Islay

Caol Ila 13 yo 2000/2014, Malts of Scotland 54,9%

Caol Ila on siinä mielessä poikkeuksellinen Diageon tislaamo, että yksityisille pullottajille on jo pitkään riittänyt runsaasti tynnyreitä. Toki vuosituotannon määrä on sitä luokkaa, että riittäähän sitä.

Malts of Scotlandin miniatyyreista on vuorossa vuonna 2000 tislattu ja ex-bourbontynnyrissä 13 vuotta viettänyt Caol Ila.

Caol Ila 13 yo 2000/2014, Malts of Scotland

(54,9%, Malts of Scotland, 2000–2014, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 14018, 245 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Meetvurstia ja turvesavua. Kunnon meetvurstia tosiaan, rasvaista, lihaisaa ja hiukan makeaa. Mietoa ananasta, avokadoa, vaniljaista makeutta, käsivoidetta. Rasvainen makeus ja hiilinen savu, oikein tyypillistä Caol Ilaa. Hyvä mutta hiukan yksipuolinen, suolaa ja jodia kyllä riittää. Vesilisä tuo mineraalisuutta ja hiukan nestesaippuaa pintaan.

Maku: Rasvainen suutuntuma, hyvin vahamainen. Meetvursti ja turve korostuvat heti. Hyvin suolainen, myös tammisuus tulee hiukan raakana läpi. Omenaa, kirpeää sitruunaisuutta, vaniljaa. Vahamainen makeus ja suolainen tammisuus. Jälkimaku alkaa makealla ananaksella ja omenalla, jopa hiukan hunajaisena. Lihaisuus, turve, suola, lääkemäisyys ja jodi maistuvat. Keskipitkä finaali ei tarjoile yllätyksiä. Vesilisä pehmentää tammisuutta mutta poistaa tiettyä potkua, joka tekee tästä kiinnostavan.

Arvio: Melko tyypillinen nuorehko Caol Ila. Pidän kyllä meetvurstista – tässä on siinä mielessä jotain, mikä jää mieleen. 86/100

Bowmore 12 yo 2001/2013, Liquid Library 52,9%

The Whisky Agencylla on pullotussarjoja jo enemmän kuin kukaan ehtii kirjata ylös. Nyt maistelussa on Bowmorea uudehkosta Liquid Library -sarjasta.

Tämän vuosituhannen puolella tislattu yksilö on viettänyt 12 vuotta refill-sherrytynnyrissä.

Bowmore 12 yo 2001/2013, Liquid Library

(52,9%, The Whisky Agency, Liquid Library, 2001–2013, Refill Butt, 484 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maitosuklaata ja lehtisavua. Toffeeta, maapähkinää, kirpeää marjaisuutta (katajanmarjaa, mustaherukkaa). Punaista omenaa, kurkkupastillia, makeaa salmiakkia. Tupakkaisuutta. Aavistus rikkiä, samoin jotain metallista – enemmän kuin vain poltettua tulitikkua. Siitä huolimatta miellyttävä kokonaisuutena. Vesilisä avaa merellisyyttä, suolaa ja jodia.

Maku: Pehmeän suklainen ja pyöreän turpeinen. Keskiraskas body, silkkinen suutuntuma. Turpeinen sherryisyys ja hunajainen kanervaisuus tuovat heti mieleen Highland Parkin. Havuisuutta, tammea, katajanmarjaa, herukkaisuutta, salmiakkia, hiukan tervaa. Rikki löytyy, mutta mausteisuus toimii. Jälkimaku on tumman kaakaomainen, salmiakkinen, turpeinen, espressoinen. Pähkinää, toffeeta, lopussa voimakkaaksi äityvä tupakkaisuus. Melko pitkäkin vielä. Vesilisällä balanssi säilyy, vaikka tupakkaisuus korostuu.

Arvio: Pienikin rikkisyys häiritsee minua aina sen verran, että lempiviskistä ei voi silloin olla kyse. Muuten tämä on herkullinen tapaus, Highland Parkin serkku Islayn saarelta. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Laphroaig Select 40%

Toukokuussa 2014 lanseerattu ikämerkitsemätön Select herätti jostain syystä avointa kauhua Laphroaig-faneissa, vaikka tislaamon nykyinen pomomies John Campbell kirjoitti viskistä varsin kauniisti kirjeessään Friend of Laphroaigin jäsenille.

Olorosotynnyreitä, uutta tammea, PX-tynnyreitä, quarter caskeja ja ties mitä muita yhdistelevä pullote on kuulemma kunnianosoitus Laphroaigin varhaiselle omistajalle Ian Hunterille (1886–1954).

Mutta NAS ja 40%, muuta ei siihen kauhuun kai nykyään tarvita. Maistetaan pois.

Laphroaig Select

(40%, OB, NAS, 2014, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen ja kuivakka. Kuivaa heinää, turpeisuutta, makeaa sitruunaa. Kuiva, kalkkinen ulottuvuus. Märkää villaa kuivumassa. Antiseptisia aineita, jodia, mineraalisuutta. Melko kuiva kokonaisuus. Ei säväytä muttei ole sinänsä viallinenkaan.

Maku: Savua ja lääkemäisyyttä kepeässä paketissa. Helppo lähestyä. Kuivaa heinää, turvetta, mietoa sitruunaisuutta, siinä mielessä seuraa tuoksun lupausta. Jodia ja suolaa, merilevää ja jotain osterimaista. Suutuntuma on kevyen pisteliäs ja body melko vetinen. Tuore tamminen tulee läpi, oikeastaan ihan mukavalla tavalla. Jälkimaku alkaa varsin tammisena ja paahteisena, valkopippuria ja mineraalisuutta esiintyy. Suolaa riittää, taustalla hiukan hunajaista makeutta ja sitruksisuutta. Keskipitkä, kevyt finaali.

Arvio: Laphroaig Light. Valtava määrä erilaisia tynnyreitä ja teknologiaa on takana siinä, että on tuotettu kevyt savuviski, joka on melkein yhtä hyvää kuin peruskymppi. Herää kysymyksiä, totta kai. Mutta eihän tässä mitään suoranaista vikaa ole. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 70/100. Whisky Monitor Database 82/100 (per 1). Whisky Magazine 80/100 (Neil Ridley), 76/100 (Martine Nouet).

Port Ellen 1982/2007, Berry’s Own Selection 56,1%

Tällä kertaa lasissa Berry Bros & Ruddin ex-bourbonissa kypsynyttä Port Elleniä.

Port Ellen 1982/2007, Berry’s Own Selection

(56,1%, Berry Bros & Rudd, Berry’s Own Selection, Cask #2850, 70 cl)

Tuoksu: Suolainen, hiilisavuinen ja kuivan sitruksinen. Jodia, merilevää, kosteaa rantakalliota. Savu on terävää mutta melko hentoa. Hiukan imelä makeus. Merisuolaa, heinää, aavistus tervaa, öljyisyyttä. Dieseliä, likaista turpeisuutta. Voimakas, suoraviivainen kokonaisuus. Vesilisä tuo esiin omenaa ja tammisuutta.

Maku: Suolainen aloitus, turvetta ja sitrusta. Melko hapokas ja mineraalinen, savuinen ja kalkkinen. Jodia, lääkemäisyyttä, antiseptisiä aineita. Tammen mausteet tuntuvat terävän pippurisina (valkopippuri, chili). Taustalla vaniljaisuutta, makeaa leivosmaisuutta. Sitruunaa, kirpeää omenaa, mantelia. Suutuntuma on pippurisen rapsakka ja öljyinen. Jälkimaku alkaa rasvaisena ja tammisena. Voimakas Key Lime Pie nousee hallitsemaan upeaa finaalia. Limettiä, mineraalisuutta, pippuria, suolaa, savua… Mahtava lopetus! Kestää pitkään, kuivuu tyylillä. Vesilisä korostaa maussa likaisen öljyisiä ja tunkkaisia sävyjä.

Arvio: Erittäin suolainen ja suoraviivainen yksilö, joka loistaa vasta jälkimaussa. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whisky Monitor Database 86/100 (per 4).

Andrew Jefford: Peat Smoke And Spirit

Andrew Jeffordin maineikas Peat Smoke And Spirit. A Portrait of Islay and Its Whiskies (Headline, 2004) ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten. Tajusin jokin aika sitten, etten ole koskaan lukenut sitä kannesta kanteen. Päätin korjata asian pikimmiten.

Nyt lukemisen jälkeen päällimmäinen tunne on, että teos on edelleen pääosin täysin relevantti. Jefford tunnettiin kirjan ilmestymisen aikoihin enimmäkseen viinikirjoittajana, mutta hänen kirjoittajankyvyillään viskin käsittely ei näytä tuottaneen sen enempää vaikeuksia. Teksti on sekä uskottavaa että ajoittain todella lennokasta. Lisäksi kirjan erinomainen tietosisältö saa palaamaan siihen myös myöhemmin.

Teoksen rakenne vuorottelee taustaosuuksien ja tislaamoesittelyiden välillä, mikä on mielestäni luonteva ratkaisu: Jefford ehtii aina luoda olennaisen kontekstin, ennen kuin siirrytään käsittelemään tislaamoa. Toki ratkaisu ohjailee jonkin verran kokonaisuutta, mutta silti tapa tuntuu mielekkäältä. Sen ansiosta saaren historiankirjoitus, maantieteelliset huomiot ja luontoon liittyvät havainnot eivät jää irrallisiksi asioiksi, vaan linkittyvät suoraan kokonaisuuteen. Vuorottelurakenne myös kannustaa lukijaa jatkamaan, koska mihinkään teemaan tai nippeliin ei juututa loputtoman pitkäksi aikaa.

Ensin teoksen tarinassa saavutaan saarelle ja kohdataan Ardbeg. Sen jälkeen uppoudutaan syvälle historiaan, kunnes eteen tulee saaren vanhin tislaamo Bowmore. Historiaosuus jatkuu kohti nykyaikaa, minkä jälkeen käsitellään Bruichladdichin tislaamo. Turpeesta on oma jaksonsa, minkä jälkeen tulee Bunnahabhainin vuoro. Sieltä matka jatkuu säätä käsittelevän osuuden jälkeen Caol Ilaan. Säästä kehyskertomus jatkaa luontoon yleisemmin, kunnes eteen tulee Lagavulin. Viimeiseksi on jätetty haaksirikkoja käsittelevä osuus, jonka jälkeen kierroksen päättää viimeinen varsinainen tislaamoesittely, Laphroaig. Näiden jälkeen käsitellään vielä Islayn nykypäivää sekä saaren kadonneita ja suunnitteilla olevia tislaamoja.

Jeffordin teoksen moniin ansioihin kuuluu, että Islayn saari esitetään sekä maantieteellisenä alueena että ihmisyhteisönä, joka tuottaa tietynlaisia viskejä juuri näistä syistä. Maalattu kuva Islayn luonnosta voi olla osin romantisoitu, mutta siihen suhteutettuna tislaamotoiminta tuntuu aidosti agraariselta, osalta karun saaren muuta maataloustoimintaa. Jefford muistuttaa vielä kirjan loppupuolella, miten Islay näyttää sen asukkaiden silmissä aivan erilaiselta kuin millaisena viskituristit sen kokevat.

The world knows Islay today through its whiskies, but if you live and work on the island, then you are more likely to spend your days looking after sheep and calves than filling casks. There are seven distilleries, but around 120 farm units. Distilling on Islay was originally a farming sideline; as we will discover in the Postscript, it may become so again.

Kirja päättyy hahmotteluun siitä, millainen tislaamo tulevasta Kilchomanista tulee, mutta sitä ennen Jefford käy lähes 400 sivun mitassa läpi kaiken, mitä Islaysta irti lähtee. Kun on otettu selvää, kuuluuko The Oa osaksi Islayn saarta ja miten The Rhinns on muodostunut, on Kildaltonin vuoro. Ardbeg-esittely on pätevä, mutta jos on lukenut Ardbeg. A Peaty Provenance -teoksen (josta kirjoitin taannoin), se ei sisällä juurikaan uutta; Jeffordin teoksen mehevin anti tulee kuudesta muusta tislaamoesittelystä. Tiettyä esseemäisyyttä tekstissä on, ja esimerkiksi Bowmoren kohdalla Jefford mielellään antaa myös ohjeistusta lukijalle:

If you are visiting Islay and do not have time to tour all the distilleries, then Bowmore and Laphroaig are the two you should choose first. Why? These are the two distilleries which still make a proportion of their own malt; it is therefore possible to see the entire whisky-making process, from harvested grain to finished glass, unfold before your eyes.

Viskin ohessa pysähdytään myös Islayn historian äärelle. Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten Islayn valta keskittynyt sen pitkän historian aikana. Mcdonald-klaanin ympärille rakentuneesta Lord of the Isles -hallintojärjestelmästä edetään sujuvasti Campbellin klaaniin, joka hallitsi Islayta yli kaksisataa vuotta (1615–1847). Heistä toiseksi viimeinen oli muuan Walter Frederick, joka perusti Port Ellenin tislaamon ja antoi sille nimen ensimmäisen vaimonsa Ellenorin (tai Ellinorin) mukaan. John Francis Campbell sai kunnian jäädä viimeiseksi Campbell-klaanin edustajaksi, joka käytti Islaylla hallintovaltaa.

Vuonna 1850 saarelle saapui John Ramsay, joka otti ensin haltuunsa Port Ellenin tislaamon ja sen läheiset maatilat. Ramsay oli tuolloin vasta 25-vuotias. Parinkymmenen vuoden aikana Ramsay haali itselleen maata ja valtaa, ja lopulta hän myös käyttäytyi kuin saaren yksinvaltias. Jefford on päässyt käsiksi myös oikeuden asiakirjoihin, joissa paikalliset kertovat Ramsayn tekemisistä maanomistajana ja vuokraisäntänä. Ramsay kuoli 1892.

Kaikkineen Jefford tuo kirjassaan hyvin esiin, miten alfauroksiin liittyvä kultti on vaikuttanut Islaylla vuosisatojen ajan. Menneiden aikojen ihmisyhteisön lisäksi Jeffordilla on hyvä ote siihen, millainen saari Islay on luonnoltaan ja olosuhteiltaan. Jo pelkästään se fakta, että nykyisellä kulutuksella Islayn turpeen pitäisi riittää ainakin seuraavien 5 000 vuoden ajan, pistää miettimään. Sitä kuitenkin nostetaan saarella 2 000 tonnia vuodessa.

Tällaisten faktojen jälkeen Jefford osaa vaivattomasti ohjata lukijan seuraavan tislaamon ovelle, kehottaa ottamaan lasin kyseisen tislaamon viskiä käteen ja ryhtyä kuuntelemaan tarinaa. Jokainen luku myös alkaa hauskalla säemuotoisella kuvauksella, esimerkkinä vaikkapa Laphroaig:

The hopes of gold grains
die in smoke. Night falls. Outside:
sleek otters slip home.

Inspiroituneen tekstin ohessa Jeffordilla on kunnianhimoa tislaamisen teknisiin yksityiskohtiin. Jokaisen tislaamoesittelyn jälkeen on usean sivun tekninen selvitys siitä, millaisia kyseisen tislaamon pannut ovat, millaisia ajoja harrastetaan, mitkä ovat vesien lämpötilat, mitä hiivaa käytetään, mitä ohraa käytetään, millainen on tynnyripolitiikka, missä kypsytetään, missä pullotetaan…

Tuntuu, että mikään ei ole jäänyt Jeffordilta kirjaamatta ylös. Ja vaikka yksityiskohdat ovat voineet vuosien varrella muuttua, päälinjat ovat pysyneet varmaan pääosin ennallaan. Esimerkiksi Lagavulinin kohdalla yllätyin tynnyreiden suhdeluvuista: Jeffordin mukaan Lagavulin tuotannosta 99,5 prosenttia kypsytetään kolmannen täytön jenkkitammessa (third fill American oak hogsheads) ja 0,5 prosenttia kolmannen täytön sherrytynnyreissä (third fill sherry butts).

Eli muutamien ensimmäisen täytön sherryssä kypsyneiden Lagavulinien osuus kokonaistuotannosta on ainakin vuonna 2004 ollut todella vaatimaton. Lisäksi olin tietämätön siitä, että Lagavulinin tuotannosta alle puolet kypsyy saarella – pääosa viettää aikansa Blackgrangessa lähellä Alloaa. Sekoitus ja pullotus taas tapahtuvat Levenissä, joka sijaitsee Fifessä. Samanlaisia yllätyksiä koin melkein jokaisen Jeffordin tislaamoesittelyn kohdalla. Nämä ovat detaljeja, joita ei tislaamojen virallisissa brändimateriaaleissa yleensä tuoda esiin.

Jefford_Peat_Smoke_And_Spirit_2Olen ottanut tavaksi kiinnittää huomioita näissä kansainvälisissä kirjoissa esiintyviin viittauksiin suomalaisista. Tästäkin kirjasta linkki Suomeen löytyy: sivun 181 kuvassa näkyy tynnyreitä Bruichladdichin varastossa (kuvassa). Yhdessä on merkintä ”Virtanen McAaltonen”. Timo McAaltosen tynnyrihän se siinä! Olin itsekin paikalla, kun McAaltonen kävi kertomassa Bruichladdichin uudelleenavaamisen ajoista Suomen Mallaswhiskyseuran tastingissa syyskuussa 2014.

Jos tämä teos kirjoitettaisiin nykyään, seitsemän tislaamon sijaan pitäisi esitellä kahdeksan: Kilchoman on ollut toiminnassa jo vuosia. Mark Frenchin ja Anthony Willsin ponnistuksista Kilchomanin perustamiseksi Rockside Farmin yhteyteen Jefford kyllä kirjoittaa viimeisessä luvussa, mutta kaikki vaikuttaa kirjoitushetkellä vielä hyvin epävarmalta. Lisäksi Bruichladdichin harrastama kypsytystoiminta Port Charlotten varastoissa jää kirjassa huomiotta kokonaan. Octomorea ei ole vielä ollut tuotteena olemassakaan.

Tällä erää tulevaisuusjaksoon pitäisi myös lisätä Gartbreckin tislaamohanke, jonka takana on ranskalainen Jean Donnay. Donnay on tullut tunnetuksi Bretagnessa sijaitsevasta Glenn an Morin tislaamosta. Loch Indaalin rannalla sijaitsevassa Gartbreckissa tislaamisen on määrä alkaa loppuvuonna 2015, kertoi WhiskyCast tämän vuoden huhtikuussa. Islayn tarina jatkuu, mutta Andrew Jeffordin teoksen arvo säilyy. Hieno kirja, suosittelen lämpimästi.

Bowmore 12 yo 2002/2014, Malts of Scotland 46%

Malts of Scotland harrastaa tynnyrivahvuisia pullotteita, mutta jostain syystä yhtiö on aloitellut viime aikoina myös hiukan laimennettujen viskien julkaisua 46% Series -nimellä.

Nyt maistelussa on 12-vuotias Bowmore tuosta sarjasta. Tynnyrinä on ollut bourbon hogshead. Ihan perussettiä siis.

Bowmore 12 yo 2002/2014, Malts of Scotland

(46%, Malts of Scotland, 46% Series, 2002–2014, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 14012, 423 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Rasvainen, lihaisa ja turpeinen. Paksu. Parafiinia, lamppuöljyä, nokisuutta. Uunijuureksia, siirappista porkkanaa ja palanutta lanttua. Suolaista voita, rasvaista taikinaa. Hapahko valkoviinisyys. Vaniljaisuutta, toffeeta ja pihkaa. Taustalla aavistus tervaa. Hyvin epäbowmoremainen, kiinnostava silti.

Maku: Tervainen ja turpeinen, pistelevän tamminen ja hapokkaan marjaisa avaus. Hyvin erilainen tuoksuun verrattuna, nyt maistuu Bowmorelta. Voita, suolaa, palvikinkkua ja salmiakkia. Lähellä Tempestin makumaailmaa. Hetkellisesti todella raikas ja mineraalinen, suutuntuma on melko kevyt ja hyvin miellyttävä, jopa helppo. Jälkimaku alkaa hapokkaana ja viinimarjaisena, jatkuu salmiakin ja tervan kautta suolaan. Jää kuitenkin hiukan lyhyeksi, vaikka kirkas ja puhdaspiirteinen finaali on todella tyylikäs.

Arvio: Tuoksu ja maku painivat eri sarjoissa, mutta lopputulos on silti varsin herkullinen. Ei jää kauas Tempesteistä, ja niistä olen aina pitänyt. 86/100

Laphroaig 12 yo 1998/2010, The Whisky Cask 46%

Pienehkö saksalainen The Whisky Cask tunnetaan pullottajana Islay-julkaisuistaan, ja tällä kertaa maistelussa on 12-vuotiasta Laphroaigia The Stills -sarjasta. Tästä on myös tynnyrivahvuinen versio, mutta nyt lasissa on laimennettu julkaisu.

Laphroaig 12 yo 1998/2010, The Whisky Cask

(46%, The Whisky Cask, The Stills, 1998–2010, Bourbon Cask, 4 cl miniature)

Tuoksu: Onpa ujo. Ensivaikutelma on todella mieto, turve ja lääkemäisyys häilyvät kyllä taustalla mutta mieto omenaisuus ja sitruunaisuus ovat vallanneet näyttämön. Kuplivaa sitruunamehua, mineraalisuutta, kurkkupastillia (Pastirol). Hiukan tervaisuutta ja savupalvia, suolavettä. Puhdas ja kirkas, todella miellyttävä.

Maku: Alkuun varsin mieto, sitruunamehuinen ja minttuinen. Myös suutuntuma on alkuun aavistuksen ryhditön… kunnes koko homma saa uuden käänteen. Savu nousee pintaan ja turpeisuus iskee yllättävällä voimalla. Mineraalisuus, suolaisuus ja valkopippuri nousevat pintaan, lääkemäisyys ja merilevä niiden perässä. Jodia, merellistä öljyisyyttä. Jälkimaku alkaa hyvin suolaisena ja puhtaan sitruunaisena. Valkopippuria, kurkkupastillia, tervaisuutta, tammen mausteisuutta. Herkkä ja tyylikäs finaali, joka kestää lähtökohtiinsa nähden ihan mukavasti.

Arvio: Hiukan liian ujo ollakseen loistava. Toki tällainen puhdaspiirteisyys on aina vaikuttavaa. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 86/100 (per 1).

Bruichladdich-tasting Timo McAaltosen johdolla

Keskiviikkona 24.9.2014 Suomen Mallaswhiskyseura järjesti tastingin, jossa oli mielenkiintoinen kattaus ja vielä mielenkiintoisempi esiintyjä. Tarjolla oli Bruichladdichin viskejä ja esiintyjänä Timo McAaltonen, joka työskenteli Bruichladdichin tislaamolla vuonna 2001. Yksi tarjolla olleista viskeistä oli tehty juuri tuohon aikaan.

SMWS_Bruichladdich-tasting_McAaltonenMallaswhiskyseuran perinteiseen tastingpaikkaan Helsingin Yrittäjänaisten tiloihin Uudenmaankadulle saapui noin 35 seuran jäsentä maistelemaan Bruichladdichia ja kuuntelemaan McAaltosen (kuvassa) tarinoita. Pari tuntia vierähti melkein huomaamatta, kun juttu alkoi kulkea. Bruichladdichin tuotannon uudelleenaloituksen päivä, tiistai 23. lokakuuta 2001, oli yksi huippukohdista: McAaltonen luki omasta päiväkirjastaan katkelman tuolta päivältä. Herätys oli ollut viideltä, oli ollut jälleen sateinen päivä, viskiä oli tehty.

McAaltosen kertomat muistot tislaamolta olivat sen verran väkeviä ja runsaita, että kuulijana tuntui välillä vaikealta käsittää McAaltosen olleen siellä työnteossa vain kuukauden päivät. Palkkana oli ollut ryyppy päivässä, mutta ohessa oli päässyt kokemaan kaikki viskintekemisen vaiheet. Ja näkemään läheltä, miten saarella oikeasti eletään.

Mark Reynierin, Simon Coughlinin ja Gordon Wrightin tekemä yrityskauppa muuttui tuolloin jokapäiväiseksi viskintekemiseksi Jim McEwanin johdolla. Bowmorella pitkän uran tehnyt McEwan oli itse kuvaillut Bruichladdichia tanssiaisten ikääntyneeksi seinäruusuksi, joka on jo sulautunut tapettiin mutta jota salskea nuorimies tulee yllättäen hakemaan. Rouva tanssii niin kuin viimeistä päivää. ”The old lady is dancing again.”

Toisaalta McAaltonen kuvaili hauskasti Bruichladdichin kokeilevaa puolta. ”Progressive Hebridean Distillers”, lukee myös pullojen kyljessä. Monissa pulloissa on myös julistus: Clachlan A Choin. En ollut koskaan kiinnittänyt sloganiin huomiota, kunnes se tuli nyt esille. McAaltosen mukaan sanonta on yhtä kuin englannin ”dog’s bollocks”. Melko härö iskulause pulloon painettavaksi: jos koira nuolee pallejaan, niiden on pakko maistua hyvältä.

Bruichladdich_15yo_1980_RinaldiTältä pohjalta lähdettiin näitä suolaisia viskejä maistelemaan. Ensimmäisenä tiskiin iskettiin Bruichladdich 15 yo (43%, OB, 1980–1995, Rinaldi Import, 70 cl) Invergordonin ajalta. Pullon koodimerkinnöistä McAaltonen luki, että viski on pullotettu 1995. Tisle oli siis laskettu tynnyriin vuoden 1980 paikkeilla. Viskinä 15-vuotias oli hyvä startti, koska se antoi välittömästi muistutuksen, miten erilainen Islay-tislaamo on kyseessä. Ja miten erilainen se on oikeastaan aina ollutkin. Tuoksu oli hyvin vaniljainen ja kepeän maltainen, heinäinen ja vain aavistuksen merellinen. Maussa heinäisyys ja maltaisuus korostuivat ainakin omaan suuhuni. Runko tuntui hyvin kevyeltä, ruohoiset ja kukkaiset sävyt eivät käyneet päälle. Vasta jälkimausta löytyi tiettyä merellisyyttä ja mausteisuutta. Suolainen, inkiväärinen ja aavistuksen valkopippurinenkin lopetus muistutti, että saarelta tullaan.

Invergordon oli hankkinut Bruichladdichin vuonna 1968, mutta 1990-luvulla se halusi keskittyä ykköstykkiinsä Juraan, joten tuotanto Bruichladdichissa ajettiin vähin äänin alas tammikuussa 1995. Vuonna 2000 Invergordon myi tislaamon Mark Reynierin johtamalle sijoittajajoukolle tiettävästi noin 6,5 miljoonan punnan hintaan. Kun tiedetään, että kesällä 2012 ranskalainen Rémy Cointreau maksoi tislaamosta 58 miljoonaa puntaa, pojat tekivät melkoisen tilin. Mutta ennen tuota tilipäivää he olivat ehtineet tehdä myös melkoisen vallankumouksen tislaamolla.

Bruichladdich_2001_ResurrectionTämän tastingin hienoimpiin viskeihin kuului kuului Bruichladdich 2001/2008 ’The Resurrection Dram’ (46%, OB, 23.10.2001–10/2008, American Bourbon Casks, 24000 bts., 70 cl), jonka tarina nosti sen vielä aivan omalle tasolleen. Kyseessä oli viski, jonka tekemiseen McAaltonen oli itse tavallaan osallistunut. Hän kyllä muistutti, ettei tislaamon arjessa ajateltu minkään tietyn tuotteen tekemistä, koska työtä vain tehtiin ja tislettä syntyi. Siitä sitten ajan kanssa kypsyi viskiä monenlaisiin pullotteisiin.

Itselleni kaikki illan viskit olivat täysin uusia tuttavuuksia. Olen käytännössä maistanut vain muutaman Bruichladdichin, ja koska tislaamon tuotannon laajuus on 2000-luvun puolella ollut jotain täysin käsittämätöntä, sen tuotteista on ollut aina hiukan vaikea saada otetta. The Resurrection Dram tuntui kuitenkin mukavalta siinä mielessä, että sen turpeisuus oli poikkeuksellisen selväpiirteistä. Maltaassa sitä oli McAaltosen mukaan 10 ppm, ja näin kevyessä kattauksessa sekin tuntui huomattavalta.

Resurrection Dramin tuoksussa oli jotain kostean turpeista ja merellistä. Vaniljaa ja märkää rantakalliota, suolaisuutta, jopa aavistus jodia. Samalla toffeeta ja ruohoisuutta. Maku oli selvästi pehmeämpi ja vähemmän turpeinen kuin tuoksu antoi odottaa. Toffee ja pehmeä savu olivat läsnä, suutuntuma oli hyvin öljyinen. Suolaiset ja merelliset sävyt tuntuivat melko puhtaina. Jälkimaussa maistoin turpeisuutta ja tammisuutta, mausteita ja aavistuksen salmiakkia. Omassa suussani finaali jäi kuitenkin melko kevyeksi ja lyhyenpuoleiseksi.

Bruichladdich_16yo_The_Laddie_SixteenResurrection Dramin jälkeen maisteluvuoron sai Bruichladdich 16 yo ’The Laddie Sixteen’ (46%, OB, bottled 6.7.2013, 70 cl), jonka ikä herätti heti keskustelua. McAaltonen katseli jälleen pullon koodimerkintöjä ja totesi, että tuote oli pullotettu 6.7.2013. Kun siitä laskettiin 16 vuotta taaksepäin, tultiin vuoteen 1997. Tislaamo oli ollut silloin kiinni jo useamman vuoden. McAaltosen arvion mukaan tämän 16-vuotias oli tislattu aikaisintaan vuonna 1994. Siinä tapauksessa viski oli suurin piirtein kaksikymppistä.

Omaan suuhuni The Laddie Sixteen oli illan maistuvin viski. Jo sen tuoksu oli erittäin kutsuva, kinuskinen ja rypälemäinen. Bourbonkypsytyksen sijaan olisin voinut luulla, että kyseessä on virgin oak, niin paljon uuden tammen (myönteisiä) ominaisuuksia oli mukana. Tuoksusta löysin marjaisuutta, ananasta, rusinaisuutta, parfyymistä kukkaisuutta, vaniljaa ja hunajaa, aivan aavistuksen turvetta taustalta. Maussa makea vaniljaisuus korostui, ananas ja uuden tammen sävyt tulivat hyvin esiin. Suutuntuma oli hyvin öljyinen, rypälemäisyys ja mieto marjaisuus sopivat siihen varsin hienosti. Jälkimaussa tuntui tammisuutta ja vaniljaisuutta, edelleen kompleksista marjaisuutta ja hedelmäisyyttä. Pitkä ja kehittyvä finaali oli minun makuuni.

Bruichladdich_20yo_TwentyLaddie Sixteenin jälkeen maisteltu varhaisempi Bruichladdich 20 yo ’Twenty’ (46%, OB, bottled 2001, 70 cl) oli käytännössä samoilta Invergordonin ajoilta kuin ensimmäisenä maistettu 15-vuotias. McAaltonen arveli, että pääosa tämän 20-vuotiaan tisleestä oli peräisin vuosilta 1980–1981, mutta todennäköisesti osin paljon vanhempaakin tavaraa oli seassa. Pullotteena tämä taisi olla session harvinaisin, jos ei viimeisenä tarjottua yksityispulloa lasketa lukuun.

Jos tuo edellä maistettu 16-vuotias oli hengeltään uuden tammen sukulaissielu, tämä 20-vuotias maistui klassiselta bourbonkypsytetyltä Bruichladdichilta. Vaniljaa, hunajaa ja kukkaisuutta riitti tuoksussa. Poimin sieltä myös hunajamelonia ja vihreää omenaa. Hienoutta toi tietty vahamainen sävy, mintun ja eucalyptuksen piirteet. Maussa mieto merellisyys tuli hyvin esiin, öljyinen suutuntuma kantoi hienosti vaniljaisia ja hiukan kurkkupastillimaisia makuja. Jälkimaussa tuntui varsin mehevää tammisuutta ja mausteisuutta, joka huipentui inkiväärin ja valkopippurin kihelmöintiin. Niiden osalta havaitsin jopa tiettyä sukulaisuutta siihen ensiksi maistettuun 15-vuotiaaseen pullotteeseen.

Viimeisenä McAaltonen iski pöytään mystery maltin, jota ei tosin nopean huutoäänestyksen jälkeen kauan piilossa pidetty. Kun piti arvata, missä tynnyrissä kyseinen Bruichladdich oli kypsynyt, punertavan sävyn ja tietyn happamuuden perusteella uskoin itse kypsytykseen punaviinitynnyrissä. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäisen täytön olorosossa kypsynyt viski, McAaltosen tislaamolta pari viikkoa aiemmin saama lahjapullo, jonka hän halusi jakaa tastingissa maistelijoiden kesken. (Arvostan!)

Bruichladdich_12yo_2001_Private_CaskPullote oli tarkemmin siis Bruichladdich 12 yo 2001/2014, Private Cask (50%, OB, Private Cask Bottling, 29.11.2001–3.4.2014, Baraille na Maighstirean, First Fill Sherry Cask, 70 cl). Oman huomioni tuoksussa kiinnitti viinimäisyyden ohessa melko voimakas rikkisyys. Rikin, punaviinimäisen tanniinisuuden ja kuivan nahkaisuuden läpi pääseminen vei minulta oman aikansa, mutta vähitellen aloin löytää viskistä rasvaisia ja suolaisia sävyjä, pähkinäisyyttä ja tupakkaisuutta. Ylikypsät sekahedelmät tuntuivat aavistuksen kuivilta, mutta sinänsä rancio-sävyissä oli tyyliä. Maussa rikkisyys ei juuri tuntunut, vaan rusinaiset ja tumman suklaiset sävyt palauttivat olosoron välittömästi mieleen. Ylikypsät luumut ja savumakkaraisuus maistuivat omaan suuhuni varsin herkullisilta. Jälkimaku lähti melko lakritsisella kierteellä, tumman yrttisenä ja rusinaisena, kunnes kuivui melko tammisena ja tanniinisena napakasti. Mielenkiintoinen, kuivalla tavalla suolainen öljyisyys oli tässäkin viskissä läsnä.

Lopuksi keskustelua herätti totta kai Bruichladdichin saatavuus Suomessa. Bruichladdichin pullotteet ovat päässeet katoamaan Alkosta kokonaan, mutta nyt katseet kohdistuvat uuteen maahantuojaan. Tosin itselleni Bruichladdichin tuotteet pysyvät myös tämän tastingin jälkeen pienenä mysteerinä. En oikeastaan vieläkään tiedä, mitä saan, jos Bruichladdichia käsiini hankin. Toisaalta nyt ainakin muistan tislaamon todellisen sloganin, kiitos Timo McAaltosen: Clachan A Choin!

Ardbeg 1990/2007 Airigh Nam Beist 46%

Sateisen Ardbeg-päivän päättää Airigh Nam Beist -julkaisujen keskimmäinen erä, vuonna 2007 pullotetusta rotaatiosta. Vuosina 2006–2008 julkaistut Beistit ovat aina olleet Arttuja minun makuuni, ja nyt on aika kirjata yhdet nuotit myös tänne.

Ardbeg 1990/2007 Airigh Nam Beist

(46%, OB, 1990–2007, Batch L7, 70 cl)

Tuoksu: Ensivaikutelma on makean omenainen ja kostean turpeinen. Muhkea, hiilisavuinen ja vaniljainen paletti, sitruksisuutta ja lääkemäisyyttä. Suolaa, tervaa, pikeä, hiilisyyttä. Tervaleijonaa, yrttisyyttä. Voimakas ja runsas kokonaisuus.

Maku: Öljyinen ja täyteläinen suutuntuma, salmiakkinen ja tervainen makupaletti. Kuivempi kuin tuoksu antoi odottaa. Suolaa ja merellisyyttä riittää, jodia ja hiilisyyttä. Sitruksisuutta riittää, greippiä etenkin. Jälkimaku alkaa makean hunajaisena ja turpeisena, mutta omenaisuuden ja sitruunan jälkeen terva ja salmiakki alkavat taas nousta. Tammisuus kuivattaa suuta hiukan, mutta runsaan mausteinen ja paahteinen finaali kestää mukavan pitkään.

Arvio: Komean öljyinen savupommi, joka muuttuu hetki hetkeltä tummemmaksi. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 88/100.

Ardbeg 17 yo 40%

Maisteluvuorossa on päivä päivältä harvinaisemmaksi tuleva Ardbeg, jonka hinta on lähtenyt jo pahasti lenkille eikä näytä olevan palaamassa kotiin.

Pullon kyljestä nopeasti vilkaistu L3-alkuinen batch-numero viittaa selvästi vuoteen 2003. Vähemmän turpeista tavaraa, siitähän tämä tuote tunnetaan.

Ardbeg 17 yo

(40%, OB, 2003, Batch L3, 70 cl)

Tuoksu: Tuoreen hedelmäinen ja kepeän savuinen. Mukava, mieto turpeisuus. Ananasta, tammisuutta, vaniljaa, hunajaa. Voita, paahtoleipää, omenahilloa, hiukan raparperia. Seetriä, mentholia, yrttistä raikkautta. Merellisyyttä ja ripaus suolaa.

Maku: Ananasta ja vaniljaa, makeaa tammisuutta ja pehmeää turpeisuutta. Hyvä balanssi, kepeydestä huolimatta runsas makupaletti. Omenaa, päärynää, aprikoosia. Voita, rasvaisuutta. Jopa hiukan saippuainen suutuntuma, vaikka terääkin toki löytyy. Mietoa lakritsisuutta, suolaisuutta ja jodia. Jälkimaku alkaa kurkkupastillin raikkaudella (menthol) ja tammisuudella, kunnes hunajaisuus, pihkaisuus ja lakritsisuus tulevat esiin. Kiinnostava kamppailu makean ja suolaisen välillä. Keskipitkä finaali päättyy merellisen suolaisuuden voittoon.

Arvio: Herkullinen ja näennäisen kepeä Ardbeg, jossa on hienosti ulottuvuuksia. Vain jälkimaku saisi jatkua pidempään. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100. Whisky Monitor Database 87/100 (per 1). Smoke On The Water, ”Upean erilainen Ardbeg”.