Islay

Lagavulin 7 yo, Cadenhead’s 59,1%

Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan järjestyksessään toinen Cadenhead-tasting keskittyi Islay-pullotteisiin. Luulot ja makuaistin ylimääräiset herkkyydet höylättiin välittömästi pois tällä aloitusviskillä.

Nokkelimmat voivat leukailla, että seitsemänvuotias, tänä vuonna pullotettu viski ei täysin täytä iäkkään harvinaisuuden kriteeristöä, mutta menköön tämä nyt aloitusviskinä. Tastingin pääpointti oli muodostaa kuva Cadenheadin vuonna 2016 julkaisuista viidestä Islay-pullotteesta.

Ja vaikka tässä pullossa ei lue Lagavulin, tastingin vetänyt Petri Vesanen oli saanut asiaan Cadenheadilta vahvistuksen. Pullossahan lukee vain, että tavara on peräisin tammitynnyreistä Kildaltonista.

Lagavulin 7 yo, Cadenhead’s

(59,1%, Cadenhead’s, William Cadenhead Collection, 2016, Oak Casks, 70 cl)

Tuoksu: Vegetaalisen turpeinen, sitruunainen, merellinen ja rasvainen. Suolaa, mineraalisuutta, tiukkaa nokisuutta. Öljyisyyttä, jyväisyyttä, raakaa maltaisuutta. Alkoholisuus hyökyy päälle ihan tosissaan. Vesilisä tuo kurkkupastillin raikkautta ja ruohoisuutta esiin.

Maku: Sitruksinen, öljyinen ja raaka. Jyväisyyttä, havuisuutta, vegetaalisuutta, napakkaa turvesavua. Uunijuuresta, makeaa omenaa. Suutuntuma on painava ja kovaotteinen. Tammi ja maltaisuus ovat nuorekasta sorttia. Jälkimaku lähtee hyvin jyväisenä ja alkoholisena. Sitruksisuutta, kuivaa turvesavua, juuresmaisuutta, aktiivista tammisuutta. Melko lyhyt ja tiukka finaali. Vesilisä pehmentää alkoholin iskua ja nostaa hedelmää pintaan.

Arvio: Hyvin lähellä tämän vuoden virallista 8-vuotiasta, ehkä hiukan rasvaisempi kuitenkin. Napakka tapaus kaikkineen. 86/100

Bowmore The Devil’s Casks III 56,7%

Kolmas Bowmoren tummasävyinen Devil’s Casks saapui markkinoille ilman ikämerkintää ja päätyi lopulta myös kotimaisen alkoholiliikkeen valikoimiin. Sekoituksessa on ensimmäisen täytön ex-olorosoa ja tällä kertaa myös PX-tynskiä.

Maistoin tämän jo kertaalleen Uisgessa enkä päässyt oikein kiinni. Nyt maistellaan ajan kanssa, ehkä se tästä aukeaa.

Bowmore The Devil’s Casks III

(56,7%, OB, NAS, 2015, ’Double The Devil’, First Fill Oloroso & Pedro Ximénez Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Muhkea. Suklainen ja tummasävyinen, luumuhilloinen ja turvesavuinen. Tupakkaisuutta, mausteisuutta, pähkinää. Järeä, makea sherryisyys dominoi – eikä ollenkaan huonolla tavalla. Fariinisokeria, rusinaa, hiukan lyijykynää, mineraalisuutta. Herkullinen kokonaisuus. Vesilisä tuo jännän suolaisuuden.

Maku: Paksun suklainen, tumman turvesavuinen ja varsin mausteinen. Napakka mineraalisuus ja pistävä tammisuus tulevat läpi voimalla, vaikka fariinisokeri ja luumuhillo pehmentävätkin iskua. Paksu ja marjaisan makea sherryisyys leijuu vetten päällä. Suutuntuma on varsin täyteläinen, mutta balanssi hakee hiukan ja tietty kerrostuneisuus tuntuu etenkin alta nousevan aktiivisen tammen suhteen. Jälkimaku on jo selvästi isommin tammen komennossa, ja suklaisuus jää hiukan kitkeryyden varjoon. Mausteisuutta, inkivääriä, kireää marjaisuutta. Hiukan pähkinää, turvesavua ja luumua, mutta vain niukasti syvyyttä. Keskipitkä finaali. Vesilisä antaa appelsiinia.

Arvio: Herkulliselta tuoksuva mutta maussa hiukan pettävä tapaus. Oivallinen silti, jos ei takerruta yksityiskohtiin. Nämä ovat näitä paholaisen eliksiirejä. 87/100

Caol Ila 28 yo 1983/2011, Silver Seal 46%

Silver Seal on pullottanut erinomaisia Caol Ila -viskejä vuosien varrella. Olisikohan tässä yksi sellainen?

Mielenkiintoiselta tämä vuonna 1983 tislattu ja vuonna 2011 pullotettu yksilö joka tapauksessa vaikuttaa, vaikka tietoja onkin tarjolla harvinaisen vähän. Tynnyri on mitä luultavimmin ex-bourbon, mutta sitäkään ei missään vahvisteta.

Caol Ila 28 yo 1983/2011, Silver Seal

(46%, Silver Seal, 1983–2011, 350 bts., 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, suolainen ja varsin raikas. Runsaasti omenaa ja ruohoisuutta. Akaasiahunajaa ja mehiläisvahaa, vaniljakastiketta ja hiukan toffeemaisuutta. Hiukan nestesaippuainen makeus. Tammessa on kuiva sävy, pieni kuivaliha löytyy taustalta myös. Hienosti ikääntynyt. Vesilisällä saippuamaisuus korostuu.

Maku: Terävä turvesavu ja hapokas omenaisuus muodostavat hienon yhdistelmän. Suolaisuutta ja sitruunaa riittää. Kirpeää hedelmäisyyttä löytyy rypälemäiseltä ja päärynäiseltäkin puolelta. Savu on ilmeinen, mutta terävyydestään huolimatta pysyy taustalla. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja tekstuuri lopulta melko kevyt. Turpeisuudessa on edelleen pieni lihaisuus ja vegetaalisuus mukana. Makeudessa taas vanilja ja hunaja pysyvät kielen päällä. Jälkimaku on todella suolainen ja sitruksinen. Tammi liikkuu aivan puisevan rajoilla, mutta toimii silti hyvin. Mietoa turvesavua, omenaa ja hunajaa riittää, samoin ruohoisuutta. Pitkä finaali. Vesilisä tuo karvautta, mustan teen piirteitä ja paahteisuutta.

Arvio: Herkullinen ja savuisuudessaankin raikas Caol Ila, jossa on iän tuomaa syvyyttä. Vain pieni puisevuus ja profiilin kepeys jäävät kaihertamaan. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100.

Fiona Rintoul & Konrad Borkowski: Whisky Island

Islayn saaresta on kirjoitettu monta kirjaa, ja syksyllä 2016 hyllyihin ilmestyi jälleen yksi uusi teos maagisesta paratiisisaaresta. Fiona Rintoulin tekstien ja Konrad Borkowskin valokuvien varaan rakentuva Whisky Island (Freight Books, 2016) on melko puhdasverinen kahvipöytäkirja. Se sopii paremmin nautiskeluun kuin nippelitietojen ammentamiseen.

Oma intoni tunnelmointiin oli tietysti korkealla, kun matka Islaylle oli vielä tuoreessa muistissa ja turvesavun tuoksun pystyi palauttamaan kirjan valokuvista helposti mieleen. Eikä kirjaan valitussa tietosisällössäkään ollut suurempaa vikaa, kun haastateltaviksi oli saatu Islayn viskibisneksen nimihenkilöitä Eddie MacAfferista Mickey Headsin kautta Andrew Browniin.

Kaikkineen hiukan alle 200-sivuinen teos kattaa pintapuolisesti Islayn historian, maantieteen ja saaren kahdeksan toimivaa tislaamoa. Kirjan alkuun piirretyssä kartassa esiintyvät toiveikkaasti jo Gartbreckin ja Ardnahoen tislaamot muita hiukan kevyemmällä värityksellä. Omaa lukua tulevaisuudelle ei ole kuitenkaan kirjoitettu, vaan sisältö rajautuu olemassa oleviin.

Kirjan alussa ei jätetä mainostamatta Islayta lintubongarin paratiisina eikä unohdeta edes keskiaikaisia klaaneja, jotka pitivät saarella valtaa. Varsinainen viskiosasto kirjassa alkaa Bowmoren perustamisesta 1779, eikä sitä edeltäneitä aikoja juuri lähdetä arvuuttelemaan muuten kuin tislaustaidon saapumisreittien ja yleisesti tiedettyjen lainsäädäntömuutosten kautta.

Hiukan erikoisella tavalla näin tiiviiseen teokseen on mahtunut kuitenkin analyysi viskin maailmanmarkkinan nykytilanteesta, kun on ensin käyty läpi Ardbegin ja Bruichladdichin nousu synkkyydestä:

The period since has been a boom time, particularly for deluxe and specialist whiskies – though sales of the amber nectar did slump in 2015, not least because Russians gave it up. In the face of economic problems and changing mores, Russians have been turning away from booze, and whisky sales in the country fell by an incredible 95% in 2015.

Jokaiseen viskikirjaan kuuluu kuvaus viskin valmistuksesta, eikä sellaista ole unohdettu tästäkään teoksesta. Mukavalla tavalla Fiona Rintoul kuitenkin huomioi Islayn viskinvalmistuksen erityispiirteitä pienissä detaljeissa. Esimerkiksi jauhamisessa käytetään muualla Porteuksia, mutta Bruichladdichilla ja Ardbegilla on Bobyt – Ardbegin mylly vuodelta 1921 on vielä se kaikkein vanhin.

Myös Islayn ohra huomioidaan kertomalla, että Bruichladdich ja Kilchoman käyttävät sitä tuotannossaan, mutta yleisesti sitä pidetään haastavana, koska sen kosteuspitoisuus on normaalia suurempi. Lisäksi Rintoul huomauttaa tynnyröinnin kohdalla aivan oikein, että huomattava osa Islayn viskistä kypsyy oikeasti mantereella.

Kun perusteet on saatu haltuun, Whisky Island etenee tislaamo kerrallaan loppuun. Luvut etenevät tavalla, joka ensin indikoi tislaamoiden perustamisvuosien mukaista järjestystä mutta joka lopulta paljastuukin Bowmoresta alkavaksi maantieteelliseksi kierrokseksi vastapäivään saaren rantoja pitkin: Bowmore, Laphroaig, Lagavulin, Ardbeg, Caol Ila, Bunnahabhain, Kilchoman, Bruichladdich.

Bowmoren kohdalla Eddie MacAfferin lausahdus pysäyttää heti: ”The distillery was built in the wrong place.” Hän viittaa vedenhankintaan, joka on Bowmorella poikkeuksellisen haastava. Laggan-joesta hankittava käyttövesi kulkee lähes kymmenen kilometrin mittaista minikanaalia pitkin tislaamolle. Vesi on onneksi loppunut tislaamon historiassa vain kerran, kesällä 2010. Se on melkoinen saavutus, kun vettä kuitenkin kuluu 1,4 miljoonaa litraa päivässä.

Bowmoresta täytyy huomioida vielä sekin, että tislaamon varastoissa Islaylla makaa noin 23 000 tynnyriä Bowmoren viskiä, ja tynnyreissä on yhteensä noin neljä miljoonaa litraa alkoholia. Yhteensä saarelle jää kypsymään 20–25 prosenttia kokonaistuotannosta. Kirjan kuvissa ei jätetä hyödyntämättä No. 1 Vaultsin valkopäätyisiä Mizunara-tynnyreitä, joita tuli itsekin siellä ihasteltua.

Laphroaigilla Whisky Islandin tekijöitä on ollut vastassa varastomies Arthur Holyoake, jota ovat avustaneet varastomies David McLean ja mashman Sean McFarlane. Ammattireiskojen kyydissä on oltu. Jokaisen tislaamon kohdalla nostetaan kolme highlightia, jotka esimerkiksi Laphroaigista ovat seuraavat: ”floor maltings with peat-fired kiln, the still room with its ’magnificent seven’ stills, the ’Friends of Laphroaig’ plots”. Vastikään itse tislaamolla käyneenä pidän noita kyllä asianmukaisina nostoina. Samaten jokainen tislaamoluku päättyy pieneen tiivistelmään tislaamon historiasta.

Laphroaig-luvusta jää käteen muun muassa Holyoaken analyysi käsinleikatusta turpeesta. Siinä on hänen mukaansa riittävästi kosteutta, jotta siitä saadaan uunissa sopivan kylmää savua. Sitä taas ohra imee paremmin sisäänsä. Koneellisesti leikattu turve taas on pakatumpaa rakenteeltaan ja palaa liekillä, kuumempana ja kuivempana. Tästä varmasti näitä turpeistuksen eroja syntyy.

Lagavulinilla kirjantekijöitä on isännöinyt Iain MacArthur, kukapa muukaan. MacArthurin mukaan Lagavulin ei käytä ollenkaan Islayn ohraa, koska sen kosteuspitoisuus on liian korkea heille. Islayn tislaamoksi Lagavulin kuljeskelee muutenkin sellaisia polkuja, joissa paikallisuus ei ole mahdottoman merkittävässä osassa – suurin osa Lagavulinista kypsyy mantereella, joten se siitä meri-ilman vaikutuksesta makuun. Toki saarellakin on vino pino Lagavulin-tynnyreitä: tislaamolla 7 000, Port Ellenissä 6 000 ja Caol Ilan varastossakin vielä 3 500. Siinä riittää MacArthurille työsarkaa.

Ardbeg-luvussa on lähdetty pomomies Mickey Headsin matkassa kierrokselle. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tulee ilmi muun muassa se, että washbackit vaihdetaan lahoamisen takia joka 20–25 vuosi. Puiset käymisastiat tuottavat sellaisen kypsymisen, joka tuo vierteeseen saippuaisen, vahamaisen rakenteen. Heads pitää sitä olennaisena Ardbegin luonteen kannalta. Ardbegilla on viisi varastoa, joista kolme on racked-mallisia ja kaksi dunnagea. Tislaamon pihalla on aina runsaasti tynnyreitä, ja kirjan mukaan Ardbegin työntekijät uskovat niiden pysyvän siellä juuri sopivan pehmeinä tulevaa käyttöä varten.

Caol Ilaa kirjassa kierretään Justina MacLellanin kanssa. Liettualaissyntyinen MacLellan tuli aikoinaan Islaylle ja Caol Ilaan viimeisteltyään opintonsa suomen kielessä ja liettualaisessa filologiassa – tätä et muuten varmasti tiennyt. Sinänsä Caol Ila -luvussa ei suuria uusia tietoja tule esille, lähinnä vain tämän vuosikymmenen investointiprojektien tuloksia käydään läpi. Uusi mäskäysastia ja uudet washbackit ovat kaikki ruostumatonta terästä.

Bunnahabhainin esittelyssä on mukana tislaamopäällikkö Andrew Brown, joka on hahmona mielenkiintoinen. Hän on aloittanut vuonna 1988 ja ehtinyt siitä lähtien kiertää tislaamossa kaikissa tehtävissä aina varastosta mäskäyksen ja tislauksen kautta vetovastuuseen koko hommasta. Brownin aikana Bunnahabhain on alkanut kokeilla myös turpeistettua mallasta. Kestää 12 tuntia puhdistaa koko tislaamo turpeisen erän jäljiltä puhtaaksi turpeistamatonta varten – likaista hommaa. Sen takia turve-erät tehdään kaikki yhden vuosittaisen jakson aikana.

Kilchomanilla kirjantekijöitä ovat kierrättäneet perustaja Anthony Wills ja tuotantopäällikkö Robin Bignal. Jälkimmäisen herran tapasin reissullani itsekin. Kilchomanin kohdalla käy hyvin selväksi, että toisin kuin Lagavulinin tapauksessa, farmitislaamossa pyritään paikallisuuteen kaikessa. Ohra kerätään ikkunasta näkyviltä pelloilta ja lopputuote pullotetaan omalla linjalla tislaamossa. Tuotantoa on kasvatettu 150 000 litrasta 200 000 litraan, mutta kovin paljon varaa ei ole enää sen jälkeen sitä paisuttaa, jotta farmihenkisyys säilyy.

Bruichladdich-luku päättää kirjan. Tislaamoa esittelee päätislaaja Adam Hannett, joka on saanut oppinsa itseltään Jim McEwanilta. Bruichladdich täyttää 220 tynnyriä viikossa ja kaikki kypsyy Islaylla, joten siinä suhteessa henki on sama kuin Kilchomanilla. Varastoissa on 60 000 tynnyriä, ja niistä 5 000 on yksityishenkilöiden omistuksessa. Se on hyvä muistutus siitä, miten tislaamotoiminnan alkutaival yleensä rahoitetaan – vuonna 2012 tynnyrimyynti loppui myös Bruichladdichilla. Botanist Giniä kyllä valmistetaan edelleen runsaasti, mikä on tuonut tasaista kassavirtaa jo pitkään.

Kaikkineen Whisky Island on mukavaa luettavaa, sujuvasti etenevää ja kuvallisesti komeaa. Konrad Borkowskin tyyli on ajoittain hiukan mainosmainen ja sliipattu, mutta visuaalista laatua kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Kirjan leveä formaatti antaa myös upeasti oikeutta kuville. Kokonaisuutena kirjan parissa viihtyy, ja kunhan siltä ei odota suurta tietomäärää, ei siihen pahemmin pääse pettymäänkään. Suositellaan siis Islay-matkakuumeen nostattamiseen.

Matka Islaylle 2016: Finaali Glasgow’ssa

Lauantaiaamuna 1.10.2016 kolmen vuorokauden matka Islayn paratiisisaarelle oli päätöksessään. Aamu valkeni pahaenteisen tyynenä ja kauniina. Katselimme Lochside Hotelin tutuksi käyneen Full Scottish Breakfastin äärestä Loch Indaalin sileää pintaa ja yli liitäviä lokkeja. Olo oli jo valmiiksi vähän haikea.

Olimme ajoissa laukkujemme kanssa lähdössä hotellista lentokentälle, mutta kyydin kanssa tuli mutkia matkaan. Olimme lopulta viimeisten joukossa Islayn lentokentällä kirjautumassa koneeseen, joka veisi meidät Glasgow’hun. Lähtömme oli todella lentävä, hyvästejä turvesuon ja kivikkoisten niittyjen peittämällä maastolle ei ehditty pahemmin jäädä antamaan.

Saimme tiskillä laukkuihimme ylipainon takia Stand-by-laput, ja kesti hetken aikaa tajuta, mitä virkailija sanoi: laukut tulisivat seuraavalla koneella, mikäli eivät mahtuisi tähän kyytiin. Lauantaiaamun kone oli buukattu täyteen, joten näin voisi hyvinkin käydä. Seuraava lento Islaylta lähtisi vasta sunnuntai-iltana, mutta siihen mennessä olisimme itse jo lentomatkalla Amsterdamin kautta Helsinkiin.

Olimme varautuneet Islayn-lentojen suhteen myrskyihin ja säätäneet aikatauluja niin, ettei missään vaiheessa mikään olisi myöhästymisistä kiinni. Tähän emme kuitenkaan osanneet varautua: että laukut saattaisivat jäädä Islaylle odottamaan parempia aikoja. Aloimme välittömästi miettiä rahtivaihtoehtoja, joihin Glasgow’ssa jouduttaisiin kenties turvautumaan. Niistä kaikista pitäisi todennäköisesti maksaa erinäisiä summia.

Aurinkoisen sään varjopuoli tuona lauantaiaamuna oli, että Glasgow oli täysin sumun peitossa. Sinne ei olisi potkurikoneella mitään asiaa, ennen kuin sumu olisi hälventynyt.

Lopulta koneemme lähtö myöhästyi melkein kaksi tuntia. Aivan viime hetkellä saimme kysyttyä virkailijalta, mahtuivatko laukkumme kyytiin. Virkailija lähti selvittämään ja palasi hetken päästä: kyllä, kaikki laukut olivat jo koneen kyydissä. Luimme siinä vaiheessa kaikki mahdolliset loitsut ja säkeet, joita mieleen tuli.

Glasgow’ssa majoituimme keskustahotelliin, kävimme syömässä lounaan ja tutustumassa muun höntyilyn oheistoimintona paikallisiin viskikauppoihin. Kävi nopeasti selväksi, että hankintoihin Islayn tislaamokaupoista oli kannattanut panostaa, koska Glasgow’n keskustan viskikaupat eivät olleet kovin kiinnostavia.

Glasgow’n ydinkeskustassa sijaitsevan Buchanan’s Galleriesin The Whisky Shop oli varsin suppean valikoiman kauppakeskusmyymälä, jonka hinnat olivat hyvin suolaiset. Läheisten Robert Graham’sin ja Good Spirits & Co:n tilanne oli vastaavan kaltainen. Vain pari yksittäistä single caskia herättivät kiinnostusta, mutta nekin jäivät lopulta hyllyyn.

Viskibaareista päällimmäisenä mielessä oli kuuluisa The Pot Still, joka löytyi Hope Streetiltä. Pahaksi onneksi baari oli lauantai-iltapäivänä tupaten täynnä. Hyllyissä oli kyllä kiitettävä valikoima monenmoista mallastuotetta, mutta kun yhtään pöytää ei ollut vapaana eikä ensimmäistäkään jakkaraa löytynyt, päätettiin jatkaa matkaa. Onhan noita viskibaareja tullut nähtyä.

Illalla otimme kohteeksi toisen kuuluisan viskibaarin, Bon Accordin, joka löytyi kaupunkia halkovan M8-kehätien toiselta puolelta. Matka oli kuitenkin kävelyetäisyydellä keskustasta, ja tuo reissu kannatti ehdottomasti tehdä.

Bon Accord teki paikkana välittömästi The Pot Stilliä suuremman vaikutuksen. Hyllyssä silmät osuivat heti kultakimpaleisiin. Sieltä löytyivät Bowmore 1957, White Bowmore, rivi Broraa ja toinen rivi Port Elleniä, kokonainen hylly Scotch Malt Whisky Societyn pullotteita, 40-vuotias Old Pulteney…

Viskibaarin hinnastona meille ojennettiin iPad, jossa kaikki viskit olivat kuvina nähtävissä – joskin vähän epämääräisessä järjestyksessä. Kuvien yhteydestä löytyivät myös hinnat, ja ne olivat sentään hiukan maltillisemmat kuin Islayn kahdessa keskeisessä viskibaarissa, Lochside Hotelissa ja Harbour Innissä.

Ei silti, että olisin ollut vielä valmis sijoittamaan White Bowmoreen 150 puntaa tai Bowmore 1957:ään yli kahtasataa, mutta silti. Baarin kallein juoma oli ylähyllyllä maannut Gordon & MacPhailin 70-vuotias Glenlivet, jota olisi päässyt maistamaan pienen siivun 900 punnalla.

Päädyimme tosiaan maltillisemmin hinnoiteltuihin viskeihin. Nautin dramin Bon Accordin käsin pullottamaa Highland Parkia, jonka detaljeja en ole löytänyt vielä mistään. Viski oli selvästi ex-sherrystä peräisin oleva, klassisen tuntuinen Highland Park, jossa silkkinen öljyisyys, likainen kanervaisuus ja tuhti turvesavuisuus tuntuivat kaikin puolin korostuneilta. Viskin alkoholipitoisuus oli 53,3%, täyttöpäivä 09/04/16 ja pullon numero 432. Siinä kaikki, mitä tuotteesta tiedän.

Ystäväni nautti lasillisen Tobermoryn 20-vuotiasta, ex-olosorossa kypsynyttä virallista tislaamopullotetta. Sherry tuntui siinä järeältä, mutta tekstuuri jäi ehkä hiukan ohueksi. Pitäisi päästä joskus maistamaan se vähän rauhallisemmissa olosuhteissa – pian baarissa alkoi soittaa paikallinen folkbändi The Cahoots. Siirryimme real aleen ja muihin tuotteisiin, vaihdoimme sijaintia ja upposimme vähitellen syvälle kaupungin yöelämään.

Sunnuntaina 2.10.2016 oli kotiinpaluun aika. Matka Helsinkiin oli jälleen pitkä ja monipolvinen. Siinä oli kuitenkin hyvin aikaa pureskella kaikkea tapahtunutta ja miettiä kokemuksia, joita oli koettu. Päällimmäisenä ajatuksena oli, että tällainen matka on yhdenlainen mahdottomuus: kun jotain odottaa todella paljon, todennäköisyydet epäonnistumiseen ovat valtaisat.

Reissumme meni kuitenkin täysin putkeen ja ylitti kaikki mahdottomatkin odotukset. Tai jos ei ylittänyt niitä, ainakin ohitti ne. Saimme paljon sellaistakin, mitä ei osattu edes kuvitella.

Tislaamovierailutkin tuntuivat jälkikäteen siltä kuin joku isompi voima olisi suunnitellut ne tukemaan ja täydentämään toisiaan. Ensin kattava vierailu Laphroaigin koko prosessin läpi, sen jälkeen naurava varastotasting Bruichladdichilla. Sitten tajunnanräjäyttävä syväsukellus Bowmoreen, josta suoraan Kilchomanin farmille eksklusiiviseen tastingiin natiivin Ileachin kanssa. Lopuksi rocktähden yltiöpäinen varastotasting Lagavulinilla ja vielä yksi syvällinen kierros ja tasting Ardbegilla.

Matkasta jäi jossain määrin mykistynyt olo. Islayn ihmisten ystävällisyys, vieraanvaraisuus ja huumori koskettivat minua. Legendaaristen tislaamoiden olemassaolo, koko saaren rujo olemus ja yli pyyhkivät tuulet saivat kiinnittymään johonkin isompaan. Viskiharrastukseni ei tule koskaan olemaan entisellään. Osa sydämestäni jäi Islaylle. Ehkä jonain päivänä palaan katsomaan, onko se vielä siellä.

Matka Islaylle 2016: Tislaamokierros Ardbegilla

Perjantaina 30.9.2016 olimme saaneet täyden annoksen Lagavulinia, kun lähdimme puoli yhdeltä kävelemään Ardbegille.

Laitoimme aurinkolasit silmille ja lähdimme tallustelemaan Kildalton Roadia itään. Autotien viereen oli rakennettu ihan erillinen kävelytie, jota pitkin pääsi suoraan Ardbegille. Kuljimme sitä pitkin kuin kuninkaat.

Oli täysin epätodellista nähdä Ardbegin tulevan vähitellen näkyviin rannasta. Pagodat loistivat auringossa, lampaat kulkivat niityllä, keli tuntui lämpimältä ja komealta kaikin puolin.

Ardbegin pihalla kaikki näytti valtavan suurelta ja sliipatulta. Ranskalaisten samppanja- ja luksuslaukkumiljoonat kiilsivät ympärillä. Otimme valokuvia ja ihmettelimme tunnelmaa, ennen kuin astelimme sisään Old Kiln Caféhen. Ajatuksena oli syödä siellä lounas.

Kahvilassa Jackie Thomson palveli meitä kovassa kiireessä. Kaikki pöydät olivat lopulta varattuja, meteli melkoinen. Päädyimme pääsalin sijaan baarin puolelle syömään, ja sekin tila täyttyi nopeasti ihmisistä. Ihmettelimme ulkona sisäpihalla näkyvää maisemaa, täysin puhdasta ja viimeisen päälle laitettua tislaamoympäristöä.

Kahvilassa ystäväni söi Cheese Macaroni -annoksen, joka on jonkinlainen paikallinen erikoisuus – ilmeisesti hyvää oli. Otin itse Argyll Steak Pien, joka oli maukas mutta konseptiltaan tavanomaisempi annos. Oluet juotiin kyytipojaksi ja lopuksi otettiin vielä kahvitkin. Tuntui kuin olisi ollut lomalla.

Vähän ennen kahta siirryimme tislaamokaupan puolelle. Hyllyissä nähtiin vinot pinot uutta Ardbeg Twenty Onea ja rivikaupalla Supernova SN2015 -pulloja sekä paljon kaikkea vähän tavanomaisempaakin. Kassalta saimme ostaa liput kierrokselle, joka oli jälleen varattu etukäteen.

Kahden ja puolen tunnin mittainen Deconstructing The Dram piti sisällään sekä kierroksen että tastingin. Hintaa sillä oli 40 puntaa, ja tuolla hinnalla saatiin oikeat kultatiketitkin vielä käteen.

Noin 25-vuotiaan oloinen Ross tuli hakemaan meidät kierrokselle vähän kahden jälkeen. Meitä oli kymmenkunta, muutama saksalainen, pari jenkkiä, kaksi edinburghilaista ja me kaksi suomalaista.

Ross aloitti melko pitkällä, noin puolen tunnin historialuennolla mallastamon päätyhuoneessa. Saimme selonteon myös turvesavuisen viskin kemiallisista yhdisteistä ja siitä, millaista kisaa ppm-luvuilla oli käyty erään toisen tislaamon kanssa.

Luentohuoneesta noustiin yläkertaan, jossa kamerat piti laittaa pois. Ranskalaisilla omistajilla oli tällainen fiksaatio, ettei kuvauksen kanssa saanut ottaa paloturvallisuusriskiä. Itse muistin aiemmin kohdanneeni yhtä ehdottoman kuvauskiellon vain Dalmorella.

Kierros paljasti, että Ardbeg oli fyysisesti pienempi tislaamo kuin miltä se henkisellä tasolla tuntuu. Tislaimia oli todella vain kaksi, ja vaikka ne olivat hyvän kokoisia, täydellä kapasiteetilla ajaminen ei tosiaan tuota kuin sen 1,2 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa. Muistiin jäi myös, että Ardbeg on yksi harvoista tislaamoista, joilla on Robert Boby Mill tavallisemman Porteuksen sijaan.

Käymisastioista päästiin nuuhkimaan vierrettä ja maistamaan yhtä niistä, varsin valmiin oloista ja erittäin savuista ja makeaa lientä. Washbackien välistä ikkunasta näkyi aurinkoinen iltapäivä ja vaahtopäitä pärskivä meri. Sieltä kuljettiin tislauspannujen kautta ulos laiturille, jossa Ross korkkasi pullon Dark Covea ja kaatoi kaikille siivut. Aurinko paistoi, kun nostimme maljat Ardbegille.

Rannasta kävelimme pihan poikki Ardbegin Warehouse 3:een, johon Ross oli kattanut mielenkiintoisen setin. Pääsimme maistamaan viskit, joista tunnetuimmat Ardbegit rakennetaan – siitä siis kierroksen nimi, Deconstructing The Dram.

Ensin maistettiin kaksi bourbonkypsytettyä viskiä, joista rakennetaan Ardbeg Ten. Ensimmäinen viski oli vuodelta 2006, peräisin tynnyristä 1960 ja alkoholiprosenteiltaan 56,7%. Kyseessä oli first fill bourbon, ja sen kyllä huomasi. Tammi oli erittäin aktiivista ja viskin makean banaaninen puoli puski vahvasti pintaan.

Toinen kymppivuotiaan rakennusosa oli peräisin refill bourbon barrelista. Se oli tislattu vuonna 2004, tynnyri oli numeroltaan 1213 ja voltit olivat tasolla 56,6%. Refillin ja first fillin eron huomasi välittömästi. Sävy oli refillissä paljon kuivempi, ja samalla tietty merellinen purevuus oli noussut pintaan. Hyviä viskejä nämä kumpikin kyllä olivat.

Tenin ainesosien jälkeen katsottiin, miten Ardbeg Uigeadail syntyy. Käytännössä se rakennetaan sekoittamalla bourbonkypsytettyä ja sherrykypsytettyä keskenään. Tällä kertaa sherrysample oli vuodelta 2005, peräisin tynnyristä 1322 ja voimakkuudeltaan 57,6%. Viski oli tummaa ja voimakasta tavaraa, aivan priimaa. Harmi, että Rossin näytepullossa oli niin vähän jäljellä – saimme tätä herkkua kaikkein pienimmät siivut.

Viimeisenä viskinä purettiin osiin Ardbeg Corryvreckan, joka vastaavasti rakentuu bourbonkypsytetystä ja ranskalaisessa tammessa kypsyneestä viskistä. Näytepullo oli vuodelta 2005, tynnyri oli 4586 ja voltit 55,6%. Upeaa viskiä oli sekin, mutta jakoi selvästi eniten mielipiteitä kaikista maistetuista näytteistä. Muutaman mielestä tanniineja oli liikaa ja pippurisuus tuntui liian vahvalta, mutta omaan suuhuni sekin kyllä toimi todella hyvin. Upeaa viskiä.

Tämän yltäkylläisen setin jälkeen saimme nauttia vielä 4,5-litraisista jättipulloista haluamaamme viskiä. Tarjolla oli Supernova SN2015, Alligatorin Committee Release, Galileo, Auriverdes ja Ardbog. Mielessä kävi, että olisin voinut vaihtaa niistä minkä tahansa lasilliseen Ardbegin new makea, mutta se jäi kokematta.

Otin tarjotuista vaihtoehdoista lopulta Supernovaa, ystäväni nautti lasillisen Alligatoria. Jälkimmäinen vei siitä kaksikosta voiton. Saksalaiset alkoivat höpistä jo ”halligallista”, mikä on tiettävästi Ruhrin alueen saksalaisten tapa puhua juovukkeeseen hankkiutumisesta, ’halligalli machen’.

Varastosetin aikana ulkona satoi hetken aikaa lujasti vettä, mutta kun pääsimme ulos, sade oli lakannut. Kävelimme tislaamokauppaan ja tuliaisten kanssa suoraan minibussiin, joka kuskimme oli pysäköinyt pihalle varttia vaille viisi.

Saimme taas vauhdikkaan autokyydin Bowmoreen, keli oli edelleen upea. Hotellihuoneessa odotti Bowmoren kassi, jossa oli kaksi pulloa Stillman’s Selectionia ja kuitti. Hehkutimme saalista kiitollisina, fiilistelimme pulloja ja juhlimme suurta voittoa.

Puoli kuuden jälkeen olimme jo Bowmoren laiturilla katsomassa maisemia, kun keli oli kerrankin kääntynyt upeaksi. Sadekuuro oli juuri ylittänyt Loch Indaalin ja liikkunut Bridgendin suuntaan. Sen jäljiltä näimme upean sateenkaaren, joka ulottui Loch Indaalin rannalta rannalle.

Viimeisen illan kunniaksi söimme vielä Lochside Hotelissa erinomaisen illallisen ja pakkasimme tavarat. Seuraavana aamuna olisi lähdön aika. Islay oli jäämässä lopullisesti taakse, kolme upeaa päivää oli koettu paratiisisaarella. Enää olisi jäljellä viikonloppu Glasgow’ssa.

Matka Islaylle 2016: Varastotasting Lagavulinilla

Juuri kun ajattelin, ettei mikään voisi enää nostaa Islayn-matkalla tunnelmaa entisestään, tuli tällainen päivä. Laphroaig, Bruichladdich, Bowmore ja Kilchoman olivat takana, enää vain kaksi tislaamoa tällä matkalla edessä: Lagavulin ja Ardbeg.

Heräsimme perjantaiaamuna 30.9.2016 puoli seitsemältä armottomaan vesisateeseen ja myrskytuuleen. Olimme kuitenkin heti yhdeksältä liikkeellä ja kävelimme suoraan Bowmoren tislaamolle, ostamaan edellispäivänä kiireessä ostamatta jääneitä tuliaispulloja.

Hand-filled-pulloja ei ollut tarjolla, mutta Distillery Exclusivena myytiin 17-vuotiasta Stillmen’s Selectionia. Se oli edellispäivän maisteluissa paljastunut erinomaisen päteväksi tuotteeksi, johon hiukan erikoinen kypsytys (Bordeaux Wine Barriques) toi oman särmänsä.

Nostimme Bowmoren tislaamokaupassa kaksi uudenkarheaa Stillmen’s Selectionia tiskille. Niitä ei voitu kuitenkaan meille myydä, koska lain mukaan alkoholin myymisen sai aloittaa aikaisintaan kymmeneltä aamulla. Oli pakko ryhtyä neuvottelemaan. Laki ei taipuisi, mutta ratkaisu piti löytää.

Bowmoren naiset tekivät meille lopulta lyömättömän ehdotuksen: täytimme luottokorttitiedot ja hotellihuoneemme tiedot lapulle, joka suljettiin kirjekuoreen ja laitettiin pullojen kanssa samaan säkkiin. Naiset lupasivat lyödä pullot kassakoneeseen kymmeneltä ja tuoda ne meille hotelliin päivän aikana. Taas ristittiin sormet ja luettiin loitsut, jotta homma menisi putkeen.

Kävelimme toiveikkaina ulos tislaamosta ja päätimme tehdä vielä pienen kävelyretken kylässä. Saimme vettä niskaan siinä oikein kunnolla, ja sateenvarjoja todella tarvittiin.

Taksikuski tuli hakemaan meitä tilataksilla varttia vaille kymmeneltä. Vettä satoi rajusti, ja siinä alkoi jo pelottaa, miten päivän kävely Lagavulinilta Ardbegille pystyttäisiin hoitamaan. Matka ei olisi pitkä, mutta jos myrsky piiskaisi päälle, ei siitä kovin hauskaa tulisi.

Yhtäkkiä lentokentän kohdalla sade lakkasi. Sen jälkeen keli muuttui täysin. Lagavulinin pihaan kurvattiin täydessä auringonpaisteessa eikä vettä saatu sen jälkeen yli kuuteen tuntiin pisaraakaan.

Matka Lagavulinille kesti Bowmoresta vain 20 minuuttia, joten meillä oli reilut puoli tuntia aikaa fiilistelyyn ennen sessioita. Tislaamokaupan hyllyt notkuivat Jazz Festival 2016 -pulloja – niitä himoitsimme kovasti, kun yksikköhinta oli sopuisa 99 puntaa. Ehdimme myös ottaa melkoisesti valokuvia ulkona. Keli oli todella kerrassaan mahtava.

Olimme varanneet Lagavulinille Warehouse Experiencen, koska kaikki olivat sitä niin vuolaasti kehuneet. Nimemme olivat jälleen ennakkovarausten kirjassa, ja setistä laskutettiin nimellinen 23 punnan kulu. Toinen vaihtoehtomme olisi ollut perinteinen tislaamokierros, niitäkin olisi ollut paria erilaista tarjolla, mutta tässä setissä oli yksi ylittämätön vahvuus: sen vetäisi Iain ”Pinky” McArthur, Lagavulinin legendaarinen varastomies ja Islayn supertähti.

Puoli yhdeltätoista lähdettiin tislaamokaupasta varastolle Warehouse Experienceen. Sessio oli loppuunmyyty, ja varastolle ahtautui varmaan kolmisenkymmentä ihmistä. Tuolejakin oli asetettu useaan riviin – onneksi oma jakkara löytyi eturivistä. Olo oli hiukan epäuskoinen, kun edellispäivänä olimme sentään privaattikierroksella Kilchomanissa ilman muita turisteja. Nyt ympärillä oli toistakymmentä saksalaista ja joukko amerikkalaisia, joista kaikilla tuntui olevan mieletön meno päällä.

Iain McArthur oli kuitenkin ylittämätön rokkistara, jolla pitikin olla arvoisensa yleisö. Mies heitti läppää kuuluvalla äänellä ja heilui ympäriinsä, vinoili saksalaisille ja jututti jenkkejä, teki kaikki temput, pisti itsensä peliin koko rahan edestä. Sirkustunnelmaa korostivat vielä Lagavulinin 200-vuotisjuhlan viirit, jotka roikkuivat naruissa katosta.

”Miksi naisilla on niin paljon parempi hajuaisti? Häh? No siksi, että ne voivat jo kaukaa haistaa, ovatko miehet käyneet juomassa pintin ja dramin töiden jälkeen!”

Saimme varastolla viisi dramia suoraan tynnyreistä. Iain paukutti itse ensimmäisen tynskän auki ja imi valinchia, kunnes sai ruutan täyteen. Sen jälkeen mies laski viskin mitta-astiaan, josta sirkustirehtöörin apuna toiminut kaveri kaatoi sen pulloon ja lirutti jokaiselle osallistujalle.

Ensimmäisenä viskinä maistettiin 12-vuotias Lagavulin, joka oli tislattu vuonna 2004 ja viettänyt koko ikänsä ensimmäisen täytön sherryssä (Sherry Butt). Voltteja oli 52,5%. Sillä otettiin heti luulot pois koko porukasta. Viski muistutti omaan suuhuni jossain määrin vuoden 2008 FOCM-pullotetta.

Toisena tynnyrinä avattiin bourbon barrel, jossa oli 14-vuotista viskiä vuodelta 2002. Alkoholiprosentti oli 54,6%. Se oli tavallaan kuin tuttu 12-vuotias Cask Strength, mutta steroideissa. Oivallinen viski.

Kolmas tynnyri oli sitten jo vähän iäkkäämpi Lagavulin, ja sen kyllä huomasi välittömästi. Kyseessä oli 18-vuotias viski vuodelta 1998. Tynnyri oli uudelleen täytetty ex-sherry ja voltteja löytyi edelleen kunnioitettavat 57,5%. Viimeistään tässä vaiheessa tajusi, että nyt ollaan menossa sellaista vauhtia sellaisiin sfääreihin, joissa ei muistiinpanoja kannattaisi tehdä. Ympärillä oli kuitenkin Lagavulinin kostea varasto ja äänessä mies, joka tiesi tasan tarkkaan, mistä puhui.

Neljättä tynnyriä Iain McArthur hehkutti jo etukäteen, erityisesti sen arvon suhteen, mikä tuntui puhuttelevan erityisesti amerikkalaisia. Tislaamokierros oli maksanut 23 puntaa ja hänen mukaansa drami tätä maksaisi baarissa jo yksinään 75 puntaa.

”Näyttäkää baari, josta saa halvemmalla!”

Kyseessä oli vuonna 1993 tislattu 23-vuotias Sherry Butt, jossa voltteja oli 56,4%. Kieltämättä tajunnan hämärtyminen kävi lähellä. Katselin Lagavulin-lasia kädessäni, ympäröivää varastoa, Iain McArthuria. Olin käsittämättömyyden äärellä.

Setin huipensi 34-vuotias Lagavulin, jonka rahallisella arvolla enää edes Iain McArthur ei lähtenyt retostelemaan. Vuonna 1982 tislattu viski oli viettänyt koko ikänsä refill-tynnyrissä ja oli edelleen vahvuudeltaan 55,2%. Ajattelin, ettei edelliselle viskille voisi vetää vertoja enää mikään, mutta kompleksisuudessaan ja kirkkaudessaan tämä ikävanhuskin oli kyllä totaalisen loistava.

Käytännössä kaikki tastingin viskit olivat sarjassaan loistavia, hands down. Koko ajan Iain McArthur heitti herjaa ja häröili ihan mahdottomilla jutuilla, kaatoi yhden kaljun saksalaisen päähän viskiä ja käski hieroa sitä päänahkaan, jotta kaveri saisi sellaisen tukan kuin hänellä itsellään on. Lisäksi hän laulatti koko yleisöllä Happy Birthdayn 200-vuotiaan Lagavulinin kunniaksi.

Hetkellisesti saatiin kuulla kyllä vakavampaakin asiaa, kun Iain muisteli huonoja aikoja, 1980-lukua ja sitä, miten he olivat olleet lomautettuina pitkiäkin aikoja. Ajattelin, että siihen suhteutettuna näiden täysien varastotastingien täytyi tuntua käsittämättömän hyvältä – aikoinaan vähän tylsänä teollisuustuotantona pyöritetty viskibisnes oli muuttunut alaksi, jossa riitti kansainvälisiä turisteja, isoa rahaa ja mieletöntä hypeä jokaiselle vuoden päivälle.

Toki Iain McArthur otti kantaa jutuissaan myös viskin hinnannousuun ja siihen, miten kalliita iäkkäät Lagavulinit tänä päivänä ovat. Hän kertoi ostaneensa tuhannella punnalla 30-vuotiaan Lagavulinin, kun ensimmäinen lapsenlapsi oli syntynyt. Pullo oli korkattu ja nautittu perhepiirissä uuden elämän kunniaksi.

”Kaikkea ei voi mitata rahassa.”

Viimeistä kahta viskiä varten olisi melkein pitänyt olla samplepullot matkassa. Suu alkoi olla jo melko turta ja vauhtia ympärillä riitti. Ja kun nuo viimeisetkin viskit oli tynnyreistä juotu, meille tarjoiltiin vielä bonuksena uusi Jazz Festival 2016. Siitä saatiin vahvistus sille, että tuliaishankinta on syytä tehdä.

Kyseessä oli klassinen Lagavulin, jonka Iain oli itse rakentanut. Vanhin viski sekoituksessa oli hänen mukaansa 15-vuotiasta, nuorempi osuus noin 7,5-vuotiasta. Suolainen ja maukas tapaus.

Kun sessio oli ohi, tungimme vielä kaverikuvaan Iainin kanssa. Aivan mieletön rokkistarameininki. Mies myös signeerasi meille valokuvansa Lagavulinin kirjasessa, joka kaikille osallistujille jaettiin.

Lähdimme varastolta kuin isommankin keikan jälkeen ja kävelimme pää pyörryksissä takaisin Visitor Centeriin, jossa vedimme nimet vieraskirjaan ja fiilistelimme tunnelmaa. Ikoninen Malt Mill -pullo nähtiin vitriinissä, samoin liuta muita harvinaisuuksia. Tislaamokaupassa tehtiin lopuksi asianmukaiset hankinnat.

Puoli yhden aikaan lähdimme kävelemään auringonpaisteessa Lagavulinilta Ardbegille. Ei ehkä ihan normaali perjantaipäivän kävely. Tuntui siltä kuin kaikki olisi kiertymässä auki, ensimmäisen päivän ohjelmaa tultiin käänteisesti varastotastingin kautta tislaamokierrokselle, mutta edessä olisi tislaamona edelleen merkitykseltään yksi suurista. Ardbegille kaikki päättyisi.

Matka Islaylle 2016: Kierros Kilchomanilla

Karistimme Bowmoren kylän tomut jaloistamme torstaina 29.9.2016, kun nousimme minibussin kyytiin Lochside Hotelin edestä puoli yhden aikaan päivällä. Tuuli oli edelleen kova, mutta pilviverho rakoili. Suussa maistuivat vielä aamupäivän aikana nautitut Bowmoren herkut.

Saavuimme suunnitelmien mukaisesti vähän ennen yhtä Kilchomanin farmitislaamolle. Näimme matkalla Loch Gormin ja monta muuta maisemaa, joista kuski meille kertoili. Loppumatka tislaamolle juntattiin yksikaistaista kärrypolkua pitkin.

Itse tislaamo ja etenkin sen Visitor Center oli kuitenkin tyylillä tehty. Söimme kahvilassa oivalliset Cullen Skinkit ja joimme kyytipojaksi Islay Alesin Kilchoman Pale Alea, jota oli tavan mukaan säilytetty huoneenlämmössä. Ulkona tuntui vuoroin satavan, vuoroin paistavan.

Ostimme 25 punnan liput Premium Tourille kassalta, josta ennakkovarauksemme jälleen löytyivät. Tuntui ihmeelliseltä, että homma toimi niin helposti – olin buukannut tourin heinäkuussa, ja vaikeat suomalaiset nimemme olivat kirjoissa jälleen kerran.

Tislaamon vierailukeskusta vetävä Bryony Boyd otti meidät kahdelta vastaan ja toivotti tervetulleeksi Kilchomanin Premium Tourille. Ja kyllä, kierros oli vain meille kahdelle. Ja todellista premiumia kaikin puolin. Muistin heti, että Bryony Boyd oli ollut aiemmin Laphroaigilla töissä – ja siihen aiheeseen vielä palattaisiin kierroksen lopulla.

Saimme mallashuoneessa heti käteen lasit Kilchoman 100% Islay -viskiä, ihan sitä uusinta 5th Editionia. Bryony kertoi Anthony Willsin unelmasta ja tislaamon perustamisen vaiheista, investoinnista ja siitä, millaista on ryhtyä viskiyrittäjäksi Islaylla. Harrastajan sydämessä tykyttää tietysti aina pieni unelma siitä, jos joskus ryhtyisi itse tuottamaan viskiä, mutta vaikka sen saisi tehdä Islaylla, helppoa ei tulisi olemaan.

Kuljimme pienoiskokoisen tislaamon läpi, ja kun kaikki oli kompaktia, välimatkat eivät olleet kuin muutaman askeleen mittaisia. Näimme mäskäysastian, käymissammiot, kaksi pientä tislainta ja käytännössä kaiken mittaluokkaa pienempänä kuin mihin olimme saarella ehtineet tottua. Robin Bignal oli tislaustöissä ja kertoi meille monenlaista pientä faktaa siitä, miten Kilchomanin viskiä tehdään. Farmitislaamon henki oli mukavan kotoisa, vaikka teollisuuslaitoksen tunnelmaa ei ollut tietysti lähdetty kätkemäänkään.

Kierroksen huipentumana pääsimme näkemään pullottamon – muilla tislaamoilla ei sellaisia paikan päällä ole. Kolme ihmistä pisti Sanaigia pulloihin ja liimasi etikettejä, kuumensi kapseleita ja nosteli pulloja laatikoihin.

Pääsimme ystäväni kanssa kummatkin pullottamaan omat neljän pullon satsit linjastolla. Käytännössä kauppoihin lähti meidän pullomme siitä saman tien. Uskomaton juttu. Jos Bowmorella päästiin mallastamaan, heti seuraavassa paikassa pullotettiin – koko viskin pitkä kaari tuli hanskattua muutaman tunnin aikavälillä.

Tislaamokierros päätettiin kurkkaamalla kilniin, joka oli erillinen rakennus pullottamon ja vierailukeskuksen välissä. Tulia ei ollut palamassa, vaan uuni oli putsattu ja hiilet kerätty pois. Koko kiln tuntui Bowmoren jälkeen pienoismallilta.

Kierroksen lopuksi Bryony vei meidät Visitor Centerin takahuoneeseen, jossa oli katettuna privaattitasting. Siihen oli otettu koko nykyinen line-up. Pääsimme maistamaan ensin New Make Spiritin, jota olin itse maistanut aiemmin miniatyyripullosta. Sen perään tarjolla olivat Machir Bay, Sanaig, Loch Gorm ja Original Cask Strength. Bryony haki vielä täydennyksesi pöytään pullon uutta tislaamolla myytävää Sauternes Cask Maturedia, jota pääsimme myös maistamaan.

Onneksi annokset olivat maltillisempia kuin esimerkiksi Bruichladdichilla, koska kattaus oli harvinaisen edustava ja kattava. Siinä jälleen vahvistui ajatus siitä, että Kilchoman on kehittymässä vähitellen huippuviskin tekijäksi. Edelleen Loch Gorm nousi setistä omana suosikkinani esille. Kaikki maistetut editiot olivat uusinta vuosikertaa.

Siinä tastingin yhteydessä Bryony avasi siinä meille elämänsä, kertoi elämästä Islaylla ja menneisyydestään Laphroaigilla, Laphroaigin myynnistä eteenpäin ja kaikesta mahdollisesta, minkä siteeraaminen tuntuisi tässä melkein jo liiankin henkilökohtaiselta. Sen verran toki voi sanoa, että myös hänen tyttärensä ja poikansa ovat nykyään Islayn tislaamoissa töissä, joten heidän sukunsa on vahvasti viskinteossa mukana myös tulevaisuudessa.

Kun maistelut ja fiilistelyt tulivat päätökseensä, teimme vähän ostoksia kaupassa ja pitelimme sadetta, joka oli taas alkanut rajuna. Viiden jälkeen kuskimme haki meidät takaisin Bowmoreen, jossa veimme jälleen ostokset hotellihuoneeseen ja lähdimme suoraan illalliselle Harbour Inniin.

Illalla maistoimme vielä baarissa muutamat dramit satunnaisesti valituista pulloista, mutta kalliit jätettiin taas kerran hyllyyn. Neljä tislaamokäyntiä oli takana, kaksi edessä. Aamulla meitä odottaisi Lagavulin.

Matka Islaylle 2016: Vierailu Bowmoren tislaamossa

Ensimmäinen päivä Islaylla oli takana ja toinen alkamassa. Ensimmäisenä päivänä oli nähty Laphroaig ja Bruichladdich, toisena olisivat vuorossa Bowmore ja Kilchoman. Kun heräsimme Lochside Hotelissa torstaina 29.9.2016, päivä valkeni vähitellen myrskyyn ja puhuriin. Muistin, että kovat sateet olivat jo yöllä piiskanneet hotellin kattoa.

Teimme aamiaisen jälkeen pienen kävelyn Bowmoren keskustassa, jotta Full Scottish Breakfast prosessoituisi edes hieman ennen tislaamovierailua Bowmorelle. Tuuli meinasi viedä lakin päästä, sadettakin vihmoi hetkittäin. Kylä tuntui kylmältä ja vähän yksinäiseltä siihen aikaan päivästä.

En oikein osannut odottaa päivältä juuri mitään, kun aivot vielä prosessoivat edellispäivän kokemuksia. Astuimme pienen tihkun keskeltä Bowmoren tislaamoon, joka sijaitsi käytännössä Lochside Hotelin naapurikorttelissa.

Olimme varanneet etukäteen itsellemme Craftman’s Tourin, joka maksoi 65 puntaa. Lupauksena oli täysi kierros ja maistelusessio No. 1 Vaultsissa. Ehdimme pyöriä hetken aikaa tislaamokaupassa, ennen kuin saimme kutsun yläkerran baariin. Meidän lisäksemme kierrokselle tulisi mukaan vain kaksi herraa Manchesteristä, ei muita.

Kello oli varttia vaille kymmenen, kun meille ojennettiin ensimmäiset dramit käteen. Bowmoren 12-vuotiasta oli kaadettu hands-free-mukeihin, pieniin Glencairneihin, jotka saattoi laittaa narusta kaulaan roikkumaan.

Kierroksen vetäjäksi ilmoittautui Amy, joka kehotti meitä kiertelemään hetken aikaa baarin ja museon puolella, ennen kuin lähdettäisiin. Museoalueella oli vitriineissä kaikki Black Bowmore -editiot, Queen’s Cask -pullote, Bicentennary Edition ja kirsikkana kakun päällä muutaman vuoden takainen Bowmore 1957, jota on tehty vain kaksitoista pulloa.

Kymmenen jälkeen lähdimme liikkeelle. Amyn mukana tuli myös toinen tislaamotyöntekijä Susan, joka selvästi kouluttautui vetämään kierrosta ja teki jatkuvasti muistiinpanoja ja pieniä huomioita.

Aamun kova sade tuntui vihdoin tauonneen, mutta tuuli oli edelleen kova. Kävelimme pihan läpi lattiamallastamoon, mutta kun keli oli hetkeksi kelvollinen, menimmekin sieltä suoraan katsomaan vesivirityksiä takapihalle. Talon takana juoksi ylijäämävesi ränniin. Putket oli kaivettu jo ammoin, vesi on peräisin kilometrien päästä tislaamolta.

Kun ulkoa tultiin taas sisälle, Amy esitteli lattiamallastusta. Pääsimme työntämään kätemme syvälle green maltiin, joka tuntui lattianrajassa varsin lämpimältä. Amy esitteli työvälineitä ja korosti, että mallastukseen käytettävää haravaa vedetään Bowmorella kasvot menosuuntaan, kun Laphroaigilla se tehdään selkä menosuuntaan.

”Haluaako joku kokeilla?” Amy kysyi.

Usutin ystäväni siihen hommaan, lupasin ottaa kuvia. Päädyin lopulta itsekin kokeilemaan maltaan kääntämistä, ja sen jälkeen totesimme, että 12 vuoden kuluttua tulee myyntiin Bowmore, joka on käytännössä meidän tekemäämme.

Mallastamossa kiinnitin huomioni erikoiseen yksityiskohtaan: jostain syystä ilmassa ja seinillä näkyi runsaasti vaaksiaisia. Ilmeisesti sinne oli pesiytynyt jonkinlainen populaatio. Ei tullut kysyttyä asiasta tarkemmin, se jäi vain sieltä mieleen.

Lattiamallastuksen äärestä menimme käymään ylhäällä kilnissä. Pieni savu oli edelleen mukana kehissä, kun astuimme sisään kilniin. Pääsimme Amyn luvalla kävelemään maltaan päällä ja ottamaan kuvia. Huikea kokemus.

Yläkerrasta mentiin alas kilnin uunipuolelle, jossa tosiaan oli vielä pieni kekäle hehkumassa. Bowmore käyttää koneellisesti leikattua turvetta, ja se tosiaan oli aivan erinäköistä kuin Laphroaigilla, paljon makkaramaisempaa ja pienempää.

Uunin luota siirryttiin… sen sisälle. Amy avasi uunin takana oven, ja me kävelimme sisään. Joku oli pöllinyt tislaamon taskulampun, joten saimme käyttää kännyköitä valaisimina. Oli melkoinen kokemus astua kuuden ihmisen voimin vielä palavan uunin sisälle. Sen kyllä muistaa. Tuli paloi muurin takana, mutta näimme seinällä sen hennon valonhehkun.

Uuniosastolta piipahdettiin hiivavarastossa, kunnes asteltiin jauhatukseen, äänekkäästi käyvän Porteuksen ääreen. Porteus of Leeds joutui yhtiönä jo muinoin ongelmiin, koska se teki käytännössä ikuisia myllyjä. Bowmorenkin laite oli ikivanha ja piti rajua ääntä, naksutti ja tärisi. Silti se kuulemma pelittää edelleen täysin moitteetta, kunhan se vain vuosittain puretaan osiin, öljytään ja kootaan uudelleen.

Myllyn luota kuljettiin mallasrouheen reittiä pitkin mäskäykseen ja sitä kautta käymisastioille. Niitä oli kuusi, ja hämäyksen vuoksi ikkunallisen seinän taakse oli tehty kolme ihan samannäköistä sammiota, jotka olivat kuitenkin vesiastioita. Pääsimme maistamaan vierrettä, joka oli savuttomampaa ja hiukan makeampaa kuin Laphroaigin vastaava.

Oregonin männystä rakennetut käymissammiot oli nimetty Bowmoren eri aikakausien omistajien mukaan: Mutter, Sherriff, Morrison… Sammioiden äärestä Amy kuljetti meidät tislaushuoneeseen, jossa pannut pöhisivät. Pääsimme tislaaja Neilin ystävällisyyden ansiosta myös katsomaan Intermediate Spirit Receiverin sisälle, jossa tisle odotti siirtoa eteenpäin.

Tislausvaiheen jälkeen käytiin sivukonttorissa, jossa Amy kaatoi meille siivut new makea. Se oli hyvää, niin kuin savuiset tisleet näköjään lähes poikkeuksetta ovat. Me vedimme lasit tyhjiksi hyvällä halulla, Manchesterin pojilta ne jäivät juomatta.

Sivukonttorilta käveltiin vierailun pääkohteeseen, No. 1 Vaultsiin, joka on Skotlannin vanhin käytössä oleva viskivarasto. Kun sen raskas salpa aukesi, tuntui kuin jotain suurempaa olisi liikahtanut sisälläni. Oltiin sentään menossa pyhään paikkaan.

Kävelimme varaston eteisestä vielä toisen lukollisen oven kautta itse dunnage warehousen puolelle. Amy esitteli meille tiloja, eturivissä oli kolme mizunaratynnyriä Yamazakilta ja ympäri varastoa näytti löytyvän kaikkea mielenkiintoista.

Meille oli varattu kaksi tynnyriä, joista ensimmäisenä oli vuorossa ex-bourbonissa kypsynyt 18-vuotias Bowmore vuodelta 1998. Amy vakuutti, etteivät työntekijät pääse varastoon pahemmin maistelemaan mitään, mutta nämä tynnyrit he olivat sentään saaneet itse valita.

Pääsimme nostamaan valinchilla eli ruutalla itse lasimme täyteen suoraan tynnyristä. Viski oli erinomaista, ja kieltämättä ympäristö saattoi nostaa sen vielä sillä hetkellä jumalaiselle tasolle. Harvemmin tulee nautittua Bowmorea No. 1 Vaultsissa.

Toisena tynnyrinä oli sherry butt vuodelta 1997. Sen sisällä oli 19-vuotiasta viskiä, ja Amy hehkutti sitä etukäteen aivan poikkeuksellisen hyväksi. Ylisanat eivät olleet liioiteltuja, koska kyseessä oli todella mykistävä viski. Kaltaiselleni sherryfanille se taisi olla lopulta koko reissun vaikuttavin viskielämys.

Tarkempia tietoja näistä tynnyreistä ei tullut pistettyä talteen, ja jotenkin tuntuu kyllä oikealta, etteivät detaljit edes jääneet mihinkään. Muisto jäi, uskomaton muisto.

Varastosta palattiin Visitor Centeriin, jossa saimme valita baarin puolelta vielä lisää juotavaa itsellemme. Samalla oli pakko kiittää Amya vuolaasti – Bowmore oli tähänastisista tislaamovierailuistamme kaikkien aikojen kattavin ja vaikuttavin. Pääsimme käytännössä kaikkialle ja saimme jokaiseen nippelikysymykseemme asiantuntevan vastauksen.

Kun dramit oli juotu ja manchesterilaisia kiitetty, saimme pistää vauhtia, koska kuskin kanssa oli sovittu lähtö hotelliltamme Kilchomanille puoli yhdeltä. Sen takia myös tuliaishankinnat Bowmorelta päätettiin jättää seuraavaan päivään. Siitä tulikin sitten ihan omanlaisensa seikkailu.

Matka Islaylle 2016: Varastotasting Bruichladdichilla

Ensimmäinen matkapäivämme 28.9.2016 Islaylla alkoi Laphroaigin tislaamolla, josta kuljettiin Bowmoressa sijaitsevan Lochside Hotelin kautta Bruichladdichille. Minibussi vei minut ja ystäväni Bowmoresta Bridgendin kautta Loch Indaalin toiselle puolelle.

Perille Bruichladdichin pihaan saavuttiin vähän puoli kolmen jälkeen. Sade laantui äkisti, ja pääsimme ottamaan hiukan valokuviakin pihamaalta. Fiilis oli todella progressive, kuten slogan kuuluu, kun turkoosit kirjaimet loistivat valkoisilla seinillä.

Bruikan tislaamokauppa oli tyylikäs ja varsin kattavan oloinen valikoimaltaan. Pullojen hinnat tuntuivat toki karanneen käsistä, kun katseltiin Port Charlotten vanhoja tislaamopullotteita. PC5, PC6, PC7 ja kumppanit pyörivät useissa sadoissa punnissa. Tislaamokaupan katonrajaa kiersi valtava määrä pullotteita ja baarin puolella notkui ihmisiä, jotka olivat selvästi joltain kierrokselta tulleita.

Erittäin kattavan Laphroaig-kierroksen jälkeen olimme päätyneet hiukan toisenlaiseen lähestymiseen Bruichladdichin kanssa. Tarjolla olisi ollut monenlaisia kierroksia, mutta olimme varanneet itsellemme paikat Warehouse Tastingiin. Tällä kertaa ei siis kierrettäisi jokaista pannua ja pönttöä läpi, vaan mentäisiin suoraan asian ääreen, varastoon maistelemaan herkkuja.

Warehouse Tastingin 25 punnan kulu maksettiin kassalla, jossa myyjä vahvisti, että ennakkovarauksemme löytyi kirjoista.

Kierroksen tuli vetämään Connor, joka kävelytti meidät lasien kanssa pihan poikki suoraan Bruichladdichin varastoon. Syvällisen ja kattavan Laphroaig-kierroksen jälkeen kontrasti oli mahtava: Connor heitti läppää ja nauroi niin, että koko varasto kaikui. Varsinaisia tuotannon prosessikuvauksia ja historiakatsauksia kuultiin vähän, jos ollenkaan.

Meitä oli tastingissä kymmenkunta ihmistä: porukkaa tuli Yhdysvalloista ja Saksasta meidän lisäksemme. Meille oli varattu kolme tynnyriä. Aloitimme Bruichladdichilla, etenimme Port Charlotteen ja lopulta Octomoreen. Kattaus oli käytännössä juuri sen mukainen, mitä olimme odottaneetkin.

Connor keskittyi pääasiassa kyselemään ihmisiltä matkasuunnitelmista, kokemuksista ja taustoista. Ja toki siinä availtiin myös tynnyreitä. Valinchilla (jota päätimme kutsua suomeksi nimellä ruutta) nostettiin varsin isoja näytteitä copitoihin; ystävänikin sai lasiinsa niin paljon Port Charlottea, että jouduin vähän jeesaamaan. Siinä vaiheessa tuli mieleen, mitä tislaamo oli viestittänyt ennakkovarausten yhteydessä:

We advise that you organise alternative transport as it is 3 cask strength drams that will take you over the limit.

Over the limit, tosiaankin. Ensimmäiseksi nautittu Bruichladdich oli vuodelta 1989 ja kypsynyt tuoreessa ex-bourbonissa. Päivämäärät itse tynnyrin tarroissa olivat 3.7.1989 ja 3.7.2012, jälkimmäinen siis ilmeisesti nykytynnyröinnin alkamisen päiväys. Tynnyrin numero oli 44, mutta alkoholipitoisuus jäi epäselväksi. Viski oli kyllä 27-vuotiaaksi Bruikaksi klassisen ruohoista ja mehevää tavaraa.

Toisena maistettiin Port Charlotte, joka oli varsin vanhaa Port Charlotteksi: tynnyri oli täytetty 7.7.2003, joten ikää viskillä oli jo 13 vuotta – sinänsä paljon melkein mille tahansa Port Charlottelle. Tynnyri oli numeroltaan 631 ja voltteja oli 62,94%. Se oli setistä ilmeinen suosikkimme, juuri niin raskas ja lihaisan rasvainen kuin Port Charlotte parhaimmillaan ovat.

Viimeiseksi posautettiin auki Octomore vuodelta 2005. Yksitoistavuotias viski oli tynnyristä 2570 ja alkoholipitoisuudeltaan 60,04%. Octomore oli kypsynyt ensin ex-bourbonissa, ennen kuin se oli siirretty tähän ex-sherrytynnyriin. Sherrytynskän jännittävistä vaiheista kertoi, että siinä oli ollut aiemmin rommia. Kyseisen Octomoren ppm-lukema on 159. Erittäin maukas ja suurimuotoinen viski, joten odottaa saattoi.

Suussa oli melkoinen määrä savua, kun homma pistettiin kasaan ja lähdettiin varastolta pihalle. Kävelimme pihan poikki takaisin myymälään, jossa saimme maistaa vielä paria viskiä – tosin suu oli melkoisen käsitelty jo tässä vaiheessa. Visitor Centerissä ollut Port Charlotte teki kuitenkin mieli pullottaa, ja niin sitten myös tehtiin.

Kyseessä oli siis Port Charlotte 12 yo 2003/2016 Cask Exploration No. 10 ’An Tuba-Mhasgaidh’ 58,4%. Viski oli peräisin ex-bourbontynnyristä, joka oli kulkenut koodilla R15/358-001, ja se oli tislattu 4.12.2003. Pullo oli kokoluokaltaan 500 millilitraa, ja siihen pääsi liimaamaan itse myös etiketin.

Hintaa pullolle oli laitettu 75 puntaa, mikä oli mielestäni kyllä hiukan yläkanttiin. Toisaalta aiemmilta reissuilta oli tullut opittua sen verran, että tislaamopullotteista kannattaa kyllä vähän maksaa, jos vain sellaisia pääsee itse täyttämään. Kokemukset ovat kuitenkin ainutkertaisia, ja kyseisessä viskissä on ikuisesti tietynlainen hehku, jota ei voi korvata millään.

Toisena tynnyrivaihtoehtona oli tarjolla Bruichladdich 12 yo 2004/2016, 61,2%. Se oli kypsynyt first fill -sherrytynnyrissä koodilla R09/155-023 mutta ei ollut mielestäni aivan niin äärimmäistä tavaraa kuin Port Charlotte, joten päätin jättää sen pullottamatta. Ehkä sitä voi joskus katuakin, mutta tulipa nyt ainakin yksi oma pullotus mukaan Bruikaltakin.

Taksikuskimme tuli hakemaan meidät tislaamolta sovitusti vähän viiden jälkeen. Keli oli kohentunut, ja pysähdyimme matkalla ottamaan vähän valokuviakin rannasta kohti Bowmorea.

Hotellille päästiin ketterästi, vietiin ostokset huoneeseen ja lähdettiin alakerran ravintolaan syömään. Lochside Hotelin baari oli uudistunut, kun vertasin siihen aiemmin näkemiäni kuvia vanhasta Duffie’s Barista.

Hyllyssä oli edelleen Black Bowmore, Port Elleneitä ja paljon muuta, mutta hinnat olivat täysin karanneet. Black Bowmore maksoi 250 puntaa dramilta, Port Ellenit noin puolet siitä. Mielestäni kohtuutonta kaikin puolin, kun kyse oli vain pienistä siivuista. Keskityimme uudehkoihin Feis Ile -pulloihin, joiden hinnat olivat vielä mahdolliset normaalin ihmisen lompakolle.

Tosin kymmenen saksalaisen seurue osti kaksi dramia Black Bowmorea yhteensä 500 punnan hintaan ja piti melkoista mekkalaa baarissa. Tilanne lähenteli jonkinlaisia viskiorgioita, kun lasi kiersi kädestä käteen ja isot miehet huokailivat kovaan ääneen.

Ensimmäinen päivä Islaylla oli näiltä osin paketoitu. Seuraavana aamuna olisi vuorossa Craftman’s Tour naapurissa sijaitsevassa Bowmoren tislaamossa.