Vanhalla ylioppilastalolla tuttuun tapaan järjestetty Uisge-viskifestivaali osui tänä vuonna perjantaihin ja lauantaihin 8.–9.2.2019. Omalta kohdaltani seitsemäs peräkkäinen Uisge rajoittui jälleen pelkkään perjantai-iltaan. Sen takia tapahtumasta piti ottaa kerralla kaikki irti.

Olin ystäväni kanssa rakentanut sellaisen konseptin, että päätimme ottaa takaisin joululomalla pitämättä jääneen Pikkulintu-illan. Sen takia Seamchip-korttien lataamisen jälkeen kävelimme suoraan Pikkulinnun tiskille Markku Ristevirran käsiin.

Muistelin Markulle, että Uisge 2015:n omalta kohdaltani paras viski oli lopulta Macallan 14 yo 1989/2003 Exceptional Single Cask 5. Sen takia tämän festivaalin avausviskinä oli puhtaalla suulla ehdottomasti Macallan 21 yo 1980/2002 Exceptional Single Cask 3, 51%. Viski ei todella pettänyt. Sen verran päätin nostaa tasoani edellisistä Uisgeista, että kirjoitin ajatuksella nuotit ensimmäisistä nautituista viskeistä, koska niihin oli päätetty panostaa.

Macallanin jälkeen vuorossa oli Markun suosituksesta Highland Park 40 yo 1967/2007, John Scott’s 47,1%, joka ylitti jopa tuon loistavan Macallanin. Hiljaiseksi veti näiden viskien ääressä: totesimme ystäväni kanssa, että tällaisten elämysten takia viskiharrastusta haluaa jatkaa. Olen maistanut tähän mennessä pian 1 400 viskiä, ja niiden joukossa tämä Highland Park ylsi Top 30:een. Askartelin viskin kanssa todella pitkään sivuhuoneessa, maailma katosi ympäriltä.

Kahden herkän sherryherkun jälkeen päätöksenä oli vaihtaa tyylilajia. Otimme Lagavulinin 21-vuotiaat vierekkäisiin laseihin. Maistoin siis itse Lagavulin 21 yo 1991/2012, 52%:n nyt ensimmäistä kertaa, aiempi 1985 oli selvästi tutumpi. ”Toinen on kunnon kaksinokkainen kilpa-auto ja toinen kovalla väännöllä varustettu automaatti, loistavia molemmat”, Markku sanoi.

Markun arvio osui hyvin kohdalleen. Olin todella yllättynyt, miten erilaisia viskejä nämä kaksi olivat. Vanha 21-vuotias oli ääretön sherryjyrä, joka ampui täydeltä laidalta välittömästi, ruuti kärysi ja savumakkara paistui. Uusi 21-vuotias oli selvästi mineraalisempi ja mausteisempi, laaja-alaisempi kokonaisuus. Olen menettänyt vanhalle versiolle sydämeni jo vuosia sitten, joten valinta olisi selvä, mutta hienoa oli päästä maistamaan molemmat rinnakkain.

Viimeisenä Pikkulinnun tiskin extravaganzassa oli vuorossa Ardbeg 21 yo 1979/2001 Committee Reserve 56,3%. Muistan katselleeni sitä Pikkulinnun hyllyssä vuosien ajan, mutta nyt tuli voimakas tunne siitä, että se pitää maistaa. Vain siinä olisi riittävästi vääntöä Lagavulin-kaksikon jälkeen. Upea lääkemäisyys ja jodi veivät välittömästi menneisiin aikoihin. Siihen oli hyvä päättää Pikkulinnun hyllyjen tuhoaminen.

Pikkulintu-rupeaman jälkeen tuli kierreltyä tiskejä, katseltua valikoimia ja puhalleltua neljän huippuviskin jälkeen. Siinä kohtaa oli myös sopiva hetki käydä syömässä. Nautimme jälleen Uisge-buffetin ravintolan puolella. Tänä vuonna kattaus oli edellisvuosia onnistuneempi, koska aiolin kaltaisia ylilyöntejä ei ollut eikä pääruokakaan ollut liian raskas. Broilerfilee ja couscous-höystö maistuivat hyvin.

Päivällisen jälkeen olimme valmiit tastingiin, joka oli ainoana varattu tämän vuoden tarjonnasta. Olimme ostaneet liput Dramfooliin, joka pidettiin yläkerran isossa Musiikkisalissa. Muilta osin tasting-tarjonta ei tänä vuonna täysin puhutellut, ja parhaat olivat muutenkin vasta lauantaina. Dramfoolin kattaus tuntui kuitenkin sopivan överiltä ja erilaiselta, joten sinne päätettiin mennä.

Dramfool-tastingin vetäjänä oli tämän skotlantilaisen yksityisen pullotusyhtiön perustaja Bruce Farquhar. Bruce kertoili yrityksestään ja filosofiastaan. Hän vakuutti ostavansa vain viskejä, joista itse pitää. Siinä mielessä Bruce laittoi siis itsensä tässä likoon.

Ensimmäisenä maistelussa oli Bowmore 21 yo 1996/2018, Dramfool 52,9%. Viski oli kypsynyt bourbon hogsheadissa eikä ensikosketuksella muistuttanut Bowmorea kuin korkeintaan etäisesti. Kokonaisuus oli jotenkin erittäin paljas, ruohoinen ja mieto, eikä oikein miltään osin Bowmoren kovassa ytimessä. Odotukset olivat tuota viskiä kohtaan kuitenkin koko tastingin korkeimmat. Tällä kertaa tyydyimme käyttämään tästä Bowmoresta kohteliasta ilmaisua ”mielenkiintoinen”.

Toisena viskinä on Caol Ila 10 yo 2008, Dramfool 58,7%, joka pullotetaan Brucen mukaan lähiaikoina. Kyse oli siis cask samplesta, joka oli peräisin bourbontynnyristä. Tuoksu oli silkkaa mäntysuopaa ja havunneulasia. Myös maussa oli mäntysuopainen vivahde kaiken hiilisavun ja vegetaalisen turpeisuuden keskellä. Vaniljainen perusvire muistutti, että varsin nuoresta savuviskistä on edelleen kyse.

Bruce kertoi, ettei Dramfool saa käyttää Caol Ilan tuotemerkkiä, joten hän on rekisteröinyt sitä varten Cola Ali -nimen. Lähiaikoina siihen pitäisi tulla kuulemma vahvistus, että se on lopultakin hänen. Kolmas viski maistelussa olikin Cola Ali Too (Caol Ila) 10 yo, Dramfool 57,5%. Kyseessä oli siis 10-vuotias viski, jota oli finistelty kaksi vuotta olorosossa. Viskinä se oli erittäin kerrostunut ja haastava. Meillä se osui edelleen kategoriaan ”mielenkiintoinen”.

Neljäntenä maistelussa on sherryinen Bruichladdich 9 yo 2006/2016, Dramfool 58,2%. Väri oli todella punainen. Viskinä se oli siihen mennessä tastingista maistetuista aivan ylivoimainen.

Tuoksu oli todella sherryinen ja mentholinen, appelsiininen, rusinainen, yrttinen ja havuinen. Ytimessä oli runsaasti suklaata ja luumua, mutta silti kokonaisuutta kannatteli tietty raikkaus. Maussa vahva sherry ja raikas hedelmäisyys pääsivät kunnolla irti. Kohtalaisen pitkä jälkimaku paljasti lopulta pieniä rikkisiäkin sävyjä.

Viidentenä ja viimeisenä maisteluun pääsi Octomore 6 yo 2011/2018, Dramfool 62%. Ex-bourbonissa kypsynyt viski ei tuntunut aluksi olevan ollenkaan Octomoren tyyliä. Enemmänkin se oli erittäin vaniljainen ja vegetaalinen, ei missään mielessä Octomorelle tyypillisen ”liquid smoke” -tyylin manifestaatio. Popcornia ja makeaa rasvaisuutta riitti.

Tämän Octomoren fenolitaso oli Brucen mukaan 150 ppm, mutta se ei tuntunut ihan siltäkään. Tällaiselle viskillä Bruichladdich olisi taatusti hävinnyt kilpajuoksun savuisemmasta viskistä aikanaan Ardbegille, joka urheili Supernovallaan. Toisaalta Bruce kehui Octomoren nimeä, koska sitä on paljon helpompi myydä Euroopassa kuin Bruichladdichia. Bruce arveli, että sen takia Jurakin menee sujuvammin kaupaksi, koska sillä on niin helppo nimi. Tämä on varmasti ihan totta.

Tastingin jälkeen savua tuli kyllä korvistakin. Saimme tastingista siis juuri sen, mitä lähdimme hakemaankin: erilaisia ja erikoisia viskielämyksiä. Kävimme vielä jututtamassa Brucea, kun muu väki oli jo pääosin lähtenyt alakerran tiskejä kohti. Varsin haastavalta kyllä vaikutti tällaisen yksityisen pullottajan pyörittäminen yhden miehen voimin. Siinä pitää aika monta laatikkoa viskiä myydä, ennen kuin saa leivän pöytään. Työntekijöiden palkkaaminen vaatisi jo jonkinlaista massatuotantoa. Arvostuksemme pieniä yksityisiä pullottajia kohtaan kasvoi entisestään tämän keskustelun myötä.

Tastingin jälkeen pidettiin kunnon huilitauko. Oli hiukan takki tyhjä työviikon päälle, ja aisteja oli ylikuormitettu jo muutama tunti. Tauon jälkeen halusin vielä maistaa yhden viskin oikein ajatuksella, ennen kuin vaihtaisin täysin vapaalle. Tuo viski oli Springbank 9 yo 2009/2018 Local Barley 57,7%. Olin maistanut ne kolme aiempaa, sen kolmososan itse asiassa aivan äskettäin, joten vertailukohdat olivat tuoreina mielessä. Pakko kyllä sanoa, että tässäkin sarjassa on sama piirre kuin monessa muussakin viskisarjassa: avausviski on ollut paras. Täysin ei tämä uusi Local Barley siis kolahtanut, vaikka käytin sen parissa paljon aikaa.

Kun niin sanottu virallinen osuus oli hoidettu, teki mieli maistella kaikkea ihan muuta. Nantou Omar Mandarin Liqueur Cask 55% oli aivan päätön viski, se jäi välittömästi mieleen totaalisen mandariinisena tuotteena. Oli todella mielenkiintoista muutenkin päästä kokeilemaan näitä Omar-pullotteita, kun ainoa kokemus Taiwanista on ollut tähän mennessä Kavalan. Omarin jälkeen tuli maisteltua täysin kokeellinen Compass Box Stranger & Stranger 46%, joka ei itse asiassa ole viskiä lainkaan. Siihen on tipautettu yhden prosentin verran 18 kuukautta kypsynyttä jyväviskitislettä. Muilta osin kokonaisuus koostui 17–22-vuotiaista mallasviskeistä, jotka olivat peräisin Glenlossien, Glen Elginin ja Linkwoodin tislaamoista. Kokonaisuus oli varsin onnistunut. Äidyimme sen seurauksena kehumaan John Glaseria oikein olan takaa.

Kotimaisista viskeistä mieleen jäi Valamo 3 yo Peated New Oak 58,5%. Turpeinen new oak oli melkoisen överi ratkaisu, mutta puhutteli jälleen. Vain kolmevuotiaaksi viski oli kyllä häiriintyneen väristä. Maku oli voimakas ja omalaatuinen, vaikka jostain syystä yhä kaipaankin alkuperäisten Valamon tislaimien tuottamaa pulla-aromia.

Valamon jälkeen eksyimme hetkeksi jopa bourbonhyllylle, mitä voi pitää jo täytenä hillittömyytenä. Lopuksi tuli vielä maisteltua muutamia uudempia skotlantilaisia mallasviskejä, mutta mikään ei sieltä oikein noussut ylitse muiden. Siinä vaiheessa alkoi myös suu olla jo täysin käsitelty. Maistettua tuli myös Vääksyssä sijaitsevan Kanavan Panimon Uisge-teemaolut Celtic Gose 4,7%. Sour oli itsessään ihan maukasta mutta kovin ilmeistä viskitynnyrin vivahdetta en sieltä silti löytänyt.

Pitkin iltaa tuli tietysti tavattua paljon tuttuja ja vaihdettua kuulumisia pitkin poikin. Mukavaa oli jälleen kerran, lämmin kiitos järjestäjille ja kaikille tapahtuman eteen vaivaa nähneille. Toivottavasti tapaamme Uisgessa myös ensi vuonna.

Lue myös muiden bloggaajien raportteja Uisgesta: Kertomuksia savuista, Finwhisky (Ennakko) ,Viskisieppo.