Osallistuin tämän vuoden Uisgessa Louisa Youngin vetämään Arran-tastingiin paljolti siitä syystä, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016). Olin sen jäljiltä innostunut tislaamosta, sen vaiheista ja sen tuotannosta. En ollut aiemmin oikein päässyt Arraniin sisälle, mutta tämä teos ja sitä seurannut tasting muuttivat kaiken. Nyt tuli viimein aika kirjata ylös mietteet kirjasta ja tislaamon tarinasta.

Arranin ensimmäiset viskit saavuttavat tänä vuonna jo 22 vuoden iän, vaikka vuonna 1995 tislaamisen aloittanut tislaamo tuntui vielä jokin aika sitten startup-yritykseltä. Muistan itsekin nähneeni oman tynnyrin ostamiseen kehottavia lappuja pullojen lieriöiden sisällä, vaikka vuosikausiin niitä ei ole kukaan toki enää tarjonnut. Neil Wilsonin kirja päättyy mielenkiintoiseen tietoon Arranin uudesta Lagg-tislaamosta, jonka pitäisi aloittaa toimintansa saarella elokuussa 2018.

Turvesavuiset Machrie Moor -viskit ovat olleet niin suosittuja, että Arran on päättänyt perustaa oman tislaamon pelkästään turpeisen viskin tuottamiselle. Tähän asti Machrie Moorit on tehty samoilla välineillä turpeistamattoman viskin kanssa, joten siivoustyö on ollut jokaisen tuotantojakson jälkeen mittavaa.

Teoksen kirjoittajan Neil Wilsonin nimi on tietysti tuttuakin tutumpi Whisky Magazinen sivuilta ja monien viskikirjojen kustantajana, mutta tajusin vasta tämän Arran-historiikin ääressä, etten ole lukenut Wilsonilta tähän mennessä vielä mitään. The Island Whisky Trail (2003) on kyllä hyllyssä mutta odottaa edelleen lukemista. En ole edes saanut käsiini kolmelle kielelle käännettyä Ardbeg – Jewel of Islay -kirjaa (2008). Muihin Wilsonin teoksiin lukeutuvat Scotch and Water (1998), The Malt Whisky Map of Scotland (2006) ja Whisky In Your Pocket (2010).

The Arran Maltin ääressä tajuaa heti, että teksti on ammattikirjoittajan kynästä. Mennään suoraan asiaan, sanaleikit on minimoitu, faktat ovat hallussa eikä punainen lanka uhkaa katketa missään vaiheessa. Suoraan sanottuna The Arran Maltia on nautinto lukea. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa, jotta lukija saa aiheesta kaiken irti sujuvassa ja helposti hahmotettavassa kokonaisuudessa. Nostan hattua ja pyyhkäisen maata Neil Wilsonin edessä.

Teos alkaa Harold ”Hal” Currien (1924–2016) unelmasta. Liverpoolissa syntynyt Hal Currie onnistui sellaisessa, mitä moni on tavoitellut: hän perusti oman tislaamon, josta tuli jotain. Tarina alkaa toisen maailmansodan taistelukentiltä, joiden jälkeen Currie päätyi työelämään ja lopulta viskiteollisuuden palvelukseen. Seagramin kautta Hal eteni johtotehtäviin Pernod-Ricardille, josta hän jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa. Sen jälkeen ajatus omasta tislaamosta alkoi poltella. Arranilta löytyi historiallinen ulottuvuus (alkuperäinen Lagg-tislaamo oli lopettanut toimintansa 1837), erinomaiset vesilähteet ja tislaamotoimintaan soveltuvat maa-alueet. Virallisesti Hal Currie perusti Isle of Arran Distillers Ltd -yhtiön arkkitehti David Hutchinsonin kanssa 11. marraskuuta 1991. Pojat Paul ja Andrew Currie jättivät aiemmat työnsä ja tulivat mukaan yhtiöön, Paul toimitusjohtajaksi ja Andrew markkinointijohtajaksi.

Neil Wilson on saanut käsiinsä suuret määrät dokumentaatiota Arranin perustamisesta ja varhaisvaiheista. Yhteensä 1 422 000 punnan tislaamoprojekti kohtasi kuitenkin merkittävää vastustusta Lochranzan kyläyhteisössä. Erittäin rajua kirjelmöintiä siteerataan teoksessa sen verran laajalti, että hitaampikin tajuaa, miten kovaa tahdonvoimaa on vaatinut viedä tislaamoprojekti aikanaan läpi.

Tuon aikakauden varsinaisen älykkäänä ideana Isle of Arran Distillers keksi ruveta myymään joukkovelkakirjalainaan perustuvaa Arran Bond -arvopaperia, joka tarkoitti ostajalle jäsenyyttä Arran Malt Whisky Societyssa ja merkittävää määrää edullista viskiä, kunhan tislaamo olisi toiminnassa ja ensimmäiset viskit kypsyneet.

Neil Wilsonin omassa, 6. tammikuuta 1994 allekirjoitetussa bondissa lupauksena oli viisi laatikkoa Lochranza Founder’s Reserve -blendiviskiä vuonna 1998 ja viisi laatikkoa Isle of Arran Founder’s Reserve -mallasviskiä vuonna 2001. Laatikossa on siis aina kaksitoista 70 senttilitran pulloa vahvuudella 40 %.

Kuvaan saadun Arranin markkinointiesitteen perusteella viisi blendiviskilaatikkoa maksoi 528,60 puntaa ja viisi mallasviskilaatikkoa 782,40 puntaa. Koko paketille tuli siis hintaa 1 311 puntaa, kun katukaupassa sama määrä vastaavan ikäistä viskiä olisi esitteen mukaan maksanut 549 puntaa enemmän. (Kokonaan toinen kysymys on, kuka saa kulutettua 84 litraa tällaisia perusviskejä kyllästymättä, mutta sitä Wilson ei tässä yhteydessä käy läpi.)

Kun saariyhteisön vastustus oli selätetty ja tislaamoyhtiön pääomitus hoidettu, itse tislaamo piti vielä saada pystyyn. Rakennustyöt aloitettiin 28. marraskuuta 1994. Kesäkuussa 1995 Hal Currie saattoi nostaa maljan vasta pystytetyn tislaamorakennuksensa pihamaalla. Viralliset avajaiset järjestettiin 17. elokuuta 1995, jolloin myös tislaustoiminta aloitettiin. Ensimmäiset tynnyrit lähtivät kuitenkin Campbeltowniin kypsymään, koska Arranin varastoja vasta rakennettiin. Unelmasta oli tullut totta.

Hal Currie oli värvännyt Arranin tislaajaksi Gordon Mitchellin, joka oli alkuaikojen keskeisiä henkilöitä tislaamossa. Mitchell oli aloittanut Lochsiden tislaamossa jo vuonna 1957 ja tehnyt sittemmin merkittävän uran viskin parissa. Kun Mitchell jäi eläkkeelle syyskuussa 2007, hänen tehtäväänsä Master Distillerinä tuli hoitamaan James MacTaggart.

Neil Wilson käy Arranin prosesseja huolella läpi kirjan tässä vaiheessa ja alkaa samalla esitellä tislaamon henkilöstöä. Mukana varsinaisissa esittelyissä ovat Gordon Bloy (Stillman & Senior Operator), John McMullan (Processor & Operator – mashman, stillman), Alex Dale (Retired Driver), Faye Black (Tour Guide), Campbell Laing (Senior Tour Guide), Robin Bell (Visitor Center Manager), Kate Hartley (Casks Café & Cleaning Supervisor), Louisa Young (Senior Brand Manager), Jaclyn McKie (Sales & Marketing Manager), Maggie Cornwall (Company Secretary & Financial Controller), Mark Callachan (Planning Manager) ja Gillian Snaddon (Bulk Stock Administrator). Heidän lisäkseen teksti vilisee runsaasti henkilöstöä yhtiön eri operaatioista.

Näiden tislaamon työntekijöiden väliin mahtuu myös kaksi vähän erikoisempaa henkilöesittelyä: Roman Abramovich ja Ewan McGregor. Abramovich esitellään tittelillä Malt Whisky Enthusiast, vaikka Chelsea FC:n omistajana ja monimiljardöörinä tuo nimitys on tietysti hyvin suhteellinen. Hänestä kerrotaan kuitenkin pieni anekdootti.

Heinäkuussa 2015 Abramovichin ökyjahti Eclipse purjehti Arranilla, ja paikalliset näkivät sen. Muuan Lochranzassa asuva rouva halusi myydä miehensä Arran-kokoelman miljardöörille. Nainen meloi kajakilla jahdille ja jätti turvamiehille lapun, jossa luki viskikokoelman sisältö, hinta ja yhteystiedot. Nainen sai pian yhteydenoton, ja sen seurauksena kokoelma vaihtoi omistajaa summalla, jota nainen lupasi olla paljastamatta lehdistölle. Eikä sitä rahasummaa kerrota tässäkään teoksessa.

Ewan McGregor on mukana teoksessa hiukan kattavammin. Trainspottingista maailmanmaineeseen noussut skottinäyttelijä toimi merkittävänä edusmiehenä tislaamolle sen alkuaikoina, ja kuvista päätellen viski on tosiaan maistunut McGregorille. ”Ewan McGregor, appeared to be enjoying sampling the whisky tremendously, and even allowed himself to become slightly garrulous when he talked to the press”, Wilson kirjoittaa. McGregor tosiaan lörpötteli Arranilla toimittajille kaikenlaista ja muun muassa kertoili, miten mieluusti ottaisi Cameron Diazin omaksi Bond-tytökseen. Viski oli tosiaan maistunut mukavasti.

Myös Arran-entusiasteja on saatu kirjassa haastatteluun. Andrew Smith, Jan Vissers ja Scott Bain kertovat suhteestaan Arranin tislaamoon ja sen viskeihin. Lisäksi kirjan loppupuolella on pieniä tarinoita, joista esimerkiksi yksi liittyy The Devil’s Punch Bowl -pullotteen ja -pakkauksen suunnitelleeseen Pocket Rocket Creative -yhtiöön. Myös kuningatar Elisabet II:n vierailusta ollaan ylpeitä, niin kuin Skotlannin tislaamoissa yleensäkin.

Kirjan varsinainen tarina päättyy Hal Currien poismenoon ja siihen, miten Neil Wilson lunastaa bondinsa ja saa 60 pulloa Arranin 14-vuotiasta Founder’s Reserveä vuoden 2015 lopussa:

It seemed that all the close shaves and near disasters the company had experienced in the early years had finally become a thing of the past and my ’punt’ of £405 when I bought my Bond had finally turned out to be a golden nest egg.

Teoksen lopussa on vielä kattava Company Timeline -liite, jossa käydään tislaamoyhtiön historia vielä huolella ja yksityiskohtaisesti läpi, sekä Expressions-liite, johon on mahdutettu Arranin tislaamon keskeinen tuotanto core rangesta aina erikoisuuksiin saakka.

Teoksen yhteensä 186-sivuisesta kokonaisuudesta tulee tunne, että Wilson on kaivanut mukaan kaiken olennaisen. Monista 200-vuotiaistakaan tislaamoista ei löydy vastaavaa tietomäärää, kun tässä on kyseessä vasta hiukan yli 20-vuotias tislaamo. Toisaalta nykyään osataan yrityshistorian nimissä laittaa talteen asioita, joita ennen vanhaan heitettiin surutta nuotioon. Hauskana sivuhuomiona Wilson muuten mainitsee, miten Suomi oli ensimmäisten Arranin tuotannon ostajamaiden joukossa – vaikka sittemmin etenkin Norjasta on tullut tislaamon tuotannon kulutuksen suurmaa, Tanska sen perässä.

The Arran Malt jättää tunteen, että joskus tulevaisuudessa ei olisi hassumpaa tehdä matkoilla jonkinlainen koukkaus Arranin saarelle. Wilson korostaa tislaamon Visitor Centeriä niin usein ja niin vuolaasti, että se on haluttu tekstissä lyhentää pelkäksi VC:ksi, mutta vaikutelma on vahva: sinne halutaan ihmisiä. Muistan käyneeni muutamassa sellaisessakin tislaamossa, johon en ole tuntenut oloani kovin tervetulleeksi. Ainakin kameroiden riisuminen ovella aiheuttaa heti sellaisen tunteen, ettei ihan kaikkea ole huomioitu loppuun saakka.

Kaikkineen Neil Wilson on tehnyt The Arran Maltissa hienoa työtä. Laadukas jälki koskee myös kirjan ulkoasua, olkoonkin, että olisin mieluusti nähnyt tämän kovakantisena painoksena – pehmeäkantisen kanssa pelkää aina, että selkämyksen liima pettää, kun muoto on tällainen. Mutta toivottavasti kirja kestää tulevinakin vuosina, koska tätä tulee varmasti vielä lueskeltua. Ehkä uuden Lagg-tislaamon tuotannon myötä voi olla hauska palata jälleen siihen, mistä Arran on lähtenyt liikkeelle.