Aina välillä tulee mietittyä viskikirjojen tarpeellisuutta. Kaikenlaisia atlaksia, käsikirjoja ja muita raamattuja puskee kiihtyvällä tahdilla joka tuutista. Kun niitä on tietyn määrän lukenut, alkaa tulla vastaan saturaatiopiste. Hyvin harva yleispätevä teos enää tarjoaa mitään suurta elämystä tai edes kovinkaan paljon uutta tietoa. Samat faktat ja knopit toistetaan kerta toisensa jälkeen, koska tietyt asiat eivät muutu. Miten käydä koko prosessi ja historia läpi niin, että siihen löytäisi jotain omaperäistä ja yllättävää? Ja kertoa vielä koko homma vetävästi?
Charles MacLeanin MacLean’s Miscellany of Whisky (New Edition, Little Books, 2010) onnistuu mielestäni erinomaisesti siinä, että se käy viskin historian ja valmistamisen läpi todella koukuttavasti ja älykkäästi. Siinä on paljon sellaista asiaa, mitä en muista mistään muualta edes lukeneeni. Teksti juoksee, on tärkeilemätöntä ja hauskaa, tarinassa säilyy punainen lanka alusta loppuun. Ja silti kokonaisuus on irtonainen, osittain myös esseemäinen ja pohdiskeleva. Kaiken hyväkkään lisäksi teos on vain paksun pokkarin kokoinen, kevyt ja kovakantinen.
Kirjan sisältämistä artikkeleista moni on julkaistu jo aiemmin erinäisissä yhteyksissä, minkä lisäksi tähän vuoden 2010 uuteen laitokseen on tehty monenlaisia täydennyksiä ja täsmennyksiä – alkuteos on ilmestynyt jo 2004. Näennäisen sekalaisuuden (miscellany, ’sekalainen tai kirjava kokoelma’) alla teos sisältää kuitenkin koko kaaren, viskin alkuvaiheista valmistuksen ja kypsytyksen nyanssien kautta nykyisiin viskimarkkinoihin saakka. Tislausprosessia ja tynnyrikypsytystä koskevat osuudet sisältävät riittävästi tietoa melkein kenelle tahansa, ja opastaapa MacLean lopuksi tekemään viskiä ihan kotikonstein. Sillä hän tulee tietysti todistaneeksi, miksi tislaamot ovat niin hienoja laitoksia ja viski niin monimuotoinen ja upea juoma.
Silmiinpistävää MacLean’s Miscellany of Whiskyssa on runoilija Robert Burnsin syvällinen läsnäolo. MacLean palaa Burnsiin ja nimenomaan hänen säkeisiinsä toistuvasti, jaksottaa niillä teoksen kulkua ja luo historiallista kontekstia asioille. Tulin itse asiassa vasta tämän teoksen ääressä todella ajatelleeksi, miten voimakas vaikutus Burnsilla on ollut skotlantilaiselle kulttuurille, etenkin tietysti viskikulttuurille. Ei ole sattumaa, että mieheen viitataan toistuvasti. MacLean tiivistää Burnsin ulottuvuudet hienosti:
In his relationship to alcohol, as in his relationships to so much else, Robert Burns embodied the capacity of the Scottish psyche to hold opposing views simultaneously.
MacLean muistuttaa, että vaikka Burns kritisoi jatkuvasti viskin verotusta, myös hänestä itsestään tuli Exciseman – hieno todistus tuosta edellä mainitusta ominaisuudesta. Burnsin lisäksi Neil M. Gunn, Maurice Walsh, Sir Robert Lockhart ja monet muut varhaiset viskikirjailijat tulevat läheisiksi matkan varrella.
MacLeanin ansioihin kuuluu, ettei hän kaada lukijan niskaan kaikkea tietoa kerralla. Kertovan tekstin väliin tulee myös taulukoita esimerkiksi tynnyrien nimetyistä kokoluokista, Skotlannissa toimivista mallastamoista sekä proof-järjestelmän eroavaisuuksista Briteissä ja Yhdysvalloissa. Viskipullojen etikettien perustiedot käydään läpi, Skotlannin tislaamojen historia saadaan tiiviissä paketissa, samoin kuvaukset Yhdysvaltojen, Japanin ja muiden Skotlannin ulkopuolisten suurten viskimaiden vaiheista. Kirja on täynnä tämänkaltaisia oivalluksia:
It is interesting to note that, in the 1820s, a typical Highland distillery produced around 6,500 litres of pure alcohol per annum, requiring about twenty tonnes of malt, which could be grown on approximately twenty-five acres of arable land. Today, even a medium-sized distillery, such as Lagavulin or Cardhu, produces this amount of alcohol in a day!
Tynnyreiden kehityksen lisäksi MacLeanilla on mielenkiintoisia huomioita pullojen kehityksestä. Nykytyyliset standardoidut, muotoon valetut pullot esiteltiin 1820-luvulla, ja sitä ennen pullojen vetoisuudet olivat vaihdelleet jossain 30 fluid ounchen kieppeillä (yksi fluid ounce on noin 28,4 millilitraa). Kun pullot vakioitiin, standardikooksi tuli 26 2/3 fluid ouncea. Jenkkiyksiköissä tilavuus on 1/16 gallonaa, SI-yksiköissä aavistuksen yli 75 senttilitraa.
Vasta tammikuussa 1980 Système International d’Unités (SI) vakioi pullokoon tarkasti 75 senttilitraan. Samalla puolikkaan pullon vakiokoosta tuli 37,5 cl, neljäsosapullosta 18,75 cl ja miniatyyreistä 5 cl. Vasta vuonna 1992 Euroopan yhteisö pienensi normaalin pullokoon 70 senttilitraan. Yhdysvallat päätti kuitenkin pitää vanha, 75 senttilitran kokoluokan. Japanissa on saatavilla sekä 70 että 75 senttilitran pulloja.
Pullojen lisäksi MacLean tarjoaa mielenkiintoista tietoa korkkien kehityksestä. Alkujaan viskipulloissa oli viinipullojen tapaan sellainen korkki, johon tarvittiin korkkiruuvia. Vielä vuonna 1923 Teacher’s mainosti Highland Creamiaan uudella korkkityypillä, jonka avaamiseen ei tarvittu työkaluja: ”Bury the Corkscrew.” Kyseinen stopper cork oli siis tuttu luonnonkorkki, jonka yläosaa oli levitetty puisella lisäpalalla niin, ettei se mennyt kokonaan sisälle pulloon. Noihin aikoihin myös kierrekorkit tulivat kuvioihin, ja sellaiseen myös Teacher’s myöhemmin siirtyi.
Kierrekorkkien kehityksen huippu koettiin 1960-luvulla, jolloin ns. Roll-On Pilfer-Proof Cap eli ROPP lanseerattiin. Se oli siis se tuttu alumiininen kierrekorkki, josta irtoaa avaamisen yhteydessä se ohut rengas alareunasta – hyvä keino varmistua siitä, että pullo on ollut oikeasti avaamaton. Toisaalta paremmissa viskeissä stopper cork teki kuitenkin paluun 1980-luvulla ja vakiintui sittemmin laatujuomien korkkityypiksi. Korkkikehityksen yhteydessä kyllä tajuaa, miksi kierrekorkki on ollut kuitenkin turvallisempi valinta aivan viime vuosikymmeniin saakka. Luonnonkorkit ovat olleet pitkän aikaan laadultaan heikkoja ja kulutustottumukset niin erilaiset. Kukaan ei varmasti ostanut juomia kaappiinsa hillotakseen niitä siellä vuosikaudet, kun kaikessa elettiin niukkoja aikoja.
MacLean kertoo myös maailman ensimmäisen brändätyn viskin tarinan: Usher’s Old Vatted Glenlivet tuli markkinoille vuoden 1853 tienoilla. Se oli siis sekoiteviskiä, Glenlivet nimenä mukana lähinnä laadun takeeksi – Glenlivetiä käytettiin liitteenä monen tislaamon nimessä, kunnes George Smith & Co. sai siihen yksinoikeuden 1980-luvun lopulla ja muiden piti sen käyttö lopettaa. Mielenkiintoista 1800-luvulla oli myös se, miten delicatessen-tyyppisistä herkkupuodeista käytettiin nimeä Italian Warehouses. Niissä myytiin eksoottista tuontitavaraa kuten teetä ja kahvia sekä viiniä ja väkeviä. John Walkerin historia on tällaisessa puodissa, samoin John Dewarin ja William Teacherin.
Italia tulee MacLeanin teoksessa vahvasti mukaan, kun kirjan loppupuolella pohditaan läpi viskin keräämistä. Giuseppe Begnonin kokoelmaa MacLean ylistää, samoin kuin miehen asennetta viskipullojen avaamiseen ja jakamiseen. Begnoni on mukana myös vuonna 2010 Leithissä avatussa The Vintner’s Roomissa, jonka hyllyissä on 1 200 harvinaista viskiä (vanhin on Highland Park vuodelta 1902). Italialaisten keräilystä MacLean antaa vahvan testimoniaalin:
It is a curious fact that the best and biggest collections of Scotch whisky are all Italian, including the first major whisky collection in modern times – that of Eduardo Giaccone (1928–1996), now part of the Begnoni collection. All except one, that of Claive Vidiz in Sao Paolo, Brazil, comprising nearly 3,500 bottles – but this was bought by Diageo in 2008 and is now displayed in The Scotch Whisky Experience, Edinburgh.
Vahvoksi keräilymaiksi MacLean listaa Italian ohella myös Japanin, Venäjän, Saksan, Ruotsin, Englannin, Hollannin, Belgian – ja mainitun Brasilian. Myös väärennösten saapumisen markkinoille hän noteeraa, mutta kovin pitkää pohdintaa väärennösten alkuperästä ei synny: ”Where did the forgeries originate? All the indications seem to be – you guessed it – Italy!”
Kirjan päätteeksi MacLean käyttää vielä tilaisuuden hyväkseen luvussa, joka on otsikoitu jylhästi: The Three Stages of Intoxication. Humaltumisen tasoiksi on jo muinoin 1820-luvulla muuan William Grant Stewart esitellyt seuraavat: Blythe, Bosky, Borajo. Blythe juontaa juurensa vanhan englannin blitheen, joka siis tarkoittaa iloista ja riemukasta. Bosky taas on peräisin latinan pensasta tarkoittavasta boscus-sanasta, ja borajo taas espanjan juopunutta merkitsevästä borachosta. Näistä tasoista MacLean saa melkoisen semanttisen selvittelyn aikaiseksi, ja pitkän pohdinnan lopputuloksena on, että viskiä voi tosiaan nauttia myös liikaa.
MacLean’s Miscellany of Whisky on melkoinen nippelitiedon aarreaitta. Tuntuu, että lukemisen jälkeen sitä selailee edelleen mielikseen, koska aina siitä jää jotain uutta käteen. Kirjan uudesta laitoksesta täytyy tosin kritisoida lukujen merkitsemistapaa, koska kaikki otsikot tuntuvat samanarvoisilta, oli kyseessä sitten pääotsikko tai väliotsikko. Ja kun kaikkiin väleihin on saatu mahtumaan vielä Burnsin runojakin, kokonaisuus ei näytä äkkiseltään kovinkaan jäsentyneeltä. Mutta ehkä se vain houkuttelee selaamaan lisää. Hieno kirja, vahva suositus!
Shackleton oli heistä kaikkein suurin johtaja, ”The Boss”, joka johti joukkojaan edestä eikä säikähtänyt vastoinkäymisiä – koska niitähän riitti. Shackleton ei kuitenkaan koskaan päässyt etelänavalle saakka, vaan tällä matkalla heidän oli käännyttävä 9. tammikuuta 1909 takaisin kohti Ross Islandia, jossa majapaikka sijaitsi. Shackletonin joukko pääsi siis 156 kilometrin päähän etelänavasta, kun oli yksinkertaisesti pakko kääntyä takaisin. Niin lähellä, mutta niin kaukana.
