viskikirjat

Robin Laing: Whisky Legends of Islay

Robin Laingin The Whisky River otettiin niin hyvin vastaan vuonna 2007, että mies teki pari vuotta myöhemmin toisenkin kirjan hiukan vastaavalla konseptilla. Whisky Legends of Islay (Luath Press 2009, korjailtu laitos 2012) keskittyy tietysti vain tuohon mainittuun saareen ja sisältää kirjana vielä enemmän alueen kulttuurihistoriaa kuin pelkkiä tislaamoanekdootteja. Teoksen rakennekin etenee ihan muiden kulmien kuin tislaamoiden kautta.

Ensimmäisessä luvussa esitellään viskilegendoja Islayn baareista, hurjia juomareita ja muita jännittävyyksiä (The Power of Whisky). Toinen luku keskittyy Islayn saaristohistorialliseen selvitykseen ja viskin osuuteen siinä (The Whisky Island). Kolmas luku vapauttaa viskipedot ja muut kummajaiset, joita Islayn tervesoilla on lymyillyt (Whisky Beasts). Neljännessä luvussa päästään yliluonnollisen äärelle, pirunmetsästykseen ja enkeleihin (Otherworld Spirits). Viides luku kokoaa yhteen Islayn viskihistorian suurimmat sankarit (Whisky Heroes).

Kaikkineen kokonaisuus kulkee poukkoilevasti ja inspiraation vallassa, sivupolkuja kaihtamatta. Aina jos jostain löytyy pienikin anekdootti, Laing kyllä kertoo sen. Juttujen mukana kulkeva Bob Dewarin kuvitus on The Whisky Riverin tapaan oivaltavaa ja usein hauskaakin. Dewarin viiva ainakin saa Islayn monsterit näyttämään riittävän karvaisilta ja homeisilta.

Tällaisen valtavan määrän pieniä kulttuurijuttuja sisältävän kirjan lukemisen jälkeen on aina hiukan epämääräinen olotila. Mitä jäi lopulta käteen? Mieleen jäi vahvasti ainakin Auld Nick eli itse paholainen, joka oli pyörähtänyt Bowmoren pyöreässä kirkossa ja piiloutunut tynnyriin (ja päätynyt vuosia myöhemmin Bowmoren Devil’s Casksin pr-matskuksi). Toisessa tarinassa samainen piru kävi tanssimassa Bruichladdichin laiturilla. Jostain syystä Auld Nick on vieraillut Islaylla monen monituista kertaa ja saanut aina erikoislaatuiset lähdöt saarelta. Vastaavasti viskitynnyrit ovat kyllä vetäneet puoleensa enkeleitäkin. Laingilla on tietysti myös kummitusjuttuja Islaylta, muutenhan tämä kirja ei olisi mistään kotoisin.

Kiinnostavimpiin tarinoihin kirjassa kuului myös tarina varastetusta 40-vuotiaasta Bowmoresta. Varkaus tapahtui Kanadassa juuri ennen Jim McEwanin tastingia, joten Islay-tarinasta ei varsinaisesti ole kyse, mutta kytkös on kuitenkin vahva. Pullo oli kidnapattu Edmontonissa paikallisesta myymälästä, ja kaappaajat vaativat siitä 2 500 dollarin lunnaita (sinänsä hauskaa, että liput illalliselle ja tuohon maailman ekslusiivisimpaan tastingiin maksoivat tonnin kappale). Lopulta lunnasvaatimusta ei otettu tosissaan ja pullo numero 249 katosi ikuisiksi ajoiksi. Vastaavia Bowmoren nelikymppisiä oli tehty kuitenkin niin monta kappaletta, ettei panttivangin vaihtoon liittyvään vaaratilanteeseen haluttu joutua.

Laing kertoo myös muista varastuista viskeistä, ja niistä jutuista tämä isompi varkaus on jo kovaa kamaa:

The 40 year old Bowmore stolen in Canada was not the only memorable theft of whisky from this most unfortunate distillery. On 4 December 2007, a shipment of Bowmore whisky was taken in a bold, broad daylight heist. 10,000 bottles of Bowmore worth £300,000, and intended for the Christimas market, were stolen from an independent haulier in Hertfordshire. The thieves persuaded the Dutch lorry driver (who had limited English) waiting to unload his cargo into the bonded warehouse in Hoddesdon, that due to a problem with the fork lift truck, he should follow them and unload his stuff into another warehouse in nearby Waltham Abbey instead. Presumably there were howls of laughter as their lorry sped off to a riotous party that evening, and some professional criminals has large, clinking stockings that Christmas.

Tuosta voi jo sanoa, että källi oli melkoinen.

Laing toki kertoo paljon myös tislaamoista ja niissä tapahtuneista tilanteista. Kuivat kaudet ja vesiongelmat tulevat käytyä läpi, samoin monet muut nippelit. Laphroaigin historiallisista henkilöistä Laing esittelee pienen lyhennelmän The Legend of Laphroaig -kirjan perusteella ja Lost Distilleries -tarinat ovat tietysti myös Charles MacLeanin viskihistoriikeista tuttuja. Haaksirikkojen lisäksi Bruichladdichin pommitehdasepäilytkin on tullut tämän kirjan jälkeen kerrottua monessa paikassa. Toki se ei ole tämän teoksen vika, että näistä tarinoista on sittemmin tullut laajemminkin tuttuja.

Kaiken kaikkiaan Whisky Legends of Islay on mukavaa luettavaa, laulunsanoineen ja runoineen jälleen varsin monilähteistä tavaraa. Laingilla on tarinankertojan kyky näpeissä ja anekdootteja riittää. Mikään syvällinen Islay-kokonaisesitys tämä kirja ei ole, enemmänkin leppoisa nojatuolimatka, jolla voi helposti nostattaa matkakuumetta Islaylle.

Ian Macilwain: Bottled History

Ian Macilwainin Bottled History on ulkomitoiltaan isoimpia viskikirjoja, joita omaan käteeni on sattunut. Koolle on perusteensa: Macilwain on itseoppinut valokuvaaja, joka on koonnut teokseen ottamiaan kuvia skotlantilaisista tislaamoista ja niiden käyttämästä katoavasta laitteistosta ja teknisistä yksityiskohdista.

Kuulostaa ehkä äkkiseltään jähmeän insinöörihenkiseltä matskulta. Teos on kuitenkin odottamaton aarreaitta sellaiselle lukijalle, jota on kiinnostunut tislaamohistoriasta edes hiukan. Myös valokuvien laatu on erittäin korkea.

Bottled History. Feints, fellows and photographs. Vestiges of a disappearing era in Scottish malt whisky distilleries (Envisage Books, 2009) sisältää seitsemisenkymmentä valokuvaa. Macilwain on kirjannut ylös myös niihin liittyvät kuvaukset ja joukon sitaatteja entisiltä tislaamotyöntekijöiltä. Teoksen idea kantaa hienosti. Siinä ei lähdetä perusteista liikkeelle, ei kerrota viskin historiasta eikä lähdetä rakentamaan kokonaiskuvaa siitä, mitä viski on. Sen sijaan mennään suoraan asiaan. Esipuheessa on heti kuva siitä, kun tislettä lasketaan tynnyriin (Racking, Bruichladdich distillery, Islay).

Macilwain käy viskinteon prosessin läpi aina raakamateriaaleista mallastuksen kautta mäskäykseen, kypsytykseen ja tislaukseen, lopulta tynnyreihin saakka. Valokuvia täytyy ihailla ja kehua. Macilwain tuntuu ainakin minun silmissäni välttäneen kaikki ilmeisimmät kliseet ja mytologisoivat aihevalinnat. Näissä kuvissa erittäin rujot teolliset koneet muuttuvat taianomaisiksi ja eläviksi. Ne kertovat oman tarinansa. Kuvissa ei näy ihmisiä, se on selvästi ollut tietoinen valinta – ja se toimii. Metalliritilän päälle heitetyt kumihanskat alkavat elää ihan toisella tavalla, kun ne saavat viestiä inhimillisen toimijan roolista siinä ympäristössä.

Pinnat, niiden värit ja tekstuurit ovat kuvissa todella voimakkaita. Alun raakamateriaalijakson jälkeen kuvissa ollaan lähes poikkeuksetta tislaamojen sisätiloissa, ahtaissa paikoissa, lähellä kuumia ja likaisia koneita. Muutamaan kuvaan tulee valtava voima siitä, että niissä näytetään ikkunoista sisään lankeavaa valoa. Kun Pulteneyn piha-aluetta katsotaan kuvassa yläkerran sumuisen ikkunalasin läpi, se näyttää yksinäisine tynnyreineen suorastaan maagiselta. Tislaamojen sisätiloissa moni esine viestii menneestä ajasta: liitutaulu, vanhat mittaristot, hihnat, uunin eteen kasattuihin turvepaakkuihin isketty lapio.

Valokuvia en ehkä osaa tarpeeksi kehua, olin välittömästi vain todella vaikuttunut niistä. Sen sijaan tekstin ja taiton osalta kirjassa on tehty todella omalaatuisia ratkaisuita. En ole ollenkaan varma, ovatko ne mitenkään perusteltuja.

Kuvan yhteydessä on usein sitaatti, jolla on erittäin löyhä yhteys kuvattuun kohteeseen. Kuvassa saattaa olla kuva Highland Parkin kilnistä, mutta sitaatti on napattu entiseltä Speysiden alueen mash manilta. Tai sitten kuvassa on Broran hevostalli ja sitaatti suoraan Speysiden tynnyrintekijältä. Usein näitä kuvan ja tekstin parittamisia jää ihmettelemään, mitään tolkullista yhteyttä ei välttämättä ole nähtävissä.

Lukemisen kannalta on tehty muitakin hankalia ratkaisuita. Kaikki sitaatit ovat nimettömiä, ne vain leijuvat irrallisina kuvien yhteydessä. Kirjan lopussa on kuitenkin sivukartta, jossa on näytetty pienoiskoossa koko kirjan sisältö. Siellä kerrotaan, mitä kuvassa on, mistä se on otettu ja kenen suusta sitaatti on. Jotta tulkinta ei olisi liian helppoa, sitaatit ovat anonyymeja, mutta kirjan lopulta löytyy luettelo haastatelluista henkilöistä. Jos sitaatti on peräisin Islayn eläkkeelle jääneeltä tislaajalta ja tislaajia on haastateltu vain yksi, päätelmä on helppo tehdä.

Monin paikoin yhdistäminen on hiukan vaikeampaa, mutta suuren osan saa kyllä järkeiltyä kohdalleen. Turhaa lukemisen hankaloittamista, sanon minä. Olisi ollut näiden henkilöiden kunnioittamista, jos jokaiselle sitaatille olisi kirjattu puhuja. Kuten tiedetään, usein puhujan henkilöllisyys vaikuttaa todella paljon sitaatin tulkintaan. Sitaatilla on ihan eri painoarvo, jos sen on lausunut asiantuntija kuin jos se on sanonut joku kadunmies. Tosin kadunmiehiä ei tässä teoksessa pahemmin vilise, mutta silti: dokumentin arvoa lisää aina sen täsmällisyys.

Lisäksi täytyy vielä hiukan kritisoida sitäkin, että Macilwain siteeraa osaa henkilöistä käyttämällä murteellisia ilmauksia ja osaa henkilöistä yleiskielisesti. Olisi ollut loogista tehdä selvä valinta jompaankumpaan. Nyt osa sitaateista tuntuu virallisilta ja osa epävirallisilta, vaikka tällaiselle jaolle ei ole puhujien osalta mitään erityistä syytä.

Kuvaan liittyvän taustatarinan vieminen kirjan loppuun on sekin erikoinen ratkaisu. Usein pienessä taustatekstissä avataan todella olennaisia asioita kuvan tulkintaa varten. Saladin-mallastuksesta ei ota pelkkää kuvaa katsomalla tolkkua, mutta kun valokuvaaja selittää kuvassa näkyvät systeemit, se aukeaa aivan toisella tavalla. Sama koskee vanhoja koneita ja laitteita. Ne ovat kuvissa hurjan näköisiä, mutta kun toimintaperiaate aukeaa selityksestä, kuvasta saa heti ihan eri tavalla kiinni.

Kuvina teoksen vahvimpia ovat juuri ne yllättävimmät. Broran hevostallissa on jotain, mikä vie ajatukseni heti kyseiseen viskiin ja sen muutamien pullotteiden tallimaisiin piirteisiin. Rosebankin tislauspannujen päälle kasvanut lika ja karsta näyttää myös siltä, ettei siellä olla ihan heti aloittamassa viskintekoa uudelleen. Glenglassaugh’n dunnage warehousesta herää myös lämpimiä muistoja, se on kuvattu tässä koko aukeaman levityksenä. Muistan, että kyseistä varastoa kunnostettiin, kun tislaamolla itse kävin.

Kuva Springbankin spirit safesta pysäyttää myös, koska siinä putket pysyvät paikoillaan punakuorisen rautalangan avulla. Macilwain kirjoittaa näin:

This picture, to me, encapsulates the mysterious atmosphere of Springbank distillery, with its reverence for the past and its disdain for cosmetics. The spirit safe, which is at the very heart of the production, is literally held together with pieces of wire. Everything in the place has been tried and tested for generations and something about that unselfcounscious athenticity finds its way into the wonderful malt whisky which it produces.

Macilwainin tunnustus kuvastaa hyvin koko kirjan henkeä. Huomattava osa kuvista on nimenomaan tislaamoista, joissa viskinteon prosessi on mahdollisimman kattavasti omissa käsissä. Springbank ja Highland Park ovat olleet kuvaajan suosiossa, samoin Bruichladdich, Bowmore ja Balblair. Dalmore, Pulteney ja vanha Macallanin tislaamo esiintyvät myös monessa ruudussa.

Viimeiseksi mainittu tislaamo, Macallanin käytöstä poistettu, tarjoaa myös kuvan yhteyteen liitetyssä sitaatissa todella mielenkiintoisen tiedon – joka ei taas mitenkään liity Macallaniin vaan johonkin aivan muuhun. Tarina alkaa näin:

”We built the washbacks first out of Finnish pine, not Oregon pine, which everyone seems to think – they couldn’t grow enough pine in Oregon. To build the washback you laid a circular base and then you stuck your staves roung the side. They had a sort of notch up from the base. Once you had then all on together you put on the whole lot right round, and you had a sort of elongated staple called the dog, which you stuck in to join the two staves together. (…)”

Sitaatin puhujaksi on kirjattu selitysosassa ”Quote: retired stillman, Islay”. Ja kun ihan lopun haastattelulistaa katsoo, sieltä löytyy vain yksi retired stillman Islaylta, Caol Ilalla työskennellyt Neil Ferguson (tislaamossa töissä vuosina 1969–2000).

Tämän perusteella siis Caol Ilassa olisi ollut joskus 1900-luvun lopulla suomalaisesta männystä valmistetut käymissammiot.

Pystyyköhän joku varmistamaan tämän? Itse en löytänyt kirjallisuudesta mitään viitteitä moisiin. Myös Andrew Jefford kirjaa yksityiskohtaisesti Peat Smoke and Spiritissä, että Caol Ilan washbackit ovat Oregonin mäntyä. Nykyään siis Oregonin mäntyä, mutta niitähän uusitaan aika ajoin. Ehkä edelliset ovat olleet suomalaista mäntyä? Mielenkiintoinen detalji, jonka perään tekisi mieli kysellä enemmänkin. Alkaisivat kyseisen aikakauden Caol Ilat kiinnostaa suomalaisia heti ihan eri tavalla kuin ennen.

Macilwainin kirjasta jäi käteen vaikuttuneisuus viskihistoriasta ja valokuvista, muutamat hyvät tarinat ja tämä yllättävä vihje Caol Ilan mahdollisesta historiallisesta kytköksestä Suomeen. Kirja on muhkeaa selailtavaa, ja siihen tulee varmasti palattua myöhemminkin. Se dokumentoi palan katoavaa viskihistoriaa tavalla, jota on pakko kunnioittaa.

Jos tekstit olisi tehty samalla dokumentaristisella tarkkuudella kuin valokuvat, teoksessa olisi aineksia klassikoksi. Kyseessä on toki tällaisenaankin erittäin hieno valokuvakirja, jonka parissa viihtyy ja vaikuttuu.

Hans Offringa: Malts & Jazz

Hans Offringan teos Malts & Jazz. A Swinging Look at Single Malt Whisky (Hans Offringa Conceptual Continuity, 2013) on asetelmaltaan keskimääräistä omaperäisempi viskikirja. Valitettavasti asetelma on sen verran keinotekoinen, ettei siitä voi lausua mitenkään valtavia kehuja: mallasviskillä ja jazzmusiikilla on yhteistä suurin piirtein trumpetissa ja tislauspannussa käytetyn kuparin verran.

Tällaisen kirjan jazz-fanaatikko ja viskikirjailija Offringa (s. 1956) on kuitenkin kirjoittanut, ja kun kummatkin aiheet ovat myös omaa sydäntäni lähellä, täytyihän se lukea. Totta kai kaksikielinen hollantilainen osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä, senhän on voinut todentaa Whisky Magazinesta jo vuosien ajan. Tästä teoksesta tosin punaista lankaa piti välillä etsiskellä ihan tosissaan.

Offringa on muodostanut legendaarisista jazzmuusikoista ja tunnetuista tislaamoista pareja, joita hän sitten analysoi erikseen ja yhdessä:

Brown Velvet: Milt Jackson with Balblair

Eternal Innovator: Miles Davis with Bruichladdich

Exclusive Dedication: Charlie Parker with Springbank

Exquisite Spiritualist: John Coltrane with Glenrothes

Gateway: Stan Getz with Oban

Gentle Giant: Dexter Gordon with Lagavulin

Quiet Resourcefulness: Chet Baker with Bunnahabhain

Showcase: Cannonball Adderley with Aberfeldy

Understimation: Hank Mobley with Jura

Variations on a Theme: Art Tatum with Bowmore

Jotkut yhdistelmät ovat ehkä tarkoituksellisenkin kömpelöitä. John Coltranen hengellisen etsinnän Offringa yhdistää sumeilematta Glenrothesin haamuun. Dexter Gordon taas oli iso mies, joten isona viskinä Lagavulin on jotenkin ”lähellä”. Stan Getzin ja Obanin kohdalla aasinsilta menee jo koomisen puolelle: ”Due to its easy access to some of the Western Hebrides, Oban is also called the Gateway to the Isles. Stan Getz in turn can easily be called a Gateway of the Styles.”

Muutamassa yhdistelmässä on kuitenkin ihan ideaa. Esimerkiksi aikoinaan aliarvostettu ja sittemmin löydetty ja ylistetty Hank Mobley löytää ihan perustellun vertailukohdan Jurasta. Vastaavasti oman tyylinsä kuningas, uskomattoman monipuolinen Art Tatum vertautuu keskimääräistä sujuvammin Bowmoren kanssa.

Mutta totuus on, että mitään todellisia yhteyksiä näiden jazzmestareiden ja viskien välillä ei löydy – kirja on niiltä osin ihan pelkkää hupailua. Ja kun Offringa kertoo aina aluksi muusikon elämäntarinan, monilla tahtoi olla heroiini ja muut huumeet viskiä tärkeämpiä jopa ihan päihteinäkin.

Enemmän tämän kirjan luomat yhdistelmät tapahtuvat lukijan päässä kuin todellisuudessa. Tislaamotkin on valittu fiiliksen mukaan, kuitenkin niin, että Islaylla on yliedustus: kymmenestä viskistä neljä on peräisin sieltä. Onpa toisaalta muusikoissakin 1950- ja 1960-lukujen huippuhetkien korostuminen huomattavaa. Ehkä kirjan jatko-osassa Gregory Porter ja Ardbeg pistetään yhteen, Pat Metheny ja BenRiach, Brad Mehldau ja Kilchoman… Näitähän voisi keksiä vaikka kuinka paljon. Se ei ole ongelma. Ongelma on keksiä, mihin sen pitäisi johtaa.

Malts & Jazzin rakenne on sinänsä looginen kirjana. Aluksi Offringa kertoo jazzin syntyhistorian ja rakenteen, sen jälkeen mennään viskin historiaan ja sen valmistustapaan. Sitten tulee lyhyt johdattelu, jossa aiheiden välille luodaan hapuilevia yhteyksiä. Kirjan toinen puolisko käsittää sitten nuo muusikko-viskiparit. Niissä kerrotaan aina ensin muusikin tarina, sitten tislaamon tarina. Lopuksi Offringa yhdistää ne Blue Note -otsikon alla ja antaa suosituksen viskipullotteesta ja siihen sopivasta biisistä.

Viskin valmistuksesta ja etenkin tynnyreistä Offringalla on kieltämättä oikein hyviä juttuja. Parhaimpiin kuului mielestäni tämä tunnelmointi:

China at one time imported old casks and turned them into wooden flooring. Simply for that reason I’d love to travel to China, enter a house and put my nose down, trying to discern the unmistakable scent of a genuine The Macallan impregnated wooden floor.

Myös musiikkipuolelle Offringa löytää kytköksen nimenomaan tynnyreiden kautta:

Pioneer builds speakers out of old whisky casks and markets them as Pure Malt Speakers. This is the ultimate product to listen to jazz and sip on a fine single malt at the same time.

Jotenkin tuo jälkimmäinen sitaatti kuvaa koko kirjan henkeä. Offringa on tehnyt huolellista ja hyvää työtä, mutta kun asetelma on teennäinen, se vain on – sille ei voi tehdä mitään. Skotlantilaisella mallasviskillä ja amerikkalaisella jazzilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja vaikka asian kirjoittaisi kuinka kauniisti, siitä ei suurta tietokirjaa saa kirjoitettua. Mutta mukavia juttuja kyllä, sitä varten Malts & Jazzin voi ihan hyvin lukea.

Ian Buxton: But the Distilleries Went On

Ian Buxtonin kirjoittama Morrison Bowmore -historiikki oli itselleni tämän alkuvuoden odotetuin viskikirjauutuus. Buxton pääsi jälleen yhteen graafisen suunnittelijan Jules Akelin kanssa, koossa oli siis sama tiimi kuin upeissa Glenfarclasin ja Glenglassaugh’n historiikeissa.

But the Distilleries Went On: The Morrison Bowmore Story. The History of a Scotch Whisky Company 1951–2014 (Angels’ Share in association with Morrison Bowmore Distillers Ltd, 2014) käsittää viskiyhtiö Morrison Bowmoren koko itsenäisen tarinan, joka siis päättyi nyt vuodenvaihteessa, kun yhtiö sulautettiin osaksi Beam Suntorya.

Kirja on ulkoisesti upea, kuten odottaa saattoi. Hienosti sidottu, paksut sivut, tyylikäs taitto ja komea kuvitus varmistavat, että kirjaa silmäilee mielellään jokainen, joka on vähänkään viskistä kiinnostunut.

Tekstille on kuitenkin pakko langettaa pieni varaus. But the Distilleries Went On ei ole varsinaisesti tietyistä viskeistä kertova teos. Enemmänkin se on klassinen yrityshistoriikki, jossa vain sattuu olemaan viskiin liittyvä yhtiö kyseessä. Fokus on siis voimakkaasti asiakirjoissa, yrityskaupoissa, markkinaosuuksissa, myyntiluvuissa, johtajuusvaihdoksissa, hallituksen jäsenyyksissä ja kumppanuuksissa. Kirjaa pitää lukea puoleenväliin saakka, ennen kuin päästään tislaamoihin kunnolla kiinni. Itse viskit jäävät sivuosaan. Mutta kun asian hyväksyy, kirjan kanssa pääsee kyllä sinuiksi.

Konsepti on hiukan vastaava kuin Buxtonin kirjoittamassa The Enduring Legacy of Dewar’s -historiikissa, mutta tässä tarina kulkee ilman Tommy Dewarin kaltaista aurinkokuningasta. Totta kai Stanley P. Morrisonia käsitellään yhdenlaisena suurmiehenä, mutta samanlainen idealinko ja sanaseppo mies ei ollut kuin Whisky Tom oli. Stanleyn pojat Tim ja Brian Morrison saavat kuitenkin hyvin tilaa tarinassa, kun vuodet vierivät. Myös Jim McEwanin merkitys aiheellisesti korostuu, kun saavutaan myöhempiin aikakausiin.

Suntoryn osaomistus tislaamoyhtiössä henkilöityy paljolti Lontoosta toimineeseen Hiroyoshi ”Mike” Miaymotoon. Siinä on tietenkin selitys sille, miksi tämä historiikki piti kirjoittaa ja julkaista juuri nyt. Kun Suntory otti yhtiön vuoden 2015 alusta haltuunsa, sille ei enää riitä etäältä tarkkailevan valvojan rooli. Morrison Bowmore Distillers lakkasi kokonaan olemasta.

Luopumisen tunnelma Morrison Bowmoren historiikissa on vahva: kirja määrittelee samalla myös yhden aikakauden loppumisen. Asia käy selväksi esimerkiksi tislaamoiden johtajien kunniatauluissa, joissa on merkitty johtajat ja vuodet – jokaisen tislaamon kohdalla viimeisen Distillery Managerin aikakausi päättyy kirjassa vuoteen 2014. Alistair McDonald (Auchentoshan), Kenny Grant (Glen Garioch) ja David Turner (Bowmore) ovat tietääkseni jatkaneet tehtävissään myös omistusrakenteen muutosten jälkeen.

Teos on jaettu rakenteellisesti kahteen jossain määrin erilliseen puoliskoon. Ensimmäinen puoli sisältää Morrison Bowmore Distillersin yrityshistorian, ja se on rehellisesti sanottuna aika lakonista luettavaa. Ensin kerrotaan Stanley P. Morrisonin lähtökohdista, sitten Bowmoren tislaamon hankinnasta, toiminnan laajentumisesta, johdon hyväntekeväisyyshankkeista ja lopuksi uusista hankkeista, joihin vanhat omistajat ovat sittemmin suuntautuneet.

Ian Buxtonin humoristiselle otteelle olisi enemmänkin tarvetta, mutta lähinnä se vain pilkahtaa siellä täällä. Hersyvimpiin kuuluu kuva Skotlannin erään sosieteetin vuosittaiselta lounaalta, jossa salillinen mustiin pukeutuneita herroja pönöttää kameralle. ”Spot the lady members”, Buxton kehottaa kuvatekstissä.

Kiinnostavia pieniä yksityiskohtia historian varrelta toki löytyy, vaikka tekstin yleiskuva onkin jäykänpuoleinen. Mielenkiintoinen anekdootti on kirjattu ylös loppuvuodelta 1991, kun Bowmoren washbackit uudistettiin. Uusien pönttöjen alle kaivettiin monttu, josta tehtiin aikakapseli. Sinne on haudattuna valokuvia nykyisistä ja menneistä työntekijöistä, kyseisen päivän sanomalehdet (The Ileach tietysti mukaan luettuna), kaikkien yhtiön kolmen tislaamon pullotteet sekä esimerkiksi tuon vuoden juna-, lento- ja lautta-aikataulut.

Invoices for barley, malt and fuel may well entertain some lucky visitors from the future should they stuble on the time capsule, though they will have to remove a washback first!

Viskistä kiinnostuneen näkökulmasta tislaamo-osuus on kirjan herkullisinta antia. Silti on heti kärkeen sanottava, että Auchentoshan ja Bowmore ansaitsisivat myös ihan omat historiikkinsa – Glen Gariochilla sellainen jo onkin. Patrick Brossardin varsin suppea Glen Garioch: The Manson Distillery julkaistiin 2013. Mutta etenkin Bowmoresta saisi jättimäisen esityksen. Buxtonilla jo tämä parikymmenen sivun paketti sisältää niin mahtavaa materiaalia karttoineen ja kontrahteineen.

Kaikista tislaamoista Buxton kertaa historian ihan alkuhämäristä asti, merkitsee ylös johtajat ja vaiheet. Lopuksi tulee muutama sana klassikkopullotteista ja nykyisistä julkaisuista sekä tislaamon fact sheet, johon on merkitty niin käytetyt ohralajikkeet ja hiivatyypit kuin pannujen vetoisuudet ja tuotantomäärät.

Tislaamoesittelyt Buxton aloittaa Glen Gariochista. Sen kohdalla Buxton avaa jälleen keskustelun Skotlannin vanhimman tislaamon tittelistä: Glen Garioch on perustettu virallisten asiakirjojen mukaan 1797, mutta tutkimuksissa on löydetty varhaisempiakin todisteita sen olemassaolosta. Esimerkiksi Aberdeen Journalissa on kirjoitettu jo vuonna 1785 tislaamosta, joka on hyvin suurella todennäköisyydellä Glen Garioch.

Auchentoshanin Buxton esittelee tislaamoksi, jonka johto on suhtautunut erityisellä intohimolla raaka-aineiden alkuperään ja kaikkialla ulottuvaan puhtauteen (”cleanliness is next to godliness”). Kaikkineen Auchentoshan-osuus jää varsin ohueksi. Se on sivumäärältään suurin piirtein puolet siitä, mitä Buxton käyttää Glen Gariochiin.

Bowmore-esittely on näistä tietysti merkittävin, jo pelkästään asiakirjojen ja materiaalin osalta. Kokonaisuutena Bowmore-osuuden laajuus on melkein saman kuin mitä Auchentoshanilla ja Glen Gariochilla yhteensä. David ja Hector Simsonin 1779 aloittama tislaamo päätyi William ja James Mutterille 1837, kunnes siirtyi vuonna 1892 Lontoossa toimivan sijoitusyhtiön haltuun ja muutettiin Bowmore Distillery Companyksi. J.B. Sherriff & Co. piti tislaamoa hallussaan 1925–1950 ja William Grigor & Son Ltd. oli omistajana 1950–1963. Sitten Stanley P. Morrison tuli kuvioihin ja alkoi Morrison Bowmoren aikakausi.

Morrison Bowmoren aikakaudella Bowmore on menestynyt vähintään kiitettävästi, minkä lisäksi etenkin viime vuosien viskibuumi on ollut tislaamolle suosiollinen. Bowmore on ollut myös huutokauppojen halutuimpien joukossa jo vuosikaudet. Siitä Buxton kertoo anekdootinkin:

While considering the question of record auction prices, it may be appropriate to mention here the infamous ’Mutter’ bottle of Bowmore, said to date from 1850, which sold a McTears of Glasgow in September 2007 for £29,000 – then a world record auction price for any bottle of whisky. It was claimed by the anonymous private owner that the bottle has been presented to William Mutter in 1851 and remained since then in family hands. (…) Certainly the world record price has been repeatedly broken and, if genuine, the Mutter bottle now looks like something of a bargain.

Pullo myytiin venäläiselle keräilijälle eikä sen sijainnista ole tällä hetkellä tietoa. Joka tapauksessa viski herätti epäilyksiä huutokaupassa muun muassa siksi, että se oli keraamiseksi pulloksi varsin täynnä, vaikka kesken huutokaupan esittelyn korkki putosi pulloon sisälle ja jouduttiin onkimaan sieltä ylös. Lisäksi epäilyksiä herättivät pullon logo ja kylkeen kirjattu informaatio, jos kyseessä oli 1800-luvun puolivälin tuote.

Varsinaisesti Buxton esittelee Bowmoren yhteydessä neljä legendaariseksi julistettua pullotetta. Samaroli Bouquet 1966 (53%, pullotettu 1984), Black Bowmore 1964 (First Release, 50%, pullotettu 1993), Bowmore Bi-Centenary (43%, pullotettu 1979) ja Largiemeanoch 12 yo (54,2%, pullotettu 1979) ovat viskejä, joista kolme Buxton esitteli myös 101 Legendary Whiskies -teoksessaan – sieltä puuttui vain tuo Samaroli. Valinnat ovat kurantteja, mutta jotenkin mukaan olisi toivonut myös omien aikakausiensa perustuotteiden esittelyä. Ylipäänsä eri vuosikymmenien tyylit hedelmäisyyden kautta nykyiseen keskitason turpeisuuteen olisi ollut mielekästä avata.

Screen Printed Label -aikakaudesta Buxton ei mainitse sanallakaan eivätkä 2000-luvun vaihteen omaperäisyydessään unohtumattomat pullotteet tule esille missään (omasta mielestäni ainakin Voyage ja Claret olisivat kuuluneet esille). Sen sijaan ranskalaisen huoran parfyymista heränneeseen härdelliin Buxton viittaa avoimesti:

There are bottles suffering from the infamous ’flowery water problem’ or, less politely, ’French whore perfume’. Let’s refer to it as the FWP debate. In essence, in the late 1990s, a number of experienced tasters, in particular, from the PLOWED Society and the well-known Malt Maniacs group on the web, claimed to detect a heavy concentration of an over-powering aroma of lavender from distillery bottlings dating from the 1980s. Suffice it to say that they didn’t care for it and a furious debate broke out amongst enthusiasts as to the precise cause of the offending odour with a number of more-or-less-well-informed amateur theories circulating on the web.

Mitään lopullista selitystä Buxton ei odotetusti FWP:lle tarjoa. Hän käsittelee sitä enemmän myynnin ja PR:n haasteena ja toteaa, että Bowmoren onneksi sosiaalinen media ei ollut noina vuosina vielä samanlaista kuin tänä päivänä.

Olisi ollut kiinnostavaa, jos Buxton olisi voinut tarjota aiheesta hiukan enemmän informaatiota, mutta ehkä sen paikka tulee joskus siinä lopullisessa ja ylivoimaisessa Bowmore-historiikissa, jota kaikki odottavat. Siinä FWP:n aromit sisältävät pullotteet varmasti perataan oikein kunnolla läpi, ja laventelin fanit saavat myös sanoa sanottavansa. Jostain syystä FWP nimittäin luetaan aina noiden Bowmore-pullotteiden karkeaksi virheeksi tai fataaliksi off-noteksi, vaikka moni (mukaan luettuna minä) pitää siitä todella paljon. Buxton mainitsee kyllä ohimennen tämänkin faniryhmän, mutta suurempaa painoarvoa asia ei siltä osin saa.

Ensimmäistä kertaa ainakin omaan silmääni osuu, että viskikirjailija viittaisi himottujen Bowmore-pullojen kohdalla viskibloggarin tekemiin arvioihin niistä. Buxton nimittäin legitimoi näiden klassikoiden arvon viittaamalla Serge Valentinin antamiin pistemääriin ja arvioihin (vaikka Valentin on tosiaan yksi FWP:tä kritisoineista Malt Maniacs -ryhmän jäsenistä). Jostain syystä Sergen läsnäolo tuntuu nykypäivänä relevantimmalta kuin esimerkiksi Jim Murrayn stetson-arvostelu tai jonkin varhaisemman aikakauden muistiinpano Michael Jacksonilta.

Buxton on ammattimies, joka on tehnyt laatutyötä jälleen kerran. Silti esimerkiksi mainittuun Glenfarclas-historiikkiin verrattuna But the Distilleries Went On tuntuu paikka paikoin hiukan kiireessä tehdyltä – esimerkiksi hakemisto puuttuu kokonaan. Sisältö on selvästi Glenfarclas-teosta ohuempaa esimerkiksi haastatteluiden osalta. Toki materiaali on monilta osin laveampaa ja vaikeammin pidettävissä kasassa. Pelkästä Bowmoren tislaamosta olisi tosiaan kirjoittanut itsenäisenkin teoksen.

Buxton tukeutuu paljolti dokumentaatioon ja yleisesti tiedettyyn tietoon ja yhdistelee kokonaisuuteen mielellään asioita, joista hän on kirjoittanut niin monta kertaa aiemminkin. Syvällisiä haastatteluita ja avainhenkilöiden esittelyitä on verraten vähän, tarinan punainen lankakin ajoittain hukkuu. Etenkin Stanley P. Morrison Ltd:n aikaisten hallitushenkilöiden hyväntekeväisyystoimet tuntuvat sellaiselta asialta, jonka olisi voinut sujuvuuden nimissä jättää myös pois. Mutta todennäköisesti kirjan tilaaja on vaatinut ne mukaan, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kymmenien sivujen selvitykset säätiöistä on hiukan puisevaa luettavaa.

Pienestä kritiikistä huolimatta But the Distilleries Went On kuuluu jokaisen viskiharrastajan hyllyyn. Totta kai viskistä kiinnostunut ihminen imee itseensä jokaisen pienen nippelin, jonka Buxton näistä vaiheista tarjoilee. Lukemisen jälkeen jää pieni haikeus. Yksi aikakausi on todella päättynyt. Morrison Bowmore Distillersiä ei enää ole, mutta tislaamot jatkavat.

Umberto Angeloni: Single Malt Whisky. An Italian Passion

Harvoin tulee luettua yhtä erikoista viskikirjaa kuin tämä. Yhtä poikkeavaa. Yhtä yllättävää. Yhtä… romanttista. Umberto Angelonin Single Malt Whisky. An Italian Passion (Brioni, 2001) kertoo italialaisten intohimosta skotlantilaiseen mallasviskiin.

Kirjan kirjoittaja on nykyään italialaisen Caruso-vaateyhtiön omistaja ja monimiljonääri, joka on aikoinaan keksinyt Brioni-räätäliyhtiön johtotehtäviensä ohessa tehdä tällaisen teoksen ja päättänyt kustantaa sen viimeisen päälle ihan itse. Kirja on sidottu hienosti, painettu upealle paperille ja pakattu vielä erilliseen pahvilaatikkoon, jotta vaikutelma on varmasti riittävän loistokas. Ja onhan se: tällaista teosta tulee väkisinkin hiveltyä, jos sen jättää sohvapöydälle. Sisäkannetkin ovat metallinhohtoiset ja kiiltävät, mitään yksityiskohtaa ei ole hutiloitu. Esipuheen on kirjoittanut Charles MacLean, joka huudahtaa johdantonsa lopuksi: ”As Brioni is to suits, Scotch whisky is to spirits!”

Mitä tiesin etukäteen italialaisten viskitouhuista? Ensimmäisenä mieleen tuli tietysti Glen Grant, josta tuli jossain vaiheessa Italian suosituin viskibrändi ja jonka Gruppo Campari osti 2005. Sitten tulivat mieleen Samarolin, Silver Sealin ja Moon Importin kaltaiset pullottajat, joilta tuntuu tulevan edelleen aivan timanttisia julkaisuja, vaikka historia on jo täynnä klassikoita. Sen jälkeen mieleen tuli… tyhjää. Ei oikein mitään. Hämärästi mieleen palautui jokin viskikeräilijä… Zagatti! Kyllä, Valentino Zagatti, joka oli otsikoissa syyskuussa 2014. Viskikokoelma tai sen osa taisi vaihtaa omistajaa muutamilla miljoonilla. Mutta siinä kaikki. Muuta en italialaisten viskihommista tiennyt etukäteen, kun tähän kirjaan tartuin.

Single Malt Whisky. An Italian Passion -teoksen tarkoituksena ei selvästi ole ladata tiskiin historiikkia siitä, miten italialaiset ovat ryhtyneet viskiä harrastamaan ja millaista liiketoimintaa se on maassa tänä päivänä. Angeloni ei kerro Glen Grantin nousua Italian suosituimmaksi single malt -viskiksi saati kuvaile Silvano S. Samarolin ja muiden ponnistuksia parhaiden tynnyrien hankkimisesta italialaisille pullottajille. Angeloni keskittyy kaikkeen ihan muuhun – joka on sinänsä oikein kiinnostavaa mutta liikkuu pääosin jollain metatasolla. Kokonaisuus tuntuu keskeneräiseltä, niin paljon jää puuttumaan konkretiaa.

Single Malt Whisky. An Italian Passion on teoksena kuriositeetti, joka myös keskittyy kuriositeetteihin. Sen kovan ytimen muodostaa viiden keräilijän melko pintapuolinen esittely, joka on silti erittäin mielenkiintoinen ja upeasti kuvitettu. Angeloni kertoo ”the magnificent fivesta”, jonka muodostavat Giuseppe Begnoni, Antonio Casari, Giorgio D’Ambrosio, Sandro Montanari ja tietysti tuo jo aiemmin mainittu Valentino Zagatti.

Edoardo Giacconen Angeloni määrittelee italialaisen viskikeräilyn kummisedäksi, jonka kokoelma on aikakauteensa suhteutettuna edelleen jotain ylittämätöntä. Niin kuin onkin: vuonna 1958 kolmekymppinen Giaccone avasi Gardajärven rannalle Salòon viskibaarin ja ryhtyi keräilijäksi. Kun hän kuoli vuonna 1996, kokoelmaan kuului yli 30 000 viskipulloa, joukossa maailman vanhimpia ja harvinaisimpia yksilöitä, joita olisi ollut myöhemmin todennäköisesti mahdotonta löytää mistään.

Giacconen kuoleman jälkeen viskikokoelman ostajaksi ilmaantui nuori bolognalainen Giuseppe Begnoni, joka oli kerännyt ja treidannut viskiä jo vuodesta 1969 saakka, pankkitoiminnan ohessa. Kun hän osti Giacconen kokoelman, hänellä oli jo oma Whisky Paradise -baarinsa perustettuna. Yhteenlaskettu pullomäärä ylitti kaupan jälkeen 50 000 pullotetta. Angelonin kirjassa on paitsi kuvia tuosta kokoelmasta vitriineissä myös viisi arvokkainta pulloa ryhmäkuvassa – joukossa muun muassa Ardbeg 1897 ja The Macallan 1859. Täysin mykistäviä, pakko myöntää.

Sandro Montanarin Angeloni kuvailee edustavaksi esimerkiksi italialaisesta keräilijästä: Montanarille kelpaa kaikki arvokas, viskin lisäksi kokoelmissa on vino pino vanhaa calvadosta, konjakkia ja portviiniä (yli 200-vuotiaitakin). Viskipuolella Montanarin kokoelman kova ydin on Macallaneissa: häneltä on kirjan kirjoittamishetkellä löytynyt jokainen Macallan-pullote, mitä on ikinä tehty – vuodesta 1856 saakka. Angeloni itse tuntuu jääneen koukkuun Glen Avoniin, eikä jätä mainitsematta, että Montanarin kautta hän sai itsekin käsiinsä Glen Avonin 50-vuotiaan julkaisun.

Giorgio D’Ambrosio on Bar Metron perustaja ja kerännyt baarinsa nimissä viskiä vuodesta 1966. Myös D’Ambrosion kokoelmassa on valtava määrä aivan järkyttävän vanhaa viskiä, mutta harvinaisimmaksi pullokseen hän nostaa verraten uuden Bowmoren: häneltä löytyy maailman ainoa valmistettu yksilö 30-vuotiasta Bowmorea, joka on pullotettu formulakuljettaja Jim Clarkin mestaruuden 30-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1993. Nuo 1900-luvun alun Lagavulinit ja Ardlussat ovat pientä siihen verrattuna! No, leikki sikseen.

Valentino Zagatti on tietysti näistä keräilijöistä se kaikkein tunnetuin, ehkä persoonansakin takia: hän on sokea. Angeloni kertoo, miten Zagatti pystyy tunnistamaan omistamansa pullot tunnustelemalla niitä käsin ja osaa kertoa niiden tarinat. Myös Zagattin kyky tunnistaa viski aistinvaraisesti on tehnyt Angeloniin valtavan vaikutuksen.

Even after many hours, Valentino’s prodigious olfactory capacity is capable of establishing precisely which whiskies the individual glasses have contained. The image of his genuine and pure smile etched upon his face remains the most beautiful memory of my research.

Zagattin kokoelman helmet ovat ehkä koko teoksen pysäyttävimmät. Viisi Zagattin kokoelmastaan valitsemaa viskiä ovat nämä: 12-vuotias Port Ellen kuningattaren vierailun kunniaksi 9.8.1980. Campbeltown, joka on tislattu 17.6.1952 ja pullotettu Lockerbie Disaster Fundille joulukuussa 1980. Whisky 143, kokoelman vanhin pullote, jossa on isän tyttärelleen kirjoittama viesti viskin pullotuksesta vuonna 1843. Ikivanha 10-vuotias Glen Grant. Usher’s Glenlivet, kokoelman arvokkain pullo, on löydetty Firth of Cromartyyn 1898 uponneen laivan rahdin joukosta vuonna 1974 ja on toki pahasti haalistunut mutta ehjä silti (yhteensä 22 pulloa saatiin pelastettua).

Antonio Casarin kokoelmissa on ollut kirjan kirjoittamishetkellä 18 000 viskiä. Hänelläkin on keräilyvimmaa riittänyt viskin lisäksi myös konjakkiin, jota on tullut napsittua kaappiin sellaiset 2 000 pulloa. Casari on kerännyt pullojaan vuodesta 1960 saakka Modenan-kotiinsa, ja kuvien perusteella miesluolassa alkaa olla melkoisesti täytettä. Casarin kokoelma on poikkeava siitä syystä, että hänellä on maailman kattavin kokoelma italialaista viskiä, jota tehtiin fasismin aikana, kun skotlantilaisen viskin maahantuonti oli kiellettyä. ”Whischy Medicinal” ja ”Whisky Italiano” toistuvat etiketeissä – vähintään mielenkiintoinen kokoelma.

Näiden keräilijäbiografioiden jatkoksi tekisi melkein mieli lukea myös nuo Valentino Zagattin kokoelmasta kertovat – hyvin vaatimattomasti nimetyt – teokset The Best Collection of Malt Scotch Whisky Collection Part One ja Part Two. Internetin ihmemaailma paljastaa myös, että viime syksynä Zagattin kokoelman ydin tosiaan myytiin hollantilaiselle sijoittajalle Michel Kappenille hintaan, jota ei julkisuuteen kerrottu. Lisäksi tiedämme, että Guiseppe Begnonin Whisky Paradise koostuu tällä hetkellä yli 40 000 pullotteesta ja että Giorgio D’Ambrosion Bar Metro on edelleen kovassa iskussa Milanossa. Da Sandro al Navile on myös Sando Montanarin ja hänen vaimonsa käsissä edelleen, viskikokoelmineen kaikkineen.

Vaikka näiden italialaisten viskikokoelmat ovat monessa mielessä täysin käsittämättömät, yhdessä suhteessa niistä tulee hyvä mieli: superrikkaiden luokkaan ampaisseet nousukkaat voivat käydä poimimassa Lontoon Harrod’sin vitriineistä miljoonillaan vaikka kuinka paljon The Dalmoren Constellationia, mutta siitä huolimatta heidän viskikokoelmansa ei ole näihin italialaisiin verrattuna oikeastaan mitään. Nämä muinaisviskien kokoelmat ovat jotain, mitä ei ole mahdollista saada enää edes rahalla.

Lopuksi vielä muutama sana Single Malt Whisky. An Italian Passion -teoksesta näiden keräilijöiden ulkopuolella: Umberto Angeloni ei tosiaan edes yritä luoda kokonaiskuvaa italialaisen viskikulttuurin synnystä ja kehityksestä. Kirja alkaa ”A Passion for Whisky. The Experiment Begins” -jaksolla, joka on jonkinlaista kirjoittajan omaa sisäänajoa ja lämmittelyä aiheeseen. Sen jälkeen päästään vasta keräilijöiden kimppuun, ja ”The Collectors. The Magnificent Five” -luvussa vierähtää teoksen pääosa.

Keräilijöiden jälkeen Angeloni heittäytyy taas romantiikan vietäväksi luvussa ”A Visual History. La Dolce Vita and Italy”. Viskin historiaa käydään läpi hyvin italialaisesta näkökulmasta, tiedemiesten ja renessanssinerojen perspektiivistä. Viskin nousu Harry’s Barin kaltaisissa instituutioissa 1920-luvulla, tuontikielto fasismin vuosina ja toisen maailmansodan jälkeinen vapautuminen ovat tärkeä osa italialaista viskihistoriaa. Ja kun 1950-luvulla Italian elokuvateollisuus aloitti huiman nousun, viski virtasi pitkälle 1960-luvulle saakka.

Angeloni korostaa moneen otteeseen sitä, miten viski on vuosikausien ajan ollut ”hyvän elämän” tärkeä osatekijä Italiassa. En epäile sitä yhtään. Elokuvatähdet ovat usein samoissa kuvissa viskipullojen kanssa, ja näistä otoksista tässäkin teoksessa otetaan kaikki ilo irti. Kaikilla tuntuu olevan viskimuki kädessä, Claudia Cardinalea ja Sophia Lorenia myöten.

Tuon luvun jälkeen teoksen ylijäämämateriaalilta haiskahtava aines on koostettu pieneksi ”Whisky Ephemera” -luvuksi, jonka ehdottomasti mielenkiintoinen osuus on Whisky Time -aikakauslehden esittely. Kirjan mukaan Italiassa perustettiin maailman ensimmäinen viskiä käsittelevä aikakauslehti, kun Whisky Timen ensimmäinen numero ilmestyi joulukuussa 1986. Whisky Magazine alkoi ilmestyä Lontoossa vasta 1999. Whisky Timessa on julkaistu kaikkea yleishyödyllistä sisältöä, mutta viski on sentään ollut mukana: lehdessä on kirjoitettu viskikeräilijöiden lisäksi esimerkiksi Armando Giovanettista, joka rakensi Glen Grantin maineen ja myynnin Italiassa.

Kirja päättyy täysin käsittämättömään lukuun, jossa on ilmeisen summittaisesti poimittu maailmalta muutama viskibaari esittelyyn. Paikalliset viskituntijat kertovat sivun mitassa siitä, mitä kyseisestä baarista löytyy – koko luvussa mikään ei liity millään tavalla Italiaan tai italialaiseen viskikulttuuriin. Esillä on New Yorkista Hole In One, Tokiosta Tableaux Restaurant & Lounge, Hannoverista Oscar’s, Lontoosta Boisdale, St. Moritzista The Hotel Waldhaus am See, San Sebastiánista Museo Bordonaba Del Whisky ja Pariisista The Auld Alliance – en näe näissä yhteistä nimittäjää, jos pelkkää viskiä ei sellaiseksi kelpuuta.

Baariesittelyiden sarja on sinänsä täysin hämmentävä tapa päättää tällainen monumentaalinen teos, jolla olisi voinut olla suurtakin historiallista arvoa. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut jonkinlaisen loppunousun, tiivistyksen sanomastaan ja katseen tulevaisuuteen.

Toisaalta tällainen lopetus oikeastaan kuvastaa teoksen henkeä, elämän ohikiitävää hetkeä, jossa viskikokoelmat vaihtavat omistajaa ja sokea mies hymyilee. Kiinnostava, askarruttava, erikoinen viskikirja tämä Single Malt Whisky. An Italian Passion.

Ian Buxton & Paul S. Hughes: The Science and Commerce of Whisky

Olen lukenut vuosien saatossa jo aika monta viskikirjaa, mutta en vielä yhtään sellaista kuin Ian Buxtonin ja Paul S. Hughesin The Science and Commerce of Whisky (RSC Publishing, 2014). Mitään vastaavaa ei taida olla vielä tehtykään – kyseessä on yliopiston kurssikirjaksi soveltuva esitys viskistä.

Periaatteessa kirja on siis kuivan näköinen tiedekirja lähde- ja alaviitteineen mutta käytännössä se on kuitenkin täysin luettavaa narratiivia, jossa kulkee punainen lanka alusta loppuun asti. Kirjoitusvastuut ovat tiettävästi jakautuneet niin, että Heriot-Watt-yliopiston ”viskiprofessorina” työskentelevä Paul S. Hughes on hanskannut tieteelliset osuudet viskin tislaamisesta ja kypsytyksestä ja sekoittamisesta, markkinointimiehenä uransa alkujaan luonut Buxton on taas vastannut viskin markkinointia käsittelevistä osuuksista. Kirjan alun historialuku ja Skotlanti-luku ovat oletettavasti yhteistuotantoa.

Sanon heti kättelyssä, että The Science and Commerce of Whiskyn luvut viskin tislaamisesta ja kypsyttämisestä ovat aivan mahtavia. Jo ne ovat vahva syy siihen, että kirja kannattaa hankkia käsiin ja lukea ajatuksella. Tosin ihan pelkkä ajatus ei riitä täyteen sisäistämiseen, koska sen verran pitkälle kemiaan mennään. Mutta ainakin kirjassa on kunnolla haastetta kenelle tahansa maallikolle, joka on kiinnostunut viskistä. Sinnittelin lukion kemian pitkällä oppimäärällä urhoollisesti mukana, mutta aika ajoin putosin kyllä täysin kelkasta.

Muutamassa kohdassa syntyi välitön hinku päästä laboratorio-olosuhteisiin haistelemaan noita yhdisteitä, joita kirja kuvailee. Erityisesti rikkiin liittyvät yhdisteet herättivät mielenkiinnon – niitä voi siis syntyä joko käymisessä tai niitä voi tulla jonkin raaka-aineen tai materiaalin mukana.

Dimetyylisulfidi on lähinnä mädältä kaalilta haiseva yhdiste, jota syntyy mallastetusta ohrasta mutta joka yleensä haihtuu kypsytyksessä tai hapettuu esimerkiksi lähes tuoksuttomaksi dimetyylisulfoksidiksi tai dimetyylisulfoniksi. ”Both dimethyl di- and tri-sulphides are also found in whisky, being an important flavour attribute in some spirits.” Kunpa tästä voisi päästä haistamaan varmuudella nuo yhdisteet – olen melko varma, että ne tunnistaisi heti.

Viskiin liittyy totta kai myös miellyttävämpiä tuoksuja ja makuja. Estereiden syntyminen käymisvaiheessa on jotain, mikä jaksaa myös kiehtoa:

Esters are also very important flavour congeners in the spirit. They form a chemical equilibrium with their component corboxylic acids and alcohols, but during fermentation they are a by-product of coenzyme A (CoA-SH) recycling when acyl CoA is produced but not required for lipid and protein synthesis.

Käymisen ja tislaamisen jälkeen teoksessa siirrytään kypsytykseen, mikä on myös silkkaa timanttia. Esimerkiksi tammen tuottamat tanniinit ovat erittäin kiehtovia:

In common with other plant sources, the tannins from oak are chemically complex. They tend to be either hydrolysable tannins, based on gallic acid (gallotannins) or ellagic acid (ellagitannins) or condensed tannins, based on the flavanol moiety (Figure 4.15). Tannins are extracted relatively rapidly into the maturing spirit, with the early and relatively rapid extraction rate slowing during the first year of maturation.

Tanniinien lisääntymisen voisi ajatella olevan siis etenkin jälkikypsytykseen liittyvää, jos ensimmäinen vuosi irrottaa niitä tynnyristä eniten. Siitä syystä finistelyssä on siis vaaransa. Toki en ole ollut ollenkaan tietoinen tanniinien kemiallisesta monimutkaisuudesta tai siitä, että niitä on useita tyyppejä, jotka käyttäytyvät eri tavoin.

Crop-to-Cask– ja Wood Chemistry -lukujen jälkeen tulee vielä Blend-to-Bottle-luku, jossa käsitellään viskien sekoittamista ja sitä, miten lopullinen tuote syntyy. Siinä käy hyvin ilmi ainakin se, että vaikka tarjolla on monia keinoja välttää epätoivottavat yhdisteet, aina joskus niitä ilmenee, ja silloin aistinvarainen arviointi on ainoa keino poimia ne ja vastata niihin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana luvussa mainitaan muuten se, että PET-muovipulloon pakatun viskin alkoholiprosentti voi pitkällä aikavälillä nousta, koska vesi voi sellaista päästä haihtumaan. Muuten viskin muutoksiin pullossa ei panna kovinkaan paljon luvussa painoa.

Kirjan loppupuolen markkinointiluvut ovat asiallista tekstiä ja lähestyvät viskiä oikein perinteisen markkinointikirjallisuuden termein – Philip Kotlerin henki on siis läsnä. Marketing and Brand Development -luku alkaa neljän P:n ja sitä vastaavan neljän C:n esittelyllä. Viskiin liittyvät Product, Price, Promotion ja Place käydään esimerkkien kanssa läpi. Isommat keissit käsittelevät esimerkiksi Johnnie Walkeria ja The Macallania. Sosiaalinen mediakin käydään markkinointikanavana läpi, eikä Ardbeg Committeen kaltaista kulttijärjestöäkään jätetä huomioimatta.

New Whisky Countries -luvun keskeistä antia suomalaiselle lukijalle on tietysti Teerenpelin esittely markkinointikeissinä. Ian Buxton on tunnetusti ollut Anssi Pyysingin konsulttina, ja pientä luonnostelua yhteystyöstä on päässyt tähän teokseenkin. Tosin mutka menee pahasti suoraksi, kun Buxton arvioi Teerenpelin yhdeksi menestystekijäksi tällaisen ominaisuuden: ”Unique market position as Finland’s only whisky distiller.” Ehkä tuon voi antaa anteeksi, kun Teerenpeli on kuitenkin edelleen ainoa suomalainen tislaamo, joka lisää tuotantoaan jatkuvasti ja pyrkii kansainvälisille markkinoille. Buxton twiittasi heti Uisgen jälkeen näin:

Finland’s @Teerenpeli distillery expands x4 with Scottish stills to boost export sales. €500k investment shows maturity of craft distilling.

— Ian Buxton (@101Whiskies) 18. helmikuuta 2015

The Science and Commerce of Whisky päättyy lukuun, jossa arvioidaan viskin globaaleja markkinoita tänä päivänä ja hiukan katsomaan myös tulevaisuuteen. Malt Whisky Yearbookinsa lukeneelle siinä ei ole mitään varsinaisesti uutta, vaikka se onkin sinänsä pätevä yleiskatsaus tämän hetken tilanteesta.

Menin arviossani suoraan kemiaa käsitteleviin lukuihin, mutta täytyy kirjan aloittavia historialukujakin kehua vielä erikseen. Ensimmäinen luku Whisky’s Historical Development tarjoaa syvällisen ja fiksun katsauksen viskin kehitykseen maailmassa ja toinen luku Scotland taas kertoo jäsentyneesti viskin historiasta Skotlannissa – erinomaisia esityksiä molemmat.

Jos jotain kattavasta The Science and Commerce of Whiskystä jää vielä toivomaan, ehkä taloustieteellinen luku olisi voinut olla vielä paikallaan. Nykyisten omistusrakenteiden lisäksi esimerkiksi uuden tislaamon pääomittaminen, tavoiteltu varastonkierto ja muut vastaavat seikat olisivat olleet vielä jotain sellaista, mitä nykyisessä viskikirjallisuudessa ei ole juuri kukaan vielä käsitellyt. Mutta toive on sinänsä pieni, kyllä tämän teoksen suurimmat ansiot ovat jo riittävän suuria itsessään.

The Science and Commerce of Whisky on ehdoton lisä jokaisen viskistä kiinnostuneen hyllyyn. Se voi ehkä tuntua yliopistolliselta oppikirjalta, mutta kun hommaan pääsee sisään, siihen tulee palattua vielä monta kertaa. Eikä tällä kertaa tarvitse valittaa heikkoa lähdeluetteloa.

Chris Bunting: Drinking Japan

Jos on taipumusta Japaniin kohdistuvaan matkakuumeeseen, ei missään nimessä kannata avata Chris Buntingin teosta Drinking Japan. A Guide to Japan’s Best Drinks and Drinking Establishments (Tuttle Publishing, 2011). Ei kannata mennä sitä lähellekään. Ei edes vilkaista.

Olen ollut Japanissa kerran, viettänyt vajaan viikon Tokiossa, ja siitä lähtien olen halunnut matkustaa maahan uudestaan. Aikanaan suomalainen kaverini asui kaupungissa, ja hänen japanilaisten tuttujensa kanssa tuli käytyä sellaisissa paikoissa, joihin ei olisi ollut perusturrena mitään asiaa.

Tutustuin tuolla matkalla sake-laatuihin ja maistoin erilaisia shōchūja, minkä lisäksi paikallinen ruoka teki lähtemättömän vaikutuksen – sushista pidin jo valmiiksi, mutta vasta paikan päällä tajusin, mitä kaikkea muutakin Japanin ruokakulttuuri on. Ylipäänsä Tokion kaupunkikuvassa tuntui kuin olisin saapunut johonkin lapsuudenaikaiseen kuvitelmaani tulevaisuudesta, välkkyvien neonvalojen ja hämärien kujien ja kymmenien junalinjojen ja miljoonien ihmisten keskelle.

Nyt Chris Buntingin Drinking Japan maalasi eteeni jälleen kuvan tuosta maasta, josta ei tahdo saada tarpeekseen. Siellä äärimmäinen tehokkuusajattelu kohtaa kaoottisen kaupunkirakenteen, ja onhan sekin hätkähdyttävää, kun tarkasti leikattuun mittatilauspukuun pukeutunut salariiman makaa juna-asemalla tiedottomassa tilassa. Lämpimiä tunteita herättävät Buntingin kirjassa etenkin kuvaukset, joiden mukaan esitellyt baarit voi löytää:

Hanamori is in the building next to the gasoline stand, immediately to your right, and is signed using the Roman alphabet.

The sign to the basement [of Shimbashi Kohju] is hard to spot but it is just past some soft drink machines.

[Garari] is on the corner of the second turning to your left after the elementary school, about 30 feet beyond the footbridge.

Buntingin teos on siis ensisijaisesti matkaopas. Sen sisällön merkittävin osa koostuu erilaisista baariesittelyistä, ja kohteita on poimittu mukaan ympäri Japania, vaikka Tokio dominoikin kattausta.

Temaattisesti Bunting on jakanut teoksensa juomalaatujen mukaan. Se alkaa sakesta, etenee shōchūun, tutustuttaa okinawalaiseen awamoriin, esittelee japanilaisen olutkulttuurin ja tietysti viskin, mainitsee vielä viinikulttuurin ja muut juomat erikseen.

Jokaisen juoman historia Japanissa käydään varsin lennokkaasti läpi, minkä jälkeen Bunting ryhtyy koluamaan siihen liittyviä baareja läpi. Näkökulma on brittityyliin herkullisen witty, lämpimän ironissävytteisellä tavalla nokkela. Esimerkkinä toimikoon kuvaus Osakan olutbaarien eliittiin kuuluvasta Beer Belly Edobori-tenistä:

I can’t help feeling that naming a pub Beer Belly is a bit like calling a casino Poverty or a boxing gym Broken Nose. Mine was hanging over my belt as I entered, but I soon forgot my shame under the reassuring influence of a pint of English bitter from Minoh Beer, the Ōsaka brewery that runs this friendly pub and a sister establishment at Higobashi.

Chris Buntingin nimi on monelle tuttu Nonjatta-blogista. Blogissa viski on hyvin esillä, mutta Drinking Japan ei silti mitenkään erityisesti painotu viskikirjaksi. Toki viskijakson kuvaus etenkin Masataka Taketsurun vaiheista on tarkka ja mehevä. Heinäkuussa 1918 Taketsuru lähti matkaan SS Tennyo Marulla, ja Elginiin menevään junaan 24-vuotias kemisti nousi 17. huhtikuuta 1919. Kolme ensimmäistä hotellia kieltäytyi majoittamasta muukalaista, ja kun Taketsuru lähestyi kuuluisaa viskikirjailijaa J.A. Nettletonia (jonka vuonna 1913 ilmestynyt The Manufacture of Whisky & Plain Spirit on arvostettu klassikko vielä tänäkin päivänä), Nettleton vaati palveluksistaan niin korkeaa ennakkomaksua, ettei Taketsurulla ollut miehen oppeihin varaa.

Japanilaisella sitkeydellä Taketsuru kävi kolkuttamassa Speysiden tislaamoiden ovia, ja lopulta viisi kilometriä Elginistä etelään sijaitseva Longmorn otti hänet vastaan. Tislaamon johtaja J.R. Grant lupasi japanilaiselle viikon palkattoman työharjoittelujakson. Taketsuru otti siitä kaiken irti, paneutui äärimmäisellä tarkkuudella prosessin jokaiseen yksityiskohtaan ja kirjoitti massiivisen kattavia muistiinpanoja.

Vielä vuoden 1919 aikana Taketsuru pääsi Bo’nessin tislaamoon kolmeksi viikoksi töihin ja tutustui siellä kolonnitislaimeen. Seuraavana vuonna Campbeltownissa toiminut Hazelburn otti hänet viiden kuukauden ajaksi, ja noihin aikoihin Taketsuru tapasi myös tulevan vaimonsa, glasgowlaisen lääkärin 23-vuotiaan tyttären Jessie Roberta Cowanin. Kun kotimatka Japaniin alkoi marraskuussa 1920, ”Rita” lähti mukaan – ja asui Japanissa koko loppuelämänsä.

Japanissa Taketsurun entiset työnantajat eivät olleet ollenkaan kiinnostuneet hänen kokemuksistaan. Kaikki muuttui, kun vastaan tuli Shinjiro Torii, liikemies ja visionääri, jonka loi myöhemmin Suntoryn imperiumin. Torii palkkasi Taketsurun perustamaan Japanin ensimmäisen tislaamon Yamazakin Kioton ulkopuolelle vuonna 1924. Viisi vuotta myöhemmin lanseerattiin Yamazakin ensimmäinen viski Shirofuda (White Label), ja sitä on myyty siitä lähtien.

Kymmenessä vuodessa Taketsurun ja Toriin tiet erkanivat. Taketsuru osti maata Yoichista Hokkaidon saarelta ja perusti sinne 1934 oman tislaamon. Ensimmäinen Nikka-viski lanseerattiin 1940, ja siitä lähtien Nikka ja Suntory ovat olleet toistensa kovimmat kilpailijat.

Kun leikataan ajassa vauhdikkaasti eteenpäin, Ichirō Akuton rooli Chichibussa saa myös suuren roolin Buntingin teoksessa. Vastaavasti Suntoryn omistama Hakushū ja Nikkan omistama Miyagikyō jäävät varsin ylimalkaiselle esittelylle, samoin Kirinin Fuji Gotemba. White Oak oli ainakin itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta sen sijaan Karuizawan maine alkaa olla jo sitä luokkaa, ettei se paljon esittelyitä edes kaipaa.

Japanin viskiravintoloista Bunting poimii runsaasti sellaisia, joissa on saatavilla Ichiro’s Malt -sarjan pullotteita – Karuizawaa ei pahemmin mainita. Ja kun teos ilmestyi vuonna 2011, alkaa olla jo todennäköistä, ettei esimerkiksi Roppongissa sijaitsevasta Cask-viskiravintolasta enää saa sekä White Bowmorea että Black Bowmorea – ja Yamazakin 50-vuotiasta vielä siihen lisäksi. Toki hinnat ovat olleet mahdottoman kovia: vaikka Bunting ei mainitse senttilitrojen määrää vaan puhuu vain glassista, White Bowmore on noista halvin 35 000 jenin hintaan (nykykurssilla noin 260 euroa). Yamazakista on saanut pulittaa peräti 90 000 jeniä lasilta (660 euroa). Ja nyt eletään vielä poikkeuksellisen halvan jenin aikakautta, kiitos Abenomicsin.

Kiinnostavimmat viskibaarit ovat Buntingin esittelyissä niitä, jotka eivät ole haalineet hyllyihinsä vain kaikkein korskeimpia ja kalleimpia pullotteita, vaan ovat erikoistuneet johonkin tiettyyn. Toki joukossa on myös The Cranen kaltaisia toimijoita, jotka yhdistävät sekä äärimmäisen kalleuden että äärimmäisen syventyneisyyden – The Cranessa on saatavilla The Macallanin viskejä jokaiselta vuosikymmeneltä aina 1940-luvulta saakka. Ja löytyypä bourboniin erikoistuneesta Ken’s Baristakin 400 viskin joukosta myös ainakin yksi tyyriimpi George T. Stagg.

Buntingin teos päättyy alkoholin ostamista käsittelevään lukuun, josta käy ilmi ainakin se, ettei viskikauppoja ole mahdottoman monia eteen sattunut. Lopussa on myös napakka fraasisanakirja, jonka avulla Buntingin mukaan pärjää alkeellisissa juomanostotilanteissa.

Tarpeellisena pidän myös kirjan sisäkannessa olevaa aakkosellista, sijainninmukaista luetteloa kaikista kirjassa esitellyistä 122 baarista. Monesta nimittäin löytyy muutakin kuin vain sitä, minkä nimissä baari on kirjassa esitelty. Ja jos kirjan matkaopasluonnetta hyödyntää käytännössä, baarin sijainti on todennäköisesti olennaisempaa kuin sen tarkka erikoistumisalue. Tosin Sapporossa sijaitseva Bar Yamazaki vaikuttaa isäntänsä Tatsurō Yamazakin elämäntarinan perusteella sellaiselta paikalta, että sitä varten kannattaisi jo Hokkaidon saarelle matkustaakin.

Buntingin kirja siis herättää vaarallista matkakuumetta, ja vaikka se ei tarjoa valtavan syvällistä kokonaisesitystä esimerkiksi japanilaisesta viskistä, siitä saa oikein hyvän kuvan siitä, mikä Japanin juomakulttuurissa tällä hetkellä vetää. Teos on visuaalisesti värikäs ja matkaopasmaisen houkutteleva, joten kynnys siihen tarttumiseen on varsin matala.

Gavin D. Smith: Whisky Wit and Wisdom

Gavin D. Smithin Whisky Wit and Wisdom (Waverley Books, 2010) edustaa kaikkien viskiatlaksien ja -raamattujen keskellä viskikirjallisuuden kevyempää sarjaa. Eihän viskikirjojen aina tarvitse olla perustavanlaatuisia selvityksiä maailman viskien prosesseista, niitä valmistavien yhtiöiden omistusrakenteista ja lopputuotteiden makujen ulottuvuuksista. Nyt mennään anekdooteilla ja sitaateilla, pienillä makupaloilla ja historiallisilla kuriositeeteilla.

Kuuteen lukuun jaettu kevytrakenteinen pokkari alkaa viskin valmistuksesta (Making it) ja päättyy viskinjuojien viimeisiin sanoihin (Dying for it). Väliin mahtuu oma luku niin viskin juomiselle (Drinking it), viskin kieltämiselle (Banning it), viskin myymiselle (Selling it) kuin viskistä kirjoittamisellekin (Writing about it). Varsin lyhyisiin jaksoihin pätkittyä tekstiä lukee helposti, anekdoottien ja kuuluisien sitaattien välissä on myös vino pino runoutta ja laululyriikkaa.

Smith on etsinyt historiasta oudoimpia sattumuksia ja kirjallisuudesta kummallisimpia lausahduksia, mutta kyllähän teoksen läpäisevä huumori lähtee koko viskistä itsestään: siitä, miten jokin juoma voi kiehtoa ihmisiä ympäri maailmaa niin tavattomasti.

Even more serious is the fanaticism of whisky nerds who are prepared to pay the equivalent of a new Vauxhall Astra for an elderly bottle of The Macallan which they don’t intend to drink. Nothing in the pages following is funnier than that.

Viskin valmistuksesta Smith kaivaa tietysti huumoria siitä, miten täsmälleen samoilla metodeilla ja aivan identtisillä laitteistoilla voi syntyä niin erilaista viskiä, vaikka yritettäisiin tavoitella samankaltaisuutta. Sittemmin lopetetut Glen Albyn ja Glen Mhor sijaitsivat vain noin sadan metrin päässä toisistaan, mutta tuottivat silti hyvin erilaista viskiä. Kirjatuksi tulee myös klassinen tarina Linkwoodin uudistamisesta:

Linkwood Distillery, near Elgin, was founded in 1821, and when it was complitely rebuilt in 1962 the manager Roderick Mackenzie made sure that the new stills were perfect replicas of their predecessors. He was a fervent believer in the notion that the whole ’micro-climate’ in which distilling took place affected the quality of whisky produced, and he even refused to allow the removal of cobwebs from the stillhouse!

Smith kertoilee tarinoita lähinnä Skotlannista, Irlannista ja Yhdysvalloista, ja vaikka siinä on ihan riittävästi tonttia, jotenkin jäin kaipaamaan Japania mukaan. Eiköhän Masataka Taketsurusta löydy sentään joitain anekdootteja, jotka ovat jääneet Japanissa jälkipolvien kerrottaviksi, sen verran erikoislaatuisesta hahmosta oli kyse.

Whisky Wit and Wisdomin laajin luku käsittelee viskin juomista, mikä ei sinänsä ole yllätys. Useimmat jutut ovat syntyneet siitä, kun viskiä on juotu hiukan liikaa, ja sen seurauksena myös Dean Martin -sitaatteja on mahtunut mukaan useampikin. Myös muut lentävät lauseet ylistävät enemmän ryyppäämistä kuin viskistä nauttimista.

Old Scots saying: ’One whisky is alright, two are too much, but three are too few.’

’I tried the all-whisky diet. I lost three days.’

Yhdysvaltain kieltolakiaikaa käsittelevä luku korostaa sitä hämmästyttävää asiaa, että Atlantin takana juotiin viskiä tuolloin aivan poikkeuksellisen paljon. Viskin myymisestä Smith kirjaa ylös luonnollisesti paljon Tommy Dewarin tekemisiä ja sanomisia – sen miehen elämä on ollut todellinen anekdoottien aarreaitta. Viskistä kirjoittamisen osalta Smith on poiminut jonkin verran sitaatteja kaunokirjallisuudesta, mutta mitään varsinaista tutkielmaa siitä ei synny. Luku on Whisky Wit and Wisdomin heikoin lenkki, koska siitä olisi ollut mahdollista saada valtavan paljon enemmänkin irti.

Teos päättyy Dying for it -lukuun, joka on selkeä antikliimaksi muuten ihan mukavalle teokselle. Sävy on aivan kohtuuttoman synkkä, kun on ensin pistelty 180 sivua lennokkaita anekdootteja menemään – yhtäkkiä ollaankin kuolinvuoteiden ääressä. Kirjan viimeiseksi lauseeksi on valittu Humphrey Bogartin viimeiset sanat: ”I should never have switched from Scotch to Martinis.”

Whisky Wit and Wisdom on varsin vaatimattomasti kuvitettu: jokaisen luvun aloituksessa on mukana historiallinen Punch-lehden pilakuva (jotka eivät kyllä asiayhteydestä irrotettuina oikein aukea). Muuten mennään lähinnä graafisilla elementeillä. Ja kun kyseessä on tällainen henkilöitä vilisevä anekdoottikokoelma, asianmukainen hakemisto olisi tehnyt teokselle terää.

Kevyt kirja, kevyitä juttuja. Ei jätä lähtemätöntä vaikutusta.

Charles MacLean: Malt Whisky

Charles MacLeanin Malt Whisky. The Complete Guide (Lomond, 2010) ilmestyi ensimmäistä kertaa jo vuonna 1997. Sen jälkeen tekstiä on revisioitu viiteen kertaan, ja nyt käsissä on vuoden 2010 laitos.

Jos kirjan sisällön asettaa vuoden 1997 perspektiiviin, silmiin pistää heti yksi asia: MacLean käsittelee vain skotlantilaista viskiä ja Skotlannin tislaamoita. Tuona samana vuonna ilmestyi Jim Murray’s Complete Book of Whisky, ja vaikka sitä voi toki parjata monestakin asiasta, MacLeanin kirja on näistä nimistä huolimatta ainakin vähemmän ”täydellinen”, mitä tulee kansainväliseen ulottuvuuteen. Hieno kirja MacLeanin teos on, sitä ei käy kiistäminen, mutta näköala on kapea – tai ainakin selvästi kapeampi kuin esimerkiksi Jim Murraylla.

Mutta tyylitietoisuuden osalta MacLean pesee Murrayn mennen tullen. Itse asiassa Malt Whisky. The Complete Guide on niin tyylikkäästi kirjoitettu, etten osaa verrata sitä yhteenkään viskikirjaan. MacLean välttelee ylilyöntejä ja liian kärkeviä mielipiteitä, ja sen ansiosta teos on myös kestänyt hyvin aikaa – toisin kuin Murrayn teos. Siinähän kirjoittaja haukkuu kategorisesti viskejä, jotka ovat sittemmin löytäneet arvostajansa.

Nykyään Charles MacLean tunnetaan nimenomaan viskihistorioitsijana ja Wemyss Maltsin konsulttina, joka on ollut tiiviisti mukana Kingsbarns-tislaamon käynnistämisessä. Moni muistaa myös MacLeanin elokuvaroolin Ken Loachin The Angels’ Sharessa: MacLean esitti siinä Rory McAllisteria, joka kieltämättä muistutti kovasti esittäjäänsä. MacLean on ollut vuosien varrella monessa mukana, esiintynyt televisiossa ja radiossa, konsultoinut Bonhamsin viskihuutokauppaa, ollut mukana luomassa whisky wheeliä, kirjoittanut vinon pinon kirjoja. Siihen pinoon mahtuu totta kai myös teoksia, joissa käsitellään viskejä ympäri maailmaa, mutta Malt Whisky. The Complete Guide keskittyy vain Skotlantiin.

Malt Whiskyn esipuheessa MacLean esittää heti tällaisen väitteen, joka on nykylukijan näkökulmasta hätkähdyttävä. Ja pätkä sisältää muutenkin virheen.

The riddle is the product itself, its taste and smell; the mystery is how it comes to be like this, made as it is from the simplest ingredients – malted barley and water; and the enigma is why so simple a product cannot be made elsewhere in the world.

Teoksen alkujakso on päivätty Edinburghissa 2011, mutta on vaikea uskoa, että tuollainen väite olisi laukaistu vasta siinä vaiheessa: että missään muualla maailmassa ei voitaisi tehdä viskiä.

Ja mikä se virhe oli? Tuossahan MacLean ihmettelee, miten mallastetusta ohrasta ja vedestä voidaan tehdä niin mystisen hienoa tuotetta – mutta tarvitaanhan siihen myös hiivaa. Ehkä hiiva on vain jäänyt oikolukijalta huomaamatta, mene ja tiedä. Tai sitten kirjaimellisen tulkinnan mukaan hiiva ei ole riittävän yksinkertainen raaka-aine; se ehkä kävisi kömpelöstä selityksestä tuolle epätarkkuudelle.

Johdannon pienestä hankauksesta huolimatta MacLean vakuuttaa olevansa ihan oikealla asialla, selvittämässä, mikä tekee jokaisesta viskistä erilaisen suhteessa muihin. Ja kuten odottaa saattoi, kirjan ensimmäinen varsinainen luku käsittelee nimenomaan viskin historiaa, joka on MacLeanin vahvinta osaamista. Uisge beathan, al kohlin, Friar John Corin ja muiden vaiheiden jälkeen päästään modernin viskintislauksen aikakauteen, viskiparoneihin ja poliittisiin virityksiin. Pattisonin veljesten aiheuttama kriisikin tulee käsiteltyä asianmukaisesti, ja onhan sen hurjaa aikaa ollut:

Robert Pattison spent a fortune on his mansion near Peebles, some 35 kilometres (19 miles) from Edinburgh, and if he missed the last train home, it was said that he simply hired another!

Pattisonien viski-imperiumin nousu ja tuho koituivat tietysti veljesten kohtaloksi, mutta surullista on, että he vetivät niin paljon tislaamoita mukanaan siihen samaan kuiluun. MacLean on laskenut tilastoista, että vuonna 1899 Skotlannissa oli 161 toimivaa tislaamoa, mutta vuonna 1908 niitä oli enää 132.

Myöhemmin kirjassaan MacLean käsittelee jokaisen Skotlannin viskialueen erikseen, ja niissä yhteyksissä käydään myös läpi alueellista viskihistoriaa. Ja niissä MacLeanin tiedot ovat edelleen vertaansa vailla. Esimerkiksi Islayn kohdalla MacLean kirjoittaa näin:

The Scotch Whisky Industry Record lists 21 distilleries known to have existed in Islay during the nineteenth century. All of the early legal operations were entirely farm based, some having only a short working life. Examples are Daill (1814 to 1830), Bridgend (1817 to 1822), Newton (1818 to 1937), Scarabuss (f. 1817), Ballygrant (f. 1821), Tallant (f. 1821), Ardenistiel (1837 to 1848) and Kildalton (1849 to 1852). The last two were absorbed by Laphroaig and Lagavulin distilleries. Others lasted somewhat longer, like Octomore (1816 to 1852), Lochindaal (1829 to 1929) and Malt Mill (1908 to 1960). The last was established within Lagavulin distillery to produce a malt similar to that of its close neighbour, Laphroaig.

Jos tuota vertaa vaikkapa Brian Townsendin Scotch Missed -teoksen esittämään listaan, eron todella huomaa: Townsendin luettelossa ei ollut Islaylta mainittuna kuin pari hassua tislaamoa, vaikka todellisuudessa määrä on ollut noinkin huomattava. Siinä missä keskimääräisen viskikirjan heikkous tulee esiin lähdeluettelossa, MacLean pitää myös sen pään kunnossa. Kun tislaamoista kirjoitetaan, taustat on tehty huolella. Sitä on pakko arvostaa. Sen takia MacLeaniin myös luottaa.

Historian lisäksi MacLeanilla on viskin valmistuksen prosessi rautaisesti hallussa (vaikka johdannossa hiiva jäikin mainitsematta). Pehmeän ja kovan veden eroja pohditaan, eri ohralajikkeita vertaillaan, hiivan ominaisuuksia arvioidaan. Mallastus, mäskäys, kypsytys ja tislaus käydään huolella läpi. Eri tynnyrityypit, tynnyrien käsittelytavat ja niiden erilaiset varasto-olosuhteet tulevat myös näissä puitteissa esiteltyä erinomaisella tarkkuudella.

Viskin historiaan ja viskin valmistukseen liittyvät osuudet ovat Malt Whiskyssä erinomaisen hyvin tehtyjä, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki viskin maistamista käsittelevä luku. Tuoksua, makua ja tuntumaa puretaan esimerkillisen hyvin osiin, samoin väriä ja aromeja yleensä. Visimetriasta on alettu jälleen puhua laajemminkin (Suomessa osaksi tietysti kiitos Jarkko Nikkasen Viskien maailman), mutta MacLean ottaa jostain takataskustaan esiin myös viskin kuplarakenteen. Se jos mikä on nimittäin to-del-la hifiä. Eli jos viskipulloa ravistelee, sinne tulee kuplia, ja todellinen konossöörihän tunnistaa viskin jo niiden kuplien perusteella:

I remember an occasion when I was out stalking being handed and unlabelled bottle by Brian Hamilton, head stalker on Dorback Estate, Speyside. He asked me what it was. Whily I was nosing it the bottle was passed to Willie Grant, the ancient assistant stalker. Willie shook the bottle vigorously, considered the beading and guessed, correctly, that it was a cask strength Glenfarclas from a sherry butt, at about 15 Years Old!

Kaikkineen MacLean tarjoilee erittäin napakasti monenlaisia välineitä viskin aistinvaraiseen arvioimiseen. Mukaan mahtuu myös silkkaa kemiaa, eli tiettyjä tuoksu- ja makuelämyksiä pystytään jäljittämään kemiallisten yhdisteisiin asti. Hieno luku päättyy Whisky Wheels -aukeamaan, jossa MacLeanin ja kahden kemistin yhteistyönä syntynyt makuympyrä – sittemmin hyvinkin tunnettu luomus – on asianmukaisesti painettu nelivärisenä.

Hiukan erikoisena ratkaisuna pidän MacLeanin tapaa jakaa Skotlannin viskialueet ja viskit kokonaan omiin osioihinsa. MacLean esittelee ensin siis alueiden historiaa ja niissä tuotettujen viskien tyyppipiirteitä ja menee vasta sen jälkeen aakkosellisen hakemiston muodossa itse tislaamoiden tuotteisiin kiinni. Sinänsä viskialueita käsittelevä luku toimii eräänlaisena jatkopalana viskin historiaa käsittelevälle luvulle, kuten oli jo aiemmin mainittu.

Viskien aakkosellinen hakemisto tuntuu nykynäkökulmasta hiukan vanhanaikaiselta. Jokaiselle tislaamolle jää niin vähän tilaa, ettei viskeistä saada kovinkaan paljon kerrottua. Pienenä kuriositeettina täytyy kuitenkin nostaa esiin, että monen viskin statukseen on painettu myös Blenders Rating, viskin haluttavuus neliportaisella asteikolla. Blendaajien tekemä luokittelu on peräisin vuodelta 1974 ja kuvastaa taas hyvin sitä historiallista asennetta, jolla MacLean viskiä käsittelee.

Kirjan lopussa on vielä ohjeistusta mallasviskin ostamiseen ja keräilyyn. MacLean esittelee yksityisiä pullottajia, viskin tietolähteitä, yhdistyksiä ja nettisivuja. Myös tislaamoiden vierailukeskukset, niiden yhteystiedot ja tähditetty pätevyys on painettu listaksi. Eikä pidä unohtaa MacLeanin pätevää lähdeluetteloa ja aakkosellista hakemistoa kirjan lopussa.

Malt Whisky. The Complete Guide jää mieleen etenkin erinomaisen tasting-osuutensa ja loistokkaan historiallisen knoppologiansa ansiosta. Alkuperäisteoksen vuonna 1997 synnyttämää merkitystä on vaikea arvioida tämä päivänä, kun käsillä on vain tämä uusin laitos, mutta MacLeanin skarpit havainnot ovat kestäneet kaiken kaikkiaan hyvin aikaa. Ja kestävät varmasti jatkossakin.

Robin Laing: The Whisky River

Luin viskituntija, laulaja-lauluntekijä Robin Laingin The Whisky River. Distilleries of Speyside -teoksen (Luath Press 2007, uusi laitos 2012) jo muutama vuosi sitten, mutta jostain syystä kirja johkaantui jälleen käsiini. Rupesin sitä selaamaan ja pian tajusin lukevani sitä uudelleen ihan ajatuksella. Ja koska en ole siitä mitään merkintää aiemmin tehnyt, päätin tehdä sen nyt.

Laing kiertää kirjassaan Speysiden tislaamoita yksi toisensa jälkeen, kertoo niistä tarinoita, legendoja, kaikenlaisia juttuja. Toki Laing tarjoaa myös perustietoja omistusrakenteiden muutoksesta ja ajojen pituuksista ja muista nippeleistä, mutta ne eivät ole mitenkään pääosassa. Tarinoinnin lomassa yleensä aina maistetaan muutama kyseisen tislaamon pullote – tosin niin ylimalkaisilla tiedoilla, että monesta ei ihan heti saa varmuudella kiinni, mikä lesti mahtaa olla kyseessä. Mutta ei sillä niin väliä olekaan, teksti virtaa kuin joki ja tarinat seuraavat toistaan. (Usein viskit liippaavat Scotch Malt Whisky Societyn pullotteisiin, koska Laing on ollut itse niitä vuosikausien ajan valitsemassa tynnyrinäytteiden perusteella.)

Tällaisen teoksen kirjoittaja joutuu totta kai heti aluksi määrittelemään, mikä on Speyside ja mitkä viskit ovat Speysiden viskejä. Laing on rajannut alueen ja sen tislaamot on rajattu varsin tarkasti: esimerkiksi Glendronach ei kuulu enää Speysideen (olen samaa mieltä, Huntlyyn on Speyn sydänmailta ihan oikeasti matkaa) eikä Royal Lochnagarin kaltaisilla Ylämaan tislaamoilla ole mitään asiaa mukaan.

Laing ottaa esiteltäväksi myös liudan lopetettuja tislaamoja (Convalmoren, Coleburnin ja Dallas Dhu’n, muiden muassa) ja alueen kolme keskeistä viski-instituutiota: Forsyths of Rothesin, Speyside Cooperagen ja Gordon & MacPhailin. Viimeksi mainittu saa toki loistaa myös Benromachia käsittelevässä luvussa.

Laigh of Morayn alueen yhteydessä esiteltynä Benromach muodostaa mielenkiintoisen jännitteen suhteessa Roseisleen. Toimitusjohtaja Paul Walshin käyttöön vihkimä jättiläismäinen tuotantolaitos on jotain ihan muuta verrattuna yksityisen pullottajan artesaanihankkeeseen. Laing kirjoittaa Benromachin aloituksesta näin:

They spent the next five years carefully planning and rebuilding the distillery in order to recommence production in its centenary year, 1998. The reopening was marked by a ceremony presided over by HRH the Prince of Wales; cask number one from the new production was signed by Charles and still sits proudly in the warehouse. How long will it lie there and what will be its fate, I wonder.

Eipä ole Charlesin tynnyristä tuon jälkeen kuulunut.

Tislaamoa alusta asti vetänyt Keith Cruickshank kertoo myös tislaamokaupassa mukana tulleesta Scooby-kissasta, joka käyttäytyi kuin pomo aina kuolemaansa asti, vuoteen 2000. Kukaan ei uskaltanut siirtää kissaa pois tislaamon johtajan pöydältä, jos se sattui sille nukahtamaan. Cruickshankin mukaan kissa oli jatkuvasti niin äärettömän hyvin syönyt, että hiiret olisivat kelvanneet sille korkeintaan hyvin preparoituina ja tarjoiltuina lautaselta.

Näissä anekdooteissa, pienissä tarinoissa ja sivupoluissa Laingin kirja loistaa. Hersyvästi dokumentoiduiksi tulevat niin pöyristyttävän Loch Dhu -viskin lanseeraus kuin erinäiset tulipalot ja räjähdyksetkin. Eikä Benromachin tislaamolla asunut Scooby jää ollenkaan ainoaksi tislaamokissaksi, joka kirjaan on päässyt – mukana on muun muassa Glen Keithin tislaamoon Kentuckysta saapunut Dizzy ja Dufftown-tislaamon jättiläiskolli.

Laing on poiminut kirjaan mukaan myös runsaasti viskiin ja tislaamiseen liippaavia laulunsanoja ja runonpätkiä – ne hän osaa ulkoa tietysti jo ammattinsa puolesta. Osa niistä jää tietysti vierasmaalaiselle lukijalle hiukan ylimalkaiseksi, kun tuntemattomia ovat niin konteksti kuin melodiakin. Robert Burns -sitaatit kuuluvat totta kai myös asiaan.

Laingin tekemä Speysiden maantieteellinen jaottelu tuntuu fiksulta: The Laigh of Morayn jälkeen Elgin saa oman lukunsa, koska sen ympärille on keskittynyt niin paljon toimintaa. Keith, Rothes ja Aberlour ovat luonnollisesti omissa luvuissaan, samoin Dufftown. Knockandon ja Ballindalochin alueet on niputettu yhteen, samoin Glenlivet ja ylämaat – ihan loogista sinänsä, kun kokonaisuutta katsoo.

Traagista tietysti on, että nämä kaikki loistavat tislaamot kattanut kierros päättyy – Tomintouliin. Omasta mielestäni kunnon loppunousu kirjalle olisi vaatinut tarkemmin harkitun päätöksen, mutta Laingin kartalla Tomintoul on eteläisimpiä ja etäisimpiä tislaamoita, joka alueelle vielä mahtuu. Niin vain menee, ei mahda mitään.

Laingin kirja on kokonaisuutena melkoinen aarrearkku. Lisäksi se on pokkarikokonsa ja keveytensä puolesta huomattavasti mukavampi lukea kuin keskimääräinen kovakantinen viskiraamattu. Kuvituksesta vastaa Bob Dewar, ja teos onkin täynnä humoristisia karrikatyyrejä ja oivaltavia poimintoja – niiltä osin kyseessä on maisemakuviin keskittyvien viskikirjojen joukossa virkistävä poikkeus.

Tekstin tasolla erikoisena ratkaisuna pidän sitä, että osassa tislaamoesittelyistä on mukana alaotsikko, mutta suuressa osassa ei ole mitään. Monet ovat erittäin geneerisiä (esimerkiksi BenRiachilla Unlock the Secrets), toiset taas täysin banaaleja (kuten Longmorniin liitetty Something Special tai Tormoren The Pearl of Speyside) ja ainakin yksi suoraan kyseisen viskin markkinointisloganina tunnettu (Tomintoulin The Gentle Dram). Ihan en keksi, miksi tällaisia alaotsikoita on sorvailtu sinne tänne. Ehkä niillä jotain fiilistä on haettu, mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Laing on parhaimmillaan tarinoissa ja anekdooteissa. Hän dokumentoi mehevästi esimerkiksi Biawa Makalagan uskomattoman elämäntarinan: Glen Grantin suurmies, ”Majurina” tunnettu James Grant toi Skotlantiin mukanaan Afrikan-reissullaan tienvarresta poimimansa pojan, joka eli elämän skotlantilaisessa kylässä ja teki töitä tislaamolla ja kuoli vasta vuonna 1972, kunnioitettavassa 85 vuoden iässä.

Biawa (pronounced ’byeway’) Makalaga played for Rothes football team in the 1920s. His gravestone is in the churchyard overlooking Glenrothes distillery, where his ghost has apparently been seen. Richard Forsyth told me that one of Biaiwa’s favourite sayings was ’Loons is loons the warld roond but Rothes loons is buggers!’

Mojovien juttujen lisäksi Laingilla on myös asiallisempi vaihde: tislaamoesittelyissä käydään läpi teknisiä yksityiskohtia, tislausajojen pituuksia ja muita nippeleitä. Silti aina sopivin väliajoin tarinointi pääsee irti, kuten Caperdonichin kohdalla. Kun Caperdonich tarkoittaa joko ”salaista lähdettä” tai ”sunnuntain lähdettä” ja se on aikoinaan yhdistetty viereiseen Glen Grantin tislaamoon putkella, jossa viski virtaa, paikalle on virrannut myös paikallisia viskisieppoja.

The pipe, which linked the distilleries across the main road, was known as ’the whisky pipe’ and stories are told about the strenghthenous and occasionally successful efforts made by local lads to drill and tap it to create another ’secret well’.

Myös yksityisistä Glenlivet-pullotteista tuttu Minmore-nimi saa teoksessa selityksen. George Smith ei pärjännyt 1830-luvulla enää vanhalla tislaamollaan, joten rakensi uuden vuonna 1859 muutaman sadan metrin päähän Minmoreen. Myöhemmällä iällään Smith tunnettiin itsekin nimellä Old Minmore – sitä en ollut kyllä tiennyt.

Laing käyttää Speysidella matkaoppaanaan Alfred Barnardin klassikkoteosta The Whisky Distilleries of United Kingdom, ja eniten häntä tuntuu koko reissulla häiritsevän se, että the Macallanista on Barnardin kirjassa vain seitsemän riviä. Toisaalta Barnardin teosta vasten kuvastuvat hienosti viskin eri aikakaudet. Tietyt tislaamot olivat 1890-luvulla todella kovassa iskussa, kunnes ne hiipuivat ja tilalle tuli jotain muuta. Näin on aika käynyt ja tulee varmasti aina käymään. Kokonaisuutena Barnardin kirja on sen verran ikääntynyt, ettei Laing pääse kovinkaan monen tislaamon osalta sitä kautta järin pitkälle – siinä mielessä on onni, että muita tarinoita tuntuu aina riittävän.

The Whisky River on mainiota iltalukemista kenelle tahansa Speyside-viskeistä kiinnostuneelle. Tarinoissa riittää pureskeltavaa, tislaamoiden omistushistoriasta saa mukavasti tuntumaa, pullotteiden laadusta tulee perustietoa. Voisi huonomminkin aikansa käyttää kuin tätä lukemalla. Mainio teos.