Jos haluaa snobin maineen, kannattaa kohdata kaikenlaiset alkoholijuomat mahdollisimman monimutkaisella tavalla. Esimerkiksi viinilasin jalasta tulee pitää vain tietyillä sormilla kiinni ja vaihdattaa ravintolassa erikoisolutta varten aina toisenlainen lasi kuin missä moukat sitä tarjoilevat. Samantyyppisiä sääntökokoelmia on otettavissa käyttöön myös viskille, ja niiden avulla voi tehokkaasti nolata kaikki muut ihmiset ympärillään.

Viskin maisteluun liittyy monenlaisia tapoja ja tottumuksia. Ajattelin kertoa omasta maisteluprosessistani. Taka-ajatuksena tässä on tietysti madaltaa rimaa sen suhteen, ettei viskistä nauttimiseen tosiaan tarvita mahdotonta sääntökokoelmaa eikä pilkuntarkkaa prosessia ylipäänsä. Kukin voi tehdä sen tyylillään. Toisaalta olen itsekin ollut aina kiinnostunut siitä, miten ihmiset viskiään maistelevat, joten ajattelin avata omia tapojani. Tästä on minulta kysyttykin, joten katsotaan, saanko mitään järkevää selitysten kokoelmaa aikaiseksi.

Alkujaan olin hyvinkin tarkka. Pelkäsin, että jos sotken maisteluprosessini jotenkin, menen jo heti alkuvaiheessa täysin vikaan: maistan väärin. Luin tiukkoja ohjeistuksia siitä, miten ennen viskin nauttimista huone tulee tuulettaa huolellisesti ja ylipäänsä välttää samassa tilassa kaikenlaisia ruoan tuoksuja ja muita elämisestä syntyviä häiriöitä. Kaikenlaiset ulkoiset ärsykkeet tulee poistaa. Television on oltava kiinni, musiikkia ei saa kuulua, valaistuksen on syytä olla himmeää ja puhelinkin olisi parasta pitää kokonaan poissa näkyvistä.

Aloitinkin tällaisella tiukalla systeemillä. Viski kaadettuna lasiin, ei pulloa näkyvillä, pelkät muistiinpanovälineet ja vesilasi vierellä. Käytin tuoksu- ja makukuvauksiin aina samaa kynää ja samanlaisia muistilappuja, eli tein nuotit käsin. Kun maistelusessio oli ohi, siirsin tiedot muistilapulta tietokoneelle Word-tiedostoon, joka oli pohjiltaan vakioitu. Sen jälkeen täytin olennaiset palikat siitä erikseen myös Exceliin.

Tiettyjä käytäntöjä olen noudattanut noista ajoista asti. En yleensä pidä mitään ruutuja päällä tai musiikkia soimassa maistelun aikana, mutta nuotit olen kirjannut jo ainakin kymmenen vuoden ajan ensisijaisesti suoraan läppäriin, kun alkuperäiset muistilaput loppuivat enkä hankkinut uusia. Word-tiedostopohja on yhä täsmälleen sama kuin alkuaikoina, samoin Excel-tiedosto. Olen kokenut, että määrämittaiset paikat pakottavat sopivasti tiivistämään havaintoja tai joissain tapauksissa uppoutumaan syvemmälle. Siirrän maistelunuotit Word-tiedostosta tänne blogiin ja kirjaan sen jälkeen siihen ympärille jonkinlaisen johdannon ja viittaukset muiden kommentteihin samasta viskistä. Mutta mitään tiukkoja käytäntöjä en tosiaan ole noudattanut enää valaistuksen tai tuuletuksen osalta. Sen verran olen kuitenkin oppinut luottamaan prosessiini.

Prosessiin olennaisena osana kuuluvasta viskilasista olen joskus ajatellut tehdä ihan oman postauksenkin, mutta se on lopulta jäänyt. Ehkä siksi, etten koe sitä sittenkään kovin mielenkiintoiseksi asiaksi – se ei laajene teemana itseään suuremmaksi eikä kerro oikein mistään muusta kuin siitä lasista. En ole lasifanaatikko, vaikka myönnän, että lasilla on oma vaikutuksensa sen sisällön aistimiseen. En kuitenkaan halua suurennellakaan tuota vaikutusta. Glencairnin ja Royal Leerdamin viskilasien välinen ero ei ole dramaattinen. Voin sujuvasti käyttää kumpaa tahansa.

Nykyään olen mieltynyt Royal Leerdamin Specials-lasimalliin, koska sen kapea jalka on miellyttävä kädessä ja lasin pieni pesä toimii isompaa Glencairnia paremmin nimenomaan pienillä viskimäärillä: oma annokseni on aina lähes poikkeuksetta kolme senttilitraa, joskus kaksi. Toisaalta kaapissani on myös pieniä Glencairneja ja Copita-laseja erilaisine variaatioineen, mutta enemmän kyse on tottumuksesta. Kun maisteluprosessi on laseineen aina samanlainen, voi keskittyä kokonaisvaltaisesti itse viskiin.

Maistelusession jälkeen pesen lasin aina reippaalla vedellä ja kuivaan puhtaaseen pyyhkeeseen. En käytä viskilaseille ikinä mitään pesuainetta, koska pelkään aineista jäävän jonkinlaisia jäämiä tai tuoksuja (esimerkiksi uudistunut Fairy on tässä suhteessa aivan kammottavaa myrkkyä). Viskilasin rinnalla käytän pientä vesilasia, josta laitan vesilisää pikkulusikalla viskin sekaan. Joskus saatan hulauttaa vettä vähän enemmänkin mukaan – kun aikoinaan näin ihan omin silmin, miten legendaarinen David Stewart laimensi iäkkään Balvenie-viskinsä jättimäisellä vesilisällä, en ole itsekään enää ollut turhantarkka, jos vettä tekee mieli lisätä enemmänkin.

Olen kokeillut myös niin sanottua Hicks-lisää, jossa on kiistatta etuna viskin pysyminen sen alkuperäisessä pullotusvahvuudessa koko ajan, koska vettä lisätään vain suussa olevaan viskiin. Mutta syystä tai toisesta haluan aina aistia viskini vesilisällä myös nenän kautta, koska vedellä laimennettu viski muuttuu myös kokonaisuutena jonkin verran. Perinteinen menetelmä on siksi ollut minulle toimivampi.

Maisteluprosessini luonnollisesti mukautuu olosuhteisiin. Olen maistellut viskejä kodin lisäksi monenlaisissa baareissa, mökeillä, kulkuneuvoissa, taivasalla ja teltassakin. Välillä teen maistelunuotit puhelimen muistioon, joskus hyvinkin viitteellisinä. Aina vesilisääkään ei ole ollut mielekkäästi saatavilla, ja olen hyväksynyt tilanteen. Olen myös maistellut viskejä monenlaisissa porukoissa ja osallistunut maistelun lomassa keskusteluihin, myös maisteltavasta viskistä. Se tietysti välillä vähän vaikuttaa nuotteihinkin, kun ihmiset alkavat hokea ääneen omia havaintojaan. En pidä sitä lopulta lainkaan huonona asiana.

Useita viskejä maistelen samalla kertaa aniharvoin. Joskus vierellä on yksittäinen verrokki, joka voi olla esimerkiksi saman viskin aiempi editio tai jokin muu maistamiselle olennainen vertailukohta. Silloin sille on aina painava peruste. Ymmärrän Whiskyfunin Serge Valentinin ja Angus MacRaildin metodin vertikaalimaisteluista ja useiden viskien ottamisesta kerralla maisteluun niiden keskinäisen vertailun takia, mutta itselläni ei kestäisi suu, pää eikä elimistökään sellaista – etenkään päivästä toiseen. Mutta varmasti siinä pystyy asettamaan viskejä paremmuusjärjestykseen vahvemmin perustein, kun on viisi tai kuusi viskiä kerralla käsittelyssä.

Välillä tietysti itsekin maistelen viskejä sarjallisesti, mutta nykyään sitä tapahtuu erittäin harvoin. Esimerkiksi neljän viskin maistelusetitkin jaan lähtökohtaisesti vähintään kahteen eri sessioon, mahdollisesti vieläkin useampaan. Minkäänlaisia ”maun kalibrointiin” tarkoitettuja lämmittelyviskejä tai oluita en ole ikinä harrastanut maistelun pohjalle, en ole vain kokenut tarvitsevani sellaisia. Jos kyseessä on useamman viskin tasting – mihin en ole viime vuosina enää juuri osallistunut – välissä on tullut syötyä kurkkua, suolakeksejä ja patonkia. Joskus on tullut haisteltua kahvipapuja ja jopa huuhdeltua suu vodkalla, kun on vaihdettu savuviskistä savuttomaan. Ihan toimivia metodeja, mutta ei viikoittaiseen käyttöön kotona.

Oikeastaan kaikkea tätä teknistä puolta ja ulkoisia puitteita mielenkiintoisempi osa maisteluprosessia on se, miten kulloinkin tulen päätyneeksi tiettyihin kuvauksiin käsillä olevasta viskistä. Se on myös se vaikeasti kuvailtava osuus koko prosessista.

Sinällään viskin tuoksun ja maun sanallinen kuvaileminen on ollut itselläni koko harrastuksen kovassa ytimessä alusta saakka. Olin maistellut useita kymmeniä erilaisia viskejä, ennen kuin kirjoitin niistä ensimmäistäkään sanaa. Kaikki alkoi kuitenkin toden teolla vyörymään siitä hetkestä, kun tajusin, etten voi enää erottaa, mitä eroa käsillä olevalla viskillä on verrattuna siihen toiseen vähän samantyyppiseen viskiin, jota olin nauttinut muutamaa kuukautta aiemmin. Oli pakko keksiä jokin keino tallettaa ja verrata. Sen takia aloin vähitellen kirjoittaa tuoksu- ja makukuvauksia talteen. Ensimmäiset lukemani viskikirjat antoivat siihen hyviä malliesimerkkejä, joten metodia ei tarvinnut kokonaan keksiä omasta päästä. (Näitä harrastukseni alkuvaiheita muistelinkin taannoin erillisessä blogipostauksessa.)

Aluksi kuvailuni oli hyvin niukkaa ja geneeristä. Tuoksu savuinen ja hiukan tuhkainen, maku savuinen, pippurinen ja kitkerä, jälkimaussa savua ja tammea. Se auttoi kuitenkin luomaan ensimmäisiä eroja viskien välille – ja laajeni nopeasti. Aloin myös alusta saakka pisteyttää maistamiani viskejä, ja siitä prosessista olen jo yhdeksän vuotta sitten kirjoittanut erillisen postauksen, jonka pääkohdat ovat edelleen täysin relevantit. Nykyään tuntuu, että voisin periaatteessa luopua pisteyttämisestä, mutta siihen on syntynyt polkuriippuvuus. En halua poiketa polulta, jota olen kulkenut jo näin pitkälle, vaikka sillä ei enää olekaan samanlaista merkitystä kuin aikoinaan.

Nykyään suurin osa maistelemistani viskeistä asettuu muutaman pisteen haarukkaan hiukan 80 pisteen yläpuolelle. Sehän on siis jo ajatuksena varsin naurettava. Yli 90 pisteen viskien kohtaaminen on parin viime vuoden aikana romahtanut todella harvinaiseksi tapahtumaksi, osittain hintatason jyrkän nousun ja osittain ikäviskien vaikean saatavuuden takia. Ja vastaavasti alle 80 pisteen laatutasolta haiskahtavia viskejä olen tietoisesti vältellytkin. Voin nauttia viskiä niin harvoin ja niin vähän kerrallaan, etten kerta kaikkiaan ole halunnut tuhlata viikoittaista viskihetkeäni valitsemalla siihen jotain lähtökohtaisesti ala-arvoista. Lopputulos on siis väistämättä keskiarvoistunut rankasti.

Tietty vakioituminen näkyy myös maistelunuoteissani. Huomaan mieltyneeni tiettyyn terminologiaan, tiettyihin sanoihin. Niin käy varmasti kaikille, jotka nuotittavat satoja tai tuhansia samantyyppisiä juomia. Usein lähden kirjaamaan ensimmäisiä havaintojani hyvin yleiseltä tasolta: savuinen, tamminen, mausteinen, vaniljainen, sherryinen… Vähitellen havainnot tarkentuvat, kun maistelu etenee. Savuinen täsmentyy esimerkiksi napakkaan nuotiosavuun, muhkeaan turvesavuun tai tukahdutettuun tuhkaiseen savuun. Sherryisyys jakautuu usein joko ylikypsän hedelmäiseen tyyliin, kitkerään ja kahviseen tyyliin tai hapokkaaseen, jopa hiukan jalohomeiseen ja fino-sherryä muistuttavaan tyyliin. Rupean ikään kuin seikkailemaan tuoksun ja maun ensin esiin nousevissa pääpiirteissä ja uppoudun vaistonvaraisesti pidemmälle.

Joskus kuvittelin, että voisin vakioida tuoksu- ja makukuvaukset helposti käyttämällä erilaisia makuympyröitä ja luokittelujärjestelmiä. Ympyröisin vain sopivat termit tarjolla olevasta valikoimasta eikä tarvitsisi keksiä itse tyhjästä oikeastaan mitään.

Ensimmäisiin ostamiini viskikirjoihin lukeutui David Wishartin Whisky Classified. Choosing Single Malts by Flavour (Pavilion Books, oma editioni vuodelta 2006). Luokittelumetodologian tohtori Wishart vei maisteluprosessin aivan omalle tasolleen ja onnistui lajittelemaan kaikki viskit klustereiksi nimettyihin luokkiin A–J. Muistan, miten tuon kirjan lukemisen jälkeen yritin löytää lonkalta maistamalleni viskille oikean klusterin, ja lähes aina epäonnistuin katkerasti. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana viski on luonteeltaan hyvin ambivalentti ja että saman tislaamon viskit voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan monin tavoin. Ambivalentilla luonteella tässä tarkoitan siis sitä, että usein erityisesti siellä parhaan pään viskeissä ilmenee samanaikaisesti jopa vastakkaisia ominaisuuksia: kuivia ja makeita piirteitä, kitkeryyttä ja pehmeyttä, lääkemäisyyttä ja saman piirteen hetkellistä katoamista.

Wishart pelkistää kaikki viskit omassa mallissaan kymmeneen klusteriin, joiden spektri ulottuu A-ryhmän täyteläisistä ja makeista viskeistä J-ryhmän kuiviin ja turpeisiin viskeihin. Jokaisella viskillä maun perusominaisuuksia on kaksitoista, ja jokainen ominaisuus pisteytetään asteikolla 0–4. Esimerkiksi lääkemäisyyden kohdalla nolla tarkoittaa sitä, ettei ominaisuutta löydy, kun taas nelonen kuvastaa, että sitä on huomattavasti.

Wishartin makukartan kaksitoista perusominaisuutta ovat body, sweetness, smoky, medicinal, tobacco, honey, spicy, winey, nutty, malty, fruity ja floral. Olen jo aiemmin kirja-arviossani Wishartin kirjasta todennut, että jos tästä mallista hakee jotain hyvää, keinotekoinen viskien lajittelu Skotlannin maantieteellisten alueiden mukaan saadaan siinä viimein romutettua. Savuista viskiä löytyy muualtakin kuin Islaylta, eikä kaikkia Islay-viskejä tarvitse niputtaa lähtökohtaisesti savuisiin, koska sinnekin mahtuu myös savuttomia viskejä.

Wishartin mallissa on kuitenkin vakavia puutteita. Syvällinen ongelma on, että se saa viskin tuntumaan juomalta, joka pelkistyy yksityiskohdikseen. Aukottomaksi laadittu malli alkaa nopeasti vuotaa, kun siihen sovittelee tislaamoiden perustuotteiden rinnalle esimerkiksi kausijulkaisuja ja indie-pullotteita. Taliskerin peruskymppi solahtaa malliin ihan asiallisesti, mutta sen vierelle ei tarvitse laittaa kuin esimerkiksi Port Ruighe, profiili näyttää aivan toisenlaiselta. Pysytäänkö silloin vielä samassa klusterissa? Voidaanko väittää, että Talisker on ”samanlaista” kuin Ardbeg, Caol Ila ja Lagavulin? Entä kuka on ylin auktoriteetti sille, saako viski esimerkiksi spicy-ominaisuudestaan kaksi, kolme vai neljä pistettä? Lisäkysymyksiä alkaa tulla loputtomasti. Mitä pidemmälle tätä kuviota pohtii, sitä hyödyttömämmältä tällainen klusterijako alkaa tuntua. Ymmärrän myös, miksi Skotlannin viskiteollisuus ei ole innostunut Wishartin mallista. On paljon helpompi myydä kuluttajille Islayn savuista viskiä kuin J-klusterin viskiä tislaamosta, joka tislaa myös D-klusterin savutonta viskiä.

Muutaman kuukauden tuskailun jälkeen laitoin Wishartin kirjan hyllyyni enkä ole sitä sieltä enää sen jälkeen juuri pois ottanut. Aloin etsiä muita tapoja lähestyä viskin haistelua ja maistelua systemaattisesti.

Wishartin jälkeen kokeilin kaikenlaista omin päin. Näin viskejä väripaletin mukaan, mutta kun useampi kuin joka toinen viski alkoi ensisijaisesti tuntua keltaiselta, tajusin, ettei siinäkään ole paljon järkeä. Sen jälkeen luin paljon Michael Jacksonin klassisia viskikirjoja. Jacksonin oma maisteluprosessi ja idiosynkraattiset mieltymykset olisivat kokonaan oman postauksensa aihe, mutta Jacksonin teos Whisky. The Definitive World Guide (Dorling Kindersley, 2005) tiivistää olennaisen oikein hyvin. Siinä jokaisen viskin tyypilliset aromit ja vivahteet lähtevät paljolti viskin tuotanto- ja kypsytystavasta ja -paikasta. Viljaiset piirteet ovat seurausta käytetyn ohran laadusta, käytetty vesi tuottaa tietyntyyppisiä vivahteita, turpeella on oma roolinsa, samoin itse tislausprosessin kestolla ja pannujen muodolla. Käytetty tammi on isossa roolissa, samoin kypsytysalueiden suolaiset ja merelliset ulottuvuudet. Jackson nostaa esiin myös tislaamon maaperän kanervaisuuden ja nykyään varsin kiistanalaisetkin terroir-ulottuvuudet. Kaikesta huolimatta Jacksonin lähestymistapa ei tunnu järin systemaattiselta, ja jokainen Jacksonia lukenut huomaa nopeasti, ettei tällaisen systemaattisen prosessin vakioiminen ollut Jacksonille viskeissä tärkeintä.

Wishartin ja Jacksonin jälkeen tutkin Dave Broomin ja Diageon kehittämää The Flavour Mapia, jossa kaikki viskit asettuvat nelikenttään akseleille savuinen–hienovarainen ja kevyt–täyteläinen. The Flavour Map löytyy myös suomennetusta Suuresta Viskiatlaksesta (Readme.fi, 2010, alkuteos The World Atlas of Whisky). Siinä esitellyssä viskin päätyyppien nelikentässä Lagavulin 16 yo on siis täyteläisen ja savuisen ylälaidassa, Aberlour A’bunadh puolestaan täyteläisen ja hienovaraisen alalaidassa. Kevyiden viskien ääripäissä Ardbeg 10 yo löytyy savuisimpien ja kevyimpien ylälaidasta, Auchroisk 10 yo puolestaan hienovaraisten ja kevyempien alalaidasta. Hyvin läheltä nelikentän origoa löytyy esimerkiksi Clynelish 14 yo. The Flavour Mapsissa viskit on nelikentän lisäksi jaettu viiteen makuprofiiliin, jotka ovat 1) aromikas ja kukkainen, 2) hedelmäinen & mausteinen, 3) maltainen & kuiva, 4) erittäin täyteläinen ja 5) savuinen & turpeinen.

Kevyen ja täyteläisen välinen ero on ollut itselleni aina hyvin vaikea hahmottaa. Onko täyteläisyys lopulta makujen painavuutta vai enemmänkin viskin rungon jykevyyttä? Monesti viskeissä, joista tynnyri on ottanut kypsytyksessä yliotteen, tulee ensikohtaamisella sellainen vaikutelma, että viski olisi olevinaan täyteläinen, kun oikeasti täyteläistä onkin pelkästään tynnyrin tuoma vaikutus, jonka alle tisle on hautautunut. Ja jos arvioidaan lopputuloksessa vain tislettä, suurin makua tuova komponentti eli kypsytykseen käytetyn tynnyrin vaikutus sivuutetaan. Broomin tekstin perusteella tynnyrivaikutuksen voimakkuus on olennainen tekijä täyteläisyydessä, mutta en itse ole siitä määritelmänä oikein varma. Mahdollisesti totuus piilee jossain tisleen ja tynnyrivaikutuksen välillä.

Savuisuuden aste on puolestaan paljon kahtiajakautuneempi, koska turvesavuinen tisle tuottaa aina turvesavuista viskiä, ja mikäli savukomponenttia ei ole, sitä ei ole. Joskus savuisuutta voi toki tulla ylivuotona aivan aavistuksen verran prosessin jostain muusta vaiheesta, esimerkiksi savuviskiin aiemmin käytetystä tynnyristä. Lisäksi voi käydä ilmi, että kokonaisuudessa on käytetty esimerkiksi 5 ppm -tasolle miedosti turvesavuista tislettä sekoituksena osana. Mutta ei näillä piirteillä vielä kuuhun mennä. Savuisuudessa The Flavour Mapin suuri ongelma on, että se on samaan aikaan sekä akseliston yksi ääripää että yksi viidestä värillisestä makuprofiilista. Tällainen taksonomia saa ainakin oman pääni sekaisin. Miten täyteläinenkin voi olla sekä värikoodattu makuprofiili että akseliston ääripää? Mitä tarkemmin The Flavour Mapia katsoo, sitä vähemmän värikoodauksella on siinä edes merkitystä. Savuiset mustat ovat ylhäällä ja savuttomat kukkaiset ovat alhaalla. Maltaiset ja kuivat ovat kevyessä päässä vasemmalla ja täyteläiset ovat oikealla… täyteläisissä.

En saanut lopulta The Flavour Mapista oikein minkäänlaista työkalua itselleni mihinkään.
En halunnut lähteä asemoimaan kaikkia maistettuja viskejä neljään kenttään ja värikoodaamaan niitä sinne. Sen loppukaneetiksi itselleni jäi 14-vuotiaan Clynelishin sijoittuminen hyvin lähelle keskustaa. Ikään kuin kyseessä olisi viski vailla ominaisuuksia, vaikka vahamaisena viskinä se on luonteikas kuin mikä.

Parhaana työkaluna olen sittemmin pitänyt Charles MacLeanin luomaa Tasting Wheel -makuympyrää. Sen ehdoton hyvä puoli on, ettei se johdattele arvovalintoihin eikä vaadi ottamaan kantaa viskin tuoksussa tai maussa esiintyviin ambivalentteihin tekijöihin. MacLean käytti makuympyrässään mallina The Pentlands Scotch Whisky Researchin (nykyisen Scotch Whisky Research Instituten) vuonna 1978 luomaa makuympyrää, joka oli selvästi monimutkaisempi ja luotu viskiteollisuuden tarpeisiin.

MacLeanin ympyrässä on kuusi tislausprosessista juontuvaa sektoria ja kaksi kypsytykseen liittyvää sektoria. Tislaukseen liittyvät ovat cereal, fruity (or estery), floral (or aldehydic), peaty (or phenolic), feinty, sulphury (from organosulphur compounds) ja vastaavasti kypsytykseen liittyvät ovat woody ja winey (or extractives).

Eniten hyötyä olen löytänyt MacLeanin Tasting Wheelin tarkemmista ulottuvuuksista, joissa esimerkiksi kukkaisuuteen liittyvät hyväntuoksuisuuteen (fragrant), kasvishuoneen tuoksuun (green-house), lehtien tuoksuun (leafy) ja heinäisyyteen (hay-like) liittyvät komponentit. Ja niiden alta löytyy vielä runsaasti tarkempia määrittelyitä, esimerkiksi fragrant-komponentin alta löytää parfyymin, huuhteluaineen, kampaamon, neilikkaisuuden, kookoksen ja laventelin piirteitä. Nämä ovat tuntuneet ainakin itselleni riittävän avoimilta. Olen opiskellut makuympyrästä sanoja haistamilleni ja maistamilleni asioille.

Tässäkin makuympyrässä on hankaluutensa ja varjopuolensa. Jos ympyrää rupeaa tuijottamaan kesken viskin kohtaamisen, viskistä alkaa nopeasti löytää vähän kaikenlaista. Lisäksi makujen pääkategoriat ovat tässäkin mallissa edelleen limittyviä. Ainakin itse löydän herkästi lähes ympyrän vastakkaisilta laidoilta olevista feinty- ja fruity-sektoreista paljon samoja asioita: tietyntyyppinen makea sitruksisuus on hyvin lähellä hunajaa, samoin nahkaisuus ja kuivatut hedelmät ovat usein hyvin samoilla tonteilla. Myös ympyrässä vastakkaiset oily- ja peaty-sektorit sisältävät toisiaan hyvin lähellä olevia öljyisiä komponentteja, samoin woody- ja floral-sektoreissa on kummassakin puuelementtejä niin kuivissa lehdissä kuin tietyssä tallisissa vivahteissakin.

Kaikista hyvistä puolista huolimatta myös MacLeanin Tasting Wheel on viskin maisteluprosessissa korkeintaan apuväline tilanteeseen, jossa ei oikein pääse alkuun eikä kykene osoittamaan sormella mitään tiettyä tuoksun tai maun elementtiä. Usein itselläni viskin tuoksun ja maun vivahteet alkavat purkautua hedelmäiseltä, viiniseltä ja puuhun liittyvältä sektorilta. Myös rikkiset ja turpeiset elementit on suhteellisen helppo poimia. Hankalimpia ovat herkän kukkaiset ja etenkin tammen seasta vaikeasti paikannettavat muromaiset (cereal) ja hedelmäisen myslimäiset (fruity) piirteet.

Viskin tuoksun ja maun komponenttien poimimisessa on joskus samanlainen tunnelma kuin tähtitaivaan katselussa keskellä kaupungin valosaastetta. Tuntuu, että tietää, missä jokin tähtikuvio on, mutta ei vain pysty sitä suoraan kohti katsomalla näkemään. Tai on näkevinään jossain plejadit, mutta sitten ei näekään niitä siellä, missä kuvitteli niiden olevan. Vasta kun katsoo hiukan siitä sivuun, erottaa juuri ja juuri tähtikuvion olemassaolon. Yksittäinen tähti alkaa välkehtiä, kun suuntaa katseensa siitä hiukan ohi.

Samalla tavalla viskissä voi olla joskus sellaisia herkkiä piirteitä, joiden eteen joutuu näkemään vähän vaivaa. Olisi helppoa, jos voisi aina vain nostaa Tasting Wheelin esiin ja valita sieltä oikeat termit jokaiselle viskille. Tai jonkinlaisen sanapilven, josta vain ympyröisi oikeat sanat. Valitettavasti se ei toimi niin. Ja toisaalta se on hyvä: yleensä kaikkein suurimman tyydytyksen saa, kun tunnistaa jonkin hyvin erikoisen komponentin kaiken hälyn seasta ja pystyy vielä kuvailemaan sitä useammalla kuin yhdellä sanalla. Se saattaa jäädä koko viskistä päällimmäisenä mieleen ja olla asia, jonka muistaa siitä viskistä vielä vuosienkin päästä.

Siitä viskin tuoksu- ja makukuvausten kirjaamisessa on olennaiselta osin kysymys: vahvojen muistijälkien luomisesta. Tuoksuun ja makuun liittyvät muistot voivat olla todella voimakkaita, ja ne saattavat vuosienkin päästä avata mielessä kokonaisen aikakauden moninaisine yksityiskohtineen. Siksi moni myös yhdistää viskissä huomaamiaan yksityiskohtia oman elämänsä tuoksu- ja makumuistoihin. Viskin tuoksussa saattaakin olla samanlainen kukkainen vivahde kuin vaimon hajuvedessä oli ensitreffeillä. Lapsuuden mökkikesinä liiterissä oli juuri se tietty tuoksu, kun ukki teki kiehisiä ennen saunanlämmitystä. Ja kun uunista tyhjennettiin tuhkat, siitä nousi aina tällainen tuoksu. Mummon liinavaatekaapissa tuoksui aina tältä. Lapsena rintaan hierottiin juuri tämäntuoksuista Vicks Vaporubia. Ja sormeen liimattiin Hansaplastin kangaslaastari, joka haisi juuri tällaiselta.

Etiketin maistaminen on vielä oma ulottuvuutensa, jota ei voi sivuuttaa, kun maisteluprosessista puhutaan. Nykyään hyväksyn sen, että tiedän käsillä olevista viskeistä lähtökohtaisesti melko paljon. En hiplaa arvokkaita pulloja tai sivele näyttäviä etikettejä maistelun aikana, mutta en lähde tosiasioita vääristelemäänkään. Jos tiedän, että maistelussa on todella kallis viski, hyväksyn sen yhtenä maistelun taustatietona. Ja väistämättä se vaikuttaa, en edes kiistä sitä. Useissa sadoissa tai jopa tuhansissa euroissa liikkuvat viskit ovat väistämättä arvioitavina suhteessa siihen hintalappuun, vaikka en koskaan viskin hintaa lähdekään maistamaan. Etiketin maistaminen kuuluu siis asiaan, jos kyseessä ei ole sokkomaistelu.

Aloitan uuden viskin kohtaamisen aina samalla tavalla. Kaadan sen lasiin, usein jonkinlaisesta samplepullosta, ja laitan pullon tai samplen etiketteineen pois näkyvistä. Avaan tiedostopohjan. Haistelen viskiä, ensin hyvin kevyesti, sitten intensiivisemmin. Pidän suuni auki, jotta nenä-nieluontelo saa mahdollisimman paljon kosketusta tuoksun kanssa. Sitten maistan. Jälleen hyvin vähän, sitten vähän enemmän. Nielaisen ja tunnustelen jälkimakua. Palaan alkuun, alan haistella viskiä uudelleen. Sitten aloitan muistiinpanojen naputtamisen.

Ensimmäiset sanat ovat vain ilmassa leijuvia viitteitä, mutta vähitellen ne täsmentyvät, saavat hahmon. Aikani haisteltuani, maisteltuani ja nieltyäni viskiä lisään siihen vähän vettä. Ja sama alusta. Tätä kestää sitten aikansa: suoraviivaisissa viskeissä olen nopeammin valmis, moniulotteisemmissa hitaammin. Jossain vaiheessa uusia kuvailuja ei enää synny, ja pistemääräkin täsmentyy – usein voimakkaalla intuitiolla. Viski on saanut ansaitsemansa kohtaamisen. Makustelen hetken aikaa sitä vielä hiljaa.

Itse asiassa koko tämä viskien tuoksu- ja makukuvauksiin uppoutuminen on itselläni osaltaan seurausta yhdestä persoonallisuustestistä. Olen sittemmin tehnyt useita persoonallisuuteen ja toimintatyyliin liittyviä testejä ja ollut monenlaisissa mittauksissa mukana, mutta jotenkin se ensimmäinen vaikuttaa taustalla kaikkein eniten – ja muistan sen edelleen hyvin voimakkaasti. Olin silloin nuori, vähän yli kaksikymppinen, juuri työelämään siirtymässä. Otin testin suhteellisen tosissani enkä tiennyt, että tällaiset testit voivat olla epästabiileja, tuottaa erilaisina hetkinä erilaisia tuloksia samalle ihmiselle.

Persoonallisuustyyppini ytimessä oli tuolloin piirre, jossa intuitio voittaa tosiasiat. Testin mukaan elin mieluiten ideoiden maailmassa enkä voinut sitä kiistääkään. Testimateriaali myös kysyi, tunsinko vaikeuksia elää hetkessä. Kyllä. Olinko kohdannut hankaluuksia luottaa omiin aistihavaintoihini? Kyllä. Oliko järjestelmällisyys tärkeä osa tapaani olla maailmassa? Ehdottomasti. Testin osana annettujen elämäntapaneuvojen mukaan minulle olisi hyödyllistä oppia elämään hetkessä ja luottamaan omiin aisteihini, kehittää kykyä tarttua spontaanisti asioihin niitä etukäteen arvottamatta.

Tein testistä nopeat päätelmät ja ryhdyin toimiin. Aloin panostaa viileään analyysiin ja lisäsin kaikenlaisiin päätöksentekotilanteisiin itselleni metodeja, joissa annoin asioille faktapohjaisesti numeerisia arvoja. Tein valintatilanteista taulukoita ja arvovalinnoista nelikenttiä. Kaikista heikkouksistani suurimpana kuitenkin hetkessä eläminen oli vaikeaa, koska olin tottunut elämään intuitioni takia tulevaisuudessa. Siinä kohdassa löysin viskin.

Ensin sain viskistä spontaaniutta elämääni (kuten voi kuvitella), mutta vähitellen järjestelmällinen ja arvottava puoli saivat vallan. Aloin keräillä viskistä kokemuksia ja antaa niille kokemuksille pisteitä. Siitä huolimatta viskistä tuli minulle ylittämättömän hieno tapa elää hetkessä. En keräile viskipulloja vaan viskiin liittyviä kohtaamisia, aistihavaintoja, kokemuksia, tunne-elämyksiä. Edelleenkin maailma ympärilläni pysähtyy, kun kaadan viikoittaisen viskiannokseni lasiin ja hiljennyn sen ääreen. Ja kun olen täysin sisäistänyt oman prosessini, en edes ajattele sitä enää. Ajattelen pelkästään käsillä olevaa viskiä ja sen tuottamia aistielämyksiä. Oikein hyvänä päivänä en ajattele mitään, ainoastaan olen.