viskikirjat

Alan Keegan: Scotch in Miniature

Miniatyyrit ovat viskipiireissä ihan oma maailmansa. Ian Buxton on antanut arvokkaan neuvon kaikille, jotka harkitsevat aloittavansa miniatyyrien keräilyn: se on oudon addiktoivaa, älä ihmeessä aloita (tuhannen taalan vinkki löytyy kirjasta 101 Legendary Whiskies).

Keegan_Scotch_In_Miniature_004Kun asian pitää mielessä, Alan Keeganin Scotch in Miniature. A Collector’s Guide to Whisky Miniatures (Famedram, neljäs laitos, 2001) on oikeastaan aika hauska pieni kirja. Aiemmissa kirjan laitoksissa – ensimmäinen vuodelta 1982 – oli pystytty luettelemaan kaikki myynnissä olleet viskiminiatyyrit, mutta 2000-luvun alussa peli oli lopullisesti menetetty, kun viskivalikoimien määrä räjähti käsiin. Siitä tulee minityyrien keräilyä käsittelevään kirjaan hassu pohjavire. Neuvotaan keräilemään, mutta ei enää pystytäkään kertomaan, mitä keräiltävissä on. Vuonna 1996 julkaistun kolmannen laitoksen jälkeen kirjan ajatus on päässyt hiukan karkaamaan.

Keegan kuitenkin esittelee miniatyyrien maailmaa ja niiden keräilyä paneutuneella otteella. Esimerkiksi minien laittaminen esille kuuluu yhden luvun aiheisiin. Lisäksi hilpeyttä nykylukijassa herättää, kun Keegan suosittelee pahvisen kortiston luomista miniatyyrien tietojen arkistointia varten.

En ollut tietoinen, että pikkupulloissa on ylipäänsä olemassa ”true miniature” -kategoria. Sillä Keegan tarkoittaa minejä, jotka ovat oikeiden viskipullojen pienikokoisia kopioita:

”There is a special satisfaction to be had from possessing these replicas, particularly if the shape of the larger bottle or the design of the label is pleasing or unusual.”

True miniaturet ovat minien keräilijöiden maailmassa halutuimpia, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Se ulkopuolelle jäävät sellaiset viskit, joiden laatu voi olla melkein mitä vain, koska miniatyyri on itse ainoa lopputuote. Sellaisten massamarkkinat eivät ole kummoiset.

Keegan luettelee teoksessa muutamia mahdollisia lähtökohtia minien keräilyyn:

  1. Concentrate on ’official’ bottlings by the proprietors of the distilleries.
  2. Collect a miniature on each distillery.
  3. Expand to collecting each strength and age available.
  4. Concentrate on the products of a particular merchant.
  5. Buy any miniature containing malt from a particular distillery or group.
  6. Collect ’true’ miniatures only.
  7. Confine your interest to miniatures produced by blending companies with their own product label.
  8. Specialise in miniatures used for product promotion.
  9. Seek out commemorative labels.

Kiinnostavana yksityiskohtana Keegan kertoo United Distillersin (nykyisen Diageon) Flora & Fauna -sarjan miniatyyreista. Niitä on olemassa kolme: Aberfeldy, Blair Athol ja Clynelish. En tiennyt niiden olemassaolosta. Olin luullut, ettei sarjasta tehty minejä ollenkaan, kun niitä ei ole missään näkynyt. (Huono selitys, tiedän!)

Keegan_Scotch_In_Miniature_003Tässä tulee ilmi se, mistä Ian Buxton varoittelee. Miniatyyreistä tulee helposti koukuttavia keräilykohteita, kun pulloja on tehty alun perinkin vähän ja harvinaisuuksien liikkuminen markkinoilla on nihkeää. Tuhannen euron miniatyyri on mielestäni todella jotain, missä ei ole mitään järkeä. Silti tietyistä mineistä maksetaan sellaisia summia. Täysikokoisissa keräilypulloissa on kuitenkin nauttimisen mahdollisuus ystävien kanssa, kun riittävästi aikaa on kulunut ja tekee mieli juhlistaa jotain juhlistamisen arvoista tapahtumaa. Miniatyyreissä normaali kokoluokka on kuitenkin vain viisi senttilitraa, eikä sillä vielä kuuhun mennä.

Keeganin kirja on varsin kepeää luettavaa. Alkupuolella kerrotaan yleispäteviä faktoja mineistä, loppupuolella esitellään yleisellä tasolla skotlantilaisten tislaamoiden minivalikoimista. Kaikkineen kirjasta jää kaipaamaan sellaista mehustelujaksoa, jossa olisi kerrottu maailman harvinaisimmista ja halutuimmista miniatyyreistä – niistä mainitaan vain ohimennen.

Keegan_Scotch_In_Miniature_002Kunnon tarinointi esimerkiksi Usher’s Old Vatted Glenlivet -miniatyyristä olisi ollut paikallaan, koska kirjan ongelmana on tietty yleispätevyys. Näin kiihkeässä aiheessa olisi luullut, että siitä olisi ollut verraten helppoa viedä tekstiä radikaasti pidemmälle. Lisäksi olisin mieluusti lukenut hiukan enemmän pohdintaa minien kokoluokista. Viisi senttiliraa on normi, mutta mistä se on peräisin? Ja miksi kymmentä senttilitraa kutsutaan nimellä double double? Siitäkään Keegan ei kerro mitään. Double doublea ovat käyttänyt muun muassa Glenmorangie ja Glenrothes. Sen sijaan Keegan kyllä mainitsee maailman pienimmät miniatyyrit micro-minin ja piccolon ohimennen, mutta ei kerro niiden kokoluokkaa.

Silti kirjalla on paikkansa, jopa tällä vajavaisen oloisella neljännellä laitoksella. Olen korkkaillut vuosien saatossa varsin huomattavan määrän minejä, mutta silti kirjassa oli paljon sellaista, mistä en ollut tietoinen. Mitäpä sitä viskikirjalta muutakaan toivoisi kuin sivistävää vaikutusta. No, ehkä isompaa ja näyttävämpää ulkomuotoa ehkä. Scotch in Miniature on hädin tuskin korttipakkaa suurempi kirja, horjuvalla piirroskuvituksella. Sympaattista sekin.

Charles MacLean: Scotch Whisky. A Liquid History

Jos pitäisi valita hyllyyn yksi perusteos skotlantilaisen viskin varhaishistoriasta, valinta olisi omalla kohdallani itsestään selvä. Charles MacLeanin Scotch Whisky. A Liquid History (Cassell Illustrated, 2003) on niin vakuuttavasti tutkittu, huolella koottu ja tyylikkäästi kirjoitettu, että vastaavaan lopputulokseen yltäminen on kova haaste mille tahansa teokselle.

Nyt kun tuo tuli sanottua heti pois, voidaan mennä asiaan.

MacLeanin maine viskihistorioitsijana on sitä luokkaa, että Liquid Historyn kyytiin on helppo hypätä. Teoksen suuri ansio on Skotlannin 1700- ja 1800-lukujen viskitoiminnan syvällisessä kartoituksessa. Yllättävän paljon noina aikoina kuitenkin tapahtui, vaikka yleensä mieleen tulee vain muutaman tislaamon perustamisvuosi ja joitain yksittäisiä tapauksia – kuten vuonna 1826 toimeenpantu Excise Act, joka nitisti laittoman tislaamisen Skotlannissa lähes kokonaan. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_002MacLean on kaivanut noista vuosisadoista valtavasti tietoa ja saanut sen puettua sujuvasti luettavaan muotoon.

Totta kai MacLean lähtee kerimään tarinaansa kaukaa, niinhän viskihistoriikissa kuuluukin. Kelataan arabit, aasialaiset, kuninkaat, aqua vitaet ja uisgebaughit. Vähitellen 1700-luvulla päästään kotipolttoisten makuun, ja siellä syntyvät ensimmäiset tislaamoiksi kutsuttavat rakennukset Skotlannin maaperälle. Esivalta on heti ankarasti tislaajien kimpussa, ja vähitellen myös raittiusliike nousee. Siitä huolimatta ovelat kansanmiehet onnistuvat tiputtelemaan pillistä sen verran viinaa, että siitä riittää kerrottavaa myöhemmille sukupolville ihan viskihistoriikkiin saakka.

Suurena tapauksena MacLean nostaa esiin maailman ensimmäisen brändätyn viskin, vuonna 1853 lanseeratun Usher’s Old Vatted Glenlivetin. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_003Andrew Usherin perään syöksyvät markkinoille muun muassa John Dewar, Arthur Bell, Chivasin veljekset James ja John, Alexander Walkerin poika John Walker, George Ballantine, William Teacher – näin ensimmäiset viskidynastiat ovat valmiina. Blendiviski on päivän sana, ja kun viinikirva tekee tuhoa Ranskassa ja hyydyttää brandyn tuotanon, viskiparonien aika on vihdoin koittanut. Tasakokoiset lasipullot tulevat, massamarkkinat alkavat vetää, viskikuume kasvaa.

Sitten kävi, niin kuin tiedetään: kupla puhkesi Pattisonin veljesten aiheuttamaan kriisiin 1890-luvun alussa. Sitä ennen viskimarkkinat oli jo ehditty jakaa käytännössä Kolmelle Suurelle, jotka olivat James Buchanan & Co., John Dewar & Sons ja John Walker & Sons. Myöhemmin Kolmesta Suuresta tuli Viiden Suuren joukko, kun mukaan lisättiin vielä John Haig & Company sekä Mackie & Co. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_005Maailmansodat ja niiden välissä ollut Yhdysvaltain kieltolaki ravistivat Skotlannin viskiteollisuutta, mutta vanhimmat tislaamot selvisivät niistäkin. Suurin osa Campbeltownin tislaamoista ei selvinnyt.

Loistavana Case Studyna pidän kirjan lukua skotlantilaisen viskin vaiheista Italiassa. Samanlaisen olisin toivonut voivani lukea myös Single Malt Whisky. An Italian Passion -kirjasta, joka jätti olennaiset taustat kertomatta ja keskittyi lähinnä tunnelmointiin. MacLean kertoo, miten viski tuli Italiaan erittäin vahvasti liittoutuneiden joukkojen mukaan toisen maailman sodan lopussa, ja pian sen jälkeen Giovannino il camminatore (Johnnie Walker) oli kaikkien huulilla. Maahantuontiverkosto oli ollut olemassa jo ennen sotaa, ja kun agentuurit alkoivat kilpailla toisiaan vastaan, viski leimahti Italiassa isosti:

Firms which have been involved in the pre-war import trade re-established contacts with producers and new firms – such as D. & C. and Rinaldi in Bologna, Silver in Florence, Riviera (later Dateo) in Milan and Salengo (which became SPIRIT) – competed with one another to obtain brand franchises. The importance of these agents in developing the Italian market cannot be overemphasised. Wise brand owners gave them a free hand – it was impossible for outsiders to comprehend the complexities of the market place.

Noiden aikojen suuria persoonallisuuksia italialaisessa viskibisneksessa olivat muun muassa Enrico Wax, Giuseppe Soffiantino, Vito Bianchi ja Giovanni Ferraretto. Myöhemmin mukaan tulivat Gaetano Bandini (joka nosti J&B:n suosioon), Rino Mainardi ja Silvano Samaroli, Vittorio Salengo ja Luciano Gargano. Viskin markkinointiin pantiin miljoonia televisiomainoksissa ja printissä, samoin baarit ja viinakaupat saatiin voimakkaasti mukaan nostamaan viskiä esiin. Suurena tarinana MacLean kertoo vielä Armando Giovinettin vaiheet hissipojasta Famous Grousen maahantuojaksi ja lopulta Glen Grantin suuruuden tekijäksi Italiassa – Glen Grant on edelleen Italian myydyin viski.

Kirjan painopiste on niin voimakkaasti historiallinen, että 1900-luvun loppupuoliskosta ei jää enää kovinkaan paljon kerrottavaa. Kuvaavaa on, että ”The Renaissance of Single Malts” -luku alkaa, kun kirjaa on jäljellä enää kymmenen sivua. Jakson 1980–1994 mielenkiintoisimmat koukut liittyvät whisky lochin eli tislaamojen massasulkemisen lisäksi alkoholijättien yhdistymiseen eli niin sanottuun merger maniaan. MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_004Kun Guinness ja DCL yhdistyivät, uusi yhtiö sai kesäkuussa 1987 nimen United Distillers – Diageon esiaste oli syntynyt. MacLean nostaa esiin niiltä ajoilta etenkin Ernest Saundersin, joka veivaili johtajana Guinnessin osakkeella niin ansiokkaasti, että päätyi petoksesta lusimaan.

MacLeanilla on myös hyvä ote viskin tuotemarkkinointiin eri aikoina. Kiinnostavana nostona pidän tarinaa Classic Malts -sarjasta, sen edeltäjästä ja sen myöhemmistä kilpailijoista. DCL julkaisi jo vuonna 1982 sarjan, jonka se nimesi ”Ascot Malt Cellariksi”. Kattaukseen kuului neljä single maltia ja kaksi blendiä: 8-vuotias Rosebank, 12-vuotias Linkwood, 8-vuotias Talisker ja 12-vuotias Lagavulin sekä Buchananin Strathconnan ja Haigin Glenleven. Kokonaisuus ei lyönyt läpi markkinoilla, mutta ajatus eteni kuuden vuoden ajan, ja sen seurauksena saatiin hyllyihin Classic Malts.

Alkuperäinen Six Classic Malts (Lagavulin, Talisker, Oban, Dalwhinnie, Cragganmore, Glenkinchie) syntyi United Distillers & Vintnersillä ajatuksesta, jolla ihmiset saatiin kokeilemaan erilaisia single malt -viskejä Skotlannin eri alueilta. Tuotteiden ikämerkinnät olivat väliltä 12–16 vuotta, niiden etiketit uusittiin ja niitä hyödynnettiin tislaamojen vierailukeskusten tarjonnassa aktiivisesti. Moni kuluttaja lopulta halusikin kokeilla niitä kaikkia, vaikka oli aiemmin tyytynyt kippaamaan vain yhtä merkkiä.

Classic Malts of Scotland -sarja tuotiin markkinoille vuonna 1988. UDV:n kilpailija Allied toi vuonna 1991 markkinoille oma versionsa vastaavasta sarjasta. ”Caledonian Maltsiin” kuului Tormore ja Miltonduff (kumpikin Speysidelta), Glendronach (Aberdeenshiresta) ja Laphroaig (Islaylta) – myöhemmin Scapa (Orkneylta) korvasi Tormoren, mutta se ei pelastanut sarjaa. Vielä vuonna 1994 Seagrams tuli ulos oman vastaavan kattauksensa kanssa. ”Heritage Malts” sisälsi pelkästään Speysiden alueen tuotteita, ja vaikka Longmorn, Glen Keith, Strathisla ja BenRiach ovat tuottaneet laadukasta viskiä, setti ei lähtenyt lentoon. Sekin kuopattiin vähin äänin.

MacLean_Scotch_Whisky_A_Liquid_History_006Tilanne kertoo hyvin siitä, että UDV:llä ja sittemmin Diageolla on ollut niin vahva asema markkinoilla, että yhtiö on voinut tuoda kauppoihin jokaiselta viskialueelta keskimääräistä laadukkaamman tuotteen (paitsi Campbeltownista, joka on vaiettu kuoliaaksi). Ja totta kai yhtiöllä on ollut myös markkinointikoneistossa sellainen dieseli jyskäämässä, ettei se ole hyytynyt ihan ensimmäiseen mäkeen. Joitain miljoonia puntia Classic Malts -sarjan markkinointiin on varmasti vuosien saatossa tullut pistettyä.

MacLeanin historiikki on sen verran painava teos, että siitä riittää pureksittavaa pidemmäksi aikaa. Jos jotain toivomisen varaa vielä jäi, yksilöiden tarinoiden erottumisen eteen olisi voinut tehdä hiukan enemmän, koska MacLean selvästi kulkee historiassa mieluummin yhtiöiden ja niiden omistajuuksien kautta. Myös selvemmin erottuvat tislaamohistoriikit olisivat elävöittäneet teosta kovasti. Kaikesta huolimatta vahvasta perusteoksesta on kyse. Jos 1700–1800-lukujen vaiheet Skotlannin viskiteollisuudessa kiinnostavat, tätä kirjaa ei voi ohittaa.

Stuart Delves, Jamie Jauncey & Damian Mullan (ed.): 26 Malts – Some Joy Ride

Jos saisit tehdä viskipullolle etiketin mutta et saisi mainita siinä tislaamon nimeä, millaisen tekisit? Tällaisen haasteen The Scotch Malt Whisky Society heitti 2000-luvun alussa 26 graafikolle ja 26 ammattikirjoittajalle, jotka valittiin tekemään etiketit 26 viskipulloon. Society julkaisi nuo pullot ja projektista kertovan kirjan vuonna 2005.

Stuart Delvesin, Jamie Jaunceyn ja Damian Mullanin toimittama 26 Malts – Some Joy Ride (Cyan Books, 2005) on todella erilainen viskikirja. Se tulee tavallaan tyhjästä. Kirjoittajat eivät Charles MacLeania lukuun ottamatta sano suomalaiselle lukijalle yhtään mitään, eikä graafikoissakaan ole yhtään tuttua nimeä. Delves_et_al_26_Malts_002Tosin hauskana yllätyksenä tekijäjoukosta nousee esiin suomalainen Nina Grönblom, jonka yhdessä Jules Hornen kanssa tekemä etiketti 41.33-pullotteeseen on mielestäni sarjan parhaita esityksiä.

Jossain määrin ärsyttävää on, ettei kirjassa ole kerrottu, minkä tislaamon tuotteista on ollut kyse – vain muutamassa tekstissä vilahtaa tislaamon nimi. Toisaalta se on SMWS:n hengen mukaista, toisaalta… vähän turhaa. Kun koodeja ei kuitenkaan muista ulkoa, koko ajan pitää käydä vilkaisemassa, mistähän viskistä tässäkin jutussa puhutaan lääkemäisenä tai vahamaisena. Sarjaan valitut viskit olivat siis nämä:

64.8 (Mannochmore 12 yo 57,2%)
29.44 (Laphroaig 13 yo 1991/2005, 58,4%)
2.62 (Glenlivet 16 yo 57,8%)
3.109 (Bowmore 12 yo 1992/2005, 60,7%)
44.29 (Craigellachie 11 yo 1993/2005, 59,7%)
4.104 (Highland Park 16 yo 1988/2005, 54,6%)
64.9 (Mannochmore 12 yo 56%)
3.105 (Bowmore 12 yo 54,8%)
3.108 (Bowmore 12 yo 1992/2005, 59,6%)
41.34 (Dailuaine 14 yo 59,8%)
122.10 (Loch Lomond/Croftengea 12 yo 60,5%)
41.33 (Dailuaine 14 yo 1990/2005, 60,4%)
37.26 (Cragganmore 18 yo 59,9%)Delves_et_al_26_Malts_005
55.15 (Royal Brackla 11 yo 58,4%)
77.10 (Glen Ord 17 yo 57,6%)
24.86 (The Macallan 20 yo 55,2%)
3.110 (Bowmore 12 yo 1993/2005, 63,6%)
2.63 (The Glenlivet 16 yo 1988, 59,8%)
53.92 (Caol Ila 25 yo 59,1%)
66.19 (Ardmore 20 yo 1985/2005, 54,1%)
77.11 (Glen Ord 17 yo 58,7%)
45.16 (Dallas Dhu 29 yo 1975, 49,2%)
37.27 (Cragganmore 19 yo 59,6%)
27.60 (Springbank 15 yo 1989/2005, 54,9%)
26.40 (Clynelish 12 yo 53,9%)
26.42 (Clynelish 12 yo 58,5%)

Jokainen pullotettiin hiukan poikkeavasti 50 cl:n koossa. Lisäksi erät olivat sen verran pieniä (155–445 pulloa), ettei noita lestejä ole juuri viime vuosina enää missään näkynyt. Esimerkiksi Whiskybasen tietokannassa on kuva ainoastaan viidestä 26 Malts -sarjan etiketistä (55.15:stä eli Royal Bracklasta, 24.86:sta eli The Macallanista, 27.60:sta eli Springbankista ja kummastakin Clynelishista, 26.40:stä ja 26.42:sta).

Viskivalinnat kuvaavat 26 Malts -hankkeen henkeä, josta huokuu tietty randomness, sattumanvaraisuus. On otettu, mitä on sattunut tulemaan. On kutsuttu kirjoittajia ja graafikoita ilmoittautumaan, on pistetty toisilleen tuntemattomat ihmiset pareiksi ja kaikille eteen jotain viskiä, mistä ei ole mitään tietoa. Ideassa on jotain viehättävää, mutta se on toisaalta tämän kirjan heikkous: kaiken näennäisen innostuksen välistä paistaa yhdentekevyys.

Delves_et_al_26_Malts_003Kirjan tekstit ovat suoraan sanottuna tylsiä. Kenelläkään ei ole näistä viskeistä oikein mitään sellaista sanottavaa, mikä ei kääntyisi joko a) oman erinomaisuuden ylistämiseksi tai b) saavutetun lopputuloksen apologiaksi. Yleensä tarinan kaava on vielä täysin samanlainen, väkisin väännetty kronologinen sepustus. On saatu hassu samplepullo, jolle on vähän naureskeltu. On käyty SMWS:n linnoituksessa saamassa maisteluoppia Annabel Meiklelta. On ideoitu vimmatusti, on väännetty ensimmäiset ideat paperille, on napattu jokin niistä ideoista, on hierottu etiketti valmiiksi. Ja sitten on ollut pakko kirjoittaa tämä selostus etiketin synnystä, kiviäkin kiinnostaa, hoh-hoi.

Rehellisesti sanottuna en pidä edes sarjan etikettejä keskimäärin kovinkaan vaikuttavina graafisina esityksinä. Vain muutamassa oivallus tuntuu sellaiselta, ettei se ole ollut parivaljakon puoliväkinäisessä ensitapaamisessa syntynyt ensimmäinen ja ilmeisin idea. Vaikka säkkipillit ja nummimaisemat puuttuvat, viskilasin ympärille on lähdetty todella monessa tapauksessa rakentamaan jotain ihan käsittämätöntä himmeliä. Graafikko olisi todennäköisesti halunnut heittää kirjoittajan kiusalliset runorimssut pois sotkemasta perusideaa, mutta projektin hengen mukaisesti ne säkeet on ollut sinne pakko työntää. Lopputulos on liian monessa tapauksessa kompromisseja ja kömpelyyttä, joka ei voi mitenkään kunnioittaa kyseiseen pulloon laitettua viskiä tai sen maistajan tyylitajua.

Delves_et_al_26_Malts_004Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Jos tällainen viskipullojen etiketteihin liittyvä semipinnallinen esitys vetää puoleensa, 26 Malts on ihan mukavaa selailtavaa. Ja varmasti se toimii jonkinlaisena lähihistoriallisena dokumentaationa siitä, miten vaikeaa on löytää jotain aidosti uutta graafista tai tekstillistä ideaa viskipullon etikettiin, kun siitä on ensin poistettu brändi ja tarina. Tämän jälkeen muistaa jälleen kunnioittaa ikonisia logoja ja sitä työtä, jota viskien tarinateollisuudessa on sitkeästi vuosikymmenien ajan tehty. Ihmisiä kunnioittavalle markkinoinnille on maailmassa aina paikkansa. Se ei perustu temppuihin eikä kikkoihin.

Andrew Cameron: The Myth, The Mafia and The Magic

Käsikirjoittaja ja kirjoittamisen ammattireiska Andrew Cameron sai vuonna 2006 toimeksiannon pieneltä Edradourin tislaamolta: pitäisi tehdä kässäri tislaamon esittely-dvd:tä varten. Cameron ei tietysti vanhana viskibloggarina tyytynyt vain käsikirjoitukseen vaan värkkäsi sen kylkeen myös pienen tislaamohistoriikin. Sittemmin Edradour on noussut Andrew Symingtonin käsissä ja viskibuumin siivittämänä uuteen kukoistukseen, joten historiikistakin tarvittiin uusi laitos kevääksi 2015. Cameron on lisännyt siihen uutta tutkimusta ja ihmisten lähettämiä uusia tietoja, mutta ei erittele tarkemmin, mitä ne ovat.

The Myth, The Mafia and The Magic. The History of the Edradour Whisky Distillery (Matador Publishing, 2015) on linjassa tislaamon kokoluokan kanssa – Edradour tuottaa maksimissaan noin 130 000 litraa alkoholia vuodessa ja kilpailee edelleen aktiivisesti Skotlannin pienimmän tislaamon paikasta Kilchomanin ja muutaman uuden tulokkaan kanssa (joskin mikrotislaamoihin verrattuna peli taitaa olla jo menetetty). Olisi ollut täysin yliampuvaa rakennella tislaamohistoriikista nahkakantista magnum opusta a’la Glenfarclas tai yhdistellä siihen laajemmin Andrew Symingtonin tai Signatoryn bisnestarinaa. Lopputuloksena on pieni kirjanen, 90 sivua. Värikuvia on lukujen välissä muutamia, mutta mitään visuaalista ilotulitusta taskukirja ei tarjoile.

Cameron_The_Myth_The_Mafia_And_The_Magic_002Nahkakansia ei tosiaan jää kaipaamaan, mutta hiukan syventämistä olisi ollut hienoa saada mukaan. Nyt tislaamon henkilökuntakin jää täysin mykäksi, muutamaa anonyymiä haastattelua lukuun ottamatta. Vanhoista valokuvistakaan ei ole pystytty tunnistamaan edes keskeisiä hessuja, jotka ovat kuitenkin pyörittäneet koko tislaamoa. Lisäksi Edradourin pullotteiden kelailu jää pariin blendiin, Pernod Ricardin lanseeraamaan ensimmäiseen single maltiin ja Symingtonin tuotekehityksen päälinjoihin. Kuolattavaa olisi voinut heittää tiskiin kosolti enemmän, kertoa vaikka perusvalikoiman taustoista tai tynnyrivalinnoista. Ja ylipäänsä Edradouria, sen luonnetta ja tyyliä olisi voinut vertailla alueen muihin tislaamoihin.

Jos nurinan jättää hetkeksi syrjään, Edradourin tarina on vetävä ja monipolvinen. Otsikkoon ladattu mafia-sana herättää kiinnostuksen välittömästi, koska kunnon gangsteritarinaa ei ole päässyt tislaamohistoriikkiin niputtamaan kovinkaan moni. Edradourilla on mafiatarinoille ihan katettakin, koska melkoiset peliveijarit ovat olleet kieltolain aikana kelkassa mukana.

Cameron itse kävi Edradourilla ensimmäistä kertaa vuonna 2002, juuri kun Andrew Symington oli sen ostanut. Toisella vierailulla 2005 heräsi suurempi kiinnostus ja kolmannella vierailulla, tammikuussa 2006, Cameron ryhtyi uppoutumaan menneisyyteen ja työstämään historiikkia. Tislaamolta hän sai käteensä vain pienen kirjasen, johon oli painettu perusfaktoja tislaamon historiasta. Loput piti kaivaa itse. Cameron kolusi keskeiset arkistot Skotlannissa ja Englannissa ja haastatteli vinon pinon ihmisiä.

Jotain siinä on, että jokaisen viskihistoriikin täytyy lähteä aina vuodesta 1494. Silloin Friar John Corr sai luvan käyttää mallastettua ohraa aquaviten värkkäämiseen ja pannut pantiin laillisesti porisemaan. Sen jälkeen on aina hiukan hiljaisempaa, ja Edradourin kohdalla tislaamon oma historia alkaa vuodesta 1825, jolloin Perthshiren paikalliset farmarit pistivät osuuskunnan pystyyn ja ryhtyivät valmistelemaan viinanpolttoa. Vuonna 1837 löytyy arkistoista ensimmäinen merkintä siitä, että 27-vuotias maanviljelijä Duncan Stewart ja 23-vuotias kauppias James Scott ovat harjoittaneet viskinvalmistusta tislaamossa. Lisenssi on ollut Mungo Stewartin ja Alexander Forbesin. Pian tuon jälkeen toiminta on annettu John McGlashanin käsiin.

Vuonna 1853 Edradour myytiin James Reidille, mutta McGlashan jatkoi vielä tislaamon arjen pyörittämistä. Viskin tislaaminen oli tuohon aikaan pientä, maataloustoiminnan kyljessä tapahtuvaa oheistoimintaa. Ja kovaa sellaista: John McGlashan kuoli 1877 ilmeisesti juomahommien seurauksena, 66-vuotiaana. Jälkipolville on säilynyt sanonta siitä, että John oli Edradourin paras asiakas. Toisaalta hyvin ei mennyt James Reidillakaan, koska hän kuoli jo kymmenen vuotta ennen McGlashania, vain 52-vuotiaana. Jamesin poika Donald Reid keskittyi pitkälti suvun tiluksien hoitamiseen mutta työllisti kolmea miestä ja kahta naista, jotka auttoivat myös tislaamon pyörittämisessä. Lopulta Donaldin mitta tuli täyteen viskibisnestä, ja hän myi Edradourin tislaamon John McIntoshille 1885.

John McIntosh and Company sai Edradourin kukoistamaan. Sopivasti 1880-luvulla phyloxera pyyhkäisi kartalta Ranskan viinitilat ja vei myös brandyn hetkeksi pois markkinoilta häiritsemästä. John McIntosh Whisky kävi hyvin kaupaksi, vaikka toki tislaamo oli myös tuohon aikaan erittäin pieni. Vuonna 1907 lapseton John McIntosh siirsi Edradourin 25-vuotiaan veljenpoikansa Peter McIntoshin haltuun. Kun tultiin 1920-luvun loppuun, alkoi tislaamon alamäki: 80–90 myydyn tynnyrin vuositahti putosi vuoteen 1932 mennessä 21 tynskään. Ja kun Peterin vaimo Annie kuoli vuonna 1928, mies masentui niin, ettei viskintekemisestä tullut sen jälkeen oikein mitään. Käytännössä tuotanto loppui jo vuonna 1929, ja suuri lama oli viimeinen niitti McIntoshin aikakaudelle.

Vuonna 1933 Edradour siirtyi William Whiteleyn haltuun. Whiteleyn henkilöhistoria oli värikäs jo tuohon aikaan. Hän oli työskennellyt James Munro & Sonsin palveluksessa ja liikkunut sujuvasti viskibisneksen harmailla alueilla ennenkin. Vuonna 1908 hän oli pystyttänyt Lontooseen William Whiteley & Companyn pääkonttorin ja kaksi muuta sivutoimipistettä mutta tehnyt 1912 konkurssin. Muutaman nerokkaan manööverin ansiosta Whiteley oli päässyt kuitenkin jaloilleen ja perustanut uuden, W. Whiteley & Co Ltd -yhtiön. Sillä oli 1930-luvun alussa muhkea tuoteportfolio ja kiiltävä julkisivu.

Cameron_The_Myth_The_Mafia_And_The_Magic_003Whiteleyn viskibisnesten lonkerot ulottuivat kieltolain ajan Yhdysvaltoihin. Vuosina 1920–1933 voimassa ollut Volstead Act oli hyödyttänyt Whiteleyn liiketoimia tuntuvasti, ja hän oli solminut siteet Mario Puzon Kummisedän esikuvaan, itseensä Frank Costelloon. Whiteleyllä oli siis mukavasti verirahoja taskussa, kun hän osti Edradourin Peter McIntoshilta 1 050 punnan hintaan vuonna 1933 ja kunnosti sen tuhannella punnalla – jos summat kääntää nykyrahaksi, puhutaan siis yhteensä noin miljoonasta.

Whiteley omisti Edradourin vain viiden vuoden ajan, mutta siinä ajassa hänen King’s Ransom -viskinsä oli tehnyt siitä haluttua tavaraa. Vuonna 1938 Whiteley jäi eläkkeelle 78-vuotiaana ja kuoli kolme vuotta myöhemmin. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt kaupata bisneksensä amerikkalaiselle Irving Haimille, joka oli Frank Costellon lähipiirin miehiä. Ja Costello taas oli noihin aikoihin Yhdysvaltain mafian huipulla.

Haim rakenteli kunnianhimoisesti viskibisneksiään mafian lonkeroiden avulla, ja Edradour oli taas vedossa, kiitos King’s Ransomin ja House of Lordsin. Yhdysvalloissa riitti skottiviskille markkinoita, ja Haim mainosti ahkerasti 1950- ja 1960-luvuilla aikakauslehdissä. Kun Irving Haim kuoli vuonna 1976, hänen viskiyhtiönsä teki voittoa ennen veroja 1,2 miljoonaa puntaa ja kassassa oli ylijäämää kolmisen miljoonaa – nykyrahassa potti oli 14 miljoonan punnan luokkaa.

Haimin jälkeen Edradour päätyi Campbell Distillersin ja sitä kautta Pernod Ricardin käsiin vuonna 1982. Ranskalaisen viinajätin portfoliossa se jäi pahasti paitsioon, ja 1980-luku oli muutenkin viskibisneksessä vaikeaa aikaa. Tislaamossa kuitenkin avattiin vierailukeskus vuonna 1985, ja Pernod Ricard julkaisi Edradourin ensimmäisen single maltin vuonna 1986. Kyseisen kymppivuotias jäi hiukan yksinäiseksi tuotteeksi, ja vaikka tislaamolla oli myös näkyvä paikka brittiläisessä tv-sarjassa King’s Royal, ei Edradourille jäänyt tosielämässä oikein roolia. Vasta vuonna 2002 alkoi tapahtua uudemman kerran, kun Andrew Symington ilmestyi kuvaan ja täräytti 5,6 miljoonaa puntaa pöytään. Ranskalaisille raha kelpasi, ja tislaamo vaihtoi omistajaa.

Symingtonin aikana Edradour on voinut hyvin, varastoissa lepää kiitettävä määrä viskiä ajatuksella valituissa tynnyreissä ja turpeistettu Ballechin on saanut omansa roolinsa kokonaisuudessa, kiitos Laphroaigin Iain Hendersonin oppien. Vuonna 2007 tislaamolle rakennettiin oma pullottamo ja vuonna 2009 uusi varastorakennus. Vuonna 2014 Ballechin kypsyi kymmenvuotiaaksi, ja tarina jatkuu.

Kaikkineen kirjasta jää mieleen ajatus, että historiallisessa perspektiivissä vähäinen omistajien määrä on ollut Edradourin pelastus. Tislaamo ei ole koskaan joutunut varsinaisesti heittopussiksi eikä sen toiminta ole muodostanut omistajilleen samalla tavalla massiivista taloudellista riskiä kuin suuri tuotantolaitos olisi voinut tehdä.

Andrew Cameron on tehnyt pienissä puitteissa kelpo työtä Edradourin historian penkomisessa, mutta henkilöhaastatteluiden avaaminen ja dokumenttien esittely olisivat voineet kohentaa kokonaisuutta selvästi. Tällaisenaan historiikki on mukava pieni kirjanen, pala viskihistoriaa. Toisaalta jos teoksessa kuvailtu Edradourin voittokulku jatkuu, voi käydä niin, ettei se voi enää pitää kiinni Skotlannin pienimmän tislaamon tittelistä, jota se sitkeästi kantaa. Ehkä siinä vaiheessa historiikkikin pitää saada suurempiin raameihin.

Gavin D. Smith: Whisky. A Brief History

Gavin D. Smithin tuotantoon mahtuu monenlaista, ja aina minua huvittaa hänen kirjojensa kansiliepeeseen painettu tieto siitä, että kyseinen herra on erikoistunut elämässään nimenomaan viskiin ja hevosurheiluun. Kuinka hienoa!

Facts, Figures & Fun kuulostaa köykäiseltä kirjasarjalta, mutta Smith on kuitenkin tehnyt siihen osan, joka kantaa nimeä Whisky. A Brief History (AAPPL Artists’ and Photographers’ Press Ltd, 2007). Missään Ardbeg. A Peaty Provenancen painoluokassa tämä Smithin teos ei tosiaan pyöri, mutta kokonaisuutena paketti sisältää silti muutamia ihan hauskoja juttuja viskistä ja sen ympäriltä.

Whisky. A Brief History on selvästi tarkoitettu pubikirjaksi, viskibaarin takahyllyyn, josta toveriaan odottava sieppo voi napata sen pikalukuun. Keskittyneemmissä olosuhteissa kirja jää varsin ohueksi, jos hyllyssä on vähänkään painavampaa viskikirjallisuutta tarjolla.

Smith_Whisky_A_Brief_History_003Sinänsä Whisky. A Brief History lähtee ihan asianmukaisesti viskin historiasta liikkeelle, käydään läpi laillisen tislauksen ja laittoman tislauksen vaiheet ja esitellään maailman viskejä pääpiirteissään. Viskin juomista käsittelevä osuus jää varsin kepeäksi ja loppuu viskicocktailien listaan. ”Have fun!” -lausahdus tiivistää sanoman.

Whisky Tales -luku on kirjan parasta antia, olkoonkin, että tarinat ovat viskistä vähänkään lukeneelle pääosin jo muualta tuttuja. Towserin lisäksi kaikki muutkin kuuluisat tislaamokissat esitellään, Guinnessin ennätysten kirjaan päässeet tastingit käydään läpi, Irish Coffeen syntyhistoria kerrataan jälleen kerran.

Smithin tarinoiden joukosta nousee taas esiin, miten Eriskayn saarelle vuonna 1941 haaksirikkoutunut SS Politician jaksaa edelleen kiehtoa ihmismieltä – se oli siis se laiva, johon Whisky Galoren tarina perustuu. Saarelaiset vapauttivat laivasta 24 000 pulloa viskiä, ja vaikka pullonryöstäjiä jahdattiin ja sakotettiin ja vangittiinkin, muutama pullo tuota viskiä on silti liikkunut jälkimarkkinoilla. Smith kertoo, että Edinburghissa myytiin marraskuussa 1987 huutokaupassa kahdeksan pulloa yhteensä 4 000 punnan hintaan. Lisäksi Bonham’sin huutokaupassa Lontoossa myytiin kyseisen viskin laatikonkansi 1 500 punnalla. Aikamoista.

Smithin tarinoissa myös haamuilla on oma osuutensa. Glenrothesin haamun lisäksi Glen Scotian entisen omistajan tarina tulee kerrottua:

The former Scotch whisky ’capital’ of Campbeltown in Argyllshire also had its share of ghosts, including one resident in Glen Scotia distillery. Glen Scotia was owned by one Duncan MacCallum from 1924 to 1928, when it fell silent, and the story goes that MacCallum was defrauded of the enormous sum of £40,000 by a group of con men. In his distress he drowned himself in Cross Hill Loch, from which the distillery takes its process water. However, another version of the story says that he hanged himself in the distillery mill room. Apparently, one stillman hated going up to the mill room alone at night because he regularly sensed an eerie presence there.

Whisky Characters -luvussa Smith nostaa esiin muutamia tunnettuja henkilöitä viskin historiasta: Johnnie Walkerin, Aeneas Coffeyn, William Grantin, Jack Danielin, Sam Bronfmanin, Masataka Taketsurun, John Jamesonin, George Smithin ja Malcolm Gillespien. Kaikki muut ovatkin tuttuja paitsi tuo viimeinen nimi: Gillespie oli lainvalvoja, joka jahtasi laittoman viinan polttajia 1800-luvun alussa, kunnes tuli syyllistyneeksi väärennökseen ja menetti henkensä hirttotuomion seurauksena Edinburghissa 1827.

Kirjan lopussa on vielä aakkosellinen luettelo keskeisestä viskiterminologiasta selityksineen sekä muutamia (vanhentuneita) tilastoja ja yhteystietoja. Myös maailman viskifestivaalit tulevat mainituiksi, vaikka niidenkin tilanne on toki muuttunut kirjan julkaisuvuodesta 2007 jossain määrin.

Smith_Whisky_A_Brief_History_002Jostain syystä nämä pienten tarinoiden ympärille rakennetut teokset sisältävät aina runsain määrin kuuluisien henkilöiden sitaatteja viskistä (siinä suhteessa saman tekijän Whisky Wit and Wisdom on hyvin samankaltainen kuin tämä teos). En tiedä, olenko muuttunut viskiharrastuksessani ihan täydeksi puunaamaksi, mutta suurin osa noista sitaateista ei oikein jaksa hymyilyttää. ”You’re not drunk if you can lie on the floor without holding on”, Dean Martin on lausunut, eikä sillä ole mielestäni erityisemmin tekemistä viskistä nauttimisen kanssa.

Whisky. A Brief History on tosian nimensä mukaisesti pieni selonteko viskistä. Visuaalisestikaan kirja ei ole varsinainen ilotulitus, pari persikanväriseksi toonattua mustavalkoista kuvaa ja muutama graafinen elementti. Enempää siltä ei kannata odottaa kuin leppoisaa ajankulua perinteisten viskijuttujen ääressä.

Phillip Hills: Appreciating Whisky

Scotch Malt Whisky Societyn perustajana tunnettu Phillip ”Pip” Hills kirjoitti vuosituhannen vaihteessa viskikirjan, joka on jäänyt pahasti unholaan – niin ei olisi pitänyt käydä. Appreciating Whisky. The Connoisseur’s Guide to Nosing, Tasting and Enjoying Scotch (Collins, 2000, toinen laitos 2002) käsittelee kahden sadan sivun laajuudessa asioita, jotka normaaleissa viskikirjoissa sivuutetaan muutamalla sivulla.

Hills kirjoittaa älykkäästi ja osin sarkastisestikin siitä, miksi viski maistuu siltä, miltä se maistuu. Teos alkaa maku- ja hajuaistista, ihmisen kyvystä aistia viskiä ja tuottaa siitä mielleyhtymiä, jotka puetaan lopulta sanalliseen muotoon. Hills erottelee analyyttisen ja synteettisen tavan maistaa viskiä – analyyttisellä hän tarkoittaa ammattimaisten viskintekijöiden tapaa erotella elementtejä toisistaan, synteettisellä taas amatöörien keinoja kuvailla viskiä luovasti. Kummallekin on paikkansa.

Makujen ja tuoksujen kohdalla Hills menee kemiallisiin yhdisteisiin saakka. Hän aloittaa hiukan alentuvasti orgaanisen kemian perusteista mutta etenee sitten sujuvasti molekyylitasolle ja kertoo, mitä viskissä tapahtuu kypsymisprosessin aikana kemiallisesti. Ylipäänsä pidän mielenkiintoisena ratkaisuna sitä, että Hills lähtee liikkeelle molekyyleistä, siirtyy niistä ohraan, veteen, hiivaan, turpeeseen ja puuhun ja vasta sen jälkeen esittelee viskinvalmistuksen prosessin mallastuksesta kypsyttämiseen saakka. Yleensähän kokonaisuus on ollut tapana käydä läpi juuri toisessa järjestyksessä, konkreettisista linjoista alkaen. Ja ehkä juuri sen seurauksena yleensä ei ole tapana käydä kemiaa läpi ollenkaan.

Hills on ennenkin ollut kriittinen viskin keinotekoisia, britti-imperiumin perintönä kulkevia kulttuuripiirteitä kohtaan. Sille kritiikille on tilaa myös tässä teoksessa. Jo aihetta käsittelevän luvun nimi paljastaa, että viskin mukana tulemme juoneeksi myös mielikuvia: Why Whisky Tastes As It Does: Culture. Hills esittelee vanhoja mainoksia otsikolla ”Men in funny clothes”. Esimerkiksi Usher’sin mainos saa kovaa käsittelyä: ”Highlandry meets dress-wear hire in the service of bad whisky.”

Hills_Appreciating_Whisky_003Kirjan toinen osa käsittää vain neljäsosan koko teoksesta, ja se jää mielestäni kesken. Hills esittelee tapaa, jolla tasting-sessio kannattaa rakentaa. Nippelit käydään läpi huoneen ilmastoinnista ja kalusteiden käsittelystä aina lasien valintaan saakka. Hills suosittelee painokkaasti myös koboltinsinisiä copita-laseja, jotta viskin väri ei pääse johtamaan maistelijaa harhaan:

I wrote earlier about how the eye is the dominant sense and how that the eye sees can affect what the nose and the palate detect. This is certainly the case with whiskies, and since colour is but a poor guide to taste, it is better that the whisky be not seen at all.

Hills arvostelee ankaralla kädellä ihmisiä, jotka tulevat tastingiin niin, että kainalossa on deodoranttia – saati naamassa partavettä. En tiedä, millaisia maistelusessioita hän on joutunut vetämään läpi, mutta tälle kuvaukselle oli silti pakko nauraa ääneen. Hills nimittäin kertoo, miksi jokaisessa tastingissa on oltava puheenjohtaja:

The chairman’s job is to write down what the others say and to try to keep the show on rails. It isn’t an easy job, but it is essential if the thing is not to degenerate into drunkenness and anarchy.

Kirja päättyy Appreciations-lukuun, jossa Hills esittelee kuusi viisi tislaamoa ja niiden perustuotteet vuodelta 2000. Nuo tislaamot ovat Bowmore, Macallan, Springbank, Glenmorangie ja Ardbeg. Sen lisäksi Hills esittelee William Grant & Sonsin toimintaa ja Glenfiddichiä, sitten North Britishin esimerkkinä jyväviskitislaamosta, Famous Grousen esimerkkinä sekoiteviskistä ja Gordon & MacPhailin yksityisestä pullottajasta. Lopuksi Hills ei voi olla esittelemättä myös omia bisneksiään kirjan kirjoittamisen aikaan, The Scotch Malt Whisky Societyä ja The Malt Masterclassia.

Appreciations tuntuu kokonaisuutena ohuelta siihen nähden, millä tarkkuudella Hills on juuri käynyt viskiä läpi kemiallisista yhdisteistä aina ihmisen aistien vastaanottokykyyn saakka. Jotenkin tuntuu, että tislaamo- ja tuote-esittelyiden kohdalla olisi kannattanut tehdä kovempaa valintaa tai vaihtoehtoisesti laajentaa osiota radikaalisti. Viskin makukuvausten yhteydessä Hills on jo aiemmin kirjassa tehnyt syvällistä analyysia viidestä viskistä, jotka ovat Glenmorangien 10-vuotias, Macallanin 10-vuotias, Bowmoren 12-vuotias, Glendronachin 12-vuotias ja Ardbegin 17-vuotias. Noiden viskien ja lopun tislaamoesittelyiden välille ei muodostu minkäänlaista kaarta, vaikka sauma siihen olisi ollut erinomainen. Glendronach unohdetaan noiden jälkeen kokonaan.

Kaikkineen Appreciating Whisky on loistava kirja, mutta kyllä siinä Hillsin kädenjälkikin näkyy. Hänellä on niin voimakkaita näkemyksiä, että välillä homma meinaa karata ihan pamfletiksi. Hills esimerkiksi inhoaa tislaamoiden markkinointiosastojen tekemiä makukuvauksia omista viskeistään ja – hiukan yllättäen – huomattavan vanhoja viskejä. Hills mielellään esiintyy amatöörinä, mutta kun auktoriteetin käyttämiselle tulee sopiva hetki, hän ei epäröi kertoa, miten asiat oikeasti ovat. Lisäksi hän pitää viskiharrastajan kielellistä kyvykkyyttä niin suuressa arvossa, ettei viskiä kuulemma kannata paljon tarjoilla henkilölle, joka ei kykene sitä täsmällisen tyylikkäästi arvioimaan. Hills on häpeilemätön kaikkia sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka vähänkään yrittävät päteä esimerkiksi vanhoilla viskeillä tai viskien keräilyllä.

Hills_Appreciating_Whisky_002Appreciating Whiskyn parasta antia ovat viskin maku- ja hajukomponenttien erittelyt. Toisaalta siinäkin Hills tekee hiukan omanlaistaan jakoa esimerkiksi sen suhteen, mitkä ovat ”helppoja” ja mitkä ”vaikeita” piirteitä tunnistettavaksi viskissä. Hän luokittelee esimerkiksi ruohon, korkin ja kanervan helppojen joukkoon ja rikin, toffeen ja vahan ei-niin-helppoihin. Näistä voi olla kyllä monta mieltä. Ylipäänsä aiheella on paikkansa, koska Hills jaksaa eritellä huomattavan määrän erilaisia viskissä esiintyviä tuoksuja ja makuja. Ja vie ne suoraan molekyylitasolle saakka.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, miten lähellä vanilja ja toffee ovat toisiaan ja miten amerikkalainen tammi tuottaa lähtökohtaisesti vähemmän vaniljaisia aromeita kuin eurooppalainen tammi:

Vanilla is one of the most common flavourings in sweet food. It is one of the two main components of the scent of chocolate, of toffee (in which it is allied to caramel), and in ice cream. The vanilla-like aromas in whisky are caused by two main compounds: vanillin and diacetyl. Diacetyl we dealt with in the last chapter: it gives the buttery flavour to toffee and some whisky. In whisky, it is formed during fermentation. The vanilla flavour we get from another single compound organic odour molecule, C8H8O3, vanillin. (…) The amounts of vanillin present vary with the type of oak wood used, American white oak generally yielding lower concentrations of vanilling than do European types. How the do we explain the very strong scents of vanilla to be found in bourbons, which are all matured in American oak? The answer is to be found in the practice of charring.

Seuraavan kerran, kun viskistä löytää pähkinäisiä, erityisesti manteliin viittaavia piirteitä, täytyykin muistaa, että kyseessä on nimenomaan benzaldehydi (C6H5CHO). Estereistä n-pentyyliasetaatti tuottaa banaanin aromeja, kun taas oktyyliasetaatissa on appelsiinin tuoksu ja pentyylibutyraatissa aprikoosin. Etyyliformiaatti taas tuottaa rommimaisen tuoksun. Kaikkien kemiallisten kuvausten jälkeen Hills kuitenkin muistuttaa, että niiden avulla ei mitään viskiä voi purkaa täydellisesti osiin – kokonaisuus on yksinkertaisesti liian monimutkainen.

Kokonaisuutena Appreciating Whisky on erittäin suositeltava teos kenelle tahansa viskistä nauttivalle, joka haluaa päästä makuihin ja tuoksuihin pintaa syvemmälle. Piikikäs tyyli ja suoraviivainen argumentaatio tekevät tekstistä varsin omalaatuisen verrattuna moniin kädenlämpöisiin viskiatlaksiin. Hillsin oma ehdotus tämän kirjan nimeksi oli How To Make Enemies With Scotch Whisky. Myyvempi nimi kuitenkin voitti. Formaatiksi kuitenkin valittiin koulukirjamainen pehmeäkantinen muoto ja kuvitus päätettiin sijoitella pitkälti sivujen marginaaleihin. Ulkoasun ei pidä antaa hämätä, koska teos on 15 vuoden jälkeenkin täyttä tulitusta.

John Lamond & Robin Tucek: The Malt Whisky File

Mielenkiintoista lukea viskikirja, joka on ollut 1990-luvun lopussa jonkinlainen perusteos mutta joka on jäänyt täysin oman julkaisuajankohtansa vangiksi. John Lamondin ja Robin Tucekin The Malt Whisky File. The Essential Guide for the Malt Whisky Connoisseur (Canongate 1995, toinen laitos 1997, kolmas laitos 2001) esittelee vuosituhannen vaihteessa myynnissä olleita viskejä ja kirjaa niiden maistelunuotteja.

Käsissä oleva painos on ilmeisesti suunnattu Pohjois-Amerikan markkinoille, koska kannen sitaatit on kaivettu Esquiren ja The Malt Advocaten kirja-arvosteluista. ”Over 150,000 copies sold”, etukansi ilmoittaa.

Maistelumerkinnät eivät ole kenen tahansa sutaisuja, vaan niistä vastaa John Lamond, entinen Scotland’s Institute of Wines and Spiritsin johtaja. Kirjan taustatyöstä ja historiaosuuksista vastaa Robin Tucek, jota ei sen tarkemmin esitellä. Pakko kyllä myöntää, etten ollut kuullut John Lamondista ennen tämän kirjan lukemista – mutta kun kävin miehen nettisivustolla, kokemus porautui kyllä välittömästi tajuntaan. Ysäriefektejä parhaimmillaan, ihan niin kuin tässä kirjassakin.

Kirjan johdanto- ja taustaosuus on erittäin napakka, 17 sivua. Siitäkin menee muutama sivu Skotlannin viskialueiden karttoihin ja silloisten viskikauppojen yhteystietoluetteloihin. Sitten päästään jo itse maistelunuotteihin, jotka isketään tiskiin aakkosjärjestyksessä tislaamojen perusteella.

Lamond_Tucek_The_Malt_Whisky_File_003Jokaisesta tislaamosta tarjotaan muutaman lauseen ympäripyöreä johdanto ja kolme perusfaktaa: sijainti (Location), muistiinpanot (Notes) ja tislaamon käyttämän veden lähde (Water). Sinänsä en kyllä käsitä, miksi juuri nuo kolme asiaa on poimittu jokaisesta. Sijainti ja vesilähde olisi ollut mahdollista niputtaa yhteen, ja muistiinpano-osuuteen näyttää kelpaavan oikeastaan ihan mikä tahansa tieto tislaamosta, sen tuotannosta tai historiasta. Ja jos muistiinpanoa ei irtoa, sen voi jättää tietyissä tapauksissa myös pois.

Maistelunuottien erikoisuutena on myös täysin omaperäinen kolmijako, jolla jokainen viski määritellään. Faktat ovat makeus (Sweetness), turpeisuus (Peatiness) ja saatavuus (Availability). En äkkiseltään keksi järjettömämpää tapaa viskien kategorisointiin. Makeus ja turpeisuus vielä jotenkin menevät (joskin turpeisuutta tuntuu löytyvän sellaisistakin viskeistä, jossa sitä ei kai pitäisi olla ollenkaan), mutta saatavuuden suhteen systeemi on täysin mahdoton. Uskon, että se on ollut sitä jo vuonna 1995, kun kirja on ilmestynyt. Miten viskille voi antaa pisteitä sen saatavuudesta asteikolla 1–10? Eikö harvinaisuuden olisi voinut merkitä vaikka tähdellä, eikö se olisi riittänyt?

The Malt Whisky File ei ole jäänyt varsinaiseksi viskikirjaLamond_Tucek_The_Malt_Whisky_File_002llisuuden kulmakiveksi, joten siihen lienee turha kohdistaa tämän enempää kritiikkiä. Maistelunuotit on kyllä tehty ihan huolella, ja niistä löytyy koko joukko mielenkiintoisia viskejä – joskin tietyt indie-pullottajat, kuten Murray McDavid ja Cadenhead, tuntuvat olevan hiukan yliedustettuina. Gordon & MacPhailin laajan edustuksen ymmärtää, koska joukossa on myös suljettujen tislaamoiden tuotantoa, ja niistä G&M on pullottanut laajasti saatavilla olevia yksilöitä.

Teoksen arvo tämän päivän lukijalle on tietysti sen tarjoamassa ajankuvassa. Tietyt asiat eivät tunnu muuttuneen vuosien saatossa, ainoastaan voimistuneet. The Macallan oli jo 1990-luvun lopussa haluttua tavaraa:

Old vintages of The Macallan are much sought after and very valuable. Old bottle was bought for £12,000 in 1997.

Olisi tietysti hienoa, jos samassa yhteydessä kerrottaisiin, mistä erityistä pullosta mahtoi olla kyse ja missä tuo kauppa tehtiin (ainakin yksi 50-vuotias Macallan on myyty Glasgow’ssa tuohon hintaan newyorkilaiselle sijoittajalle). Nykypäivänä kuitenkin tuon hintaiset Macallanit ovat huutokaupoissa jo melkein arkipäivää, ja jos haluaa päästä uutisotsikoihin, hintalappuun pitää laittaa melkeinpä nolla perään.

The Malt Whisky File ei tosiaan jää aikakirjoihin viskikirjallisuuden klassikkona, mutta hauska sitä on selailla. Ainakin muistaa, mistä on tultu näihin nykyisiin teoksiin ja miksi Jim Murray’s Whisky Bible on myös mahtunut ottamaan markkinoilta sen tilan, jota se nykyään hallitsee.

Neville Peat: Shackleton’s Whisky

Kun viskikirjan kirjoittajan sukunimi on Peat, kirjan sisällön on vastattava huutoon. Neville Peatin teos Shackleton’s Whisky (Preface/Random House, 2013) kertoo Ernest Shackletonin matkasta Etelämantereelle, mukana kulkeneista viskilaatikoista ja lopulta noiden laatikoiden löytymisestä vuosikymmeniä myöhemmin umpijäässä retkikunnan majan alta.

Tarina on kokonaisuudessaan erittäin herkullinen. Ernest Shackletonin retkikunta kuljetti Nimrod-laivallaan vuonna 1907 yhteensä 25 laatikkoa eli rapeat 300 pulloa MacKinlay’s Rare Old Higland Malt Whiskyä Etelämantereelle, joi kahden vuoden aikana siitä huomattavan osan ja lähtiessään hautasi jäljelle jääneen viskisaaliin. Kolme laatikkoa löydettiin sata vuotta myöhemmin, ja kun viski oli huolellisesti sulatettu, kolmen pullon verran nestettä päätyi Whyte & Mackayn käsiin ja mestarisekoittajan Richard Patersonin nenän alle.

Paterson teki viskistä mahdollisimman tarkan kopion oman nenänsä ja kemiallisen analyysin perusteella. Peat hehkuttaa tapahtumaa oikein kunnolla:

The cameras are rolling but you sense he is not merely playing to an audience when he declares: ’To my mind this is the most exciting part of my life. Seeing a whisky from the 19th century that’s been preserved for well over a hundred years – that’s an honour, that’s a privilege. Excellent! Bloody marvellous. Sir Ernest Shackleton, I salute you!’

Peat_Shackletons_Whisky_002Peat jakaa tarinan kolmeen osaan. The Order kertoo retkikunnan jäsenten värväämisestä, viskin hankinnasta, sen alkuperästä ja matkasta Uuteen Seelantiin. The Expedition kertaa retkikunnan Etelämantereen-matkan päätapahtumat, joista tietysti hyytävä seikkailu etelänapaa kohti oli se kaikkein kovin juttu – vaikka toki sitä viskiäkin juotiin retkikunnan majapaikassa, esimerkiksi jouluna. The Match tuo lukijan takaisin tähän päivään, kun viski löydetään. Ja siitä, kun se päätyy Patersonin käsiin ja lopulta replicana markettien hyllyihin.

Peat ei malta olla joka käänteessä hehkuttamatta tuota herooista aikaa, jota 1900-luvun alussa elettiin tutkimusmatkailussa. Roald Amundsen, Rober Falcon Scott ja Ernest Shackleton olivat ne miehet, jotka naamakarvat jäässä veivät retkikuntiaan kohti etelänapaa.Peat_Shackletons_Whisky_006 Shackleton oli heistä kaikkein suurin johtaja, ”The Boss”, joka johti joukkojaan edestä eikä säikähtänyt vastoinkäymisiä – koska niitähän riitti. Shackleton ei kuitenkaan koskaan päässyt etelänavalle saakka, vaan tällä matkalla heidän oli käännyttävä 9. tammikuuta 1909 takaisin kohti Ross Islandia, jossa majapaikka sijaitsi. Shackletonin joukko pääsi siis 156 kilometrin päähän etelänavasta, kun oli yksinkertaisesti pakko kääntyä takaisin. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Tämän kirjan kertaamalle British Antartic Expeditionille viskiä oli varattu yhteensä 20 pulloa jokaista miestä kohti, ja kun seurueeseen kuului viisitoista herraa, viskin määrä oli sinänsä jo hyvin huomattava. Sen lisäksi tulivat tietysti myös konjakit, samppanjat ja muut normaalit ruokajuomat. Englannista lähti mukaan siis melkoinen lataus. Kaikki hankinnat oli kaiken lisäksi tehnyt herrasmies, joka oli kasvanut täysraittiissa perheessä. Sinänsä Shackleton täytti kyllä kaikki miehisen miehen tunnusmerkit, kokoa ja partaa myöten.

Lopuksi tarinassa edetään sata vuotta ajassa eteenpäin. Tammikuussa 2007 Antarctic Heritage Trust on kunnostamassa Shackletonin käyttämää majaa, kun uusiseelantilaiset Al Fastier ja James Blake törmäävät johonkin majan alla. Robert Clendonin johtamat konservoijat kaivavat esiin kolme viskilaatikkoa, ja tutkimukset voivat alkaa. Peat_Shackletons_Whisky_005Tyhjä viskipullo oli toki löydetty Nimrodin nimeä kantavasta majasta jo vuonna 1956, mutta silloin kukaan ei olisi voinut uskoa, että niitä löytyisi myös täysinä. MacKinlayn suvun jäsen, eläkkeelle jäänyt viskinsekoittaja Donald Mackinlay esitteleekin kirjassa tuota 50-luvun tyhjää pulloa.

MacKinlayn tuotemerkki oli päätynyt vuosien saatossa Whyte & Mackayn haltuun, joten yhtiön master blender Richard Paterson oli yksinoikeutettu mies ottamaan selvää, millaisesta viskistä oli kyse. Mutta ensin viskiä oli saatava imettyä pullosta korkin läpi sen verran, että sitä voitiin tutkia. Ja se piti myös kuljettaa Etelämantereelta ensin Uuteen Seelantiin, sen jälkeen Skotlantiin:

New Zealand officials have stipulated that the containers are not to fly by ordinary commercial aircraft (which do not allow liquids and gels exceeding 100 ml as hand-carry in the cabin) and shall not be placed in the aircraft’s baggage hold. The must go first-class, beside the posh leather seats. They must be in the constant care of an appropriate courier, who will handcuff himself to the bins if need be. They reach Scotland in about the time it took the Nimrod to escape the tides of the English Channel a century earlier on her long voyage south.

Peat_Shackletons_Whisky_003Paterson ottaa kaiken irti ikivanhasta viskistä, ja Peat jaksaa hehkuttaa sen ainutlaatuista todistusvoimaa. Kirjan loppuosa on yhtä ilotulitusta, kun viskistä saadaan hiukan selkoa ja Paterson pääsee sitä kopioimaan. Sittemmin Shackletonin nimi aletaan yhdistää viskiin, vaikka mies itse ei olisi varmasti voinut sellaista koskaan uskoa. Hänhän ei tiettävästi harjoittanut mainittavaa ryyppäämistä koskaan elämänsä aikana.

Ernest Shackletonin – myöhemmin aateloidun Sir Ernestin – kansainvälinen maine perustuu varsinaisesti vuosina 1914–1917 tehtyyn epäonniseen transatlanttiseen matkaan, jossa retkikunnan Endurance-laiva juuttui ahtojäihin ja upposi. Sillä reissulla miehet jäivät jäiden armoille. Koko 28-päinen retkikunta onnistui kuitenkin pelastautumaan Norsusaarelle kolmen pelastusveneensä avulla. Pienen iskuryhmänsä kanssa Shackletonin onnistui purjehtia 6,6-metrisellä James Cairdilla Norsusaarelta maailman vaarallisimman meritien Draken väylän halki Etelä-Georgian saarelle hakemaan apua. Apua saatiin, ja koko joukko pelastui.

Tuo matka oli vielä tätä varhaisempaa British Antarctic Expeditionia hurjempi, ja pakko sanoa, että Alfred Lansingin kirjoittama, vuonna 1959 julkaistu Endurance-teos (suom. Kestävyys, uusi painos Tammi, 2002) on myös aivan omaa luokkaansa tosiperäisenä seikkailukertomuksena. Siinäkin kirjassa mainitaan väkevät alkoholijuomat, joita matkalla nautittiin, mutta viskistä ei erikseen kerrota mitään. Ehkä Norsusaaren luolasta voisi vielä muutama pullo jotain viskiä löytyä, jos joku kävisi vähän tutkimassa… Tai sitten pingviinit ovat jo juoneet ne.

Jos Shackleton’s Whiskystä kritiikin sanan lausuu, Neville Peat ei yllä Alfred Lansingin tasolle kertojana. Tarina poukkoilee, ja välillä punainen lanka katoaa – ei oikein tiedä, haluaako kirjoittaja kertoa miehistä, viskistä, Etelämantereesta, ihmisluonteesta vai jostain ihan muusta. Jännitteen kanssa olisi ollut tekemistä. Nyt viskistä ei muodostu kertomuksessa sellaista hehkuvaa ydintä, joka sen olisi pitänyt olla. Nuo pullot ovat vain kulkeneet retkikunnan mukana, niitä on nautittu, sitten ne löydettiin. Asian ympärille olisi voinut rakentaa selvästi lisää draamaa, koska aineksia olisi ollut. Nyt Peat tyytyy kirjaamaan tunnetut tosiseikat. Sekin on kunniallinen ratkaisu, totta kai, mutta vielä vetävämminkin tämän tarinan olisi voinut kertoa.

Peat_Shackletons_Whisky_004Kritiikistä huolimatta Shackleton’s Whisky tarjoaa mielenkiintoisen palan viskihistoriaa, hienon perspektiivin yhden aikakauden viskiin, yhden aikakauden tapaan nauttia sitä ja tietysti tuon viskin heräämiseen uudelleen henkiin. MacKinlay’s Rare Old Highland Malt Whisky kasvaa niin suunnattoman arvokkaan ja hienon oloiseksi tuotteeksi, että lukijana on pakko muistaa sen olleen kuitenkin vain aikakautensa melko tyypillistä alkoholijuomaa. Ei ainakaan huippuviskiksi tehtyä, vaikka Richard Paterson ja sulatettua viskiä myös maistanut Dave Broom sen ylistävätkin korkeuksiin. Shackletonilla ei olisi ollut varaa ostaa mitään suunnattoman hienoa ja kallista, koska matkakulut uhkasivat muutenkin karata täysin käsistä.

Richard Patersonin sekoittama ja MacKinlayn tuotemerkin nykyisen omistajan Whyte & Mackayn tuottama replica-viski tuli markkinoille 2011. Ensimmäistä erää (”The Discovery”) tehtiin 50 000 pulloa, ja sen ytimen muodosti vuonna 1983 tislattu Glen Mhor. Viski myytiin rivakasti loppuun. Vuotta myöhemmin tuli hyllyihin 100 000 pulloa Second Editionia (”The Journey”), jossa runkoviski Glen Mhor on vuodelta 1980.

Kai tuota viskiä pitäisi joskus maistaa, jos kohdalle sattuu, sen verran kiinnostava tarina sillä on. Harva viski tulee markkinoille niin, että siitä julkaistaan ensin kokonainen kirja. Kiinnostava tarina, tyylikäs teos. Tämän parissa kyllä viihtyy.

Charles MacLean: MacLean’s Miscellany of Whisky

Aina välillä tulee mietittyä viskikirjojen tarpeellisuutta. Kaikenlaisia atlaksia, käsikirjoja ja muita raamattuja puskee kiihtyvällä tahdilla joka tuutista. Kun niitä on tietyn määrän lukenut, alkaa tulla vastaan saturaatiopiste. Hyvin harva yleispätevä teos enää tarjoaa mitään suurta elämystä tai edes kovinkaan paljon uutta tietoa. Samat faktat ja knopit toistetaan kerta toisensa jälkeen, koska tietyt asiat eivät muutu. Miten käydä koko prosessi ja historia läpi niin, että siihen löytäisi jotain omaperäistä ja yllättävää? Ja kertoa vielä koko homma vetävästi?

Charles MacLeanin MacLean’s Miscellany of Whisky (New Edition, Little Books, 2010) onnistuu mielestäni erinomaisesti siinä, että se käy viskin historian ja valmistamisen läpi todella koukuttavasti ja älykkäästi. Siinä on paljon sellaista asiaa, mitä en muista mistään muualta edes lukeneeni. Teksti juoksee, on tärkeilemätöntä ja hauskaa, tarinassa säilyy punainen lanka alusta loppuun. Ja silti kokonaisuus on irtonainen, osittain myös esseemäinen ja pohdiskeleva. Kaiken hyväkkään lisäksi teos on vain paksun pokkarin kokoinen, kevyt ja kovakantinen.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_003Kirjan sisältämistä artikkeleista moni on julkaistu jo aiemmin erinäisissä yhteyksissä, minkä lisäksi tähän vuoden 2010 uuteen laitokseen on tehty monenlaisia täydennyksiä ja täsmennyksiä – alkuteos on ilmestynyt jo 2004. Näennäisen sekalaisuuden (miscellany, ’sekalainen tai kirjava kokoelma’) alla teos sisältää kuitenkin koko kaaren, viskin alkuvaiheista valmistuksen ja kypsytyksen nyanssien kautta nykyisiin viskimarkkinoihin saakka. Tislausprosessia ja tynnyrikypsytystä koskevat osuudet sisältävät riittävästi tietoa melkein kenelle tahansa, ja opastaapa MacLean lopuksi tekemään viskiä ihan kotikonstein. Sillä hän tulee tietysti todistaneeksi, miksi tislaamot ovat niin hienoja laitoksia ja viski niin monimuotoinen ja upea juoma.

Silmiinpistävää MacLean’s Miscellany of Whiskyssa on runoilija Robert Burnsin syvällinen läsnäolo. MacLean palaa Burnsiin ja nimenomaan hänen säkeisiinsä toistuvasti, jaksottaa niillä teoksen kulkua ja luo historiallista kontekstia asioille. Tulin itse asiassa vasta tämän teoksen ääressä todella ajatelleeksi, miten voimakas vaikutus Burnsilla on ollut skotlantilaiselle kulttuurille, etenkin tietysti viskikulttuurille. Ei ole sattumaa, että mieheen viitataan toistuvasti. MacLean tiivistää Burnsin ulottuvuudet hienosti:

In his relationship to alcohol, as in his relationships to so much else, Robert Burns embodied the capacity of the Scottish psyche to hold opposing views simultaneously.

MacLean muistuttaa, että vaikka Burns kritisoi jatkuvasti viskin verotusta, myös hänestä itsestään tuli Exciseman – hieno todistus tuosta edellä mainitusta ominaisuudesta. Burnsin lisäksi Neil M. Gunn, Maurice Walsh, Sir Robert Lockhart ja monet muut varhaiset viskikirjailijat tulevat läheisiksi matkan varrella.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_002MacLeanin ansioihin kuuluu, ettei hän kaada lukijan niskaan kaikkea tietoa kerralla. Kertovan tekstin väliin tulee myös taulukoita esimerkiksi tynnyrien nimetyistä kokoluokista, Skotlannissa toimivista mallastamoista sekä proof-järjestelmän eroavaisuuksista Briteissä ja Yhdysvalloissa. Viskipullojen etikettien perustiedot käydään läpi, Skotlannin tislaamojen historia saadaan tiiviissä paketissa, samoin kuvaukset Yhdysvaltojen, Japanin ja muiden Skotlannin ulkopuolisten suurten viskimaiden vaiheista. Kirja on täynnä tämänkaltaisia oivalluksia:

It is interesting to note that, in the 1820s, a typical Highland distillery produced around 6,500 litres of pure alcohol per annum, requiring about twenty tonnes of malt, which could be grown on approximately twenty-five acres of arable land. Today, even a medium-sized distillery, such as Lagavulin or Cardhu, produces this amount of alcohol in a day!

Tynnyreiden kehityksen lisäksi MacLeanilla on mielenkiintoisia huomioita pullojen kehityksestä. Nykytyyliset standardoidut, muotoon valetut pullot esiteltiin 1820-luvulla, ja sitä ennen pullojen vetoisuudet olivat vaihdelleet jossain 30 fluid ounchen kieppeillä (yksi fluid ounce on noin 28,4 millilitraa). Kun pullot vakioitiin, standardikooksi tuli 26 2/3 fluid ouncea. Jenkkiyksiköissä tilavuus on 1/16 gallonaa, SI-yksiköissä aavistuksen yli 75 senttilitraa.

Vasta tammikuussa 1980 Système International d’Unités (SI) vakioi pullokoon tarkasti 75 senttilitraan. Samalla puolikkaan pullon vakiokoosta tuli 37,5 cl, neljäsosapullosta 18,75 cl ja miniatyyreistä 5 cl. Vasta vuonna 1992 Euroopan yhteisö pienensi normaalin pullokoon 70 senttilitraan. Yhdysvallat päätti kuitenkin pitää vanha, 75 senttilitran kokoluokan. Japanissa on saatavilla sekä 70 että 75 senttilitran pulloja.

Pullojen lisäksi MacLean tarjoaa mielenkiintoista tietoa korkkien kehityksestä. Alkujaan viskipulloissa oli viinipullojen tapaan sellainen korkki, johon tarvittiin korkkiruuvia. Vielä vuonna 1923 Teacher’s mainosti Highland Creamiaan uudella korkkityypillä, jonka avaamiseen ei tarvittu työkaluja: ”Bury the Corkscrew.” Kyseinen stopper cork oli siis tuttu luonnonkorkki, jonka yläosaa oli levitetty puisella lisäpalalla niin, ettei se mennyt kokonaan sisälle pulloon. Noihin aikoihin myös kierrekorkit tulivat kuvioihin, ja sellaiseen myös Teacher’s myöhemmin siirtyi.

Kierrekorkkien kehityksen huippu koettiin 1960-luvulla, jolloin ns. Roll-On Pilfer-Proof Cap eli ROPP lanseerattiin. Se oli siis se tuttu alumiininen kierrekorkki, josta irtoaa avaamisen yhteydessä se ohut rengas alareunasta – hyvä keino varmistua siitä, että pullo on ollut oikeasti avaamaton. Toisaalta paremmissa viskeissä stopper cork teki kuitenkin paluun 1980-luvulla ja vakiintui sittemmin laatujuomien korkkityypiksi. Korkkikehityksen yhteydessä kyllä tajuaa, miksi kierrekorkki on ollut kuitenkin turvallisempi valinta aivan viime vuosikymmeniin saakka. Luonnonkorkit ovat olleet pitkän aikaan laadultaan heikkoja ja kulutustottumukset niin erilaiset. Kukaan ei varmasti ostanut juomia kaappiinsa hillotakseen niitä siellä vuosikaudet, kun kaikessa elettiin niukkoja aikoja.

MacLean kertoo myös maailman ensimmäisen brändätyn viskin tarinan: Usher’s Old Vatted Glenlivet tuli markkinoille vuoden 1853 tienoilla. Se oli siis sekoiteviskiä, Glenlivet nimenä mukana lähinnä laadun takeeksi – Glenlivetiä käytettiin liitteenä monen tislaamon nimessä, kunnes George Smith & Co. sai siihen yksinoikeuden 1980-luvun lopulla ja muiden piti sen käyttö lopettaa. Mielenkiintoista 1800-luvulla oli myös se, miten delicatessen-tyyppisistä herkkupuodeista käytettiin nimeä Italian Warehouses. Niissä myytiin eksoottista tuontitavaraa kuten teetä ja kahvia sekä viiniä ja väkeviä. John Walkerin historia on tällaisessa puodissa, samoin John Dewarin ja William Teacherin.

Italia tulee MacLeanin teoksessa vahvasti mukaan, kun kirjan loppupuolella pohditaan läpi viskin keräämistä. Giuseppe Begnonin kokoelmaa MacLean ylistää, samoin kuin miehen asennetta viskipullojen avaamiseen ja jakamiseen. Begnoni on mukana myös vuonna 2010 Leithissä avatussa The Vintner’s Roomissa, jonka hyllyissä on 1 200 harvinaista viskiä (vanhin on Highland Park vuodelta 1902). Italialaisten keräilystä MacLean antaa vahvan testimoniaalin:

It is a curious fact that the best and biggest collections of Scotch whisky are all Italian, including the first major whisky collection in modern times – that of Eduardo Giaccone (1928–1996), now part of the Begnoni collection. All except one, that of Claive Vidiz in Sao Paolo, Brazil, comprising nearly 3,500 bottles – but this was bought by Diageo in 2008 and is now displayed in The Scotch Whisky Experience, Edinburgh.

Vahvoksi keräilymaiksi MacLean listaa Italian ohella myös Japanin, Venäjän, Saksan, Ruotsin, Englannin, Hollannin, Belgian – ja mainitun Brasilian. Myös väärennösten saapumisen markkinoille hän noteeraa, mutta kovin pitkää pohdintaa väärennösten alkuperästä ei synny: ”Where did the forgeries originate? All the indications seem to be – you guessed it – Italy!”

MacLean_Miscellany_of_Whisky_004Kirjan päätteeksi MacLean käyttää vielä tilaisuuden hyväkseen luvussa, joka on otsikoitu jylhästi: The Three Stages of Intoxication. Humaltumisen tasoiksi on jo muinoin 1820-luvulla muuan William Grant Stewart esitellyt seuraavat: Blythe, Bosky, Borajo. Blythe juontaa juurensa vanhan englannin blitheen, joka siis tarkoittaa iloista ja riemukasta. Bosky taas on peräisin latinan pensasta tarkoittavasta boscus-sanasta, ja borajo taas espanjan juopunutta merkitsevästä borachosta. Näistä tasoista MacLean saa melkoisen semanttisen selvittelyn aikaiseksi, ja pitkän pohdinnan lopputuloksena on, että viskiä voi tosiaan nauttia myös liikaa.

MacLean’s Miscellany of Whisky on melkoinen nippelitiedon aarreaitta. Tuntuu, että lukemisen jälkeen sitä selailee edelleen mielikseen, koska aina siitä jää jotain uutta käteen. Kirjan uudesta laitoksesta täytyy tosin kritisoida lukujen merkitsemistapaa, koska kaikki otsikot tuntuvat samanarvoisilta, oli kyseessä sitten pääotsikko tai väliotsikko. Ja kun kaikkiin väleihin on saatu mahtumaan vielä Burnsin runojakin, kokonaisuus ei näytä äkkiseltään kovinkaan jäsentyneeltä. Mutta ehkä se vain houkuttelee selaamaan lisää. Hieno kirja, vahva suositus!

Neil M. Gunn: Whisky and Scotland

Skotlantilainen Neil M. Gunn (1891–1973) tunnettiin etevänä romaanikirjailijana, mutta vuonna 1935 hän teki jotain hiukan odottamatonta – julkaisi kirjan viskistä. Whisky and Scotland (George Routledge & Sons, 1935, myöhempi pokkaripainos Souvenir Press, 1988) on nykyäänkin yksi viskikirjallisuuden ylittämättömiä klassikoita.

Kirjailijana Gunn kuului 1920- ja 1930-luvuilla vaikuttaneen skotlantilaisen renessanssin edustajiin, ja ajattelijana mies yhdisti varsin omaperäisesti nationalismin ja sosialismin. Ennen romaanikirjailijan uraansa Gunn toimii Glen Mhorin tislaamolla tullimiehen tehtävissä, viskitermein oli siis siellä Excise Officerina. Tullimieskollega Maurice Walsh kannusti Gunnia kirjoittamaan, ja aiheeksi päätyi myös viski – olihan Gunn työskennellyt pitkään sen parissa ja nähnyt paljon.

Tältä pohjalta tietenkin myös Whisky and Scotland möyrii voimalla kansallistunteen, Skotlannin kyläyhteisöjen ja etenkin Ison-Britannian kruunun kritisoinnin parissa. Kirja on kaikkineen erinomainen läpileikkaus aikansa skotlantilaiseen tapaan ajatella viskistä ja kuluttaa sitä. Gunnin tunnettu viskisitaatti kuuluu näin:

Indeed, it may be said that until a man has had the luck to chance upon a perfectly matured, well-mannered whisky, he does not really know what whisky is.

Mikään suoraviivainen viskikirja ei tosiaankaan ole kyseessä. Tästä teoksesta on turha hakea tarkkaa kuvausta tislausprosessista, selvitystä tynnyrikypsytyksen ulottuvuuksista tai makukuvauksia eri tislaamoiden lopputuotteista. Itse viskille – käytännössä siis Skotlannin 1930-luvun alun tislaamopullotteille – Gunn säästää kyllä muutaman sivun teoksen lopusta, mutta siihen mennessä on kahlattu läpi jo pari sataa sivua Skotlannin kansanluonteen ilmentymismuotoja ja viskin käyttötapoja. Ja itse asiassa se on tässä juuri niin mehukasta.

Kirja alkaa Gunnin kirjailijakollegan Hugh MacDiarmidin pojan Michael Grieven esipuheella vuoden 1977 laitokseen. Jo siinä tulee esiin todellisten skotlantilaisten inho viskin ankaraa verotusta kohtaan – on nimittäin täysin kohtuutonta raskauttaa kansallisjuomaa poikkeuksellisen korkealla verotuksella. Gunnin oma teksti lähtee Uisgebeatha-luvusta liikkeelle, mutta etenee nopeasti täysin omille raiteilleen. (Gunn oli tosiaan tunnettu siitä, ettei äärimmäisestä kansallistunteesta huolimatta kirjoittanut gaelin kielellä vaan englanniksi.)

Gunn_Whisky_And_Scotland_002Kun kirjan ensimmäinen osa lyhyine historioineen on käyty läpi, tulee itse alkoholin vuoro: toinen osa on alaotsikoltaan The Spirit. Kohtalo ja perinne toistuvat Gunnin tekstissä vähintään usein. Yhden luvun nimi on peräti Why? – kuvastaa hyvin sitä henkeä, jolla kirjailija on liikenteessä. Gunnin suuriin ansioihin kuuluu nimenomaan kyseenalaistaminen. Tuntuu, ettei mikään olennainen jää kysymättä. Mukana on myös suoraviivaisesti nimetty luku Nationalism, eikä Gunn vähimmässäkään määrin tavalla peittele kansallishenkeä, jolla paukuttelee tekstiä menemään. Ja koska pelkkä Nationalism ei mitenkään riitä, mukana on myös luku, jonka nimi on Scottish Nationalism!

Kolmas osa on alaotsikoltaan viimein Whisky, mutta sekin alkaa heti viskin määrittelyllä ja paluulla historiaan. Brewing, Distilling, Maturing, Blending. Gunnin palo on Blending-luvun loppuhuipennuksessa vähintään intohimoista:

Yet my intentions are so simple: to cultivate our tastes and our barley patches, with reason and the help of science, so that we may enrich ourselves and the world. But ourselves first – in decency, in modesty. With publican’s whisky what it can be, how may I tell a Slav to weaken his vodka or a Teuton to put less gas in his beer? If we cut off the output of blatancy and carbonic acid, science and manners could put the world right in a week. Some day some small country may show how to set about it. I should like to think I knew the name of that country!

Käskepä teutoonia pistämään vähemmän kaasua kaljaansa! Viski on tosiaan ollut vielä 1900-luvun alkupuolellakin jotain hiukan toista kuin nämä nykyiset pullotteet; sen voi jokainen Edward Burnsin Bad Whiskyn lukenut muistaa.

Vihdoin päästään kirjan lopuksi lukuun, jonka otsikkona on kokeilevasti Some Single Whiskies. Siinä Gunn viittaa jatkuvasti George Saintsburyn teokseen Notes on a Cellar Book, joka oli ilmestynyt noin 12 vuotta aiemmin ja jossa englantilainen (!) kirjailija jakoi omia näkemyksiään skotlantilaisesta viskistä. Saintsbury on pitänyt viskikaapissaan aina vähintään yhden pullon Clynelishiä, Smithin Glenlivetiä, Glen Grantia, Taliskeria, Glendronachia ja jotain Islay-viskiä. Gunn harmittelee, ettei Saintsbury mainitse yhtään Campbeltownin viskiä, vaikka sellainen listaan ehdottomasti kuuluisi.

Gunn_Whisky_And_Scotland_003Gunn lähtee laajentamaan Saintsburyn listasta omaansa: mukaan kuuluvat noiden lisäksi ainakin Glenfiddich ja Strathisla, Glenmorangie, Dalmore, Glenburgie, Linkwood, Pulteney ja Highland Park. Etenkin Dalmorea Gunn ylistää vähintään Linkwoodin, Glenburgien, Ordin, Millburnin ja vastaavien tasoiseksi tuotteeksi. Lisäksi hän kuvailee kotipaikkansa Wickin omaa viskiä Pulteneya monisanaisesti:

I must say something of Pulteney – the whisky of my native county – Old Pulteney, as it was always called, though I have childhood memories of seeing it in a bottle perfectly white and certainly new. In those days it was potent stuff, consumed, I should say, on the quays of Wick more more for its effect than for its flavour! A very individual whisky, it was naturally disliked by some as ardently as it was praised by others. Whisky has its human parallel. It is not a machine-made article and has to be come upon as one comes upon a friend, and then treated with proper respect. When I got of an age to understand Old Pulteney, I could admire its quality when well matured, recognising in it some of the strong characteristics of the northern temperament. Though very pronounced in flavour, it was never quite so peaty as some of the Speyside stills, which occasionally err just a trifle in this respect, I think.

Gunn tarjoaa jälleen hyvän muistutuksen siitä, millaisia Speysiden viskit ovat aikanaan olleet, jos edes Old Pulteney ei ole pystynyt vastaavanlaiseen turpeisuuteen. Gunnin kirja päättyy An Economic Note -lukuun, jossa kirjailija vielä oikein kunnon pamflettihenkeen käskee esivaltaa lopettamaan viskin verotuksellisen diskriminaation ja kannustaa Ylämaiden ihmisiä pitämään oman traditionsa puolia kaikissa tilanteissa. Kirjan loppulauseet sisältävät vielä Gunnin iloisen julistuksen mukana pysyneille lukijoille:

And when I use wold whisky I can but hope that the reader who has followed this long and devious excursion may now have some faint glimmering of what I mean. I wish him (and her) the best, anyway!

Gunnista ei koskaan tullut varsinaista viskikirjailijaa – eihän sellaista genreä tuohon maailmanaikaan ollut kirjallisuudessa edes olemassa. Whisky and Scotlandin jälkeen hän julkaisi vuonna 1937 romaanin Highland River, josta tuli hänen fiktiotuotantonsa kiistaton kärkiteos. Viimeistään The Silver Darlings (1941) betonoi miehen maineen aikakautensa romaanikirjallisuuden parissa.

Whisky and Scotland kuitenkin jäi viskikirjojen yhdeksi peruskiveksi, jonka esseehenkisillä jalanjäljillä ovat kulkeneet myöhemmin niin Michael Jackson, Phillip Hills kuin Iain Banks. Klassikkoon on aina syytä palata.