Ian Macilwainin Bottled History on ulkomitoiltaan isoimpia viskikirjoja, joita omaan käteeni on sattunut. Koolle on perusteensa: Macilwain on itseoppinut valokuvaaja, joka on koonnut teokseen ottamiaan kuvia skotlantilaisista tislaamoista ja niiden käyttämästä katoavasta laitteistosta ja teknisistä yksityiskohdista.

Kuulostaa ehkä äkkiseltään jähmeän insinöörihenkiseltä matskulta. Teos on kuitenkin odottamaton aarreaitta sellaiselle lukijalle, jota on kiinnostunut tislaamohistoriasta edes hiukan. Myös valokuvien laatu on erittäin korkea.

Bottled History. Feints, fellows and photographs. Vestiges of a disappearing era in Scottish malt whisky distilleries (Envisage Books, 2009) sisältää seitsemisenkymmentä valokuvaa. Macilwain on kirjannut ylös myös niihin liittyvät kuvaukset ja joukon sitaatteja entisiltä tislaamotyöntekijöiltä. Teoksen idea kantaa hienosti. Siinä ei lähdetä perusteista liikkeelle, ei kerrota viskin historiasta eikä lähdetä rakentamaan kokonaiskuvaa siitä, mitä viski on. Sen sijaan mennään suoraan asiaan. Esipuheessa on heti kuva siitä, kun tislettä lasketaan tynnyriin (Racking, Bruichladdich distillery, Islay).

Macilwain käy viskinteon prosessin läpi aina raakamateriaaleista mallastuksen kautta mäskäykseen, kypsytykseen ja tislaukseen, lopulta tynnyreihin saakka. Valokuvia täytyy ihailla ja kehua. Macilwain tuntuu ainakin minun silmissäni välttäneen kaikki ilmeisimmät kliseet ja mytologisoivat aihevalinnat. Näissä kuvissa erittäin rujot teolliset koneet muuttuvat taianomaisiksi ja eläviksi. Ne kertovat oman tarinansa. Kuvissa ei näy ihmisiä, se on selvästi ollut tietoinen valinta – ja se toimii. Metalliritilän päälle heitetyt kumihanskat alkavat elää ihan toisella tavalla, kun ne saavat viestiä inhimillisen toimijan roolista siinä ympäristössä.

Pinnat, niiden värit ja tekstuurit ovat kuvissa todella voimakkaita. Alun raakamateriaalijakson jälkeen kuvissa ollaan lähes poikkeuksetta tislaamojen sisätiloissa, ahtaissa paikoissa, lähellä kuumia ja likaisia koneita. Muutamaan kuvaan tulee valtava voima siitä, että niissä näytetään ikkunoista sisään lankeavaa valoa. Kun Pulteneyn piha-aluetta katsotaan kuvassa yläkerran sumuisen ikkunalasin läpi, se näyttää yksinäisine tynnyreineen suorastaan maagiselta. Tislaamojen sisätiloissa moni esine viestii menneestä ajasta: liitutaulu, vanhat mittaristot, hihnat, uunin eteen kasattuihin turvepaakkuihin isketty lapio.

Valokuvia en ehkä osaa tarpeeksi kehua, olin välittömästi vain todella vaikuttunut niistä. Sen sijaan tekstin ja taiton osalta kirjassa on tehty todella omalaatuisia ratkaisuita. En ole ollenkaan varma, ovatko ne mitenkään perusteltuja.

Kuvan yhteydessä on usein sitaatti, jolla on erittäin löyhä yhteys kuvattuun kohteeseen. Kuvassa saattaa olla kuva Highland Parkin kilnistä, mutta sitaatti on napattu entiseltä Speysiden alueen mash manilta. Tai sitten kuvassa on Broran hevostalli ja sitaatti suoraan Speysiden tynnyrintekijältä. Usein näitä kuvan ja tekstin parittamisia jää ihmettelemään, mitään tolkullista yhteyttä ei välttämättä ole nähtävissä.

Lukemisen kannalta on tehty muitakin hankalia ratkaisuita. Kaikki sitaatit ovat nimettömiä, ne vain leijuvat irrallisina kuvien yhteydessä. Kirjan lopussa on kuitenkin sivukartta, jossa on näytetty pienoiskoossa koko kirjan sisältö. Siellä kerrotaan, mitä kuvassa on, mistä se on otettu ja kenen suusta sitaatti on. Jotta tulkinta ei olisi liian helppoa, sitaatit ovat anonyymeja, mutta kirjan lopulta löytyy luettelo haastatelluista henkilöistä. Jos sitaatti on peräisin Islayn eläkkeelle jääneeltä tislaajalta ja tislaajia on haastateltu vain yksi, päätelmä on helppo tehdä.

Monin paikoin yhdistäminen on hiukan vaikeampaa, mutta suuren osan saa kyllä järkeiltyä kohdalleen. Turhaa lukemisen hankaloittamista, sanon minä. Olisi ollut näiden henkilöiden kunnioittamista, jos jokaiselle sitaatille olisi kirjattu puhuja. Kuten tiedetään, usein puhujan henkilöllisyys vaikuttaa todella paljon sitaatin tulkintaan. Sitaatilla on ihan eri painoarvo, jos sen on lausunut asiantuntija kuin jos se on sanonut joku kadunmies. Tosin kadunmiehiä ei tässä teoksessa pahemmin vilise, mutta silti: dokumentin arvoa lisää aina sen täsmällisyys.

Lisäksi täytyy vielä hiukan kritisoida sitäkin, että Macilwain siteeraa osaa henkilöistä käyttämällä murteellisia ilmauksia ja osaa henkilöistä yleiskielisesti. Olisi ollut loogista tehdä selvä valinta jompaankumpaan. Nyt osa sitaateista tuntuu virallisilta ja osa epävirallisilta, vaikka tällaiselle jaolle ei ole puhujien osalta mitään erityistä syytä.

Kuvaan liittyvän taustatarinan vieminen kirjan loppuun on sekin erikoinen ratkaisu. Usein pienessä taustatekstissä avataan todella olennaisia asioita kuvan tulkintaa varten. Saladin-mallastuksesta ei ota pelkkää kuvaa katsomalla tolkkua, mutta kun valokuvaaja selittää kuvassa näkyvät systeemit, se aukeaa aivan toisella tavalla. Sama koskee vanhoja koneita ja laitteita. Ne ovat kuvissa hurjan näköisiä, mutta kun toimintaperiaate aukeaa selityksestä, kuvasta saa heti ihan eri tavalla kiinni.

Kuvina teoksen vahvimpia ovat juuri ne yllättävimmät. Broran hevostallissa on jotain, mikä vie ajatukseni heti kyseiseen viskiin ja sen muutamien pullotteiden tallimaisiin piirteisiin. Rosebankin tislauspannujen päälle kasvanut lika ja karsta näyttää myös siltä, ettei siellä olla ihan heti aloittamassa viskintekoa uudelleen. Glenglassaugh’n dunnage warehousesta herää myös lämpimiä muistoja, se on kuvattu tässä koko aukeaman levityksenä. Muistan, että kyseistä varastoa kunnostettiin, kun tislaamolla itse kävin.

Kuva Springbankin spirit safesta pysäyttää myös, koska siinä putket pysyvät paikoillaan punakuorisen rautalangan avulla. Macilwain kirjoittaa näin:

This picture, to me, encapsulates the mysterious atmosphere of Springbank distillery, with its reverence for the past and its disdain for cosmetics. The spirit safe, which is at the very heart of the production, is literally held together with pieces of wire. Everything in the place has been tried and tested for generations and something about that unselfcounscious athenticity finds its way into the wonderful malt whisky which it produces.

Macilwainin tunnustus kuvastaa hyvin koko kirjan henkeä. Huomattava osa kuvista on nimenomaan tislaamoista, joissa viskinteon prosessi on mahdollisimman kattavasti omissa käsissä. Springbank ja Highland Park ovat olleet kuvaajan suosiossa, samoin Bruichladdich, Bowmore ja Balblair. Dalmore, Pulteney ja vanha Macallanin tislaamo esiintyvät myös monessa ruudussa.

Viimeiseksi mainittu tislaamo, Macallanin käytöstä poistettu, tarjoaa myös kuvan yhteyteen liitetyssä sitaatissa todella mielenkiintoisen tiedon – joka ei taas mitenkään liity Macallaniin vaan johonkin aivan muuhun. Tarina alkaa näin:

”We built the washbacks first out of Finnish pine, not Oregon pine, which everyone seems to think – they couldn’t grow enough pine in Oregon. To build the washback you laid a circular base and then you stuck your staves roung the side. They had a sort of notch up from the base. Once you had then all on together you put on the whole lot right round, and you had a sort of elongated staple called the dog, which you stuck in to join the two staves together. (…)”

Sitaatin puhujaksi on kirjattu selitysosassa ”Quote: retired stillman, Islay”. Ja kun ihan lopun haastattelulistaa katsoo, sieltä löytyy vain yksi retired stillman Islaylta, Caol Ilalla työskennellyt Neil Ferguson (tislaamossa töissä vuosina 1969–2000).

Tämän perusteella siis Caol Ilassa olisi ollut joskus 1900-luvun lopulla suomalaisesta männystä valmistetut käymissammiot.

Pystyyköhän joku varmistamaan tämän? Itse en löytänyt kirjallisuudesta mitään viitteitä moisiin. Myös Andrew Jefford kirjaa yksityiskohtaisesti Peat Smoke and Spiritissä, että Caol Ilan washbackit ovat Oregonin mäntyä. Nykyään siis Oregonin mäntyä, mutta niitähän uusitaan aika ajoin. Ehkä edelliset ovat olleet suomalaista mäntyä? Mielenkiintoinen detalji, jonka perään tekisi mieli kysellä enemmänkin. Alkaisivat kyseisen aikakauden Caol Ilat kiinnostaa suomalaisia heti ihan eri tavalla kuin ennen.

Macilwainin kirjasta jäi käteen vaikuttuneisuus viskihistoriasta ja valokuvista, muutamat hyvät tarinat ja tämä yllättävä vihje Caol Ilan mahdollisesta historiallisesta kytköksestä Suomeen. Kirja on muhkeaa selailtavaa, ja siihen tulee varmasti palattua myöhemminkin. Se dokumentoi palan katoavaa viskihistoriaa tavalla, jota on pakko kunnioittaa.

Jos tekstit olisi tehty samalla dokumentaristisella tarkkuudella kuin valokuvat, teoksessa olisi aineksia klassikoksi. Kyseessä on toki tällaisenaankin erittäin hieno valokuvakirja, jonka parissa viihtyy ja vaikuttuu.