viskikirjat

Phillip Hills (ed.): Scots on Scotch

Scotch Malt Whisky Society syntyi aikoinaan tilanteeseen, jossa sille oli sisäsyntyinen tilaus. Vuonna 1978 silloiseen viskitarjontaan kyllästynyt skotlantilainen miesjoukko osti Glenfarclasin tislaamosta tynnyrin ja pullotti sen, jakeli tynnyrivahvuisen viskin omalle porukalleen ja huomasi, että homma toimii. Osuuskunta alkoi nopeasti kasvaa, yhä useammalta tislaamolta saatiin ostettua tynnyreitä, hankittiin Edinburghin keskustasta oikein kunnon kerhotila. Alkuvuonna 1983 toiminta yhtiöitettiin. Silti se oli aluksi oikein kunnon radikalismia, jos muistaa, että kantasana on latinan radix, juuri. He halusivat palauttaa viskin juurilleen.

Nykyään Scotch Malt Whisky Society on luksustuotekonglomeraatti Louis Vuitton Moët Hennessyn omistama yksityinen pullottaja, jonka ympärillä pyörivään fanikerhoon voi kuka tahansa liittyä, kunhan vain suostuu maksamaan siitä melko rasvaista vuosimaksua. Toisaalta rahaa vastaan pääsee kiinni eksklusiiviseen valikoimaan viskejä, hulppeiden kerhotilojen ovet avautuvat ja kimalteleva tähtipöly laskeutuu hartioille.

Alkuaikojen radikalismista on tultu jo todella kauas, mutta SMWS:n pullotteissa nähdään edelleen aika ajoin loistavia viskejä. Ne on nimetty kaksiosaisilla numerokoodeilla, joissa on oma logiikkansa: ennen pistettä tulee tislaamon numerokoodi, pisteen jälkeen pullotteen järjestysnumero kyseisestä tislaamosta. Ensimmäisenä pullotettu Glenfarclas oli viski numero 1.01. Esimerkiksi tällä hetkellä uusin Ardbeg on 33.130. Sillä on liikanimenä ”The Farmyard and the Chip Shop”. Uusin Bowmore taas on 3.231, liikanimellä ”This little piggy went to market…”. Pullotteita on siis nähty monista tislaamoista useita satoja näiden parin vuosikymmenen aikana, kaikkineen pullotemäärät huitelevat ilmeisesti jo yli neljässä tuhannessa. Kaikki kylmäsuodattamattomia ja tynnyrivahvuisia – tavalla, mikä oli äärettömän radikaalia vielä jokin aika sitten.

Scotch Malt Whisky Societyn perustaja ja sen pitkäaikainen toimitusjohtaja oli Phillip ”Pip” Hills, jonka käsissä syntyi vuonna 1991 myös viskikirja, hiukan erilainen laatuaan. Scots on Scotch. The Book of Whisky (Mainstream Publishing, toinen laitos 2002) tavoittaa mielenkiintoisella tavalla eetoksen, jonka varaan koko Society aikoinaan rakentui.

He halusivat arvioida uudelleen koko silloisen viskikulttuurin, suurten viskiyhtiöiden läpeensä markkinavetoisen toimintamallin, suurta yleisöä kosiskelevan tuotevalikoiman, puhkikuluneen skotlantilaisen kuvaston, joka viskin kaupitteluun liittyi. Nummimaiseman, kilttejä, säkkipillejä, terriereitä, sukuvaakunoita, hirvenpäitä, jylhiä linnoja, miekkataisteluita kovassa tuulessa – jokainen tuntee tämän mytologisoidun kuvan Skotlannista. SMWS halusi riisua mallasviskin ympäriltä kaiken sen tauhkan, joka esti ihmisiä näkemästä ja kokemasta tuon juoman sellaisenaan.

Vuoden 2002 laitoksessa Phillip Hills arvioi jo esipuheessa, että runsaassa vuosikymmenessä teos ei ole vanhentunut juuri lainkaan. Tosin joulukuussa 2003 Society myytiin Glenmorangielle ja siitä vuoden kuluttua siitä tuli osa LVMH:ta. Silti Hills sanoisi todennäköisesti saman vielä tänäkin päivänä. Scots on Scotch on esseepainotteinen artikkelikokoelma, jossa ajattomuus on perusasetuksissa.

Totta kai nykylukija lukee sitä SMWS:n historian ja myöhemmän kohtalon läpi, mutta Skotlannin kuvaston osalta hyvin harva asia on muuttunut pätkääkään. Toki viski on noussut mielettömään buumiin, sitä myydään ympäri maailmaa enemmän kuin koskaan ja myös tynnyrivahvuisia pullotteita on nähty enenevässä määrin. Mutta Phillip Hillsin kuvailemaa häpeää skotlantilaisuudesta tuskin enää kovin moni tuntee. Kirjan 1. syyskuuta 1991 päivätyssä johdannossa hän on kirjoittanut näin:

If I had to say why this book came to be written, I suppose I would say it was the outcome of astonishment, and maybe indignation. Some years ago, a few friends and I set up an organisation which we called the Scotch Malt Whisky Society. Its object, of which more in due course, was to make generally available the malt whisky which for some time we had enjoyed as a private indulgence. Our little enterprise proved successful, which was suprising to quite a few folk who knew a lot more about what we were trying to do than we did, and who had predicted doom. It wasn’t surprising to us, or at least not a first, for we were sure the time was ripe for what we planned to do. Surprise came later, as we learned something about that it should have been possible – or necessary – for us to do it at all.

Hills maalaa tilanteen, jossa skotlantilaiset juovat paljon, juovat olutta ja juovat blendiviskejä, usein vielä huonoja blendejä. Kukaan ei oikein arvosta viskiä, sitä juodaan lähinnä päihtymistarkoituksissa, paikallisena pöytäviinana. Sitten Hills pääsee sattumalta maistamaan Stan-nimisen maanviljelijän Glenfarclasia, joka on peräisin suoraan tynnyristä. Pian syntyy osuuskunta, ostetaan oma tynnyri, ryhdytään rakentamaan harrastetoimintaa, tehdään siitä vähitellen myös liiketoimintaa. Taustalla on ajatus nostaa skotlantilainen mallasviski sen ansaitsemaan arvoon tuomalla sitä saataville sellaisena kuin se on ”tarkoitus” olla, suoraan tynnyristä.

Sattumalta juuri tänään on Skotlannin kansallisrunoilijan Robert Burnsin syntymäpäivä. Tämän viikonvaihteen aikana on vietetty lukuisia juhlia miehen kunniaksi niin Skotlannissa kuin Pohjois-Irlannissakin, varmaan monia ihan ympäri maailmaa. Miesporukoissa järjestettävä Burns Night koostuu aina vähintään haggis-ateriasta, viskistä ja runonlausunnasta. Illan kulkuun liittyvät äärimmäisellä tarkkuudella suoritettavat rituaalit tuntuvat näin ulkopuolisesta melko uskomattomilta, mutta silti niitä vain vuodesta toiseen järjestetään. Scots on Scotch antaa hyvää perspektiiviä siihen, miksi Burns Night on monien mielestä niin tärkeän perinteen jatkamista.

Skotlantilaisuuteen on liittynyt häpeää ja alemmuudentuntoa enemmän kuin olin ajatellut. George Rosien Scotland and Scotch -artikkeli kuuluu niiltä osin kirjan avartavimpiin lukukokemuksiin: skotlantilaisia on aina verotettu viskistä ankarasti, huomattava osa blendiviskistä brändättiin alun alkujaan britti-imperiumin nimissä (”Highland Queen”,”Prince Charlie”, ”Spey Royal”), muut raapivat viskistä merkittävimmän hyödyn.

Rosien kuvauksesta tulee mieleen myös Tommy Dewarin tarina, jossa perthiläisestä liikemiehen pojasta tulee umpilontoolainen gentlemanni parissa vuodessa – skotlantilaisuus karisee välittömästi, kun siihen tulee tilaisuus (tapaus kerrotaan hyvin myös Ian Buxtonin kirjassa). Skotlantilaisen viskin kohtalo on vuosikymmenestä toiseen muiden kuin skotlantilaisten käsissä. Rosien kertoma tarina huipentuu siihen, kun pitkän brittikolonisaation jälkeen Skotlantiin saapuvat… japanilaiset.

Ben Nevis was the Highland distillery par excellence. But in 1989 the Ben Nevis Distillery was bought by the Japanese firm Nikka Whisky Distilling. The malt whisky distilled in the shadow of Ben Nevis is now shipped by Nikka back to Japan to be blended with Japanese whisky to slake the thirst of the growing Asian market.

Sinänsä huimaa on, että Rosien teksti todella on vuodelta 1991. Samanlaista pohdintaa on jatkettu vuodesta toiseen myös sen jälkeen. Japanilaisillahan on muutaman mutkan kautta nykyään hallussaan niin Tomatin, Laphroaig kuin Bowmorekin – ja monia muita. BenRiachissa on eteläafrikkalaista rahaa, Bruichladdichissa ranskalaista, Aberfeldyssa bermudalaista, Glen Grantissa italialaista. Kansainvälisen pääoman kulkureitit ovat määrättömät, ja siitä tulee tähän myös suunnatonta ironiaa: Glenmorangie, Ardbeg ja koko Scotch Malt Whisky Society kuuluvat nykyään ranskalaiselle yhtiölle, jonka pääkonttori on Pariisissa.

Hills_Scotch_On_Scotch_002Scots on Scotch lähtee Rosien kriittisen esseen jälkeen purkamaan skotlantilaista identiteettiä osiin. Trevor Roylen Red Hackles and Blue Bonnets. Whisky and the Scottish Soldier kertoo Ylämaan sankareista, joita on käytetty britti-imperiumin hyväksi monessa historiallisessa tilanteessa. Viski on ollut usein mukana, tavalla ja toisella. Colin McArthurin A Dram for All Seasons. The Diverse Identities of Scotch erittelee (hiukan pintapuolisesti) tapoja, joilla skotlantilaisen viskin mainoskuvasto hallitsee mielikuvia Skotlannista. David Daichesin essee Whisky and Scotland taas kysyy, miksi skotlantilaiset ovat niin usein humoristisia hahmoja englantilaisesta näkökulmasta:

Perhaps every Scot should at some stage in his education be asked to meditate on the cultural significance in the work of, say Robert Ferguson, Robert Burns, Hugh MacDiarmid and Compton Mackenzie. If Whisky Galore is funny (and it is), why? And is this a Good Thing?

Seuraavassa artikkelissa Scottish Spirit, The Hard Stuff and Scotlit Alan Bold kertoo heti aluksi tapaamisestaan iäkkään Sir Compton Mackenzien kanssa vuonna 1969. Mackenzie oli tuolloin 86-vuotias. Hän tarjosi Boldille viskiä ja elävän muistutuksen siitä, etteivät humoristisina pidetyt kirjailijat aina ole elävässä elämässä erityisen hauskoja. Kaikkineen Bold poimii skotlantilaisesta kirjallisuudesta huomioita, jonka perusteella viskiin liittyy myös paljon synkkää. Hugh MacDiarmidin Drunk Manin hän kuitenkin pitää erillään viskistä sinänsä.

Scots on Scotchissa on uudelleenjulkaistuna Hugh MacDiarmidin essee vuodelta 1952, The Dour Drinkers of Glasgow, sekä Norman MacGaigin runo The Ballade of Good Whisky. Ruth Wishartin Whisky and Whimmin tuo viimein kaivatun naisnäkökulman sekä tähän teokseen että koko maskuliiniseen Burns Night -kulttiin. Wishart muistuttaa naisista viskin historiassa ja siitä, miten naiset on ylipäänsä sivuutettu monista viskiin liittyvistä traditioista.

Derek Cooperin Food Should Be Fun ja Russell Sharpin Maturation vievät teoksen tyylikkäästi maaliin. Etenkin jälkimmäinen sisältää aineksia vakavaan pohdintaan viskitynnyrissä tapahtuvista kemiallisista reaktioista, aihe, jota on vuoden 1991 jälkeen tutkittu runsaasti. Kirjan varsinainen päätösartikkeli on Phillip Hillsin On Tasting Malt Whisky, jossa Hills muistuttaa veden tärkeydestä viskin nauttimisessa – asia, joka ei ollut ilmeisesti ollut kovinkaan paljon esillä missään, kun ihmiset olivat aina vain nauttineet dilutoituja (blendi)viskejä.

Hills_Scotch_On_Scotch_003Artikkelin lopussa on listaus ja makukuvaus viskeistä, joita Scotch Malt Whisky Society oli siihen mennessä julkaissut. Mielenkiintoinen ratkaisu kuitenkin on tapa, jolla pullotteisiin viitataan brändinimillä eikä numerosarjoilla – niin paljon kuin SMWS oli nähnyt vaivaa häivyttääkseen brändimarkkinoinnin vaikutuksen pullottamistaan viskeistä. Joukossa esitellään myös Glenfarclas, mutta ei mainintaa, onko kuvaus nimenomaan pullosta 1.01. Arthur Motley muuten kertoo Malt Whisky Yearbook 2006:ssa, että kyseinen Glenfarclas-tynnyri maksoi aikanaan 2 500 puntaa. Phillip Hills kuljetti sen tislaamolta Lagondansa takakontissa ja alkoi sen jälkeen kuskata tynnyreitä Ylämaalta säännöllisesti kaksi kerrallaan omalla autollaan. Sittemmin Hills ryhtyi SMWS:n toimitusjohtajaksi, mutta kun toiminta myytiin Glenmorangielle, Hills lähti yrittäjäksi verokonsultin hommiin.

Kaikkineen Scots on Scotch on avartavaa luettavaa. Pidän mielenkiintoisena kontrastina sitä, miten maantieteellisesti läheisessä Irlannissa vallitsee tasavallan puolella valtava kansallistunne ja identiteettiin liittyvä ylpeys. Itsenäistyminen ja äärettömät vaikeudet ovat tehneet siellä kansallisidentiteetin perusrakenteesta yhtenäisemmän ja näistä vaikeuksista lopulta kansakuntaa yhdistävän asian. Skotlannissa on kipuiltu identiteetin kanssa vuosisatojen ajan, äänestetty itsenäisyydestä ja pysytty kuitenkin osana Isoa-Britanniaa. Skotlantilaisuus ei ole ollenkaan mitään yksiselitteistä. Voin hyvin kuvitella, että jälkimodernissa yhteiskunnassa myös Burns Nightista ollaan monta mieltä. Kansallisidentiteettejä on lukuisia, ja siitä Scots on Scotch antaa hyvän läpileikkauksen – jo vuosikymmenten takaa. Kun seuraavan kerran katson perinteisen viskipullon kyljessä näkyvää klassista kuvastoa, muistan sen.

Michael Jackson: The Whiskies of Scotland

Michael Jacksonin vuonna 2001 julkaisema The Whiskies of Scotland. Encounter of a Connoisseur (Duncan Baird Publishers, uudistettu laitos 2011) alkaa matkakertomuksena pysäyttävästi. Jackson saapuu Skotlantiin viskintislaamisen reittiä Irlannista, päätyy Wigtowniin ja sieltä Bladnochin tislaamoon yhdessä Raymond Armstrongin kanssa. Armstrong on tuolloin juuri ostanut Bladnochin ja puhuu projektistaan toiveikkaaseen sävyyn. ”When something feels right, I am hard to stop.”

Armstrongin tislaamohanke oli vuosituhannen vaihteessa vielä hyvissä kantimissa. Myyjä ei tahtonut, että hän käyttää tislaamoa muuna kuin kotinaan, mutta lopulta sitkeä mies sai neuvoteltua mahdollisuuden tislata siellä myös pieniä määriä viskiä. Hän avasi tislaamon yhteyteen myös juhlatilan. Siellä on järjestetty Jacksoninkin mukaan diskoja, hääjuhlia ja perinteisiä ceilidh-juhlia, joissa on lausuttu kansallisrunoilija Robert Burnsin säkeitä. Jackson on vaikuttunut Armstrongin tarmokkuudesta. ”We toasted Burns, many times, in Bladnoch whisky.”

Tällä hetkellä Bladnochin tislaamon saitilla on edelleen sama tyly ilmoitus, joka siellä on ollut viime keväästä saakka. Ernst & Youngin selvitysmies on nimitetty 10. maaliskuuta 2014 hoitamaan Armstrongin yhtiön Co-operated Development Services Ltd:n konkurssipesää.

Armstrong oli ostanut tislaamon United Distillersiltä (nyk. Diageo) lokakuussa 1994 ja saanut tislaustoiminnan aloitettua loppuvuodesta 2000. Vuonna 2008 tislaamo julkaisi kolme kuusivuotiasta pullotetta, jotka oli kaikki tislattu Armstrongin aikana, mutta todella nopeasti sen jälkeen alkoi alamäki. Varat yksinkertaisesti loppuivat. Se ei sinänsä ole tavatonta, jos varastoa ei ole myytäväksi: viskibisnes on äärimmäisen pääomaintensiivistä toimintaa. Tuotantoa ensin kevennettiin, sitten se pysäytettiin kokonaan. Nyt Bladnoch on ollut kiinni jo pitkään. Uusia sijoittajia on etsitty kuin Talvivaarassa konsanaan, mutta huonolta näyttää.

Ja tämä on se tislaamo, josta Michael Jackson aloitti viskimatkansa vuoden 2001 kirjassaan. Se, johon kaikki tuon ajan toiveikkuus tiivistyi.

Edesmennyt viski- ja olutkirjailija Michael Jackson (1942–2007) tunnetaan totta kai parhaiten The Malt Whisky Companionista, jota hän ehti elinaikanaan tehdä viiden laitoksen verran ja josta on postuumisti julkaistu kuudes laitos. Sehän myös lanseerasi viskien pisteyttämisen: Jacksonilla suositeltava viski sai pistemäärän 75/100 tai enemmän. Klassikkoihin lukeutuu myös The World Guide to Whisky (1987), joka tavallaan aloitti modernin viskikirjallisuuden. Vuosituhannen vaihteessa syntyi tämä nyt käsissä oleva The Whiskies of Scotland, jonka Jackson teki yhdessä valokuvaaja Harry Cory Wrightin kanssa.

Jackson_The_Whiskies_of_Scotland_002Jacksonin tunnetuimmat teokset ovat täynnä tislaamoesittelyitä ja makukuvauksia, mutta The Whiskies of Scotlandissa hän pääsee varsinaisesti irti lennokkaana maisemakuvaajana ja tarinallisena impressionistina. Tislaamoesittelyt ovat tässä enemmänkin ohimeneviä hetkiä, ja tislaamoiden yksityiskohdat ovat koottu tiiviiseen luetteloon kirjan loppuun. Pääosa teoksesta keskittyy Skotlannin luonnon ankaruuden ja kauneuden kuvaukseen. Tarina kulkee tislaamolta toiselle, mutta pysähtyy niitä ympäröivään maisemaan eikä paneudu tislauspannujen ajoaikoihin, varastojen arviointiin, pullotevalikoiman läpikäyntiin tai muihin detaljeihin. Tavallaan se on myös virkistävää ja vapauttavaa.

Olen lukenut The Whiskies of Scotlandin aiemminkin, mutta nyt uudella lukukerralla kiinnitin huomiota selvästi eri asioihin kuin ensimmäisellä kierroksella. Esimerkiksi Speyside Way -kävelyllä eräopas Alison Wilsonin kanssa Jackson saa todella kaikki aistit auki:

Only a couple of miles into the walk, I swore I could smell peat. It turned out to be the tar-like, resiny aroma of Scots pine. I began to wonder how much this omnipresent tree contributes to the atmosphere of whisky warehouses. The squirrels certainly enjoy the seeds, stripping the cones to the core. The crossbills are more painstaking, twisting off the bracts one at a time. On the floor of this wooded stretch were also wild sage and woodruff. ”The smell of Scottish woodland. I love it,” commented Alison.

Jackson haastattelee kirjassaan suoranaisesti vain hyvin harvoja ihmisiä, muutama on mukana vain irtonaisena kommentoijana. Pääosassa on selvästi luonto. Tarinat Skotlannin historiasta elävöittävät kokonaisuutta, ja niissä koko maanosan mytologia pääsee valloilleen. Islayn hallitsijat, viikingit ja kaikenkarvaiset norjalaiset lyövät kättä jättiläisten ja noitien kanssa. Jackson ei kuitenkaan sorru täyteen satuiluun, vaan pitää paketin mielekkäästi kasassa.

Jacksonilla on myös silmää yksityiskohdille. Hän esimerkiksi poimii Isle of Juran tislaamon läheisyydestä kyltin:

Opposite the distillery is a tearoom and gift-shop. I was amused by a notice I once saw outside: ”Anyone who arrives on the island after the shop has closed, please phone Jura 372 for supplies (excluding alcohol).”

Jackson_The_Whiskies_of_Scotland_004Tarinoista mukaan mahtuu myös sama anekdootti kuningatar Viktoriasta, mitä Jackson käytti jo The World Guide to Whiskyssä: että kuningatar tykkäsi sekoittaa Royal Lochnagariinsa Bordeaux’n punaviiniä, jolloin hän tuli tuhonneeksi kerralla kaksi hienoa juomaa. Mielenkiintoisista henkilöistä Jackson kohtaa esimerkiksi Alan Winchesterin, joka oli tuohon aikaan Aberlourin vetovastuussa. Winchester vie Jacksonin katsomaan Aberlourin ja Dailuainen tislaamojen perustajana James Flemingin hautaa, mutta jostain syystä mitään tarinaa siihen ei liity.

Jos The Whiskies of Scotland -teoksesta etsimällä etsii heikkouksia, ne tulevat esiin nimenomaan näiden ohikiitävien hetkien paljoutena. Henkilöitä tulee ja menee, tapahtumiin viitataan, suuriakin tislaamoita voidaan ohittaa muutamalla lauseella. Kirjan uusitussa, vuonna 2011 julkaistussa laitoksessa oman vääntönsä tarinaan tuovat myös alaviitteet, joissa kerrotaan, mitä on sittemmin tapahtunut. Esimerkiksi Alan Winchesterin kohdalla lukee asteriskin perässä näin: ”Note: Now employed by Chivas Bushmills.”

Jackson_The_Whiskies_of_Scotland_003Maailma kuitenkin menee eteenpäin, ja nyt myös tuo tieto on autuaasti vanhentunutta. Chivas myi kesällä 2005 Bushmillsin Diageolle, joka taas myi sen marraskuussa 2014 Jose Cuervolle. Alan Winchester on sen sijaan edennyt räjähdysmäisesti urallaan. Hän on nykyään Glenlivetin Master Distiller, jonka taitoja Chivasin ostanut Pernod Ricard mittaa koko ajan siinä, nappaako Glenlivet maailman myydyimmän single maltin aseman Glenfiddichiltä. Myös muut alaviitteet ovat kirjassa sellaisia, että niistä jää miettimään, mitä pitäisi jälleen täydentää. Ehkä tästä kirjasta saadaan vielä uusi laitos esimerkiksi vuonna 2021?

Jacksonin kirjassa suuressa roolissa ovat tietysti myös Harry Cory Wrightin valokuvat. Wright on nimenomaan maisemakuvaaja, jonka osaa sommitella jylhiä kallioita ja rujoja nummia vaikuttaviksi panoraamoiksi. Jonkin verran mukana on myös kuvia tislaamoista, varastoista ja baareista, mutta mikään yksityiskohtien mies Wright ei totta vieköön ole.

Kuvituksellisena heikkoutena on ehkä pakko pitää kirjan varsin kompaktia formaattia ja sitä, että kuvien etäisyydet kohteista ovat kautta linjan varsin samankaltaisia – etäisiä. Lähikuvien ja maisemakuvien vuorottelu olisi tuonut selvästi lisää vaihtelua ja jännitettä kokonaisuuteen, mutta kun kyseessä on maisemakuvaaja, tuollaista jälkikäteistä pyyntöä on kaiketi kohtuutonta esittää. Tunnistettavien ihmisten puuttuminen kuvista on jo sinänsä niin mielenkiintoinen ratkaisu, että sitä jää väkisinkin miettimään. Oli miten oli, maisemat ovat hienoja ja matkakuume herää. Se kai on ollut tarkoituskin.

The Whiskies of Scotland on miellyttävä kirja nojatuolimatkailijalle, ja tislaamoesittelyiden kepeyden ansiosta se tuntuu kuitenkin myös kestävän varsin hyvin aikaa. Skotlannin myyteillä ja taruilla mässäily on sen verran rosoista, ettei sekään tunnu kliseiseltä. Sen lisäksi luontokuvaus on monin paikoin niin konkreettista, ettei matkailumainoksenkaan tunnelmaa synny. Mutta selvästi kyseessä on kepeämpi työ Jacksonin suurteosten rinnalla, ja sellaisena sitä kannattaa arvioidakin. Mukavaa aikamatka Skotlantiin, sen luontoon ja tislaamoihin.

Ian Buxton: The Enduring Legacy of Dewar’s

Kaikista Ian Buxtonin kirjoittamista viskikirjoista John Dewar & Sonsia käsittelevä teos on kaikkein selvimmin nimenomaan yhtiöhistoriikki. The Enduring Legacy of Dewar’s. A Company History (Neil Wilson Publishing, 2009) korostaa jo nimessään, että yhden firman vaiheiden kronikointia on luvassa. Eikä se voi olla helppoa, kun yhtiön suuri poika Tommy Dewar oli niin massiivinen persoonallisuus, ettei hänen elämänsä oikein tahdo mahtua minkäänlaiseen historiakatsaukseen kunnolla omalle paikalleen.

Viskiharrastajan näkökulmasta Dewar’s -teos on kirja markkinoinnin voimasta, blendiviskien kauppaamisesta maailman joka kolkkaan ja sekoittajamestarien ammattitaidon ylistyksestä. Aberfeldyn tislaamolle ja sen single malt -viskille on toki uhrattu muutama sivu, mutta valokeila on enemmän John Dewar & Sonsin menestyksekkäissä liiketoimissa kansainvälisen alkoholikaupan saralla. Kiinnostavaa se on sekin, totta kai, mutta Buxtonin Glenfarclas– ja Glenglassaugh-teokset ovat täysin erilaisia tähän verrattuna – tiukemmin rajattuja, yksityiskohdiltaan sen ansiosta tarkempia ja siksi tietopuolella harrastajaa paremmin palvelevia.

Buxton_The_Enduring_Legacy_of_Dewars_002Buxton aloittaa kronikoimisen luonnollisesti itsestään John Dewarista, joka vuonna 1846 avasi alkoholikaupan Perthin kaupunkiin. Vuosien varrella kauppa kasvoi ja vuonna 1879 John Dewar otti vanhemman poikansa John Alexander Dewarin mukaan yhtiöön. John Alexanderin nuorempi veli Thomas Robert (Tommy) Dewar tuli yhtiökumppaniksi vasta vuonna 1886, kuusi vuotta isänsä kuoleman jälkeen.

Kumpikin veljeksistä hoiti oman osuutensa yhtiössä erinomaisesti: isoveli hoiti finanssit, pikkuveli suhdetoiminnan ja markkinoinnin. Tommy Dewarin huikeaa elämää Buxton ennättää vain sivuta, mutta siinäkin ehtii tulla ilmi, miten poikkeuksellisesta alfauroksesta oli kyse. Tommy oli vain 21-vuotias, kun hän lähti Perthistä Lontooseen luomaan suhteita, joilla voisi päästä Englannin markkinoille. Ensimmäisinä päivinä kävi ilmi, että Tommy ei pääsisi kahdella kontaktillaan pitkälle:

”At the first address I called at I discovered the man had died – I thought then to evade me – and the other one had gone bankrupt. The whole goodwill of my business was shattered in one morning. The I felt the terrible loneliness of a stranger in a city with millions of inhabitants.”

Onni kuitenkin kääntyi. Kahden vuoden aikana Tommy sai rakennettua verkoston ja vuokrattua toimiston Lontoosta, ja vuonna 1890 paikallinen Spiers & Pond valitsi Dewar’sin ainoaksi viskiksi, jota se alkoi myydä ravintoloihinsa. Menestystä siivitti myös Dewar’sin tuotteiden menestys moninaisissa alkoholialan kilpailuissa ympäri Eurooppaa: mitaleita sateli, eikä yhtiö arkaillut laittaa niitä etiketteihinsä roisisti näkyville. Vuonna 1890 yhtiöön liittyivät Alexander Cameron ja (sukuun kuulumaton) P.M. Dewar, joista osaltaan tuli tulevan menestyksen takuumiehiä. Lisäksi John Dewar & Sons vuokrasi Tullymetin tislaamon Perthin maaseudulta pitkällä sopimuksella.

Kaikkein kovimman työn teki kuitenkin Tommy Dewar itse. Hän lähti Lontoon valloittamisen jälkeen kiertämään maailmaa ja myymään Dewar’sin viskiä sen joka kolkkaan. Ensimmäiselle maailmanympärimatkalleen hän suuntasi vuonna 1892. Ikää oli 28 vuotta, edessä 26 maata ja 32 agentuurisopimuksen allekirjoitusta. Kaksi vuotta kestäneestä retkestään hän kirjoitti klassikoksi nousseen muistelmateoksen A Ramble Round the Globe. Buxton olisi voinut kirjoittaa Tommy Dewarin elämästä enemmänkin, mutta ehkä yhtiöhistoriikin luonne olisi kärsinyt, mikäli yhden miehen panosta olisi ruvennut paisuttamaan yli rajojen.

Tommy Dewar teki toisen maailmanympärimatkan 1898–1899. Lisäksi hän kirjoitti kirjan, tuli valituksi parlamenttiin (kuten veljensäkin), oli perustamassa Aberfeldyn tislaamoa 1898, johti menestyksekästä liiketoimintaa, kehitti mieliinpainuvaa mainontaa, perusti perheen ja lyötiin vuonna 1902 ritariksi. Melkoisia vuosia alle 40-vuotiaalle miehelle maailmassa, jossa välimatkat olivat pitkiä, teollinen toiminta hidastempoista ja varallisuus kasautunutta. Silti hän tuntui näkevän kaikessa loputtomasti mahdollisuuksia. Avain menestykseen oli mainonnassa, jota Dewar’s käytti kiistatta erittäin kekseliäästi – samoin kuin omia lentäviä lauseitaan, dewarismeja. Tommyn omin sanoin: ”Advertising is to business what imagination is to poetry.”

Tommy Dewar kuoli 1930, mutta hän ehti nähdä myös seuraavan vaiheen John Dewar & Sonsin toiminnassa. Vuonna 1925 yhtiö yhdistyi DCL:n (Distillers Company Limitedin) kanssa, ja vähitellen perhedynastia alkoi saada toisenlaisia piirteitä. John Alexander Dewar kuoli marraskuussa 1929 ja hänen veljensä Tommy Dewar kolme kuukautta myöhemmin. Heillä kummallakin oli kuollessaan omaisuutta nykyrahassa parisataa miljoonaa puntaa.

Buxton_The_Enduring_Legacy_of_Dewars_003Perheyhtiön perinne jatkui John Dewar & Sonsin uudessa omistusrakenteessa, kun heidän veljenpoikansa John Arthur Dewar istui yhtiön johtoryhmässä ja vanha tuttu P.M. Dewar (ei siis sukua) johti sen hallitusta. Myöhemmin, vuonna 1937 John Alexander Dewarin poika John Dewar (nyt kekseliäisyyttä!) nimitettiin DCL:n hallituksen puheenjohtajaksi, joten Dewarin suvulla oli homma hallussa vielä vuosia viskiparoniveljesten poismenon jälkeen. Tommy Dewarin teesit mainonnan tärkeydestä tuntuvat eläneen yhtiössä vuosikymmeniä. Esimerkiksi Geoffrey Squiren 1930- ja 1940-luvuilla piirtämät julisteet ovat klassikkokamaa edelleen. Ja vasta vuonna 1976 John Alexander Dewarin toinen poika John Alexander Dewar (nyt jotain rajaa näihin nimiin!) jätti hallituksen puheenjohtajan tehtävät DCL:ssä.

John Dewar & Sons pääsi mukaan 1960- ja 1970-lukujen viskibuumiin, mutta 1980-luvulla sekään ei voinut välttää viskijärven syntymistä. Guinness osti DCL:n vuonna 1986, ja kun siihen yhdistettiin vielä Arthur Bell & Co, saatiin United Distillers Group (UDG). Seuraava vaihe tuli vuonna 1997, kun UDG ja Grand Metropolitan yhdistyivät uudeksi Diageo-jättiyhtiöksi. John Dewar & Sonsille ei jäänyt sijaa majatalossa, joten se meni myyntiin. Maaliskuussa 1998 kaupat tehtiin bermudalaisen Bacardin kanssa 1,15 miljoonan punnan hintaan. Bacardi Ltd:n panostus John Dewar & Sonsiin on niin ylimaallisen upeaa, että Buxtonillakin on vähällä päästä kaksipyöräinen karkaamaan käsistä:

”While developments at Aberfeldy Distillery are detailed elsewhere in this volume, the development of the London Road site (also known as Westthorn) has been massive and deserves a history of its own. The danger here is that this account loses objectivity and becomes little more than a promotional brochure. However, by any standard, the development of the thirty-four acre London Road complex over the past decade has been remarkable and a little hyperbole is understandable.”

Buxton_The_Enduring_Legacy_of_Dewars_006Yrityskauppahistoriikin jälkeen Buxton pääsee jälleen omimmalle maaperälleen, ihmisiin. Varhaisen Master Blenderin David Howien lisäksi esitellään liuta yhtiön avainhenkilöitä ja duunareita, miehiä ja naisia vuosien varrelta. Sinänsä on sääli, että nykyisten tekijöiden haastatteluissa jäädään monesti vain pintatasolle, kehumaan edeltäjien saavutuksia ja ylistämään vuosia kestänyttä ylivertaisuutta.

Buxtonin ansioksi on kuitenkin luettava yhtiön naisten esittely, koska naisia ei yleensä paljon näissä kirjoissa näy. Jean Scottin osuus pullotustoiminnassa on ollut aidosti merkittävää. Silti ihmettelen, ettei nykyinen Master Blender Stephanie Macleod ole saanut tässä teoksessa ääntään kuuluviin – vaikka hän kuitenkin esiintyy monissa kuvissa ja hänen roolinsa yhtiön seitsemäntenä Master Blenderinä on tuotu juhlallisesti esiin.

Buxton_The_Enduring_Legacy_of_Dewars_004Kirjan rakenteen ongelmana on kaksijakoisuus. Ensimmäinen puolisko sisältää paikoin erinomaisen historiikin, työntekijöiden tarinoita, Aberfeldyn tislaamon vaiheet, mainonnan esittelyn ja yhtiörakenteiden muutokset. Tavallaan sillä tulisi jo sellaisenaan toimeen. Toisessa puoliskossa käsitellään viskin valmistuksen periaatteet ja tuote-esittelyt sekä mitalien määrät. Totta kai kirjan jälkipuoliskokin on kuvallisesti näyttävä, mutta silti: ”A long and complex finish which is smooth and warming”, kuka tällaisia viskiesittelyitä oikein tahtoo? Ja mitalien ääressäkin kokee pientä kiusaantumista, vaikka Buxton yrittää kaikin voimin muistuttaa lukijaa siitä, että aikana ennen tehokasta joukkoviestintää erilaiset maailmannäyttelyt olivat tärkeä tapa luoda globaalia tunnettuutta ja uskottavuutta.

Buxton_The_Enduring_Legacy_of_Dewars_005Kirjassa ja sen tarinoissa on paljon hyvää, mutta perinteisen yhtiöhistoriikin näkökulmavalinnasta on pakko purnata. Toisin kuin Buxtonin kirjoittamassa upeassa Glenfarclas-teoksessa, tässä yhtiön ääni korostuu ajoittain jopa huvittavalla tavalla. En tiedä, onko ollut Buxtonin oma valinta jättää kannesta ja ensimmäisestä kansilehdestä hänen oma nimensä kokonaan pois. Olisi ollut mahdotonta ajatella, että esimerkiksi Glenfarclasin Grantit olisivat halunneet painattaa kirjaansa viskiensä ”virallisia” maistelunuotteja suoraan markkinointimateriaalista tai ehdottaneet, että heidän kirjansa päättyy näyttävään lukuun yhtiön viskien saamista mitaleista.

Kirjoittajaa on turha syyttää, näissä mielestäni maistuu yhtiön ohjailu. Eikä synti sinänsä ole suurta, kokonaisuutena Dewar’s -teos kantaa hyvin ja tarjoaa paljon tutkittavaa ja ajateltavaa. Se kuitenkin kestäisi vielä paremmin aikaa, mikäli näkökulma olisi astetta rujompi: itsenäisempi, ankarampi, suoraviivaisempi, yksilöivämpi. Kun astia on näin kiiltävä, siitä alkaa väkisinkin etsiä naarmua tai halkeamaa. Kirja on silti näyttävä katsaus yhden yhtiön vaiheisiin, ja jos pienten kauneusvirheiden ei anna häiritä, näiden ihmisten elämäntarinoiden parissa viihtyy.

Buxton_The_Enduring_Legacy_of_Dewars_007

Ingvar Ronde (ed.): Malt Whisky Yearbook 2015

Ruotsalaisen Ingvar Ronden toimittamasta Malt Whisky Yearbookista on tullut instituutio, joka viettää jo kymmenvuotisjuhlaansa. Se on säilyttänyt yllättävänkin vankasti asemansa, vaikka viskiin keskittyviä saitteja ja sovelluksia on ruvennut sikiämään jatkuvasti enemmän. Whiskybasen kaltaiset tietokannat ovat toki luontevia kasvavan pullotevyöryn tallentamiseen, mutta kirjankin suosiolle on omat syynsä. Malt Whisky Yearbook niputtaa yhteen menneen viskivuoden tapahtumat ja statistiikan loistavalla tarkkuudella, minkä lisäksi sen artikkeliosuus kiteyttää aina paljon olennaista siitä, miten viskillä menee maailmassa juuri nyt.

Malt_Whisky_Yearbook_2015_002Malt Whisky Yearbook 2015 (MadDig Media) on tuttua tavaraa monessa mielessä. Alussa noin 60 sivua artikkeleita, sen jälkeen noin 140 sivua skotlantilaisten ja irlantilaisten tislaamoiden esittelyitä tuoreilla pullokuvilla varustettuna. Välissä kulkee sivun mittaisia pieniä tietoiskuja ja erityisiä Whisky Around The World -haastatteluita, joissa viski-ihmiset ympäri maailmaa vastaavat kaikenlaisiin kysymyksiin. En ole koskaan ymmärtänyt palstan logiikkaa enkä osaa vanhoista kirjoista koskaan löytää oikeita juttuja tuolta seasta, koska tässäkin kirjassa Bulgarian miestä haastatellaan Linkwoodin ja Loch Lomondin välissä. Miksi? Entä miksi Venäjän edustaja on sijoitettu Glen Gariochin ja Glenglassaugh’n väliin?

Artikkelien ja isojen tislaamoesittelyiden jälkeen on vuorossa Yearbookin erikoisuus, joka on jatkunut ensimmäisestä kirjasta saakka: japanilaisilla tislaamoilla ja pullotteilla on täysin oma osuutensa, ja vaikka sitä ei ole tässä vuoden 2015 kirjassa kuin muutama sivu, se on silti selvästi eroteltu muista. Muut maat tulevat sen jälkeen omana ketjutettuna pakettinaan. Jopa Yhdysvallat menee siellä seassa, puoliksi huomaamatta.

Kirjan lopussa on aina yhtä informatiivinen The Whisky Year That Was -osuus ja sen perässä Whisky Shops -puhelinluettelo, joka on muuten todella vanhan liiton touhua näin vuonna 2014. Kirjan päättää Statistics-osuus, jonka numerologia on aina yhtä kiehtovaa. Esimerkkinä vaikkapa maailman kymmenen myydyintä vuonna 2013 (myyntimäärät miljoonissa yhdeksän litran keisseissä):

  1. Officer’s Choice (Allied Blenders & Distillers, Intia – 23,8)
  2. McDowell’s (United Spirits, Intia – 23,7)
  3. Johnnie Walker (Diageo, Skotlanti – 20,1)
  4. Royal Stag (Pernod Ricard, Intia – 14,7)
  5. Bagpiper (United Spirits, Intia –11,6)
  6. Jack Daniel’s (Brown-Forman, Yhdysvallat – 11,5)
  7. Old Tavern (United Spirits, Intia – 11,5)
  8. Imperial Blue (Pernod Ricard, Intia – 10,9)
  9. Original Choice (John Distilleries, Intia – 10,0)
  10. Hayward’s Fine (United Spirits, Intia – 9,2)

Noiden jälkeen tulee 11:ntenä Jim Beam mutta jo selvästi pienemmällä volyymilla. Mutta baarivisassa voittaa, kun muistaa, että Upseerin valinta on maailman ylivoimaisesti myydyin viski.

Single malt -viskeissä kärki on viime vuoden perusteella hiukan tasoittumaan päin. Glenfiddichin markkinaosuus on edelleen hiukan pienentynyt, The Glenlivet ja Macallan ovat taas aavistuksen nousseet. Liikahdukset ovat edelleen pieniä, ja tuon kolmikon jälkeen on jo pitkä matka Glenmorangieen. Ja mikäli Singletonia ei laskettaisi yhdeksi viskiksi, tuota neljän kärkeä ei uhkaisi vuosikausiin yhtään mikään. Eikä taida uhata näinkään.

Malt Whisky Yearbook 2015 esittelee artikkeliosuudessaan maailmantilanteen, johon ikämerkitsemättömät eli NAS-viskit ovat tulleet jäädäkseen. Aina yhtä viisas Charles MacLean kääntää asian historiallisessa kontekstissa jopa siihen valoon, että ikämerkityt viskit ovat itse asiassa anomalia, jonka tyrannia on vähitellen tulossa päätökseen. Gavin D. Smith kertoo omassa artikkelissaan viskimarkkinoiden himosta yhä hienompiin dekanttereihin ja NAS-viskeihin. Ian Buxton taas ennustaa viskimarkkinoiden tulevaisuutta ja sitä, miten sieltä tulee entistä enemmän NAS-viskejä. Bernhard Schäfer fiilistelee sitä, miten upeaa on, kun maailma näkee hienoja viskejä ja yhä hienompia NAS-viskejä. Right.

Taisi tulla selväksi, että mielestäni tämänkertaisen Yearbookin artikkeliosuus on kenties heikoin tähänastisistä vuosikirjoista. Neil Ridleyn artikkeli on oikeastaan tiivistelmä hänen viskien ja miksereiden käyttöä esittelevästä uudesta kirjastaan (jonka ehdin lukea kesällä ja olla siitä tiettyä mieltä). Dominic Roscrow’n juttu irkkuviskien uudesta noususta ei sekään oikein lähde lentoon, koska haastateltavien harrastama itsekehu ja hehkutus häiritsevät lukukokemusta. Jonny McCormickin The Microcosmic View On Maturation taisi olla tällä kertaa ainoa artikkeli, jonka asiasisällöstä ihan vilpittömästi pidin. Kunpa kirjoittaja vain olisi pitänyt itsensä poissa aktiivisen toimijan asemasta tekstissä: häntä ei olisi tarvittu siinä ollenkaan, kun hän oli vain raportoimassa eikä esimerkiksi viemässä viskilaatikkoa omin käsin Antarktikselle.

Malt_Whisky_Yearbook_2015_003Alan kuulostaa ankaralta. Ehkä ei pitäisi. Ingvar Ronde on tehnyt jälleen aivan käsittämättömän kovan työn kaiken tiedon keräämisessä, jalostamisessa ja esittämisessä. Tislaamoesittelyt ja pullotekavalkadit ovat jälleen aivan omaa luokkaansa. Netistä kyllä löytää kaikenlaisia pullotietoja ja -kuvia, mutta ei yhtään näin informatiivista ja hyvin koottua kokonaispakettia. Sen takia tämän Yearbookin aina niin mielellään hankkii. Siitä jää hyllyyn kunnollinen kuva kyseistä viskivuodesta.

Otin mielenkiinnosta tämän uusimman Yearbookin rinnalle luettavaksi sarjan ensimmäisen teoksen, Malt Whisky Yearbook 2006:n. Visuaalisen ilme näyttää hämmästyttävän samanlaiselta, samoin kirjan rakenne. Vuoden 2006 vuosikirjan ensimmäisen artikkelin avauskuvassa Michael Jackson ja Bill Lumsden kävelevät Ozark-vuorilla; se vetää hiukan hiljaiseksi. Viskin maailma oli tuohon aikaan tosiaan toisenlainen. Jackson kirjoittaa mainiossa artikkelissaan puulajeista ja kypsytyksestä, täyttä asiaa tiiviissä paketissa.

Malt_Whisky_Yearbook_2015_005Helen Arthurin juttu tuossa vuoden 2006 vuosikirjassa taas käsittelee viskin viimeistelyä – jos nykyään viskimaailman kuuma peruna on ikämerkintöjen puute, kymmenen vuotta sitten se oli finistely. Charles MacLeanin viskihistoriallinen vuoden 2006 artikkeli ei edes viittaa NAS-viskeihin, vaikka käsittelee viskinvalmistuksen muutoksia aikojen saatossa, vedestä ja ohrasta aina kypsytykseen saakka. Sen sijaan kovia juttuja vuonna 2006 ovat selvästi olleet Scotch Whisky Associationin harrastamat suojaustoimet ja salamyhkäisessä maineessa olleen Scotch Malt Whisky Societyn esittely.

Mutta sitten: vuoden 2006 vuosikirjassakin puhutaan ikämerkitsemättömistä viskeistä, oikein kokonaisen artikkelin muodossa. Viskin ihmepojan, tuohon aikaan vielä kaksikymppisen David Stirkin juttu Old vs Young käsittelee parametreja, joiden perusteella jotkut viskit päätetään pullottaa nuorempina kuin toiset. Mutta nasseja ei mainita missään vaiheessa, enemmän Stirk kiinnittää huomiota quarter caskin tuomaan nopeaan kypsyttämiseen ja ylipääänsä turpeisen maltaan vaikutuksiin, esimerkkinä Laphroaig QC. Näkökulma on enemmän siinä, miten on mahdollista tehdä normaalia lyhyemmässä hyvää viskiä, jos tietyt ehdot täyttyvät, kuin siinä, miten hyviä ikämerkitsemättömiä viskejä tax free -myymälöistä nykyään löytää.

Malt_Whisky_Yearbook_2015_006Vuoden 2006 vuosikirjassa ajan kulumisen tajuaa ihan viimeistään tislaamoesittelyistä ja niiden yhteydessä olevista pullonkuvista. Miten vanhanaikaiselta näyttää Auchentoshanin tuon ajan etiketti! Vielä ei ole historiallista arvokkuutta, on vain kulahtanut yleisilme, ajan hampaiden ärhäkät puremajäljet. Ja Balblair vielä vanhassa asussaan, samoin Bowmore, Dalmore, Deanston, Fettercairn, Longmorn… Jopa Glenfarclasin etiketti oli vuonna 2006 todellista kasariestetiikkaa, Glen Garioch oli taas ihan selvää seitkytlukua. Glenmorangie ja Highland Park on pantu todella isosti uusiksi vasta viime vuosina, sen huomaa heti. Julkaisujen määrät ovat vuoden 2006 kirjassa myös todella vaatimattomia verrattuna nykypäivän menoon. Kirjan lopussa jopa esitetään yksinkertaisessa listassa kaikkien tislaamojen uudet OB-pullotteet vuodelta 2005 – eipä onnistuisi enää yhtä helposti.

Vuoden 2006 vuosikirja verrattuna tähän uusimpaan painokseen muistuttaa, että viime vuodet on eletty armotonta viskibuumia. Harrastajien lompakot ohenevat, aasialaiset jahtaavat yhä hienompia kristallipulloja, huutokaupoissa on lähtenyt mopo käsistä, uutta nasseviskiä puskee markkinoille jatkuvalla syötöllä, hyvien tynnyreiden määrä vähenee… Moni odottaa jo romahdusta, kuplan puhkeamista, mutta siihen tämän uusinkaan Malt Whisky Yearbook ei lupaa mitään aikataulua. Valitettavasti.

Seuraavaan vuosikirjaan toivon edelleen samaa, mitä olen jo monta vuotta toivonut: kohennusta ulkoasuun, etenkin artikkeliosuuteen. Kirjan sisällössä ei ole juuri valittamista, mutta tekstiosassa häiritsee moni yksityiskohta. Kapeat palstat ovat liehua ja kirjasin groteskia, kun pitäisi olla tasattua palstaa ja antiikvaa – noissa kuitenkin kerrotaan tarinaa kirjamuodossa. Kainalojuttufontti sopii hyvin tislaamoesittelyihin, mutta artikkeleissa se ei leipätekstissä toimi. Mitättömät marginaalit myös osaltaan vaikeuttavat lukemista. Lisäksi artikkelien kuvankäyttöön voisi kiinnittaa huomiota, nyt sliipatut promokuvat ja salamalla läiskityt pokkarikuvat on asemoitu epäluontevasti samoihin kokonaisuuksiin. Kuvatekstitkin voisi huolitella siinä samalla, yhdenmukaisuus ja pieni hauskuus eivät olisi pahitteeksi.

Malt Whisky Yearbook on kaikkineen sellainen instituutio, jonka kyydissä olen viihtynyt. Pienet kauneusvirheet eivät jätä varjoonsa sitä, minkä takia näihin palaa aina uudelleen. Kirjan tietosisältö on ylivoimaisen hyvää ja tarkkaa. Baariväittelyssäkin pärjää paremmin, kun on vuosikirjansa lukenut.

Malt_Whisky_Yearbook_2015_004

Brian Townsend: Scotch Missed

Nykyisen viskibuumin keskellä on terveellistä katsoa myös menneisyyteen, aikaan, jolloin myynnit romahtivat ja viskitislaamoita kaatui. Brian Townsendin Scotch Missed. Scotland’s Lost Distilleries (The Angels’ Share 2000, uusintapainos vuodelta 2014) esittelee noita menneitä tislaamoita ja niiden tarinoita.

Muinaiset tislaamot herättävät kiinnostusta ja jopa suoranaista äimistystä jo pelkästään nimien perusteella: Bankier. Bo’ness. Bon Accord. Grange. Langholm. Pollo. Riechlachan. Saucel. Tambowie. Yoker. Vain muutamia mainitakseni. (Millainen viinanpolttaja panee tislaamonsa nimeksi Pollo? Ei ainakaan markkinamies.)

Scotch Missed on siis ehdottomasti jännän äärellä. Pollon äärellä. Teoksen ensimmäinen laitos on ilmestynyt jo vuonna 1993, mutta käsissäni oleva editio sisältää täydennyksiä ja tarkennuksia tämän vuosisadan puolelta. Townsend on jaotellut teoksensa historiaa kertaavan johdannon jälkeen maantieteellisesti. Alueita käydään läpi yksitoista, joten määrittely on tarkempaa kuin viskikirjoissa keskimäärin. Esimerkiksi Glasgow’lla ja Edinburghilla on omat osuutensa.

Kirjailijana Townsend on enemmän luettelomiehiä kuin tarinankertojia, se tulee heti selväksi. Skotlannin tislaamohistoriaa käsittelevä osuus on varsin puiseva, eikä teksti varsinaisesti nouse lentoon tislaamo-osuuksissakaan. Yleensä tekijä vielä korostaa punchlinea huutomerkillä, jotta lukijalta ei mene hyvä juttu ohi (”…and even devised an advertising slogan There’s nae sair heids in Benachie, that may have generally indicated that the whisky was a light malt or simply that they were marketing men without knowing it!”).

Townsend_Scotch_Missed_003Kuvallisestikaan Scotch Missed ei ole ilotulitus. Tislaamokuvat ovat pieniä, osin pikselöityneitä mustavalko-otoksia, joista juuri erottaa tislaamon. Pullojen ja etikettien kuvia ei ole kuin nimeksi. Toisaalta kirjan kaksi pullokuvaa sisältää kiinnostavan tiedon kuvatekstissä. Ensimmäisessä kuvassa on Stromnessin tislaamosta peräisin oleva Old Orkney -pullo, joka on myyty Christie’sin huutokaupassa Glasgow’ssa marraskuussa 1992 hintaan 1 045 puntaa. Toisessa kuvassa näkyy samassa huutokaupassa tasan kahta vuotta aiemmin myyty Dalintober, joka on tislattu vuonna 1868 ja pullotettu vuonna 1908 – se on myyty hintaan 2 530 puntaa. Käsittämättömiä hintalappuja, kun niitä nykyperspektiivistä katsoo: nykyäänhän tuohon hintaan myydään lähinnä niitä tyhjiä Ardbeg-pulloja.

Kritiikistäni huolimatta koen, että Scotch Missed on täynnä mielenkiintoista historiaa, nippeliä ja tutkittavaa. Townsend keskittyy nimenomaan menetettyihin tislaamoihin, sellaisiin, joita ei tulla enää avaamaan uudestaan – ja siinä hän näyttää olevan faktoissaan keskimäärin vahvoilla. Ymmärrän hyvin, miksi tekijä on rajannut kevyesti naftaliinissa olleet ja muuten vain hiljaiset tislaamot kokonaan teoksensa ulkopuolelle. Ainoana poikkeuksena säännöstä on Glengyle, jonka paluusta Townsend iloitsee, selvästi myöhemmin kirjoitettujen lauseiden varassa. Toisaalta monen tislaamon kohdalla Townsend kyllä kuvailee, millaisia mahdollisuuksia uuteen alkuun voisi kaikesta huolimatta löytyä.

Townsend noudattelee tislaamoesittelyissä tiettyä peruskaavaa: perustaminen, toiminnan vaiheet, omistushistoria, sulkeminen ja sen syyt, nykyhetki, pullotteiden saatavuus nykyään, mahdolliset keräilykappaleet. Esimerkiksi Auchinblaen (1896–1926) kohdalla tuon keräilykappaleen tarina on varsin napakka:

John Thomson’s family still live in the house and his gaughter, Ann Thomson, possesses the only known bottle, alas empty, of Auchinblae Highland Whisky.

Tislaamoiden esittelykokonaisuudesta jää mieleen muutamien herkullisten tarinoiden ohella se, miten monen tislaamon paikalle on rakennettu myöhemmin jotain varsin arkipäiväistä. Esimerkiksi Glen Albynin paikalla on nykyään automarketti, Deanin rakennuksissa toimii iso vakuutusyhtiö, Sunburyn varastorakennuksessa huonekaluliike, Argyllin rakennuksessa huoltoasema. Benmore on nykyään bussivarikko, Campbeltown taas autokauppa. Dalintober, Dundashill ja St Madgalene on muunnettu osin asuinkäyttöön.

Muutamassa kohdassa kirjaa mietin, olisiko Townsend voinut kirjoittaa kuuliaisesti jokaisesta menetystä tislaamosta ihan oman osuutensa. Nyt esimerkiksi Malt Mill hukkuu Islayn saarta, läntistä Ylämaata ja saaria käsittelevän luvun johdantoon. Myös huomattava osa Campbeltownin entisaikojen tislaamoista tulee kuitattua johdannon listamaisessa virkkeessä. Ymmärrän materiaalin kapeuden, mutta silti: kun kerran tällaiseen suurtyöhön ryhtyy, olisi hienoa, jos lopputulos olisi yhtenäinen ja vankka.

Townsend_Scotch_Missed_004Kun nyt materiaali tuli kerran puheeksi, tämän teoksen pahimpana heikkoutena pidän lähdeluettelon ja yleensäkin lähteistyksen puutetta. Kun kyseessä on kuitenkin historiallisiin faktoihin nojaava teos, olisi ollut ihan paikallaan osoittaa, mistä tiedot on kerätty. Käytännössä Townsend viittaa lähinnä vain Alfred Barnardin The Whisky Distilleries of the United Kingdom -klassikkoon, muutamiin suullisiin lausuntoihin paikallisilta ihmisiltä ja erinäisiin tislaamoita koskeviin dokumentteihin, joita on ilmeisesti päässyt näkemään.

Scotch Missed olisi huimasti arvokkaampi teos, jos lähteisiin olisi viitattu edes karkealla tasolla. Nyt tekstin totuuksia joutuu hiukan arpomaan. Toisaalta Townsend ei lähde spekuloimaan menneisyydellä, ainoa spekulaatio kohdistuu tislaamon mahdolliseen tulevaisuuteen. Teoksessa ei siis pohdita, millainen mahtoi olla Islayn saaren muinainen Ardmore-tislaamo. Kun tällaista arvelua ei ole, tekstiin voi toki myös luottaa.

Lisäksi täytyy muistaa, että vuonna 1993 tällaisen viskikirjan tekeminen on ollut taatusti kova haaste. Kustantamo on tuskin aikoinaan odottanut tästä kauden bestselleriä, myyntiodotukset ovat noihin aikoihin olleet varmasti aika pohjalukemissa. Niissä olosuhteissa Townsend on varmasti kääntänyt jokaisen kiven ja tehnyt niin hyvää työtä kuin mahdollista – sen vain helposti unohtaa, kun nykyään näitä entisaikojen tislaamoja löytää monilta nettisivuilta jopa kätevinä listauksina, kuten Oliver Klimekin Dramming.com-sivustolta.

Townsend_Scotch_Missed_002Jos Scotch Missed tehtäisiin tänä päivänä, se olisi varmasti erilainen myös visuaalisesti. Townsendin tekstin seassa on suttuisia mustavalkokuvia, joista juuri ja juuri erottaa tislaamon profiilin – tänä päivänä samat kuvat toonattaisiin vähintään seepian sävyihin ja tyyliteltäisiin suureen kokoon. Lisäksi tislaamoja käsittelevän dokumentaation painaminen kirjan sivuille omiksi kuvikseen on varmasti ollut täysin poissuljettu vaihtoehto vuonna 1993 – nyt niillä suttuisilla papereilla taatusti mässäiltäisiin tarkkoina skannauksina. Ja tislaamokarttoja olisi joka lähtöön, toisin kuin tässä Townsendin kirjassa. Valitettavasti kirja päättyy muutamaan pikselöityneeseen pikkukarttaan, joista ei ota kerrassaan mitään tolkkua. Niiden laadun on täytynyt kadota jossain uusintapainosten digitalisointivaiheessa.

Joka tapauksessa kunnioitan Townsendin saavutusta. Scotch Missed kirjaa ylös monta tarinaa, jotka ovat lukemisen arvoisia. Vielä kun pääsisi sitä Polloa jotenkin maistamaan.

Andrew Jefford: Peat Smoke And Spirit

Andrew Jeffordin maineikas Peat Smoke And Spirit. A Portrait of Islay and Its Whiskies (Headline, 2004) ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten. Tajusin jokin aika sitten, etten ole koskaan lukenut sitä kannesta kanteen. Päätin korjata asian pikimmiten.

Nyt lukemisen jälkeen päällimmäinen tunne on, että teos on edelleen pääosin täysin relevantti. Jefford tunnettiin kirjan ilmestymisen aikoihin enimmäkseen viinikirjoittajana, mutta hänen kirjoittajankyvyillään viskin käsittely ei näytä tuottaneen sen enempää vaikeuksia. Teksti on sekä uskottavaa että ajoittain todella lennokasta. Lisäksi kirjan erinomainen tietosisältö saa palaamaan siihen myös myöhemmin.

Teoksen rakenne vuorottelee taustaosuuksien ja tislaamoesittelyiden välillä, mikä on mielestäni luonteva ratkaisu: Jefford ehtii aina luoda olennaisen kontekstin, ennen kuin siirrytään käsittelemään tislaamoa. Toki ratkaisu ohjailee jonkin verran kokonaisuutta, mutta silti tapa tuntuu mielekkäältä. Sen ansiosta saaren historiankirjoitus, maantieteelliset huomiot ja luontoon liittyvät havainnot eivät jää irrallisiksi asioiksi, vaan linkittyvät suoraan kokonaisuuteen. Vuorottelurakenne myös kannustaa lukijaa jatkamaan, koska mihinkään teemaan tai nippeliin ei juututa loputtoman pitkäksi aikaa.

Ensin teoksen tarinassa saavutaan saarelle ja kohdataan Ardbeg. Sen jälkeen uppoudutaan syvälle historiaan, kunnes eteen tulee saaren vanhin tislaamo Bowmore. Historiaosuus jatkuu kohti nykyaikaa, minkä jälkeen käsitellään Bruichladdichin tislaamo. Turpeesta on oma jaksonsa, minkä jälkeen tulee Bunnahabhainin vuoro. Sieltä matka jatkuu säätä käsittelevän osuuden jälkeen Caol Ilaan. Säästä kehyskertomus jatkaa luontoon yleisemmin, kunnes eteen tulee Lagavulin. Viimeiseksi on jätetty haaksirikkoja käsittelevä osuus, jonka jälkeen kierroksen päättää viimeinen varsinainen tislaamoesittely, Laphroaig. Näiden jälkeen käsitellään vielä Islayn nykypäivää sekä saaren kadonneita ja suunnitteilla olevia tislaamoja.

Jeffordin teoksen moniin ansioihin kuuluu, että Islayn saari esitetään sekä maantieteellisenä alueena että ihmisyhteisönä, joka tuottaa tietynlaisia viskejä juuri näistä syistä. Maalattu kuva Islayn luonnosta voi olla osin romantisoitu, mutta siihen suhteutettuna tislaamotoiminta tuntuu aidosti agraariselta, osalta karun saaren muuta maataloustoimintaa. Jefford muistuttaa vielä kirjan loppupuolella, miten Islay näyttää sen asukkaiden silmissä aivan erilaiselta kuin millaisena viskituristit sen kokevat.

The world knows Islay today through its whiskies, but if you live and work on the island, then you are more likely to spend your days looking after sheep and calves than filling casks. There are seven distilleries, but around 120 farm units. Distilling on Islay was originally a farming sideline; as we will discover in the Postscript, it may become so again.

Kirja päättyy hahmotteluun siitä, millainen tislaamo tulevasta Kilchomanista tulee, mutta sitä ennen Jefford käy lähes 400 sivun mitassa läpi kaiken, mitä Islaysta irti lähtee. Kun on otettu selvää, kuuluuko The Oa osaksi Islayn saarta ja miten The Rhinns on muodostunut, on Kildaltonin vuoro. Ardbeg-esittely on pätevä, mutta jos on lukenut Ardbeg. A Peaty Provenance -teoksen (josta kirjoitin taannoin), se ei sisällä juurikaan uutta; Jeffordin teoksen mehevin anti tulee kuudesta muusta tislaamoesittelystä. Tiettyä esseemäisyyttä tekstissä on, ja esimerkiksi Bowmoren kohdalla Jefford mielellään antaa myös ohjeistusta lukijalle:

If you are visiting Islay and do not have time to tour all the distilleries, then Bowmore and Laphroaig are the two you should choose first. Why? These are the two distilleries which still make a proportion of their own malt; it is therefore possible to see the entire whisky-making process, from harvested grain to finished glass, unfold before your eyes.

Viskin ohessa pysähdytään myös Islayn historian äärelle. Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten Islayn valta keskittynyt sen pitkän historian aikana. Mcdonald-klaanin ympärille rakentuneesta Lord of the Isles -hallintojärjestelmästä edetään sujuvasti Campbellin klaaniin, joka hallitsi Islayta yli kaksisataa vuotta (1615–1847). Heistä toiseksi viimeinen oli muuan Walter Frederick, joka perusti Port Ellenin tislaamon ja antoi sille nimen ensimmäisen vaimonsa Ellenorin (tai Ellinorin) mukaan. John Francis Campbell sai kunnian jäädä viimeiseksi Campbell-klaanin edustajaksi, joka käytti Islaylla hallintovaltaa.

Vuonna 1850 saarelle saapui John Ramsay, joka otti ensin haltuunsa Port Ellenin tislaamon ja sen läheiset maatilat. Ramsay oli tuolloin vasta 25-vuotias. Parinkymmenen vuoden aikana Ramsay haali itselleen maata ja valtaa, ja lopulta hän myös käyttäytyi kuin saaren yksinvaltias. Jefford on päässyt käsiksi myös oikeuden asiakirjoihin, joissa paikalliset kertovat Ramsayn tekemisistä maanomistajana ja vuokraisäntänä. Ramsay kuoli 1892.

Kaikkineen Jefford tuo kirjassaan hyvin esiin, miten alfauroksiin liittyvä kultti on vaikuttanut Islaylla vuosisatojen ajan. Menneiden aikojen ihmisyhteisön lisäksi Jeffordilla on hyvä ote siihen, millainen saari Islay on luonnoltaan ja olosuhteiltaan. Jo pelkästään se fakta, että nykyisellä kulutuksella Islayn turpeen pitäisi riittää ainakin seuraavien 5 000 vuoden ajan, pistää miettimään. Sitä kuitenkin nostetaan saarella 2 000 tonnia vuodessa.

Tällaisten faktojen jälkeen Jefford osaa vaivattomasti ohjata lukijan seuraavan tislaamon ovelle, kehottaa ottamaan lasin kyseisen tislaamon viskiä käteen ja ryhtyä kuuntelemaan tarinaa. Jokainen luku myös alkaa hauskalla säemuotoisella kuvauksella, esimerkkinä vaikkapa Laphroaig:

The hopes of gold grains
die in smoke. Night falls. Outside:
sleek otters slip home.

Inspiroituneen tekstin ohessa Jeffordilla on kunnianhimoa tislaamisen teknisiin yksityiskohtiin. Jokaisen tislaamoesittelyn jälkeen on usean sivun tekninen selvitys siitä, millaisia kyseisen tislaamon pannut ovat, millaisia ajoja harrastetaan, mitkä ovat vesien lämpötilat, mitä hiivaa käytetään, mitä ohraa käytetään, millainen on tynnyripolitiikka, missä kypsytetään, missä pullotetaan…

Tuntuu, että mikään ei ole jäänyt Jeffordilta kirjaamatta ylös. Ja vaikka yksityiskohdat ovat voineet vuosien varrella muuttua, päälinjat ovat pysyneet varmaan pääosin ennallaan. Esimerkiksi Lagavulinin kohdalla yllätyin tynnyreiden suhdeluvuista: Jeffordin mukaan Lagavulin tuotannosta 99,5 prosenttia kypsytetään kolmannen täytön jenkkitammessa (third fill American oak hogsheads) ja 0,5 prosenttia kolmannen täytön sherrytynnyreissä (third fill sherry butts).

Eli muutamien ensimmäisen täytön sherryssä kypsyneiden Lagavulinien osuus kokonaistuotannosta on ainakin vuonna 2004 ollut todella vaatimaton. Lisäksi olin tietämätön siitä, että Lagavulinin tuotannosta alle puolet kypsyy saarella – pääosa viettää aikansa Blackgrangessa lähellä Alloaa. Sekoitus ja pullotus taas tapahtuvat Levenissä, joka sijaitsee Fifessä. Samanlaisia yllätyksiä koin melkein jokaisen Jeffordin tislaamoesittelyn kohdalla. Nämä ovat detaljeja, joita ei tislaamojen virallisissa brändimateriaaleissa yleensä tuoda esiin.

Jefford_Peat_Smoke_And_Spirit_2Olen ottanut tavaksi kiinnittää huomioita näissä kansainvälisissä kirjoissa esiintyviin viittauksiin suomalaisista. Tästäkin kirjasta linkki Suomeen löytyy: sivun 181 kuvassa näkyy tynnyreitä Bruichladdichin varastossa (kuvassa). Yhdessä on merkintä ”Virtanen McAaltonen”. Timo McAaltosen tynnyrihän se siinä! Olin itsekin paikalla, kun McAaltonen kävi kertomassa Bruichladdichin uudelleenavaamisen ajoista Suomen Mallaswhiskyseuran tastingissa syyskuussa 2014.

Jos tämä teos kirjoitettaisiin nykyään, seitsemän tislaamon sijaan pitäisi esitellä kahdeksan: Kilchoman on ollut toiminnassa jo vuosia. Mark Frenchin ja Anthony Willsin ponnistuksista Kilchomanin perustamiseksi Rockside Farmin yhteyteen Jefford kyllä kirjoittaa viimeisessä luvussa, mutta kaikki vaikuttaa kirjoitushetkellä vielä hyvin epävarmalta. Lisäksi Bruichladdichin harrastama kypsytystoiminta Port Charlotten varastoissa jää kirjassa huomiotta kokonaan. Octomorea ei ole vielä ollut tuotteena olemassakaan.

Tällä erää tulevaisuusjaksoon pitäisi myös lisätä Gartbreckin tislaamohanke, jonka takana on ranskalainen Jean Donnay. Donnay on tullut tunnetuksi Bretagnessa sijaitsevasta Glenn an Morin tislaamosta. Loch Indaalin rannalla sijaitsevassa Gartbreckissa tislaamisen on määrä alkaa loppuvuonna 2015, kertoi WhiskyCast tämän vuoden huhtikuussa. Islayn tarina jatkuu, mutta Andrew Jeffordin teoksen arvo säilyy. Hieno kirja, suosittelen lämpimästi.

Michael Jackson: The World Guide To Whisky

Jos hiukan kärjistetään, moderni viskikirjallisuus alkoi yhdestä teoksesta. Michael Jacksonin The World Guide To Whisky. A Comprehensive Taste-Guide to Single Malts and the World’s Best-Known Blends (Dorling Kindersley, 1987) on kirja, jonka maine on betonoitu jokaisen viskiharrastajan tajuntaan.

En ole poikkeus. Kun sain kirjan käteeni, tutkin sitä kuin pyhää esinettä. Siihen perustuu monen tislaamon maine – ja pitkälti myös Michael Jacksonin oma maine viskikirjoittajana. Kun Jackson julkaisi Malt Whisky Companion -sarjansa ensimmäisen laitoksen vuonna 1989, hän oli jo etabloitunut nimi alalla.

The World Guide To Whisky ei ole kirjana pelkkä ajankuva, se on todellinen aikamatka. Kohteena on maailma, joka on sittemmin muuttunut perusteellisesti. Jo kirjan alun ”The Whiskies of Scotland” -osuus tuntuu terävyydessään huimalta:

The classic whiskies of Scotland are the straight – or ”single” – malts. In most cases, a single malt simply has the same name as the distillery that produced it. In a few instances, the identitity is lost to a minor brand-name designed by some heather-brained importer or distributor.

Jackson esittelee tunnettuja pullottajia, kuten Gordon & MacPhailin ja Cadenheadin, ja mainitsee jokaisen esittelyn lopussa niiden konttorien puhelinnumeron. Välillä tuntuu, että lukijana on ihan oikeasti vaikeaa käsittää viskimarkkinoita vuonna 1987. ”Probably the best known vatted malt is Strathconon, one of a range of whiskies produced by Buchanan’s.”

Pakko myöntää, etten ole koskaan kuullut Strathcononista. Ylipäänsä vatted maltin eli jyväviskikomponenttia sisältämättömän sekoiteviskin rooli on ollut minulle aina hiukan hämärä. Jacksonilla on siis paljon tarjottavaa sellaiselle nykylukijalle, joka ei ole seurannut viskimaailmaa 1980-luvulta tähän päivään.

Mielenkiintoista on muun muassa se, että Jacksonin esittelemistä single malt -viskeistä suurin osa on iältään viiden ja kahdeksan vuoden väliltä (muutamia poikkeuksia toki löytyy, Glenfarclas ja The Macallan muiden muassa). Silti kaikkein iäkkäimmät viskit ovat lähes poikkeuksetta de luxe blendejä, joista nykyäänkin arvostetut Royal Salute 21 yo ja Ballantine’s 30 yo eivät jää huomiotta. Muutenkaan Jacksonin esittelyssä ei vedetä niin tiukkaa rajaa single maltien ja blendien välille kuin nykyään tavataan tehdä. Monien alueiden esittelyissä on sujuvasti vierekkäin kumpaakin laatua, eikä Jackson edes arvota niitä radikaalisti eri tasoille. Ne vain edustavat eri asiaa. Myös viskiliköörit tulevat usein samassa yhteydessä mainittua.

Muutenkin Jacksonin tapa esitellä viskejä poikkeaa kymmenen vuotta myöhemmin julkaistusta Jim Murray’s Complete Book of Whiskystä, josta kirjoitin jokin aika sitten. Siinä missä Jim Murray naulaa ankarat teesinsä tislaamojen pullotteista perustelematta näkemystään usein kovinkaan kummoisesti, Jackson pitää huolen, että näkökulma jokaiseen viskiin pysyy avoimena. Jopa Murrayn rajusti teilaama Littlemill saa Jacksonilta armon tyylikkäällä tavalla: ”Littlemill is regarded by some as a Lowlands classic. Its palate is very soft indeed, malty and flavourful. Some find it cloying, other might argue that it is a perfect restorative after an afternoon walk.”

Kuten sanottua, The World Guide To Whisky on varsinainen aikamatka. Jo 1980-luvun ja sitä edeltäneiden vuosikymmenien etiketeissä riittää tutkittavaa kiinnostuneille. Lisäksi alueelliset esittelyt ovat harvinaisen mehukkaita.

Jackson_The_World_Guide_To_Whisky_002Islay-osuus esittelee vuonna 1983 tuotantonsa lopettaneen ja ulkoa ränsistyneen Ardbegin, DCL:n tytäryhtiön White Horsen omistaman Lagavulinin, Long Johnin lippulaivan Laphroaigin, pelkkään mallastamiseen siirtyneen Port Ellenin, pääosin viisi- ja kahdeksanvuotiaana pullotettavan Bowmoren, Invergordonin omistuksessa olevan Bruichladdichin, Highland Distilleriesin Bunnahabhainin ja DCL:n modernin Caol Ilan, jonka single maltia saattaa löytää joltain yksityiseltä pullottajalta. Usein siihen törmää Jacksonin mukaan vatted maltissa, joka kulkee nimellä Glen Ila. Caol Ilan single maltista Jackson kirjoittaa yksinkertaisesti näin: ”The whisky, however, remains worthy of investigation, when it can be found.”

Jacksonin tapa jaotella tislaamot alueittain on ollut teko, jonka synnyttämää hegemoniaa on murrettu vasta 2000-luvun puolella (David Wishart etunenässä, luomalla makuprofiilien mukaisia yhtäläisyyksiä viskien välille ja ryhmittelemällä niitä sen mukaan klustereihin). Jacksonin maantieteellisessä jaottelussa silmään pistää erityisesti Speysiden jättiläismäinen koko: tässä teoksessa Speyside ulottuu aina Findhornissa sijaitsevasta Tomatinista lähellä Aberdeenia sijaitsevaan Glen Gariochiin saakka (kirjassa sen nimi on muodossa Glengarioch). Nykyään kiistellään lähinnä siitä, kuuluuko Glendronach Speysideen vai itäisen Ylämaan alueelle – Jacksonille tämä ei muodosta ongelmaa, koska hänen kartassaan jopa Ardmore on Speysiden tislaamo. Idässä käytännössä vain Glenugie jää Speysiden ulkopuolelle, lännessä taas Millburn ei aivan mahdu mukaan (kumpikin kuuluu toimintansa lopettaneisiin tislaamoihin).

Nämä ovat tietysti ikuisia keskustelunaiheita, mutta Jackson kuului keskustelun avaajien joukkoon, ehdottomasti. Toki hänkin muistuttaa, että maantieteellistä jaottelua on tehty iät ja ajat. Idässä Speysiden reuna on vedetty Bogie-jokeen, mutta Jacksonin määrittelyissä raja ei ole ihan niin tarkka.

Jackson tekee myös mielenkiintoisen maantieteellisen jaon Speysiden sisällä. Speyside koostuu hänellä kahdeksasta alueesta, jotka ovat The Findhorn, The Lossie, The Upper Spey, The Lower Spey, The Livet, The Fiddich and the Dullan, Strathisla sekä The Bogie and the Deveron. Myöhemmin on menty kaupunkikeskeisempään suuntaan, koska esimerkiksi Dave Broom kirjoittaa Suuressa viskiatlaksessaan Dufftownin, Keithin, Rothesin ja Elginin klustereista.

Muilta osin Jacksonin aluejaottelu noudattaa melko tuttua kaavaa: The Lowlands, Campbeltown, Islay, The Western Islands, The Western Highlands (sis. Orkney) ja The Northern Highlands, The Eastern Highlands ja The Scottish Midlands. Tuosta viimeksi mainitusta puhutaan nykyään ehkä yleisemmin Perthshirena, mutta muuten aluejaot kuulostavat edelleen tutuilta.

Jos jätetään aluetekniset näppäilyt sikseen, Jackson loistaa ennen kaikkea anekdoottiosastolla. Laarista tuntuu löytyvän vaikka minkälaista tarinaa viskistä, sen tekemisestä ja sen nauttimisesta. Esimerkiksi sen faktan, ettei Bourbonin piirikunnassa ole kirjoittamishetkellä yhtään tislaamoa, Jackson kertoo näin:

A witty foreign correspondent once wrote that he had been to the Canary Islands and found no canaries; he had been to the Windward Isles and felt no wind; now he was filing from the Virgin Islands. Perhaps his newspaper should have sent him to Bourbon County, too.

Jacksonille vuosien varrella rakkaaksi tulleesta The Macallanista hän kertoo anekdootin, joka kuvastaa hyvin maailmantilaa vielä vuonna 1987: ”When the Soviet leader Nikita Kruschev visited London, he was served with The Macallan as an alternative to Cognac at a dinner in his honour.” Vastaavasti Royal Lochnagar jää mieleen tällaisesta kuvauksesta:

The present distillery was build in 1845 and visited soon afterwards by Queen Victoria and Prince Albert. Victoria was sai to have been fond of Lochnagar whisky, and to have laced her claret with it – thus ruining two of the world’s finest drinks.

Vuonna 1987 viskin maailma on ollut muutaman suuren tuottajamaan muodostama. Skotlanti, Irlanti, Yhdysvallat, Kanada ja Japani tulevat Jacksonin teoksessa esiteltyä. Sinänsä on huomattavaa, että Jacksonin Japani-esittely on aivan huimasti syvällisempi kuin kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Jim Murrayn vastaava katsaus.

Jackson ei jätä Japanista mitään olennaista käsittelemättä, Suntory saa kunnon esittelyn ja Karuizawakin on mukana – Sanraku Oceanin alaisuudessa. Kirjan lopussa Jackson myös kiittää avoimesti Suntorya avusta Japanin viskikulttuurin avaamisessa, sekä Suntoryn omien tislaamojen että sen kilpailijoiden osalta. Sen sijaan kymmenessä vuodessa on tapahtunut tiettyä avartumista muualle maailmaan, koska Jim Murray’s World Guide To Whisky esittelee vuonna 1997 jo paljon muitakin viskimaita, joita Jackson ei vielä mainitse sanallakaan – ja miten edes voisi, kun monessa toiminta on aloitettu kunnolla vasta 1990-luvulla.

Kaikkineen The World Guide To Whisky on huima aikamatka viskin maailmaan vuonna 1987. Jacksonin suoraviivainen mutta silti avarakatseinen tyyli, napakat anekdootit ja syvällinen taustatyö pitävät edelleen kutinsa. Lopuksi ei voi kuin nostaa lasia Michael Jacksonille. Mies teki melkoisen työn viskin eteen. Tämä kirja on sen jykevä peruskivi.

Jim Murray: Complete Book of Whisky

Halusin ottaa selvää, onko Jim Murray aina ollut sellainen viskikirjailija, jollaisena hän nykyään kaikkialla esiintyy: äärimmäisen itsetietoisena besserwisserinä, joka ei jätä Ballantine’sin ja Old Pulteneyn markkinointipuheita pitämättä missään tilanteessa. Olen täsmälleen samaa mieltä Smoke On The Water -blogin kirjoittajan Hannun kanssa kiusallisesta Whisky Bible -kirjasarjasta ja voin hyvin kuvitella Viskisiepon hämmennyksen Murrayn ohjaamassa tastingissa 2010.

Kaikesta huolimatta päätin tarttua vuonna 1997 julkaistuun Jim Murray’s Complete Book of Whiskyyn. Ajattelin, että se voisi ehkä muuttaa käsitystäni miehestä.

No, muuttiko? Eipä juuri. Jim Murray on ollut jo viime vuosituhannella samanlaatuinen kirjailija kuin nykyäänkin: hänen argumentaationsa ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset saavat olla viskeistä mitä mieltä tahansa, kunhan muistavat, että Jim Murray on kuitenkin lopulta aina oikeassa. Tällaiseen lähestymistapaan voisi suhtautua suurella huumorilla, ellei se alkaisi väkisinkin jossain vaiheessa tympäistä. Onko jokaiseen tislaamoesittelyyn pakko sisällyttää kirjoittajan oma, usein vielä kömpelösti verhottu arvolataus? Ja onko näitä arvolatauksia pakko ampua ilmoille aina niin, että pitää niiden perusteita ikään kuin itsestään selvinä?

Whisky Bible -sarja on täynnä tällaisia maistelunuotteja, jotka eivät ole maistelunuotteja ensinkään, ainoastaan kirjoittajan omia fantasioita, päähänpinttymiä tai jostain alitajunnasta kumpuavia mielikuvia. Esimerkkinä vaikkapa vuoden 2010 viskiraamatun sisällöstä Brora 30 yo 2006 Edition: ”Showing a degree of age decay but even so the sheer beauty of this malt leaves you gasping.” That’s it, ja 92 pistettä perään. Mistä tuon viskin ”kauneus” koostuu? Miten mainittu iän tuoma heikkeneminen ilmenee, jos viski saa kuitenkin noin korkeat pisteet? Ja tärkeimpänä kysymyksenä: kuka tuollaisesta arviosta hyötyy?

Olen siis nyt paljastanut oman asenteeni Jim Murrayn kirjoittamista kohtaan. Arvostan hänen kiistämätöntä asiantuntemustaan ja suuria tekojaan viskikirjallisuudessa, mutta inhoan hänen tapaansa tuoda sitä jatkuvasti itse esille. Jim Murray’s Complete Book of Whisky. The Definitive Guide to the Whiskies of the World (Carlton, 1997) on näistä syistä parhaimmillaan nimenomaan ajankuvana, kertomuksena ajankohdasta, jolloin viski ei ollut vielä nykyisenkaltaisessa buumissa.

Complete Book of Whisky alkaa tavanomaiseen tapaan viskin valmistusta ja historiaa käsittelevillä jaksoilla. Pakko on kuitenkin myöntää, että heti kun päästään tislaamoesittelyihin, karvat nousevat pystyyn. Ensimmäisenä on vuorossa Highland Park, ja sen Murray esittelee Orkneyn saarta ja Pohjois-Skotlantia käsittelevän luvun aluksi näin:

There is probably no better place to start a grand tour of those palaces of industry known as Scottish malt whisky distilleries than in the Orkneys. Not necessarily because the very best whisky is made there, because it isn’t – though daily they have a damned good try.

En voi käsittää tällaista yksioikoista relativismia, jota Murray harrastaa. Hän asettaa kaikki tislaamot omalle janalleen, jossa hän itse toimii mittatikkuna. Highland Park olisi ansainnut parempaa, vaikka sen tuottamasta viskistä olisi mitä mieltä tahansa. Minä satun siitä suuresti pitämään. Highland Parkin ja Orkneyn jälkeen Murray esittelee myöhemmän rakkansa Pulteneyn, jota hän ei kuitenkaan suitsuta aivan niin paljon kuin on sittemmin tehnyt. Arvio kuuluu, että kahdeksan vuoden iässä Pulteneyn viski näyttää jo parhaimpansa ja että potentiaalia löytyy.

Tähän tyyliin Murray käy läpi toiminnassa olevat Skotlannin tislaamot. Sinänsä mehukkaiden anekdoottien ja valtavan tislaamotietouden lomassa Murray napsii häijyllä tavalla irtopisteitä nälvimällä tiettyjä viskejä. Erityisen selvästi asenteet pääsevät valloilleen esittelyiden yhteyteen istutetuissa Connoisseur’s Selection -laatikoissa, joihin Murray on valinnut tislaamoista viskejä (kertomatta pullotteista edes sitä vähää, mitä myöhemmin Whisky Bibleissa). Tässä muutamia esimerkkejä:

Glen Keith – Uninspiring and worth a miss.
Tormore – Age does not matter. It is awful.
Blair Athol – Worth leaving for a few years until the improved stuff comes along.
Littlemill – Perfect for the person in your life you loathe.
Bunnahabhain – The ordinary distillery bottling is as good as you’ll ever find.
Springbank – If you ever see a Longrow, buy it.

Viimeiseksi mainittu Longrow muistuttaa, että kyseessä on tosiaan ajankuva, viskikirja vuodelta 1997. Longrow’ta on sittemmin tuotu markkinoille suurella rytinällä, eivätkä ehkä kaikki Murrayn arviot välttämättä olisi tänä päivänä enää ihan samanlaisia noista tuotteista. Mielenkiintoista sinänsä, että Murray halveksuu Fettercairnin viskiä jo tässä teoksessa – sittemmin Murrayn ja tislaamon välinen juopa on vain syventynyt. Tislaamon väki on ihan aiheesta katkera Murrayn edelleen jatkuvalle nälvimiselle, koska kunnianarvoisaa viskikirjailijaa ei ole näkynyt tislaamolla ilmeisesti ainakaan vuosikymmeneen. Silti Whisky Biblessa tulee Fettercairnin viskeille aina pahasti pataan.

Murrayn Islay-esittelyissä korostuu tietysti hänen suuri rakkautensa, Ardbeg. Kaikessa kirjailija korostaa, että nimenomaan hän on ollut sen erinomaisuudesta ihan ensimmäisten joukossa tietoinen. ”Recently connoisseurs have begun to seek Ardbeg with great fervour.” Ja jälleen Murray katoaa omaan fantasiointiinsa:

If anybody should hand me a blank cheque and say: ”Go and buy yourself a distillery”, I might think of Edradour in Perthshire; Kentucky’s Wild Turkey would flit across my mind, as would Dickel in Tennessee; but such consideration would last a mere nanosecond. Ardbeg is really the only choice.

Tällainen pohdinta keskellä äärimmäiseen auktoriteettiin pyrkivää tekstiä törröttää kuin tökerö Chefas Rigal -pullo huutokaupan valikoimassa. Jälleen lukijan täytyy pakottaa itsensä muistamaan, miksi tällaista 17 vuotta vanhaa viskikirjaa lukee. Ajankuva, niin, se ajankuva! Ja sellaisesta käy erinomaisesta Murrayn esittelemä ”vähän parempi viski”, Black Bowmore, joka tulee mainittua Bowmore-esittelyssä: ”Its 12-year-old continues to be its usual attractive, slightly sweet dram and it also boasts an extraordinary range of 21-year-old-plus whiskies, including the uncompromising Black Bowmore, a £100-a bottle malt which has an extraordinary oloroso fruit cake richness on top of the heavy peat.” Kuten hyvin tiedetään, nykyään Black Bowmoren hinta pyörii esimerkiksi The Whisky Exchangessa keskimäärin 7 000 punnan kieppeissä. Sata puntaa – oi aikoja!

Murray_The_Complete_Book_of_Whisky_002Myönnetään: Murrayn kirjan Skotlanti-osiosta tulee pahalle päälle. Kirja kuitenkin parantaa otetta, kun siirrytään eteenpäin, minkä lisäksi Murraylle täytyy antaa pisteet Skotlannin jyväviskitislaamoiden paneutuneesta esittelemisestä. Sellaisen on täytynyt olla vallankumouksellista viskikirjassa vuonna 1997. Irlantilaisen viskin Murray käsittelee tyylillä, ja parhaimmillaan teos on ehdottomasti jenkkiviskin ääressä. Sekin osuus – viidesosa koko teoksen laajuudesta – on tarjonnut varmasti paljon tuoretta näkökulmaa verrattuna siihenastiseen viskikirjallisuuteen.

Jostain syystä en itsekään suhtaudu Kentuckyn ja Tenneesseen tislaamoihin niin kovalla tunnetasolla, että jaksaisin häiriintyä satunnaisista asenteellisuuksista. Esittelyt ovat asiantuntevia ja perusteellisia – Murray antaa todella näkyä, että hän on käynyt paikan päällä ja haastatellut tislaamoiden työntekijöitä. Toki ruisviskin kohdalla kissan on taas pakko nostaa omaa häntäänsä: ”If my whiskey writing achieves nothing else, I hope it goes some way to restoring rye to where it truly belongs: on the bar of every drinking establishment you enter. Anything less is sacrilege.”

Nyt ruisviski on globaali ilmiö, joten onko siitä kiittäminen Jim Murrayn ponnistuksia? En tiedä. Ehkä osittain onkin – kyllä näin vaikutusvaltaisesta miehestä on täytynyt jotain hyötyäkin olla. Murrayn mukaan ainakaan vielä vuonna 1997 ruisviskiä ei tunnettu juuri missään Yhdysvaltain ulkopuolella.

In Britain not one single rye whiskey is marketed and it is not unusual. Outside the US only a handful of countries import straight rye. It had no image, and because sales are so small anyway no marketing force or rep wants to put any effort behind it. It is regarded as an anachronism and a curiosity.

Kentuckyn ja Tennesseen viskien, amerikkalaisen ruisviskin ja Kanadan tuotannon lisäksi Murray luo pikaisen katsauksen muuhun maailmaan. Intia, Pakistan, Japani, Tšekki, Espanja ja Uusi-Seelanti saavat omat osuutensa, muita maita käsitellään vain sivulauseissa. Jokaista suomalaista tietysti kiinnostaa, pääseekö myös Suomi sivulauseeseen. Kyllä pääsee, kahteen kertaan. Ensimmäinen tulee heti ”Whisky from the Rest of the World” -luvun alussa:

Just about every whisky-distilling nation has set about trying to copy the Scots in producing malts of outstanding complexity. Some have succeeded – more than the Scots will happily admit – but others have failed, even to the point, as with the South Koreans and Finnish, where the industry has vanished altogether.

Tiedän kyllä Alkon viskihistoriasta (erinomaisen esityksen voi lukea Whisky Science -blogista), mutta kokonaisen viskiteollisuuden katoaminen Suomesta tulee ainakin minulle uutena asiana. Murray itse tarjoaa asiasta vielä lisätietoa, kun samalla kertoo Hans Wicchelin (oik. Wiechel) tislaamohankkeesta Uumajassa:

Being close to the 64th parallel and a skidoo ride from the Arctic Circle (albeit a long one), if the Umea distillery does get off the ground Highland Park in Orkney will be robbed of the position it wrestled off the Alcoa Distillery in Finland a few years back as the world’s northernmost malt-whisky distillery.

Teoksen loppupuolen Japani-jakso pistää miettimään rajauksen mielekkyyttä, koska Murray esittelee maasta kunnolla vain kaksi tislaamoa, Sendain ja Yoichin. Siinä missä hän on perusteellinen Yhdysvaltojen esittelyissä, Japani menee kyllä vasemmalla kädellä: vuonna 1997 Japanissa toimi lukuisia muitakin tislaamoja, jotka olisivat ehdottomasti ansainneet asianmukaisen esittelyn tässä teoksessa.

Mainittu Sendai tarkoittaa siis Miyagikyon tislaamoa, josta tuolloin käytettiin enimmäkseen Sendain nimeä. Suntoryn viskeistä Murray kyllä mainitsee Hakushun ja Yamazakin mutta myöntää samalla, ettei hänellä ole niistä oikein mitään sanottavaa. Olisi ollut kyllä syytä löytää sellaista, koska tällaisenaan Japani-jakso jää torsoksi. Lunastaa tämä teos nimeensä sisällytetyn korskean tuotelupauksen? Valitettavasti ei – ilman Karuizawaa ja Fuji Gotembaa edes Japani-jakso ei ole täydellinen. Kirjan muita maita käsittelevät osuudet ovat vielä kauempana siitä.

Mitä Murrayn teoksesta jäi käteen? Ainakin se avasi ikkunan siihen, miltä viskimaailma näytti yhden auktoriteetin silmin vuonna 1997. Lisäksi ärsyyntymisen voi kääntää aina myönteiseksikin voimaksi: Murrayn jälkeen esimerkiksi Ian Buxtonin tai Dave Broomin lukeminen tuntuu kuin olisi tullut ankaran oppimestarin luennolta raikkaaseen ulkoilmaan. Joku olisi antanut viskilasin käteen ja kehottanut jokivarren nuotiolle kuuntelemaan hyviä juttuja.

Ian Buxton: 101 Legendary Whiskies You’re Dying To Try But (Possibly) Never Will

Lista on keskustelunavaus. Huonosti perusteltu lista on pelkkä provokaatio, mutta sellaiseen viskikirjailija Ian Buxton ei sorru. Voisinpa väittää, että hänen uusin teoksensa 101 Legendary Whiskies You’re Dying To Try But (Possibly) Never Will (Hachette Scotland, 2014) on 101 Whiskies -sarjan paras kirja.

Sarjan ensimmäinen teos käsitteli skottiviskejä, toiseen mahtui mukaan viskejä ympäri maailmaa. Kolmannella teoksella Buxton iskee kiinni legendaarisiin viskeihin.

Jo pelkästään otsikon perusteella ennakkokäsityksiä syntyi ainakin minulla enemmän kuin sarjan aiemmista kirjoista: Ainakin Malt Millin on oltava mukana, samoin muutaman The Macallanin ja The Dalmoren kristallidekantterin… Ja Gordon & MacPhailin pullottama 70-vuotias The Glenlivet löytyy varmasti. Mutta jos Black Bowmore ei ole mahtunut mukaan, kirjaa voi pitää fiaskona.

Buxton_101_Legendary_Whiskies_003Buxtonin kirjaa ei tarvitse kauan lukea, kun sisäinen debatti alkaa – siihenhän nämä listaukset tähtäävät. Totta kai Black Bowmore 1964 on ansaitusti mukana, mutta kyllä jokin Moon Importin Birds-sarjan Bowmore olisi kuulunut kirjaan sen kaveriksi. Ja miksi Lagavulinilta on mukana Distillers Edition 1979/1997 eikä vuonna 1985 tislattu ja vuonna 2007 pullotettu 21-vuotias? Ja miksi Ardbegiltä ovat mukana 1965 ja Galileo, kun kumpikaan ei asiantuntijoiden mielestä kuulu laadullisesti aivan tuotannon terävimpään kärkeen? Mieluummin 1974 Provenance ja 1976 Manager’s Choice, jos minulta kysytään. Osa esittelyistä on kaiken lisäksi pelkällä tislaamotasolla: Dallas Dhu, Port Ellen… Olisi ollut mielekästä vaikka poimia Port Elleniltä mukaan toinen vuoden 1978 Rare Malts -pullotteista, kun Brorakin on kirjassa ansaitusti esillä nimenomaan vuoden 1972 Rare Malts -pullolla.

Onneksi Buxtonin kirjassa lista on vain yksi taso kokonaisuudesta. Parhaimmillaan teos on tarinoissa ja anekdooteissa, joita Buxton latelee pullote-esittelyissä. Listat ovat vain lukijalle syy tarttua tähän kirjaan. Ja hei, Loch Dhu on todella mukana – mikäs sen parempaa! Totta kai myös Macallanin ja Dalmoren kristallit ovat listoilla, samoin Gordon & MacPhailin 70-vuotias Glenlivet. Buxton jaksaa kuuliaisesti kertoa niidenkin tarinat. Hän on vienyt tarinallisuuden itse asiassa niin pitkälle, että jatkaa usein tekstiä siitä, mihin edellisen pullotteen kohdalla jäi. Siinä mielessä pelkkä selailu ei tuo tälle teokselle oikeutta kokonaisuutena.

Buxton_101_Legendary_Whiskies_002Kaikkineen Buxton on jakanut valitsemansa pullotteet neljään ryhmään. ”Lost Legends” sisältää museotavaraa, historian hämärään kadonneita harvinaisuuksia – esimerkiksi sen Malt Millin. ”Luxurious Legends” esittelee pulloja, joita harvinaisuuden vakuutena on korkea hinta – The Macallanilla ja The Dalmorella niitä riittää. Kolmantena ryhmänä on ”Living Legends” edelleen saatavissa olevia viskejä, joita Buxton arvostaa ja joiden hän ennustaa nousevan legendaarisiksi (jostain syystä niihin kuuluu Buxtonilla myös Ardbeg Galileo). Neljäs ryhmä on ”Whisky Legends”, joka sisältää kaiken muihin ryhmiin kuulumattoman sisällön, ihmiset ja tislaamot, joihin liittyy jotain legendaarista. Viskeistä siihen ryhmään on mahtunut esimerkiksi Michael Jackson Blend.

Olin etukäteen ajatellut, että Buxtonin kirjassa saattaa olla yksi tai kaksi viskiä, jonka olen maistanut. Ehkä viimevuotinen Bunnahabhain 40 yo, tuskin paljon muita. Olin väärässä. Tuota Bunnaa ei listalla ollut, mutta sen sijaan kirja sisältää valtavan määrän ihan perustavaraa, ”Living Legends” -osastoa: Glenfiddich 12 yo, The Glenlivet 18 yo, Talisker Storm, Hibiki 12 yo, Yamazaki 12 yo… Blendeistä ja jenkkiviskeistä on mukana Dewar’s White Labelin, Johnny Walkerin, Jack Danielsin ja Jim Beamin kaltaisia tuotteita. Legendaarisia ne ovat, totta kai, mutta ehkä sittenkin vain viskibisneksen kehityskulkujen kannalta. Niiden suhde kirjan otsikkoon on kieltämättä hiukan hankala, koska monen saatavuus on niin hyvä.

Buxtonilla on kyky nähdä ökykalliissa viskihankinnoissa räikeää huumoria. Ardbeg. A Peaty Provenance -kirjastakin tuttu tarina venäläisoligarkista, joka ostaa Ardbeg 1965:n viskikirjailijan kontakteilla, on päätynyt myös tähän teokseen. Jatkoksi Buxton kertoo, miten hän itse myi arvopullon mukana tulleen miniatyyrin taiwanilaiselle keräilijälle 650 punnalla. Samalla Buxton antaa alaviitteessä keräilyä koskevan arvokkaan neuvon:

It seemed an extraordinary amount of money at the time, though I’ve subsequently been told I could have gor £1,000 or more.*
* Collecting mini bottles is strangely addictive it seems. Don’t start would be my advice.

Buxtonilla riittää myös itseironiaa. Esimerkiksi nykyisestä Port Charlottesta verrattuna siihen alkuperäiseen Buxton kirjoittaa näin:

Thus far, Bruichladich have limited themselves to designating their peated style as Port Charlotte and, in fairness, it has done well. I even bought and bottled a cask of it myself – ’whisky writer pays for stuff’ – now that is legendary!

Buxton_101_Legendary_Whiskies_004The Macallan on Buxtonin 101 viskin sarjassa ykkönen yhteensä kuudella esittelyllä. Bowmorelta on mukana viisi pullotetta (tai kuusi, jos Largiemeanoch otetaan mukaan – ja miksei otettaisi), Glenfiddichiltä ja Springbankilta ja Glenmorangielta kolme, The Dalmorelta kaksi. Johnny Walkeriakin riittää kolmeen esittelyyn. Buxtonin valinnoissa hiukan huvittaa se, miten monen viskin kohdalla valinta osuu nimenomaan kuningatar Elisabet II:n kunniaksi julkaistuun pullotteeseen. Ehkä ne ovat tosiaan niin merkittäviä, mene ja tiedä.

Kaikkineen ajattelin, että Buxtonin lyö läjän klassikkopulloja vasten kasvoja ja osoittaa, etten tiedä viskistä mitään. Niin ei tapahtunut, täysin ufoja viskejä tuli sivuilla vastaan vain muutama. Niistä uusista tuttavuuksista olin kiitollinen, luin niistä mielelläni – esimerkiksi Buxtonin omasta osuudesta tynnyrivahvuisen Glenmorangie Native Ross-shire -viskin tuomisessa markkinoille. Toisaalta 101 Legendary Whiskiesiin voi helposti tarttua, vaikka ei tietäisikään viskistä kovin paljon.

Sitä paitsi Buxtonin tekstiä lukee aina mielikseen: se on yhdistelmä tärkeilemätöntä tyyliä, raudanlujaa asiantuntemusta ja silkkaa hauskuutta. Monta viskiäkin jäi kirjasta käteen, sellaista, jota voisi olla vielä ihan mahdollista saada jostain käsiinsä. Niihin kuuluu esimerkiksi Convalmore 28 yo 1977/2005, jota pitää vielä joskus päästä maistamaan. Mutta Tomintoul 14 yo:n jätän väliin, kiitos vain – etenkin kun kyse on 105-litraisesta megapullosta. En saisi sitä ikinä juotua.

John McDougall & Gavin D. Smith: Wort, Worms and Washbacks

Gavin D. Smithin kirja Stillhouse Stories – Tunroom Tales sisälsi niin mielenkiintoisia tarinoita viskin tekemisen historiasta, että halusin tarttua sen jälkeen myös Smithin kirjoittamaan elämäkertaan yhdestä viskivaikuttajasta. John McDougall ehti työskennellä urallaan kymmenissä tislaamoissa ja uransa loppupuolella myös johtaa monia. Wort, Worms and Washbacks. Memoirs from the Stillhouse (Neil Wilson Publishing, 2001) kertoo hänen tarinansa.

John McDougall tuntuu elämäkerran perusteella antaneen kaikkensa viskille. Hän on ollut aina valmis lähtemään sinne, missä häntä on tarvittu. Muutaman kerran tuli tunne, että kirja olisi kaivannut second opinionia, mutta niiden puuttuminen etenkin perhe-elämän osalta selittyi teoksen lopulla: ensimmäinen pitkä avioliitto päättyi eroon. Oli miten oli, McDougallilla on paljon kerrottavaa viskin valmistamisesta ja kaikesta, mitä viskiin on vuosien varrella liittynyt.

McDougallin viskiura alkoi 22-vuotiaana vuonna 1963 Aultmoren tislaamolta. Sieltä hän päätyi harjoittelujakson jälkeen toiseen DCL:n tislaamoon Knockdhuun, sen jälkeen Imperialiin ja sieltä Dailuaineen. Välissä hän ennätti naimisiinkin, ja rugbya tulee pelattua. Vuonna 1968 McDougall värväytyi William Grant & Sonsin palvelukseen ja päätyi The Balvenien päällikköpaikalle. Siellä tärkeäksi tehtäväksi tuli tuotannon hyötysuhteen viilaaminen, eli kuinka paljon viskiä saadaan tietystä määrästä raaka-ainetta.

Balvenien aikoina McDougallille sattui kaikenlaista konfliktiakin. Kun Customs & Excise officer Ron Pickthall ratsasti McDougallien puutarhan läpi kesken teeajan, tislaamomestarilla kiehahti oikein kunnolla. Lopulta tarvittiin sovitteluratkaisu, kun miesten yhteistyöstä ei tullut arjessa enää mitään. Pickthall sai tietyin rajoituksin ratsastaa McDougallin pihamaalla. Koko Balvenie-osuus tarinassa tuntuu sympaattiselta ja pittoreskilta, ja perheyhtiö William Grant & Sonsia McDougall kehuu kaikista alan yhtiöistä ehdottomasti vuolaimmin.

Uutta kierrettä McDougallin tarina saa, kun Speyside vaihtuu Islayn saareen. Huhtikuussa 1970 McDougallille tarjottiin Laphroaigin distillery managerin paikkaa, ja 28-vuotias mies päätti muuttaa Islaylle vaimonsa kanssa. Laphroiaig oli noihin aikoihin D Johnston & Co (Laphroaig) Ltd:n omistuksessa, ja legendaarinen Bessie Campbell oli vielä mukana kuvioissa. Käytännössä tislaamo oli kuitenkin jo Long John Internationalin käsissä. Se oli sitä aikaa, kun Port Ellen tislaamo oli vielä täydessä vauhdissa, ja muutenkin näkymät viskimarkkinoilla näyttivät varsin lupaavilta. Ja vähän myöhemmin myös Port Ellen Maltingsin tuotannosta kiisteltiin, kun DCL ei ensin halunnut myydä mallastettua ohraa kilpailijoilleen.

Laphroaigilla McDougall saavutti jälleen menestystä tehostamalla tuotantoa. Sattuipa hän tutustumaan Long Johnin johtajiinkin. Kovat näytöt antanut kolmikymppinen McDougall sai huhtikuussa 1974 siirron eteenpäin urallaan, Tormoren tislaamon johtoon.

Tormore oli McDougallille tärkeä tislaamo. Se oli perustettu 1960, mutta asioita oli hoidettu siellä niin kehnosti, että McDougallin osaamiselle tuli todellista käyttöä. Lisäksi hän ennätti vuoden 1975 aikana tavata siellä monia turistiryhmiä. Niistä eräs suomalainen porukka oli jäänyt McDougallille erityisesti mieleen, hänen oman mokansa takia.

Because it was reckoned to be such a showpiece distillery, Tormore attracted visiting groups from all over the world. On one occasion we were entertaining a Finnish party, and after a buffet lunch in the recreation hall, I was making a short speech to them as I usually did, when I got my sums mixed up, and welcomed, ’Our visitors from the Land of the Rising Sun.’ There was a deathly silence, which puzzled me. It was only after the group has left the distillery that I realised what I had said, and that Finland was the ’Land of the Midnight Sun’.

On helppo kuvitella 70-luvun suomalainen delegaatio, joka seisoo huonosti istuvissa ruskeissa puvuissa täysin mykkänä tislaamon pomon edessä. Kaikki ovat tajunneet, että mies on puhunut läpiä päähänsä, mutta kukaan ei kehtaa tai osaa kohteliaasti korjata virhettä. Liikuttava tilanne.

Tormoren jälkeen McDougallin ura alkoi etääntyä konkreettisesta tislaamotyöstä. Häntä tarvittiin ensin auttamaan Glenugien kanssa, sitten vuodesta 1977 alkaen jo pääkonttorilla Glasgow’ssa. Long John International oli myyty 1974 Whitbreadille, ja kun konserniin kuului myös panimoyhtiö, McDougall päätyi hetkeksi oluenkin kanssa tekemisiin. Lopulta hänestä tehtiin Quality Assurance Manager, jonka toimenkuva oli varsin epäselvä. Aika ei ollut hauskaa edes McDougallille itselleen. Viimeiseksi herrahissi toi hänelle General Manager of Distilleries -tittelin ja entistä enemmän vaikeasti hallittavia vastuita. Hän irtisanoutui Long John Internationalin palveluksesta vuoden 1984 lopussa.

McDougall ehti tehdä Long Johnin jälkeen kuitenkin vielä yhden työuran – Campbeltownissa. Syksyllä 1986 hänet palkattiin distillery manageriksi Springbankin tislaamoon. Tuon vuoden marraskuussa McDougall aloitti J&A Mitchell & Co:n palveluksessa, ja jos Long Johnissa oli ollut paljon sisäpolitiikkaa ja hämäriä kiemuroita, tilanne ei ollut uudessa työpaikassa paljon helpompi. Toimitusjohtaja Hedley Wright paljastui aikaa myöten melkoiseksi munapääksi, ja he päätyivät McDougallin kanssa käymään oikeuttakin toisiaan vastaan. Campbeltownissa myös McDougallin perhe hajosi, vaimo lähti tyttären kanssa takaisin Speysiden rauhaan ja poika jäi isänsä luokse. (Aikaa myöten McDougall kyllä löysi myös uuden vaimon.)

Springbankissä tapahtui sisäinen muutos vuonna 1990, kun 26-vuotias Gordon Wright, Hedley Wrightin veljenpoika, saapui mukaan kuvioihin. Vuonna 1992 he yrittivät ostaa Glen Gariochin tislaamon Morrison Bowmorelta, mutta kauppa jäi toteutumatta, koska japanilainen Suntory osti Morrison Bowmoren eikä enää halunnut luopua Aberdeenshiren tislaamostaan. J&A Mitchell & Co omisti myös Skotlannin vanhimman yksityisen pullottajan Cadenheadin, minkä kanssa toimiminen oli McDougallille opettavaista.

Vuosien 1995–1996 taitteessa McDougall järjesti J&A Mitchellille hiukan hässäkkää Gordon Wrightin kanssa, kun he perustivat omin päin Aberdeen Distillers Ltd:n. Siitä Hedley Wright suuttui ja järjesti McDougallin oikeuteen. Sen jälkeen sekä McDougall että Gordon Wright jättivät J&A Mitchell & Co:n vuoden 1996 aikana. Gordon Wright meni kimppaan vanhojen tuttujensa Mark Reynierin ja Simon Coughlinin kanssa – siitä yhteistyöstä syntyi Murray McDavid, Cadenheadin kova kilpailija laadukkaana yksityisenä pullottajana. McDougall perusti Calchou-viskiyhtiön, josta ei kuitenkaan enää juuri kuultu.

McDougallin tarinan opetus on, että viskiteollisuus on ollut ennen kaikkea ihmisten välistä toimintaa. Oikeat tyypit ovat pystyneet melkein mihin tahansa, väärät tyypit ovat tuhonneet kokonaisia tislaamoja. McDougall on kuulunut niihin oikeisiin tyyppeihin.