Brora on tislaamo, joka todella ansaitsee oman kirjan. Sen tarina on kiehtova ja sisältää monta koukkua, joihin asiantuntevampikin voi kompastua. Lisäksi Broran viskit ovat monet niin legendaarisia, että niiden etikettejä kelpaa kirjan nelivärikuvista ihastella.

Patrick Brossardin Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky: The Duke of Sutherland Distillery (www.whisky-news.de, 2016) täyttää tarpeen kunnianhimoisesti toimitetusta historiikista, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tiedemiehenä tohtori Brossard käsittelee tislaamon ja sen viskin äärimmäisellä pieteetillä. Lukijana voi olla varma, että jokainen lähde on taatusti varmistettu moneen kertaan.

Sveitsiläinen malt maniac Brossard on aiemmin julkaissut historiikin Glengarioch. The Manson Distillery. A Hidden Gem in Aberdeenshire (2013; moni tuntee tislaamon paremmin nimellä Glen Garioch, mutta virallisesti se kirjoitetaan silti yhteen, toim. huom.). Omakustanteena julkaistut kirjat kaupataan suoraan Hollannista, ja Brora-teostakin on painettu vain 500 kappaletta. Ei siis kannata ihmetellä, jos oma kirjakauppa tai lähikirjasto ei löydä luetteloistaan Brossardin viskikirjoja.

Broran tarina alkaa Clynelishin tislaamon perustamisesta. Sutherlandin herttua oli pistänyt homman tulille jo 1800-luvun alussa. Ensimmäisen kirjallisen maininnan tislaamosta Brossard on löytänyt päivättynä 18.6.1818, kun Staffordin markiisin kerrotaan hyväksyneen tislaamon pystyttämisen Brora-joen rantaan Sutherlandin maille.

Varsinaisen tislaustoiminnan käynnisti James Harper, joka pani 1 500 puntaa kiinni ja alkoi tuottaa viskiä 200 gallonan wash stillillä ja 87 gallonan spirit stillillä. Näistä tislaustöistä Brossard on onnistunut kaivamaan monenlaista nippeliä aina tuotetun tisleen vuosimääriin saakka. Harperille kävi kuitenkin huonosti, ja mies teki konkurssin maaliskuussa 1833. Harperin aikana kehitystä kuitenkin tapahtui muun muassa hiilikaivoksen mahdollistaman energian ansiosta. Ja olipa lähellä, ettei tislaamosta tullut Royal Clynelish, kun kuningatar sattui vierailemaan hiilikaivoksella. Tislaamossa hänen kuninkaallinen korkeutensa ei kuitenkaan käynyt.

Harperin jälkeen Clynelishin vanhan tislaamon otti hoitoonsa Andrew Ross vuonna 1833. Andrew oli Balblairin perustajan John Rossin poika ja vihkiytynyt alalle jo isänsä tislaamossa. Rossin aikakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun George Lawson otti tislaamon haltuunsa vuonna 1846. Näitä Lawsonin aikoja Brossard kuvailee vauraiksi, ja sitä tukemassa on valtava määrä kirjeenvaihtoa ja dokumentaatiota menestyksestä. Tislaamoa myös uudistettiin aktiivisesti noina vuosina. Brossardin uuttera tutkimustyö ja tarkka dokumentaatio ovat kirjassa uljaimmillaan juuri näissä jaksoissa.

Tislaamon ja sen maiden viimeinen vuokraaja George Lawson kuoli vuonna 1898, joka oli tietysti Pattisonin kriisin takia dramaattinen viskivuosi muutenkin. Jo hieman ennen Lawsonin poismenoa Sutherlandin herttua oli tehnyt tislaamosta ja sen maista siirtosopimuksen Ainslie & Co:n kanssa kesäkuussa 1896. Lawsonit olivat jo muutenkin suuntautuneet maanviljelykseen. Ainslie & Co taas oli viskibisneksessä.

Leithissä perustetun Ainslie & Co:n toiminta vanhassa Clynelishin tislaamossa oli jo silkkaa liiketoimintaa. Viskiä alettiin brändätä ja myydä ihan tosissaan. Markkinoille tuli Royal Edinburghia ja Ainslie’s Royal Edinburghia, monenlaista tuotetta. Alkuperäinen yhtiö teki konkurssin vuonna 1912, mutta toiminta jatkui Ainslie, Baillie & Co:n nimellä ja sen jälkeen vielä Ainslie & Heilbronin nimellä. Heti konkurssin jälkeen Distillers Company Limited tuli kuitenkin mukaan tislaamoyhtiöön, joka nimettiin The Clynelish Distillery Ltd:ksi. Marraskuussa 1925 loput vanhoista Ainslien osakkeisrta siirtyivät DCL:lle, joka siirsi ne eteenpäin Scottish Malt Distillersille eli SMD:lle vuonna 1930.

Pian toisen maailmansodan jälkeen vanha Clynelishin tislaamo oli vahvassa vedossa, ja 1950-luvulla tuotanto ylitti selvästi George Lawsonin aikaisen määrän. Asiakkaiksi tuli Long John Distillersin, Hiram Walkerin ja William Sandersonin kaltaisia viskitaloja. Vuonna 1960 tislaamo siirtyi lopullisesti hiilestä sähkövoimaan. Tislaamorakennus ja lämmittämö uudistettiin.

Mielenkiintoinen käänne tarinaan tulee, kun uusi Clynelishin tislaamo astuu kuvaan. Ensin vanhaa tislaamoa laajennetaan vuonna 1966 ja sen jälkeen kokonaan uusi tislaamo rakennetaan vuosina 1967–1968. Ulf Buxrudin mukaan tuotanto uudessa Clynelishin tislaamossa alkoi jo elokuussa 1967. Kesällä 1968 koko Islay kärsii kuivuudesta ja Port Ellen kuivuu täysin. Turpeista viskiä aletaan tuottaa voimalla vanhassa Clynelishin tislaamossa, jotta DCL saa turvattua muun muassa Johnnie Walkerin saatavuuden.

Vuosista 1968–1975 Brossard kirjoittaa ”hämmentävinä vuosina”. Aluksi nämä kaksi tislaamoa olivat tosiaan Clynelish A ja Clynelish B, ja koska skotlantilaiset ovat kekseliästä porukkaa, vanha tislaamo oli nimenomaan B ja uusi taas A. Regulaation takia toisen tislaamon nimeä oli kuitenkin vaihdettava. Vanhasta Clynelishin tislaamosta tuli Brora ja uusi tislaamo sai pitää vanhan Clynelish-nimen. Kaikesta huolimatta vanha Broran työntekijä ja assistant manager Bob Robertson toteaa muisteloissaan, ettei tislaamon historiassa ole olemassa hämmentäviä vuosia, on vain hämmentyneitä kirjoittajia. Joka tapauksessa nämä ovat ne sivut, joita pitää Brossardin kirjasta lukea hyvin tarkkaan, jotta pysyy mukana.

Historiikki päättyy Broran sulkemiseen 26. maaliskuuta 1983. Brossard on kaivanut vielä tuotantomääriä ja taulukoinut ne vuosilta 1964–1982. Etenkin vuodet 1969–1974 ovat olleet tuotantomääriltään merkittäviä. Lopuksi Brossard vielä tarkastelee Broran sulkemisen syitä. Taustalla oli tietysti DCL:n kova päätös tuotannon supistamisesta maaliskuussa 1983, eikä Brora ollut mitenkään ainoa. Joidenkin perimätietojen mukaan Bob Robertson yritti vielä kerätä rahaa Broran avaamiseksi uudelleen, mutta tulokset olivat laihoja. Lopuksi Brossard vielä kysyy:

”The old Clynelish distillery will probably never wake up from its sleep, but we can still dream on having the stills having a second life in another distillery?”

Seuraavaa lukua voi alkaa hahmotella, kun Diageo ilmoitti lokakuussa 2017 avaavansa Port Ellenin ja Broran uudelleen. Toki kummankin ylösajossa menee oma aikansa, eikä niiden tuotanto voi mitenkään olla täysin samankaltaista aiemman kanssa. Mutta ajatus toki aina kutkuttaa.

Teoksen loppupuolella päästään viimein itse viskin ääreen. James Harperin, Andrew Rossin ja George Lawsonin aikaisia viskejä ei ole kukaan päässyt maistamaan niin, että siitä olisi jäänyt jälkipolville järjellisiä muistoja jaettavaksi. Alfred Barnardin kirjoitusten perusteella George Lawsonin tislaama tuotanto on kyllä ollut erittäin turpeista. John Wilson kehuu vuonna 1973 julkaistussa kirjassaan Scotland’s Malt Whiskies, että Broran tuotanto on makunsa voimakkuudessa verrattavissa Islayn viskeihin. Se on ensimmäinen varsinainen maistelunuotti Broran viskistä.

James Ainslien aikainen viski sen sijaan on löytänyt tiensä keräilijöiden hyllyihin ja maistelijoiden laseihin. Suurta roolia vanhimpien pullotteiden säilömisessä näyttelevät legendaariset italialaiset Valentino Zagatti ja Giuseppe Begnoni. Eduardo Giaccone on tuonut Broraa Italiaan jo ammoin, hänelläkin on ollut siinä merkittävä rooli. (Kaikista näistä herroista löytyy enemmän tarinaa teoksessa Single Malt Whisky. An Italian Passion.)

James Ainslien aikakauden Brora-pullote The Royal Edinburghia on myös säästynyt 2000-luvulle ja päätynyt myös Serge Valentinin lasiin. Sergen nuotteja Brossard siteeraa melko laajasti. Sen jälkeen uppoudutaan etiketteihin ja eri versioihin Ainslie & Heilbronin aikakauden Brorasta eli vanhasta Clynelishistä. Niiden jälkeen Brossard käy läpi vielä tunnettuja Brora-pullotteita UDV:ltä ja sen seuraajalta Diageolta sekä yksityisiltä pullottajilta. The Scotch Malt Whisky Societyn Brora 61.1 oli muuten markkinoiden ensimmäinen Broran single malt, jos joku haluaa laittaa talteen potentiaalisen tietokilpailukysymyksen.

Yksityiset pullottajat ovat Brossardin mukaan pullottaneet noin 200 Broraa sekä joitain vanhoja, ennen vuotta 1969 tislattuja Clynelishejä. Vuoden 1972 on tietysti legendaarinen, ja siitä löytyy lukuisia huippuviskejä. Sen sijaan vuoden 1973 tuotantoa Brossard ei ole nähnyt koskaan single maltina. Myöskään vuodelta 1979 ei ole single malt -pullotteita saatu ainakaan vielä. Ylipäänsä jäljellä olevien Brora-tynnyreiden määrä herättää kysymyksiä. Brossard laskeskelee, että Diageolla voisi olla edelleen vähintään 50 tynnyriä jemmassa – erityisesti juhlavuotta 2019 varten. Kaksi näistä tynnyreistä, vuodelta 1977 ja 1982, on tiettävästi edelleen nähtävillä Broran varastossa. Myös yksityisillä pullottajilla saattaa olla jotain irtotynnyreitä vielä pullottamatta.

Brossardin teos päättyy Serge Valentinin napakkaan haastatteluun. Serge – pitkän linjan Mr. Brora – julkaisi Whiskyfun.comissa oman historiikkinsa The Magical History of the Great Brora Distillery jo vuonna 2005. Se toimii myös Brossardin keskeisenä lähteenä useammassakin kohdassa, samoin kuin Sergen maistelunuotit muutamista ikivanhoista pullotteista. Haastattelussa Brossard kyselee, miksi Brora on Sergelle niin tärkeä ja mikä Broran hän valitsisi, jos pitäisi valita yksi. Serge tietysti vastailee omaan hienoon tyyliinsä näihin kysymyksiin.

Kaikkineen pitää nostaa hattua Brossardin tarkalle tutkimustyölle ja huolellisesti kirjatulle kokonaisuudelle. Teos voisi olla paikoin lennokkaampikin ja tarina joiltain osin raflaavammin kirjoitettu, mutta silloin se tuskin olisi kirjoittajansa näköinen. Kuvitus, kaaviot, kartat ja tilastot ovat kaikki erittäin mielenkiintoista koluttavaa. Brora on hieno tislaamo ja sen vaiheet mielenkiintoisia, joten teosta voi kyllä lämpimästi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille.