kirja on leppoisaa luettavaa, mutta ennen kuin siihen tarttuu, on syytä riisua anorakki ja kaataa lasiin mieluummin virkistävä drinkki kuin kolme senttilitraa harvinaista single cask -viskiä pipetin avulla laimennettuna. Edessä on kirjan alaotsikon mukaan matka maailman ympäri: Taste, try & enjoy whisky from around the world. Kampai!

Ian Buxton: Glenfarclas – An Independent Distillery

Kirja on upea jo esineenä: hienosti sidottu, nahkaiset kannet, paksu paperi, näyttävä taitto, punainen kirjanmerkkinauha välissä. Jokainen yksityiskohta Ian Buxtonin Glenfarclas – An Independent Distillery -teoksessa on mietitty huolella. Se todella houkuttelee tarttumaan.

Teos kulkee myös nimellä Glenfarclas 175, koska se julkaistiin Glenfarclasin 175-vuotisjuhliin, mutta yhdestä ja samasta kirjasta on kuitenkin kyse. Kustantajana on Neil Wilsonin perustama The Angels’ Share, julkaisuvuosi on 2011.

Itsenäisen Glenfarclasin tarina on kieltämättä niin vaikuttava, että tislaamo ansaitsee tällaisen historiikin. Ian Buxtonin teksti on tärkeilemätöntä ja Jules Akelin graafinen suunnittelu upeaa kautta linjan. Myös valokuvat hivelevät silmää.

Glenfarclasin perusti muuan Robert Hay vuonna 1836, mutta vuodesta 1865 tislaamo on ollut yhden ja saman perheen omistuksessa. Käytännössä Glenfarclas vaihtoi omistajaa yhdessä yössä, 8. kesäkuuta tuona vuonna, kun Hay oli kuollut ja perikunta myi tislaamon Granteille. Kauppahinta oli 511,95 puntaa eli nykyrahassa noin 400 000 euroa. Omistuksesta on sen jälkeen pidetty tiukasti kiinni. Buxtonin teoksen läpäisee perheyrittäjyyden ja perinteiden kunnioittamisen eetos. The Family Casks -sarja (kuvassa) on edustava esimerkki siitä, miten syvällä perhe on kaikessa Glenfarclasin tekemisessä.

Grantin perhe on tehnyt suuren työn Glenfarclasin nostamisessa huipulle, sitä ei käy kiistäminen. On suorastaan hämmästyttävää, että sukulinjaan ei ole vuosikymmenien saatossa sattunut syntymään yhtään tuhlaajapoikaa, joka olisi pannut tislaamon lihoiksi ja mällännyt miljoonansa jossain paratiisisaarella. Ei, koko porukka on ollut sitoutunutta ja päämäärätietoista. Edes avoin shekki ei lokakuussa 1966 kelvannut George Grantille, vaikka siihen olisi saanut kirjoittaa minkä summan hyvänsä.

Toisaalta Glenfarclasin ja Grantin perheen tarina ei ole kaikesta kunnollisuudesta huolimatta pätkääkään tylsä. On ollut vaikeita aikoja, on tarvittu paljon onnea, on menty hiuskarvan varassa. Luku Pattisonin kriisistä on kirjan syvällisimpiä ja hienoimpia, mikä ei sinänsä ole ihme, koska Buxton on tutkinut tuon ajan tapahtumia vuosikaudet. Lisäksi Mähler-Bessen perheen ja heidän yhtiönsä merkityksen korostaminen on kirjassa ansiokasta, koska harvemmin jakelijat saavat tuollaista näkyvyyttä tislaamokirjoissa.

Buxton kaivaa Grantien perheenjäsenten ja tislaamon työntekijöiden lisäksi todistajia myös kauempaa yhtiön ulkopuolelta. Mielenkiintoisena esimerkkinä on Anders Fridén, joka on paitsi In Flamesin nollamies myös tunnettu viskimies ja keräilijä. Glenfarclasin In Flames -erikoispullote on jo arvossaan kansainvälisissä viskihuutokaupoissa. (Tosin Fridén kertoi pari vuotta sitten Soundi-lehden haastattelussa, että hän on enemmän savuviskin kuin speysidereiden ystävä, mutta arvostaa toki Glenfarclasia suuresti.)

Mehukkain tarina on ehdottomasti Luc Timmermansilla, belgialaisella it-yrittäjällä, jonka valitsemia viskejä olen itsekin joskus maistanut. Timmermans on maailman tunnetuin Glenfarclas-keräilijä, ja Buxtonin kirja tutustuttaa hänen kokoelmaansa, filosofiaansa ja tislaamosuhteeseensa.

Timmermansin käynnit tislaamolla kuulostavat siltä, mitä jokainen harrastaja toivoo sisimmässään joskus kokevansa: hän saa antaa arvion siitä, mitä pullotetaan, ja häntä kuunnellaan kaikessa. Kyseessä ei ole siis mikään nettiäänestys faneille, vaan ihan oikea konsultointisuhde.

Timmermansin Glenfarclas-kokoelmassa on myös jotain haikeaa, niin kuin mielestäni kaikissa suurissa viskikokoelmissa: siellä ne seisovat kellarissa, eikä niitä ehkä kukaan muu pääse koskaan nauttimaan.

Sama kohtalo lienee esimerkiksi Geert Beron maailmankuululla Ardbeg-kokoelmalla, vaikka Bero onkin avannut toista sataa pulloa ystäviensä maisteltavaksi. Vastaavasti Ulf Buxrudin Rare Malts -kokoelma lienee jossain varmassa tallessa. Hollantilainen Hans Sommer sentään myi Bowmore-kokoelmansa takaisin tislaamolle syyskuussa 2004.

Ilahduttavana poikkeuksena säännöstä on ruotsalaisen Magnus Fagerströmin BenRiach-kokoelma, jonka keräämiä sataa BenRiach-viskiä pääsee maistamaan 1.-2. marraskuuta Påarpissa (vielä näyttää olevan paikkojakin vapaana).

Eikä toki pidä unohtaa Mahesh Patelia, jonka Universal Whisky Experience sisältää paitsi maailman kalleimpien pullojen ostelua (muun muassa koko 21 pullon Dalmoren Constellation Set 250 000 dollarilla) myös luksustastingeja Grand Canyonin kaltaisissa paikoissa.

Glenfarclas-teos kieltämättä lietsoo luksustunnelmiin, sen verran hienosta teoksesta on kyse. Sen voi jättää sohvapöydälle tai antaa lahjaksi. Siihen myös palaa mielellään myös jälkikäteen, selailemaan valokuvia ja vanhoja dokumentteja, tunnelmoimaan tarinoiden äärellä.

Jotkut onnistuvat, kun kymmenet muut sortuvat. Ja jos onnistuu näin komeasti, on myös historiikkinsa ansainnut. Upea pala viskihistoriaa, upea teos.

Gavin D. Smith: Stillhouse Stories – Tunroom Tales

Skotlannin viskiteollisuus on aina edennyt syklisesti. Jokaista buumia on seurannut perikato, josta on noustu uuteen buumiin. Esimerkiksi voittamattomana pidetty Distillers Company sulki 22 tislaamoaan vuosien 1983 ja 1985 välillä. Silloin menetettiin niin Brora kuin Port Ellenkin.

Tämänhetkisen voittokulun keskellä on hyvä muistella myös vaikeita aikoja, ja niistä kertoo Gavin D. Smithin Stillhouse Stories – Tunroom Tales (Angels’ Share, 2013).

Smith on tehnyt arvokasta työtä haastattelemalla viskiteollisuuden ikämiehiä vanhoista ajoista. Nykyisen tietokoneohjauksen sijaan viskin tekeminen oli raskasta ruumiillista työtä.

Taliskerilla työskennellyt Norman Morrison muistelee, ettei työpäivän jälkeen paljon unilääkkeitä tarvittu.

Tislaamokulttuurin suurin muutos työntekijöiden kannalta on varmasti ollut drammingin poistuminen.

Kun aamulla, päivällä ja illalla ja kaikkien ikävien työtehtävien jälkeen ei enää annettu viskiryyppyjä työntekijöille, meno siistiytyi kummasti. Töissä ei ehkä ollut niin lystiä, mutta ainakin maksasairauksiin kuoli vähemmän väkeä. Harva Smithin haastattelemista haluaisi enää palata vanhoihin aikoihin.

Highland Parkin Boyo Norquoy muistelee, millaista oli Orkneylla entisaikaan. Jim Cryle kertoo The Glenlivetin tarinan syntyhistoriaa ja omia muistojaan Speysidelta. Gordon Dey taas dokumentoi suljetun Dallas Dhu’n vaiheita.

Samalla asialla on Rodney Burtt muisteloillaan Glen Albynista ja Glen Mhorista. Burttin tarinassa erityisen mehukas on kertomus Glen Mhorin Sandy Campbellin ja Glen Albynin Ian McDonaldin vihanpidosta.

”The two brewers never met unless accidentally, and items of communication were conveyed by other people with the strict instructions, such as ”Give this note to him, laddie!” or ”Tell him not to be so churlish!””

Sittemmin kumpikin tislaamo suljettiin, joten kovin paljon hyötyä keskinäisestä kilpailusta ja Ylämaan herruuden tavoittelusta ei lopulta ollut.

Kun mäskäämisestä päästään kirjassa eteenpäin, Douglas Murray ja John Peterson kertovat teknologian murroksesta alalla. Etenkin jälkimmäinen on pirun katkera The Scotch Whisky Associationille, joka hänen mielestään jarruttaa kehitystä ja estää Loch Lomondin tislaamon modernisointia.

Mielenkiintoinen on myös tynnyrintekijä Douglas Yeatsin tarina siitä, miten tynnyrintekijäksi tullaan ja miten ratkaisevaa hyvien tynnyrien saaminen on tislaamon menestykselle.

Teoksen loppupuolella pääsevät ääneen suuremmat nimet, Bowmoren varastomies Ginger Willie, Edringtonin legendaarinen John Ramsay ja Glenfarclasin omistaja John Grant. Kaikilla on ollut näppinsä pelissä muutamien ikimuistoisten pullotteiden kanssa.

Ja vaikka John Grantin tarina on kerrottu monta kertaa, on aina yhtä lämmittävää lukea, miten hänen isänsä ojensi avoimen shekin takaisin Seagramin omistajalle Sam Bronfmanille: Glenfarclas ei ole myytävänä mistään hinnasta.

Smithin teos päättyy Fred ja Stewart Laingin herkulliseen tarinaan. Jos moni muu viskibisneksen suuri nimi on pitänyt matalaa profiilia, näiden veljesten isä Fred Laing Senior ei todellakaan pitänyt.

Yksityisenä pullottajana vaurastunut Fred Sr. pröystäili, minkä ehti: hienoja autoja, lentokoneita, hevosia, seurapiirejä, alkoholia, sikareita. Hän loi jopa King of Scots -blendin, josta Ugandan diktaattori Idi Amin Dada innostui.

Veljekset kertovat huimia tarinoita isästään ja siitä, miten Laingin imperiumi kasvoi menestysvuosina. Ja miten tunnetut pullotussarjat kuten Old Malt Cask ja sen isoveli Old & Rare Platinum Selection syntyivät.

Port Ellen oli isän lempitislaamo, ja kumpikin veljeksistä palaa lapsuuteensa jo pelkästään haistamalla Port Elleniä. Ei siis ihme, että Douglas Laingin juhlapullotteet ovat olleet Port Elleniltä.

Gavin D. Smithin kirja tallentaa mielenkiintoisia paloja viskihistoriasta, joka kehittyy koko ajan. Seuraavassa teoksessa varmaan muistellaan jo aikoja, jolloin tislaamon tietokone kaatui ensimmäistä kertaa kesken ajon.

Ian Buxton et al: Beer Hunter, Whisky Chaser

Kun viski- ja olutkirjallisuuden suurin mestari Michael Jackson oli kuollut parkinsonintautiin 2007, kollega Ian Buxton halusi muistaa ystäväänsä kirjalla, joka jäisi elämään.

Syntyi kirjoituskokoelma Beer Hunter, Whisky Chaser (Neil Wilson Publishing, 2009). Kirjassa 13 tunnettua tekijää kirjoittaa oluesta ja viskistä.

Muistelukset Michael Jacksonista henkilönä rajattiin viisaasti Carolyn Smagalskin napakkaan tekstiin, muiden tehtäväksi tuli kirjoittaa jotain ihan uutta viskistä ja oluesta. Jotain, mitä myös Michael Jackson olisi mieluusti lukenut.

Beer Hunter, Whisky Chaser -teoksen lukee mielikseen kuka tahansa viskistä ja oluesta kiinnostunut. Yleisilme on tasokas ja tekstit selvästi ammattilaisten tekemiä.

Stephen Beaumont, Julie Johnson, Roger Protz, Conrad Seidl ja Gavin D. Smith keskittyvät olutkulttuurin kehitykseen eri puolilla maailmaa. Lucy Saundersin näkökulma on oluen ja ruoan yhdistämisessä. Kaikki kumartavat Michael Jacksonille, eikä sitä tarvitse edes tuoda korostetusti esiin.

Hans Offringan teksti poikkeaa muista siinä, että se on selvästi kaunokirjallisuutta. Novelli on kuitenkin tavallaan avainkirjallisuutta, koska Alan MacManus muistuttaa hyvin paljon erästä edesmennyttä viskikirjailijaa.

Vastaavasti F Paul Pacult ja Dave Broom jakavat omat muistonsa siitä, miten päätyivät alun perin kirjoittamaan viskistä. Ian Buxton taas pohtii skotlantilaisen mallasviskin autenttisuuspyrkimyksiä ja sitä, mitä viski oikeastaan on.

Charles MacLean on jälleen oman lempiaiheensa äärellä, viskihistoriassa. MacLean perkaa vanhoja dokumentteja siitä, mitä mallasviskejä on ollut myynnissä 1920-luvulta saakka. Etenkin vuosien 1930 ja 1963 välisenä aikana tuli markkinoille valtavasti uusia merkkejä.

Hämmästyttävää MacLeanin selvityksissä on sekin, että jo vuonna 1920 oli George Saintburyn mukaan myynnissä peräti yhdeksää eri mallasviskiä: Ardbegiä, Ben Nevisiä, Caol Ilaa, Clynelishiä, Glen Grantia, Glendronachia, Lagavulinia, Smith’s Glenlivetiä ja Taliskeria.

Toki niitä kaupattiin bulkkina, lähinnä siis tynnyreinä, mutta silti.

Kun joku taas kertoo, miten Glenfiddich toi markkinoille maailman ensimmäisen single maltin, kannattaa kaivaa MacLeanin selvitykset esiin. Glenfiddichin merkitys single maltin globaalissa kaupallistamisessa oli totta kai valtava, mutta kuluttajamarkkinoille he tulivat vasta monien muiden jälkeen: Harper’s Directorysta Glenfiddich löytyy vuodelta 1963.

Maclean kertoo samalla myös hyvän tarinan siitä, miten William Grant & Sons tajusi yhteyden lentoliikenteen kasvun ja viskimyynnin mahdollisen kasvattamisen välillä. Tax free -myynnin avulla Glenfiddichistä tuli maailman myydyin single malt, ja sitä se on edelleen.

Beer Hunter, Whisky Chaserin vaikuttavin teksti on John Hansellin omakohtainen ”My Friend, Whisky”.

Tarina alkaa ensikokemuksella viskin maistamisesta salaa teinivuosina. Ystävänsä Alanin kanssa he käyvät keittiössä tämän isän Wild Turkey -pullolla. Sitä ennen John on saanut viskiä vain lapsena lääkkeeksi.

Hansell kertoo, miten hän kasvoi Yhdysvalloissa rikkinäisessä perheessä, jossa äiti oli eronnut täysraittiista ja umpikunnollisesta isästä ja mennyt naimisiin tapa-alkoholistin kanssa. Myös molemmista Johnin velipuolista tuli alkoholisteja: he aiheuttivat rattijuoppoina kuolemaa ympärilleen eivätkä voineet hallita elämäänsä. Toinen veljistä tappoi itsensä ja kaksi muuta ihmistä ajamalla humalassa päin puhelinpylvästä.

”Fortunately, throughout my life, not once have I ever ’needed’ a drink. I have seen first-hand what an alcoholic is, and I am glad that I am not one”, Hansell kirjoittaa.

John Hansell opiskeli, sai tutkinnon, meni naimisiin opiskelukaverinsa Amyn kanssa, ryhtyi tiedemieheksi ja teki omat vanhempansa onnelliseksi ja ylpeiksi. Hän oli koko perheestä ainoa, jonka elämä oli kunnossa.

Sitten tulivat olut ja viski mukaan kuvioihin.

Oluet alkoivat kiinnostaa Hansellia jo 1980-luvun lopulla, ja lopulta vuonna 1990 hän tutustui skottiviskiin. John ja Amy tekivät vuonna 1991 matkan Brittein saarille: sieltä heidän piti kuljettaa matkatavaroiden joukossa 14 pulloa viskiä kotiin Yhdysvaltoihin.

Jossain vaiheessa John Hansell omistikin jo vähintään yhden pullon yli 120 tislaamon viskiä. Mutta myös oluet kiinnostivat.
Pennsylvaniassa oli noihin aikoihin pakko ostaa tiettyjä oluita aina 24 pullon laatikoissa. Jos kyseisestä oluesta ei pitänyt, käsissä oli vielä 23 pulloa samaa tavaraa jäljellä.

Hansell sai idean: hän aloitti olutklubin, johon kutsui itsensä lisäksi 23 jäsentä. Hän osti 24 laatikkoa olutta ja jakoi ne niin, että jokainen sai yhden pullon jokaista laatua. Mukaan hän laati On Tap -uutiskirjeen, jossa kertoi jokaisesta laatikossa olevasta oluesta. Ja laittoi sellaisen klubimaksun, että sai itse omat oluensa ilmaiseksi.

Toiminta lähti käsistä saman tien. Newsletterin koko paisui, ja Hansell alkoi jakaa sitä paikallisiin baareihin. Sieltä alkoi tulla mainostajilta ehdotuksia, ja lopulta käsissä oli jo todellinen julkaisu. Hansell päätti ottaa mukaan myös viskit ja nimetä lehtensä Malt Advocateksi.

Neljäntoista vuoden ja kahden akateemisen loppututkinnon jälkeen Hansell irtisanoutui tieteentekijän töistään. Hän päätti ryhtyä päätoimiseksi olut- ja viskilehden kustantajaksi. Päätoimittajan työn ohella hän perusti WhiskyFestin, toimeentulo olisi taattu.

Sitten piti vain kertoa vanhemmille, että hän jättäisi kunniallisen työnsä ja ryhtyisi päätoimisesti käsittelemään alkoholia. Kaiken perhetaustan keskellä se ei ollut mikään pieni asia kerrottavaksi.

Äiti hyväksyi sen aikaa myöten, mutta isäpuoli ei päässyt uutisesta koskaan yli.

Hansellin lupaavasti alkanut viski- ja olutmiehen ura oli vähällä päättyä alkuunsa, kun hän sai Lontoon-lennolla veritulpan.

Lääkärin määräyksenä oli verenohennuslääkkeen lisäksi täydellinen alkoholikielto puolen vuoden ajaksi.

”I told the doctor that I drank for a living.”

Lopulta, pitkällisten neuvotteluiden jälkeen, Hansell sai lääkäriltä luvan nauttia kaksi alkoholiannosta päivässä.

”So for the next six months, I had exactly two drinks a day. Every day. Doctor’s orders.”

Veritulpan jälkeen Hansell joutui vielä toisenkin kerran kohtaamaan tilanteen, jossa hän oli vähällä joutua luopumaan urastaan ja harrastuksestaan. Hän sai 2000-luvun alussa pitkänmatkanjuoksijana plantar faciitis -diagnoosin ja alkoi sen seurauksena tuntea äärimmäisiä kipuja, joita ei saatu aisoihin. Tarjolla olisi ollut lääke, mutta se olisi edellyttänyt täydellistä luopumista alkoholista.

Hansell valitsi kivun.

Sittemmin John Hansell on oppinut elämään kivun kanssa. Hän on myös hankkinut monia viskejä, joihin liittyy tarinoita elävistä ja kuolleista. Hansell ei puhu viskin keräämisestä vaan kertymisestä: moni tärkeä pullo on löytänyt tiensä hänen luokseen.

Sittemmin John Hansell vaihtoi Malt Advocaten nimen Whisky Advocateksi ja luopui tänä keväänä myös sen päätoimittajuudesta.

Silti tuota lehteä lukee nyt eri silmillä, kun tietää John Hansellin tarinan.

Aivan niin kuin Michael Jacksonin teoksia lukee eri silmillä, kun tuntee hänen tarinansa. Viskikulttuuri on pohjimmiltaan tarinoiden kulttuuri.

Iain Banks: Raw Spirit

Skotlantilainen Iain Banks (1954–2013) tunnettiin säkenöivänä tieteiskirjailijana nimellä Iain M. Banks. Mainstreamissa hän esiintyi ilman M-kirjainta välissä, ja ehtipä hän kirjoittaa yhden non fiction -teoksen viskistäkin. Raw Spirit: In Seach of the Perfect Dram julkaistiin 2003.

Raw Spirit alkaa korostetusti toimeksiannolla, ja tämä sama sävy kulkee kirjassa alusta loppuun. Banks ei ole viskin asiantuntija, vaan hän suorittaa saamaansa toimeksiantoa viskikirjan kirjoittajana. Kun tekstiä lukee, vaikuttaa siltä, että oikeasti hän haluaisi kirjoittaa Irakin sotaa vastustavan pamfletin tai teoksen maailman hienoimmista autoista. Mutta eipä hätää: kukaan ei varmaan vastusta, jos hän ujuttaa nuo teemat viskikirjansa sisään.

Raw Spiritin kehyskertomuksena on sekalainen joukko tislaamovierailuita, joista muutamassa päästään sentään ihan aiheeseenkin asti. Huomattava osa kirjasta on kuitenkin George W. Bushin ja Tony Blairin hallintojen kritiikkiä, ärtynyttä murinaa Irakin sodasta (sinänsä aiheellista, mutta jossain muussa kontekstissa). Iloa elämään tuovat kuitenkin hienot autot, joilla Banks pääsee reissuillaan ajamaan (sinänsä sisällötöntä). Land Rover Defender 110 Country Station Wagon Td5, BMW M5 ja Jaguar Mark II 3.8 vuodelta 1965 saavat osakseen massiivista suistutusta, ja niiden hienouksia Banks kuvailee syvällisen intohimoisesti.

Kunpa sama intohimo kohdistuisi viskiinkin.

Banksin lähtökohta täydellisen viskin etsintään on alusta asti jotenkin teennäinen, aivan kuin hän ei uskoisi siihen itsekään. Maailman parhaan mallasviskin etsintä, onhan se oikeasti vähän lapsellista – yhden tietyn viskin nimeäminen sellaiseksi tällaisen autoilureissun lopuksi. Myös taustatyön heppoisuus ja jatkuva apologia siitä, että kyseessä ei ole tietoteos, rasittavat tekstiä. Banks antaa itselleen toistuvasti anteeksi, ettei jaksa syventyä aiheeseensa ja tehdä kotiläksyjään kunnolla.

Glenfiddich 21 yo Gran Reserva on Banksin mielestä hieno viski, samoin rakkaus Laphroaigiin on olevinaan hyvinkin syvällistä, mutta teoksen tislaamovierailuista ja maisteluista puuttuu löytämisen riemu. Viskistä itsestään ei tunnu löytyvän mitään. Ehkä se on sitten se Irakin sota, joka kaihertaa mieltä.

Totta kai Banks on ammattireiska, teksti juoksee kuin hevosvaljakko baijerilaisen urheiluauton konepellin alla. Silti sota ja nopeat autot eivät muodosta orgaanista kokonaisuutta viskin kanssa, niillä ei tunnu olevan mitään tekemistä keskenään. Asiat jäävät ilmaan roikkumaan eivätkä täyty merkityksistä. Huumori ja tekstin lennokkuus toki pelastavat paljon, mutta ihan kaikkea ei niilläkään saa korjattua.

’Banksy, what’s this about you writing a book about whisky?’¨

’It’s true. They’re going to pay me to drive around Scotland, or be driven around Scotland… whatever, visiting distilleries and drinking whisky.’

’So it wasn’t a joke?’

’No, not a joke.’

’And you’re sure it’s not a dream you’ve, like, mistaken for reality?’

’Definitely. I have a signed contract. Want to hear it rustle?’

’Just wanted to be sure. So, you’ll be wanting help with this…’

Raw Spirit kasvaa oikeastaan muistelmateokseksi ajalta, jolloin nyt jo edesmennyt kirjailija vieraili skotlantilaisissa tislaamoissa ja murehti modernia sodankäyntiä. Jos Raw Spiritin lukee sellaisena, ei pääse pettymään, ainakaan pahasti. Mieluummin suosittelen Banksin tuotannosta kuitenkin jotain muuta, esimerkiksi jotain Kulttuuri-sarjan teosta. Hän oli kiistatta parhaimmillaan muissa aiheissa kuin viskissä.

Ulf Buxrud: Rare Malts: Facts, Figures and Taste

Ruotsissa syntyneen mutta sittemmin Floridaan kotiutuneen Ulf Buxrudin teos Rare Malts -pullotesarjasta on vaikuttava kirja. Teos esittelee kaikki Rare Malts Selectionin yksilöt, niiden tislaamot ja pienetkin detaljit. Se on ulkoasultaan vaikuttava ja kuvallisesti herkullinen. Kaiken kaikkiaan kirja dokumentoi merkittävän palan katoavaa viskihistoriaa.

Rare Malts: Facts, Figures and Taste (Quiller Publishing, 2006) alkaa pitkistä selvityksistä, joissa käydään listamuodossa läpi jokainen 121 pullotetusta sarjan viskistä ja tarkastellaan sarjan erityispiirteitä. Yhteensä 36 tislaamoa tuotti oman Rare Malts -pullotteen tai useita pullotteita vuosina 1995–2005. Pakkaukset hieman vaihtelivat, pullotuskoot vaihtelivat, joissain oli virheitä etiketeissä.

Sen jälkeen Buxrud syventyy aakkosjärjestyksessä jokaiseen sarjan tislaamoon ja pullotteeseen. Erityisesti Brora- ja Port Ellen -aukeamat tuottavat tykytyksiä. Brorat vuodelta 1972 ja Port Ellenit vuodelta 1978 lienevät paitsi halutuimpia Rare Malts -viskejä myös arvostetuimpia pulloja koko maailmassa. Niiden hinnat ovat kuitenkin lentäneet kauan sitten katosta läpi.

Nykyvinkkelistä on oikeastaan melkein mahdoton käsittää, että aikoinaan Rare Malts -pullot tulivat kauppoihin noin 80 punnan hintaan. Ne olivat United Distillers & Vintnersille ja sitä seuranneelle Diageolle vain yksi keino esitellä yhtiön tislaamoita. Hyviä ja edustavia tynnyreitä valittiin pullotettavaksi single malteina, ei mitään sen ihmeellisempää.

Rare Malts -sarjan lopettamisen jälkeen olen miettinyt paljon sitä, miksi Diageo halusi julkaista The Managers’ Choice -sarjan vuonna 2009 ja millä perusteella siihen pullotetut tynnyrit valittiin. Siinä missä Rare Malts pyrki edustavuuteen, The Managers’ Choice pyrkii jonkinlaiseen poikkeavuuteen – moni siihen valituista tynnyri on täysin erilainen kuin mikään aiempi tislaamon tuotannossa.

Yleensä nuo tynnyrit ovat vielä olleet erittäin aktiivisia ja sen seurauksena kypsytysajat suhteellisen lyhyitä. The Managers’ Choicen keskimääräinen pullote on noin 13-vuotias ja alkuperäiseltä hinnaltaan yli 250 puntaa (nykyään viskikaupat yrittävät päästä alennusmyynneissä niistä eroon paljon halvemmalla). Vastaavasti Rare Malts -sarjassa on saanut aikoinaan jopa noin 30-vuotiaan pullotteen alle satasella. Ja se on kaiken lisäksi edustanut komeasti tislaamon omaa tyyliä. Maailma on muuttunut.

Ulf Buxrud on kirjan kirjoittamisen jälkeen pitänyt yllä Rare Malts -sivustoa, jossa hän edelleen käy keskustelua sarjan pullotteista ja listaa maailmalta löytyneitä poikkeavuuksia sekä nykyään myös väärennöksiä. Sivustolla tajuaa, miten myös viskimarkkinat alkavat olla huijareiden ja diilereiden temmellyskenttää, ja sen takia suosittelen rauhoittavaa Rare Malts -teosta iltalukemiseksi viskiharrastajalle. Kirjan lukeminen aiheuttaa vakavaa kutinaa lompakossa.

Richard Paterson & Gavin D. Smith: Goodness Nose: The Passionate Revelations of a Scotch Whisky Master Blender

Richard Patersonin omaelämäkerta Goodness Nose mullisti käsitykseni tuosta miehestä, jonka kuvittelin YouTube-videoiden perusteella lähinnä jonkinlaiseksi eksentriseksi egomaanikoksi, viskiä ympäri lattioita paiskovaksi nenämieheksi, joka varmaan nukkuukin kravatti kaulassa ja taskuliina taskussa.

Olin väärässä, niin väärässä kuin voi olla. Gavin D. Smithin kanssa kirjoitettu kirja paljastaa, millainen mies Paterson oikeasti on (tai haluaa olla): hauska, nokkela ja tarkkavaistoinen. Hän myös osaa tunnustaa satunnaiset virheensä, mikä ei ole ihan vähäinen saavutus alalla, joka perustuu kovapintaiseen uskottavuuteen.

Goodness Nose: The Passionate Revelations of a Scotch Whisky Master Blender (Neil Wilson Publishing, 2008) sisältää 206 sivua täyttä tavaraa. Rakenteeltaan se on perinteinen mutta toimiva: Paterson syntyy, rauhoittuu vauvana viskimaidosta, joutuu kahdeksanvuotiaana arvioimaan isälleen viskiä ja epäonnistuu, päätyy harjoittelemaan tislaamoihin, kipuaa vähitellen Whyte & Mackayn mestarisekoittajaksi, kehittyy alan ikoniksi.

Paterson on ehtinyt nähdä viskiteollisuuden koko kaaren 1960-luvun kotikutoisuudesta nykyiseen markkinointikoneistojen ylläpitämään viskibuumiin. Maailma on todella muuttunut niistä ajoista, kun dramming oli vielä voimissaan ja miehet tislailivat jatkuvassa kekkulissa viskejään. Yksi kirjan kuvista näyttää Whyte & Mackayn perustajat James Whyte ja Charles Mackay työnsä ääressä. Kuvateksti on vähintään pysäyttävä ja näkyy kai juuri ja juuri myös oheisessa kuvassa: ”Our founding fathers – James Whyte and Charles Mackay – who both died of cirrhosis of the liver.”

Loppua kohti Patersonin tarinan kaari alkaa hiukan rakoilla, kun menestystä tulee niin paljon, ettei jännite enää oikein kestä. Silti Goodness Nose on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Pakko se on myöntää, että kova äijä on kyseessä, vaikka en mikään suuri The Dalmoren ystävä olekaan. Enkä aio edelleenkään heittää viskejäni pitkin lattioita.