Viskin Ystävien Seuran järjestämässä Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa on tultu pisteeseen, jossa paljon iäkkäämpiin viskeihin ei voida enää mennä. Lauantaina 18.4.2015 yhteensä 34 harrastajaa kokoontui Helsingissä ravintola Carelian kellariin maistamaan viskejä, jotka oli tislattu ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936–1939.

Todennäköisesti tämä tasting jää aikakirjoihin iäkkäimpinä harvinaisuuksina. Käsillä oli single malt -viskejä ajalta, jolloin single malteja ei käytännössä tehty. Näin vanhat viskit ovat poikkeusyksilöitä, blendien aikakaudella sivuun laitettuja tynnyreitä ja sittemmin Italiaan myytyjä poikkeusyksilöitä. Saapasmaasta nämä pullot olivat saapuneet Suomeen useassa erässä, ensimmäiset jo sellaisena ajankohtana, jolloin hinnat olivat hiukan alhaisemmat kuin tänä päivänä. Ennen tastingin alkua tuntui häiriintyneeltä katsella maailmalta nyt pöytään katettujen viskipullojen hintoja: jokaisen hintapyyntö heilui Britannian markkinoilla jossain 2 500 punnan ja 4 000 punnan välillä. On täysin välttämätöntä unohtaa tuollaiset hintalaput, kun maistelemaan ryhtyy.

VYS järjesti sota-ajan viskien maistelun 16.3.2013, mutta itseltäni se jäi tuolloin harmillisesti väliin. Kansa taisteli -tyyppisiä tarinoita olen siitä illasta kyllä kuullut. Jatko-osaa oli toivottu sittemmin toistuvasti, ja kun lopulta sopivat – ja vielä edellisiä vanhemmat – pullot oli saatu hankittua, ne päätettiin avata kunnioittavan ihmisjoukon eteen.

Tunnelma oli tastingissa hiljaisempi ja hartaampi kuin yhdessäkään aiemmassa, missä olen ollut mukana. Tastingin vetänyt VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen muistutti, että näiden viiden yksilön avaaminen tarkoittaa viiden harvinaisen viskipullon lopullista katoamista maailmasta ja samalla jäljelle jääneiden välitöntä hinnannousua. Voisin arvata, että tällaisen kattauksen ääreen ei tule tässä elämässä enää istuttua.

Johdantoa ei paljon tarvittu, vaan ensimmäiselle maistelukierrokselle lähdettiin lähes välittömästi. Ensimmäisessä lasissa lepäsi Glen Grant 42 yo 1936, 70 proof. Näitä Gordon & MacPhailin pullotteita pidetään käytännössä Glen Grantin virallisina tislaamopullotteina, etenkin, kun kyse on varhaisemmista aikakausista. Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.

Kaikkineen Glen Grant oli pysäyttävä avaus illalle. Tuoksussa mahtavaa sherryisyyttä ja öljyä, kuivaa tammisuutta ja yrttisyyttä. Kaakaomaisuus, pirteä mausteisuus, kaunis nahkaisuus, aavistus sikaria, kuivattuja hedelmiä… Syvyys ja herkkyys olivat omaa luokkaansa. Viskin maku oli erinomaisesti linjassa tuoksun kanssa, sherryisyys ja tammisuus loisteliaassa tasapainossa. Kovia toffeekarkkeja, eucalyptusta, aromaattisuutta ja myskisyyttä. Suutuntuma oli herkkä ja öljyinen, runsas eikä yhtään väsynyt. Jälkimaussa tuntui loistava, tumman suklainen ja paahteinen kierre, joka muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi. Myskisyys ja yrttisyys, kahvisuus ja tammisuus saivat jatkuvasti uusia muotoja.

Sehän näissä vanhoissa viskeissä on tyypillistä, tietty ambivalenssi – edellisten vaikutelmien alta nousee koko ajan jotain uutta, labyrintissa tulee toistuvasti uusi käännös eteen. Tämän Glen Grantin avainsana oli ehdottomasti tasapaino: mikään ei lyönyt yli, ei tuntunut väsyneeltä, ei pistänyt off-notena esiin. Silkkaa nautiskelua.

Glen Grantin jälkeen olo oli mykistynyt. Tuntui hiukan vaikealta jatkaa matkaa tuollaisen jälkeen. Onneksi seuraava viski oli täysin eri maailmasta Glen Grantin kanssa: Strathisla 1937, 70 proof. Gordon & MacPhailin oman de luxe -brändäyksen oheen ei ollut mahtunut tietoa pullotusvuodesta tai viskin iästä, mutta hyvinkin oltiin jälleen jossain 40 vuoden ikäluokassa ja 1970-luvun Italian markkinoilla. Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.

Noina aikoina viskiä ei entisiin bourbontynnyreihin säilötty, vaan käytännössä lähes kaikki tynnyrit olivat Espanjasta laivattuja ex-sherrytynnyreitä. Toki malagaa ja viinitynnyreitäkin oli käytössä, mutta niiden osuus oli varsin pieni. Siihen suhteutettuna Strathisla tuntui vähintään refill-henkiseltä, värikin oli Glen Grantia vaaleampi. Tuoksussa viherherukka ja sen lehti olivat todella pinnassa. Haistoin siinä myös runsaasti Key Lime Pien elementtejä: limettiä, vaniljaa, leivosmaisuutta. Tammisuus tuntui kuivana ja vahamaisena. Viinikumi ja kovat hedelmäpastillit löytyvät myös. Taustalta löytyi pieni vegetaalinen turve ja pirteä mineraalisuus.

Nenässä Strathisla oli aivan huikea, eikä se suussakaan pettänyt. Herukkaisuus ja trooppinen hedelmäisyys olivat voimissaan. Löytyi viinikumia, hedelmäpastilleja, omenaisuutta ja mangoa. Kuiva tammisuus ja herkkä mausteisuus loivat pohjan, jolle kelpasi rakentaa. Mineraalisuus toimii komeasti. Jälkimaku jatkoi herukkaisena ja kuivuvana, esiin tuli yrttiteetä ja mietoa limettisyyttä, vaniljaa ja mausteisuutta, jopa ripaus valkopippuria. Finaalin herkkyys oli loistavalla tasolla.

Kolmannessa lasissa makasi tastingin suurimmaksi pedoksi olettamani yksilö: Mortlach 1938/1985, 40%. ”Yleensä Mortlach on se manly man’s drink, kun lähdetään hiihtämään”, Nikkanen arvioi. Tämän yksilön tuoksu oli omaan nenääni varsin yrttinen ja kellarimainen, löytyi kuivalihaa ja öljyisyyttä. Toisaalla leijui taas tämä tamminen ulottuvuus, höylättyä tammilankkua, mentholisuutta, kurkkupastillia. Lihaisuudessa aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.

Maussa taas oli todella voimakas aloitus, nahkaisuutta ja riistaa, intensiivistä ja siirappista makeutta. Edelleen löysin siitä tiettyä kellarimaisuutta ja multaisuutta sekä suolaisuutta. Mukana oli myös herukkainen kierre, mentholinen ja piparminttuinen raikkaus. Suutuntuma on öljyinen ja yllättävän roteva. Jälkimaussa pysyi tuo riistamainen ja herukkainen yhdistelmä, löytyi kellaria ja rotevaa mausteisuutta. Mentholisuus ja kovat toffeekarkit tulivat mukana pitkän finaalin loppuun asti.

Mentholisuus on yleistä tämänikäisissä viskeissä, siitä Nikkanenkin muistutti. Olin maistanut ennen tätä iltaa muutamia yli 40-vuotiaita viskejä, ja vahvistan kyllä niiden perusteella havainnon. OBE eli old bottle effect aiheuttaa Nikkasen mukaan joskus vaikutelman siitä, että viski olisi ikään kuin verhottu vesipisaran sisään. Viskin kerroksellisuus lisääntyy, kun ikää tulee. Aromaattisuus kasvaa, runko kevenee. Ja sitten voi käydä niin kuin illan neljännelle viskille.

Neljäs lasi sisälsi nimittäin yllätyksen. Lasiin oli kaadettu Pride of Strathspey 48 yo 1938, 40%. Tuotenimi tarkoittaa yleensä Gordon & MacPhailin pullottamaa Macallania – pullottaja on siis ostanut tynnyrin mutta ei oikeutta tislaamon tuotemerkkiin. Jo ensi nuuhkaisusta oli selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Nikkanen kertoi, että kyseinen dekantteri oli ollut suljettuna luonnonkorkilla, joka oli vajonnut muutaman millin pullon sisään ja koskettanut viskin pintaa. Käytännössä korkki oli siis vettynyt ja päästänyt viskiin sekä makua että todennäköisesti myös ilmaa. Avaamistilanteessa korkki oli vajonnut pulloon. Täysin pilalla juoma ei ollut, koska sitä pystyi kyllä haistelemaan ja nauttimaan, mutta viskiä se muistutti enää etäisesti. ”Kamferia!” kuului ensimmäinen huuto salista. ”Tiikeribalsamia!”

Omaan nenääni Pride of Strathspey tuoksui voimakkaasti suuvedelle. Havuisuutta, pihkaa, männynneulasia… Puisevuus tuntui kuin olisi ajanut Puukeskuksen pihaan. Minttuteetä ja kireää hedelmäisyyttä löytyi myös. Ihan pieni tervaisuus tuntui taustalla. Maku oli ihan samalla tasolla: tiikerisalvaa ja kamferia riitti. Tuntui kuin viskin päällä olisi ollut jotain muuta, eksoottista ja pihkaista, katajaista ja yrttistä. Kuiva omenaisuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.

Kaikkineen voi kyllä sanoa, että kahden kilon dekantteri ei sisältänyt sellaista Macallania, jota siinä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Siinä mielessä oli hyvä, että hankinnan riski oli jaettu niin monen ihmisen kesken. Jos olisi omalle kohdalle sattunut, olisi voinut hiukan harmittaa. (Tosin ajatus on täysin teoreettinen, koska tällaisen dekantterin hinta olisi ollut täysin kipurajani tuolla puolen.)

Tastingin viimeisenä viskinä lasissa oli viski, jolla olisi voinut myös aloittaa: Linkwood 48 yo 1939/1987, 40%. Linkwoodin tuotannosta on helppo pitää, ja en muista koskaan kohdanneeni täysin kelvotonta Linkwoodia. Tosin Nikkanen arveli, että se voi olla myös Linkwoodin pieni heikkous – viskin persoonallisuudessa ei ole sellaista elementtiä, josta sen aina tunnistaisi ja josta sen pullotteet jäisivät mieleen. Voi olla niinkin.

Siihen nähden, että kyseessä oli äärimmäisen iäkäs viski, tuoksu tuntui erittäin maltaiselta ja tammiselta, jopa nuorekkaalta. Vaikutelma oli yllättävän vaniljainen ja mausteisen tamminen, fiilis oli kuin viski olisi ollut peräisin ex-bourbontynnyristä. Samalla siinä oli tiettyä raikkautta ja lääkemäisyyttä, edelleen sitä tuttua mentholia ja sen ohessa ruohoisuutta ja mietoa, sitruunamelissamaista yrttisyyttä.

Maultaan Linkwood oli varsin kermainen ja ruohoinen, yrttinen ja öljyinen. Maltaisuus oli edelleen ilmeistä ja tammisuus nuorekasta ja elävää, mausteista ja vaniljaista. Maku oli jopa hämmästyttävän voimallinen, kun muistaa viskin iän. Jälkimaku alkoi heti tammisen kuivana, kaakaomaisena ja vaniljaisena. Löytyi kovia toffeekarkkeja ja akaasiahunajaa, omenaisuutta ja herukkaa. Finaalissa maut hiipuivat kuitenkin melko pian kovin ohuiksi. Kaikkineen käsissä oli kuitenkin hienostunut, yllättävän nuorekkaalla tavalla tamminen Linkwood.

Linkwoodin kohdalla voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä, oliko kyseessä jo sota-ajan viski, kun tislausvuodeksi oli merkitty 1939. Hyvin se kuitenkin tähän kattaukseen sopi, oli hieno esimerkki siitä, miten tammisuus voi olla elävää vielä tällaisissakin kypsytysajoissa. Vaikka mielessä kävi kyllä sellainenkin, että Italiasta on saatu tähän mennessä myös eniten viskiväärennöksiä, kun maasta löytyvät maailman suurimmat iäkkäiden viskien kokoelmat. Aihetta sivuttiin myös tastingissa, mutta erittäin taitavaa työtä väärentäjät olisivat saaneet tehdä saadakseen aikaan tällaista viskiä.

Tällä kertaa viskien toisen maistelukierroksen jälkeen tehtiin poikkeus: VYSin tastingeista poiketen ei tehty lopuksi kierrosta, jossa jokainen olisi kertonut kolme suosikkiviskiään paremmuusjärjestyksessä ja perustellut valintansa. Nikkanen totesi sen mahdottomaksi, osittain sen takia, että yksi viidestä viskistä oli selvästi heikentynyt aikojen saatossa. Toisaalta keskustelua saatiin aikaan muutenkin. Itse mietin illan lopussa tätä yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.

Jos olisi pitänyt valinta omaan makuun sopivimmasta tuotteesta väkipakolla tehdä, olisin kallistunut Glen Grantiin. Sen tasapaino ja kauneus vetosivat lopulta vahvimmin. Tosin Mortlach oli illan voimakkain ja luonteikkain yksilö eikä jäänyt Grantista yhtään jälkeen; tyyli vain oli niin toisenlainen, robusti ja riistamainen. Samoin Strathislan olisi voinut nostaa kärkipaikalle elävyytensä ja herukkaisuutensa vuoksi. Tavallaan selvää on, ettei näiden pisteytyksestä tai paremmuusjärjestyksestä saisi sinänsä enää mitään irti. Viskit olivat jo siinä, ainutkertaisina ja yksilöllisinä.

Näin vanhojen viskien parissa vajoaa myös väistämättä ajassa taaksepäin. Siinä mielessä tämäkin ilta oli transsendentaalinen, osin myös täysin älytön. Kun nämä viskit on tislattu, omat isovanhempani ovat olleet varhaisessa teini-iässä, koko elämä edessä. Sitten tuli kuitenkin sota, sen aikana kaikki muuttui. Vuosikymmenien jälkeen minä olen pääkaupungin hämärässä kellarissa maistelemassa tällaisia viskejä. Sitä on vaikea käsittää. Kiitos unohtumattomasta elämyksestä kaikille mukana olleille.