Ensimmäinen päivä Islaylla oli takana ja toinen alkamassa. Ensimmäisenä päivänä oli nähty Laphroaig ja Bruichladdich, toisena olisivat vuorossa Bowmore ja Kilchoman. Kun heräsimme Lochside Hotelissa torstaina 29.9.2016, päivä valkeni vähitellen myrskyyn ja puhuriin. Muistin, että kovat sateet olivat jo yöllä piiskanneet hotellin kattoa.

Teimme aamiaisen jälkeen pienen kävelyn Bowmoren keskustassa, jotta Full Scottish Breakfast prosessoituisi edes hieman ennen tislaamovierailua Bowmorelle. Tuuli meinasi viedä lakin päästä, sadettakin vihmoi hetkittäin. Kylä tuntui kylmältä ja vähän yksinäiseltä siihen aikaan päivästä.

En oikein osannut odottaa päivältä juuri mitään, kun aivot vielä prosessoivat edellispäivän kokemuksia. Astuimme pienen tihkun keskeltä Bowmoren tislaamoon, joka sijaitsi käytännössä Lochside Hotelin naapurikorttelissa.

Olimme varanneet etukäteen itsellemme Craftman’s Tourin, joka maksoi 65 puntaa. Lupauksena oli täysi kierros ja maistelusessio No. 1 Vaultsissa. Ehdimme pyöriä hetken aikaa tislaamokaupassa, ennen kuin saimme kutsun yläkerran baariin. Meidän lisäksemme kierrokselle tulisi mukaan vain kaksi herraa Manchesteristä, ei muita.

Kello oli varttia vaille kymmenen, kun meille ojennettiin ensimmäiset dramit käteen. Bowmoren 12-vuotiasta oli kaadettu hands-free-mukeihin, pieniin Glencairneihin, jotka saattoi laittaa narusta kaulaan roikkumaan.

Kierroksen vetäjäksi ilmoittautui Amy, joka kehotti meitä kiertelemään hetken aikaa baarin ja museon puolella, ennen kuin lähdettäisiin. Museoalueella oli vitriineissä kaikki Black Bowmore -editiot, Queen’s Cask -pullote, Bicentennary Edition ja kirsikkana kakun päällä muutaman vuoden takainen Bowmore 1957, jota on tehty vain kaksitoista pulloa.

Kymmenen jälkeen lähdimme liikkeelle. Amyn mukana tuli myös toinen tislaamotyöntekijä Susan, joka selvästi kouluttautui vetämään kierrosta ja teki jatkuvasti muistiinpanoja ja pieniä huomioita.

Aamun kova sade tuntui vihdoin tauonneen, mutta tuuli oli edelleen kova. Kävelimme pihan läpi lattiamallastamoon, mutta kun keli oli hetkeksi kelvollinen, menimmekin sieltä suoraan katsomaan vesivirityksiä takapihalle. Talon takana juoksi ylijäämävesi ränniin. Putket oli kaivettu jo ammoin, vesi on peräisin kilometrien päästä tislaamolta.

Kun ulkoa tultiin taas sisälle, Amy esitteli lattiamallastusta. Pääsimme työntämään kätemme syvälle green maltiin, joka tuntui lattianrajassa varsin lämpimältä. Amy esitteli työvälineitä ja korosti, että mallastukseen käytettävää haravaa vedetään Bowmorella kasvot menosuuntaan, kun Laphroaigilla se tehdään selkä menosuuntaan.

”Haluaako joku kokeilla?” Amy kysyi.

Usutin ystäväni siihen hommaan, lupasin ottaa kuvia. Päädyin lopulta itsekin kokeilemaan maltaan kääntämistä, ja sen jälkeen totesimme, että 12 vuoden kuluttua tulee myyntiin Bowmore, joka on käytännössä meidän tekemäämme.

Mallastamossa kiinnitin huomioni erikoiseen yksityiskohtaan: jostain syystä ilmassa ja seinillä näkyi runsaasti vaaksiaisia. Ilmeisesti sinne oli pesiytynyt jonkinlainen populaatio. Ei tullut kysyttyä asiasta tarkemmin, se jäi vain sieltä mieleen.

Lattiamallastuksen äärestä menimme käymään ylhäällä kilnissä. Pieni savu oli edelleen mukana kehissä, kun astuimme sisään kilniin. Pääsimme Amyn luvalla kävelemään maltaan päällä ja ottamaan kuvia. Huikea kokemus.

Yläkerrasta mentiin alas kilnin uunipuolelle, jossa tosiaan oli vielä pieni kekäle hehkumassa. Bowmore käyttää koneellisesti leikattua turvetta, ja se tosiaan oli aivan erinäköistä kuin Laphroaigilla, paljon makkaramaisempaa ja pienempää.

Uunin luota siirryttiin… sen sisälle. Amy avasi uunin takana oven, ja me kävelimme sisään. Joku oli pöllinyt tislaamon taskulampun, joten saimme käyttää kännyköitä valaisimina. Oli melkoinen kokemus astua kuuden ihmisen voimin vielä palavan uunin sisälle. Sen kyllä muistaa. Tuli paloi muurin takana, mutta näimme seinällä sen hennon valonhehkun.

Uuniosastolta piipahdettiin hiivavarastossa, kunnes asteltiin jauhatukseen, äänekkäästi käyvän Porteuksen ääreen. Porteus of Leeds joutui yhtiönä jo muinoin ongelmiin, koska se teki käytännössä ikuisia myllyjä. Bowmorenkin laite oli ikivanha ja piti rajua ääntä, naksutti ja tärisi. Silti se kuulemma pelittää edelleen täysin moitteetta, kunhan se vain vuosittain puretaan osiin, öljytään ja kootaan uudelleen.

Myllyn luota kuljettiin mallasrouheen reittiä pitkin mäskäykseen ja sitä kautta käymisastioille. Niitä oli kuusi, ja hämäyksen vuoksi ikkunallisen seinän taakse oli tehty kolme ihan samannäköistä sammiota, jotka olivat kuitenkin vesiastioita. Pääsimme maistamaan vierrettä, joka oli savuttomampaa ja hiukan makeampaa kuin Laphroaigin vastaava.

Oregonin männystä rakennetut käymissammiot oli nimetty Bowmoren eri aikakausien omistajien mukaan: Mutter, Sherriff, Morrison… Sammioiden äärestä Amy kuljetti meidät tislaushuoneeseen, jossa pannut pöhisivät. Pääsimme tislaaja Neilin ystävällisyyden ansiosta myös katsomaan Intermediate Spirit Receiverin sisälle, jossa tisle odotti siirtoa eteenpäin.

Tislausvaiheen jälkeen käytiin sivukonttorissa, jossa Amy kaatoi meille siivut new makea. Se oli hyvää, niin kuin savuiset tisleet näköjään lähes poikkeuksetta ovat. Me vedimme lasit tyhjiksi hyvällä halulla, Manchesterin pojilta ne jäivät juomatta.

Sivukonttorilta käveltiin vierailun pääkohteeseen, No. 1 Vaultsiin, joka on Skotlannin vanhin käytössä oleva viskivarasto. Kun sen raskas salpa aukesi, tuntui kuin jotain suurempaa olisi liikahtanut sisälläni. Oltiin sentään menossa pyhään paikkaan.

Kävelimme varaston eteisestä vielä toisen lukollisen oven kautta itse dunnage warehousen puolelle. Amy esitteli meille tiloja, eturivissä oli kolme mizunaratynnyriä Yamazakilta ja ympäri varastoa näytti löytyvän kaikkea mielenkiintoista.

Meille oli varattu kaksi tynnyriä, joista ensimmäisenä oli vuorossa ex-bourbonissa kypsynyt 18-vuotias Bowmore vuodelta 1998. Amy vakuutti, etteivät työntekijät pääse varastoon pahemmin maistelemaan mitään, mutta nämä tynnyrit he olivat sentään saaneet itse valita.

Pääsimme nostamaan valinchilla eli ruutalla itse lasimme täyteen suoraan tynnyristä. Viski oli erinomaista, ja kieltämättä ympäristö saattoi nostaa sen vielä sillä hetkellä jumalaiselle tasolle. Harvemmin tulee nautittua Bowmorea No. 1 Vaultsissa.

Toisena tynnyrinä oli sherry butt vuodelta 1997. Sen sisällä oli 19-vuotiasta viskiä, ja Amy hehkutti sitä etukäteen aivan poikkeuksellisen hyväksi. Ylisanat eivät olleet liioiteltuja, koska kyseessä oli todella mykistävä viski. Kaltaiselleni sherryfanille se taisi olla lopulta koko reissun vaikuttavin viskielämys.

Tarkempia tietoja näistä tynnyreistä ei tullut pistettyä talteen, ja jotenkin tuntuu kyllä oikealta, etteivät detaljit edes jääneet mihinkään. Muisto jäi, uskomaton muisto.

Varastosta palattiin Visitor Centeriin, jossa saimme valita baarin puolelta vielä lisää juotavaa itsellemme. Samalla oli pakko kiittää Amya vuolaasti – Bowmore oli tähänastisista tislaamovierailuistamme kaikkien aikojen kattavin ja vaikuttavin. Pääsimme käytännössä kaikkialle ja saimme jokaiseen nippelikysymykseemme asiantuntevan vastauksen.

Kun dramit oli juotu ja manchesterilaisia kiitetty, saimme pistää vauhtia, koska kuskin kanssa oli sovittu lähtö hotelliltamme Kilchomanille puoli yhdeltä. Sen takia myös tuliaishankinnat Bowmorelta päätettiin jättää seuraavaan päivään. Siitä tulikin sitten ihan omanlaisensa seikkailu.