viskikirjat

Dave Broom: The World Atlas of Whisky

Oman viskikirjastoni varhaisia perusteoksia on ollut Dave Broomin The World Atlas of Whisky, etenkin vuonna 2012 julkaistuna suomiversiona nimellä Suuri viskiatlas. Nimensä mukaisesti kyseessä on kartasto, jossa maailman viskit on sijoitettu maantieteellisesti tuotantoalueiden mukaan ja jossa globaali tislaamotoiminta käydään systemaattisesti läpi.

Broom on perusteellinen, kirja tuntui jo ilmestymisensä aikoihin erittäin kattavalta ja laadukkaalta. Silmään pistivät myös mielenkiintoiset viskiarviot, joita kirja on pullollaan. Usein on vielä maistettu kaikenlaisia tynnyrinäytteitä ja muita kuriositeetteja, joilla ei ole suurelle yleisölle kummoistakaan merkitystä.

Koin myös huvittavaksi yksityiskohdaksi sen, ettei Broom teoksessaan pisteytä viskejä, koska on julistanut vastustavansa kaikenlaisia pistejärjestelmiä, mutta samaan aikaan miehen tekemät arviot Whisky Magazinessa on tunnollisesti pisteytetty. Mieleen tulee väkisinkin Groucho Marxin lentävä lause: ”Minulla on periaatteeni, mutta jos ette pidä niistä, minulla on myös muita periaatteita.”

Kaikkineen The World Atlas of Whisky on kuitenkin jokaisen viskikirjaston kiistämätön perusteos. Yhtä kattavaa ja kokoluokassaan vaikuttavaa viskikartastoa ei ole toista tehty.

Vuonna 2014 ilmestyi The World Atlas of Whisky. Second Edition (Mitchell Beazley, Fully revised and updated edition, 2014), joka on alkuperäistä laajempi ja huomioi tukun toimintansa vasta aloittaneita tislaamoita ympäri maailmaa. Uusia viskejä on poimittu makumerkintöihin ja uutta tekstiä kirjoitettu.

Perusrakenteeltaan teos on kuitenkin alkuperäisen laitoksen kaltainen. Broom esittelee viskin tekemisen eri prosessit Skotlannissa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Kaaviokuvat ovat mielestäni edelleen yhdet parhaista kautta aikojen: niistä saa todella helposti käsityksen siitä, mitä valintoja viskin tekemisessä tulee eteen ja miten niissä tehdyt ratkaisut vaikuttavat lopputulokseen.

Nopeasti Terroir-luvun sekä viskin aromeja ja maistamista käsittelevien jaksojen jälkeen The World Atlas of Whisky pääsee kiinni varsinaiseen ytimeensä, kartastoon. Viskejä aletaan laittaa kartalle Skotlannista, jossa Speyside saa kunnian avata pelin. Muistan jo aikoinaan lukeneeni Speysiden maantieteellistä jakoa ja yrittäneeni painaa mieleen: Rothesin klusteri, Dufftownin klusteri, Elginin klusteri

Klusterit tuntuvat yleensä enemmän tietoliikenteeseen tai makroekonomiaan liittyvältä asialta kuin varsinaisesti viskien maantieteelliseen sijoitteluun kuuluvalta valinnalta, mutta näin Broom on kuitenkin päättänyt alkujaan tehdä. Tosin tässä englanninkielisessä kakkoslaitoksessa osa suomennoksen klustereista – kuten Elginin klusteri – on muodossa ”Elgin to the western edge”.

Tietyt asiat eivät kuitenkaan muutu. Vanha sanontahan kuuluu näin: Rome was built on seven hills, Dufftown stands on seven stills. Puhuttiin sitten klustereista tai keskittymistä tai mistä hyvänsä, Speysiden tislaamotoiminta on keskittynyt tiettyihin alueisiin, joissa tislaamoita on pienellä alueella keskimääräistä enemmän.

Broomin tislaamoesittelyt ovat napakasta mitastaan huolimatta laadukkaita ja teksti sujuvaa. Niissä käydään läpi historiaa, prosesseja, tynnyripolitiikkaa ja muuta olennaista, joka on tuttua niin monista viskikirjoista. Aina silloin tällöin mukana on Broomin haastattelema asiantuntija tislaamoyhtiöstä, kuten vaikkapa Alan Winchester Chivas Regalilta tai Douglas Murray Diageolta.

Ja sitten ovat tietysti ne viskiarviot, perustuotteiden makukuvaukset ja kuriositeettien läpikäynnit. Tässä teoksen toisessa laitoksessa mukana on muun muassa Glenrothesilta Extraordinary Cask vuodelta 1969 ja pari nuorta tynnyrinäytettä Daftmillin tislaamosta, joka ei ole tuonut markkinoille vielä yhtään virallista viskijulkaisua. Ja mahtuuhan teokseen edelleen kaikenlaista muutakin jännittävää, kuten 8-vuotias tynnyrinäyte Royal Lochnagarilta ja erilaisia Kininvie-näytteitä.

Skotlannin jälkeen suuntana on Irlanti – joskin välissä on pieni luku skotlantilaisista blendiviskeistä. Irlannista mukaan on tullut Echlinvillen ja Belfastin tislaamot, Dingle ja uusi Midletonin tislaamo, joita ei vielä alkuteoksissa ollut. Myös teoksen Japani-osuus on selvästi muhkeampi kuin ennen. Karuizawa-makumerkinnät ovat sentään pysyneet ennallaan.

Japanista kirja etene Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Kirjan päättää jakso muun maailman viskeistä, joka on otsikoitu ehkä hiukan alentuvasti, ”Rest of the world”. Siinä tämä toinen laitos on luonnollisesti alkuteosta merkittävästi kattavampi, sen verran paljon uutta tislaustoimintaa on alkanut ympäri maailmaa. Mukana ovat muun muassa Englannin, Walesin, Ranskan, Belgian, Espanjan, Saksan, Ruotsin, Etelä-Afrikan, Intian, Taiwanin ja Australian viskit omilla jaksoillaan – Ruotsista Mackmyralle on irronnut jopa kokonaan oma esittelysivu.

Muita maita käsitellään niputetusti, ja nimenomaan Suomen kohdalla hiukan erikoisena pidän ratkaisua, että Teerenpelin johdolla olemme Islannin kanssa samassa esittelyssä: Finland/Iceland. Teerenpeli ja Floki ovat kuitenkin varsin eri kaliiberin tuotteita, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta. Sinänsä Suomi-osuus esittelystä on ihan asiallinen, ei siinä mitään, vaikka Anssi Pyysing onkin nimellä Anssi Pyssing. Old Buck mainitaan Suomen ensimmäisenä tislaamona ja Teerenpeli toisena, mutta sen jälkeistä viskitoimintaa ei ole vielä tähän vuoden 2014 laitokseen ehtinyt mukaan.

The World Atlas of Whisky on edelleen lajissaan ylittämätön viskikirja, viskikartasto. Teoksen toisen laitoksen jälkeen lienee lupa odottaa kolmatta, koska tästä on jo kolmisen vuotta eikä viskibuumi maailmalla osoita laantumisen merkkejä. Toisaalta teoksen kova ydin on säilynyt ehjänä ja kestänyt aikaa. Sen ansiosta kirjaa voi laitoksesta riippumatta suositella jokaisen viskiharrastajan perusteosten joukkoon.

Ja kyllähän suomalaisen harrastajan hyllyyn kuuluu ehdottomasti tämä ykköslaitoksen suomennos, Suuri viskiatlas (Readme.fi, 2012). Olen pannut merkille, että sitä on viime aikoina myyty kirjakaupassa aivan käsittämättömän edullisesti, kun ottaa huomioon teoksen järeän ulkomuodon ja neliväripainatuksen. Ainakaan hinnasta kirjan kotiuttamisen ei siis luulisi jäävän enää kiinni.

Juhana Korhosen suomennos on Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen tarkastama. Yleisvaikutelma on laadukas. Varsinainen erikoisuus suomennoksessa on hakemiston ja kiitossanojen jälkeen kirjan lopusta löytyvä Suomi-osuus, josta löytyy Alkon valikoiman poimintojen (siis toukokuun 2011 poimintojen) lisäksi Old Buck- ja Teerenpeli-esittelyt, jotka on tehty täsmälleen Broomin tislaamoesittelyiden tyyliin. Lisäksi mukaan on saatu Jarkko Nikkasen viskisuositukset.

Ylipäänsä mietin suomennoksen kantta ja kansilievettä, joihin kirjoittajiksi on merkitty Dave Broom & Jarkko Nikkanen. Mitähän Broom miettisi, jos näkisi suuren kirjansa kakkoskirjoittajana suomalaisen nimen? Tai ehkä siitä on aikanaan sovittu, en tiedä – mielenkiintoinen ratkaisu, yhtä kaikki.

Alkuteoksessa ja suomennoksessa minua myös hiukan häiritsee osuus, joka on otsikoitu Skandinavia. Siinä Broom on esitellyt myös Teerenpelin Suomesta. Mitä Suomi tekee tällaisessa luvussa? Jostain syystä monien päähän on iskostunut harhaluulo, että Suomi olisi osa Skandinaviaa. Näinhän ei todellakaan ole. Kyseessä on tämänkin teoksen kohdalla Pohjoismaat, Nordic countries, joista puhutaan. Pieni epätarkkuus, mutta tuntuu toistuvan nykyään kovin usein.

Kaikkineen suomennos on alkuteoksen tavoin vaikuttava opus. Tänä päivänä sitä voi varmaankin pitää yhtenä suomalaisen viskikulttuurin nousun kirjallisena monumenttina. Klassikkokamaa.

James F. Harris & Mark H. Waymack: Single-malt Whiskies of Scotland

Yhdysvaltalaiset filosofit James F. Harris ja Mark H. Waymack kirjoittivat 1990-luvun alussa viskikirjan, johon törmäsin sattumalta vuoden 1997 uusintapainoksena. Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber (Open Court, 1992, viides painos 1997) ei ole jäänyt viskikirjallisuuden valtavirran historiaan, mutta hauskan ikkunan se avaa tuon aikakauden viskiharrastukseen.

James F. Harris on toiminut filosofian professorina Virginian Williamsburgissa toimivassa The College of William & Maryssa. Miehen tunnetuimiin teoksiin kuuluu provokatiiviseksi tituleerattu Against Relativism, minkä lisäksi hän on toimittanut Logic, God, and Metaphysics -julkaisua. Mark H. Waymack taas on ollut filosofian apulaisprofessorina Loyola Universityssa Chicagossa ja ollut kirjoittamassa teosta Medical Ethics and the Elderly. Kaverukset eivät siis ole mitään ihan ilmeisiä viskikirjailijoita, vaan pitkän linjan harrastajia, joilla tutkimuksellinen ote on jäänyt vähän päälle vapaa-aikanakin.

Waymack on jatkanut viskikirjailijana tämän kirjan jälkeenkin. The Book of Classical American Whiskeys on ilmestynyt vuonna 1995. Ja sattumalta James F. Harris on myös siirtynyt Chicagoon Loyola Universityyn – ensin professoriksi ja myöhemmin historian laitoksen johtajaksi ja humanistisen tiedekunnan dekaaniksi.

Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber on kirjoitettu aikana, jolloin ingle malt -viskeihin ei ole ollut ihan helppo päästä käsiksi. Harrisin ja Waymackin suosikkeihin kuulunutta Caol Ilaa ei ole selvästi ollut helppo saada käsiinsä 1970- ja 1980-luvuilla, sen verran usein asia tulee tässä teoksessa esille. Toki takakannessa painotettu ”kenttätutkimuksen” glorifiointi vähän hymyilyttääkin:

Harris and Waymack have been passionate devotees of single-malt whisky for nearly 20 years, have spent much time in Scotland on field research for this book, and have personally assembled two of the world’s most outstanding collections of single malts.

Harmillista kyllä, miesten viskikokoelmia ei teoksessa esitellä, vaikka muutamien tislaamoiden esittelyiden yhteydessä käy ilmi, että heiltä löytyy tiettyjä viskiharvinaisuuksia itseltään. Mutta jos takakannessa vakuutetaan, että kavereilla on maailman uskomattomimmat viskikokoelmat, niistä olisi ollut mukava lukea ainakin jonkinlainen tiivistelmä.

Viskikirjana Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber on rakenteeltaan varsin perinteinen eikä järin laaja. Yhteensä 194 sivuun on mahdutettu 1990-luvun alun tislaamot ja tilanne. Kuvilla ei myöskään mässäillä, vaan tislaamoista on vain karut mustavalkokuvat eikä viskipulloja näy kuvissa käytännössä lainkaan. Ainoastaan kirjan lopun tasting-ohjeiden yhteydessä on yksi Macallan-pullo näkyvissä. Teoksen taitto muistuttaa akateemista oppikirjaa. Lopussa on huolellisesti koottu lähdeluettelo ja hakemisto. Jenkkikirjalle erikoisena ratkaisuna pidän jokaisen luvun aloittavia Robert Burns -sitaatteja, jotka ainakin nykylukijalle tuntuvat sangen kuluneilta.

Teoksen alussa on esipuheiden ja johdantojen jälkeen lyhyt johdatus viskiin juomana ja sen tuotantoprosessiin. Suoraan sanottuna alkupuolen jaksot ovat informaatioarvoltaan köyhiä. Lukijana ilahduin oikeastaan vain sivusta, jossa tekijät kertovat, miksi iäkäs viski maksaa niin paljon suhteessa nuorempaan. Lopputulos on napakka johdatus varaston arvoon ja pääoman kiertonopeuteen. Lisäksi laskelmissa huomioidaan asianmukaiseksi haihtuvuuteen ja tynnyreihin liittyviä muuttujia.

Mikäli saman analyysin tekisi tänä päivänä, pitäisi toki huomioida myös viskin jälkimarkkinoiden ylikuumenemiseen, brändiarvoon ja rajattuihin pullotuseriin liittyviä vaikutuksia. Vielä vuonna 1992 ihmiset eivät seonneet täydellisesti suhteellisen nuorista Highland Parkin single cask -pullotteista.

Johdanto-osuuksien jälkeen teos pääsee varsinaiseen asiaansa. Viskialueet ja niiden tislaamot esitellään: ensin Highlands sisältäen Speysiden tislaamot, sitten Islands yhtenä isona kokonaisuutena, sen jälkeen Lowlands ja Campbeltown samassa luvussa. Monista tislaamoista kirjoittajilla ei riitä erityisen paljon kerrottavaa – jopa Balvenie kuitataan runsaan puolen sivun mitassa. Hiukan pidempi esittely löytyy Glenfarclasista, Glenlivetistä, Knockandosta (!), Macallanista ja Springbankista. Lisäksi pientä epämääräisyyttä löytyy esimerkiksi Port Ellenin kohdalta. Tislaamo kyllä esitellään Islayn kartassa ja siitä kerrotaan muiden tislaamoiden tapaan johdatuksessa, mutta esittelyä siitä ei löydy ollenkaan.

Tislaamoesittelyt jäävät valitettavasti hiukan kuiviksi. Ymmärrän, että tieto on ollut noihin aikoihin tiukassa, mutta hyville tarinoille ei ole kovinkaan paljon sijaa tässä kokonaisuudessa. Lisäksi hiukan häiritsevää on, että kirjoittajat esittelevät tislaamon peruspullotteita tekstissä, mutta niistä ei ole kuvia eikä yksityiskohtia tarjolla oikeastaan missään. Monen tuotteen läpikäynti jää myös suoraan sanottuna hiukan ankeaksi. This is a very nice Speyside malt. Overall, this is a very pleasant whisky. On the whole, this is a fresh, complex, and well-integrated whisky.

Jos yhteenvedoksi jää vain tällainen lausahdus (”Highland Park is a very nice whisky”, ”Rosebank is a fairly good whisky”), kovinkaan pitkälle ei vielä pötkitä. Tosin aikoinaan valikoima on varmasti ollut etenkin Yhdysvalloissa niin suppea, että tislaamot on voitu määritellä perustuotteensa varassa. Onneksi parissa kohdassa käy sentään ilmi, että kirjoittajat ovat käyneet tislaamolla samplaamassa jotain ihan uniikkia. Kateeksi käy esimerkiksi Bowmore-esittelyn kohdalla: siinä kerrotaan vuoden 1969 pullotteesta, joka on viettänyt 22 vuotta ex-sherryssä. Hyväähän se on kirjoittajien mielestä ollut – ja ilahduttavan vahvaa.

Teoksen loppuun on vielä kirjoitettu erillinen luku viskitastingin järjestämisestä, ”How to Organize a Whisky Tasting”. Pohdinnan keskiössä on, kannattaako maistelusessio järjestää ennen dinneriä vai vasta sen jälkeen. Sinänsä ehdotetut tasting-kattaukset tuntuvat tänäkin päivänä vielä relevanteilta, vaikka premium-tastingin ehdotelma 25-vuotiaan Macallanin kanssa menisi toki nykyään jo yli monesta budjetista. Kaikkineen kirjoittajat kannustavat kokeilemaan ja oppimaan uutta kirjan loppuun saakka. ”We hope that you find your exploration of single malt Scotch as enjoyable as we have found our research.”

Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber tarjoaa mukavan aikamatkan viskiharrastajan valikoimaan 1990-luvun alussa. Teos jää kuitenkin kattavuudessaan merkittävästi tuon aikakauden viskikirjojen klassikoista kuten Michael Jacksonin ja jopa Jim Murrayn teoksista. Diskriminoivalle juomarille löytyy nykyään niin paljon kirjallisuutta, että tälle teokselle ei voi ennustaa uutta tulemista, mutta kuriositeettina siihen voi silti tutustua edelleen. Sitä paitsi teoksen aloitus on niin vetoava, että haluan siteerata sen tässä lopuksi vielä kokonaisuudessaan:

Much of our lives is spent with the ordinary. We rise to our alarm clocks; we shower and dress; we eat our breakfast and go to work. A busy day ensues, and in the late evening, we retire. The alarm clock sounds the same each morning. It may serve to wake us up, but we really don’t notice it, per se. The hot shower may feel good, but it is just like so many other showers that we have had. We may pay some attention to what clothes we put on – Do we need a tie today? Do the socks match? – but how often are we caused to marvel at the silkworm who contributed to the tie, or the cotton plant that went into our shirt? The bowl of raisin bran serves as breakfast, but we tend not to pay much attention to it as a culinary experience.

Every now and then, however, we have one of those few experiences that jolt us, that enliven us, that rise above the ordinary. Such experiences lead us beyond the merely ordinary into the special, the extra-ordinary. These are remarkable experiences that are savored and that become objects of fond memories.

Such, for both Waymack and Harris, is the experience of single-malt Scotch whisky.

Neil Wilson: The Arran Malt

Osallistuin tämän vuoden Uisgessa Louisa Youngin vetämään Arran-tastingiin paljolti siitä syystä, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016). Olin sen jäljiltä innostunut tislaamosta, sen vaiheista ja sen tuotannosta. En ollut aiemmin oikein päässyt Arraniin sisälle, mutta tämä teos ja sitä seurannut tasting muuttivat kaiken. Nyt tuli viimein aika kirjata ylös mietteet kirjasta ja tislaamon tarinasta.

Arranin ensimmäiset viskit saavuttavat tänä vuonna jo 22 vuoden iän, vaikka vuonna 1995 tislaamisen aloittanut tislaamo tuntui vielä jokin aika sitten startup-yritykseltä. Muistan itsekin nähneeni oman tynnyrin ostamiseen kehottavia lappuja pullojen lieriöiden sisällä, vaikka vuosikausiin niitä ei ole kukaan toki enää tarjonnut. Neil Wilsonin kirja päättyy mielenkiintoiseen tietoon Arranin uudesta Lagg-tislaamosta, jonka pitäisi aloittaa toimintansa saarella elokuussa 2018.

Turvesavuiset Machrie Moor -viskit ovat olleet niin suosittuja, että Arran on päättänyt perustaa oman tislaamon pelkästään turpeisen viskin tuottamiselle. Tähän asti Machrie Moorit on tehty samoilla välineillä turpeistamattoman viskin kanssa, joten siivoustyö on ollut jokaisen tuotantojakson jälkeen mittavaa.

Teoksen kirjoittajan Neil Wilsonin nimi on tietysti tuttuakin tutumpi Whisky Magazinen sivuilta ja monien viskikirjojen kustantajana, mutta tajusin vasta tämän Arran-historiikin ääressä, etten ole lukenut Wilsonilta tähän mennessä vielä mitään. The Island Whisky Trail (2003) on kyllä hyllyssä mutta odottaa edelleen lukemista. En ole edes saanut käsiini kolmelle kielelle käännettyä Ardbeg – Jewel of Islay -kirjaa (2008). Muihin Wilsonin teoksiin lukeutuvat Scotch and Water (1998), The Malt Whisky Map of Scotland (2006) ja Whisky In Your Pocket (2010).

The Arran Maltin ääressä tajuaa heti, että teksti on ammattikirjoittajan kynästä. Mennään suoraan asiaan, sanaleikit on minimoitu, faktat ovat hallussa eikä punainen lanka uhkaa katketa missään vaiheessa. Suoraan sanottuna The Arran Maltia on nautinto lukea. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa, jotta lukija saa aiheesta kaiken irti sujuvassa ja helposti hahmotettavassa kokonaisuudessa. Nostan hattua ja pyyhkäisen maata Neil Wilsonin edessä.

Teos alkaa Harold ”Hal” Currien (1924–2016) unelmasta. Liverpoolissa syntynyt Hal Currie onnistui sellaisessa, mitä moni on tavoitellut: hän perusti oman tislaamon, josta tuli jotain. Tarina alkaa toisen maailmansodan taistelukentiltä, joiden jälkeen Currie päätyi työelämään ja lopulta viskiteollisuuden palvelukseen. Seagramin kautta Hal eteni johtotehtäviin Pernod-Ricardille, josta hän jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa. Sen jälkeen ajatus omasta tislaamosta alkoi poltella. Arranilta löytyi historiallinen ulottuvuus (alkuperäinen Lagg-tislaamo oli lopettanut toimintansa 1837), erinomaiset vesilähteet ja tislaamotoimintaan soveltuvat maa-alueet. Virallisesti Hal Currie perusti Isle of Arran Distillers Ltd -yhtiön arkkitehti David Hutchinsonin kanssa 11. marraskuuta 1991. Pojat Paul ja Andrew Currie jättivät aiemmat työnsä ja tulivat mukaan yhtiöön, Paul toimitusjohtajaksi ja Andrew markkinointijohtajaksi.

Neil Wilson on saanut käsiinsä suuret määrät dokumentaatiota Arranin perustamisesta ja varhaisvaiheista. Yhteensä 1 422 000 punnan tislaamoprojekti kohtasi kuitenkin merkittävää vastustusta Lochranzan kyläyhteisössä. Erittäin rajua kirjelmöintiä siteerataan teoksessa sen verran laajalti, että hitaampikin tajuaa, miten kovaa tahdonvoimaa on vaatinut viedä tislaamoprojekti aikanaan läpi.

Tuon aikakauden varsinaisen älykkäänä ideana Isle of Arran Distillers keksi ruveta myymään joukkovelkakirjalainaan perustuvaa Arran Bond -arvopaperia, joka tarkoitti ostajalle jäsenyyttä Arran Malt Whisky Societyssa ja merkittävää määrää edullista viskiä, kunhan tislaamo olisi toiminnassa ja ensimmäiset viskit kypsyneet.

Neil Wilsonin omassa, 6. tammikuuta 1994 allekirjoitetussa bondissa lupauksena oli viisi laatikkoa Lochranza Founder’s Reserve -blendiviskiä vuonna 1998 ja viisi laatikkoa Isle of Arran Founder’s Reserve -mallasviskiä vuonna 2001. Laatikossa on siis aina kaksitoista 70 senttilitran pulloa vahvuudella 40 %.

Kuvaan saadun Arranin markkinointiesitteen perusteella viisi blendiviskilaatikkoa maksoi 528,60 puntaa ja viisi mallasviskilaatikkoa 782,40 puntaa. Koko paketille tuli siis hintaa 1 311 puntaa, kun katukaupassa sama määrä vastaavan ikäistä viskiä olisi esitteen mukaan maksanut 549 puntaa enemmän. (Kokonaan toinen kysymys on, kuka saa kulutettua 84 litraa tällaisia perusviskejä kyllästymättä, mutta sitä Wilson ei tässä yhteydessä käy läpi.)

Kun saariyhteisön vastustus oli selätetty ja tislaamoyhtiön pääomitus hoidettu, itse tislaamo piti vielä saada pystyyn. Rakennustyöt aloitettiin 28. marraskuuta 1994. Kesäkuussa 1995 Hal Currie saattoi nostaa maljan vasta pystytetyn tislaamorakennuksensa pihamaalla. Viralliset avajaiset järjestettiin 17. elokuuta 1995, jolloin myös tislaustoiminta aloitettiin. Ensimmäiset tynnyrit lähtivät kuitenkin Campbeltowniin kypsymään, koska Arranin varastoja vasta rakennettiin. Unelmasta oli tullut totta.

Hal Currie oli värvännyt Arranin tislaajaksi Gordon Mitchellin, joka oli alkuaikojen keskeisiä henkilöitä tislaamossa. Mitchell oli aloittanut Lochsiden tislaamossa jo vuonna 1957 ja tehnyt sittemmin merkittävän uran viskin parissa. Kun Mitchell jäi eläkkeelle syyskuussa 2007, hänen tehtäväänsä Master Distillerinä tuli hoitamaan James MacTaggart.

Neil Wilson käy Arranin prosesseja huolella läpi kirjan tässä vaiheessa ja alkaa samalla esitellä tislaamon henkilöstöä. Mukana varsinaisissa esittelyissä ovat Gordon Bloy (Stillman & Senior Operator), John McMullan (Processor & Operator – mashman, stillman), Alex Dale (Retired Driver), Faye Black (Tour Guide), Campbell Laing (Senior Tour Guide), Robin Bell (Visitor Center Manager), Kate Hartley (Casks Café & Cleaning Supervisor), Louisa Young (Senior Brand Manager), Jaclyn McKie (Sales & Marketing Manager), Maggie Cornwall (Company Secretary & Financial Controller), Mark Callachan (Planning Manager) ja Gillian Snaddon (Bulk Stock Administrator). Heidän lisäkseen teksti vilisee runsaasti henkilöstöä yhtiön eri operaatioista.

Näiden tislaamon työntekijöiden väliin mahtuu myös kaksi vähän erikoisempaa henkilöesittelyä: Roman Abramovich ja Ewan McGregor. Abramovich esitellään tittelillä Malt Whisky Enthusiast, vaikka Chelsea FC:n omistajana ja monimiljardöörinä tuo nimitys on tietysti hyvin suhteellinen. Hänestä kerrotaan kuitenkin pieni anekdootti.

Heinäkuussa 2015 Abramovichin ökyjahti Eclipse purjehti Arranilla, ja paikalliset näkivät sen. Muuan Lochranzassa asuva rouva halusi myydä miehensä Arran-kokoelman miljardöörille. Nainen meloi kajakilla jahdille ja jätti turvamiehille lapun, jossa luki viskikokoelman sisältö, hinta ja yhteystiedot. Nainen sai pian yhteydenoton, ja sen seurauksena kokoelma vaihtoi omistajaa summalla, jota nainen lupasi olla paljastamatta lehdistölle. Eikä sitä rahasummaa kerrota tässäkään teoksessa.

Ewan McGregor on mukana teoksessa hiukan kattavammin. Trainspottingista maailmanmaineeseen noussut skottinäyttelijä toimi merkittävänä edusmiehenä tislaamolle sen alkuaikoina, ja kuvista päätellen viski on tosiaan maistunut McGregorille. ”Ewan McGregor, appeared to be enjoying sampling the whisky tremendously, and even allowed himself to become slightly garrulous when he talked to the press”, Wilson kirjoittaa. McGregor tosiaan lörpötteli Arranilla toimittajille kaikenlaista ja muun muassa kertoili, miten mieluusti ottaisi Cameron Diazin omaksi Bond-tytökseen. Viski oli tosiaan maistunut mukavasti.

Myös Arran-entusiasteja on saatu kirjassa haastatteluun. Andrew Smith, Jan Vissers ja Scott Bain kertovat suhteestaan Arranin tislaamoon ja sen viskeihin. Lisäksi kirjan loppupuolella on pieniä tarinoita, joista esimerkiksi yksi liittyy The Devil’s Punch Bowl -pullotteen ja -pakkauksen suunnitelleeseen Pocket Rocket Creative -yhtiöön. Myös kuningatar Elisabet II:n vierailusta ollaan ylpeitä, niin kuin Skotlannin tislaamoissa yleensäkin.

Kirjan varsinainen tarina päättyy Hal Currien poismenoon ja siihen, miten Neil Wilson lunastaa bondinsa ja saa 60 pulloa Arranin 14-vuotiasta Founder’s Reserveä vuoden 2015 lopussa:

It seemed that all the close shaves and near disasters the company had experienced in the early years had finally become a thing of the past and my ’punt’ of £405 when I bought my Bond had finally turned out to be a golden nest egg.

Teoksen lopussa on vielä kattava Company Timeline -liite, jossa käydään tislaamoyhtiön historia vielä huolella ja yksityiskohtaisesti läpi, sekä Expressions-liite, johon on mahdutettu Arranin tislaamon keskeinen tuotanto core rangesta aina erikoisuuksiin saakka.

Teoksen yhteensä 186-sivuisesta kokonaisuudesta tulee tunne, että Wilson on kaivanut mukaan kaiken olennaisen. Monista 200-vuotiaistakaan tislaamoista ei löydy vastaavaa tietomäärää, kun tässä on kyseessä vasta hiukan yli 20-vuotias tislaamo. Toisaalta nykyään osataan yrityshistorian nimissä laittaa talteen asioita, joita ennen vanhaan heitettiin surutta nuotioon. Hauskana sivuhuomiona Wilson muuten mainitsee, miten Suomi oli ensimmäisten Arranin tuotannon ostajamaiden joukossa – vaikka sittemmin etenkin Norjasta on tullut tislaamon tuotannon kulutuksen suurmaa, Tanska sen perässä.

The Arran Malt jättää tunteen, että joskus tulevaisuudessa ei olisi hassumpaa tehdä matkoilla jonkinlainen koukkaus Arranin saarelle. Wilson korostaa tislaamon Visitor Centeriä niin usein ja niin vuolaasti, että se on haluttu tekstissä lyhentää pelkäksi VC:ksi, mutta vaikutelma on vahva: sinne halutaan ihmisiä. Muistan käyneeni muutamassa sellaisessakin tislaamossa, johon en ole tuntenut oloani kovin tervetulleeksi. Ainakin kameroiden riisuminen ovella aiheuttaa heti sellaisen tunteen, ettei ihan kaikkea ole huomioitu loppuun saakka.

Kaikkineen Neil Wilson on tehnyt The Arran Maltissa hienoa työtä. Laadukas jälki koskee myös kirjan ulkoasua, olkoonkin, että olisin mieluusti nähnyt tämän kovakantisena painoksena – pehmeäkantisen kanssa pelkää aina, että selkämyksen liima pettää, kun muoto on tällainen. Mutta toivottavasti kirja kestää tulevinakin vuosina, koska tätä tulee varmasti vielä lueskeltua. Ehkä uuden Lagg-tislaamon tuotannon myötä voi olla hauska palata jälleen siihen, mistä Arran on lähtenyt liikkeelle.

Jarkko Nikkanen & Mikko Honkanen: Suomalainen viski ja viskikulttuuri

Kun Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen uraauurtava Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013) ilmestyi, ostin ja luin kirjan saman tien. En kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi siitä mitään mietteitä ylös. Kun vuosia on kulunut tässä välissä useampia, tuntui sopivalta palata teoksen ääreen. Ja miten mahtavaa siitä tulikaan.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-005Vasta tämän kirjan ääressä oikeastaan ymmärsin, miten paljon suomalaisessa viskikulttuurissa ja koko viskimaailmassa ylipäänsä on mennyt eteenpäin kuluneiden kolmen neljän vuoden aikana. Helsinki Distilling Companya ei ole kirjassa vielä olemassakaan. Kyrö Distillery Company kulkee teoksessa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery ja Valamon tislaamo nimellä Herman’s. Panimoravintola Koulun omaan Sgoil-viskiin kohdistuu vielä merkittäviä odotuksia eikä Ägräs-nimen ilmaantumista kartalle osaa tietenkään kukaan ennakoida.

Teoksen ilmestymisen aikaan pidin erikoisena, että sen loppuun oli päätetty painaa Alkon viskihinnasto – sehän vanhentuisi vuodessa! En tiedä, oliko tempun laillisuuskaan täysin ilmiselvää. Kuten muistamme, tuolloin viskien hinnat eivät olleet vielä Alkon nettisivuilla näkyvissä, vaan luultavasti moni harrastaja piti tavallani Alkon viskeistä omaa Excel-taulukkoa, jota tuli päivitettyä Alkon painettujen hinnastojen ja Viskifoorumissa jaettujen tietojen avulla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-011Mutta tänä päivänä tuo kirjan loppuun painettu viskihinnasto on mahtava sukellus vain muutaman vuoden taakse, syyskuuhun 2013. Glenfarclas 40 yo maksoi Alkossa 299,00 euroa! Highland Parkin Loki lähti 156,00 eurolla ja Thor 140,10 eurolla… Ja Highland Park 30 yo oli totta kai kallis, mutta 399,00 euron hinta olisi tänä päivänä vielä periaatteessa tavallisen kuolevaisen ulottuvilla, kun nykyhinta lähentelee kuuttasataa. Olipa valikoimassa myös Glendronach 15 yo Revival, jota moni nykyään etsii ympäri maailmaa. Syyskuussa 2013 hinta oli 64,90 euroa.

Kokonaisuutena Suomalainen viski ja viskikulttuuri on napakka teos ja kuvastaa etenkin Jarkko Nikkasen myöhempiin teoksiin verrattuna hyvin sitä, mistä on lähdetty liikkeelle. Yhteensä 96 sivun laajuinen nide esittelee aluksi Alkon ja viskin historiaa Suomessa. Viskikulttuurille omistetun luvun jälkeen tulevat omat lukunsa suomalaisesta viskistä ja suomalaisista viskibaareista. Nikkanen on jalostanut näistä myöhempiin teoksiinsa laajemmat esitykset, mutta tämä kirja toimii erinomaisena dokumenttina lähtötilanteesta monellakin tavalla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-009Viskidrinkeille on teoksessa myös oma lukunsa, ja muutamat jaksossa mukana olevat baarimestarit esiintyvät myös myöhemmissä viskikirjoissa (esimerkiksi Pekka Välitalo ja Jussi Viljala ovat Nikkasen tuoreessa Parhaita viskejä -kirjassa haastateltuna brand ambassadorin roolissa). Teos päättyy kirjoittajien Alkon valikoimasta tekemiin poimintoihin ja tuohon edellä mainittuun hinnastoon.

Kirjan keskeisenä ja omaperäisenä sisältönä on viskikulttuuria käsittelevä luku, jota ei sellaisenaan ole enää hyödynnetty esimerkiksi myöhemmissä Nikkasen kirjoissa. Luvussa taustatarina vuorottelee lyhyiden ja vähän pidempienkin haastattelupätkien kanssa. Osa haastateltavista luonnehtii viskikulttuuria yleensä, sen käsitettä ja ulottuvuuksia, toiset taas konkretisoivat sen esimerkiksi suomalaisen viskikulttuurin tai edustamansa tuotteen kautta. Hauskoja tiivistyksiäkin tulee, tässä esimerkkinä Panimoravintola Koulun Teemu Artukan lausunto:

”Viskikulttuuris ei ol mittä krumeluurii, se ei ol herroje huseerauksii ja ainakaa mittä nyrpistelyy. Se o sitä ku voi maistaa huulillas elämä.”

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-004Kulttuurijakson sisältöinä käsitellään viskin erityispiirteitä, tuotantoa, anniskelua ja vähittäismyyntiä, tastingtoimintaa ja viskitapahtumia, kotimaista seuratoimintaa ja viskikulttuurin tulevaisuutta. Uisge on jo vakiinnuttanut asemansa viskitapahtumana, mutta OlutExpoa vasta ennakoidaan:

Hyvien suomalaisten olut- ja viskitapahtumien joukkoon saadaan syksyllä 2013 Suomen OlutExpo -tapahtuma, joka tuo molemmista juomista kiinnostuneille uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia. Viski on yhtä helposti lähestyttävä kuin olut, ja juomat sopivat hyvin yhteen. Tästä hyvänä näyttönä on Tukholmassa jo 22. kertaa järjestettävä Stockholm Beer and Whisky Festival. Odotamme mielenkiinnolla tapahtumaa!

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-006Suomalaista viskiä käsittelevässä luvussa on tosiaan tämän kirjan aikaan vasta neljä toimijaa: Beer Hunter’s, Teerenpeli, Koulu ja Herman’s. Peltohermannin nimellä aloittanut Herman’s oli sittemmin muuttanut nimensä Hermannin Viinitilaksi, ja Ilomantsissa tehdyt koe-erät oli brändätty Herman’sin nimelle. Varsinaiseen Valamon Luostarin Tislaamon viskiin oli vielä matkaa: Timo Kettusen ja Harri Turusen yhteydessä kyllä mainitaan heitä viskin tislaamiseen innostaneet Taposen veljekset, mutta sittemmin yhtiön osakkaiksi ryhtyneiden Arttu ja Samuli Taposen rooli on kirjan julkaisun aikaan vielä ollut tulevaisuuden hämärässä.

Kyrön tislaamo on kirjassa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery, eikä vanhassa meijerirakennuksessa ollut tislattu vielä pisaraakaan. Koe-erät oli tehty Beer Hunter’sin tislaimilla Porissa, eikä siinä apuna ollut Mika Heikkinenkään ollut vielä vaihtanut sukunimeään Tuhkaseksi. Kukaan ei vielä tiedä, mitä Kyrön tislaamosta todella on tulossa. Tämä teos sisältää nimensä mukaan aidosti arvokasta dokumentaatiosta suomalaisesta viskikulttuurista ja viskistä.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-008Suomalaisia viskiravintoloita esitellään mukavalla laajuudella. Itse asiassa listaa selaamalla itsekin huomaan, miten vähän olen lopulta Suomen viskibaareja vasta kolunnut, vaikka esimerkiksi Keppana Kellari on tullut nähtyä. Sen verran ravintolarintamallakin asiat ovat muuttuneet, että Tampereelle on avattu Ruby & Fellas, joka kuuluisi ehdottomasti mukaan päivitettyyn versioon tästä luvusta.

Kirjan viskidrinkeistä en osaa sanoa varsinaisesti mitään, koska en ole vieläkään löytänyt kulmaa lähestyä näitä sekoituksia. Sinänsä ne ovat olennainen osa viskikulttuuria enkä niiden mukanaoloa tässä teoksessa mitenkään kyseenalaista.

Teoksen lopuksi kirjoittajat analysoivat Alkon viskivalikoimaa syyskuun 2013 tilanteessa. Amerikkalaiset, irlantilaiset, kanadalaiset, japanilaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset viskit käydään läpi, ennen kuin sukelletaan skottiviskiin, ensin sekoitteiden kautta ja sitten sukeltamalla skotlantilaisiin mallasviskeihin. nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-010Vielä on noihin aikoihin ollut Alkossakin pari ikämerkittyä japanilaista viskiä, se pistää silmään.

Kaikkineen Suomalainen viski ja viskikulttuuri on näin muutama vuosi julkaisun jälkeen arvioituna kokoaan merkittävämpi teos. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tehneet miehen työn ja ryhtyneet ilmeisen oikeaan aikaan dokumentoimaan, mitä suomalaisessa viskikulttuurissa ja tislaamotoiminnassa tapahtuu. Uskon, että tämän teoksen arvo tulee tulevina vuosina vielä kasvamaan. Lisäksi on annettava erityiskiitokset kirjan huolitellusta kieliasusta ja tyylikkäästä ulkoasusta. Tämän omistaa mielikseen.

Jarkko Nikkanen: Viski – parhaita viskejä

Jarkko Nikkasen kaksi aikaisempaa teosta, Viskien maailma (Readme.fi, 2014) ja Suuri viskikirja (Readme.fi, 2015), avasivat hienolla tavalla tien täysin suomalaisille viskiä ja viskin nauttimista käsitteleville kirjoille. Niitä edelsi Nikkasen yhdessä Mikko Honkasen kanssa kirjoittama Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013), josta täytyy vielä oma tekstinsä kirjoittaa tähänkin blogiin jossain vaiheessa.

nikkanen-viski-005Ennakoin Suuren viskikirjan jälkeen, että Black- ja White-teemaisten monumentaalisten teosten jälkeen tulisi vielä huipennuksena päätösosa, joka voisi olla teemaltaan Gold. Päätösosa tuli, mutta sävy on edelleen musta ja formaatti tällä kertaa selvästi pienempi kuin edeltäjissään. Toisaalta teos on näppärämpi kuljettaa mukana, toisaalta taas visuaalinen näyttävyys on vähän maltillisempaa.

Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016) täydentää aiempien teosten kokonaisuutta yli 450 makukuvauksella ja käy viimein läpi myös koko viskin valmistusprosessin alusta loppuun. Lisäksi kemian tohtori Jari Tuomisen osuus viskin aistimisesta on vielä edellisiäkin osia kattavampi ja perusteellisempi – ja sellaisenaan todella vaikuttava. Myös kotimaisten viskitislaamoiden esittelyihin on saatu vuosien saatossa lisää syvyyttä ja Ägräsin mukana myös monipuolisuutta.

Henkilöhaastatteluissa keskitytään tässä teoksessa paljolti sellaisiin viskimaailman toimijoihin, joiden tekemisistä en ollut joko kovin tietoinen tai joista ei ollut koskaan edes kuullut. Kirjan sivistävä vaikutus oli siis myös itselleni välitön.

nikkanen-viski-008Sisällöllisesti teos on jaettu selkeisiin osiin. Esipuheen ja viskimarkkinan nykytila-analyysin jälkeen käsitellään valmistus ja aistiminen – näillä riittää mittaa yhteensä liki 70 sivua. Seuraava osio paneutuu suomalaisiin viskitislaamoihin suurin piirtein samalla laajuudella. Väliin toki mahtuu myös runsaasti haastatteluosuuksia. Skotlantilaisten viskin makukuvauksia on noin 300 sivua ja muun maailman viskejä noin 70 sivua. Yhteensä 536-sivuinen tiiliskivi päättyy kaikki kolme teosta kattavaan viskihakemistoon ja kiitoksiin.

Valmistusta koskeva osuus etenee prosessien pääkohtien kautta, ja käsittelyssä on nimenomaan mallasviski. Maagiselle ppm-luvulle on oma sivunsa kuivatuksen kohdalla, samoin tislausprosessin muuttujille on varattu hiukan enemmän tilaa. Tynnyröinnissä käydään tynnyröintivahvuus keskimääräistä tarkemmin läpi, minkä lisäksi paneudutaan tynnyrin ja tisleen vuorovaikutukseen omalla sivullaan. Tynnyrikoot ja tammilaadut, täyttökerrat ja kypsytysajat saavat myös runsaasti tilaa. Pullotuksessa E150A eli viskin ainoa sallittu väriaine sokerikulööri saa oman sivunsa, samoin viime aikojen suuri puheenaihe ikämerkintä.

nikkanen-viski-003Aistimista käsittelevä jakso on teoksen mieleenpainuvinta ja vaikuttavinta antia. Kemian tohtori Jari Tuomisen osuudet ovat olleet valaisevia aiemmissakin Nikkasen teoksissa, mutta nyt laajuutta ja syvyyttä on vielä kosolti lisää. Luku alkaa analyysilla hajuaistin merkityksestä tastingissa. Molekyylien kiinnityminen hajureseptoireihin on näin viskiharrastajan näkökulmasta valtavan kiinnostavaa. Esimerkiksi itse olen havainnut vuosien saatossa, miten hajun havaitsemisen kynnysarvo omassa aistimuksessa on kehittynyt.

Todella mielenkiintoinen on taulukko, jossa on savuviskien yleisimpiä komponentteja eriteltynä: guajakoli, 4-methylguajakoli, o-kresoli, fenoli, 4-etyyliguajakoli, p-kresoli, m-kresoli ja 4-etyylifenoli. Eli molekyylitasolla savuviskissä ei olekaan kyse ihan pelkästä fenolista, vaan yhdisteitä on useita. Pitoisuudet vaihtelevat merkittävästi Tuomisen taulukoimien Laphroaigin, Highland Parkin ja savuttoman viskin välillä – ja savuttomassakin viskissä on siis mukana pieniä määriä näitä yhdisteitä.

”Oikein savuisessa viskissä guajakolin ja p-kresolin pitoisuudet ovat suuret ja samalla tasolla. Lisäksi niiden hajun kynnysarvot ovat matalammat eli ne antavat voimakkaan impaktin aistimukseen. Esimerkiksi ruisviskissä guajakolipitoisuus on samalla tasolla mutta p-kresolia on 100 kertaa vähemmän. Tämä voisi selittää osittain sen, että turpeen savuinen aistimus on vähän fenolisempi ja pistävämpi.”

Tuominen käy läpi myös yhdisteitä, jotka liittyvät savuisuuden lisäksi hedelmäisyyteen, kukkaisuuteen, mausteisuuteen ja muutamiin muihin viskiaistimuksiin. Esimerkiksi viskilaktoni on yhdiste, joka tuo viskiin kookoksen hajun. Amerikkalaisessa tammessa sen pitoisuus on suurempi kuin eurooppalaisessa tammessa.

nikkanen-viski-004Aistimista käsittelevän luvun jälkeen edetään suomalaisten viskitislaamoiden esittelyyn. Omat jaksonsa on Beer Hunter’silla, Teerenpelillä, Kyröllä, HDCO:lla, Valamolla ja nyt siis myös Ägräsillä. Kattavan viskitarjonnan puuttuessa Nikkanen käy makukuvauksissa läpi myös raakatisleitä, ginejä ja kaikenlaista muutakin bonanzaa, jota tislaamot ovat tuottaneet – jopa Helsinki Distilling Companyn akvaviitti on mukana.

Kirjan haastatteluosuudet alkavat jo tislaamoesittelyiden välissä. Kaikkineen kirjaa varten Nikkanen on haastatellut jälleen merkittävän määrän ihmisiä. Mukana ovat Teerenpelin brand ambassadorit Saara Repo ja Saila Ruohonen, Kyrön brand ambassador Jussi Viljala, Bacardi-Martinin brand ambassador Jarkko Issukka, Pernod-Ricardin brand ambassador Pekka Välitalo, Diageo Reserven brand ambassador Henri ”Henu” Lahti, Malt Whisky Yearbookin kirjoittaja Ingvar Rönde, The Famous Grousen Pohjoismaiden brand ambassador Peter Molander, Teeling Whiskey Companyn myyntipäällikkö Hugh MacGabhann, Jamesonin brand ambassadorit Caroline Maguire ja Daniel Ronan O’Shea sekä Beamin Pohjoismaiden brand ambassador Jonatan Östblom-Smedje. On nimittäin ambassadoreja poikineen!

nikkanen-viski-007En oikeastaan alan ulkopuolisena ole edes hahmottanut, että brändityötä tehdään näin laajalla rintamalla. Nikkanen antaa haastatteluiden kautta ammattikunnastaan varsin kattavan kuvan. Monilla on pitkä baarimestaritausta, ja he ovat sitä kautta päätyneet brändilähettiläiksi. Harva tuntuu tähdänneen kyseiseen työhön, mutta lopulta kehittyminen näyttää palkinneen monia.

Pienenä kritiikkinä voi toki esittää, että näin kirjamuotoon painetuissa haastatteluissa olisi ollut melkoisesti karsimisen varaa: monissa käydään kaikki mahdollinen lapsuudesta ja inttimuistoista lähtien läpi, kun keskimääräistä lukijaa varmasti kiinnostaa pääasiassa henkilön ura viskin parissa. Toki ne taustoittavat joskus hauskastikin, mutta kyllä 16 sivua kotimaisen brand ambassadorin haastattelua on jo hiukan liikaa. Tämä on toki vain vaatimaton oma mielipiteeni.

nikkanen-viski-006Kun Viski – parhaita viskejä on käynyt läpi viskin valmistuksen, aistimisen ja kotimaiset viskitislaamot, päästään varsinaiseen asiaan eli makukuvauksiin. Nikkanen on jälleen elementissään, kun päästään Ardbegin, Bowmoren, Lagavulinin ja muiden Islay-tislaamoiden parhaisiin viskeihin käsiksi. Tällä kertaa Ardbegin tuotannosta laajan esittelyn saavat eri vuosien Uigeadail-pullotteet sekä muutamat single caskit. Myös kaksi Provenancea saa osakseen sellaista ylistystä, että heikompaa voi hirvittää.

Viskien makukuvausten joukossa on jälleen suurempia ja pienempiä faktalaatikoita ja tietopläjäyksiä. Dalmoren King Alexander III:n taustatarina esitellään kattavasti, samoin Port Ellenin tarinalle on oma sivunsa, lisäksi Highland Parkin tuotantoa taustoitetaan omalla sivullaan… Nämä kaikki tuovat mukavasti rytmiä ja koukkuja kokonaisuuteen, joka on muuten rakenteellisesti melko toisteinen. Nikkasen kyky kaivaa nyansseja viskeistä on kyllä kiistatta ihailtava: muun muassa merivedessä huuhdeltu juuttikangas, hillottu kirsikka, vaniljamarenki ja uunissa kärähtänyt vaniljahyve ovat esillä.

nikkanen-viski-009Skotlantilaisten viskien jälkeen jäljellä on enää Muu maailma omana lukunaan, ja se on tässä teoksessa aiempia kapeampi. Vain Irlanti, Wales ja Yhdysvallat ovat esillä. Japani, Taiwan, Australia ja Uusi-Seelanti löytyvät siis ainoastaan aiemmista kirjoista. Muun maailman viskejä käsittelevä osuus jää kirjassa siis hiukan sivurooliin, vaikka keskeisiä viskejä on mukaan toki valittu niin Teelingiltä kuin esimerkiksi Jack Daniel’silta.

Tiettyä omaa linjaa Nikkanen kirjassaan vetää edelleen, kuten asiaan kuuluu. Tällä kertaa Hicks on saanut jopa oman kohtansa uusiin makukuvauksiin: Tuoksu, Maku, Hicks, Jälkimaku, Kommentti. Lisäksi panin merkille, että huomattavan moni viski toimii nimenomaan brunssiviskinä, mutta esimerkiksi lounasviskejä en löytänyt kirjasta ensimmäistäkään. Nämä seikat tietysti luovat kirjaan oman persoonallisen otteensa.

Pientä kieliasun onnahtelua harmittelin jo Viskien maailmassa ja Suuressa viskikirjassa, ja sama vaivaa ajoittain myös tätä teosta. Lauseenvastikkeiden perässä on pilkkuja, kongruenssivirheitä on siellä täällä, omistusliitteitä puuttuu – kaikenlaisia pieniä lapsuksia löytyy melko taajaan. Ne eivät teosta missään mielessä pilaa, mutta kaltaistani diletanttia tietysti aina harmittaa, että niitä on sinne jäänyt, kun ne olisivat olleet niin helposti korjattavissa.

nikkanen-viski-010Kirjan edeltäjiään pienempi formaatti on myös aiheuttanut kirjasimen voimakkaan pienentämisen. Nyt fonttia saa todella tihrustaa, etenkin mustaa taustaa vasten – valkoisella se sentään vielä toimii. Ikänäön vaivaamat pystyvät jo esipuheesta arvioimaan, kykenevätkö jatkamaan kirjan lukemista eteenpäin. Sen verran kuitenkin huomaan, että aiemmista teoksista poiketen kemistin kirjoittama osuus on kreditoitu kemistille myös kyseisen tekstin kohdalla – aiemmissa kirjoissahan vastaava tieto löytyi vain avauslehden copyright-kohdasta.

Kaikkineen Viski – parhaita viskejä vastaa hyvin odotuksiin. Sitä sopii hyvin pitää Gold-editiona Nikkasen trilogiassa, vaikka formaatti on tällä kertaa pienempi. Artikkeleissa riittää luettavaa pitkäksi aikaa, ja makukuvauksiin on aina hauska palata uudelleen. Kirjassa on myös lukuisa joukko sellaisia viskiharvinaisuuksia maisteltuna, että se kelpaa myös unelmointiin ja fiilistelyyn. Teos kuuluu aiempien kirjojen tavoin jokaisen suomalaisen viskiharrastajan kirjahyllyyn.

Fiona Rintoul & Konrad Borkowski: Whisky Island

Islayn saaresta on kirjoitettu monta kirjaa, ja syksyllä 2016 hyllyihin ilmestyi jälleen yksi uusi teos maagisesta paratiisisaaresta. Fiona Rintoulin tekstien ja Konrad Borkowskin valokuvien varaan rakentuva Whisky Island (Freight Books, 2016) on melko puhdasverinen kahvipöytäkirja. Se sopii paremmin nautiskeluun kuin nippelitietojen ammentamiseen.

Oma intoni tunnelmointiin oli tietysti korkealla, kun matka Islaylle oli vielä tuoreessa muistissa ja turvesavun tuoksun pystyi palauttamaan kirjan valokuvista helposti mieleen. Eikä kirjaan valitussa tietosisällössäkään ollut suurempaa vikaa, kun haastateltaviksi oli saatu Islayn viskibisneksen nimihenkilöitä Eddie MacAfferista Mickey Headsin kautta Andrew Browniin.

rintoul-borkowski-whisky-island-002Kaikkineen hiukan alle 200-sivuinen teos kattaa pintapuolisesti Islayn historian, maantieteen ja saaren kahdeksan toimivaa tislaamoa. Kirjan alkuun piirretyssä kartassa esiintyvät toiveikkaasti jo Gartbreckin ja Ardnahoen tislaamot muita hiukan kevyemmällä värityksellä. Omaa lukua tulevaisuudelle ei ole kuitenkaan kirjoitettu, vaan sisältö rajautuu olemassa oleviin.

Kirjan alussa ei jätetä mainostamatta Islayta lintubongarin paratiisina eikä unohdeta edes keskiaikaisia klaaneja, jotka pitivät saarella valtaa. Varsinainen viskiosasto kirjassa alkaa Bowmoren perustamisesta 1779, eikä sitä edeltäneitä aikoja juuri lähdetä arvuuttelemaan muuten kuin tislaustaidon saapumisreittien ja yleisesti tiedettyjen lainsäädäntömuutosten kautta.

Hiukan erikoisella tavalla näin tiiviiseen teokseen on mahtunut kuitenkin analyysi viskin maailmanmarkkinan nykytilanteesta, kun on ensin käyty läpi Ardbegin ja Bruichladdichin nousu synkkyydestä:

The period since has been a boom time, particularly for deluxe and specialist whiskies – though sales of the amber nectar did slump in 2015, not least because Russians gave it up. In the face of economic problems and changing mores, Russians have been turning away from booze, and whisky sales in the country fell by an incredible 95% in 2015.

Jokaiseen viskikirjaan kuuluu kuvaus viskin valmistuksesta, eikä sellaista ole unohdettu tästäkään teoksesta. Mukavalla tavalla Fiona Rintoul kuitenkin huomioi Islayn viskinvalmistuksen erityispiirteitä pienissä detaljeissa. Esimerkiksi jauhamisessa käytetään muualla Porteuksia, mutta Bruichladdichilla ja Ardbegilla on Bobyt – Ardbegin mylly vuodelta 1921 on vielä se kaikkein vanhin.

Myös Islayn ohra huomioidaan kertomalla, että Bruichladdich ja Kilchoman käyttävät sitä tuotannossaan, mutta yleisesti sitä pidetään haastavana, koska sen kosteuspitoisuus on normaalia suurempi. Lisäksi Rintoul huomauttaa tynnyröinnin kohdalla aivan oikein, että huomattava osa Islayn viskistä kypsyy oikeasti mantereella.

rintoul-borkowski-whisky-island-003Kun perusteet on saatu haltuun, Whisky Island etenee tislaamo kerrallaan loppuun. Luvut etenevät tavalla, joka ensin indikoi tislaamoiden perustamisvuosien mukaista järjestystä mutta joka lopulta paljastuukin Bowmoresta alkavaksi maantieteelliseksi kierrokseksi vastapäivään saaren rantoja pitkin: Bowmore, Laphroaig, Lagavulin, Ardbeg, Caol Ila, Bunnahabhain, Kilchoman, Bruichladdich.

Bowmoren kohdalla Eddie MacAfferin lausahdus pysäyttää heti: ”The distillery was built in the wrong place.” Hän viittaa vedenhankintaan, joka on Bowmorella poikkeuksellisen haastava. Laggan-joesta hankittava käyttövesi kulkee lähes kymmenen kilometrin mittaista minikanaalia pitkin tislaamolle. Vesi on onneksi loppunut tislaamon historiassa vain kerran, kesällä 2010. Se on melkoinen saavutus, kun vettä kuitenkin kuluu 1,4 miljoonaa litraa päivässä.

Bowmoresta täytyy huomioida vielä sekin, että tislaamon varastoissa Islaylla makaa noin 23 000 tynnyriä Bowmoren viskiä, ja tynnyreissä on yhteensä noin neljä miljoonaa litraa alkoholia. Yhteensä saarelle jää kypsymään 20–25 prosenttia kokonaistuotannosta. Kirjan kuvissa ei jätetä hyödyntämättä No. 1 Vaultsin valkopäätyisiä Mizunara-tynnyreitä, joita tuli itsekin siellä ihasteltua.

rintoul-borkowski-whisky-island-004Laphroaigilla Whisky Islandin tekijöitä on ollut vastassa varastomies Arthur Holyoake, jota ovat avustaneet varastomies David McLean ja mashman Sean McFarlane. Ammattireiskojen kyydissä on oltu. Jokaisen tislaamon kohdalla nostetaan kolme highlightia, jotka esimerkiksi Laphroaigista ovat seuraavat: ”floor maltings with peat-fired kiln, the still room with its ’magnificent seven’ stills, the ’Friends of Laphroaig’ plots”. Vastikään itse tislaamolla käyneenä pidän noita kyllä asianmukaisina nostoina. Samaten jokainen tislaamoluku päättyy pieneen tiivistelmään tislaamon historiasta.

Laphroaig-luvusta jää käteen muun muassa Holyoaken analyysi käsinleikatusta turpeesta. Siinä on hänen mukaansa riittävästi kosteutta, jotta siitä saadaan uunissa sopivan kylmää savua. Sitä taas ohra imee paremmin sisäänsä. Koneellisesti leikattu turve taas on pakatumpaa rakenteeltaan ja palaa liekillä, kuumempana ja kuivempana. Tästä varmasti näitä turpeistuksen eroja syntyy.

rintoul-borkowski-whisky-island-005Lagavulinilla kirjantekijöitä on isännöinyt Iain MacArthur, kukapa muukaan. MacArthurin mukaan Lagavulin ei käytä ollenkaan Islayn ohraa, koska sen kosteuspitoisuus on liian korkea heille. Islayn tislaamoksi Lagavulin kuljeskelee muutenkin sellaisia polkuja, joissa paikallisuus ei ole mahdottoman merkittävässä osassa – suurin osa Lagavulinista kypsyy mantereella, joten se siitä meri-ilman vaikutuksesta makuun. Toki saarellakin on vino pino Lagavulin-tynnyreitä: tislaamolla 7 000, Port Ellenissä 6 000 ja Caol Ilan varastossakin vielä 3 500. Siinä riittää MacArthurille työsarkaa.

rintoul-borkowski-whisky-island-006Ardbeg-luvussa on lähdetty pomomies Mickey Headsin matkassa kierrokselle. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tulee ilmi muun muassa se, että washbackit vaihdetaan lahoamisen takia joka 20–25 vuosi. Puiset käymisastiat tuottavat sellaisen kypsymisen, joka tuo vierteeseen saippuaisen, vahamaisen rakenteen. Heads pitää sitä olennaisena Ardbegin luonteen kannalta. Ardbegilla on viisi varastoa, joista kolme on racked-mallisia ja kaksi dunnagea. Tislaamon pihalla on aina runsaasti tynnyreitä, ja kirjan mukaan Ardbegin työntekijät uskovat niiden pysyvän siellä juuri sopivan pehmeinä tulevaa käyttöä varten.

rintoul-borkowski-whisky-island-007Caol Ilaa kirjassa kierretään Justina MacLellanin kanssa. Liettualaissyntyinen MacLellan tuli aikoinaan Islaylle ja Caol Ilaan viimeisteltyään opintonsa suomen kielessä ja liettualaisessa filologiassa – tätä et muuten varmasti tiennyt. Sinänsä Caol Ila -luvussa ei suuria uusia tietoja tule esille, lähinnä vain tämän vuosikymmenen investointiprojektien tuloksia käydään läpi. Uusi mäskäysastia ja uudet washbackit ovat kaikki ruostumatonta terästä.

rintoul-borkowski-whisky-island-008Bunnahabhainin esittelyssä on mukana tislaamopäällikkö Andrew Brown, joka on hahmona mielenkiintoinen. Hän on aloittanut vuonna 1988 ja ehtinyt siitä lähtien kiertää tislaamossa kaikissa tehtävissä aina varastosta mäskäyksen ja tislauksen kautta vetovastuuseen koko hommasta. Brownin aikana Bunnahabhain on alkanut kokeilla myös turpeistettua mallasta. Kestää 12 tuntia puhdistaa koko tislaamo turpeisen erän jäljiltä puhtaaksi turpeistamatonta varten – likaista hommaa. Sen takia turve-erät tehdään kaikki yhden vuosittaisen jakson aikana.

rintoul-borkowski-whisky-island-009Kilchomanilla kirjantekijöitä ovat kierrättäneet perustaja Anthony Wills ja tuotantopäällikkö Robin Bignal. Jälkimmäisen herran tapasin reissullani itsekin. Kilchomanin kohdalla käy hyvin selväksi, että toisin kuin Lagavulinin tapauksessa, farmitislaamossa pyritään paikallisuuteen kaikessa. Ohra kerätään ikkunasta näkyviltä pelloilta ja lopputuote pullotetaan omalla linjalla tislaamossa. Tuotantoa on kasvatettu 150 000 litrasta 200 000 litraan, mutta kovin paljon varaa ei ole enää sen jälkeen sitä paisuttaa, jotta farmihenkisyys säilyy.

rintoul-borkowski-whisky-island-010Bruichladdich-luku päättää kirjan. Tislaamoa esittelee päätislaaja Adam Hannett, joka on saanut oppinsa itseltään Jim McEwanilta. Bruichladdich täyttää 220 tynnyriä viikossa ja kaikki kypsyy Islaylla, joten siinä suhteessa henki on sama kuin Kilchomanilla. Varastoissa on 60 000 tynnyriä, ja niistä 5 000 on yksityishenkilöiden omistuksessa. Se on hyvä muistutus siitä, miten tislaamotoiminnan alkutaival yleensä rahoitetaan – vuonna 2012 tynnyrimyynti loppui myös Bruichladdichilla. Botanist Giniä kyllä valmistetaan edelleen runsaasti, mikä on tuonut tasaista kassavirtaa jo pitkään.

Kaikkineen Whisky Island on mukavaa luettavaa, sujuvasti etenevää ja kuvallisesti komeaa. Konrad Borkowskin tyyli on ajoittain hiukan mainosmainen ja sliipattu, mutta visuaalista laatua kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Kirjan leveä formaatti antaa myös upeasti oikeutta kuville. Kokonaisuutena kirjan parissa viihtyy, ja kunhan siltä ei odota suurta tietomäärää, ei siihen pahemmin pääse pettymäänkään. Suositellaan siis Islay-matkakuumeen nostattamiseen.

Ian R. Mitchell: Wee Scotch Whisky Tales

Ian R. Mitchellin nimi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta mies näyttää toimineen historianopettajana Glasgow’n seutuvilla ja kirjoittaneen pari artikkelia Whisky Magazineen kymmenisen vuotta sitten. Mitchellin pieni kirjanen Wee Scotch Whisky Tales (Angels’ Share, 2015) ei herättänyt pahemmin odotuksia, mutta kun sen luin, tajusin, että kyseessä onkin mitä mainioin tarinakokoelma.

Mitchell kertoo kymmenen pientä tarinaa Skotlannista ja viskistä. Jokainen miniessee on aikakauslehtiartikkelin mittaluokkaa, ja olettaisin, että pari noista saattaa olla muokattu Mitchellin aiemmista Whisky Magazinen jutuista.

Ensimmäisessä artikkelissa Mitchell paneutuu Ferintoshiin ja tax-free-politiikkaan. Tarina kiertää hyvin menneen ajan tislaamosta nykypäivään ja lactobacillus ferintoshensis -bakteeriin. Toinen artikkeli on tutumpi juttu siitä, miten Glasgow’n verokapina 1725 sai erään Daniel Campbellin lähtemään Islaylle ja viskin historian muuttumaan. Kolmannessakin tarinassa, ”Whisky Wars in Scotland”, taistellaan viskin verotuksen kanssa.

Neljäs artikkeli käsittelee viinanpolttoa Don-joen maalaismaisemassa Aberdeenin laitamailla. En ollut koskaan aiemmin kuullut Margaret McHardyn tislaushommista – eikä Strathdon-nimistä tislaamoakaan ole ikinä päätynyt millekään kartalle. Vitostarinassakin ollaan laittomuuksia jahtaamassa, kun Malcolm Gillespie toimittaa excise manina oikeutta verissä päin ympäri Skotlantia. Maailmankaikkeuden ironiaa on, että kaikkien aikojen tehokkain viskin veroja perinyt tullimies Gillespie hirtettiin laskuihin liittyneen vilunkipelin takia.

Kuudennessa artikkelissa Mitchell pääsee vihdoin Robert Burnsin ääreen – Burns kuuluu syvällisesti jokaiseen skotlantilaiseen viskikirjaan. Sinänsä mitään kovin uutta Mitchell ei saa kansallisrunoilijasta irti, lähinnä vain nostaa esiin ristiriitoja räävittömän juopottelun ja ylevän kansallistunteen väliltä. Seitsemän tarina käsitteleekin sopivasti raittiusliikettä Skotlannissa.

Kahdeksas artikkeli syventyy tislaamisen historiaan Lewisin saarella Ulko-Hebrideillä. Nykyisen Abhainn Deargin kotisaari on nähnyt laitonta tislaustoimintaa vuosisatojen ajan, ja Mitchell saa aiheesta irti paljon sellaista, mitä en ole aiemmin mistään lukenut. Sen sijaan Hamish Macraen elämää sivuava ”The Last Distiller Had the Last Laugh” jää lähinnä reunamerkinnäksi teoksessa.

Viimeisenä artikkelina kirjassa on Uuden Seelannin viskihistoriaa käsittelevä ”New Zealand Moonshine: The Hokonui Brand”, joka on harvinaisen mielenkiintoinen tarina Mary McRaen matkasta Uuden Seelannin Eteläsaarelle ja sen laittoman viskintislauksen keskushenkilöksi 1800-luvun lopulla. Tarinasta tulee itse asiassa mieleen Eleanor Cattonin hieno Booker-voittajateos Valontuojat (The Luminaries, 2013), jossa siinäkin harjoitetaan samoissa maisemissa monenlaista vilunkia.

Kaikkineen Mitchellin teos siis pyörii pitkälti laillisuuden ja laittomuuden ympärillä. Historiaperspektiivi on ilmeinen jokaisessa artikkelissa, samoin pohdinta alkoholin vaikutuksista ihmiseen ja ihmisyhteisöön. Mitchellille on annettava erityiskiitos siitä, että kaikkein ilmeisimmät aiheet ja näkökulmat sivuutetaan sujuvasti. Mukavaa luettavaa tämä Wee Scotch Whisky Tales.

Michael Jackson: Whisky. The Definitive World Guide

Michael Jacksonin ikonisen tuotannon yhtenä huipennuksena ilmestyi vuonna 2005 teos nimeltä Whisky. The Definitive World Guide (Dorling Kindersley). Kun sitä vertaa Jacksonin vuonna 1987 ilmestyneeseen The World Guide To Whisky -klassikkoteokseen, tajuaa, miten paljon maailmassa ja viskimarkkinoilla on tapahtunut 18 vuoden aikana.

Jackson-Whisky-002Vaikka Jacksonin teokset muistuttavat nimensä ja ulkoisen kokonsa puolesta hiukan toisiaan, sisältö on kuitenkin täysin erilainen. Toki perusrakenteessa on yhtäläisyytensä: aloitetaan viskin perusteista, edetään valmistamisen ja maistelun kautta viskimaihin ja -tislaamoihin. Lopuksi käsitellään vielä – modernin viskikirjan tapaan – viskicocktailit ja viskin yhdistäminen ruokaan.

Jacksonilla on tässä uudemmassa teoksessa mielenkiintoinen ratkaisu ottaa mukaan joukko ansioituneita viskikirjailijoita, jotka vastaavat omien spesialiteettiensa esittelyistä. Ian Wisniewski kirjoittaa ilmaston vaikutuksesta viskiin, mallastamisesta, ohrasta ja monesta muusta valmistusteknisestä asiasta, Richard Jones geologiasta ja turpeesta, Martine Nouet viskin ja ruoan yhdistämisestä…

Jackson-Whisky-004Kontribuuttoreita on teoksessa peräti yhdeksän. Yksi hienoimmista kokonaisuuksista koostuu Jürgen Diebelin luvuista Mashing and cooking ja Yeast and fermentation sekä Pot stills ja Column stills, joissa oli ainakin itselleni monta uutta tai muuten vain unohtunutta teknistä asiaa muun muassa bakteereista.

Toki Jackson on säästänyt itselleen muun muassa tynnyreitä ja puuta käsittelevän kokonaisuuden sekä viskin tuoksuttamista ja maistamista koskevat sisällöt. Myös tislaamo- ja viskiesittelyt ovat lähes täysin Jacksonin omaa käsialaa. Hienona ratkaisuna pidän suljettujen tislaamojen laajahkoja esittelyitä, joita ei ollut aiemmin viskikirjoihin samassa määrin mahtunut.

Aiemmista Jacksonin teoksista tuttu Skotlannin viskialueiden jako on tässä hyvinkin pitkälti ennallaan. Speyside on laajempi kuin millaisena sitä yleisesti pidetään. Esimerkiksi Glendronach ja jopa Glen Garioch ovat Jacksonilla vielä sujuvasti Speysidea. Toisaalta tässä teoksessa East Highlands vihdoin tutummin Perthshire, toisin kuin The World Guide To Whiskyssä, jossa East Highlands oli vielä voimissaan.

Jackson-Whisky-005Jacksonin tislaamoesittelyt ovat kaikkineen rautaa. Esimerkiksi Lagavulinin kohdalla Jackson pohtii, miten Classic Maltsin lanseerauksen aikoihin kaikki kuvittelivat, että kevyet Lowland-viskit olisivat se tulevaisuuden juttu. Toisin kävi:

Today, hardly anyone drinks light Lowland malts – everyone wants the distinctive taste of peat. This unexpected demand would not have been a problem were Lagavulin not the brand that was bottled at 16 years of age. Sixteen years ago the distillery was only working two days a week. The single malt has therefore been on allocation for some years (normal service is planned for 2006). To show that the stocks is coming back into line, a cask strength bottling at 12 years old has been released.

Jackson-Whisky-007Jackson suhtautuu ymmärtävästi jopa suuresti rakastamansa Macallanin muutosprosessiin. Fine Oak -sarjaakin esitellään myötätuntoisesti, joskin jopa Jackson joutuu myöntämään, että jotain on todella muuttunut. ”Although the whiskies are superb, the old unique selling point no longer applies.”

Viskien maistelumerkinnät kulkevat mukana pitkin kirjan sivuja aina omissa laatikoissaan. Mukaan on valittu edustavimpia ja yleensä niitä tutuimpia ja helpoimpia viskejä tekstissä käsitellyistä tislaamoista. Jacksonin nuotit ovat tuttuja Whisky Magazinen ja Malt Whisky Companionin sivuilta, ja jos niitä todella haluaa enemmän lukea, on melkein välttämätöntä siirtyä Malt Whisky Companionin pariin – tässä teoksessa ne jäävät sivumerkintöjen tasolle.

Jackson-Whisky-008Irlantia ja Yhdysvaltoja käsittelevät luvut ovat teoksessa korkeatasoisia ja kattavia. En esimerkiksi muista lukeneeni yhtä hyviä Midletonin ja Bushmillsin esittelyitä juuri mistään muusta kirjasta. Yhdysvalloista mukaan on mahtunut jopa mikrotislaamoita vino pino, sen lisäksi, että Kentuckyn ja Tenneesseen esittelyt ovat harvinaisen näyttäviä.

Japanin tislaamot Jackson käsittelee hyvällä tarkkuudella, mutta sen jälkeen muistaa hyvin, että tämä teos on peräisin vuodelta 2005. Jackson-Whisky-009Euroopan, Australian ja muun Aasian esittely jää hyvin ohueksi, käytännössä vain neljän sivun mittaiseksi. Suomikin mainitaan osion kansilehdellä, mutta yhtään suomalaista viskiä tai tislaamoa ei silti esitellä: ”Innovative newcomers from Finland to Australia are expanding the universe of whisky making”.

Kaikkineen Jacksonin teos on korkeatasoinen sekä sisällöltään että ulkomuodoltaan. Kuvat ovat laadukkaita eikä paperin laadussakaan ole säästetty. Joiltain osin kirja alkaa tuntua jo hiukan ikääntyneeltä, mutta sen ydin on edelleen voimissaan. Hieno teos on viskikirjallisuuden merkkipaalu, joka kuuluu ehdottomasti jokaisen viskiharrastajan hyllyyn.

Jim Murray: Whisky Bible 2016

Jos viskikirjallisuuden joukosta pitäisi poimia yksi teos, joka herättää vuodesta toiseen yhä äärimmäisemmäksi käyviä ristiriitoja, valinta olisi selvä. Jim Murray’s Whisky Bible -sarja on monelle aktiiviselle viskiharrastajalle niin hirvittävä peikko, että inhoreaktiot saavat hetkittäin jo melkein koomisia piirteitä.

Jim Murrayn vastustaminen on joillekuille jo lähes työksi luokiteltavaa kampanjointia, etenkin jos katselee sosiaalisen median viskiyhteisöjä. Kun Murray valitsee vuoden viskin, internet natisee heti liitoksistaan.

Olen pitkään yrittänyt miettiä suhtautumistani mieheen, hänen näkemyksiinsä ja hänen tuotantoonsa. Toisaalta olisi helppoa kuitata koko mies pelkäksi kuplaksi ja vuoden viskien valinnat silkaksi klovneriaksi. Millainen tyyppi edes kehtaa nimetä kirjansa raamatuksi? Pisteyttää viskejä puolen pisteen tarkkuudella ja aateloida huiput Liquid Gold -kunniamerkinnällä? Ilmoittautua viskimaailman guruksi kirjansa takakannessa?

Murray-Whisky-Bible-2016-002Viime lokakuussa ilmestynyt Jim Murray’s Whisky Bible 2016 (Dram Good Books, 2015) on itse asiassa jo etukantensa osalta sellainen, ettei mieheen voi suhtautua täysin vakavasti. Kenen idea on ollut laittaa Murraylle hehkuvanpunaiset silmät? Viskidemoni julkaisee raamatun?

Toisaalta olen yrittänyt miettiä Jim Murrayn (s. 13.11.1957) uraa ja kokemusta suhteessa siihen, mitä hän on ollut tekemässä ja näkemässä. Kun Whisky Magazine aloitti vuonna 1998, Murray arvioi siinä viskejä yhdessä Michael Jacksonin kanssa. Ei Murray tuolloin ollut viskiharrastajien silmissä mikään yksisilmäinen pelle, vaan kovan luokan asiantuntija, jonka juuri ilmestynyt The Complete Book of Whisky nautti suurta arvostusta ja jonka asiantuntemus etenkin Yhdysvaltain, Kanadan ja Japanin viskeistä oli aivan omaa luokkaansa. Irlannin ja Skotlannin viskit mies tunsi tietenkin kuin omat taskunsa. Jim Murray oli pioneeri aikana, jolloin hänen kaltaisensa tekijät olivat vielä vähissä.

Murray-Whisky-Bible-2016-004Hommat alkoivat mennä pieleen, kun ensimmäinen Whisky Bible julkaistiin 2003. Merkkejä grandiositeetista oli toki näkynyt jo Murrayn aiemmissa kirjoissa, kun mies lyttäsi tietyt viskit vaivautumatta pahemmin selittämään näkemyksensä taustoja ja nosti toisia samalla arvaamattomuudella. Mutta toisaalta eipä ikuisesti arvostettu Michael Jacksonkaan ollut täysin neutraali toimija, vaan kulki viskin maailmassa vahvasti omien mieltymystensä mukaan. Murraylla näkemykset vain kärjistyivät selvästi rajummin. Viisitoista vuotta Jacksonia nuorempana Murraylla oli paljon todistettavaa.

Virallisesti Jim Murray aloitti viskikirjailijana vuonna 1994, kun Jim Murray’s Irish Whiskey Almanac ilmestyi. Huippuvuosina 1997–1998 Murray julkaisi peräti neljä kirjaa, jotka olivat klassikon aseman saavuttanut The Complete Book of Whisky, irlantilaisen viskin perusteos Classic Irish Whiskey, jenkkiviskin klassikko Classic Bourbon, Tennessee & Rye Whiskey sekä viskijulisteita esitellyt The Art of Whisky. Vielä vuonna 1999 Murraylta tuli ulos blendiviskikirja Classic Blended Scotch, mutta siitä kului vielä hiljaista neljä vuotta, ennen kuin ensimmäinen Whisky Bible saapui hyllyihin.

Murray-Whisky-Bible-2016-006Tiesin kyllä jo viskiharrastukseni alkutaipaleella näistä viskiraamatuista, mutta ensimmäisen Whisky Biblen hankin vasta syksyllä 2009. Yritin itse asiassa lukea sitä aluksi melko tosissani, mutta jossain vaiheessa tajusin sen mahdottomaksi. Murrayn neliosainen pistejärjestelmä, puolikkaat pisteet ja täysin käsittämättömät aistimuskuvaukset menivät monin paikoin yli hilseen.

Eniten koin ärtymystä, kun en keksinyt, mistä nimenomaisesta pullotteesta mahtoi olla kyse. Jokainen Jim Murrayn jumaloiman Ardbeg Uigeadailin eri vuosien pullotteita maistaneista tietää, miten järisyttävä ero on esimerkiksi L8- ja L13-pullotteilla. Ja tietää suurin piirtein, miten radikaalisti Ardbeg Ten on muuttunut vuosien varrella. Mutta näiltä osin Jim Murray seuraa Michael Jacksonin jalanjälkiä eikä erottele pullotusvuotta yleensä juuri mitenkään. Näille miehille Lagavulin 16 yo on aina Lagavulin 16 yo.

Whisky Bible 2010 sisälsi 3850 viskiä, joista 946 oli uusia ja 56 päivitettyjä. Sama tahti on jatkunut sittemmin, noin 1 300 uuden viskin maksimivauhdilla. Kokonaismäärä on pysynyt 4600 arviossa, vaikka maistettuja on Murraylla paljon enemmänkin – taskua varten mitoitettu kirja ei kuitenkaan vedä juuri enempää sivuja.

Murray-Whisky-Bible-2016-007Toisaalta vuoden 2003 jälkeen maailma on digitalisoitunut niin rajusti, että vuosittain julkaistava taskukirja alkaa tuntua jo reliikiltä. Sen takia latasin kiinnostuksesta myös Whisky Bible Pro 2012:n, kun se aikoinaan saapui Apple iPadille. Odotukset olivat korkealla: vihdoin voisi tehdä hakuja ja koostaa esimerkiksi kaikki Mizunarassa kypsyneet viskit yhteen.

Vielä mitä. Whisky Bible Pro 2012 jää historiaan yhtenä surkeimmista sovelluksista, joita viskin ympärille on ikinä rakennettu. Haku toimi vain ylätasolla, tislaamovalinnassa. Jokainen viski piti hakea käsipelillä kategoriansa alta, ja palaaminen edelliseen näkymään oli yhtä tuskaa. Latausajat olivat järkyttävän pitkät, vaikka kaikki sisältö vaikutti sovelluksen koon perusteella olevan paikallisesti saatavilla. Homma ei vain toiminut millään tasolla.

Murray-Whisky-Bible-2016-010Sovelluksen teknisen alisuorittamisen takia menin ostamaan vielä ihan paperimuotoisen Whisky Bible 2013:n seuraavana vuonna, ja myöhempien iOS-päivitysten takia Whisky Bible Pro 2012 lopetti toimintansa kokonaan. Nykyään sovellus ei enää aukea millään laitteella, jonka itse omistan.

Paperinen vuoden 2013 raamattu tuntui varsin hyödyttömältä, kun vertailin sitä silloin vuoden 2007 julkaisuun. Uusia viskejä oli tullut mukaan jonkin verran, mutta uuden ja vanhan jäsentymätön sekasotku sai lähinnä turhautumaan. Ylipäänsä viskien listaamisen logiikka ei auennut, kun OB- ja IB-pullotteita oli listoilla aivan miten sattuu eikä vuosikertojen ja nimien suhteen tuntunut olevan mitään järjestelmää. Olin kypsä koko hommaan ja jätin viskiraamatut koskemattomina hyllyyn.

Viime talvena hankin jossain mielenhäiriössä käsiini Jim Murray’s Whisky Bible 2016:n, vaikka olin jo päättänyt, etten koske opukseen pitkällä tikullakaan. Uteliaisuus voitti, ja kun hintakaan ei ollut paha, nappasin kirjan mukaani. Sisältö oli edelleen ihan samaa kuin ennenkin.

Merkittävänä pidän vuoden 2016 julkaisussa ankaraa puolustuspuhetta, jonka Murray pitää – itselleen. ”Bible Thumping – Give Light to Them Who Sit in Darkness” sisältää oikeastaan koko ongelman ytimen, joka mielestäni tulee tässä:

If I am accused of talking rubbish, giving scores that people disagree with and hold views contrary to others’, that’s fine by me. I don’t mind in the least being criticised for my take on all things whisky, and as a professional writer with over 42 years standing I would defend that person’s right to criticise me with my dying breath. But the one thing that can never be levelled at me is being corrupt. So, as you can see, for helping bring some light to the whisky world, I have had to deal with some of the darker arts. We have upset people by naming Yamazaki as World’s Number 1. Actually, it surprised me, too: I had always regarded Hakushu the superior of Suntory’s malt distilleries. But it is what has happened with the public that has really made the difference. And it its the public, above all, which counts.

Tuntuuko Murray tässä vilpittömältä? Tuskin kenenkään mielestä. Kääntämällä syyn nimeltä mainitsemattomiin pimeisiin voimiin hän saa tekemisensä tuntumaan entistä hämäräperäisemmiltä. Mahtipontinen kielenkäyttö (”with my dying breath”) tuntuu vielä erikseen täysin falskilta. Jos Murray haluaisi puolustautua hänet jeesustelijaksi leimanneiden argumenteilta, hänen kannattaisi pyrkiä yksilöimään asioita, purkamaan väärinkäsityksiä ja herättämään sympatiaa esimerkiksi huumorin avulla. Mutta ehkä se ei ole tässä edes tarkoituksena, koska takakannessakin on tuotelupaus:

Each whisky evaluated by whisky guru Jim Murray in his unique, fortright, honest, amusing, fiercely independent and non pretentious style.

Murray-Whisky-Bible-2016-003Sanallinen miekkailu siitä, ovatko Murrayn näkemykset ja valinnat oikeita tai vääriä, on luonnollisesti täysin hyödytöntä. Mutta kuten kaikki musiikkilehtien lukijat tietävät, mikään ei kiihota yleisöä niin paljon kuin makuasioihin perustuvat listat, jotka esitetään totuutena. Murray käyttää tätä kiihoketta häikäilemättä hyväkseen – ja onnistuu siinä. En kai mikään muuten olisi näitä kirjoja useampia ostanut.

Murraylla on myös kiistattomia ansioita, etenkin sellaisten viskien esittelyssä, joista ei ole vielä kovin paljon kuultu. Murrayn auktoriteetilla voi luultavasti marssia maailmassa mihin tahansa tislaamoon ja ryystää niin paljon näytteitä kuin sielu sietää. Nyt tämän Whisky Bible 2016:n myötä Murray on esikuntineen perustanut oikein tasting-klubin, josta voi tilata itselleen näytteitä Murrayn viskeistä. Whisky Bibleä on tarkoitus kirjoittaa jatkossa entistä enemmän markkinoille tulleista viskeistä, ja jotta niitä voidaan kirjaa varten ostaa, se täytyy rahoittaa jotenkin. Metodi on nyt tuollainen, vaikka Murray pitkällisesti perustelee, miksi Whisky Biblea ei ole saanut aiemmin liittää mihinkään myynnilliseen kytkökseen.

Murray-Whisky-Bible-2016-005Suomalaisille tislaamoille Jim Murray on ollut kai melko kiistatta hyvä mies: Beer Hunter’s ja Teerenpeli ovat saaneet melkoista nostetta Murrayn raamatuista. Jo Whisky Bible 2007:ssä Old Buckin ykkösjulkaisu saalistaa 93,5 pistettä ja kakkosjulkaisu peräti 96 pistettä. Myös Teerenpelin viisivuotiaalle heruu 86 pistettä.

Vuoden 2013 raamatussa Teerenpeli on ennallaan, mutta Old Buckista on maistettu nelostynnyri, jälleen muhkeat 95 pistettä. Ja tässä uusimmassa kirjassa Old Buck on edelleen nelostynnyrillä mukana, kun taas Teerenpeliltä on kirjassa jo neljä viskiä – ja niistä peräti kolme yli 90 pisteen viskeinä. Korkeimman pistesaaliin kerää Hosa, joka saa Murraylta 94,5 pistettä.

Pistemäärät ovat todella kovia, ja suomalaisia tällainen hehkutus tietysti lämmittää. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin hyvältä haukkua Jim Murrayn järjettömän mielivaltaisia ja kohtuuttomia arvioita maailman muista viskeistä. Kaksoisstandardi on ilmeinen mutta ei erityisemmin tunnu häiritsevän silloin, kun Murrayn arvio tuntuu omasta mielestä oikeutetulta.

Ymmärrän Jim Murrayn taistelun maailmaa vastaan. Samalla yritän suhteuttaa hänen rooliaan ja miettiä, miksi kaikki rakastivat Michael Jacksonia mutta niin moni inhoaa Jim Murrayta. Yhtenä selityksenä voi olla Murrayn äärimmilleen viety itsenäisyys – hänhän ei pahemmin osallistu mihinkään yhteisölliseen eikä tee muiden viskikirjoittajien kanssa yhteistyötä.

Murray-Whisky-Bible-2016-008Esimerkiksi Michael Jacksonin hienossa Whisky. The Definitive World Guidessa (Dorling Kindersley, 2005) on Jacksonin lisäksi mukana yhdeksän tunnettua viskikirjoittajaa Dave Broomista ja Martine Nouet’sta lähtien, ja jokaisen erityiselle asiantuntemukselle riittää tilaa. Sen sijaan Murray tekee kaiken päällisin puolin itse, vaikka kiittää sentään tutkimustiimiään loppusanoissa. Murray voisi saada kriitikoiltakin hiukan sympatiaa, jos hän heittäytyisi keskusteluun muiden alan tekijöiden kanssa tai tekisi yhteistyötä jonkun kanssa. Ei sen silti tarvitsisi tarkoittaa alentumista.

Murrayn inho viskibloggareita ja muita itse ilmoittautuneita viskiasiantuntijoita kohtaan on näissä raamatuissa melkein eeppistä. Hän ei jätä tilaisuutta käyttämättä, jos voi nokittaa omalla asiantuntemuksellaan kaikenkarvaisia amatöörejä. Sekin on omiaan ärsyttämään monia.

Murray-Whisky-Bible-2016-009Murray on saapunut areenalle aikana, jolloin viskiin liittyvään tietoon oli mahdollista hankkia monopoli. Ehkä se häntä sitten loputtomasti ärsyttää, jos muillakin on sanansa sanottavana, mutta jonkinlainen keskusteleva ote voisi olla hedelmällisempi kuin nykyinen ärjyminen ja vuosittaisten puolustuspuheiden kirjoittaminen oman kirjan sivuille. Muutenkin Murray voisi hiukan hellittää jalkaa kaasulta sen suhteen, miten hänen mielestään asioita pitää tehdä.

Kaikkineen pidän Jim Murray’s Whisky Bible -kirjasarjaa oman aikansa tuotteena, ajalta ennen internetiä ja kansainvälisiä viskiyhteisöjä. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että kyseessä on nykyään jokaisen vuoden turhimpiin kuuluva viskikirjajulkaisu. Yritän arvostaa Jim Murrayn asiantuntemusta, mutta näille raamatuille en pysty nykyisellään jakamaan sen suurempaa kunnioitusta.

Jos ajattelee, millainen tietopaketti esimerkiksi Malt Whisky Yearbook on, Whisky Bible ei sisällä oikeastaan mitään siihen liittyviä hyveitä: se ei tarjoa tietoa uusista viskijulkaisuista eikä viskimarkkinan tilasta, siinä ei ole sisällöllisesti mainittavia artikkeleita eikä kokoavaa näkemystä.

Mutta Murrayn viskiarviot ja -valinnat ovat niin vaikutusvaltaisia, ettei Whisky Biblen sanomalta voi koskaan täysin sulkea korviaan. Saavutus sekin.

Michael J. Ross: Scotch Malt Whisky Investment & Enjoyment 2015

Aika ajoin tulee hankittua mitä ihmeellisimpiä kirjoja. Viime aikojen viskikirjoista merkillisimpiä on ollut Dr. Michael J. Rossin Scotch Malt Whisky Investment & Enjoyment 2015 (omakustanne, Printed in Poland by Amazon Fulfillment, 2015).

Kun 55-sivuinen pehmeäkantinen kirjanen saapui, odotukset eivät olleet järin korkealla. Jo pelkkä nimi herätti epäilyksiä, eikä ajatus investoimisesta viskiin nosta ylipäänsä harrastajan mielialaa. Mitä enemmän investointihalukkaita kikkailijoita markkinoilla liikkuu, sitä varmemmin kiinnostavat viskit katoavat pölyttymään jonnekin luksuskartanoiden kellareihin sen sijaan, että viskistä kiinnostuneet ihmiset pääsisivät niistä nauttimaan.

Ja ylipäänsä – onko tosiaan tarpeen erillisellä investointihenkisellä kirjalla buustata jo valmiiksi ylikuumentuneita viskimarkkinoita? Tähtääkö tällainen teos siihen, että kirjan kirjoittajan omien hankintojen arvo mieluusti nousisi, kun niitä samoja viskejä varmasti ihan erikseen suositellaan?

Asetelma oli siis jo valmiiksi tällainen, kun kirjaan tartuin. Skeptisenä ja synkkänä ryhdyin katselemaan näitä sivuja, jotka eivät visuaalisuudellaan tosiaan loista. Ainoa kuva on kirjan kannessa, eikä siitäkään saa oikein mitään tolkkua. Kahdenkymmenen dollarin seteli rullalla viskipullon ja Glencairnin välissä, mitä ihmettä? Ja sen ympärillä Word Artilla tehdyt ”hehkuvat” otsikot.

Kaikesta huolimatta Michael J. Ross pääsi yllättämään ihan positiivisesti, koska ohuen teoksen perussävy on sujuva eikä pröystäilyä esiinny. Kemian tohtori Ross kertoo omasta viskipolustaan heti esipuheessa niin vilpittömän tuntuisesti, että siihen on vaikea pistää vastaan. Nuoruuden Bell’sistä ja Jack Danielsista hänkin on edennyt Laphroaigiin ja Caol Ilaan, kunnes on ostanut tynnyrin Bruichladdichilta ja ryhtynyt sen kypsymistä odotellessa ostamaan erinäisiä viskipulloja.

Ross vakuuttaa, että hän ei edes yritä esiintyä Jim Murrayn, Charles MacLeanin tai Dominic Roskrow’n rinnalla asiantuntijana tai tasting-eksperttinä, mutta viskien ostamisesta hän tietää yhtä ja toista. Ja on hänellä sentään Whisky Course Certificate hankittuna University of the Highlands and Islayn eli UHI:n Moray Collegesta.

Sisällöllisesti tuntuu hiukan hassulta, että Ross käyttää 55 sivusta osan hiukan turhaan esittelemällä viskin perusteita (”What is whisky?”) ja viskialueita (”The whisky regions”). Esittelyt ovat niin pintapuolisia, että sekin tila olisi kannattanut käyttää vaikka viskin ostamisen problematiikkaan.

Ostamisesta käsittelevät luvut ”What to buy” ja ”Where to buy and sell” ovat kirjan kova ydin, ja sen jälkeen Ross kertoo vielä tiedonhankinnasta (”Building the knowledge”) sekä viskiä harrastavista naisista, cocktaileista ja muusta sekalaisesta (”More than just a dram”). Myös uusille tislaamoille (”What’s next for whisky?”) ja viskitastingin järjestämiselle (”How to hold a whisky tasting”) on varattu omat lukunsa. Kirjanen päättyy makukuvausten tietoiskuun ja tasting-alustan mallikuvaukseen (”Whisky tasting note sheet”).

Sanomattakin on selvää, että 55 sivussa kaikki tämä on ehdottomasti liikaa. Mutta ilmeisesti kirjoittaja on päättänyt, että tällä kirjasella tulisi voida kattaa jokaisen aloittelijan tiedontarve, mutta tavoite on ollut hiukan liian kunnianhimoinen. Oikeastaan vain ostamista koskevat huomiot ja pohdinnat ovat sellaisia, joiden takia tämän teoksen olemassaolo on oikeasti perusteltua. Ja nekään eivät tietysti tässä laajuudessa ylitä paljon keskimääräisen blogipostauksen ulottuvuuksia.

Rossin mukaan viskin ostamiseen on kolme syytä, ja tämä jako on kieltämättä aivan hämmentävä:

There are 3 main reasons to buy whisky:
1) to drink;
2) to collect – which I consider a form of investing; and
3) to invest.

Keräily on siis investoimisen alatyyppi, mutta silti nämä ovat kolme pääsyytä ostaa viskiä? Häh? Nopeasti voisin keksiä liudan lisäsyitä viskin ostamiseen: lahjaksi, jaettavaksi, tastingiin, porukalla sampleja varten, vahingossa, kauniin etiketin takia, huijaamista varten… Okei, tämä menee ehkä jo saivarteluksi, mutta en silti kelpuuta näitä kolmea syytä. En tajua niitä. Eivätkö ne voisi olla vain vaikka juotavaksi, myytäväksi ja säästettäväksi?

Milloin viskipullo on ostettu investoinniksi, ja mistä tällaisen investoinnin oikein erottaa muista hankinnoista? Entä jos satunnainen hankinta paljastuukin viskiksi, jonka arvo räjähtää käsiin? Niin kuin kävi Alkosta sopuhintaan myydyille Highland Parkin Thoreille? Tuleeko siitä silloin äkillisesti ”investointi”?

Investoinnin käsitemaailma on teoksessa siis aivan hämärä. Yleensä kai investoinnilla käsitetään jonkin sellaisen ostamista, mikä pitkällä aikavälillä maksaa itsensä takaisin. Investointi myös edellyttää säästämistä eli pidättäytymistä kulutuksesta – käytännössä siis viski-investoinnissa pulloja ei tulisi milloinkaan avata. Disinvestointi eli myyminen on sitten vielä asia erikseen.

Olisin mieluusti lukenut Rossilta vielä jonkinlaista perustason pohdintaa siitä, ”kannattaako” viskiä ostaa. Hintakehityksestä olisi ollut tukevaa tilastodataa saatavilla esimerkiksi Whisky Magazinen kautta.

En aina täysin tajua, milloin Ross kirjoittaa ”investoinneista” varaston arvon kasvattamisen (pullojen keräämisen) kannalta ja milloin myyntivoittojen keräämisen (pullojen myymisen) kannalta. Jotain eroa näillä tuntuu kuitenkin olevan. Esimerkiksi Feis Ile -pullotteet ovat hänen mukaansa olleet festivaalien sateisista jonoista huolimatta hyviä hankintoja, koska niiden jälkimarkkinoilta hankituilla myyntivoitoilla on voinut kuitata matkakulut. (Toki Ross on itse skotlantilainen eikä laske esimerkiksi mannertenvälisiä lentoja mukaan laskelmiinsa.)

Kaikkineen Ross pitää sarjojen ensimmäisiä pullotteita hyvinä hankintoina, samoin kuin suljettujen tislaamoiden tuotteita, vain tislaamoilla myytäviä pullotteita, festivaalipullotteita sekä kaikenlaisia rajoitettuja eriä, joita on voinut mennä esimerkiksi lehdistölle tai viskiklubeille. Kaikkineen dekantterien ja vanhojen viskien suhteen kirjassa pyöritään no-brainer-osastolla. Tynnyreiden hankkimista Ross ei suosittele investointimielessä, koska pullojen myyminen voi olla vaikeaa. Totta.

Ross vetää rajoitetuissa erissä hyvän investoinnin rajan 2 000 pulloon ja siihen, että pullot ovat numeroituja. Vasta-argumenttina voisin mainita Taliskerin 25-vuotiaan, joka on useiden tuhansien pullojen eristä huolimatta ollut viime vuosien hintakehityksen valossa erinomainen sijoitus, mikäli on sattunut saamaan käsiinsä vuosina 2004–2009 julkaistun pullon ja onnistunut sen säilyttämään. Toki nuo pullot on numeroitu, mutta erät ovat silti varsin suuria.

Viskin nettiostamista Ross pitää hankalana, koska kaikki muutkin näkevät sieltä ne samat diilit. Kaikkineen hänen mukaansa kannattaa kuitenkin tarttua sellaisiin pulloihin, joiden hintaerot ovat alkaneet repeillä eri kaupoissa – tällainen ”vanhaan hintaan ostaminen” lienee viskiharrastajan yleisin argumentti, jolla ostokrapulaa yritetään lieventää. Toki selvää on, että parhaat diilit löytää sellaisista viskikaupoista, jotka eivät operoi online-markkinassa eivätkä tarkista hintojaan viikoittain.

Täytyyhän Rossin vielä listata kaikenlaisia viime vuosien hyviä viskejä sijoitusmielessä. Lagavulin 30 yo ja Laphroaig 30 yo, viralliset Port Ellenit ja Brorat, Highland Parkin Valhalla-sarja… Myös Flora & Fauna -sarja on mahtunut Rossin listoille mukaan, vaikka siinäkin arvot vaihtelevat rajusti – cask strength -versiot ja puulaatikkomallit ovat hinnoiltaan ihan toiselta planeetalta verrattuna viimeisen erän peruspulloihin.

Investointiosuuden jälkeen Ross käsittelee vielä kaikenlaista yleispätevää viskin maailmasta ja viskien maistelusta. Kaikesta huolimatta ostettujen viskien myyminen myöhemmin voitolla jäi kaihertamaan mieltäni, koska sitä käsitellään varsin pintapuolisesti. Kuitenkin teos päättyy tällaiseen yhteenvetoon:

So enjoy drinking the old ones, because they will soon be gone. And remember, you can’t take it with you. But with a little bit of shrewd investing, you can look forward to having a damn good retirement party either paid for, or supplied with, the best whiskies in the world.

Voi kai sitä investoida maailman hienoimpiin ja kalleimpiin viskeihin koska tahansa, mutta maksukyvykkyys ja saatavuuteen liittyvä ajoitus lienevät ne ratkaisevat tekijät. Niihin Ross ei tässä teoksessa juuri kajoa.

Kokonaisuutena Scotch Malt Whisky Investment & Enjoyment 2015 pysyy juuri niin kevyenä kuin mitä sen ulkoasu antaa odottaa. Mutta sen sisältö pysyy asiassa eikä sävy pääse ärsyttämään. Ne ovat nykypäivän viskikirjallisuudessa jo arvoja sinänsä.