Skotlantilainen Neil M. Gunn (1891–1973) tunnettiin etevänä romaanikirjailijana, mutta vuonna 1935 hän teki jotain hiukan odottamatonta – julkaisi kirjan viskistä. Whisky and Scotland (George Routledge & Sons, 1935, myöhempi pokkaripainos Souvenir Press, 1988) on nykyäänkin yksi viskikirjallisuuden ylittämättömiä klassikoita.

Kirjailijana Gunn kuului 1920- ja 1930-luvuilla vaikuttaneen skotlantilaisen renessanssin edustajiin, ja ajattelijana mies yhdisti varsin omaperäisesti nationalismin ja sosialismin. Ennen romaanikirjailijan uraansa Gunn toimii Glen Mhorin tislaamolla tullimiehen tehtävissä, viskitermein oli siis siellä Excise Officerina. Tullimieskollega Maurice Walsh kannusti Gunnia kirjoittamaan, ja aiheeksi päätyi myös viski – olihan Gunn työskennellyt pitkään sen parissa ja nähnyt paljon.

Tältä pohjalta tietenkin myös Whisky and Scotland möyrii voimalla kansallistunteen, Skotlannin kyläyhteisöjen ja etenkin Ison-Britannian kruunun kritisoinnin parissa. Kirja on kaikkineen erinomainen läpileikkaus aikansa skotlantilaiseen tapaan ajatella viskistä ja kuluttaa sitä. Gunnin tunnettu viskisitaatti kuuluu näin:

Indeed, it may be said that until a man has had the luck to chance upon a perfectly matured, well-mannered whisky, he does not really know what whisky is.

Mikään suoraviivainen viskikirja ei tosiaankaan ole kyseessä. Tästä teoksesta on turha hakea tarkkaa kuvausta tislausprosessista, selvitystä tynnyrikypsytyksen ulottuvuuksista tai makukuvauksia eri tislaamoiden lopputuotteista. Itse viskille – käytännössä siis Skotlannin 1930-luvun alun tislaamopullotteille – Gunn säästää kyllä muutaman sivun teoksen lopusta, mutta siihen mennessä on kahlattu läpi jo pari sataa sivua Skotlannin kansanluonteen ilmentymismuotoja ja viskin käyttötapoja. Ja itse asiassa se on tässä juuri niin mehukasta.

Kirja alkaa Gunnin kirjailijakollegan Hugh MacDiarmidin pojan Michael Grieven esipuheella vuoden 1977 laitokseen. Jo siinä tulee esiin todellisten skotlantilaisten inho viskin ankaraa verotusta kohtaan – on nimittäin täysin kohtuutonta raskauttaa kansallisjuomaa poikkeuksellisen korkealla verotuksella. Gunnin oma teksti lähtee Uisgebeatha-luvusta liikkeelle, mutta etenee nopeasti täysin omille raiteilleen. (Gunn oli tosiaan tunnettu siitä, ettei äärimmäisestä kansallistunteesta huolimatta kirjoittanut gaelin kielellä vaan englanniksi.)

Kun kirjan ensimmäinen osa lyhyine historioineen on käyty läpi, tulee itse alkoholin vuoro: toinen osa on alaotsikoltaan The Spirit. Kohtalo ja perinne toistuvat Gunnin tekstissä vähintään usein. Yhden luvun nimi on peräti Why? – kuvastaa hyvin sitä henkeä, jolla kirjailija on liikenteessä. Gunnin suuriin ansioihin kuuluu nimenomaan kyseenalaistaminen. Tuntuu, ettei mikään olennainen jää kysymättä. Mukana on myös suoraviivaisesti nimetty luku Nationalism, eikä Gunn vähimmässäkään määrin tavalla peittele kansallishenkeä, jolla paukuttelee tekstiä menemään. Ja koska pelkkä Nationalism ei mitenkään riitä, mukana on myös luku, jonka nimi on Scottish Nationalism!

Kolmas osa on alaotsikoltaan viimein Whisky, mutta sekin alkaa heti viskin määrittelyllä ja paluulla historiaan. Brewing, Distilling, Maturing, Blending. Gunnin palo on Blending-luvun loppuhuipennuksessa vähintään intohimoista:

Yet my intentions are so simple: to cultivate our tastes and our barley patches, with reason and the help of science, so that we may enrich ourselves and the world. But ourselves first – in decency, in modesty. With publican’s whisky what it can be, how may I tell a Slav to weaken his vodka or a Teuton to put less gas in his beer? If we cut off the output of blatancy and carbonic acid, science and manners could put the world right in a week. Some day some small country may show how to set about it. I should like to think I knew the name of that country!

Käskepä teutoonia pistämään vähemmän kaasua kaljaansa! Viski on tosiaan ollut vielä 1900-luvun alkupuolellakin jotain hiukan toista kuin nämä nykyiset pullotteet; sen voi jokainen Edward Burnsin Bad Whiskyn lukenut muistaa.

Vihdoin päästään kirjan lopuksi lukuun, jonka otsikkona on kokeilevasti Some Single Whiskies. Siinä Gunn viittaa jatkuvasti George Saintsburyn teokseen Notes on a Cellar Book, joka oli ilmestynyt noin 12 vuotta aiemmin ja jossa englantilainen (!) kirjailija jakoi omia näkemyksiään skotlantilaisesta viskistä. Saintsbury on pitänyt viskikaapissaan aina vähintään yhden pullon Clynelishiä, Smithin Glenlivetiä, Glen Grantia, Taliskeria, Glendronachia ja jotain Islay-viskiä. Gunn harmittelee, ettei Saintsbury mainitse yhtään Campbeltownin viskiä, vaikka sellainen listaan ehdottomasti kuuluisi.

Gunn lähtee laajentamaan Saintsburyn listasta omaansa: mukaan kuuluvat noiden lisäksi ainakin Glenfiddich ja Strathisla, Glenmorangie, Dalmore, Glenburgie, Linkwood, Pulteney ja Highland Park. Etenkin Dalmorea Gunn ylistää vähintään Linkwoodin, Glenburgien, Ordin, Millburnin ja vastaavien tasoiseksi tuotteeksi. Lisäksi hän kuvailee kotipaikkansa Wickin omaa viskiä Pulteneya monisanaisesti:

I must say something of Pulteney – the whisky of my native county – Old Pulteney, as it was always called, though I have childhood memories of seeing it in a bottle perfectly white and certainly new. In those days it was potent stuff, consumed, I should say, on the quays of Wick more more for its effect than for its flavour! A very individual whisky, it was naturally disliked by some as ardently as it was praised by others. Whisky has its human parallel. It is not a machine-made article and has to be come upon as one comes upon a friend, and then treated with proper respect. When I got of an age to understand Old Pulteney, I could admire its quality when well matured, recognising in it some of the strong characteristics of the northern temperament. Though very pronounced in flavour, it was never quite so peaty as some of the Speyside stills, which occasionally err just a trifle in this respect, I think.

Gunn tarjoaa jälleen hyvän muistutuksen siitä, millaisia Speysiden viskit ovat aikanaan olleet, jos edes Old Pulteney ei ole pystynyt vastaavanlaiseen turpeisuuteen. Gunnin kirja päättyy An Economic Note -lukuun, jossa kirjailija vielä oikein kunnon pamflettihenkeen käskee esivaltaa lopettamaan viskin verotuksellisen diskriminaation ja kannustaa Ylämaiden ihmisiä pitämään oman traditionsa puolia kaikissa tilanteissa. Kirjan loppulauseet sisältävät vielä Gunnin iloisen julistuksen mukana pysyneille lukijoille:

And when I use wold whisky I can but hope that the reader who has followed this long and devious excursion may now have some faint glimmering of what I mean. I wish him (and her) the best, anyway!

Gunnista ei koskaan tullut varsinaista viskikirjailijaa – eihän sellaista genreä tuohon maailmanaikaan ollut kirjallisuudessa edes olemassa. Whisky and Scotlandin jälkeen hän julkaisi vuonna 1937 romaanin Highland River, josta tuli hänen fiktiotuotantonsa kiistaton kärkiteos. Viimeistään The Silver Darlings (1941) betonoi miehen maineen aikakautensa romaanikirjallisuuden parissa.

Whisky and Scotland kuitenkin jäi viskikirjojen yhdeksi peruskiveksi, jonka esseehenkisillä jalanjäljillä ovat kulkeneet myöhemmin niin Michael Jackson, Phillip Hills kuin Iain Banks. Klassikkoon on aina syytä palata.