Lähdin tänä vuonna hiukan eri jalalla Uisgeen kuin aiempina vuosina: tiukalla aikataululla, ilman yhtään varattua tastingia, kiireisen työviikon jälkeen. Olisin halunnut mennä kuuntelemaan Ian Buxtonia, mutta kalenteri ei antanut myöten varata viideltä alkavaan settiin lippua.

Jostain syystä tunsin itseni ennakolta vähän ahdistuneeksi koko festivaalista. Liikaa tungosta, liikaa kiirettä, liikaa jonoja, liikaa viskejä, liikaa kaikkea. Jälkikäteen tuli kuitenkin tunne, että kannatti käydä. Ei tällaisia tapahtumia kovin usein järjestetä.

Saavuin täyteen ahdetulle Vanhalle ylioppilastalolle vasta puoli seitsemän jälkeen perjantaina 6. helmikuuta. Ystäväni oli joutunut perumaan tulemisensa ja jättämään ennakkolippunsa kokonaan käyttämättä, joten olin omillani. Ostin välittömästi hetken mielijohteesta tiskiltä lipun Andy Hannah’n Balblair-tastingiin.

Päätin ottaa koko Uisgen rennon mukittelun ja tuttujen tapaamisen kannalta. Ostin kassalta taskut täyteen kuponkeja ja käännyin suoraan lähimmälle tiskille, jossa näytti olevan Karuizawaa myynnissä sopuhintaan. Pyysin lasiin kaksi senttiä Karuizawa 29 yo 1984/2014, Cask by Cask 56,7% -viskiä ja tempauduin välittömästi johonkin aivan toiseen todellisuuteen. Mahtava nahkaisuus, talli, tumma suklaa, sikari, todella tuhti sherry… En olisi voinut saada parempaa alkua illalle.

Liikuin siinä sitten tiskiltä toiselle ja törmäilin ihmisiin, kirjaimellisesti. Juuri seitsemän pintaan oli salissa kova tungos, ennen kuin huomattava määrä väkeä painui tastingeihin. Olin katsonut etukäteen Battle of the Isles -sessiota mutta jättänyt sen kuitenkin varaamatta. Olisi ollut hienoa mennä mukaan, koska esiintyjien karisma oli tiedossa ja setit olivat ihan houkuttelevat (tosin varsin tutut). Päädyin kuitenkin kiertämään ständejä muki kädessä, mikä oli hyvä vaihtoehto sekin. Lasi oli tänä vuonna pienempi Glencairn-muunnos, joka toimi kiistatta erinomaisesti ja sujahti tarvittaessa vaikka taskuun.

Pikkulinnun kioski salin päädyssä oli tällä kertaa se paikka, jonka ympärillä huomasin notkuvani koko ajan. Viime vuonna koin, että Uisgessa oli jo verraten vähän sellaisia kiinnostavia viskejä, joita ihan oikeasti halusin maistaa – silloin kahdessa illassa valikoima loppui jokseenkin kesken. Nyt Pikkulintu piti huolen, ettei todellakaan loppunut.

Pikkulinnulla oli tarjolla tämän vuoden Uisgen kallein viski, Ardbegin 1974 Provenance. Kuusikymppiä senttilitralta oli sellainen summa, etten ollut valmis sijoittamaan. Tuollainen klassikkoviski olisi vaatinut oman ajan ja tilan. Tuntui täysin turhalta ruveta sellaista viiden viskin jälkeen nauttimaan siinä väenpaljoudessa. Prove jäi siis hyllyyn, leima sen maistamisesta jäi puuttumaan minun passistani edelleen. (Tietyllä nörttiyden tasolla viskiharrastus on totta kai eräänlaista postimerkkeilyä.)

Proven sijaan pyysin lasiini viskin, jota olen joskus ihan metsästänytkin. Huonolla menestyksellä, koska en ole hyväksynyt sen hintaa. Nyt hyväksyin, kun senttilitraan oli ihan eri tavalla varaa kuin koko pulloon. Hazelwood 17 yo Reserve 52,5% oli aiemmin maistamaani Kininvie 23 yo Batch #2:een verrattuna kaunis ja sherryinen tuote, jossa oli tyyliä ja luonnetta. Täysin se ei vienyt minua polvilleni, mutta nautin kyllä kovasti. Sain myös tiettyä tyydytystä siitä, että tuo harvinaisuus viipyi hetken käsissäni.

Tungoksessa tapasin yllättäen vanhan työkaverini, jota en ollut nähnyt vuosiin. En tiennyt hänen olevan ollenkaan viskimiehiä. Ruisviskiä ja bourbonia, kuulemma – skotit olivat vähän tuntemattomampia. Ajauduin keskusteluun, jota olen miettinyt siitä saakka. Kysymykset, joita hän minulle esitti, olivat yksinkertaisuudessaan joko niin vaikeita tai muuten vain hankalia, etten pysty täysin niitä taklaamaan. Mikä näissä todella kalliissa viskeissä on niin hienoa, että niistä kannattaa maksaa? Mikä on talousviskisi? Jos haluaa maistaa jotain erinomaista, mitä kannattaa maistaa – jos on ihan pakko mainita vain yksi?

Olen totta kai aiemminkin miettinyt kalliiden – tai hienojen – viskien problematiikkaa. Ei, viskistä ei kannata maksaa täysin mahdottomia summia. Huomaan kuitenkin, että joustoni on lisääntynyt. Olen kai jossain määrin hyväksynyt viskin hintakuplan ja lähtenyt siihen varmaan mukaankin niiltä osin kuin olen kokenut… välttämättömäksi.

Loistavan viskin erottaa tavanomaisesta muun muassa karaktäärin ja nyanssien osalta, sehän on selvä. Kun on maistellut riittävästi viskejä, hyvän tunnistaa heti. Erinomaisesta saa usein otteen jo ensinuuhkaisusta. Mutta kun selitin tälle kaverilleni sitä, miten koen erinomaisen viskin, aloin sukeltaa todella syvään kuiluun: aromit tuntuvat ikään kuin kolmiulotteisessa tilassa, jossa voi liikkua tiettyjen polkujen kautta yhä tarkempiin nyansseihin, hienosta viskistä löytyy pieniä detaljeita miltei loputtomiin lähes puolitiedostamattomasti, kaikki liittyy siinä kokonaisuudessa kaikkeen eikä parhaissa viskeissä tule mitään häiritseviä sivuääniä, se muistuttaa tiettyjä aiemmin maistettuja hyvä makuja mutta siinä on kuitenkin jotain täysin uniikkia… Sitten heräsin. Mitä helvettiä! Kummallisiin keskusteluihin sitä tosiaan voi ajautua, kun piti vain napata hiukan löröä lasiin ja jutella mukavia.

Kysymys talousviskistä on myös sellainen, jota olen joskus tullut käyneeksi läpi. Minulla ei ole talousviskiä eikä toivottavasti tule koskaan sellaista olemaan, koska en varsinaisesti ”juo” viskiä. Päihteeksi viski on ainakin omalla kohdallani kelvoton. En pidä kaapissani yhtään sellaista pulloa, jota säännöllisesti kippaisin. Koko ajatus on vieras. Lisäksi koen vaikeaksi pyynnön suositella jotain viskiä, jonka takana voisin seistä niin, että kykenisin jotenkin huomioimaan kysyjän omat mieltymykset. Jos ei pidä savusta, lähtee paljon pois. Jos ei pidä sherryisestä makeudesta, lähtee paljon pois. Jos ei pidä vaniljaisesta bourbonsävystä, lähtee paljon pois. Jos ei pidä tammisuudesta, unohda koko juttu.

On melkein mahdotonta suositella kenellekään yhtään mitään viskiä. Omat suosikit ovat lähes järjestään tynnyrivahvuisia, ja jos kokemattomalle laittaa sellaisen eteen, lopputulos on… ehkä tuhoisa. Vedet silmissä, suu palaa. Viskien suhteen on pakko olla kokeilunhaluinen ja kiinnostunut, kenenkään suosituksesta ei voi lähteä muodostamaan viskeistä vakiintunutta mielipidettä. Vanha totuus on, että kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa.

Ajauduin siis Uisgen tungoksessa hetkellisesti pelottavankin syviin mietteisiin, mutta kun kello löi yhdeksän, istuin jo Andy Hannah’n vetämässä Balblair-tastingissa yläkerran täyteen pakatussa hallintosalissa. Brand ambassador Hannah oli alkuun hiukan hermostunut mutta sai itsevarmuutta jämäkästä esitysmateriaalistaan ja siitä, että uskoi tuotteisiinsa. Kaikkineen neljän viskin kattaus oli mielenkiintoinen, koska aiempi kokemukseni Balblairista oli heikko ja tiskissä oli aivan uusia pullotteita. Kolme nuorinta oli viime vuoden tuotteita, vanhin vuonna 2013 pullotettu. Mitään niistä en ollut kohdannut aiemmin.

Balblairin kattaus oli kokonaisuutena erittäin myönteinen yllätys. Ensimmäisenä maistettu Balblair 2003/2014, 1st Release 46% oli sitä hiukan vaatimattomampaa sarjaa, johon olin aiemminkin tutustunut, mutta jo toisena tullut Balblair 1999/2014, 2nd Release 46% loi sherryhenkisyydellään oikein myönteisen vaikutelman. Tunnelma koheni entisestään, kun vuoroon tuli Balblair 1990/2014, 2nd Release 46%, jossa kolmen vuoden finistely first fill sherryssä teki erinomaisen säväyksen. Suurin herkku oli säästetty viimeiseksi: Balblair 1983/2013, 1st Release 46% oli peräisin kokonaan refill-bourbonista ja oli luonteeltaan juuri sellainen kuivan tamminen tapaus, mistä eniten noissa iäkkäissä bourbonkypsytetyissä pidän. Kyseinen tuote oli aivan ylivertaisesti parasta Balblairia, mihin olen koskaan nokkani tunkenut.

Balblairin tastingin informatiivinen anti jäi ehkä hiukan kapeaksi, esiintyjällä ei ollut erityisemmin anekdootteja tai tarinoita takataskussa. Hannah antoi tuotteiden puhua puolestaan, mikä kyllä minulle sopi. Nippeliosastosta jäi mieleen ainoastaan se, että Balblairin bourbontynnyrit tulevat Buffalo Tracelta ja sherrytynnyrit Miguel Martinilta. Sherryyn laskettua tavaraa on kypsymässä verraten vähän, koska hintakysymys.

Käytännössä Balblair-sessio kesti vain tunnin, joten sen jälkeen oli vielä puolitoista tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä ennen valomerkkiä. Tuttuja tuli edelleen vastaan, ja tuntui, että tungos alkoi kymmenen jälkeen jo selvästi hellittää. Olin myös ajatellut, että festaripäivämäärien siirtäminen viikonlopun yhteyteen toisi paikalle Uisge-historian ensimmäiset juopuneet, mutta olin väärässä: ainakaan perjantai-iltana ei silmin nähden päihtyneitä ihmisiä salissa näkynyt.

Loppuillan viskeistä kohdalle osui vielä pari maininnan arvoista tuotetta. Ensimmäisenä kelloni pysähtyivät, kun lasiin lorahti uusi BenRiach 35 yo 42,5%. Sherryherkku oli todella hienosti auki, se tuntui tasapainoiselta ja piparkakkumaisuudessaan erittäin hyvältä viskiltä. Maistoin siinä myös monenlaisia Laphroaigeja, mutta nämä uuden ajan Lapparit jättivät valitettavasti edelleen kylmäksi. Pikkulinnun tiskillä ollut vanha kunnon Laphroaig 1994 Highgrove 40% pesi ne kaikki kepeydelläänkin mennen tullen.

Tänä vuonna huomattavaa oli kotimaisten tislaamoiden nousu. Helsinki Distilling Company, Kyrö, Teerenpeli ja Valamo olivat näyttävästi esillä Uisgessa, ja mikä parasta, niiden tuotteet tuntuivat olevan kunnossa. Valamo 3 yo 2011/2015 I 54,9% jäi aivan erityisesti mieleen, todella tuhdin viininen ja taatelikakkumainen sävy kolahti oikein mukavasti. Tietysti kyse oli nuoresta tuotteesta, mutta silti tuntui, että aineksia löytyy vaikka kuinka.

Illan päätösvaiheessa palasin vielä Pikkulinnun kohdalle ja panin lipukkeet jonoon. Lasiin lirui The Macallan 14 yo 1989/2003 Exceptional Single Cask 5, 59,2%. Olen suhtautunut Macallaniin aina erittäin kriittisesti ja myös ihmetellyt, mistä sen suosio oikein johtuu, kun nämä nykyiset Mäkkärit ovat keskimäärin niin ohuita ja vaatimattomia – etenkin korskeisiin pakkauksiinsa ja älyttömiin hintoihinsa suhteutettuna. Ruby on edustava esimerkki moisesta.

Oma viskiharrastukseni on edennyt Speysiden suuntaan kuitenkin sen verran myöhään, etten ole koskaan oikein päässyt syventymään siihen ”oikeaan” Macallaniin, johon koko maine perustuu. Nyt sain vihdoin yhden sellaisen lasiini. Oli mahtavaa tavaraa. Tekisi melkein mieli sanoa, että omalla kohdallani tämä Macallan oli parasta viskiä, jota nautin koko iltana. Ja miksen sanoisi. Tällaiset sherrymonsterit tulevat uniin asti.

Olisi ollut hienoa jatkaa Uisge-viikonloppua vielä lauantainakin, mutta kalenteri ei sitä sallinut. Ian Buxtonin näin perjantaina vilaukselta, toivottavasti joskus tulee mahdollisuus tehdä paikkaus tuollaisen master classin suhteen. Seuraavaan Uisgeen jää toive kenties hiukan suuremmasta tilasta ja muutamista sellaisista tastingeista, joita Cinderellan viskimessuilla vuodesta toiseen nähdään: Glenfarclas, Laphroaig ja Glengoyne ansaitsisivat tulla kunnon seteillä Suomeenkin. Mutta tämä Uisge oli tässä, kiitos ja kumarrus järjestäjille.

Lisäys 8.2.2015: Kannattaa ehdottomasti lukea myös Viskisiepon, Mushimaltin ja The Legless Scotsmanin raportit Uisgesta. Uudet kotimaiset näyttivät kiinnostaneen meitä kaikkia.